Arvoisa Jodel-anonyymi: transponoi huuteluenergiasi luentosaleihin!

Istuin hiljattain lyhyen yliopistotaipaleeni aikana luultavasti eniten ajatuksia herättäneellä luennolla. Talven tuskaisimman lumimyräkän takia olin vähällä skipata koko luennon ja aloittaa viikonlopun mukavasti jo torstaina – ei sillä, ettenkö olisi muutenkin ollut vapaalla kaksi edellistä päivää. Onneksi kuitenkin menin.

TEKSTI Unni Javanainen KUVITUS Iisa Pappi

Kahden tunnin pituinen,  liberalistista ajattelua ja ihmisoikeuksien kehitystä käsitellyt luento lähestyi kuivaksi mieltämääni aihetta naisten ja vähemmistöjen kiinnostavasta näkökulmasta.  Jo valmiiksi mielipiteitä jakavaa lähestymistapaa enemmän keskustelua herätti naisluennoitsijan (ilmeisesti jokseenkin provokatiivinen) heitto luennon lopuksi. Sivuten luennon käsittelemää aihetta, historian miesvaltaisuutta, kehotti luennoitsija myös naisia osallistumaan siihen asti lähinnä miesopiskelijoita aktivoineeseen keskusteluun.

Luennoitsijan rohkaisuista ja aiheen henkilökohtaisesta tarttumapinnasta huolimatta yksikään naispuolinen ei lähtenyt mukaan keskusteluun. Sen sijaan tuttuja mieskäsiä oli tyypilliseen tapaan pystyssä useita. Myös kurssivastaava komppasi luennoitsijaa: yliopiston luennoitsijakunta oli kuulemma jo pitkään yrittänyt selvittää, miksi naiset osallistuvat yleiseen keskusteluun luennoilla selkeästi miehiä heikommin.

Myönnän itsekin kuuluvani luentosalien geneerisimpään ihmisryhmään: passiivisiin tiedon vastaanottajiin (ja toki hävettävän usein myös niihin, jotka kuuntelemisen sijaan hoitavat ”muita tärkeitä asioita”, kuten metsästävät päivän parasta Unicafe-menua tai selaavat Facebook-meemejä). Tapahtunut sai minut kuitenkin pohtimaan opiskelijoiden luentokäyttäyttymistä, etenkin asennoitumista siihen, miten luennolla ”kuuluu olla”.

Valtaosa luennoitsijoista tuntuu arvostavan opiskelijoiden aktiivista osallistumista – myös kritiikin esittämistä. Opiskelijoiden yleinen mielipide (lähde: Jodel) ei kuitenkaan näytä osuvan yksiin opettajien kanssa. Mielipiteitään rohkeasti esittävistä opiskelijoista supistaan luentosaleissa, unohtamatta tietenkään ajan henkeen kuuluvaa, anonyymiä ja astetta brutaalimpaa ruotimista somessa (#mulkku #huutista). Kynnys lähteä mukaan keskusteluun on sosiaalisen paineen myötä kieltämättä korkea (#pliisäläteesitä).

Itse en tällä kertaa ota kantaa sukupuolikysymykseen. Keskusteluun osallistuvien sukupuolijakauma on ongelma, jonka puiminen ylittäisi tämän jutun palstatilan heittämällä. Sen sijaan ihmettelen ilmiötä yleisemmällä tasolla.  Harmillisen monen kanssaopiskelijani suhtautuminen turhauttaa minua – itse koen vastavuoroisen luentokeskustelun useimmiten avartavana. Kriittisten näkökulmien esittäminen ei suoraan tarkoita vastaan väittämistä tai ylimielisyyttä, ja tällaisessakin tapauksessa on dialogi vähintään viihdyttävää.

Rajansa toki kaikella. Ketään tuskin kiinnostaa kuunnella liian pitkäksi venyvää tai aiheen ohittavaa vääntöä. Haluaisin silti kehottaa kaikkia – oli kyseessä sitten naiseksi, mieheksi tai muuksi identifioituva, introvertti, tai muuten vain ajatuksistaan epävarma, avaamaan suunsa luennolla. Dialogi on aina monologia opettavampaa. Vaikka toisen osapuolen (lue: yleensä opiskelijan) väitteet olisivatkin vääriä, tulevat nekin oikaistuiksi viimeistään toisen osapuolen (lue: yleensä opettajan) vastatessa niihin.

Oikein aitoa, vai oikeita asioita?

Vuonna 2017 hiphop nousi Spotifyn kuunnelluimmaksi genreksi koko maailmassa. Vaikka New Yorkin Bronxissa syntyneen kulttuurin elementit vaikuttavat nykyisin kaikkialla presidentinvaaleista Prisman lastenvaateosastoon, ytimessä kytevän rodullistetun köyhän amerikkalaisen narratiivia ei tule unohtaa. Hiphopin kehitys on tarina ryysyistä riiston kautta rikkauksiin, ja ehkä siksi aitous on sille niin tärkeää.

TEKSTI Roosa Kontiokari KUVITUS Lumi Hartikainen

Feikki.

Vittu mitä poskisyöpää.

Tällä ei ole mitään tekemistä oikean rapin kanssa. Jumalauta kukaan teistä faneista ei oo koskaan kuullukkaan räppiä!!!

