Väistykää 90-luvun lanibileet – nyt tulevat hackathonit

TEKSTI Anna Brchisky  KUVA Junction 2016

 

1300 koodaria istuu pöydissä hämärässä Wanhassa Satamassa. Joistakin pöydistä kuuluu hiljaista puhetta, useimmista pelkästään rivakkaa naputtelua. Pöydissä on kaikkea energiajuomista kahviin ja hernekeittoon. Hernekeitto on uusi tuttavuus yli 600 ulkomaalaiselle koodarille, jotka on taivaltaneet tiensä marraskuisena viikonloppuna Helsinkiin. He ovat tulleet paikalle Junctionin, Euroopan suurimman hackathonin, takia.  

Hackathon on viime vuosina noussut varsinkin Yhdysvalloissa uudeksi trendisanaksi yritysten innovaatio- ja kehitysosastoilla. Hackathonilla on monta muotoa, mutta perustaltaan se on tapahtuma, jossa useampi henkilö rakentaa lyhyessä ajassa jotain uutta. Tämä uusi voi olla teknologiaa, esimerkiksi sovellus tai ohjelmisto, tai se voi olla kaikkea neulonnasta viestintäkonsulttien työpajaan. Monet yritykset ovat lähteneet mukaan hypeen joko osallistumalla hackathoniin yhteistyökumppanina tai järjestämällä sisäisen hackathonin työntekijöilleen.
Suomessa hackathonin kaltaisia tapahtumia on järjestetty jo 90-luvulla – silloin niitä kutsuttiin mediaseksikkäästi laneiksi, joihin alaikäiset finninaamaiset pojat kerääntyivät pelaamaan pelejä. Näistä laneista esimerkkinä toimikoon pelialan tapahtuma Assembly, joka kerää vuosittain alan harrastajia ja ammattilaisia viikonlopuksi saman katon alle Messukeskukseen. Pelaamaan tietysti – miksi muutenkaan.

Suomalaisten peligrafiikan osaaminen on maailmanlaajuisesti kovaa. Sen näkee Supercellin ja Rovion kaltaisista menestyksistä. Tämä osaaminen ja sen ympärille rakentunut yhteisö on kasvanut pitkälti Assemblyn kaltaisten tapahtumien myötä. Ruohonjuuritason tutustuminen uusiin teknologioihin pelien kautta osoittautui monelle mahdollisuudeksi kehittää omaa osaamistaan työuraksi saakka. Tulevaisuuden virtuaalitodellisuuden ja lisätyn todellisuuden mahdollisuuksien kannalta grafiikkaosaaminen tulee jatkossakin olemaan yksi suomalaisten kovista valteista kansainvälisillä osaajamarkkinoilla.

Usein hackathoneissa on jokin tietty teema, esimerkiksi terveysteknologia tai pelit. Junctionissa teemoja oli yhteensä 10, joista suosituimpiin kuuluivat virtuaalitodellisuus ja tekoäly. Hackathoneihin osallistuvat koodareiden lisäksi myös designerit, eli he, jotka antavat ohjelmistoille ulkomuodon tai vaikkapa virtuaalipeleille sisällön. Lisäksi hackathoneissa näkee välillä myös businessihmisiä, kuitenkin harvemmissa määrin. Painotus on yleensä kovassa teknologiaosaamisessa.

Hackathonit ovat kuin jumppasalin lanibileet vietynä uuteen potenssiin. Pelaamisen sijaan keskitytään rakentamaan jotain uutta toisten ihmisten kanssa, tutustumaan muihin koodareihin ja oppimaan uusista teknologioista. Hackathonit ovat aito osoitus tiimipelaamisen tärkeydestä – Junctionissa 48 tunnin aikana uuden ohjelmiston tai sovelluksen rakentaminen vaatii muitakin taitoja kuin koodaamisen.

Isomman mittakaavan hackathonit rantautuivat Suomeen vuonna 2015. Alun perin Aalto-yliopiston opiskelijoiden järjestämä Junction järjestettiin silloin ensimmäistä kertaa. Silloin Junction keräsi Sörnäisiin Kattilahalliin yli 500 koodaria, joista iso osa oli muualta kuin Suomesta. Vuonna 2016 mukaan valittiin jo 1300 koodaria ja designeria. Hakijamäärät ovat joka kerta olleet useita tuhansia ihmisiä korkeammat, kuin itse tapahtumaan on hyväksytty mukaan. Junction siirtyi vuoden 2017 alussa kasvuyritystapahtuma Slushinkin taustalla toimivan Startup Säätiön alle itsenäiseksi organisaatioksi, ja jatkaa suosionsa kasvattamista koodaripiireissä maailmalla. Hackathonit sijoittuvat usein yliopistoihin, ja niitä järjestetään opiskelijoiden aloitteesta. Hyviä esimerkkejä tunnetuista kansainvälisistä hackathoneista ovat mm. PennApps, SF Hacks ja LAHacks.

