Viisi valhetta Mediasta

“Viestintäala. Kas kun ei feministinen tanssiterapia. Näitä koukutetaan [sic] kortistoon tai hesen kassalle aivan liikaa.” – Anonyymi Nro. 86911673

TEKSTI Vilma Ikola KUVITUS Rosa Lehtokari, Alli Alho ja Iisa Pappi

VUONNA 1970 MAAILMA oli kovin toisenlainen kuin nyt: rööki paloi missä ja milloin vain, lauantaimakkara oli viikonlopun kohokohta ja viimeisen sanan kaikkeen sanoi Kekkonen.

Vuonna 1971 perustettiin Helsingin yliopiston tiedotusopin opiskelijoiden yhdistys Media. Samana vuonna asetettiin autoihin turvavyöpakko, Näsinneula avattiin ja homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin. Hyvä vuosi siis.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Vai ovatko? Tässä viisi väitettä siitä, millaista medialaisuus on ollut ja on.

ENSIMMÄINEN VALHE: WIIO OLI MEDIALAISTEN KAIPAAMA JA RAKASTAMA JOHTOHAHMO

VALTIO-OPIN KYLJESSÄ VÄRJÖTELLYT tiedotusoppi sai oman oppituolinsa 1978, kun viestinnällinen monitoimimies ja ideologinen katujyrä Osmo A. Wiio valittiin professoriksi ja tiedotusopin laitoksen esimieheksi. Näin Media sai bissensä ja hauskansa seuraksi Wiion.

Professorin alkoholimieltymyksistä ei Median arkistoissa ole mainintaa, mutta yksi asia on selvä: Wiiolla ei ollut hauskaa medialaisten kanssa. Tiedekunnalle lähettämässään kirjeessä hän ilmoittaa, ettei tule enää kertomaan mielipiteitään opettajainkokouksissa, joissa Median edustaja on läsnä. Syynä tähän oli Demari ja Kansan Uutiset -lehdissä julkaistu artikkeli, jossa tiedotusopin opetusta puitiin Median edustajan antamien tietojen perusteella.

Vaikka Media oli nuori ja viestiminen nykytilanteeseen verrattuna vaikeaa (tiedekunnan ilmoitustaulu toimi pääsääntöisenä tiedonvälityskanavana), edunvalvontaintoa riitti.

ANNA JOUTSENNIEMI OLI Median puheenjohtaja vuonna 1979. Nykyään Akavan Erityisalojen viestintäpäällikkönä toimiva Joutsenniemi kuvailee Wiion professuurin herättäneen keskustelua ja tilanteen kuohuneen sen verran, että tuore puheenjohtaja meinasi tulla katumapäälle. ”Helsingin ja Tampereen yliopistojen tiedotusopit olivat ideologisesti nokkapokkasilla. Organisaatioviestinnän linja, joka Helsinkiin syntyi, oli ylipäätään silloin vielä melko uusi asia ja sen merkitystä haastettiin”, Joutsenniemi kuvailee vallinnutta ilmapiiriä.

Hän pyrki puheenjohtajana rakentamaan siltaa Wiion ja Median välille. Tehtävä ei ollut helppo, sillä vaikka Joutsenniemi tuli mainiosti toimeen henkilökunnan, myös Wiion kanssa, vastusti osa opiskelijoista organisaatioviestinnällistä näkökulmaa ja Wiion professuuria vahvasti. Media valitti tiedekunnalle esimerkiksi kuinka ”Tutkintovaatimuksia on yksipuolistettu; mm. kaikki marksilaiset teokset on poistettu ja tilalla ovat lähinnä Usalaiset teokset.”

VÄHITELLEN TILANNE KUITENKIN rauhoittui. Tamperelaisetkin kirjoittivat Medialle kirjeen, jossa ilmoittivat Tampereella olevan “pieni joukko yksinäisyteen kyllästyneitä aineyhdistysihmisiä”, jotka tahtoisivat kuulla, miten medialaiset saavat aikansa kulumaan.

Arkistoista ei löydy tietoa medialaisten vastauksesta. Jotain ajankulua saatiin kuitenkin ainakin tietovihkosista, jotka nimettiin myöhemmin Groteskiksi. Lehden alkutaival oli kuitenkin kivinen.

”Groteski-parkaa on haukuttu suttuiseksi, huonotasoiseksi ja sisällöttömäksi räpyskäksi”, totesi nimimerkki AJ vuonna 1980. Hänestä Groteskilla oli jo silloin hauskuus-, hyöty-, tiedottamis- ja sosiaalinen funktio. Vuosien saatossa rakas Groteski on kasvanut kirjoittajan kuvailemasta ”pienestä kellertävästä lehdestä” muutoksia peruskallion lailla kestäväksi laatujulkaisuksi, mutta funktiomme on yhä sama.

TOINEN VALHE: SOSIAALISET MEDIALAISET OVAT KAIKKIEN KAVEREITA

”PÄÄMÄÄRÄNÄ ON KAIKESTA mahdollisesta kuppikuntaisuudesta irtautuminen”, luki toimintasuunnitelmassa jo vuonna 1982. Tästä ylevästä tavoitteesta huolimatta Medialla on ollut sisäänpäinkääntyneen yhteisön maine. Jonnekin kauppakorkeakoululaisten ja journalistien välimaastoon lokeroitavat viestijät unohdetaan kutsua Journalistiristeilylle ja kauppislaiset ihmettelevät, mikseivät medialaiset tahdo tehdä enemmän yhteistyötä.

Kuppikuntaisuuden taidonnäyte oli tietenkin salainen “kaveriporukka” Median miehet, joiden paljastuminen aiheutti ainejärjestön sisällä kohun. Martta Kallionpää, neljännen vuoden medialainen, kirjoitti Ylioppilaslehdessä Median miesten toiminnasta ja omasta pettymyksestään.

Tasa-arvoisena pidetyn ainejärjestön sisällä toimikin mieskerho, johon kutsuttiin vain miespuolisia medialaisia, jotka olivat jotenkin erityisen “hyviä tyyppejä”.