Mikäli Youtube-kommentteja on uskominen, kaupallisesti huippumenestynyt Cheek ei suosiostaan huolimatta ole räppärinä kovinkaan uskottava. Kovin toisenlaisia ovat kommentit puolestaan vähän vähemmän tunnetun Eevil Stöön videoissa. Niissä Stöö on original gangsta, ihan saatanan kova ja vittu suomen ainoo oikee räppäri.

Cheek on kertonut räppäävänsä aidosti siitä, millaista hänen elämänsä on. Stöö taas piiloutuu hiihtomaskin ja äänenmuuntimen taa ja sepittää kuvitteellisia tarinoita gangsterielämästä. Miksi Stöö on silti aito, ja Cheek ihan feikki?

Hiphop -tutkija Inka Rantakallion mukaan aitoutta räpissä ei voi määritellä yksiselitteisesti. Aitous on korostunut teema räpissä, mutta kyseessä on muuttuva diskurssi, joka ymmärretään eri tavalla eri ajassa ja paikassa. ”Tällä hetkellä esimerkiksi on aitoa juuri se, että ei seurata vanhoja aitousideologioita vaan tehdään ihan omaa juttua”, Rantakallio havainnollistaa.

Vanhalla aitousideologialla Rantakallio viittaa niin kutsuttuun keep it real -mentaliteettiin, joka nousi erityisen voimakkaana 90-luvulla räpin nopean kaupallistumisen myötä. Tämän aitoilumentaliteetin syvemmäksi ymmärtämiseksi on tehtävä aikamatka hiphopin synnyinkotiin: 70-luvun Bronxiin.

Maailma on patriarkaatin hallitsema, eihän siinä ole mikään muuttunut.

NEW YORKISSA MANHATTANIN ja Bronxin kaupunginosat erottaa fyysisesti vain kapea joki, mutta sosioekonominen kuilu niiden välillä on valtava. Manhattanin pilvenpiirtäjien ja valkokauluksisten pörssimeklarien varjossa pitkälti mustien ja latinoiden asuttamaa Bronxia riivasivat 70-luvulla köyhyys, työttömyys ja väkivalta. Julkisessa keskustelussa Bronx oli olemassa vain kurjuuden kautta: uutisotsikoihin nousivat lähinnä jengisodat ja tuhopoltot, joita junailivat niin vakuutusrahoja kalastelevat isännöitsijät kuin elämään tylsistyneet nuoretkin. Ulkopuolisille Bronx oli kenties vain ankea maisema junan ikkunasta, mutta katseilta piilossa afrodiasporisista ilmaisumuodoista oli jalostumassa täysin uusi kulttuuri, joka pian tulisi valloittamaan koko maailman.

Rap, breakdance, graffiti ja DJ. Ne mielletään yleensä hiphopin neljäksi peruselementiksi. DJ Kool Hercin, kulttuurin pioneerin, mukaan hiphop on jotain vielä enemmän. Kulttuurin kehitystarinan kertovan Can’t Stop, Won’t Stop -kirjan esipuheessa Kool Herc luonnehtii hiphopia ennemminkin elämäntavaksi, joka perustuu yhteisöllisyydelle ja ihmisten välisen yhteyden löytämiselle. Se on foorumi, johon kaikki ovat tervetulleita taustasta riippumatta – kunhan muistetaan, että äänen ja toimijuuden saavat hekin, joilta se on julkisessa keskustelussa viety.

HIPHOPIN POSITIIVINEN ENERGIA ja ilmaisu vakuutti loppujen lopuksi myös Manhattanin levy-yhtiöt ja mediatalot, ja kulttuuri nousi nopeasti valtavaksi globaaliksi ilmiöksi. Suuri suosio oli tervetullutta, mutta toi mukanaan myös uuden pelon: että rakas kulttuuri typistyy valkoisen populaarikulttuurin hyödykkeeksi ja kadottaa historialliset juurensa. Tämän assimilaation pelosta nousee yhdysvaltalaistutkija Kembrew McLeodin mukaan juuri aiemmin mainittu aitousmentaliteetti. 90-luvun lopulla julkaistussa tutkimuksessa McLeod määritteli valtavan aineiston pohjalta hiphopin aitouden diskurssin, joka koostui kuudesta elementistä: itselleen rehellisenä pysymisestä, tummaihoisuudesta, undergroundista, maskuliinisuudesta, kaduista ja historian sekä perinteiden kunnioittamisesta. Diskurssi korostaa kulttuurin ytimessä olevan tekijän, köyhän rodullistetun amerikkalaismiehen narratiivia.

McLeodin määrittelemä diskurssi mielessä on mielenkiintoista palata Suomeen, jonne hiphop rantautui noin 80-luvun puolivälissä. Suomihiphopin pioneerit opettelivat uutta kulttuuria aluksi lähinnä yksityiskohtaisesti imitoimalla. Rodullistetun, suurkaupungin köyhistä oloista tulevan amerikkalaisen matkiminen syrjäisessä hyvinvointivaltiossa ei kuitenkaan vaikuta kovin autenttiselta varsinkaan silloin, kun suurin osa tekijöistä itse on omakotitaloissa asuvia keskiluokkaisia valkoisia – alkuperäisen diskurssin mukaan siis superfeikkejä.

