Ihan sairaan kiihottavaa paskaa

TEKSTI JA KUVAT Martta Kallionpää

Video alkaa romanttisella musiikilla ja kuvalla, jossa nainen suutelee toisen rintoja. Seuraavaksi toinen naisista ulostaa juomalasiin. He levittävät ulostetta toistensa vartaloille ja kasvoille ja myös syövät ulostetta. Sitten he oksentavat suoraan toistensa suuhun.

Järkytyskertoimia lisää se, että katsomani 2 Girls 1 Cup -video on vain traileri pidemmälle pornoelokuvalle. Alkuperäinen teos on siis eroottista materiaalia. Miten video, joka saa yhden pahoinvoimaan, voi kiihottaa jotakin toista?

Psykoanalyysin kehittäjä Sigmund Freud selitti perversioiksi kutsumiaan seksu- aalisia vääristymiä lapsuudeniän traumoilla, oidipuskompleksilla ja kastraatiopelolla. Myös nojatuolipsykologin on helppoa spekuloida lapsuuden ja seksuaalisuuden yhteyttä törmätessään netissä pornoon, jossa aikuiset pukeutuvat vaippoihin ja esittävät vauvaa tuttia imeskellen.

Nykyään psykologiassa käytetään termiä parafilia viitatessa sairaalloiseen seksuaaliseen poikkeavuuteen. Parafiliaksi luetaan muun muassa itsensäpaljastelu, fetisismi eli esineistä tai materiaaleista kiihottuminen, masokismi, sadismi, transvestisuus ja pedofilia.

Kattavaa teoriaa parafilioiden synnystä tai vakiintunutta hoitomuotoa niihin ei ole olemassa.

Koska emme tiedä mistä perversiot, parafiliat tai poikkeavuudet juontuvat, jäljelle jääkin paljon tärkeämpi kysymys. Miten kohtelemme ihmisiä ja asioita, joita emme ymmärrä?

Seksuaalinen poikkeavuus tuntuu olevan asia, jonka yhdistämme pahuuteen, mielisairauteen tai jopa epäinhimillisyyteen. Useista hirmuhallitsijoista on kehitelty heidän kuolemansa jälkeen mitä ihmeellisempiä psykohistorioita, joissa seksuaalisuus on tärkeässä osassa.

Mussolinin arvellaan fantasioineen raiskauk- sista ja pakottaneen kumppaninsa roolileikkimään prostituoituja. Stalinin on huhuttu olleen pedofiili, joka sai raskaaksi ja sitten hylkäsi 13-vuotiaan siperialaistytön. Hitlerin spekuloidulle kieroutuneelle seksuaalisuudelle on omistettu oma wikipediasivunsa jopa kahdeksalla eri kielellä. Hänen on väitetty olleen muun muassa koprofiili eli kiihottuvan ulosteista.

Onko silmittömiä pahuuden tekoja muka jotenkin helpompi prosessoida, jos käy ilmi, että ne on masinoinut ihminen, joka syö paskaa? Vai tuntuvatko hirmuteot itse asiassa vielä kamalammilta, jos niiden takana ajattelee olevan jotakin sairasta seksuaalista nautintoa?

Myös fiktiivisten hahmojen pahuutta korostetaan ja selitetään parafilioilla. Elokuvassa The Silence of the Lambs sarjamurhaajan motiiviksi paljastuu halu pukeutua tappamiensa naisten ihoon. Hän on transvestiitti, joka kiihottuu pukeutuessaan naiseksi.

The Human Centipede -elokuvasarja menee vieläkin pidemmälle. Trilogian ensimmäisessä osassa mielipuolinen kirurgi ompelee kolme ihmistä kiinni toisiinsa, seuraavan aina suustaan kiinni edellisen anukseen, muodostaen elokuvan nimen mukaisen ihmistuhatjalkaisen. Elokuvan toisessa osassa, josta ohjaaja halusi tehdä vielä edellistäkin järkyttävämmän, samankaltaisen ihmistuhatjalkaisen luo ylipainoinen, hikinen, äitinsä kellarissa asuva astmaatikko, joka saa tekemistään väkivaltaisuuksista ja ihmistu- hatjalkaisen tarkkailemisesta seksuaalista tyydytystä.