Hackathoneissa myös maailman pelastaminen on mahdollista. Junctionissa puolalais-suomalaisista opiskelijoista koostunut tiimi koodasi robotin ojentamaan esineitä ihmiselle. Esinettä tuli vain katsoa, ja kas – robotti ojensi sen käteesi. Sovelluksesta voivat hyötyä esimerkiksi liikuntarajoitteiset tai vanhukset, siis juuri ne, jotka apua tarvitsevat. Hackathoneissa mahdollisuudet uuden rakentamiseen ovat melkein rajoittamattomat: päähänpistäneestä ideasta voi syntyä jotain todella merkityksellistä ja vaikuttavaa.

Jonnet ei muista

Jutussa medialaiset muistelevat ysäriteknologiaa, 2000-luvun alun parhaita tietokonepelejä sekä sosiaalisen median dinosauruksia.

”Netin eläinhoitolat, vieläki vähän pimennossa, mitä siel o-i-k-e-a-s-t-i tehtiin.”

”Suuria tunteita. Taistelua elämästä ja kuolemasta. Sapeleita ja sutinaa. RuneScape.”

Suomi24 piirrä ja arvaa.”

Sims 1 missä tehtiin vauvoja niin, että puhuttiin kauan ja sitten ilmestyi sellainen lapsen sänky. Pönttökoneen hurina.”

Habbo, ja jos jonnet muistaa sen, ne ei varmaan muista et sen nimi oli alun perin Hotelli Kultakala.”

”Minulla piti olla habbohäät, mutta sulhanen ei ilmestynytkään paikalle kello 14.15 :( Silloin tajusin, että miehiin ei ole luottamista.”

”Joskus vuosituhannen alussa tai edellisen lopussa hengattiin kaverin kanssa KissFM Chatin Erotic Housessa. Ajauduttiin siellä sanaharkkaan jonkun kanssachattailijan kanssa. Sovittiin sitten lopulta että nyt ratkaistaan homma ottamalla miehestä mittaa jossain Helsingin rautatieaseman kulmilla. Sanoimme olevamme muistaakseni parimetrinen kalju jäbä nahkatakissa, en muista minkälainen korsto sieltä oli tulossa vastaan. Aseita tai pesäpallomailoja ei saanut olla mutta nyrkkiraudat oli ookoo ottaa messiin. Good times.”

Kyberavaruudessa taistelevat ­teräs, tekoäly ja temppelipapit

Infobahn, tiedon valtatie, intergalaktinen tietokoneverkosto… Internet-synonyymit vuosien takaa heijastelevat tuolloin verkolle asetettuja paineita ja odotuksia. Vuosituhannen vaihteessa arkipäiväistynyt uusi ulottuvuus oli kuin vieras eläin, jonka toimintaa ja isäntää kukaan ei osannut määritellä.

Teksti: Roosa Kontiokari
Avustaja: Erik Räsänen
Kuvat: Tuomas Heikkilä & Roosa Kontiokari

Helmikuussa 2017 yhdysvaltalainen tietoliikennealan yritys Verizon raportoi tapauksesta, jossa erään nimettömäksi jäävän yliopiston verkko oli kaatunut yllättäen. Syypääksi paljastuivat lopulta hehkulamput ja välipala-automaatit: kampuksen Wi-Fiin kytkettyihin esineisiin hyökänneet hakkerit pystyivät ylikuormittamaan verkon järjettömien palvelupyyntöjen pommituksella.

Kaapatut esineet ovat osoitus siitä, kuinka internet on integroitunut yhteiskuntaamme salakavalan nopeasti: verkon läsnäoloa tuskin tiedostaa, kunnes ongelma järjestelmässä muistuttaa sen olemassaolosta. ”Internet tulee meille niin kuin vesi hanasta tai sähkö pistokkeesta. Ei sitä mietitä, kuinka se toimii”, tuumaa Internet Society Finlandin puheenjohtaja Yrjö Länsipuro.

Tehdäänpä mielikuvitusmatka takaisin hetkeen ennen internetin arkipäiväistymistä. Silloin elettiin 90-luvun alkua. Berliinin muuri oli murtunut, Neuvostoliitto horjui savijaloillaan ja lännessäkin alettiin uskoa, että kylmän sodan varjo on vihdoin väistymässä.