RANTAKALLION MUKAAN SUOMALAISEN hiphopin autenttisuuskäsitys onkin osin Yhdysvalloista omittua, osin paikallisesti uudelleenrakennettua. Täälläkin on tärkeää pysyä aitona itselleen ja tehdä musiikkia rehellisistä, kulttuuria kunnioittavista lähtökohdista. Myös maskuliinisuus on keskeisessä roolissa – mikä ei Rantakalliosta ole kovin yllättävää: ”Maailma on patriarkaatin hallitsema, eihän siinä ole mikään muuttunut.”

“Mielestäni täällä autenttisuutta perustellaan räppäämällä oikeasti tapahtuneista asioista tai aidoista havainnoista ympäristöstään”, Rantakallio kuvaa, “ja lisäksi on oltava tarpeeksi omaperäinen, jotta on kiinnostava ja aito, mutta ei kuitenkaan voi mennä liian kauaksi perinteisestä ilmaisutavasta, koska silloin on liian feikki, pop tai kaupallinen.”  

Ihonväriin, tulotasoon ja asuinpaikkaan liittyviä ulottuvuuksia on täytynyt kuitenkin häivyttää. “Esimerkiksi lähiöiden edustaminen on tärkeää täälläkin, mutta siihen ei liity samanlaista rodullistetun köyhän narratiivia”, Rantakallio huomauttaa, ”ennemminkin esiin nostetut teemat liittyvät muunlaiseen yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen.”

KENTIES SYVÄLLISTEN JA vaikeiden teemojen uupuminen on yksi syy siihen, miksi moni ei pidä Cheekiä aitona. Pintapuolisesti Cheek toimii kuin aito räppäri: tekee bilemusiikkia, jota hiphop oli alun perinkin, kertoo oman elämän oikeista tapahtumista ja kaupan päälle vielä varsin sovinistisesti. Jauhaessaan timanteista ja täyteenvedetyistä stadioneista hän unohtaa kuitenkin puhua aidoista asioista – mikä on Kool Hercinkin mukaan yksi suurimmista synneistä. Vaikka hiphopissa on kyse yhteisöllisestä hauskanpidosta, kulttuuriin kuuluu olennaisena myös vastuu muista. “Miljoonat ihmiset kuuntelevat meitä”, Kool Herc muistuttaa, “olisiko yleisön aika kuulla jotain vaikuttavaa?”

Vaikuttava ei välttämättä tarkoita vaikeaa tai vakavaa. Rantakallio muistuttaa, että “helposti kovin masentavassa maailmassa” on paikkansa myös esimerkiksi eskapistiselle bileräpille: ”Siitähän menee fiilis, jos bilemusiikin sisältö on ainoastaan, että rasismi sitä ja syrjäytyminen tätä.” Bileräpinkään ei tarvitse olla merkityksetöntä: hyväntuulista musiikkia voidaan käyttää myös tuomaan kuuluviin sellainen ääni, joka yleensä vaiennetaan. Kuten rodullistettujen suomalaisten Aito G -possebiisi, patriarkaalisia valtarakenteita Broflake-kappaleellaan näpäyttävä Yeboyah tai pohjoissaameksi räppäävä Áilu Valle. Jos oma ääni taas on sellainen, joka kuuluu jo ihan tarpeeksi, sitä voi käyttää tukemaan hiljennettyjä ääniä erityisesti silloin, kun heillä on vaikeaa.

Vaikka hiphopissa on kyse yhteisöllisestä hauskanpidosta, kulttuuriin kuuluu olennaisena myös vastuu muista.

HIPHOPIIN OLENNAISESTI KUULUVA yhteisöllisyys ja muiden tukeminen näkyy kuitenkin oikeasti harvemmin kuin olettaisi.  Kun muutama vuosi sitten hiphop -festivaali Blockfestin järjestäjä jakoi rasistisia kommentteja Facebookissa, valtaosa valkoisista hiphop -kulttuurin vaikuttajista pysyi hiljaa. Niin Cheek kuin Eevil Stöökin. Kun Yhdysvalloissa puhutaan vaikkapa rasistisesti latautuneesta poliisiväkivallasta, harva hiphopista hyötynyt valkoinen artisti avaa suutaan. Sen sijaan moni artisti jopa sanoutuu kulttuurista irti kokonaan – kuten esimerkiksi Post Malone, joka räppäämisestään huolimatta ei suostu kutsumaan itseään räppäriksi. ”Varsinkin Yhdysvalloissa on paljon artisteja, jotka ensin hyötyvät hiphop -kulttuurista urallaan, mutta sitten päättävät, että tekevätkin jotain ihan muuta”, Rantakallio kertoo mainiten Post Malonen ohella muun muassa Miley Cyruksen ja Justin Timberlaken, ”Ja se rassaa monia. Jos haluaa olla messissä kivoissa jutuissa ja silloin kun menee hyvin, niin ole sitten messissä myös huonoina aikoina. Älä ota vain rusinoita pullasta. Sitä tässä kaikessa kritiikissä yritetään sanoa.”

Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Se kannattaisi niin Cheekin kuin Eevil Stöönkin muistaa.