Ohjaajan toive toteutui. The Human Centipeden ensimmäinen osa pääsi Ison-Britannian elokuvatarkastamon läpi saaden ikärajakseen k-18, kun taas toisen osan levittäminen kiellettiin maassa kokonaan.

Poikkeavista seksuaalisuuksista puhuttaessa unohdamme usein, että ne eivät hallitse kokijansa koko elämää tai persoonallisuutta. Seksuaaliset fantasiat voivat olla syvyydeltään eritasoisia. Eroottisen materiaalinen kuluttaminen ei aina johda sen inspiroimiin tekoihin. Ylen Vaakakapina -ohjelma toteutti keväällä 2017 seksikyselyn, jonka vastausten perusteella moni kiihottuu anaalipornosta, vaikkei itse haluaisi koskaan koettaa anaaliseksiä.

Myös se, kuinka tarpeelliseksi esimerkiksi latek- sifetisoija kokee materiaalin nauttiakseen tyydyt- tävästä seksielämästä, voi vaihdella. Jotkut näkevät kumppanin pukeman lateksiasun kivana mausteena, toiset tarvitsevat lateksin kosketusta jokaista orgas- miaan varten

Parafilioissa on lopulta kyse siitä, minkä yhteiskunta katsoo olevan normaalia seksuaalisuutta. Homoseksuaalisuus poistettiin Suomessa tautiluokituksesta vuonna 1981. Transvestisuus on siellä edelleen. Naisten kuuluu tuntea olonsa seksikkäiksi pukeutuessaan korkokenkiin, mutta miehille vastaava käytös onkin sairaalloista. Raiskauksesta kiihottuminen ei ole ikinä ollut tautiluokituksessa.

Onko seksuaalisuudesta mitään järkeä luoda ”sairautta”, jonka tärkein tuntomerkki on se, että potilaan seksuaaliset ajatukset tai käytös ”poikkeavat normaalista”? Seksuaalisen väkivallan uhreja suojelemme jo rikoslailla, jossa määrätään muun muassa lasten hyväksikäytön, tirkistelyn ja itsensä paljastamisen olevan rangaistavia tekoja. Medikalisaatiolla yritämme ikään kuin suojella ihmisiä itseään heidän omalta seksuaalisuudeltaan.

Sorrun harvoin klassiseen utilitarismiin mutta ulostepornon edessä en osaa muutakaan. Jos jokin asia tuottaa ihmiselle nautintoa, eikä se vahingoita ketään muuta, pitäisi tätä asiaa harrastaa iloiten. Minun ei onneksi tarvitse ymmärtää, miksi kakka kiihottaa. Se mitä ihmiset tekevät makuuhuoneissaan – tai vessoissaan – ei kuulu minulle.

 

10 vuotta juorunnälkää, proffien lahjomista ja feminismiä

TEKSTI Ripsa Niemi
KUVA Roosa Kontiokari

Mistä medialaiset puhuivat 10 vuotta sitten? Kysymys heräsi, kun sain lokakuussa sähköpostia Median verkkosivujen palvelimelta ja pyynnön joko poistaa tai päivittää mediary.fi/osmo -osoitteessa majailevan foorumin. Linkin takaa paljastui sittemmin suljettu keskustelualue, jossa ruodittiin nimimerkkien takaa medialaisten puuhia riettaisiin yksityiskohtiin asti.

Aloitan aikamatkan kuitenkin kaukana verkkoyhteyksistä ottamalla hissin Kaisa-kirjaston neljänteen kellarikerrokseen. Pölyn keskellä on kansiota täynnä vanhoja Groteskeja. Mikä aarreaitta! Kansien välistä löytyy tuttuja nimiä kirjottajina ja haastateltuina. On samoja proffia vähän nuoremmilla kasvoilla ja excuilla nähtyjä yritysten konsultteja.

