Työ muiden joukossa

Mitä on seksityö? Onko se edes laillista? Groteski tapasi seksityöntekijöitä ja kyseli heiltä alasta, josta harva puhuu avoimesti ja vielä harvempi omalla nimellään. Miksi seksityöstä on vieläkin niin vaikea puhua?

Teksti: Emilia Tiainen Kuvitus: Juulia Jokinen

Seksityöllä on monta määritelmää. Osa seksi- ja erotiikka-alalla työskentelevistä katsoo seksityöksi kaiken strippaamisesta asiakkaiden panemiseen. Silloin seksityö on kattotermi, jolla viitataan muun muassa pornoteollisuuteen, eroottisiin tanssijoihin, escort-palveluihin ja prostituutioon. Osalle alan toimijoista on tärkeää erottaa esimerkiksi tanssijana toimiminen niin sanotusta full service -seksityöstä. 

Tässä artikkelissa seksityö viittaa erityisesti full service -työhön eli prostituutioon. Seksityö on terminä parempi, sillä se on neutraali ja sisältää alan ymmärtämisen kannalta tärkeän asian: sanan työ

Maailman vanhin ammatti vai naisiin kohdistuvaa väkivaltaa? 

Monen ensimmäinen reaktio kysyttäessä seksityöstä on huoli ihmiskaupasta ja pakkotyöstä. Keskustelua määrittää usein ajatus uhrista. Käsite tuo mieleen ajatuksia hyväksikäytöstä, väkivallasta ja vallankäytöstä, uhrista, objektista ja pakosta. Seksityöntekijöiden oma ääni jää kuitenkin usein keskustelussa kuulumattomiin.

Seksiä kaksi ja puoli vuotta myynyt Henna on miettinyt paljon sitä, onko hän päätynyt alalle pakon kautta. Hän on transnainen, joka maksoi seksityöllään transitionsa ulkomailla. Sieltä hän päätyi hakemaan apua kohdattuaan transfobisia asenteita hoitavalta lääkäriltä. 

“Olen jonkin verran pyöritellyt sitä vapaaehtoisuusaspektia. Periaatteessa en ollut vapaaehtoinen, vaan yhteiskunta pakotti siihen. Olisin voinut jäädä sinne transpolille ja jonottaisin varmaan vieläkin, mutta se olisi vaatinut paljon. Ensimmäisenä multa kysyttiin, että tykkäänkö leipoa pullaa ja seuraavaksi, että käytänkö seksikkäitä alusvaatteita. Lääkärin tapaamisen jälkeen masennuin. Ajattelin, että mähän kuolen sinne. Nyt prosessi on käytännössä maksettu ja lähden mielelläni muualle. Kirja sulkeutuu nyt.” 

Seksityössä en ole koskaan kohdannut fyysistä väkivaltaa.

Henna muutti lokakuun lopussa Hollantiin. Vaikka pakottavaa tarvetta jatkaa seksityötä ei enää ole, hän haluaa silti pysyä alalla. “Mut potkittiin pois Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiristä hoitajan töistä, kun aloin kyselemään oikeuksieni perään transnaisena. Lisäksi hoitajana päälleni on syljetty ja mua on lyöty niin kovaa, että hampaani lohkesi. Sen sijaan seksityössä en ole koskaan kohdannut fyysistä väkivaltaa. Siinä mä olen kontrollissa ja päätän itse, kenelle, milloin ja mitä teen.”

”Ja kun yksi näkökulma näkee mut uhrina, niin kyllä musta tuntuu, että olen itse se, joka niissä tilanteissa käyttää valtaa”, Henna kertoo. “Kerran mut on ryöstetty, mutta hänkin varoi koskemasta fyysisesti. Viron puolella keikkaa tehdessäni on tullut tekstarilla tappouhkauksia. Suomessa on useimmin kyse transfobisesta, henkisestä väkivallasta, joka jättää jäljet.”

“Toinen syy jatkamiselle on yhteisöllisyys. Missään muualla en ole kohdannut sellaisia ihmisiä, jotka hyväksyisivät mut tällaisena kuin olen. Minne tahansa menenkin, aina löytyy seksityöaktiiveja, jotka ovat valmiina auttamaan, tai jos ei muuta, niin ainakin tarjoamaan kupin kahvia.”

Kolmas syy jatkamiselle on hyvä toimeentulo. “Raha tietysti lisää vapautta. Jos puolen tunnin keikka vastaa kahdeksan tunnin työpäivää hoitajana, niin mulle jää aika paljon vapaa-aikaa käytettäväksi”, Henna naurahtaa. 

Lainsäädäntö hankaloittaa yhteistyötä

On mahdotonta arvioida, kuinka suuri osa Suomessa toimivista seksityöntekijöistä tekee pakkotyötä. Ei myöskään ole olemassa tietoa siitä, kuinka paljon seksityöntekijöitä Suomessa on. 

Kysymys parituksen uhreista on monimutkainen: “Paritus on toki ongelmallista, mutta sillä on väliä, mitä parittamisella tarkoitetaan”, selventää Tiia Forsström, joka on ollut alalla viitisen vuotta. Hän lähti alalle uteliaisuuttaan ja toteuttaakseen omaa seksuaalisuuttaan. “Paritus tarkoittaa sitä, että joku hyötyy toisen seksityöstä ilman, että se on seksityöntekijän edun mukaista. Tosiasiassa esimerkiksi meillä Suomessa paritus kriminalisoidaan kuitenkin sellaisella pykälällä, joka estää mua palkkaamasta henkilöä vastaamaan puhelimeen mun puolesta. En voi auttaa ketään kollegaani hankkimaan asiakkaita. En voi vuokrata työtilaani eteenpäin kollegoille, koska hyötyisin siitä rahallisesti. Eli se, onko mukana jotain paritukseksi tulkittavaa asetelmaa jonkun seksityössä ei vielä kerro, onko se reilua tai vapaaehtoista vai ei.”

Parituslainsäädännön on tarkoitus suojella ihmiskaupan ja pakkotyön uhreja. Parituspykälän lisäksi Forsströmin mielestä lainsäädännöstä löytyy keinoja puuttua pakkoon, vaikka paritusta koskevasta laista luovuttaisiin. “Väkivalta ja seksuaalisiin tekoihin painostaminen on kielletty rikoslaissa. Ihmiskaupan uhrien tunnistaminen on mahdollista, vaikka rikoksen uhriksi joutunut ei välttämättä tunnista sitä itse helposti. On paljon harmaata aluetta. Tämä on pääargumentti sille, miksi tähän pitäisi alkaa suhtautumaan työnä töiden joukossa. Se parituspykälä on moraalinen jäännös ajalta, jolloin ajateltiin, ettei seksityö ole työtä.”

Tähän pitäisi alkaa suhtautumaan työnä työn joukossa.