Puhutaan pornosta

Eettisyyden huomioon ottaminen kulutusvalinnoissa on yleistynyt. Ennen ostopäätöstä moni haluaa tietää, miten ja mistä ruoka on päätynyt marketin pakastealtaaseen, tai onko vaatebrändin tuotantoketju läpinäkyvä. Niin kauan kuin maailmassa on epäoikeudenmukaisuutta, löytyy sitä kaikilta teollisuuden aloilta. Samanlaisia kysymyksiä on siis syytä pohtia myös pornon kohdalla. Tapasimme pornoa tutkineen toimittaja Ina Mikkolan, jonka ohjelmassa Ina <3 porno tutustutaan pornon tuottamiseen ja sen erilaisiin muotoihin ympäri maailmaa, ja feminististä pornoa tekevän Lunan. Juttelimme heidän kanssaan – pornosta.

TEKSTI Laura Horsmanheimo ja Aku Houttu KUVAT Pinja Ylioja

VÄESTÖLIITON JO KYMMENIEN vuosien ajan toteuttamasta suomalaisten seksuaalisuutta seuraavasta FINSEX-tutkimushankkeesta käy ilmi, että pornon kulutus on kasvanut viime vuosikymmeninä, ja että sen katsomista pidetään yhä kiihottavampana. Yhteiskunnan suhtautuminen pornoon sisältää merkittäviä ristiriitaisuuksia. Ihmisten ympärillä esiintyy paljon pehmopornoon rinnastettavaa mainontaa, markkinointia ja muuta viestintää, sillä tiedämmehän että seksi myy. Kuitenkaan pornosta tai sen kulutuksesta ei juurikaan keskustella kaverin kanssa eikä aihe nouse usein esiin mediassa.

Miksi porno on tabu? Pornossa keskeistä on seksuaalisuus ja masturbointi, mikä tekee siitä erittäin henkilökohtaista. Porno on vaikea puheenaihe, jota on pyritty pitämään poissa myös julkisesta keskustelusta. Asioiden kieltämisen ja piilottamisen taustalla on yksityisyyden lisäksi usein vallankäyttö – näin on pornonkin kohdalla. Pornon ja seksuaalisuuden rajoittaminen on palvellut usein patriarkaalisia valtarakenteita. Tämän avulla eri instituutiot, kuten valtio ja kirkko, ovat pystyneet rajoittamaan esimerkiksi naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.

Mielessään moni saattaa pohtia, voiko pornoa katsoa hyvällä omallatunnolla, vaikka siinä esineellistetään ihmisiä, eikä tuotanto-olosuhteista ole tietoa. Mielikuvat pornosta epäeettisenä tuotannonalana kumpuavat usein luulosta, jonka mukaan (nais-)pornonäyttelijät tekevät työtään pakon sanelemana. Ihmisten on vaikea ymmärtää ja hyväksyä sitä tosiasiaa, että toiset todellakin haluavat tehdä pornoa työkseen, kuten taustastaan avoimesti puhunut entinen kansainvälinen pornotähti Satu Söderström. Negatiivinen suhtautuminen on rinnastettavissa irtosuhteita ja naisten useita seksikumppaneita paheksuvaan asenteeseen.

Alalla työskentelevät miehet eivät joudu ennakkoluulojen kohteeksi yhtä helposti kuin naiset; miehenä voi olla jopa ihailtavaa päästä työskentelemään kauniiden pornotähtien keskuuteen. Tämä kielii epätasa-arvon lisäksi siitä, että naisten seksuaalisuus on edelleen kiellettyä laajasti ympäri maailmaa. Mikkola huomauttaa, että suhteellisen tasa-arvoisessa, avoimessa ja alastomuuden kanssa sinut olevassa Suomessakin aiheesta puhutaan vähän, ja että joissakin maissa naisten seksuaalisuudesta ja masturboinnista ei puhuta julkisesti lainkaan. Esimerkiksi Japanissa naisia jopa kehotetaan olemaan koskettelematta itseään. Juuri Japanista kuitenkin löytyy monia pornografian villeimpiä piirteitä, kuten animoituja lonkerofantasioita. Kielteinen suhtautuminen seksuaalisuuteen ruokkii pornoteollisuutta ja fantasioita.

Pornoteollisuus on ainoita aloja, jolla naisella on mahdollisuus ansaita enemmän rahaa samasta työstä kuin miehellä.

Yleisesti kuvitellaan, että pornoteollisuudessa jylläävät valtaisat rahasummat päätyvät johtavissa asemissa olevien miesten taskuihin, ja että naiset näyttelevät roolinsa kitisemättä pienellä palkalla. Tietenkin tämä voi pitää paikkansa. Kuitenkin jos verrataan pornoteollisuutta esimerkiksi Hollywood-elokuvateollisuuteen, naisten on Mikkolan mukaan helpompi päästä tuotantotehtäviin eikä pelkästään kameran linssin alle: monet naiset omistavat omia yhtiöitä, ja webcam-pornoa voi tehdä kokonaan ilman välikäsiä. Mikkola kertoo, että pornoteollisuus on ainoita aloja, jolla naisella on mahdollisuus ansaita enemmän rahaa samasta työstä kuin miehellä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole fanfaarien aihe, kieliihän palkkaerokin epätasa-arvoisesta suhtautumisesta seksuaalisuuteen.