Groteski on aina tarttunut hanakasti ajankohtaiseen. Jutussa Kuvagallerioiden kasvatit on pohdittu muun muassa IRC-galleriaa ja omien kuvien lataamista nettiin. “Mutta miksi kukaan ylipäänsä haluaa oman kuvansa nettiin muiden töllisteltäväksi ja arvosteltavaksi?” (1/2005) Ilmiön taustalla kuvataan ihanneminän rakentamista ja eksistentiaalista tarvetta näyttää olevansa olemassa. Samaa totesi nykyajassa yksi päätoimittajista ollessamme yhdessä keikalla: “Snäppään niin muut näkee, että käyn joskus iltaisin ulkona.”

Medialaisia ovat kiehtoneet samat teemat vuodesta toiseen. Groteskin pääkirjoituksessa 4/2006 kirjoitetaan: “Lukuisista osakseen saamista käsittelykerroista huolimatta sukupuoli puhuttaa ja mietityttää tässäkin numerossa” ja “Groteski on vuoden loppua kohden tultaessa muovautunut likipitäen feministiseksi julkaisuksi! Ihan mahtavaa!” Feminismi ja sukupuoli ovat edelleen jatkuvasti opiskelutovereiden huulilla.

Kun Groteskissa on kirjoitettu teräviä, on asiattomat jutut jätetty verkkoon Juorut & jupinat -palstalle. Se on Median nettisivujen yhteydessä toiminut keskustelualusta, joka on jäänyt verkkoon roikkumaan. Foorumilla käytetyt rempseät nimimerkit, kuten salonkikulli ja juorutto, sekä lukuisat mauttomat läpät vuosilta 2005–2011 herättävät nykyopiskelijassa suurta huvitusta. Jos nykyään uskalletaan paljastaa korkeintaan valtsikaihastuksen nimikirjaimet Jodelissa, on Juoruissa & jupinoissa arvailtu nimillä seuraavan mediaparin häitä ja huudeltu treffeillä spotattuja medialaisia. Aloitukset “Kesäjuoruja” ja “Syksyjuoruja” kertovat palstan aktiivien loputtomasta juorunnälästä.

Suosikkini palstalta löytyy otsikolla Älä lue tätä, Esa Väliverronen. Ketjussa on kerätty Väliverrosen 50-vuotislahjaksi opiskelijoiden allekirjoittamia lupauksia kuten kirjoittaa lähdeviitteet oikein ja pysyä hereillä luentosalin ensimmäisessä rivissä. Aivan kuten Mediayhteiskunnan hautajaisissa keväällä 2017, on rakkaita proffiamme kiitelty aiemminkin huumorin keinoin tärkeissä tilaisuuksissa.

Jos tätä juttua aloittaessani luulin luovani jotain uutta ja ennennäkemätöntä, osoittaa vuoden 2004 ensimmäinen Groteski minut totaalisen vääräksi. Lehdestä voi lukea kattavan jutun Groteskin menneisyydestä. “Groteski on testannut lähes kaikkea mahdollista”, sanotaan jutussa tyhjentävästi. Lehdessä tosin todetaan, että ajat ovat muuttuneet ja Groteski sen mukana. Saanen olla eri mieltä. Lähes mikään ei tunnu lopulta muuttuneen vuosien kuluessa.

Kirjoittaja on Median hallituksen 2017 digimon ja historiikkihaaveilija

Tappioiden urheilukansa

Selittelyt, häviöt, epäonni, tuska. Suomalaista urheilukulttuuria tuntuu riivaavan tänä päivänä krooninen menestymättömyyden kirous. Olemme ajautuneet keskelle negatiivisuuden ja epätoivon noidankehää vailla keinoja vapautua. Voiko urheiluhistoria tarjota selityksiä ilmiölle, ja millaisena urheilujournalismin ammattilainen näkee tilanteen?