MEDIAN MIESTEN PALJASTUMINEN aiheutti odotetusti pienen kriisin ainejärjestön sisällä. Yhteisössä, jonka ongelmana ovat enemmänkin naisvaltaisuudesta johtuvat stereotypiat, mieskerho oli yllätys. Median miehet ei toiminut Media ry:n alaisuudessa eikä hallitus ollut edes tietoinen sen olemassaolosta. Silti oli selvää, että ryhmän jäseniä yhdistävät tekijät olivat juuri sukupuoli ja järjestön jäsenyys. Ryhmän tarpeellisuutta perusteltiin esimerkiksi miesten vähäisyydellä viestinnän alalla.

Media julkaisi kannanoton, jossa se irtisanoutui Median miesten toiminnasta ja korosti ainejärjestön olevan mainio paikka saada ystäviä ja vaalia jo olemassa olevia ystävyyssuhteita.

Vuoden 2018 puheenjohtaja Emma Viitanen on kuitenkin iloinen tavasta, jolla asiaa käsiteltiin järjestön sisällä. ”Ei tullut sellaista puolesta-vastaan-huutelua, vaan keskustelu oli kunnioittavaa”, hän kuvailee. Jäsenet olivat pettyneitä ja osin järkyttyneitäkin. Miten tämä kaikki oli tapahtunut aivan silmiemme alla? Oliko ryhmä jotenkin Median “eliittiä”? Miksei Media ry riittänyt?

KOLMAS VALHE: MEDIALAISET TIETÄVÄT MITÄ HALUAVAT JA OVAT AINA OLLEET ARVOSTETTU OSA YHTEISÖÄÄN

VIESTINTÄ ON PÄÄAINEENA niin epämääräinen, että edes kaikki opiskelemaan hakeneet eivät tiedä mihin ovat ryhtyneet. ”Miksi viestintä edes on yliopistossa?”, kysyi eräs hakija pääsykoebileissä. Kummallinen kysymys ihmiseltä, joka on oletettavasti viettänyt satoja tunteja pääsykoekirjan parissa.

Syitä pyrkiä opiskelemaan viestintää on toki yhtä monta kuin hakijoitakin. Joku haluaa viestintäkonsultiksi, toinen toimittajaksi ja kolmas ei oikein tiedä vielä, mutta on kiinnostunut viestinnästä sen omnipresentin luonteen vuoksi. Koska valtio-opin ja viestinnän yhdistyminen on vielä suhteellisen tuore muutos, tietynasteinen hämmennys on toki ymmärrettävääkin.

Medialaisia yhdistää kuitenkin viestintää kohtaan tunnetun palavan rakkauden lisäksi myös stereotypioiden taakka.

ENNEN ISOA PYÖRÄÄ viestinnän opiskelijoista suurin osa oli tilastoidusti naisia. Stereotypiat olivat sen mukaisia: medialaisia pidettiin pinnallisena, läppäriensä ja take away -kahviensa taakse piiloutuvana laumana tai vaihtoehtoisesti mukasyvällisinä raivofeministeinä. Medialaiset ovat kuitenkin niin vetovoimaisia, että kelpaavat Cheekin elämäkertaelokuvaankin. Ylimielisiksi viettelyksen kohteiksi.

Stereotypiat kertovat enemmän yhteiskunnastamme kun medialaisista. Tätä todistaa sekin, että siinä missä vuoden 2016 fuksit joutuivat vielä kohtaamaan ennakkoluuloja suhteellisen usein, ei politiikan ja viestinnän opiskelijoihin näytä kohdistuvan samanlaisia oletuksia. Valtio-oppi ja miesoletettujen suurempi määrä koulutusohjelmassa näyttäisi tuoneen akateemista uskottavuutta.

Ylioppilaat, etenkin valtiotieteellisen tiedekunnan, tapaavat esiintyä yhteiskunnan Tulenkantajina, keskustelukulttuurin ja edistyksen tukipilareina. Silti medialaisia koskevat stereotypiat ovat kuin suoraan Yleinen ja mielikuvitukseton seksismi for dummies -oppaasta. Stereotypioita ja alansa kyseenalaistamista vastaan taisteleminen ei ole ainakaan saanut järjestöä avautumaan ulkopuolisille, vaan ennemminkin luonut toiseutta ja me vastaan muut -asetelman. Kun olemassaoloaan joutuu perustelemaan ulkomaailmalle jatkuvasti, ei aikaa ja energiaa juuri jää muuhun.

NELJÄS VALHE: MEDIALAISET SUORASTAAN REVITÄÄN HYVIIN TÖIHIN

LAULUSSA TODETAAN VALTIOTIETEELLISEN tiedekunnan postinumeron (00170) olevan yhdentekevä, sillä opiskelijasta tulee kuitenkin joku hiton poliitikko, joka päätyy kortistoon. Medialaiset ovat tottuneet kuulemaan alumniensa sankaritarinoita, joissa töihin on revitty kesken opintojen. Valmistuminen ei olekaan pakollista, sillä luja osaaminen korvaa puuttuvan gradun. Työelämään tuntuu olevan kamala kiire. Kilpailu on kovaa ja tarve todistella omaa osaamista ja turvata tulevaisuutensa suuri.

Jos medialainen onkin pelätty ideologioita puhkuva vihervasemmistolaismädättäjä, karsiutuvat turhat luulot edistyksestä ja kehityksen mahdollisuudesta viimeistään työelämässä. ”Mä tiedän kokemuksesta, että kun nuoret ihmiset tulee tälle alalle; ne on täynnä omaa idealismiaan. Mutta kun ne on tällä alalla vähän aikaa ollu niin kyllä idealismit karisee. Ei työmarkkinaelämässä tee idealismilla yhtään mitään.” kirjoitti Tero Hautala muinoin Groteskissa pomonsa todenneen hänelle alan liiton työharjoittelussa.

Yle aloitti kesätoimittajahakunsa lokakuussa. Hakemuksen ja videohaastattelun jälkeen jatkoon päässeet saivat osallistua puoli päivää kestävään rekrytointipäivään, johon sisältyi muun muassa ryhmähaastattelu. Millä muulla alalla kolmen kuukauden määräaikaista työsuhdetta haetaan yli puoli vuotta aiemmin ja kulutetaan hakuprosessiin työpäivän verran aikaa?