Vaikka itse alan sisällä näyttelijä voi pitää työstään, ihmisten mielissä vallitseva kuva tulevaisuutensa tahranneista pornotähdistä on huomionarvoinen. Monesti historia pornoalalla nähdään negatiivisena, minkä seurauksena työn saaminen muilta aloilta voi olla vaikeaa. Kuitenkin myös poikkeuksia löytyy. Esimerkiksi Satu Söderström toimii seksologina, ja entinen yhdysvaltalainen pornotähti Sasha Grey on nykyään musiikintuottaja sekä näyttelee rooleissa pornon ulkopuolella, Mikkola mainitsee. Ennakkoluulot eivät kuitenkaan ulotu vain alalla työskentelyyn. Pornoa on akateemisesti tutkittu vähän, sillä aiheen tutkimista on Mikkolan mukaan mahdollisesti vierastettu maineen tahriintumisen pelossa.

MITEN ITSE ALA sitten kohtelee pornonäyttelijöitä? Eettisessä tuotannossa pyritään ihmisten kunnioittamiseen. Mikkola kertoo, että kuvauksissa voi olla käytössä lomake, johon näyttelijä merkitsee, mitä hänelle kuvauksissa saa tehdä. Hän nostaa tuotantomaan keskeiseksi eettisyyden mittariksi: mitä paremmassa kunnossa naisten asema ja ihmisoikeudet maassa ovat, sitä todennäköisemmin myös pornoalalla työskenteleminen on oikeudenmukaisempaa. Yhdysvalloissa tuotettu porno on mitä luultavammin eettisempää kuin esimerkiksi Intiassa tehty, sillä sen tuottaminen on siellä laitonta. Koska Yhdysvalloissa pornotuotannolla on pitkä historia, sinne on kehittynyt paljon edistynyttä lainsäädäntöä ja etujärjestöjä, jotka huolehtivat näyttelijöiden oikeuksista. Yhteiskunnalliset rakenteet edesauttavat reilua pornoteollisuutta.

Ohjenuorana verkkopornon katsomiselle voi pitää sitä, että kunnolliselta näyttävät tuotantoyhtiöiden omat sivut ovat luotettavia. Mikkola suosittelee maksullisia pornosivuja ja vertaa tilannetta nettikauppaostoksiin: kukaan ei tilaa laukkua epäluotettavalta vaikuttavalta nettisivulta – miksi sitten katsoisi sellaiselta pornonsa. Maksaessaan katsomastaan kuluttaja tukee tekijöitä taloudellisesti.  

Luonnollisesti hyvä maine tuo Mikkolan mukaan tuotantoyhtiölle luotettavuutta. Pornoalalla järjestetään gaaloja, kuten yhdysvaltalainen AVN-awards, saksalainen Venus Award ja brittiläinen SHAFTA Awards. Voittajaelokuvien tuotannossa näyttelijöiden oikeuksista on todennäköisemmin pidetty huolta, sillä muuten pärjääminen alan kovassa kilpailussa olisi haastavampaa, hän jatkaa.

Mikäli suhtautuminen pornoon olisi avoimempaa, myös läpinäkyvyys alalla lisääntyisi. Pelkällä asennemuutoksella ja keskusteluilla ei muutosta Mikkolan mukaan vielä edistetä, vaan siihen tarvitaan myös ihmisten tasavertaista kohtelua lain edessä sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai mistään muustakaan riippumatta. Lainsäädännön ja työehtosopimusten kehittämistä edesauttaisi asiantunteva tieto pornoteollisuuden työoloista – tutkimusta aiheesta siis tarvitaan.

KAIKKIEN MIELESTÄ VALTAVIRTAPORNO ei tunnu sisällöllisesti omalta, ja sen katsominen voi puuduttaa. Usein heteropornossa miehen roolina on olla haluaja ja naisen on tyydytettävä hänen tarpeensa. Kulahtanut asetelma yhdistettynä vinoutuneeseen ja yksinkertaistettuun ihmiskuvaan ei välttämättä tunnu kiinnostavalta, saati kiihottavalta. Moninaisuutta sekä aitoutta tavoittelevia vaihtoehtoja on onneksi olemassa.

Feministinen porno pyrkii huomioimaan erityisesti tekijöidensä toiveet ja näyttämään ihmiskuvaa, joka vastaa ihmisten moninaisuutta. Lunan mukaan valtavirtapornosta puuttuu monesti visuaalinen kauneus, ja ihmisten välinen kommunikaatio jää usein hyvin vähäiseksi. Kommunikaation puuttumisen seurauksena pornon välittämä kuva seksistä saattaa olla katsojalleen jopa vahingollinen.

Feministinen porno tavoittelee terveen ihmiskuvan näyttämistä ja kaikkia kunnioittavan seksuaalisuuden tukemista. Suuntaus ei esitä pelkkää sukupuolten välistä tasa-arvoa, vaan huomioi laajemman yhdenvertaisuuden ihmisten välillä. Tällöin pornografian tarkoituksena on tarjota erilaisia samaistumisen kohteita, sekä osoittaa monenlaisten ihmisten seksuaalisuuden ja halujen olevan oikein samalla tavalla kuin kenen tahansa muunkin.