TEKSTI Akseli Rouvari KUVA Tuomas Heikkilä

Viime vuosina ei ole voinut välttyä uutisoinnilta, jossa käsitellään suomalaisen huippu-urheilun alennustilaa ja urheilijoiden epäonnistumisia, pahimpina esimerkkeinä Rion 2016 kesäolympialaisten mahalasku tai Suomen miesten jalkapallomaajoukkueen Huuhkajien voitoton vuosi 2016. Tilanne vaikuttaa siis poikkeukselliselta, mutta onko se todellisuudessa sitä?

Urheiluhistoriaa tutkimalla voidaan huomata, että Suomi on perinteisesti menestynyt todella hyvin pieneen kokoonsa nähden, mutta siitäkin huolimatta saavutuksia värittävät lukuisat katkerat ja uskomattomilta kuulostavat tappiot, ja puhdas epäonni.

Ehkä parhaiten suomalaisen urheilun tappiomielialan syntykokemuksia tiivistää hiihtäjä Juha Miedon sattumus Yhdysvalloissa järjestetyissä vuoden 1980 Lake Placidin talviolympialaisissa. Mieto hävisi kisojen aikana järjestetyssä 15 kilometrin kisassa kultamitalin yhden ainoan sadasosasekunnin erolla ruotsalaiseen Thomas Wassbergiin. Jälkeenpäin on toteutettu laskelmia, joiden mukaan Mieto olisi voittanut kisan ilman kuuluisan partansa aiheuttamaa ilmanvastusta. Uskomattoman tapahtuman huipentaa vielä se, että kyseisen kisan jälkeen hiihdossa lopetettiin sadasosasekuntien laskeminen ja siirryttiin ainoastaan kymmenyksiin. Uusien sääntöjen mukaan kulta olisi siis jaettu ja Mieto muistettaisiin voittajana ikuisen häviäjän sijaan.

Vastaavia häviämiskokemuksia löytyy historiasta useita, esimerkiksi Suomen miesten jääkiekkomaajoukkueen arvokisafinaalitilasto: 11 hävittyä ja 2 voitettua ottelua. Voidaan myös miettiä useita ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräiseltä viimeisellä ampumapaikalla karanneita arvokisamitaleita, jopa kultia. Myös kuningaskotkan, mäkihyppääjä Janne Ahosen epäonni on tunnettua: häneltä puuttuu henkilökohtainen olympiamitali, mutta neljänsiä sijoja hyvin niukoin piste-eroin on siunaantunut kolme.

Suomalaista urheilua vaivaavan tappiomielialan olemassaololle löytyy siis evidenssiä. Miten todellinen tämä ilmiö realistisesti ajateltuna on? Pitkän linjan urheilujournalisti, Helsingin Yliopistossa viestintää opiskellut Riku Riihilahti näkee ilmiön syyt pikemminkin muissa kuin urheilullisissa seikoissa: “Kyse on ehkä enemmänkin siitä, mitä halutaan muistaa. Miksi mietitään sitä, miten vähällä ollaan hävitty eikä sitä, että olympiahopea itsessään on loistava saavutus, kuten esimerkiksi Miedon tapauksessa.”

Riihilahti toteaa mediassa osittain vallitsevan negatiivisuuden kulttuurin vaikuttavan urheilijoihin ja penkkiurheilijoiden suhtautumiseen urheilutuloksiin: “Urheiluun liittyvä mediakenttä on laajentunut huomattavasti. Mielipiteiden kirjo on tänä päivänä paljon suurempi kuin ennen, kun periaatteessa jokaisella on mahdollisuus esittää omansa. Se aiheuttaa myös mielipiteiden polarisoitumista: joko urheilijalla meni hemmetin hyvin tai sitten hän on floppi.” Hänen mukaansa urheilussa on nähtävissä sama ilmiö kuin esimerkiksi Euroviisuissa tai vaaleissa: “Mennään helposti tunne edellä tilannetta realistisesti analysoimatta.”