Samaan aikaan kun kaksinapainen maailmanjärjestys natisi liitoksistaan, Euroopan ydintutkimusjärjestö CERNissä otettiin ehkä vielä merkittävämpi askel kohti globalisaatiota: vuoden 1990 lopulla brittifyysikko Tim Berners-Lee julkaisi maailman ensimmäiset WWW-sivut. Info.cern.ch-domainin takaa avautuu edelleen sveitsiläistä tutkimuskeskusta esittelevä sivusto, joka on vaatimaton yhdistelmä valkoista taustaa, mustaa tekstiä ja sinisiä hyperlinkkejä. Askeettisen etusivun lähdekoodi mahtuu 13 riville. Vertailun vuoksi mainittakoon, että nykyisin Facebookin lähdekoodia on jo yli 60 miljoonaa riviä.

WWW:n keksiminen oli lähtölaukaus kehitykselle. Alle 30 vuodessa internet laajeni kömpelöistä kaapeleista ja laatikkomaisista pöntöistä langattomiin mobiililaitteisiin – ja jopa sulautui ympäristömme rakenteisiin. Vaikka kymmenen vuotta sitten ajatus nettiä käyttävästä älyjääkaapista olisi kuulostanut vähintään teknologiariippuvaisen ihmiskunnan kauhukuvalta, nykyisin langattomaan verkkoon kytkettäviä kodinkoneita löytyy Suomenkin markkinoilta jo useita.

”Netin kehityshistoria onkin todella kiehtova tarina. Kukaan ei koskaan istunut alas ja miettinyt, että minäpä nyt keksin internetin. Oli vain ajattelijoita, jotka konseptualisoivat erilaisia malleja silloisten teknologioiden perusteella”, valottaa Länsipuro.

Vaikka 90-luku oli verkon kulta-aikaa, internetiä hahmoteltiin jo kauan ennen rautaesiripun nousua. Syvimmät juuret ovat 60-luvulla kylmän sodan Yhdysvalloissa, jossa oltiin säikähdetty Neuvostoliiton laukaisemaa Sputnikia. Alkushokista selvittyään länsi halusi varmistaa, ettei itä pääse yllättämään enää uudelleen, mikä johti Yhdysvaltain puolustusministeriön alaisen Advanced Research Project Agencyn eli ARPAn perustamiseen. Tutkimuskeskuksen tehtävä oli kehittää teknologioita, jotka takaisivat, että Yhdysvallat pysyy jatkossa askeleen edellä.

Yritysmaailmassa tajuttiin, että jos omistaa hotel.com -domainin, ollaan aika arvokkaan tontin päällä.

ARPAssa ei kuitenkaan kehitetty parempia sputnikeja. Avaruustutkimus meni alun suunnitelmista poiketen NASAlle, ja ARPAn uudeksi lippulaivaksi nousivattietokoneet ja verkostot. Tutkijat alkoivat kehitellä hajautettuja tietojärjestelmiä, jotka kestäisivät tarpeen tullen vaikka atomipommin. Ajatusmalleista syntyi kuitenkin jotain vielä ydinsotasuojaakin suurempaa.

Ensimmäinen internetinomainen yhteys onnistuttiin muodostamaan vuonna 1969 neljän tietokoneen välillä. Ainoa tähän päivään asti säilynyt tallenne tapahtumasta on rutiininomainen kaaviokuva muistilapulla, mikä kummastuttaa Länsipuroa: ”Samoihin aikoihin olivat esimerkiksi nämä kuulennot, joista on vaikka mitä ääni-, kuva- ja videotallenteita. Kumpikohan näistä tapahtumista oli merkittävämpi, näin tulevaisuuden kannalta?

Vuodet kuluivat, ja tietokoneiden verkostoon liittyi yhä useampia solmukohtia. 80-luvulla internet oli jo laajalti akateemikoiden käytössä, mutta tavalliselle kansalaiselle verkko toi yhä ennemminkin mieleen kalastuksen tai sulkapallon. Kunnes tuli WWW ja 90-luku, jolloin internet räjähti.

Räjähdykseen oli kolme syytä. Ensinnäkin Berners-Leen WWW yksinkertaisti internetiä niin, ettei käyttäjän tarvinnut enää opetella monimutkaisia komentosarjoja sisältöjä löytääkseen. Toisena tuli bisnes ja kolmantena politiikka. Liittovaltio alkoi suhtautua myönteisemmin siihen, että internet tulisi elinkeinoelämän käyttöön. Yritysmaailmassakin ymmärrettiin, että domaineilla eli IP-osoitteet ymmärrettävään muotoon muuttavilla verkkotunnuksilla voi olla paljonkin rahassa mitattavaa arvoa. ”Tajuttiin, että jos omistaa vaikka hotel.com -domainin, ollaan aika arvokkaan tontin päällä”, Länsipuro toteaa.

Käyttäjäystävällinen teknologia, suopea politiikka ja kaupalliset palveluntarjoajat yhdessä kiihdyttivät informaatioteknologian kehitystä eksponentiaalisesti. Yksinomaan 90-luvun lopulla harpottiin kehitysaskelia satojen vuosien edestä. Vauhdikas muutos herätti toisissa hurmosta, toisissa vastarintaa.