Myös Henna suhtautuu kriittisesti paritusta koskevaan lainsäädäntöön: “Yksi isoimmista syistä, miksi lähden Hollantiin on nimenomaan turvallisuus. Jos Suomessa ei olisi tällaista parituspykälää, niin jäisin mahdollisesti tänne. Jos saisi vuokrata jonkun toisen kanssa asunnon, asua siellä ja tehdä töitä yhdessä, niin jäisin ja maksaisin veroni Suomeen. Nyt meitä todennäköisesti syytettäisiin parituksesta. Lähinnä se parituslainsäädäntö pitäisi mun mielestä avata.”

Stigmaa, tasa-arvoa ja emotionaalista työtä

Seksipalveluiden myymisen oikeutuksesta käydään jatkuvasti keskustelua. Seksityöntekijän tulee maksaa veroja, mutta mainostaminen tai järjestäytyminen on tehty hankalaksi. Tämä on yksi esimerkki siitä, miten seksityötä ei kohdella työnä. “Työ tarkoittaa jotain, mitä aikuinen ihminen tekee hankkiakseen elantonsa. Se ei välttämättä ole aina kivaa, mutta se on silti vapaaehtoista. Työssä pitäisi saada jotkut järkevät työehdot ja -olot, mahdollisuus järjestäytyä, tehdä sopimuksia ja hakea töitä. Silloin kokonaisuus olisi selvä”, Forsström sanoo. 

Seksin kaupallisuuden ongelmallisuus ja stigmatisointi liittyy molempien naisten mielestä laajempaan keskusteluun seksuaalisuudesta. ”Ajattelen, että stigmatonta tilannetta on mahdotonta kuvitella ilman, että suhtautuminen naisten seksuaaliseen aktiivisuuteen muuttuu. Voidaan puhua laajemmasta huorastigmasta kaupallisen seksin ulkopuolella. Tänäkään päivänä, vaikka meillä on paljon enemmän tilaa ja naiset saavat puhua seksistä ja käydä erotiikkaliikkeissä ostamassa dildoja, aktiivisen seksuaalisen halun stigma ei ole lähtenyt mihinkään”, toteaa Forsström. Toisessa työssään seksuaaliterapeuttina hän näkee ilmiötä jatkuvasti.

Sukupuolikysymys vaikuttaa myös toisella tavalla: “Koko stigmasta ei päästä eroon ennen kuin uskalletaan tunnustaa myös se tosiasia, että tämä on ainoita aloja, jossa nainen tienaa enemmän kuin mies. Kautta aikojen seksityö on ollut ala, jonka kautta naiset ovat saavuttaneet sellaista itsenäisyyttä, joka ei olisi muuten ollut mahdollista. Ja totta helvetissä se vituttaa osaa jengistä!”

Ihmiset luulevat, ettei seksi- ja erotiikka-alalla tehdä mitään eettistä harkintaa.

Seksityö on osittain myös emotionaalista työtä. Osa alalla toimivista tarjoaa perinteisten panemispalveluiden lisäksi myös esimerkiksi girlfriend experience -palveluita, joissa fokus on hellimisessä ja läheisyydessä. Tämä on yksi asia, joka vaikeuttaa seksityön hyväksymistä työksi. Forsströmin mukaan seksityöntekijän emotionaalisessa läsnäolossa ei ole kyse mistään sen kummallisemmasta kuin vaikkapa psykoterapeutin emotionaalisessa läsnäolossa. Molemmissa tilanteissa ammattilainen on asiakasta varten, ei toteuttamassa omia tarpeitaan. 

Tunteisiin ja läheisyyteen liittyvien palveluiden kaupallisuus inhottaa ajatuksena vähintään yhtä monia kuin pelkän mekaanisen yhdynnän kaupallisuus. “Tiedän, että se liittyy osittain siihen stigmaan. Ihmiset luulevat, ettei seksi- ja erotiikka-alalla tehdä mitään eettistä harkintaa. Että tämä on pelkkää rahanhimoista nussimista. Totta kai se häiritsee, jos lähtökohtana on ajatus kouluttamattomasta, itsekkäästä bimbosta, joka ei pysty mihinkään muuhun ja joka näyttelee olevansa emotionaalisesti läsnä toiselle”, Forsström kertoo. 

“Miksi jokin asia, mitä voin tehdä ilmaiseksi muuttuu pahaksi ja vääräksi, jos pyydän siitä rahaa?” pohtii Henna. “Tämä on työ, joka käytännössä pelasti henkeni, enhän mä sitä voi hävetä. Olen nyt elossa ja tyytyväinen lopputulokseen. Ei mua kiinnosta enää se stigma. Transsukupuolisena tuntuu tosi oudolta ensin tulla ulos yhdestä kaapista ja mennä heti takaisin seksityön kanssa. En enää halua sitä, olin monta kymmentä vuotta kaapissa. En ole menossa enää takaisin.” 

Kohti kriminalisointia?

Seksityöhön liittyvään stigmaan vaikuttaa valtion asenne seksityötä kohtaan. Ruotsissa seksin ostaminen kriminalisoitiin kokonaan vuonna 1999 ensimmäisenä maana Euroopassa. Ruotsin malli levisi ensin Norjaan ja Irlantiin sekä myöhemmin Ranskaan. Poliittinen keskustelu Suomessa on Pro-tukipisteen toiminnanjohtaja Jaana Kauppisen mukaan pyörinyt pitkään nimenomaan kriminalisoinnin ympärillä. 

Pro-tukipiste on seksi- ja erotiikka-alalla toimivien ihmisten oikeuksia korostava sosiaali- ja terveysalan järjestö. Järjestö on poikkeuksellinen globaalissa mittakaavassa, sillä se ei tarjoa ainoastaan lopettamiseen kannustavia palveluita, vaan auttaa myös niitä seksityöntekijöitä, joilla ei ole aikomusta tai halua lopettaa seksityötä. 

Kun Kauppinen luki Ylen uutisen Ruotsin seksityön kriminalisoinnin juhlavuodesta, hän ihmetteli, kuinka eri kokemus asioista voi olla. “Se yhteiskunta, jonka osa seksityöntekijä on, juhlii tämän pahoinvointia ja haluaa viedä sen maailmalle. Harvoin on todistajana kahdessa näin eri maailmassa. Kaikki valta oli juhlijoiden puolella: valta kertoa, että tämä on hyvä. Niillä, joille se on katastrofaalista, ei ollut mitään valtaa. Viestintä saadaan tehokkaasti laulamaan sitä säveltä.“ 

Kauppisen mukaan viime syksynä järjestetystä ruotsalaisten seksityöntekijöiden omasta seminaarista ei yksikään tiedotusväline Ruotsissa kirjoittanut mitään. ”Tutkijat eivät uskaltaneet tulla seminaariin, sillä pelkäsivät sen negatiivisia seurauksia omalle asemalleen ja työlleen.”

Vaikka Ruotsissa kerrotaan menestystarinaa prostituution kitkemisestä, seksityöntekijöiden asema jäi lainsäädännön jälkeen. Kun seksityö kriminalisoitiin, se ei todellisuudessa lakannut olemasta, vaan siirtyi piiloon yhteiskunnan varjoihin. Seksityöntekijän identiteetin paljastuessa hän saattaa menettää lapsensa tai asuntonsa ja joutua kadulle. Vaikka seksityö on viranomaisten mukaan vähentynyt, parittaminen ja ihmiskauppa ovat yhä suuremmassa roolissa. Väkivaltaa esiintyy. 