Toisaalta Riihilahti näkee, että lähes koko 1900-luvun ajan jatkuneiden menestysvuosien jälkeen on ainoastaan loogista, ettei mitalisade vastaa aiempaa. “Olemme tottuneet menestymään hyvin näin pieneksi kansaksi. Aiemmin voittoja tuli niin paljon enemmän kuin tilastollisesti pitäisi, ettei sille tasolle vaan voi päästä enää.” Vaikka häviäminen onkin siis luonnonlaki, yksittäisistä epäonnistumisten kierteistä voi olla vaikeaa irtautua. Riihilahti toteaa vuoden 2001 Lahden hiihdon MM-kisojen dopingskandaalin jälkeisen ajan ja miesten jalkapallomaajoukkueen viime vuosien osoittavan, kuinka vaikeaa siitä alhosta on nousta: “Negatiivisuutta tukevaa mielikuvaa taotaan joka tuutista.”

Selityksiä tähän urheilukulttuuria ympäröivään negatiivisuuteen tai itse menestymättömyyteen voidaan lähteä hakemaan suomalaisesta mielenlaadusta itsestään. Se voi ilmentyä urheilijoissa ja urheilua ympäröivässä julkisuudessa tappiomielialana, skeptisyytenä tai turhana vaatimattomuutena – ei uskalleta uskoa omiin mahdollisuuksiin. Menestyksestä huolimatta Suomi on perinteisesti ollut mielenmaisemaltaan häviäjien ja tiukkojen tappioiden kansa, kuten myös Riihilahti toteaa. Hänen mukaansa suomalainen mentaliteetti näkyy muun muassa siinä, että usein voitettaessakin pyydellään anteeksi: “Ehkä siihen liittyy lajikateutta ja tarvetta vähätellä omaa suoritusta.”

Suomalainen mielenlaatu saattaa siis itsessään olla se kirous, joka vaivaa huippu-urheilua ja sitä ympäröivää kulttuuria. Ajatus tuntuu loogiselta verrattaessa esimerkiksi ruotsalaiseen positiivis-optimistiseen mielenlaatuun, ja heidän kykyynsä kääntää tiukat tilanteet voitokseen, kuten Wassbergin tapauksessa.

Mielenlaatuja syvemmin tarkastelemalla löydetään myös selitys sille, mikä erottaa suomalaisurheilijoista ne yksilöt, jotka ovat kyenneet voittamaan. Menestyjillä on yksi merkittävä yhdistävä tekijä: se ei ole epäonnistumisten ja epäonnisten sattumusten puute, vaan kyky nousta niistä ylös entistä vahvempana. Miten esimerkiksi hiihtäjä Iivo Niskanen reagoi menetettyään parisprintin maailmanmestaruuden Lahden 2017 kotikisoissa loppusuoralla, norjalaisen Emil Iversenin tekemän virheen seurauksena? Voitti tästä sisuuntuneena sensaatiomaisesti perinteisen 15 kilometrin maailmanmestaruuden kolme päivää myöhemmin. Tai lannistuiko Marja-Liisa Kirvesniemi 1980–luvun alussa, kun media ja suomalaiset urheilufanit leimasivat hänet ikuiseksi arvokisaepäonnistujaksi? Ei, vaan toi seuraavista olympialaisista tuliaisiksi kolme henkilökohtaista kultamitalia.