Viestinnän alallakaan tilanne ei ole erityisen valoisa. Viime vuonna eräs helsinkiläinen viestintätoimisto kyykytti harjoittelijaa ja muun muassa asensi videokameran hänen työpistelleen. Sairaslomaa ei herunut, sillä ”kaikkien muidenkin on vähän venyttävä”. Harjoittelujakso jäi opiskelijalta kesken.

Finnair haki vuonna 2016 viestintäharjoittelijaa. Palkka: lounas ja käyttöoikeus yhtiön kuntosaliin. Ja tietysti sitä kuuluisaa kokemusta ja näkyvyyttä.

VIITANEN KOROSTAA TYÖELÄMÄÄN tutustuttamisen olevan edunvalvonnan ohella Median tärkeimpiä tehtäviä. ”Opinnoissamme ei ole kovinkaan paljoa käytännönläheisyyttä, joten on todella tärkeää käydä tutustumassa mahdollisiin tuleviin työpaikkoihin ja päästä kokeilemaan esimerkiksi case-työskentelyä”, hän pohtii. ”Kaiken sen ’Mitä mä nyt haluisin opiskella täällä’ -pohdinnan keskellä on hyvä nähdä työelämää monipuolisesti.”

Teoreettisen tiedekunnan teoreettinen koulutusohjelma jättää paljon opiskelijan oman aktiivisuuden varaan. Tällä hetkellä ainejärjestö pyrkii paikkaamaan käytännön osaamiseen jääviä aukkoja. Täysin puolueettomasti voidaan todeta esimerkiksi Groteskin tarjoavan journalistin urasta haaveileville sitä kuuluisaa substanssiosaamista. Huhujen mukaan ainejärjestön yrityssuhdevastaavat ovat työmarkkinoilla yhtä kuumaa valuuttaa kuin salaa saastutetulla tietokoneella louhitut bitcoinit.

VIIDES VALHE: OPISKELIJAT OVAT ULALLA, MUTTA YLIOPISTON PUOLELLA KAIKKI ON HYVIN

YLIOPISTON TAVOITE EI ole tehdä medialaisista valmiita, tietyn alan ammattilaisia, vaan asiantuntijoita. Mutta mikä on todellinen asiantuntijuuden tunteen taso, kun Twitter-mainoksetkin jauhavat kenen tahansa voivan muuttua SoMe Tohtorixxi suunnilleen viikon nettikurssilla? Henkilökohtaisen joukkoviestinnän maailmassa jokainen on oman elämänsä viestintäasiantuntija ja jokainen, joka on joskus avannut JSN:n sivut, tietää journalismista kaiken.

Lähes kaksi vuotta Ison Pyörän pyörähtämisen jälkeen kaikki on yhä levällään. Rahaa ei ole sen paremmin tiedekunnilla kuin opiskelijoillakaan. Vanhan tutkinto-ohjelman mukaan opiskelevat manaavat muuttuneita kurssisisältöjä ja yleistä kaaosta.

HENKILÖKUNTAKIN ON TIUKILLA uusien koulutusohjelmien etsiessä yhä muotoaan. Tämä näkyy jo siinä, että Yhteiskuntateoriat-kurssin korvauduttua Johdatuksella politiikan ja organisaatioiden tutkimukseen luki diojen alareunassa ”Johdatus valtio-oppiin”. Kursseja on kursittu kokoon kovalla tahdilla samaan aikaan kun opiskelijat ovat ruuhkauttaneet opiskelijapalvelut.

Yliopiston sisäisessä raportissa koulutusohjelman henkilökunta kuvailee tilannetta vaikeaksi. Politiikan ja viestinnän yksikkö suoltaa ulos 27 % tiedekunnan maisteritutkinnoista, vaikka sen opetushenkilökunta on vain 16 % tiedekunnan kokonaismäärästä. Tämä on selkeästi tärkeää, sillä se mainitaan raportissa kahdesti. Opetustyö vie resursseja tutkimukselta. Yksiköllä sujuu kuitenkin verrattain hyvin. Raportissa mainitaan esimerkiksi Median entinen puheenjohtaja Anu Kantola, joka pitää oppiaineen profiilia korkealla.

Tunnelma on silti raskas. Yliopiston sisäiset uudelleenjärjestelyt, irtisanomiset ja Iso Pyörä ovat aiheuttaneet stressiä, epävarmuuden tunnetta, lisänneet tutkijoiden hallinnollisia tehtäviä ja kylväneet epäluottamusta johtoa kohtaan. Raportissa on silti jotain lohdullistakin: opiskelijat eivät selkeästi ole ainoita, jotka tuntevat jääneensä pyörän alle.

LOPPUTULOS

”NÄYTTÄÄ SIIS SILTÄ, että Tiedotusoppi jatkaa kaikkine epäkohtineen samoilla linjoilla aiottujen muutosten törmätessä joko määrärahojen puutteeseen tai yleisesti ottaen koko järjestelmän joustamattomuuteen — siitäkin huolimatta, että aineesta hyvää vauhtia on tulossa yksi suosituimmista aineista Valtiotieteellisessä tiedekunnassa”, Tero Hautala pohti tilannetta Groteskissa viime vuosituhannella.

Maailma on muuttunut, niin myös Media. Edustettava tutkinto on muuttunut tiedotusopin sivuaineesta omaksi pääaineekseen ja takaisin valtio-opin pariksi. Lokaa tulee niskaan välillä yhteisön, välillä yliopiston suunnalta. Työelämän ehdot muuttuvat, ala muuttuu. Minkään pysyvyyteen ei voi luottaa. Varmaa on vain ainejärjestön perustehtävä: opiskelijoiden etujen valvominen ja heidän jaksamisestaan huolehtiminen. Ja bisse ja hauska.

Haloo, toimiiko pilarit?

Lapsuudessa parasta viihdettä tarjosivat pilat, jäynät, jekut ja pränkit – timanttisimpina tietysti pilapuhelut. Mikään ei aiheuttanut hyysteerisempää naurua kuin hassunhauska pilapuhelu yrityksen päivystävään puhelimeen tai kiusallinen soitto kaverin ala-asteihastukselle. Miten on nyt?