Asenne seksityötä kohtaan on Ruotsissa vihamielinen. Vuonna 2010 Jonas Trolle Ruotsin poliisista kertoi BBC:lle näkemyksiään seksityöntekijöiden asemasta: “Prostituoituna olemisen kuuluisi olla vaikeaa yhteiskunnassamme. Vaikka emme laitakaan prostituoituja vankilaan, teemme heidän elämästään vaikeaa.”

Kauppisen mukaan Ruotsissa elää vahva käsitys siitä, että seksityö on yksiselitteisesti naiseen kohdistuvaa väkivaltaa. “Jossain vaiheessa vallitsi sellainen väärän tietoisuuden teoria: jos ihminen väittää olevansa ihan ok, se johtuu vain siitä, ettei hän ymmärrä omaa kurjuuttaan. Nämä ovat rakenteellisia valtaongelmia: kuka määrittelee ja kenen ymmärrys on tärkeää. Pitäisi mennä osallisuuden suuntaan, jossa seksityöntekijöiden oma ääni tulisi yhtä tärkeäksi kuin muidenkin.”

Seksityöläisten ääni ei pääse Kauppisen mukaan Suomessa yhtä hyvin kuuluviin kuin monissa muissa maissa. ”Pohjoismaista puhutaan aina tasa-arvon ja ihmisoikeuksien mallimaina, mutta jos ajatellaan marginaaliryhmiä, niin kyllä se välillä ihmetyttää, että meillä on edelleen seminaareja, joissa puhutaan ‘niistä’. Pohjoismaiden ulkopuolella ollaan totuttu siihen, että ihmiset itse tuovat oman näkökulmansa keskusteluun.”

“Tuntuu todella oudolta osallistua sellaisiin keskusteluihin, joissa on korkeintaan yksi ‘kokemusasiantuntija’. Ajatellaan, että kohderyhmää on kuultu, jos on kuultu yhtä sen edustajaa. On aivan eri asia puhua silloin, kun esimerkiksi puolet yleisöstä kuuluu siihen ryhmään. Toivoisin, että Pohjoismaissa ihmiset kokisivat osallistumisen turvalliseksi”, Kauppinen kertoo. 

Tämä on työ, joka käytännössä pelasti henkeni, enhän mä sitä voi hävetä.

Myös Tiia Forsström sekä Henna haluaisivat seksityöntekijöiden ääntä kuuluviin. Osittain tätä varten on vuonna 2018 perustettu seksityöntekijöille tarkoitettu verkosto FTS Finland, jonka kirjainyhdistelmä tulee sanoista fair trade sexwork. Järjestäytyminen voi olla tarpeellista, sillä seksityöntekijöiden olosuhteisiin vaikuttavat poliittiset asenteet ja muutokset. 

Viimeaikaisesta kehityksestä kertoo muun muassa se, että Naisjärjestöjen Keskusliitto julkaisi yhdessä Monika-Naiset liiton kanssa viime marraskuussa kannanoton, jossa vaadittiin hallitukselta tehokkaita toimia ihmiskaupan kitkemiseksi. Yksi vaadittu toimenpide oli seksin ostamisen täysi kriminalisointi. 

“Keskustelu myös muista mahdollisuuksista pitäisi nostaa pöydälle. Jatkuva kriminalisoinnin lisääminen ei näytä tuottavan sitä ratkaisua, mitä yhteiskunta on hakenut. Olen hämmentynyt siitä, kuinka kriminalisoinnin lisäämiseen uskotaan”, Kauppinen pohtii. 

Vaikka Suomessa seksin myyminen ja ostaminen on ainakin toistaiseksi laillista, rakenteet eivät ole yksiselitteisiä. “Lainsäädäntö on helposti tunnistettava rakenne, mutta ihan yhtä paljon vaikuttaa se, kuinka lakia tulkitaan. Ulkomaalaislain pykälä 148 mahdollistaa EU:n ulkopuolelta tulevien maahanpääsyn estämisen ja maasta poistamisen niissä tapauksissa, joissa yksilön edes epäillään myyvän seksiä. Tämä ei vaadi minkäänlaisia ihmiskauppaepäilyjä.” 

“Ihmiskauppalaki edellyttää, että olemme hereillä asian suhteen, mutta ulkomaalaislain pykälä pelottaa niitä ihmisiä, joilla on riski joutua hyvin vakavan rikoksen uhreiksi Suomessa. Jos heidät raiskataan tai pahoinpidellään, heillä on korkea kynnys tehdä viranomaisilmoitus, sillä he pelkäävät pykälää ja sen suomia mahdollisuuksia maasta poistamiseen. Vaikka pykälää ei aina sovellettaisikaan, mahdollisuus siihen on olemassa. Ja tämä riittää pelon herättämiseksi. Maahantulleille seksityöntekijöille saattaa olla vakavampi asia tulla karkoitetuksi kuin joutua seksuaalisen väkivallan uhriksi”, Kauppinen kertoo.  

Jokaisella on omat rajansa 

Kuten seksissä ylipäänsä, seksityössä omien rajojen tunnistaminen ja niiden sanoittaminen ääneen on erityisen tärkeää. “Tällä kentällä on muutama sellainen kirjoittamaton sääntö, joista kaikki ovat samaa mieltä ja jotka toimivat lähtökohtina. Yksi niistä on se, että tekemisistä ja rajoista sovitaan eksplisiittisesti. Se tietysti erottaa maksullisen seksin edukseen melkein mistä tahansa muusta tilanteesta. On sovittu alku- ja loppuaika sekä kerrotaan, mistä tykätään ja mistä ei. Sekä palveluntarjoaja että -ostaja kertovat rajansa ja toiveensa”, Forsström kertoo. 

“Omia rajojani on yritetty rikkoa tosi vähän, mutta olen tässäkin kohtaa monella tavalla etuoikeutettu. Lähdin alalle hyvin aikuisella iällä ja tilanne olisi ollut ihan eri, jos olisin ollut vaikka parikymppinen. Mulla on kuitenkin kollegoja, jotka saattavat joustaa omista rajoistaan, koska niillä on sellainen alitajuinen pelko, että jos niin ei tee, siitä seuraa uhkaava tilanne.” 

Myös Henna on miettinyt rajojaan: “Koska en pitänyt itseäni seksityöntekijänä ensimmäiseen vuoteen, niin omat rajat olivat ihan hukassa. Se aiheutti sellaisia tilanteita, jotka näin jälkikäteen ajateltuna olisivat olleet vältettävissä. Nykyään sanon pelin poikki.”

Kaikille rajan vetäminen ei ole yhtä helppoa. Taloudellisessa ahdingossa kynnys venyttää omia rajojaan on todennäköisesti huomattavasti matalampi. Sama koskee esimerkiksi asiakkaiden valintaa.

Syitä palveluiden ostamiselle on yhtä monta kuin on ostajia.