Riihilahti näkeekin, että nykyisten ja tulevien huippu-urheilusukupolvien näkymät ovat tässä mielessä valoisat. “Itse urheilulliset valmiudet eivät ole muuttuneet mihinkään, mutta valmius menestyä, käyttää tilaisuus hyväkseen ja päästä lähelle omaa maksimia ovat kasvaneet”, hän toteaa. Riihilahden mukaan se näkyy konkreettisesti esimerkiksi Suomen nuorten jääkiekkomaajoukkueissa: “Kun nykyään mennään kolmanteen erään 2-1 tilanteessa, niin koko joukkue uskoo että kyllä me tämä voitetaan. Ajatus siitä, että tappion pelko on suurempi kuin voiton mahdollisuus, on väistynyt.” Näyttää siis siltä, että uudet sukupolvet voivat murtaa suomalaisen mielenlaadun kautta urheilukulttuurin ympärille muodostuneen kirouksen.

Urheilukirous itsessään on siis tavalla tai toisella läsnä suomalaisessa mielenlaadussa ja urheilua ympäröivässä pessimismin kulttuurissa. Sen uhmaamiseen tarvitaankin jotain poikkeuksellista, sitä ylimääräistä henkistä latausta joka erottaa voittajat häviäjistä, sitä sisua, minkä Niskanen ja Kirvesniemi onnistuivat kaivamaan itsestään. Suomalaiset penkkiurheilijat voivat kuitenkin nukkua yönsä rauhassa uusien, henkisesti vahvojen huippu-urheilijasukupolvien astuessa estradille. Vaikka häviäminen onkin luonnonlaki, on Suomella tulevaisuudessa taas kaikki mahdollisuudet kääntää todennäköisyydet puolelleen.

Pääkirjoitus: Miksi emme voi vain pysähtyä?

TEKSTI Roosa Savo

Elämä tuntuu joskus olevan jatkuvaa opiskelua, työntekoa ja uutta projektia. Yhden kurssin jälkeen tulee aina toinen ja vapun jälkeen seuraa aina… no, vappuhan ei ikinä lopu. Polttoaineena toimivat Unicafen ruoka ja Kanniston Leipomon kohukahvit. Miksi jaksamme puurtaa, miksi emme vain pysähdy ja lysähdä sohvalle makaamaan? Koska haluamme huutaa maailmalle: katsokaa, tässä kiitää ei-laiska, tavoitteellinen superihminen!

Työ on kuin energiaa – se ei ikinä katoa, vaan ainoastaan muuttaa muotoaan. Ihmiset seuraavat yhteisönsä sääntöjä jatkuvasta kehittymisestä ja työnteosta, ja fysiikan lakien mukaan paikallaan olokin on oikeasti tasaista liikettä. Sivulla 24 Emma Viitanen ja Vilma Ikola haastattelevat avaruustähtitieteen professoria Esko Valtaojaa ja pohtivat mitä tapahtuisi, jos kaikki vain pysähtyisi.

Itselleni liikkuminen on aina ollut jotain, minkä puoleen käännyn, kun kaikki muu menee suoraan sanottuna päin persettä. Tavat liikkua ovat muuttuneet, mutta tunne on pysynyt samana. Mikä meidät oikein saa liikkumaan? Yleisen käsityksen mukaan meitä houkuttavat ulkoisesti näkyvät asiat, kuten lihakset ja laihuus, joiden ajatellaan kertovan ihmisen tavoitteellisuudesta ja itsehillinnästä. Liikkumalla myös muokkaamme identiteettiämme, rentoudumme, haemme ehkä jotain, mitä emme saa millään muulla toiminnalla aikaiseksi. Mutta mitä se jokin on? Kenties liike onkin kaikille eri tunnetila ja sen määrittely on mahdotonta. Mysteeristä löytyy uusia puolia sivulla 38, jossa Vivi Säiläkivi kirjoittaa henkisen ja fyysisen liikkeen yhdistävästä eurytmiasta.