#veksikolainenvuunimakkara #brassvax #halootoimiikopilarit #kiusallista

TEKSTI Ainomaija Mikola ja Lotta Kivelä KUVITUS Lumi Hartikainen

ON AIKA TESTATA, elääkö pilapuheluiden huumori edelleen, vai jääkö käteen vain nolojen kysymysten kaikuja ja laimeita keskusteluja. Somen aikakaudella on matalampi kynnys raivota kommenttikentissä tai jakaa belfieitä kuin soittaa vanhalla kunnon puhelimella. Päätämme silti uhkarohkeasti hylätä sähköpostit, tekstiviestit ja deeämmät. On aika pirautella ja päivittää lapsuuden klassikot.

Pilapuheluiden konsepti on hyvin yksinkertainen: valitse numero, soita, pilaile vastaajan kustannuksella, naura tai häpeä.

LÄHDEMME LIIKKEELLE KLASSISELLA en-pääse-huomenna-töihin-vaikka-oikeasti-en-ole-teillä-töissä -puhelulla. Soitto kohdistuu suuren pikaruokaketjun pisteeseen Helsingin keskustassa. Haluamme testata, hämmentyykö vastaaja soittomme kiusallisesta syystä, ja tunteeko pikaruokaketju kaikki työntekijänsä.

Moi! Tässä on Janna. Mä alotin teillä viime viikolla harjottelijana, mutta nyt on pakko ilmottaa, että en pääse huomenna töihin. Sain nimittäin just tosi hyvään paikkaan peruutusajan brassivahaukseen ja siis mun on pakko ottaa se kun oon lähössä ens viikolla rantalomalle niin pakko saada paikat kuntoon.

Joo joo, on oikee numero, alotin just tossa viime viikolla. Voin toki kattoo jos ehin sen jälkeen, mutta voi olla että on myös paikat aika herkkänä niin ei oo ehkä ihan hirveen mukava tulla töihin… tiiätkö.

Emme onnistu pilailemaan vastaajan kustannuksella. Brassivahauksen mainitseminen ei saa miesoletetun ääntä värähtämäänkään. Toisesta päästä vakuutetaan, että numero on varmasti väärä – Janna-nimistä harjoittelijaa ei heiltä löydy. Työntekijät tunnetaan hyvin suuressakin yrityksessä, eikä mikään hetkauta järkähtämätöntä organisatorisen ketjun jäsentä, koska “oon vaan töissä täällä”.

Blääh.

SEURAAVA HUONON HUUMORIN uhri on kantakaupungin klassikkopizzeria. Facebookin kierrätysryhmistä inspiroituneina päätämme heittäytyä mahdollisimman vaikeiksi asiakkaiksi ja udella kaikkia mahdollisia lisäkysymyksiä.

Moi! Haluisin tilata yhden tollasen Green River -pizzan. Mulla ois vaan ihan pari kyssäriä.

Löytyykö gluteeniton pohja? Totta kai.  Onhan paprikat keltasia? Valitettavasti vihreitä, mutta tosi hyviä.  Oliivit kalamatoja? Hahah, nyt en kyllä voi sanoa varmaksi.  Entä sienet, onko mistä kerätty nyt sesongin aikana? Pahoittelut, ei ole tuoreita mutta hyviä purkkisieniä.  Siis ei kai tässä Green Riverissä vaan oo tomaattia?? Kato siis mä en voi todellakaan syödä sitä. Voidaan laittaa ilman, ei ole ongelma.

Kiitos paljon, mutta en taidakaan haluta tänään pizzaa. Selvä, ei mitään. Ensi kertaan!

Puhelusta jää lähinnä omituinen ja huono fiilis. Oli epäreilua käyttää toisen työaikaa turhaan. Miten kaikki toiveet onnistuivat? Tämän oli tarkoitus olla pilaa, ei ystävällisyydellä pelaamista.

 

PORTHANIAN LISTALLA KOMEILEE testipäivänä klassikkoannos meksikolainen uunimakkara, josta tahtoisimme päivitetyn, vegaanisen version eli vuunimakkaran vönerin, vuuston ja vihiksen rinnalle. Soitamme Porthanian Unicafeseen, josta vastataan heti pahimman lounaruuhkankin aikana.

Unicafe Porthania, Päivi puhelimessa.

Moi! Huomasin, että tänään on taas uunimakkaraa tarjolla. Se on aina ollu mun lemppari, mutta mietin saisko sitä mistään vegaanisena? Ai muusia vai sitä makkaraa? Ihan sitä makkaraa siis! Ei kyllä… Se olis hyvä lisäys ruokalistalle, se olis niinkun veksikolainen vuunimakkara.

Saamme Päivistä ulos naurahduksen. Joo ei kyllä löydy meksikolaista uunimakkaraa vegaanisena. Yritämme vielä kulttuuriargumenttia.

Kun sehän on olennainen osa tätä meksikolaista kulttuuria, tällanen perinneruoka, niin sehän olis ihan mahtavaa jos sitä olis vegaanisena myös, ja kun eihän siinä sitä sikaa nyt niin paljon ole…

Tässä vaiheessa yltiöystävälliseltä Päiviltäkin alkaa hermo loppua.

Joo kuule nyt kannattaa laittaa tuonne meidän sivustoille toive, me ei kato näitä täällä päätetä.

Klassinen verhoutuminen byrokratiaan ja vastuun siirtäminen auttavaisella asenteella. Vaikka puhelun ilmapiiri oli mukava, on tunnelma nyt kumman pettynyt ja tyhjän häpeilevä. Ihan tyhmä pila.

 

VIIMEISEKSI TUKEUDUMME VIELÄ perinteiseen pilaan eli sukunimillä leikittelyyn. Kuten ala-asteellakin, toimittaja tekeytyy Kertuksi, jonka unelmana on tulla Kerttu Lepäksi. Kuka muka ei haluaisi kirjettä, jossa lukee “Leppä, Kerttu”?

Kaikista maailman Lepistä valitsemme Karit ja alamme käydä numeroita läpi.