Yksi feministisen pornoteollisuuden suurimpia kansainvälisiä nimiä on ohjaaja Erika Lust, joka omistaa mininetflixmäisen Xconfessions-sivuston. Juttua varten haastateltu Luna on mukana käsikirjoittamassa ja ohjaamassa kahta elokuvaa sivustolle. Niissä keskeistä on aitous; että näyttelijät esiintyvät kuten oikeassa elämässäkin tekisivät. Toisessa elokuvassa kuvataan kahden ihmisen välistä hetkeä, toinen taas kertoo fantasioista.

Lunaa pornon pariin on innoittanut se, ettei hän ole nähnyt juurikaan sellaista pornoa, joka kaikilta aspekteiltaan miellyttäisi. Tehdessään pornoa hän ajatteleekin sen olevan ensisijaisesti itseään varten. Pornon tuottamisesta Luna kertoo avoimesti läheisilleen, eikä hän usko sen vaikuttavan negatiivisesti tulevaisuuteensa, sillä tekee sitä eettisesti.

Ohjaamisen ja käsikirjoittamisen lisäksi kameran edessä näyttelevä Luna kertoo esiintymisen jännittävän. Hän haluaa kuitenkin näyttää, että oman seksuaalisuuden esiin tuominen on sopivaa ja kaunista, jos niin haluaa. Kuvauksissa olennaista on, että jokainen kokee olonsa mukavaksi eikä ketään painosteta mihinkään. Tuotantoon palkataankin henkilö, jonka tehtävänä on pitää huolta etteivät näyttelijät ylitä omia rajojaan.

Feministinen porno tavoittelee terveen ihmiskuvan näyttämistä ja kaikkia kunnioittavan seksuaalisuuden tukemista.

NUOREMMAT SUKUPOLVET SUHTAUTUVAT vanhempiaan avoimemmin seksuaalisuuteen ja pornoon. Pornon suosion kasvu on osoitus kielteisistä vaikutuksista vapautumisesta. Normalisointiin voisi auttaa lisäksi pornonkulutustottumuksista keskusteleminen. Ihmiset keskustelevat pitämistään Netflix-sarjoista, joten Mikkolan mukaan voisivat jakaa myös tietoa siitä, millaista pornoa katsovat.

Voimmeko olla todella vapaita ja täysin omia itsejämme, jos joudumme rajoittamaan osaa itsestämme ja omasta seksuaalisuudestamme, Mikkola kysyy. Vapaampi ja tiedostavampi maailma olisi mahdollisesti myös onnellisempi. Voisiko porno olla jopa voimaannuttavaa, ellei sitä pidettäisi niin suurena tabuna yhteiskunnassamme?

Pane leipään kymmenen prosenttia petäjäistä

Farssi sai alkunsa eräänä maanantai-iltapäivänä. “Voidaanko joskus tehdä pettuleipää”, kirjoitin kaveriporukan chattiin sosiaalihistorian luennolta. Ystävä vastasi “Kysymys jota en odottanut kuulevani mutta kyllä”. Siitä se ajatus sitten lähti.

TEKSTI JA KUVAT Vilma Ikola

Saarijärven Paavo laittoi leipään puolet petäjäistä, ja kaunis kakku voi olla sisältä silkkoa. Tuskin yksikään ruoka tiivistää aidon suomalaisen kärsimyksen ja sen ihailun yhtä hyvin kuin pettuleipä. Yleisesti pettuleipä tunnetaan ravintona, johon turvauduttiin pahimman nälänhädän kohdatessa. Todellisuudessa sitä on kuitenkin nautittu etenkin pohjoisessa osana arkipäiväistä ruokavaliota. Ja tietenkin sitä valmistivat ruotsalaisetkin. Tietenkin.

Nykyään pettujauhojen kilohinta on noin 150 euroa, joten nälkää näkeville suosittelisin pitäytymistä muiden kotimaisten kasvien kulutuksessa. Valtaosan elämässä pettuleipä vierailee todennäköisesti vain heittona, jonka tarkoitus on painottaa elämän kurjuutta. Niin on tukien leikkaaminen kurjaa, että pian pettua vaan syödään ja yhtään ei naurata.

Suunnitelma paljastui yllättävän vaikeaksi toteuttaa. Mistä luonnosta vieraantunut opiskelija löytäisi mäntyä? Jos ihan rehellisiä ollaan, en välttämättä edes tunnistaisi mäntyä marraskuisessa illassa taskulampun valossa, ja vaikka tunnistaisinkin, ei nila irtoaisi tähän aikaan helpolla. Kiitos modernin viestintäteknologian, kuulin lähes reaaliaikaisena äitini hämmennyksen, kun pyysin vanhempiani hakemaan metsästä, jota myös takapihaksi kutsuvat, pari metriä mäntyä. Pari viikkoa myöhemmin raahasin tuota metsiemme aarretta parvekkeelleni.

Pettuleipä valmistetaan puuosan ja kuoren välillä olevasta nilakerroksesta. Nila irrotetaan puusta ja kaarna kuoritaan pois nilaliinan päältä. Lopputulos, puhtaat nilaliinat,paahdetaan uunissa tai keitetään haitallisten aineiden tuhoamiseksi. Kuivatnilaliinat jauhetaan jauhoksi ja käytetään leivässä. Helppoa ja hauskaa.