Liike aiheuttaa myös ristiriitoja, koska ihmiset eivät malta pysyä paikoillaan, eivätkä toisaalta tiedä minne ovat menossa. He muuttavat ajatusmaailmasta, lajista, puolueesta ja paikasta toiseen kuin mehiläiset kukasta kukkaan (sivulla 22 Marissa Rämänen kertoo enemmän eläinten liikkeistä). Mihinkään ei ole vahvaa sitoutumista, eikä mikään ole myöskään mahdotonta. Siirtymävaihe luo törmäyksiä virtojen välille ja herättää kysymyksen siitä, kuka saa tavoitella unelmiaan paremmasta elämästä. Rautatientorin laidalla seisovat vastakkaiset leirit muistuttavat ohikulkijoita päivittäin siitä, ettei liikkuminen ole ongelmatonta.

Tätä lehteä tehdessä tuli selväksi, ettei liikettä voi sulkea ideologian tai fysiikan käsitteisiin, vaan se on myös jotain, mitä ei päältä päin pysty näkemään. Kun liikutaan paikasta toiseen, saadaan jotain uutta, mutta se pakottaa myös jättämään jotain taakse. Groteski siirtyy tämän lehden myötä uuteen aikakauteen: seuraava lehti julkaistaan syksyllä, kun uusi politiikan ja viestinnän koulutusohjelma on startannut, ja viestinnän opiskelijoiden joukko on moninaistunut. Vauhdikkaan kevään jälkeen on aika hidastaa – mutta vain hetkeksi ennen kuin vauhti kiihtyy uudelleen.

Hengellistä voimistelua

 

TEKSTI Vivi Säiläkivi KUVAT Ronya Hirsma

Entä jos ala-asteen liikuntatunnilla olisikin salibandyn pelaamisen sijaan harjoiteltu rytmisiä hitaita liikkeitä värikkäissä kaavuissa? Hymisevä ääntely yhdistettynä sääntöjen mukaan tehtäviin liikkeisiin olisi muuttanut tavallisen liikuntatunnin kuin salaseuran kokoukseksi. Kaikki eivät välttämättä ole kuulleet eurytmiasta, mutta siihen perehtymällä voi avautua uusi käsitys liikkeen ja ihmisen henkisen puolen suhteesta.

Eurytmia sai alkunsa vuonna 1911, kun Steiner-pedagogiikan kehittäjän Rudolf Steinerin vastaanotolle tuotiin tuntemattomasta syystä Lory Smits, joka oli hiljattain menettänyt isänsä ja tarvitsi ammatin. Smits oli kiinnostunut tanssista ja liikkeestä, minkä johdosta Steiner neuvoi Smitsiä aloittamaan uuden liiketaiteen luomisen. Steiner antoi neuvoksi tutkia ihmisen anatomiaa, liikkeen suhdetta puheen äänteisiin sekä antiikin Kreikan tansseja ja veistoksia, joista eurytmian liikekieli on pitkälti saanut innoituksensa. Myös sana eurytmia pohjautuu kreikan kielen sanoihin, jotka kuvaavat kaunista ja harmoniallista rytmiä. Kehittyi pieni näyttämöryhmä, joka toimi Steinerin vaimon Marie Steiner-von Siversin johdolla. Ryhmiä alkoi syntyä ympäri Eurooppaa.

Eurytmia koki ensimmäisen kukoistuksen kautensa 1920-luvulla, kunnes fasistinen liike Saksassa kielsi eurytmian, sillä koko Steiner-pedagogiikan katsottiin olevan haitallista saksalaiselle sielulle ja hengelle. 1980-luvulla eurytmia alkoi jälleen herättää kiinnostusta. Helsingin Steiner-koulussa eurytmiaa opettava Jostein Aarbakke kertoo hakeneensa silloin opiskelemaan satojen muiden joukossa Hampurin Eurytmia-kouluun.

Aarbakke kertoo eurytmialla olevan kaksi eri päämuotoa, joista toinen perustuu puheelle ja toinen musiikille. Ihmisäänen äänteillä on erilaisia ”liiketaipumuksia”, jotka ilmenevät koko kehon liikeilmaisussa. Kirjainten erilaisilla painotuksilla, puheen rytmillä ja tunnenyansseilla on suuri merkitys liikkeelle. Käsivarsien liikeilmaisulla on eniten merkitystä. Sama pätee musiikkiin harjoitettavaan liikkeeseen: melodia, rytmi ja tahti ovat keskeisessä osassa liikkeen muodostamisessa.