”Silloin 90-luvulla oli tosi selkeästi ne, jotka olivat hiffanneet, että mistä on kyse, ja sitten ne, jotka eivät”, Länsipuro muistelee, ”Erityisesti he, joilla oli jotain kiinni internetiä edeltävässä ajassa, kuten rahaa tai mainetta, olivat todella vastahakoisia.”

Toisessa ääripäässä olivat puolestaan fanaatikot, joille internet oli upouusi ulottuvuus, jonne yrityksillä tai valtiovallalla ei ollut mitään asiaa.

”Oli niitä, jotka ikään kuin temppelipappeina nousivat puolustamaan rakennelmaa, johon liittyi idealistisia ja jopa utopistisia piirteitä.”

Mahtipontinen manifesti julistaa, ettei väsyneillä, teollisen maailman ”lihaa ja terästä” olevilla jättiläisillä ole mitään asiaa mielen valtakuntaan, kyberavaruuteen.

Näkökulman kiteytymä on vuonna 1996 julkaistu internetin itsenäisyysjulistus: mahtipontinen manifesti julistaa, ettei väsyneillä, teollisen maailman “lihaa ja terästä” olevilla jättiläisillä ole mitään asiaa mielen valtakuntaan, kyberavaruuteen.

Ponnekkaista julistuksista huolimatta internetin hallinta oli 90-luvulla vielä pitkälti lihaa ja terästä. Rahoitusta hallinnoi edelleen Yhdysvaltain liittovaltio, joka toisaalta ei halunnut päästää sitä käsistään, mutta oli samalla haluton pyörittämään siviilien ja kaupallisten tahojen käsiin ajautunutta järjestelmää.

Kompromissina perustettiin käsivarren mitan päähän Internet Corporation for Assigned Names and Numbers eli ICANN. Järjestön tehtäväksi annettiin internetin osoitteiden hallinnoiminen. Vuosien saatossa ICANN on pyristellyt yhä kauemmaksi liittovaltion alaisuudesta, ja se ottikin merkittävän askeleen kohti kansainvälisyyttä vuonna 2016. Tuolloin saatettiin loppuun prosessi, jonka seurauksena Yhdysvallat luopui vapaaehtoisesti kaikista ICANNin ja näin ollen myös internetin valvontaoikeuksista. Taustavaikuttajana olivat ennen kaikkea Edward Snowdenin paljastukset maan hallituksen harjoittamasta globaalista joukkovalvonnasta.

Internetin hallintaverkostoon kuuluu toki muitakin järjestöjä kuin ICANN. On IP-osoitteiden jakoa valvova IANA, internet-protokollien standardoinnista vastaava IETF, RIPEn kaltaisen alueellisen osoitejakelun koordinaattorit sekä lukuisia muita vaikeasti muistettavien kirjainrykelmien taakse piiloutuvia organisaatioita. Verkko tihenee entisestään, kun hallintoelimiin lasketaan mukaan myös internetissä jaettavien sisältöjen hallinta, josta vastaavat esimerkiksi erilaiset ministeriöt. Jos huomioidaan vielä esimerkiksi tietoyhteiskunnan oikeuksia puolustava kansalaisyhteiskunta, tulee kokeneemmallekin hallintorakenteiden tutkijalle vaikeuksia pysyä kärryillä eri elinten välisistä valtasuhteista.

Eikä nokkimisjärjestyksen selvittäminen ole aina edes tarpeellista. Länsipuro ja monet muut vertaavat internetiä esimerkiksi sademetsään.

”Siellä on isoja ja pieniä puita, liaaneja ja kaiken maailman mönkiäisiä. Ja jotenkin se kaikki vaan toimii, vaikkei sitä kukaan erikseen johdakaan”, Länsipuro kuvaa, ”ja lisäksi tästä järjestelmästä voisi ottaa oppia muiden globaalien ilmiöiden, kuten vaikka ilmasto-ongelmien hoitamiseen.”

Internetillä on siis omanlainen hallituksensa, mutta vastavoimana myös aktiivinen kansalaisyhteiskunta. Virtuaalisen hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan välimaastossa häilyvä Internet Society on esimerkiksi julkaissut hallinnolle ja kaupallisille toimijoille suunnatun listan verkon invarianteista eli piirteistä, joita ilman internet ei ole internet. Tällaisia ovat muun muassa yhteneväisyys, globaali saatavuus ja vapaa innovointi. Tärkeää on myös suosikittomuus – minkä tahansa laitteen tai teknologian voi korvata tulevaisuudessa paremmalla.

”Nämä periaatteet ovat tietenkin meille tinkimättömiä. Pyrimme puolustamaan internetin alkuperäisiä arvoja ja arkkitehtuureja”, Länsipuro sanoo.