Vaikka seksityö integroitaisiin täysin osaksi yhteiskuntaa, on se poikkeuksellinen ala. Seksityön säännöt ja ehdot voisivat olla haastavia kirjoittaa auki, mutta se ei Forsströmin mielestä ole syy olla tekemättä niin. “Poikkeaahan tämä monesta, mutta niin poikkeaa aivokirurgiakin. Kun puhutaan seksuaalisuuden kanssa työskentelystä, ei sitä voida täysin verrata mihinkään muuhun alaan. Silloin puhutaan hyvin intiimeistä, arkaluontoisista, emotionaalisista, kehollisista kokonaisuuksista.”

Raha ja seksin kaupallisuus eivät kuitenkaan tee seksistä vähemmän intiimiä tai henkilökohtaista. Syitä palveluiden ostamiselle on yhtä monta kuin on ostajia. “Osalla aika ei riitä deittailuun ja osalla on ongelmia, joista on vaikea puhua yhden yön hoidolle baarista. Silloin seksityöntekijä on yksi vaihtoehto. Jokaisella on myös fantasioita, joita olisi kiva toteuttaa toisen kanssa, mutta ei välttämättä oman kumppanin”, sanoo Henna. Forsströmin mukaan seksityön tekeminen ei hänestä vähennä seksuaalisuuden merkityksellisyyttä: “Ei ole mitään järkeä tavoitella tilannetta, jossa seksuaalisuus lakkaisi olemasta ihmeellistä. Se nimittäin on ihmeellistä, ihmeellisempää kuin melkein mikään muu!”

Henna ei esiinny jutussa omalla nimellään asian arkaluonteisuuden vuoksi.

————————————————–

Kuka luulet olevasi, Adikia?

TEKSTI: Emilia Tiainen KUVAT: Rosa Lehtokari

Kirsikka Ruohonen, Adikia, kuka luulet olevasi?

Rap-artisti, intersektionaalinen feministi, podcast-vetäjä. Mä oon myös kuvataiteilija. Valmistuin Lahden muotoiluinstituutista muutama vuosi sitten.

Miten räpistä tuli osa elämääsi?

Aloitin rumpujen soittamisen joskus kymmenvuotiaana ja soitin bändeissä lukion loppuun asti. Kun muutin pois himasta eikä ollut enää vanhempien autotallia ja rumpuja siellä, niin räppi tuli luontevasti siihen, kun kuitenkin oli tarve tehdä musaa. Mä oon siis aina kirjoittanut lyriikoita ja kirjotin usein bändeillekin biisejä, vaikka en niitä itse laulanutkaan. Mä oon aina kuunnellut räppiä, mutta lukion jälkeen alkanut kirjoittaa sitä. Olin pitkään kaapissa sen kanssa, jopa vähän neuroottisesti yritin pitää sitä piilossa. Kesti myös pitkään ennen kuin aloin räpätä itselleni ääneen, kirjoitin vain laineja. Systemaattisesti aloin treenata silloin, kun tein opinnäytetyötäni Lahdessa. Viimeisen vuosikurssin opiskelijoilla oli omat työhuoneet, ja mun työhuone oli koulun perimmäisessä nurkassa, joten sain olla siellä aika rauhassa. Nukuin siellä ja treenasin öisin.

Se on mun keino osoittaa, että pelaan teidän säännöillä, mutta omilla ehdoilla.

Miksi räppäämisen aloittaminen tuntui niin vaikealta?

Olin meidän kaveriporukan se räppiä kuunteleva rumpali. Silloin oikeasti kelasin, että naiset eivät voi räpätä. Ei ollut esikuvia – you can’t be what you can’t see. Olin paljon miespuolisten kavereiden kanssa keskusteluissa ja näin miten naisräppäreistä puhutaan. En halunnut altistaa itseäni sille. Aloin kirjoittaa aktiivisesti vähän ennen kuin Sini Sabotage nousi ja seurasin aika tarkkaan, miten häntä kohdeltiin. Päätin, että mun pitää olla todella hyvä, kun mä tuun sieltä kaapista. Kun kirjoittaa sydänverellä, niin siinä on iso hylätyksi tulemisen pelko ja mietityttää, että onko tää nyt tosi noloa. Yhdessä vaiheessa tuntui siltä, että kaikki miespuoliset kaverit räppäsivät. Niiden räppi saattoi olla aika paskaakin, mutta niillä oli sitä itsevarmuutta ja pokkaa, mitä mulla ei ollut.

Räppi on koettu aina todella miehisenä alana. Tuntuuko siltä, että sinun pitää pelata muiden säännöillä?

Kyllä mä pelaan räppisäännöillä, mutta pyrin tuomaan siihen omaa. Mun lähtökohta kirjoittamiseen on ollut se, että olen luonut oman kielen ja pyrin siihen, etten toista niitä samoja kliseitä. Mieluummin ammentaa omasta anatomiastaan ja feminiinisyydestä. ”Suck my dick” onkin ”suck my clit”. Räpissä on paljon sitä asennetta, että herkkyys on heikkoutta ja heikkous on huono. Vahvuus on maskuliinista, joten itse olen pyrkinyt tuomaan siihen herkkyyttä.

On tutkittu, että matalat äänet ovat vakuuttavampia. Se on tietoinen valinta, että mun räppiääni on vähän mun puheääntä korkeampi. Haluan pitää siinä tietynlaista pehmeyttä. Toisaalta tykkään myös kontrasteista! Voi olla vaikka duuribiitti ja pehmeää äänenkäyttöä, mutta tekstit rajuja. Mun biisit on tosi räppimäisiä, jos vertaa vaikka muihin D.R.E.A.M.G.I.R.L.S.-artisteihin. Niissä on aika perinteinen kaava, paljon versekikkailua. Se on mun keino osoittaa, että pelaan teidän säännöillä, mutta omilla ehdoilla.

Enhän mä ole täydellinen. En kuulu mihinkään intersektionaalisen feminismin korkeimpaan päättävään elimeen, jossa yhdessä sovittaisiin, miten asioihin pitäisi suhtautua.

 

 

Kumpi tuli ensin, musiikki vai feminismi?

Äitini oli Naisasialiitto Unionin hallituksen jäsen, niin kuin mä nyt. Mun kasvatus on ollut korostuneen feminististä. Sen takia mun on helppoa puhua siitä, koska en kyseenalaista sitä, että olenko mä feministi. Mulla on monta frendiä, jotka on ainakin aikaisemmin olleet varovaisia kutsumaan itseään feministeiksi, koska ne pelkää, että ne sanoo jotain väärin.

Millainen edes on hyvä feministi? Mä koen, että hyvä feministi on sellainen, joka kyseenalaistaa itseään koko ajan. Ja miettii, että onko itsellä jotain käyttäytymismalleja tai ongelmallisia tapoja ajatella, joita siis mulla on ollut aina. Eli vaikka oon aina ollut feministi, niin ei se ole ollut mitenkään ongelmatonta. Ehkä sen takia oon hakeutunut miesvaltaisille aloille, mennyt sinne miesten tontille. Kuvataiteilijana huomasin, että tarvitsin jonkun muun mediumin ilmaisulle. Mulla oli tarve kirjoittaa lyriikoita.