Työ ei osoittautunut ihan sellaiseksi irrottamiseksi ja kuorimiseksi, jollaista odotin. Fraasi “veri, hiki ja kyyneleet” kuvaa prosessia paremmin. Verta tippui perintölinkkuveitsen terälle, kirosanat ja kaarnanpalat lentelivät.

Nilaliinojen irrotuksen jälkeen loppu oli periaatteessa helppoa. Käytännössä ei. Kasa hyvin erikokoisia pettuliinoja oli koitua kohtalokseni. Männyn myrkkyjen tuhoaminen uunissa sai aikaan mustaa savua, joka puski uunista, täytti keuhkot ja asunnon, teki hengittämisestä vaikeaa. Oli tehtävä päätös: voisin ottaa liinat pois uunista, jolloin ilmaan tunkeva savu saattaisi laukaista palovaroittimet ja sprinklerit. Toisaalta voisin odottaa ja toivoa parasta, mutta liinat saattaisivat syttyä palamaan uunissa. Hetken kuluttua istuin jo takki päällä keittiön pöydän ääressä paahtuneet liinat edessäni ja avoimista ikkunoista puskeva tuuli niskassani.

Jauhaminen sentään onnistui paremmin. Tehosekoittimen kantta ei tosin olisi kannattanut avata, ennen kuin pöly oli laskeutunut. Ainakaan, jos on pölyallergikko. Hienoa pettujauhoa lenteli ympäriinsä, kun siivilöin liian suuriksi jääneet palaset mortteliin. Saarijärven Paavon henki oli läsnä mortteloidessani ranteeni hajalle keskellä yötä. Olo oli ahkera.

Nykyaikaa kritisoidaan yksilöllisyyden korostamisesta. Pula-ajan ravintoon palaaminen toi takaisin palan kuuluisaa Wanhojen Hywien Aicojen yhteisöllisyyttä. Sanonnan mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä, ja pettuleivässä on paljon samaa: valmistamiseen tarvitaan ainakin poikkitieteellistä yhteistyötä, Groteskin suosikkihaastateltavan Antti Häkkisen rauhoittavia sanoja ja varoitus jäkäläleivän myrkyllisyydestä (otan ehkä haasteena) sekä tietenkin Leenan pettuleipäresepti. Leipomishommiin mielivän kannattaa varautua myös kiusallisiin hissikohtaamisiin männynkarahkat käsissä, kuljettamaan morttelia yömetrossa, laastaroimaan itseään ja googlaamaan hätääntyneenä “mänty myrkky voiko kuolla”.

Lopussa kiitos kuitenkin nökötti pellillä. Kolme kauniin ruskeaa leipää, mäntyiseltä tuoksuva asunto ja innokkaat ystävät loivat ainutlaatuisen hetken, jonka kruunasi kaiuttimista raikuvat koko kansan Loirin sanat: “Niin hyvää puuta se on.” Loiri oli oikeassa. Pettuleipä on tavallista leipää murenevaisempaa, maussa on jotain todella omituisella tavalla hyvää. Mänty maistuu, suomalaisuus on käsinkosketeltavaa ja kaikki tuntuu vähän epätodelliselta.

Kirjoittajalla on edelleen pettuleipää pakkasessa. Tämän supisuomalaisen herkun ääreen pääset Groteskin julkkareissa 13.3. Uudella.

Ihan sairaan kiihottavaa paskaa

TEKSTI JA KUVAT Martta Kallionpää

Video alkaa romanttisella musiikilla ja kuvalla, jossa nainen suutelee toisen rintoja. Seuraavaksi toinen naisista ulostaa juomalasiin. He levittävät ulostetta toistensa vartaloille ja kasvoille ja myös syövät ulostetta. Sitten he oksentavat suoraan toistensa suuhun.

Järkytyskertoimia lisää se, että katsomani 2 Girls 1 Cup -video on vain traileri pidemmälle pornoelokuvalle. Alkuperäinen teos on siis eroottista materiaalia. Miten video, joka saa yhden pahoinvoimaan, voi kiihottaa jotakin toista?

Psykoanalyysin kehittäjä Sigmund Freud selitti perversioiksi kutsumiaan seksu- aalisia vääristymiä lapsuudeniän traumoilla, oidipuskompleksilla ja kastraatiopelolla. Myös nojatuolipsykologin on helppoa spekuloida lapsuuden ja seksuaalisuuden yhteyttä törmätessään netissä pornoon, jossa aikuiset pukeutuvat vaippoihin ja esittävät vauvaa tuttia imeskellen.

Nykyään psykologiassa käytetään termiä parafilia viitatessa sairaalloiseen seksuaaliseen poikkeavuuteen. Parafiliaksi luetaan muun muassa itsensäpaljastelu, fetisismi eli esineistä tai materiaaleista kiihottuminen, masokismi, sadismi, transvestisuus ja pedofilia.

Kattavaa teoriaa parafilioiden synnystä tai vakiintunutta hoitomuotoa niihin ei ole olemassa.