Invarianttien lisäksi verkon kansalaisyhteiskunta puolustaa äänekkäästi yksityisyydensuojaa ja nettineutraliteettia.

”Meille tärkeintä on keskittyä tiedostamaan meidän kansalais- ja ihmisoikeudet. Kaikilla on internetissäkin oikeus sananvapauteen ja tiedon vastaanottamiseen”, Electronic Frontier Finlandin (Effi) varapuheenjohtaja Leena Romppainen kuvaa.

Pääpiirteissään periaatteet ovatkin päteneet: Suomestakin pääsee vaikkapa etiopialaisille uutissivustoille, lakiin on kirjattu vaatimus verkkoneutraliteetista, ja harva muistaa 90-luvun hakukone AltaVistaa, jonka monopoliaseman Google riisti vuosituhannen vaihteessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö verkon perusarvoja haastettaisi jatkuvasti.

Kuka tai mikä näitä arvoja sitten haastaa? Sekä Effin että Internet Societyn syyttävä sormi osoittaa valtioihin ja suuryrityksiin.

”Maissa, joissa valtionhallinto ei kunnioita ihmisoikeuksia, on vaikeaa olla oikeasti anonyymi nettitoiminnassaan”, Romppainen kommentoi.

Anonymiteetin puute voi tiukan kontrollin maissa johtaa merkittäviin ihmisoikeusrikkomuksiin. Tyyppiesimerkkejä rajoittavasta kontrollista ovat muun muassa Venäjä ja Kiina, joiden sananvapausrikkomuksista kuullaan jatkuvasti, mutta myös Yhdysvallat, kuten Snowden aikanaan paljasti. Äärimmäisyyksiä nähtiin myös arabikevään Egyptissä, jossa hallitus onnistui sulkemaan verkon maassa kokonaan. Vaikka yhteydet olivat poikki vain muutaman päivän, antoi tapahtuma heijastuksen maailmasta ilman internetiä.

Länsipuro ei kuitenkaan pidä globaalia verkon kaatumista kovin todellisena.

”Onhan internet rakennettu kestämään ydinsota”, Länsipuro muistuttaa, ”mutta jos haluaisi saada jotain todella pahaa aikaan vaikka Suomessa, kannattaisi toki yrittää kaataa internet.”

Valtioitakin suurempi uhka piilee kuitenkin ehkä itse internetissä: hakukoneissa, sosiaalisen median palveluissa ja niiden monimutkaisissa algoritmeissa.

Google, Apple, Facebook ja Amazon eli internetin Big Four hallitsee leijonanosaa tietoliikenteestä, mikä horjuttaa ajatusta tasavertaisesti verkottuneesta tietojärjestelmästä.

”Huolestuttaa, että isot toimijat peittävät näkyvistä niiden takana olevan varsinaisen internetin”, Länsipuro tuumaa.

Vaikka internetjättien olemassaolo ei sinänsä riko suosikittomuuden perusperiaatetta, uhkaavat ne kääntää kehityksen takaisin kohti 90-lukua. Tuolloin monet internet-palveluntarjoajat, kuuluisimpana America Online, tarjosivat ensisijaisesti sponsoroituja sisältöjä, jotka käyttäjän oli ohitettava päästäkseen selaamaan internetiä vapaasti. Puhutaan niin kutsutusta aidatun puutarhan ilmiöstä, joka konkretisoituu nykyisin erityisesti maissa, joissa yhteyksien ylläpito on kallista: näissä maissa yleistyneessä zero rating -järjestelyssä palveluntarjoajat hinnoittelevat verkon selailua eriarvoisesti.

”Eli jos pysyy tiettyjen palveluiden, kuten vaikka Googlen ja Facebookin sisällä, on selailu lähes ilmaista. Mutta jos poistut aidatusta puutarhasta, joudutkin yhtäkkiä maksamaan enemmän”, Länsipuro selventää.

Megapalveluiden hakualgoritmeja voidaan myös pitää eräänlaisena nettineutraliteetin loukkaajana.  Algoritmit ovat tarkkaan määriteltyjä käskysarjoja, joiden perusteella laite tai sovellus hakee, järjestää ja kuratoi sisältöjä käyttäjälleen. Algoritmien kehittyminen on toisaalta helpottanut netinkäyttäjien elämää esimerkiksi tekemällä selailusta turvallisempaa. Niiden ansiosta ei tarvitse pelätä enää niin paljon, että klikatun linkin takaa pomppaisi esiin haetun sisällön sijasta pornoa, silvottuja ruumiita tai satoja pop-up-ikkunoita.

Länsipuroa ja Romppaista algoritmit kuitenkin ennemminkin huolestuttavat.

”Hakualgoritmit ovat yrityssalaisuuksia. Käyttäjät eivät voi tietää, kuinka tiedonhaku toimii, ja mitä tietoja meille isketään milloinkin silmien eteen”, Romppainen muistuttaa.