Kokevatko miesräppärit sinut uhkaksi? Pitääkö naisräppärinä perustella sanomisia?

En koe, että tarvitsee perustella, mutta olen itse ottanut sellaisen lähtökohdan, että mä pystyn perustelemaan kaiken mitä sanon. Yksikään laini ei ole vain heitetty, vaan siellä on aina keloja taustalla. Mutta kyllä mä huomaan, että mun on vaikeampi saada fiittejä jäbien kanssa. Haluaisin ajatella, että se on sellaista pelonsekaista kunnioitusta. Jos mä pyydän jotain jäbää fiittaamaan, niin niiden ensimmäinen ajatus on että ”vitsi, nyt mun pitää miettiä tarkemmin mitä mä kirjoitan”. Mun biiseissä fiittaavien jäbien tekstejä syynätään tarkemmin kuin silloin, kun ne on niiden omalla mukavuusalueella. Toisaalta mä oon myös ympäröinyt itseni sellaisilla ihmisillä, sellaisilla miehillä, jotka on intersektionaalisia feministejä.

Matriarkaatti-podcastissa vasta heräsimme siihen, että jengi oikeasti pitää meitä tietynlaisina auktoriteetteina. En ole itse oikein sisäistänyt sitä, ja musta tuntuu oudolta ajatella, että jengi pelkäisi mua. Enhän mä ole täydellinen. En kuulu mihinkään intersektionaalisen feminismin korkeimpaan päättävään elimeen, jossa yhdessä sovittaisiin, miten asioihin pitäisi suhtautua. Pyrin luomaan sellaisen ilmapiirin mun ympärille ihan sukupuolesta riippumatta, että jengillä on turvallinen fiilis.

 

 

Kysytäänkö sinulta usein, että vihaatko miehiä?

Ei koko ajan, mutta kysytään. Usein feminismiä syytetään miesvihamielisyydestä ja mä puhun paljon patriarkaatista, niin musta tuntuu, että miehet usein sekoittaa sen. Miehet ei ole yhtä kuin patriarkaatti ja maskuliinisuus ei ole yhtä kuin miehet. Sen takia siinä on se etuliite ”toksinen”, kun ei kaikki maskuliinisuuskaan ole toksista. Mulla on paljon maskuliinisia piirteitä ja miehillä mun ympärillä on paljon feminiinisiä piirteitä. Tuntuu välillä siltä, että toistan aina vaan samaa: ”feministit ei vihaa miehiä”. Tuntuu, että sanoo mitä tahansa, niin ei jengi halua kuunnella. Koen, että mun on tärkeää puhua näistä asioista, koska koen ne kummatkin puolet: sen altavastaajan roolin sukupuolen kautta, mutta sitten valkoisuuden kautta mulla on myös paljon etuoikeuksia. Varsinkin, kun on itse kuluttanut paljon afroamerikkalaista musaa ja rodullistettujen ihmisten tekemää kulttuuria, niin mä tavallaan samastun siihen, että tuntuu kuin syytettäisiin asioista, mitä ei ole itse voinut valita. Mutta se ei ole henkilökohtaista, eikä kukaan vaadi mitään muuta kuin sen, että itse tunnistaa omat etuoikeutensa.

Kyllä mä nuorempana kelasin, että nainen ei voi räpätä.

Lyriikoissasi puhutaan paljon seksistä. Miksi haluat korostaa sitä? Onko sekin poliittista?

On sekin joo. Mun oma kamppailu nuorempana on kiteytynyt siihen kodin ja muun kasvuympäristön ristipaineeseen. Nuorempana kävin läpi paljon sitä, että millainen on hyvä feministi ja millainen uskottava asiantuntija. Mä voin räpätä ja tehdä tosi eksplisiittisiä biisejä ja tuoda omalla pukeutumisella sitä sukupuolta ja seksuaalisuutta esiin, mutta se ei vähennä mun asiantuntijuutta millään tavalla.

Mun mielestä sellainen seksuaalisuus seksuaalisuuden vuoksi ja sen normalisoiminen on tärkeää. Kuvataiteessani on ollut seksuaalisuuden karnevalisointia. Turvasanan lähtöajatus on ehkä ollut se ristiriita, että mediakuvasto on yliseksualisoitu, mutta jengi on kuitenkin ihan hukassa oman seksuaalisuutensa kanssa. Kun 50 Shades of Grey tuli, niin yhtäkkiä oli tosi siistiä olla BDSM, vaikka jengi ei olisi edes oikeasti halunnut sitä. Että seksi on sellaista suorittamista ja pornonäyttelemistä, josta ei itse edes nauti. Se ei palvele omaa nautintoa, ja naisille se on usein heterosuhteessa sitä miehen ja mieskatseen tyydyttämistä. Mun musa on sellaista toimijuuden ja erityisesti naisen seksuaalisuuden toimijuuden haltuunottamista.

Yritätkö muuttaa maailmaa?

Ajattelen niin, että kieli muuttaa maailmaa, ja että todellisuus muokkaa kieltä. Eli kieltä pystyy muokkaamaan siihen suuntaan, että se alkaa vaikuttaa ajattelumalleihin. Ja toki myös omalla esimerkillä: kyllä mä nuorempana kelasin, että nainen ei voi räpätä. Tavallaan se, että mä räppään ja julkaisen materiaalia on jo iso juttu, koska se muuttaa todellisuutta. Kyllä mä uskon, että muutos on vääjäämätön ja haluan mielellään olla siinä mukana. Voi olla liian mahtipontista sanoa, että haluan muuttaa maailmaa, mutta ainakin vähän ohjata sitä tiettyyn suuntaan, että se lähtisi muuttumaan.

 

Koen, siis olenko?

Onko minun punaiseni sinulle minun keltaiseni? Herää klassinen kysymys siitä, näkevätkö ihmiset värejä samoina. Varmaa on, että värisokea ei näe maailmaa samanlaisena kuin värejä näkevä. Vaikeus erotella värejä vaihtelee vahvasti värisokeuden spektrillä. Tästä voisi olettaa näkemisen olevan subjektiivinen kokemus myös värejä näkeville.

TEKSTI Viivi Aliklaavu KUVITUS Anni Takanen

VÄRIEN NÄKEMINEN EI välttämättä kuitenkaan ole niin radikaalisti subjektiivinen kokemus, etteikö sinisen sinisyyteen voisi luottaa. Värit nimittäin perustuvat valon eri aallonpituuksiin. Vaihtelua ihmisten välillä esiintyy, mutta aistit toimivat tietyillä toimintaperiaatteilla. Saatamme nähdä värisävyt hieman eri vivahtein, mutta fyysinen maailma ympärillämme on sama. Elämme samassa ympäristössä, jossa puinen pöytä on puuta ja lumipyry vasten kasvoja pistelee.