Eurytmian pitkäaikainen oppilasharrastaja Amos Wallgren kuvailee eurytmian liikettä hitaaksi, värikkäissä kaavuissa tehtäväksi joogamaiseksi harjoitteeksi, joka muistuttaa modernia tanssia. Wallgrenin mukaan formaatti on kuitenkin melko rajoittava, sillä jokaiselle äänteelle tai sävelelle on oma nimitetty liikkeensä. Eurytmian erikoisuus Wallgrenin mielestä kuitenkin löytyy kaavuista sekä hitaista, suunnitelluista, pyöreistä ja pyörivistä liikkeistä, jotka erottavat eurytmian tavallisesta tanssista.

Eurytmia täyttää saksalaisen uskontotieteilijän Christoph Bochingerin määrittelemät uusspiritualismin tunnusmerkit. Tunnusmerkkejä ovat muun muassa henkilökohtainen irrationaalisen kokemus, uskonnon tunkeutuminen ihmisen sisäiseen sfääriin, ja uskontojen, kansojen ja kulttuurien rajat ylittävä universaalius.

Steiner näki maailman koostuvan muun muassa astraalimaailmasta ja ylemmästä ja alemmasta henkimaailmasta, joiden kehittämiseen eurytmia olennaisesti hänen mukaansa liittyy. Eurytmia on siis muutakin kuin pelkkää liiketaidetta. Eurytmiaa voisi nimittää esoteeriseksi eli suljetun piirin tiedon varassa toimivaksi salaseuraksi, sillä eurytmiaa ei oikeastaan voi harrastaa muualla kuin Steiner-kouluissa. Huomattavan voimakasta kritiikkiä ei kuitenkaan ole herännyt sitä kohtaan, että pakolliseen peruskoulutukseen sallitaan kuuluvan esoteerista, yhden ihmisen villin ajatuksenkulun kehittämää touhuamista.

Amos Wallgren kertoo eurytmian olleen hänelle ala-asteelta lukioon opetussuunnitelmaan pakollisena kuulunut osuus, josta ei saanut vapautusta. ”Eurytmia herätti jatkuvasti vastustusta”, hän kertoo. Wallgren ei silti koe eurytmian olleen hänelle ainoastaan inhottava pakko, sillä eurytmia-tunnit tarjosivat mukavan liikkeellisen tauon muiden oppituntien istumisesta. ”En kuitenkaan koe, että eurytmiasta olisi ollut jotakin konkreettista hyötyä”, hän kertoo. ”Ehkä se oli jossain määrin terapeuttista, kun nolataan itsemme kollektiivisesti ja saadaan näin luotua ryhmähenkeä”, Wallgren täsmentää. Lukiossa Wallgren osallistui vapaaehtoisesti eurytmian opetukseen, sillä se mahdollisti osallistumisen vuosittain Saksassa järjestettäville eurytmia-festivaaleille.

Eurytmiaa voi pitää pikemminkin henkisenä voimisteluna fyysisen lopputuloksen hakemisen sijaan. Eurytmiassa ei pyritä hakemaan liikunnan kautta vain fyysistä hyötyä, vaan keskitytään myös ihmisyyden psyykkiseen osaan. Tämä voi olla erityisen hyödyllistä nykyisessä stressaavassa ja keskittymistä pirstovassa maailmassa. Mahdollisesti turhan spirituaalisuuteen kohdistuvan kriittisyyden voisi hylätä ja suunnata eurytmia-tunnille oman mielen hyvinvoinnin vuoksi. Jos vain eurytmiaa opetettaisiin muuallakin kuin Steiner-kouluissa.