”Se on aika pirullinen ajatus, että joku seuraa sinua ja sen perusteella joko sulkee jotain pois tai työntää sinulle jotain”, miettii myös Länsipuro, ”Näin ihmiset tavallaan ajetaan siiloihin, joissa ne ovat yhä enemmän ja enemmän yksin.”

Internetiin liittyvä uhkakuva on myös sen jatkuva laajeneminen. Verkko ei ole enää vain tietokoneissa, ja tulevaisuudessa yhä useampi hehkulamppu ja välipala-automaatti tulee riippuvaiseksi ohjelmistopäivityksistä ja virusturvasta.

”Aika hyvin ihmiset huolehtivat tietokoneidensa tietoturvasta, mutta harva ajattelee, että vaikka uusi leivänpaahdin voi olla tietoturvariski”, Länsipuro naurahtaa. ”Kannattaa miettiä, että tarvitseeko ylipäätään kaiken olla edes internetissä”, Romppainen lisää.

Mielikuva orwellilaisesta yhteiskunnasta, jossa palveluntarjoaja seuraa käyttäjien jokaista liikettä, päättää heidän ajatuksensa ja jonka infrastruktuurin voi lamauttaa yksittäinen hakkeri, on toki vain yksi ennuste internetin tulevaisuudesta. Kauhukuvia voi maalata monenlaisia. Todellisuudessa tuskin kukaan osaa oikeasti ennustaa internetin tulevia kehitysaskelia – eihän se alun perinkään kävellyt mihinkään suuntaan.

Arvaamattomuudesta huolimatta Romp­painen uskaltaa toivoa tulevaisuuden internetiltä yhtenäisyyttä ja sananvapautta.

”Toivon mukaan pysytään yhdessä ja samassa internetissä, niin etteivät ihmiset eriydy omiin kupliinsa. Toivottavasti myös yksityisyys- ja tietosuoja parantuvat.”

Näihin toiveisiin Länsipuro lisäisi vain luottamuksen. ”Ettei tarvitsisi pelätä, että verkossa ei voi luottaa totuuteen.”

Verkko koskettaa ja kohahduttaa

TEKSTI Anni Taskinen KUVA Alvi Pakarinen

Ensimmäisenä kirjana yliopistossa käteeni tyrkättiin Manuel Castellsin tiiliskivimäinen Communication Power. Lukukokemus oli, noh, pakahduttava.

Se, mitä keltanokkana teoksen koukeroisen teoriakudonnan läpi sain selvää, kiehtoi pientä mieltäni kuin hehkulamppu yöperhosta. Kirja punoo yhteen lankoja siitä, kuinka maailma, kuten sen nyt tunnemme, rakentuu verkostoille – löyhille ja alati muuntuvaisille yhteenliittymille.

Verkostot, verkostoituminen ja valta ovat viestinnän opiskelun ydintä. Erityisen hyvin Castellsin monimutkaiset ideat näkyvät internetissä – sen rakenteessa, käyttötavoissa, mahdollisuuksissa ja rajoitteissa.

Internet on tehnyt todeksi maailmanlaajuiset verkostot. Aluksi koko viestintäkanava oli vain harvojen ja valittujen käytössä, mutta nykyään nettiä ei voi  paeta, vaikkei välittäisikään pikselimaailmasta. Internetin kehityskaaresta kirjoittaa Roosa Kontiokari sivulla 36.

Hyviä esimerkkejä internetin piilevästä ja radikaalistakin vaikutuksesta arkielämään ovat erilaisten verkkohyökkäysten seuraukset. Uutena vuotena 2015 Tampereen keskustassa liikkuessani huomasin ihmisten kiroavan Otto-automaateille. Myöhemmin selvisi, että teini-ikäinen hakkeri oli verkkohyökkäyksellä lamaannuttanut OP-pankin toiminnan niin, että rahahanat olivat kiinni nostoautomaateillakin.

Tietoliikenteen valvonta herättää paljon tunteita suuntaan ja toiseen. Internetin on julistettu olevan sananvapauden tyyssija, neutraali alusta ja välineistö, jonka kautta ihmiset voivat kommunikoida vapaasti. Ihanne elää vahvana, mutta utopistista teknologista determinismiä on turha viljellä – teknologia ei automaattisesti tee maailmaa autuaaksi. Internet kytkeytyy aina poliittisiin ja kulttuurisiin konteksteihinsa, sillä ihmiset eivät viesti näyttöpäätteillään tyhjiössä.