Tuut tuut. Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Tuut tuut. Puhelu ohjautui vastaajaan, jätä viesti äänimerkin jälkeen. Karit eivät uskalla vastata.

Monen vastaamattoman puhelun ja muutaman ikämiesoletetun naimisissa olevan Karin jälkeen olo on melko lohduton. Puhelut ovat kyllä aiheuttaneet erilaisia reaktioita, kuten varautuneisuutta ja hilpeyttä. Tulemme siihen tulokseen, että kaikki olemassa olevat Karit ovat naimisissa, joten vaihdamme Joonaksiin.

Toisella kerralla nappaa. Ja nuorelta ja ystävälliseltä kuulostaa. Olisipa hän vapaa Kertulle!

Moikka, täs on Kerttu. Onko paha hetki, ootko kiireinen? Ai okei no hyvä. Soitan vähän sellasta hassua juttua kuin että ootkohan sä varattu? Kato kun mun suurin unelma on tällä hetkellä elämässä löytää sellanen mies, jonka sukunimi on Leppä. Tahtoisin olla Kerttu Leppä, Leppä Kerttu.

Tiedän että voisin vaihtaa sukunimeä niinku vaan muutenkin, mut mieluummin tekisin sen tälleen perinteisempää kautta, ymmärrätkös?  Niin kiinnostaisko tutustua? Käydä treffeillä ehkä?

Joonas ei ensin ole varma parisuhdestatuksestaan, mutta kuultuaan Kertun toiveen toteaa hän valitettavasti olevansa ”varattujen markkinoilla”. Ota siitä sitten selvää.

Kerttu jää tälläkin kertaa ilman Leppäänsä, mutta ainakin puhelu onnistui huvittamaan molempia osapuolia.

SEURAA PALJASTUS: Pilarit eivät ole yhtä hauskoja kuin lapsena.

Jep, kokeilu ei ole menestys. Odotimme voimakkaampia reaktiota, jotain someraivon kaltaista tunnekuohua. Saamme muutamat hyvät naurut, mutta hauskinta on lähinnä pilapuheluiden soittamisen aiheuttama jännitys.

Kyllä ennen oli kaikki paremmin.

Mutta missä vika, miksei enää naurata? Ongelmana ei varmasti voi olla soittajien huumori. Olisiko median murros tämänkin takana? Uudet viestinnän muodot uhkaavat maailmanjärjestystä ja puhelin on kadottanut todellisen merkityksensä! Anonyymi päänaukominen nettikeskusteluissa ei kehitä ketään, pilarit sentään vaativat aitoa esiintymistaitoa ja pokkaa.

Traaginen pilapuhelukokeilu on osoitus siitä, että vanha kunnon huumori kuolee ja apatia valtaa diginuorison. Pilailuhuumorin tukipilarit ovat murtumassa, kun sometus on syrjäyttänyt soittelunkin – saatanan S0m3666, aina syypää.

 

Pelkkää paskaa tilalla

He ovat pilanneet jotain hyvää. On aika avautua.

TEKSTI Emma Viitanen KUVITUS Roosa Kontiokari

Keski-ikäiset Facebookin

Nettipoliisi Marko “Fobba” Forsskin sen sanoi: keski-ikäiset ovat pilanneet Facebookin. Muistaako kukaan samanlaista vihapuheen määrää siihen aikaan, kun Facebookiin päivitettiin “kaupungille kamujen kaa (::”, “nyt nuq →” tai “ihan parasta luokkaretkellä ft. parhaat <3”?

Taannoisessa Groteskin haastattelussa Forss kuvaili nykyistä tilannetta kyläkokoukseksi, jossa parilta rähisijältä ei saa mikrofonia pois. Siltä se vaikuttaakin, ainakin kun katsoo iltapäivälehtien kommenttiosioita. Eikä tilanne ota rauhoittuakseen.

Facebookin piti pelastaa habermasilainen julkisuus globaalissa mittakaavassa. En ole vielä täysin vakuuttunut.

Donald Trump Amerikan

Paljon on tapahtunut reilussa puolessatoista vuodessa. Kytkökset Venäjään, monet potkut, maksut Stormy Danielsille, jatkuvat hyökkäykset mediaa vastaan, lasten erottaminen vanhemmistaan Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla. Siinä vain muutama juttu.

Ikävä Obamaa.

Jukka Kola yliopiston

Vuonna 2017 uutisoitiin Yorkin yliopiston professori Sue Scottin riippumattoman työryhmän raportista, jossa kävi ilmi vakavia ongelmia Helsingin yliopiston johdossa. Jukka Kola toimitti tuolloin rehtorin virkaa ja ohjasi yliopistoa läpi suurten rakenteellisten muutosten. Niitä olivat muun muassa koulutusohjelmien uudistus sekä valtionrahoituksen merkittävä pieneneminen.

Raportissa kritiikkiä saivat erityisesti itsevaltainen johtaminen sekä huono viestintä. Työntekijöitä ei kuunneltu, irtisanomisista ei tiedotettu tarpeeksi hyvin. Niin opiskelijat kuin henkilökuntakin olivat tyytymättömiä. Ja ovat varmaan edelleen.

Lähetin erään kurssin opettajalle palautepyynnön noin vuosi sitten. Vastausta ei ole vieläkään kuulunut. Saan tasaisin väliajoin kuulla, etten mahdu ilmoittautumilleni sivuainekursseille. Pienryhmäopetusta ei ole ollut aikoihin.

Mutta hei, huippuyliopisto! Saatiin tosi hyvä sijoitus Shanghai Rankingissa!

“Netflix & Chill” sanonnan keksinyt tyyppi rennot leffaillat

Tuntuu vaikealta pyytää deittiä katsomaan leffaa ilman väärinymmärrysten vaaraa. Että kiitos vaan.

Atte Jääskeläinen Yleisradion

Tarina lienee tuttu monelle, mutta tiivistetään silti: toimittaja Salla Vuorikoski kirjoitti marraskuussa 2016 uutisen pääministeri Juha Sipilän sukulaisten kytköksistä kaivosyhtiö Terrafameen. Sipilä suuttui, lähetti monta sähköpostia ja kirjoitti muun muassa, että “Arvostukseni Yleen on nyt täysi nolla, ei tietysti poikkea teidän arvostuksestanne minua kohtaan. Tasoissa ollaan. t. Juha”. Niin.