Koska emme tiedä mistä perversiot, parafiliat tai poikkeavuudet juontuvat, jäljelle jääkin paljon tärkeämpi kysymys. Miten kohtelemme ihmisiä ja asioita, joita emme ymmärrä?

Seksuaalinen poikkeavuus tuntuu olevan asia, jonka yhdistämme pahuuteen, mielisairauteen tai jopa epäinhimillisyyteen. Useista hirmuhallitsijoista on kehitelty heidän kuolemansa jälkeen mitä ihmeellisempiä psykohistorioita, joissa seksuaalisuus on tärkeässä osassa.

Mussolinin arvellaan fantasioineen raiskauk- sista ja pakottaneen kumppaninsa roolileikkimään prostituoituja. Stalinin on huhuttu olleen pedofiili, joka sai raskaaksi ja sitten hylkäsi 13-vuotiaan siperialaistytön. Hitlerin spekuloidulle kieroutuneelle seksuaalisuudelle on omistettu oma wikipediasivunsa jopa kahdeksalla eri kielellä. Hänen on väitetty olleen muun muassa koprofiili eli kiihottuvan ulosteista.

Onko silmittömiä pahuuden tekoja muka jotenkin helpompi prosessoida, jos käy ilmi, että ne on masinoinut ihminen, joka syö paskaa? Vai tuntuvatko hirmuteot itse asiassa vielä kamalammilta, jos niiden takana ajattelee olevan jotakin sairasta seksuaalista nautintoa?

Myös fiktiivisten hahmojen pahuutta korostetaan ja selitetään parafilioilla. Elokuvassa The Silence of the Lambs sarjamurhaajan motiiviksi paljastuu halu pukeutua tappamiensa naisten ihoon. Hän on transvestiitti, joka kiihottuu pukeutuessaan naiseksi.

The Human Centipede -elokuvasarja menee vieläkin pidemmälle. Trilogian ensimmäisessä osassa mielipuolinen kirurgi ompelee kolme ihmistä kiinni toisiinsa, seuraavan aina suustaan kiinni edellisen anukseen, muodostaen elokuvan nimen mukaisen ihmistuhatjalkaisen. Elokuvan toisessa osassa, josta ohjaaja halusi tehdä vielä edellistäkin järkyttävämmän, samankaltaisen ihmistuhatjalkaisen luo ylipainoinen, hikinen, äitinsä kellarissa asuva astmaatikko, joka saa tekemistään väkivaltaisuuksista ja ihmistu- hatjalkaisen tarkkailemisesta seksuaalista tyydytystä.

Ohjaajan toive toteutui. The Human Centipeden ensimmäinen osa pääsi Ison-Britannian elokuvatarkastamon läpi saaden ikärajakseen k-18, kun taas toisen osan levittäminen kiellettiin maassa kokonaan.

Poikkeavista seksuaalisuuksista puhuttaessa unohdamme usein, että ne eivät hallitse kokijansa koko elämää tai persoonallisuutta. Seksuaaliset fantasiat voivat olla syvyydeltään eritasoisia. Eroottisen materiaalinen kuluttaminen ei aina johda sen inspiroimiin tekoihin. Ylen Vaakakapina -ohjelma toteutti keväällä 2017 seksikyselyn, jonka vastausten perusteella moni kiihottuu anaalipornosta, vaikkei itse haluaisi koskaan koettaa anaaliseksiä.

Myös se, kuinka tarpeelliseksi esimerkiksi latek- sifetisoija kokee materiaalin nauttiakseen tyydyt- tävästä seksielämästä, voi vaihdella. Jotkut näkevät kumppanin pukeman lateksiasun kivana mausteena, toiset tarvitsevat lateksin kosketusta jokaista orgas- miaan varten

Parafilioissa on lopulta kyse siitä, minkä yhteiskunta katsoo olevan normaalia seksuaalisuutta. Homoseksuaalisuus poistettiin Suomessa tautiluokituksesta vuonna 1981. Transvestisuus on siellä edelleen. Naisten kuuluu tuntea olonsa seksikkäiksi pukeutuessaan korkokenkiin, mutta miehille vastaava käytös onkin sairaalloista. Raiskauksesta kiihottuminen ei ole ikinä ollut tautiluokituksessa.

Onko seksuaalisuudesta mitään järkeä luoda ”sairautta”, jonka tärkein tuntomerkki on se, että potilaan seksuaaliset ajatukset tai käytös ”poikkeavat normaalista”? Seksuaalisen väkivallan uhreja suojelemme jo rikoslailla, jossa määrätään muun muassa lasten hyväksikäytön, tirkistelyn ja itsensä paljastamisen olevan rangaistavia tekoja. Medikalisaatiolla yritämme ikään kuin suojella ihmisiä itseään heidän omalta seksuaalisuudeltaan.

Sorrun harvoin klassiseen utilitarismiin mutta ulostepornon edessä en osaa muutakaan. Jos jokin asia tuottaa ihmiselle nautintoa, eikä se vahingoita ketään muuta, pitäisi tätä asiaa harrastaa iloiten. Minun ei onneksi tarvitse ymmärtää, miksi kakka kiihottaa. Se mitä ihmiset tekevät makuuhuoneissaan – tai vessoissaan – ei kuulu minulle.