Värien on todettu herättävän ihmisissä samoja tunnetiloja. Mainonnassa hyödynnetään jatkuvasti värien psykologisia vaikutuksia. Sinisen sävyillä on rauhoittavia vaikutuksia, kun taas punainen ja keltainen aktivoivat. Kuitenkaan samat tunnetilat eivät välttämättä tarkoita samoja kokemuksia.

KOKEMUKSEEN MAAILMASTA VAIKUTTAVAT värien lisäksi olennaisesti sanat. Eri kielillä samat sanat luovat erilaisia mielikuvia maailmasta. Joissakin kielissä kaikki substantiivit jaetaan artikkelin perusteella feminiineihin ja maskuliineihin. Sukupuolisidonnaisilla artikkeleilla on todettu olevan merkitystä kokemukseen sanojen ja niiden kuvaamien asioiden ominaisuuksista. Esimerkiksi ranskaksi sanalla silta, le pont, on maskuliini etuliite, jolloin ranskankieliset ihmiset kuvailevat siltoja muita kieliä puhuvia herkemmin maskuliinisiksi koetuilla sanoilla kuten vahva ja komea.

Myös saman kielen puhujien välillä on paljon tulkintatapoja yhdelle sanalle. Kaikki aikaisemmat kokemukset vaikuttavat siihen, kuinka ymmärrämme tietyn sanan. Niin abstraktia asiaa kuin tunne on vaikea kuvailla sanoin. Yhden käsitys surusta ei välttämättä tarkoita samaa toiselle.

Ehkä teknologia voisi olla ainoa tapa ymmärtää toisen ihmisen tunteita ja tarkoituksia sanojen takana. Timo Honkela esittelee kirjassaan Rauhankone utopian tekoälystä, joka luo ymmärrystä ihmisten välille. Rauhankone pystyisi ymmärtämään sanojen yksilöllisiin kokemuksiin perustuvat merkitykset. Rauhankone loisi mahdollisuuden ilmaista kokemuksia objektiivisesti, kun sanat eivät riitä.

Yksi tapa, jonka avulla voimme verrata tunteita toistemme kanssa, on yhdistävät tapahtumat. Samat tapahtumat saavat ihmiset tuntemaan jotakuinkin samankaltaisia tunteita. Monella hautajaisvieraalla on samankaltaiset haikeat tuntemukset, jotka saattavat joillakin purkautua itkuna, toisilla tyhjänä tuijotuksena. Kertovatko samankaltaiset tunnetilat täysin objektiivisesta maailmasta?

IHMISET VOIVAT KOKEA asioita ryhmänä subjektiivisesti perustuen maantieteelliseen eriytyneisyyteen ja kulttuurillisiin eroihin. Suomen kylmyys tuntuu vakituiselle asukkaalle erilaiselta kuin turistille. Ihminen on tottunut tiettyihin olosuhteisiin. Kaikki kokemukset suhteutetaan aiempiin kokemuksiin, jotka voivat erota radikaalisti maiden ja maanosien välillä.

Ihmissuhteissa ihmiset jakavat kokemuksiaan toisten kanssa olemalla samassa tilanteessa läsnä. Ihminen myötäelää läheistensä kanssa ja kokee samankaltaisia tunteita kuullessaan kertomuksia tapahtumista. Kirjojen ja elokuvien hahmoihin samaistuminen aiheuttaa yhteisen kokemuksen ihmisyydestä. Luotto siihen, että ihmiset voivat ymmärtää toistensa kokemuksia, luo ihmisten välille empatiaa ja mahdollisuuden samaistumiseen. Jos kaikki olisi subjektiivista, ei samaistuminen olisi mahdollista.

MYÖS TEKNOLOGIAN KEHITTYMINEN vaikuttaa kokemuksiimme yhteisönä. Sosiaalinen media mahdollistaa yhteydenpidon toiselle puolelle maailmaa. YouTube-vloggaajan elämää voi myötäelää monien tuhansien kilometrien etäisyydestä huolimatta. Johtaako globalisaatio kokemusten samankaltaistumiseen vai onko se mahdollisuus rikastuttaa omaa subjektiivista kokemusta maailmasta?

Viime aikoina media on ollut huolissaan suomen kielen kohtalosta. On pelätty anglismien köyhdyttävän suomen kieltä. Automaattisesti globalisaatio ei tarkoita suomen kielen kuihtumista, vaan parhaimmillaan se saattaa avata uusia ovia kielen ja sisällön saatavuuden laajentuessa. Kaksikielisyys luo aivan uuden kentän kokemuksille ja mahdollisuuksille. Ongelmia syntyy, jos kummatkin kielet ovat heikkoja. Tällöin saattaa suomalaisesta kulttuurista jäädä kokematta jotain olennaista. Millainen on kokemus talvesta ilman erottelua lumen, loskan ja rakeiden välillä?

PayPalin ja SpaceX:n perustajan Elon Muskin mukaan elämme erittäin todennäköisesti simulaatiossa. Simulaatiossa elämisen voidaan ajatella jo itsessään muokkaavan kokemusta ihmisyydestä, mutta Muskin mukaan se ei vaikuta toimintaamme juuri millään tavalla. Simulaatioteoria voi paljastaa jotakin siitä, elämmekö ihmiskuntana samaa todellisuutta. Jos maailma on simulaatio yhden ihmisen elämästä, on kaikki täysin subjektiivista, mutta jos tarkoitus on simuloida koko ihmiskuntaa, ovat kaikki kokemukset todennäköisesti objektiivisia.

Lopputuloksena tuntuu siltä, että ihminen on liian pieni ymmärtääkseen, mikä on subjektiivista. Ehkä rajanveto jaetun ja yksityisen kokemuksen välillä on liukuva. Voiko kokemus olla samalla sekä objektiivinen että subjektiivinen?

Pitäisi vähän laihtua

Minulla ei ole aavistustakaan, minkälaisen reaktion seuraava, ehkä tällaiseen lehteen liian henkilökohtaiselta tuntuva paljastukseni herättää sinussa: Niin kauan kuin pystyn muistamaan, joka ikinen päivä, vähintään kerran päivässä olen ajatellut: olen lihava, pitäisi vähän laihtua.

TEKSTI Helmi Partanen KUVITUS Iisa Pappi

AJATUSTENI VIRRAN MUODOSTAMA virke on pysynyt samana läpi elämäni. Sävy on kyllä vaihdellut rajustikin. Lapsena ajatus muodostui katsellessani kateellisena hoikkaa parasta ystävääni. Se teki minusta surullisen, ikuisen kakkosen, vähemmän rakastetun lapsen. Teini-iässä ajatus oli tietenkin vihainen. Inhosin itseäni, mutta loppujen lopuksi en tiedä, oliko se inho omaani. Se tuntui suoritukselta siinä missä ensimmäiset kännit tai seurustelun aloittaminen: tässä iässähän näin kuuluukin tehdä.