Internetin anonyymikulttuurin maailmassa tuttuja ilmiöitä ovat myös vihapuhe, rikollisuus ja kiusaaminen. Näiden lieveilmiöiden vuoksi lainvalvojat jalkautuvat yhä enemmän verkkoon. Emma Viitanen ja Heidi Puomisto haastattelevat nettipoliisi Marko “Fobba” Forssia sivulla 12. Anonyymiutta eivät kuitenkaan hyödynnä vain rötöstelevät hakkerit tai vihaiset räyhääjät: anonymiteettia halutaan vaalia myös oman yksityisyydensuojan vuoksi.

Myös suuri osa y-sukupolven yhteisistä kokemuksista kytkeytyy jollain tavalla internetiin. Ennen Facebookia verkostoiduttiin IRC-Galleriassa, ladattiin musiikkia (tai viruksia) Spotifyn puutteessa Limewirestä ja pelattiin miinaharavaa nettiyhteyden takkuillessa.

Vuoden 2017 ensimmäisellä Groteskilla vaihtunut päätoimitus avaa uuden välilehden tulevalle vuodelle. Verkkoteemaisessa lehdessä sekoittuvat suloinen nostalgia, timantinkovat pohdiskelevat artikkelit sekä yhdeksänkymmentäluvun verkkosivujen tyyliin irrotteleva visuaalisuus.

Castells valaisi minua siitä, kuinka virtuaalimaailmat eivät kehity enää erillisinä todellisuuksina, vaan ovat yhä tiukemmin liitoksissa jokapäiväiseen kommunikaatioomme. Groteski 1/2017 on oodi tälle ajatukselle.

Seesteisyyttä etsimässä banaanisaarella

 

Australialainen tubettaja, Freelee the banana girl, on tunnettu hedelmäpitoisesta ruokavaliostaan. Groteskin toimittaja Vilma Ikola testasi, mitä todella tapahtuu, kun syö kolme päivää pelkkää banaania. 

TEKSTI Vilma Ikola

Banana islandiksi kutsutussa kidustusmenetelmässä uhri syö kolmesta päivästä viikkoon nk. monoaterioita, tässä tapauksessa banaania. Joidenkin mukaan banaaneja saisi syödä päivässä kolme, lisäksi juoda kolme lasillista rasvatonta maitoa. Toisten mukaan banaaneita tulisi syödä oman peruskulutuksen mukaan, sillä painonpudotuksen sijaan tavoitteena on yleinen hyvinvointi ja seesteisyys. Päädyn jälkimmäiseen tapaan, sillä ajatus vain kolmesta banaanista päivässä ahdistaa, vaikka lisukkeena saakin käyttää salaattia. Ihan kuin tämä homma ei muuten ahdistaisi. Onneksi saarelta ihanan olon löytäneet raportoivat olevansa nyt seesteisiä ja onnellisempia kuin koskaan. Maratonit ja vuorikiipeily eivät tunnu missään ja elämän tarkoituskin on selvillä. Otan tämän siis mahdollisuutena tulla paremmaksi versioksi itsestäni.

Ensimmäinen päivä

Dieetin aikana ei saisi juoda teetä, kahvia eikä alkoholia, mutta aloitan siitä huolimatta aamuni kahvilla. Tunnen olevani itsenäinen, vahva nainen, joka ei anna netissä möyhäävän banaanihullun riistää aamukahviaan.

En tavallisesti syö aamupalaa, mutta ryystettyäni neljästä banaanista ja cashewjuomasta tehdyn smoothien on olo yllättävän hyvä. Ja sitten se huononee. Oksettaa, on järkyttävän kylmä ja mieli tekee jotain suolaista. Kaksi tuntia aamiaisen jälkeen huomaan hakkaavani viestikenttään ”HALUUN SUOLAA”.

Päivälliseksi syön pannulla paistettuja banaanisiivuja. Kyllä, pannulla paistettuja. Ilman rasvaa. Ilman mausteita. En voi hyvin.

Koko päivä menee palellessa. Minua on varoitettu vatsavaivoista, mutta niiden sijaan kärsin pääkivusta. Särky on lähes tauotonta ja tahtoisin oksentaa. Tekisi mieli vetää naamaan Herbamarea suoraan purkista. Kauppareissu, joka tuntuu suorastaan kidutukselta, päättyy liukuhihnan päässä keikkuvan lapsen oudoksuviin katseisiin. Hermoni ovat niin kireällä, että tahtoisin vetää itkupotkuraivarit siitä, kuinka minulla on oikeus ostaa kilotolkulla banaaneja. Se siitä seesteisyydestä.

Onneksi on iltapalan aika. Matkin näkemääni kuvaa käärimällä banaanin salaatinlehteen ja otan kuvan. Naurattaa. ”Jumalauta kissat, nyt ollaan syvällä”, totean odottaen rohkaisevaa maukaisua. Sitä ei kuulu. Asennan puhelimeeni sovelluksen, joka näyttää montako tuntia, minuuttia ja sekuntia tätä helvettiä on jäljellä.