Viestirumban jälkeen Yleisradion johto päätti perua Sipilää koskevien juttujen julkaisemisen. Syntyi kohu, jonka jälkeen Yle sai Julkisen sanan neuvostolta langettavan päätöksen poliittiseen painostukseen taipumisesta. Silloin vastaava päätoimittaja Jääskeläinenkin ymmärsi viimein lähteä muihin tehtäviin.

Jonnet Jodelin

Hnngh. Menkää jo muualle.

Sanna Ukkola Pressiklubin

Ruben Stiller ehti juontaa Pressiklubia vuodesta 2009 asti, kunnes päätti jättää ohjelman keväällä 2017. Paikalle napattiin Stilleriä tämän sairauslomalla tuurannut Sanna Ukkola.

No, eihän se enää ollut sama juttu. Pressiklubille sanoimme lopulliset jäähyväiset tänä vuonna, kun Yleisradio päätti vaihtaa ohjelman tilalle Ukkolan ja Marja Sannikan Sannikka & Ukkola -keskusteluohjelman. Ja samalla pistettiin uusiksi myös Pressiklubin sosiaaliset mediat, joiden tykkääjät siirrettiin suoraan seuraamaan Sannikkaa ja Ukkolaa.

Lepää rauhassa, Pressiklubi. Kiitos kaikesta.

Maanviljelyn keksijä elämänlaadun

Historioitsija Yuval Noah Harari ravisutti maailmojamme toteamalla Sapiens -teoksessaan, että neoliittinen vallankumous on “historian suurin huijaus”.

Maanviljelystä seurasi väestöräjähdyksiä, hierarkkisia yhteiskuntarakenteita ja ruokavalion yksipuolistumista. Keho alkoi rappeutua, kun ihminen oli sidottu raskaaseen työhön. Maanviljelyn keksijää voimmekin kiittää esimerkiksi rasitusvammoista.

Taloushistorian emeritusprofessori Sakari Heikkinen kuvaili metsästäjä-keräilijöiden eläneen “mukavaa elämää pähkinöitä keräillen”. Minäkin haluan.

Milleniaalit, kaiken

Nenäliinat, pankit, öljy, murot, parisuhteet, avioerot, kasvokkainen vuorovaikutus, tavaratalot ja seksi. Siinä vain muutama niistä monista asioista, jotka milleniaalit ovat Googlen mukaan pilanneet.

Pyydän anteeksi koko työryhmän puolesta.

UniCafe meksikolaisen ruuan

Meksikolainen uunimakkara.

Etten vain pysähtyisi hetkeksikään

Herätys puoli yhdeksän, kymmeneksi luennolle. Äkkiä aamupala naamaan, tiedän olevani jo nyt vähän myöhässä. Aamukahvi mukaan termarissa, ei ole aikaa juoda kahvia kotona. Ratikassa ehtii käydä sähköposteja läpi. Hirveät kantamukset taas mukana, Onnibus lähtee neljältä kohti Turkua. Sinne pitää juosta suoraan luennolta. Taas on ollut ihan liikaa näitä päiviä, kun pitää vain juosta paikasta toiseen. Ihan saatanallinen ralli!

TEKSTI Julia Rautiainen KUVITUS Iisa Pappi

KAIKILLA ON KOKO ajan kauhea kiire. Tai siltä se tuntuu. Koko ajan pitäisi olla menossa, koko ajan pitäisi tehdä jotain. Länsimaisessa yhteiskunnassa kaikki tapahtuu yhä nopeammin, ja jatkuvasti nopeutuvassa tahdissa on pysyttävä mukana.

Meillä on oltava kiire, jotta voisimme tuntea olevamme tärkeä osa yhteiskuntaa, jotta jättäisimme tänne jonkinlaisen jäljen itsestämme. Hyvällä ihmisellä on kalenteri täynnä ja kännykkä soi. Aika pitää käyttää tehokkaasti, jotta voi tuntea itsensä merkitykselliseksi. Aikaa kuitenkin valuu hukkaan jatkuvasti. Hukkaamme aikaa joutavuuksiin, nukumme liikaa, tuijotamme puhelimen näyttöä.

EI KUKAAN PYSTY olemaan jatkuvasti tuottava, tehokas, tai tekemään parastaan. Silti tähän pyritään koulussa, töissä, yksityiselämässä, yhteiskunnassa.

Luennolla ehtii hyvin hoitaa rästihommia. Päädyn kuitenkin lukemaan ensin Hesaria, sitten Jodelia. Samalla kuuntelen luennoitsijan englanninkielistä puhetta ja yritän saada kiinni edes jostain ajatuksesta, jonka voisin laittaa muistiinpanoihin. Tämä on sitä multitaskingia parhaimmillaan. Kauhea nälkä. Luentojen välissä ei ehdi syömään, ellei lähde ajoissa tältä luennolta. Kauhon pikavauhtia hernekeittoa suuhun ja ryntään seuraavalle luennolle. Silti olen vähän myöhässä.

KIIRE ON JÄNNITTEINEN tila, jolla on aina suhde aikaan. Se on ajan niukkuutta ja puutetta, aika loppuu aina kesken. Kiire on myös illuusioita, vain tunnetta siitä, että meillä on liian vähän aikaa käsissämme. Kiire on siis vain kuvitelmaa oman päämme sisällä. Siksi kiirehtiminen on oikeastaan aika turhaa. Hukkaamme lopulta omaa aikaamme, hukkaamme potentiaalista tuottavuutta. Kaikki tehtävät huitaistaan vasemmalla kädellä, jotta ne saadaan nopeasti alta pois, emmekä pyri tekemään parastamme. Tämä johtaa plus miinus nolla -tilanteeseen, kun hutaistuun työhön ei ole enää tyytyväinen ja siihen palaa uudelleen.