Koko ajan tiedostin, että minullahan on vielä liian helppoa. En koskaan satuttanut itseäni, oksentanut tahallani tai paastonnut vuorokausia. Ääneen kauhistelin yhteiskunnan nuorille (tytöille) aiheuttamia ulkonäköpaineita ja ilmaisin empatiaa niiden sairastuttamia kohtaan. Mutta oikeasti koin epäonnistuneeni itseinhossa. Ajattelin, että minulla ei ole tarpeeksi tahdonvoimaa sairastua anoreksiaan. Vartalonormit olivat rakentaneet sisälleni ruman huoneen, jonka sisälle menin rauhassa arvostelemaan omaani ja muita naiskehoja armottomasti. Sen kokemuksen valossa minun on nykyään helppo ymmärtää, mitä on sisäistetty naisviha.

MILTÄ ELÄMÄ LAIHDUTUSAJATTELUN kanssa tuntuu nyt nuorena aikuisena? Ei kauhean ihmeelliseltä. Kun ajatus kerran päivässä pälkähtää päähäni kuin päivän postit luukusta, en ylläty tai säikähdä. Se on osa minua, eikä enää tee minua surulliseksi tai vihaiseksi. En edes osaa sanoa, onko se normaali vai epänormaali. Ajatteletko sinä samalla tavalla itsestäsi, vai oletko juuri nyt soittamassa minulle apua?

ULKONÄKÖPAINEISTA PUHUTTAESSA keskitytään fyysisyyteen, vaikka paineita voi tuntea kuka tahansa. Silti legitimiteetti puhua yhteiskunnan asettamista ulkonäköpaineista tai itsetunto-ongelmista päätetään ulkonäön perusteella. Upea kroppa! Varmasti rakastat itseäsi. Ja jos on ylipainoinen, silloin ruumiin terveys arvotetaan mielenterveyden yläpuolelle. Kiukkuinen veronmaksaja ja Pippa Laukka ovat pöyristyneitä ilmeisesti vain sydän- ja verisuonitautien kuluista. Jos poikkeat normista, on ihan suotavaa kokea itsetunto-ongelmia, sairastua syömishäiriöön tai masennukseen. Ne toki maksamme mukisematta, kuuluu asiaan.

Kehopositiivisuusajattelu on nostanut nostanut keskusteluun mielenterveydellisen näkökulman, mutta voimaantuminen ja itsensä rakastamaan oppiminen kuvataan yhä kehojen kautta. Kuvissa on enemmän diversiteettiä, ne ovat ehkä aidompia kuin ennen, mutta silti aina esteettisiä ja ulkoiseen kauneuteen keskittyviä. Myrkylliselle äänelle päässäni ne yhä tarjoavat itseäni kauniimpaa, seksikkäämpää ja parempaa vertailukohdetta.

Mielen muutosta on vaikeampi visualisoida. Silti kaipaisin kipeästi puhetta yhä enemmän juuri kehon kokemisesta. Jee, vatsamakkaroita somefeedissä, mutta yhä olen epätietoinen siitä, millaiset kokemukset omasta kehosta ovat ”normaaleja” ja millaiset ei. Ja miksi ylipäätään tietty määrä ulkonäköpaineita (naisen) kuuluukin kokea?

EN HALUA ILMOITTAA Ekille strategisia mittojani (Mikä ihmeen “strateginen?!”) ja kysyä onks ok. En, vaikka Eki sattuisi olemaan kehopositiivinen ja sanoisi, että tottakai on ok. Haluan kertoa julmasta äänestä päässäni, joka on asunut siellä jo melkein 20 vuotta kuiskien samaa mantraa. Haluan kysyä onks se ääni ok, onko se tavallista, onko se oikein? Ja sitten haluaisin kuulla, miten ääni vaimennetaan.

Pitäisikö meidän kaikkien olla himboja?

Olemme lähdössä elämysmatkalle Kaokolandiin osana eteläisen Afrikan läpi kulkevaa road tripia. Kaokolandiksi kutsutaan aluetta Namibian pohjoisosassa, jossa elelee yksi koko Afrikan mantereen perinteisimpänä säilyneistä heimoista nimeltään himba. Oppaaksemme olemme rekrytoineet paikallisen hostellin pitäjän, joka on itse 14-vuotiaana karannut omasta himba-kylästään.

TEKSTI Sini Harvo KUVITUS Roosa Kontiokari

Pakkaamme tavaramme ja lähdemme matkaan kitukasvuisen autiomaan halki. Saksalaiset siirtomaaherrat ovat 1800-luvun lopulla riistäneet himbojen maat ja ajaneet suurimman osan kansasta Angolan rajalle. Selviydymme erilaisten kuoppien ja pusikoiden lävitse kylään, jonka muodostaa yhden ainoan perheen yhteisö. Perheeseen kuuluu päällikkö, hänen neljä vaimoaan sekä hirvittävä määrä lapsia.

VIERAISIIN KULTTUUREIHIN TUTUSTUMINEN on minulle elämyksistä suurin. Tämä kulttuuri on vierain koskaan kohtaamistani, ja samalla syvimmältä riipaiseva kokemus. Kylä muistuttaa kaikin tavoin niitä stereotyyppisiä kuvastoja, joita meille läntisessä mediassa afrikkalaisista heimoista tarjotaan.

Kylän naiset ovat pukeutuneet nahkakaistaleista valmistettuihin hameisiin, ylävartalo heillä on paljaana. Käsissään, jaloissaan ja kaulassaan he kantavat massiivisia koruja, joiden määrä ilmaisee heidän statuksensa yhteisössä. Heidän ihonsa ja hiuksensa ovat kauttaaltaan punaiset, sillä kaunistautuakseen naiset levittävät vartalolleen okrasta ja rasvasta tehtyä seosta. Okran vahva, makeahko tuoksu on levittäytynyt koko leiriin.

Lapset tiedustelevat, olemmeko kotoisin lähellä kohoavan vuoren takana olevasta kylästä. He eivät kuulemamme mukaan ole tietoisia elävänsä maassa, jota me kutsumme Namibiaksi. He hahmottavat maailmaa omalla tavallaan. Yksi tytöistä tarttuu minua kädestä ja pyytää, että muuttaisin heidän savimajaansa. Muiden mielestä olen siihen liian valkoinen.  

Päivän aikana pääsemme osallistumaan arjen askareisiin. Ystäväni maistaa lasten esimerkkiä seuraten vuohenmaitoa suoraan utareesta ja minä kirnuan maidosta voita puista sankoa vimmatusti ravistelemalla. Päällikön poika palaa viereisestä kylästä morsiamenryöstöretkeltä, himbat avioituvat perinteisesti näin. Illalla nuotion äärellä ystäväni ottaa kännykkänsä esiin ottaakseen kuvan, ja lapset ryntäävät hänen luokseen. Hän päätyy näyttämään heille hassuja videoita siskonsa koirista. Lapset nauravat makeasti ja minä mietin kuinka absurdia tämä kaikki onkaan.  

KAKSI ASIAA OVAT puhuttaneet minua ja ystäviäni reissumme jälkeen. Kuinka eettistä oli mennä pällistelemään himboja, vain jotta löytäisin hedonistisia elämyksiä tai jotakin aitoa ja alkuperäistä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan?

Kuinka sietämätöntä ympäristöllemme on lähteä etsimään näitä elämyksiä toiselta puolelta maapalloa?