Toinen päivä

Näen unta, jossa teen helvetin herkullista pizzaa ja tajuttuani, etten saa syödä sitä, kutsun veljeni kylään ja katson kun hän lappaa siivut suuhunsa. Itse istun uunin edessä mussuttamassa banaania. Herättyäni olisin voinut vaikka tirauttaa pari kyyneltä.

Aamiaiseksi juon loput banaanismoothiesta, jota en pystynyt vetämään illalla. Lounaaksi on banaanijäätelöä, joka tuntuu jokseenkin lohdulliselta, vaikka saakin aivoni jäätymään.

Toinen päivä on selkeästi ensimmäistä helpompi. Tämä on kai nyt sitä seesteisyyttä, jota minulle luvattiin. Nälkä ei vaivaa ja olen alistunut kohtalooni. Olen jo yli puolessavälissä, joten tunnelin päässä on kai valoa. Kai. Eskapismi on tänään ystäväni, vaikka television katsominen lähinnä ärsyttääkin. En ole ikinä huomannut, kuinka paljon ihmiset sarjoissa syövät.

Tunnen outoa voimattomuutta, joten soitan isälle kertoakseni, kuinka idiootti olen. Toisin kuin toivoin, isä ei lohduta vakuuttelemalla, että olen kaikesta huolimatta ihan fiksu. Sen sijaan hän toteaa, että kun tämä kerta oli oma ideani, voin syyttää vain itseäni. Katsahdan uunissa kypsyviin banaaneihin ja totean totuuden sattuvan.

Kauppareissulla tapahtuu kauheita: banaanihyllyt ovat tyhjänä. Koko Prismasta ei löydy ainuttakaan banaania ja muut kaupat ovat jo kiinni. Onneksi löydän purkitettua banaanisosetta, joten en joudu nääntymään nälkään.

Kolmas päivä

Pää alkaa jo pettää. Ennen kaksimielisiltä näyttävät asiat tuovat nyt mieleen vain banaanit. Keltainen väri ärsyttää. Elämä ei hymyile. Toisin kuin on luvattu, en tunne tarvetta kuopia kukkapenkkejä. Ennen tätä julmaa ihmiskoetta kuvittelin sekoavani ja riehuvani kaupassa yrttiruukkuja tonkien tai auki repimieni multasäkkien keskellä hyppien. Tunnen kuitenkin lähinnä tarvetta kaivaa itselleni suuren kuopan, tunkea pääni sinne ja vetää mullat päälle.

Netissä hymyilevät raakaruokaluomuvegaanijoogaopettajat hehkuttavat, kuinka banaanisaarella puhdistuu kehon lisäksi mielikin. Olon luvataan olevan rauhallinen, mielen kirkas ja aikaa jäävän muuhunkin kuin ruoan ajattelemiseen. En huomaa näitä positiivisia vaikutuksia, vaan ajatukseni pyörivät tavallista enemmän ruoan ympärillä. Pelkkien banaanien sekopäinen mussuttaminen tuo mieleen vain vuosien takaisen syömishäiriön ja siihen liittyvän neuroottisuuden ja ahdistuksen, eikä sisäisestä rauhasta ole tietoakaan. Olen ennemmin levoton, sillä syömisen rajoittaminen tuntuu vangitsevan minut kotiin noiden keltaisten hirvitysten keskelle.

Voin kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin. Juon aamupalaksi loput soseesta ja haen tuskanirvistys naamallani muutaman banaanin loppupäiväksi. Ilta meneekin lähes paastolla, sillä banaanien näkeminenkin ällöttää. Pari tuntia ennen tämän masokistisen ihmiskokeen loppua yritän juoda smoothien, mutta puolivälin jälkeen sylkäisen suuni tyhjäksi ja alan kakomaan. Siinä lavuaarin yllä banaanisosetta kitusistani rykiessäni manaan nuo keltaiset paholaisen bumerangit alimpaan helvettiin.

Matkaa minuuden sisimpään olemukseen en ole tehnyt, mutta olen kyllä pohtinut suhdettani ruokaan. Kun ruoan olemus ällöttää, tulee syötyä vain silloin kun on todella nälkä. Tämä on joidenkin mukaan ihannetila: syö elääkseen eikä elä syödäkseen. Minä sain tästä irti lähinnä sen, että ruoka todella on ilo elämässä. Banaanit eivät ole ilo.

Painoa lähti kolmen vuorokauden aikana 900g. Uskon, että se on suurimmaksi osaksi menetettyä elämäniloa. Keskiyöllä kaadan itselleni gin tonicin ja kauhaisen suuhuni chilipähkinöitä. Siunattu suola, siunattu hulluus, kirotut banaanit!

Kuvitus: Iisa Pappi

Kuvat: Vilma Ikola