Lähden taloustieteen laskarista vähän ajoissa, jotta ehdin bussiin. Pitää ostaa eväitäkin vielä. Kun vihdoin saavun bussilaiturille, on lähtöön aikaa viisi minuuttia. Laiturilla on kuitenkin vielä väärä Onnibus, tämä olisi matkalla Ouluun. Ahdistaa, haluan vain istumaan bussiin omalle paikalleni. Bussiterminaali on täynnä ihmisiä, minunkin bussini on kuljettajan mukaan täyteen buukattu. Kaikki matkalla jonnekin.

OIKEASTAAN KIIREESSÄ ON kyse vain kahdesta asiasta: osaako ihminen organisoida tekemisensä ja erottaako hän epäolennaiset tehtävät olennaisista. Kiireen tunne ei yleensä hellitä istumalla paikallaan. Toiset haluavat tuntea jatkuvan kiireen, kasaavat tehtävää tehtävän päälle eivätkä edes yritä pysähtyä hetkeksi. Kiire ei katoa mihinkään, ainakaan jos sitä ei tietoisesti yritä kadottaa. Siksi meillä on kiire, koko ajan. Kiire saada kaikki ajoissa valmiiksi. Kiire eteenpäin elämässä. Mutta vaikka kuinka kiirehtii, nopeammin ei pääse.

Kun bussi pääsee viimein matkaan, kiireeni hellittää. Kaksi tuntia aikaa tehdä mitä vain, tässä sitä nyt istutaan. Enpä taida kuitenkaan tehdä yhtään mitään.

Kuka luulet olevasi, Aulis Junes?

Olen miettinyt sitä nyt, kun tämä ikä on. Ei ole tähän mennessä tarvinnut koskaan käydä terveyskeskuksessa, eikä koskaan mitään lääkkeitä ottaa. Kun kävin hakemassa uuden kuorma-autokortin, tarvitsin lääkärinlausunnon. Kysyin lääkäriltä, että uskoiko, kun olin kaikkiin laittanut “ei”. Se tiedusteli, että enkö ollut koskaan käynyt terveyskeskuksessa. Sanoin, että “piruako siellä teen, siellä on sairaita vain!” Tyttö kyseli sitten hoitokertomuksia. Vastasin, että “ei tytöt oo kirjottanut mitään kertomuksia, vaikka mä oon hoidellut niitä vuosikymmeniä”. Lääkäri hermostui, kun ei kestänyt huumoriani. Kaksi sairautta mulla on, eikä niihin vielä ole löytynyt mitään täsmähoitoa: työhulluus ja ahneus. Ja narsistinen mä olen.

TEKSTI Heta Ojanperä KUVAT Pinja Ylioja

Oletko seurannut Nuorisosäätiö-sotkua nyt kesällä?

Olen vuosikymmenet vainonnut näitä kepulaisia. Minusta on järkyttävää, että tämä mafiapäällikko Antti Mäki-Reinikka aikanaan alkoi kepulaisten kanssa valtaamaan Nuorisosäätiötä. Kerran Helsingin nuorisohotellin taloudenhoitaja Riitta soitti, että täällä olisi laskuja maksettaviksi. Sanoin, että ei pitäisi olla, että mitä laskuja. Ne oli keskustapuolueen Helsingin piirille, eihän ne säätiölle kuuluneet. Siitä alkoi Nuorisosäätiön mureneminen pikkuhiljaa, heti 70-luvun alussa. Lähdin säätiöstä, kun en ole koskaan kuulunut mihinkään puolueeseen. Antti Kaikkonen, joka sai viimeksi talousrikostuomion 2012, istuu Keskusta-puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtajana. Tämähän on niin kuin mafiaporukka!

Toivon, että suuntaa käännetään. Keskeinen pykälä Nuorisosäätiössä on, että jos nuorten maksamasta vuokrasta tulee osakeyhtiölle voittoa, niin ne siirretään säätiölle. Säätiö käyttää sitten varat lasten ja nuorten sosiaaliseen toimintaan ja kristillishyveelliseen työhön. Herranen aika, tähän verrattuna ne tekee rosvotyötä, eikä Sipiläkään puutu! Kerran MOT-ohjelmasta soitettiin tänne ja kysyttiin, onko mulla alkuperäisaineistoja Säätiön toimintaa koskien. No tottakai on. Nyt niillä on myynnissä valtaosa näistä nuorisohotelleista.

Mihin ne nuoret sitten päätyvät?

No siinä on kysymys! Kyllä haluan sen nähdä, vaikka 80 vuotta on jo jäänyt taakse. Olen sanonut, että jos nuoria aletaan häätämään kodeistaan, niin silloin se on vielä suurempi rikos. Nämä [Keskusta-puolueen] konnat ovat 100 000 euron palkkioita saatuaan perustaneet oman yhtiön, vaikka rahat olisivat kuuluneet säätiölle. Siitähän on tämä viimeinen juttu, joka on rikospoliisin tutkinnassa: niillä on miljoonien epäselvyydet.

Mitä ongelmia suomalaisessa demokratiassa on, ja mitä ratkaisuja niille keksit?

Kerran A-studiosta pyydettiin keskustelemaan edustuksellisesta demokratiasta. Kysyin, että “Tiedätkö, mitä edustuksellinen demokratia merkitsee?” Se merkitsee sitä, että jokainen edustaa omaa itseään puolueessa. Olen ollut vaikka missä puolueiden toiminnassa mukana, mutta aina, kun pyydettiin liittymään jäseneksi, sanoin näkemiin. Puolueet ovat lahkoja siinä missä lestadiolaiset ja körttiläiset! En halunnut myöskään, että vihreää puoluetta perustetaan. Sanoin, että meidän pitää mennä muihin puolueisiin vihertämään. Tänä päivänä Vihreä puolue on ekologinen häpeätahra.

Mitä mieltä olet ehdotuksesta perustaa Helsinkiin valvottu huumeidenkäyttöhuone?