Kulttuurivaikuttaja Ronja Salmi kirjoitti kohua herättäneessä Nyt-liitteen kolumnissa joutuvansa luopumaan omasta tarinastaan lopettamalla ilmastoa kuormittavan kaukomatkailun. Myös ystäväpiirissäni kulttuuriset elämykset nähdään yleissivistävinä sekä todisteina valveutuneesta ja avarasta maailmankatsomuksesta. Eksoottisista olosuhteista kerätyt kokemukset ovat identiteettiemme rakennusainetta.

Miksi elämykset ovat meille niin tärkeitä?

Sosiologi Zygmunt Bauman on aikanaan todennut postmodernin ihmisen päämääränä olevan uusi elämys; turisti on tietoinen ja systemaattinen elämyksen etsijä. Ihminen etsii uutta sitä mukaa kun tutusta irtoavat ilot kuluvat pois ja lakkaavat viehättämästä. Elämysten korostuminen kertoo pohjimmiltaan kulttuurin yksilöllistymisestä. Nykyään matkailuntutkijat uskovat, että toiseuden ja aitouden elämykset, ja erityisesti niiden tuotantoprosessit ovat jopa korvanneet ystävyyden.

Elämyksiin liittyy usein toive ja uskomus aitoudesta. Turismin aitous on perinteisesti tarkoittanut koskemattomuutta ja puhtautta, sitä, että koetaan ja jätetään jalanjälki johonkin ensimmäisenä. Aito on jotain alkuperäistä, jota tuskin on olemassakaan: nyt alkuperäisinä pitämämme kansat ovat aina ensin syrjäyttäneet jotkut muut tieltään. Antropologi John P. Taylorin mukaan meidän tulisi etsiä elämyksiä autenttisuuden sijaan vilpittömistä kohtaamisista. Hänen mielestään elämykset voisivat toisen objektivoinnin joko aidoksi tai epäaidoksi sijaan koostuakin neuvotteluista sekä spontaaneista ja jaetuista hetkistä. Näin yksilöllisistä elämyksistä ja tarinoista voisi muodostua kollektiivisia. Toisen kohtaaminen vilpittömästi ei voi olla huonoksi ihmiselle tai maapallolle.

Parasta ilmaston kannalta olisi istahtaa kompostin päälle ja tehdä itsari.

OLEN SIIS LENTÄNYT toiselle puolelle maailmaa ihastelemaan ”alkukantaisesti” elävää kyläyhteisöä, vaikka paremman tietoni valossa kenties sivistyneempää olisi elää kuten tämä kansa. Himbat saavat kaiken tarvitsemansa välittömästä ympäristöstään, ja jokaisella heistä on taidot pärjätä omillaan, kunnioittavassa vuorovaikutuksessa ympäröivän luonnon kanssa. Taidot, jotka me olemme menettäneet aikoja sitten. Meille luonto on jo niin kauan ollut kapitalistisen yhteiskuntamme tarpeisiin valjastettu rajoittamaton resurssi. Viimeistään tämän syksyn aikana olen monien muiden tavoin joutunut ymmärtämään, että ilmastomme ei kestä elämyshakuisuuttani.

Kysyin ympäristötieteilijä Risto Willamolta, miten eletään kestävää, elämystentäyteistä elämää.  

”Parasta ilmaston kannalta olisi istahtaa kompostin päälle ja tehdä itsari.”

Willamo korostaa kestävän elämän olevan kuitenkin paljon monimutkaisempi käsite. Se mikä on ilmaston kannalta kestävää, ei välttämättä olekaan sitä esimerkiksi biodiversiteetin, Itämeren, taloudellisen tasa-arvon tai vaikkapa juuri alkuperäiskansojen kannalta.  

Turun yliopiston elämysmatkailun yliopistonlehtori Eeva Raike ehdottaa ratkaisuksi elämysten etsimistä lähiympäristöstä. Ihmisten vieraantuessa luonnosta sinne palaamalla voimme löytää uudelleen eksotiikkaa, joka on samalla kestävää. Lappi on jo pidemmän aikaa tehnyt tuloaan elämyskohteena, ja sieltähän löytyy myös – niin vähän keskusteltu ja kauan syrjitty – alkuperäiskansa, saamelaiset. Olisin siis voinut etsiä alkuperäiskansaa 13 000 kilometriä lähempää.

Aitoa kokemusta toisesta kulttuurista on turha lähteä Suomestakaan etsimään. Raike toteaa, että emme voi koskaan matkailijoina päästä ihmettelemään saamelaisten todellista elämää. Ajatus ”live like a local” –tyyppisestä turismista on utopiaa, vaikka pääsisimmekin kotimajoitukseen ja jakamaan isäntiemme kanssa illallispöydän. Raiken mielestä tämän tulisi riittää, meidän ei tarvitsekaan päästä iholle.

YMPÄRISTÖKATASTROFIN LISÄKSI matkustamisesta voi seurata kohtaamisia. ”Eksoottisiin paikkoihin tutustuminen luultavasti avartaa maailmankuvaamme. Globaalien ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen, torjumisen kannalta on varmasti hyvä, jos ihmiset oppivat ymmärtämään toisiaan ja toistensa kulttuureja mahdollisimman laajasti. Runsas matkustelu ehkä tuhoaa ilmaston, mutta estää maailmansodan. Kumman valitset”, kysyy Willamo.

Willamo muistuttaa minua lohduttaen siitä, ettei ihmiskunta maapalloa onnistu tuhoamaan. Se kiertää radallaan vielä 5 miljardia vuotta, kunnes aurinko laajenee ja nielaisee sen. Luonto on suuri ja mahtava, se kyllä pärjää. Ihminen onnistuu hävittämään ainoastaan itse itsensä.

Sen sijaan, että etsisimme yksilöllisesti koettuja elämyksiä tai aitoutta alkuperäisväestöjen keskuudesta, voisimme oppia heiltä inhimillisyydestä ja kestävästä luontosuhteesta. Vaikka emme voikaan päästä osaksi heidän kulttuuriaan, voimme pyrkiä kohtaamisiin, joiden myötä näemme minkälaisia vaihtoehtoisia tarinoita on mahdollista luoda. Tarinoita, joiden omaksuminen saattaa osaltaan pelastaa meidät. Itävaltalaista tulevaisuudentutkija Robert Junkinia lainaten Willamo kehottaa meitä olemaan vähemmän ylpeitä omasta “kehityksestämme”:  

”On vihdoinkin tajuttava, että ei ole kysymys myötätunnosta, jos pyrimme säilyttämään pienet kansat elossa. Kysymys on omasta henkiin jäämisestämme. Sillä kaikesta siitä, minkä teollisen hyödyn aikakausi on meiltä riistänyt, on pienten kansojen keskuudessa jäljellä ainakin aavistus. Jos haluamme taas muuttua inhimillisiksi ihmisiksi, tarvitsemme kipeästi kehitysapua niiltä, joita päättömässä ylpeydessämme nimitämme ’alikehittyneiksi’.”