En hyväksy sitä, että näitä piikityksiä annetaan, koska sillä vain jatketaan ongelmaa. Huumestopperi [Stop Huumeille ry], joka toimii edelleen Pasilassa, vastustaa myös kaikkea tällaista. Ammattiauttajat toteavat kyvyttömyytensä auttaa ja päätyvät tekemään helppoja ratkaisuja. Silloin, kun minulla oli näitä piikittäjien tukiryhmiä, niin yhdenkin vein Nikkilän sairaalaan. Sanoin lääkäreille, että “perkele ette pistä tätä”. Hänet riisuttiin ja vietiin pyöreään huoneeseen riehumaan, itse istuin oven takana kunnes rauhoittui. Lehdetkin kirjoitti, että “Junes ei pidä sekakäyttäjiä toivottomina tapauksina”. Toivottomat tapaukset ovat Hietaniemen hautausmaalla! Tuollaisten kaverien auttamisessa ensimmäiset 12 vuotta ovat vaikeita, mutta sitten helpottuu.

Vuonna 2017 pelkästään Helsingissä oli yli 7000 asunnotonta. Miten tämä on mahdollista?

Osa heistä ei halua asua kottaraistenpöntöissä, kuten joku joskus sanoi haastattelussa. He ovat tietynlaisia luonteeltaan, eivätkä halua sopeutua sivilisaatioon. He eivät ole syrjäytyneitä, vaan syrjäytettyjä. Se on vähän niin kuin tämä Viitasaaren Sauri: jos hän asuu saunassa, niin antaa perkele asua siellä! Siinä vaikuttavat vuokranantajat, jotka haluavat vuokrarahat. Jos joku suostuu nukkumaan saunanlauteilla sen aikaa, kun on eduskunnassa, niin sen kun nukkuu.

Miksi annoit itsesi tulla vihityksi diakoniksi?

Otin vihkimyksen vastaan porukan yhtenäisyyden vuoksi. Kun olin nuori, kävin ehtoollisella, mutta kun olin siinä iässä, että pääsin ravintolaan, minua ei oltu hetkeen nähty kirkossa. Kirkosta sitten soitettiin asian johdosta. Vastasin, että eilen illalla kyllä nautin viisi ehtoollista ilman leipää! Toisekseen, olen lukenut tietoteoriaa. Aloin miettiä, että tämä on jonkun verta ja jonkun lihaa, eli kannibalismia! Enhän voi semmoseen osallistua! Jo ennen vihkimystä olin tehnyt Jeesuksen elämästä lopputyön. Toin avoimesti esille, että Jeesus ei ollut neitseestä syntynyt, vaan huoran kakara. Hän oli kreikkalaisen sotilaan jälkeläinen. Roomalaisilla ja kreikkalaisilla sotilailla oli samat oikeudet, kuin tänä päivänä on Boko Haramilla: ne ottivat tyttöjoukkoja ja raiskasivat, kun ei toisin uskovilla ollut mitään arvoa.

Kertoisitko tonttisi laidalla olevasta Itsekkyyden muistomerkistä?

Pystytimme sen 3000 kiloa painavan graniittikiven siihen Greenpeace-nuorten kanssa. Kaupunki ei ollut antanut nuorille lupaa pystyttää kiveä. Sanoin, että “Perkelettäkö menette kaupungilta kysymään, ei niillä oo mitään asiaa. Tuohon voitte tontin kulmalle laittaa.” Ja koska se on Itsekkyyden patsas, sanoin että voitte haudata minut sen taakse ja kaivertaa siihen nimeni. “Se oli itsekäs henkilö!” Nuo SUP-lautailijanuoretkin tuolta kysyivät laituria rakentaessaan, että mistä lupa pitää hakea. Vastasin, että “tässä seisoo lupa”. Miksi pitää joiltakin saatanan nihilisteiltä kysyä lupa nuorison laituriin? He aina vaativat pitämälleni ryhmäkodillekin järjestyssääntöjä. No, kyllä voin järjestyssäännöt kirjoittaa, jotta on jotain mitä rikkoa!

Miten buddhalainen vastarinta näkyy elämässäsi?

Valtasin Malmilta aikoinaan ison kartanon, koska aluetta oltiin purkamassa. Perustin sinne lasten ja nuorten sosiaalikeskuksen ja ryhmäkodin laitapuolen kulkijoille. Se oli valtavan komea kartano, 1900-luvun alussa ruotsinkielinen kansanopisto ja sota-aikana lastenkoti. Sinne tuli käräjäoikeuden päätöksellä komppania ulosottoviraston miehiä. Minulla oli aika väkivaltaisia kavereita, jotka olivat melkein kaivamassa esiin aseita ja puukkoja. Sanoin, että “tääl ei verta vuodateta, mä järjestän”. Minulla oli sähkö- ja puhelinsopimus, vedin sähköt ja kaikki. Kun häätö tuli, hankin toista sataa hautakynttilää ja koristelin puiston, jossa kartano sijaitsee. Malmilaiset luulivat, että olin siirtänyt Malmin hautausmaan tien toiselle puolelle. Sain valtavasti kansallista ja kansainvälistä julkisuutta, ja rakennus tuli toimenpidekiellon kohteeksi. En lähtenyt sieltä mihinkään, rakennus jäi tyhjilleen ja siitä tehtiin Helsingin kaupungin suojelukohde. Se on yhä tänä päivänä olemassa ja sen ympärillä on komea puisto.

Olitko Wanhaa valtaamassa vuonna 1968?

En lähtenyt, kun ne oli vähän rähinöitsijöitä, olin siinä sivussa. Olen perusanarkisti, peruspanteisti, mutta en pyörittele mustapunaista lippua, pistele neulalla hevosia perseelle, potki ikkunoita tai kadehdi kapitalisteja. Kun poliisi sanoi, että lähdepä mukaan, niin vastasin, että kiva, kun saa valtion kyydin. Anarkismin käsitän krishnamurtilaisuutena: älä sitoudu mihinkään aatteeseen tai järjestelmään. En ota laumoja vastaan [Linnunlaulun huvilaan], koska pidän keskustelutilaisuuksia mieluummin. Muuten siinä tapahtuu niin, että on 50 tai 100 pulloa, joihin heitän ämpärillisen vettä. Kun menen katsomaan, niin muutamassa pullossa on muutama pisara vettä. Haluan, että on 3-10 pulloa ja täytän ne yksitellen. Pitää olla aikaa keskustella arvoista ja periaatteista.