Pitäiskö alkaa narkkaa?

Narkkari on huumeiden käyttäjä, joka ölisee kadulla kadonneista kengistään. Vai oliko se sittenkin vain juoppo? Alkoholismi ja narkomania mielletään lähes aina päihteiden ongelmakäytöksi, mutta käyttö voi olla haitallista jo ennen tätä pistettä.

TEKSTI: Viivi Aliklaavu KUVITUS: Akseli Manner

Rajaksi päihteidenkäytön muuttumisesta viihteestä ongelmaksi voidaan vetää esimerkiksi laillisuus, terveyshaitat tai riippuvuus. Vaihtoehtoja rajanvedoille on lukuisia, mikä osoittaa, ettei päihdeongelmaisen määritelmä ole kaikille yhteinen. Rikoslailla on omat näkemyksensä hyväksytyistä päihteistä, mutta tuntuu, että säädetyt rajat perustuvat enemmän sattumaan ja historiallisiin tekijöihin kuin aineiden vaarallisuuteen.

Päihteidenkäytön normit eroavat ryhmien ja yhteisöjen välillä rajusti. Jokin porukka käyttää mietoja laittomia päihteitä aina tavatessaan, toinen kokoontuu kaljan äärelle tupakansavuiselle terasille. Konemusiikkia kuuntelevalle yhteisölle on tavanomaista käyttää bilehuumeita, joita ovat erilaiset stimulantit ja hallusinogeenit kuten ekstaasi, amfetamiini, LSD ja kokaiini. Teknoreivien merkittävin ero alkoholipainotteisiin baareihin tuntuu tosin olevan se, että juhlijat jaksavat tampata lattiaa aamukymmeneen. Näitäkö ovat narkomaanit?

Monet reiveissä käyvät mieltävät jopa vahvat huumeet ongelmakäytön ulkopuolelle, kunhan ulospäin elämä näyttää normaalilta. Huumeiden bilekäytön sekä töissä ja opinnoissa menestymisen oletetaan kertovan terveestä suhteesta päihteisiin, vaikka piriä, eli amfetamiinia, kuluisi joka viikonloppu. Vain biletykseen piriä ryystäviä pidetään täysin eri kastina kuin niitä, jotka käyttävät samaista ainetta yksin kotona päihtyäkseen. Tyypillistä bilehuumeiden käyttäjille on määritellä opiaattien ja suonensisäisten huumeiden käyttäjät narkomaaneiksi.

Viihdekäytöksi hyväksyttyjen päihteiden määritelmä saattaa venyä, mitä enemmän päihteitä kokeilee. Porttiteorian mukaan jo kannabiksen ensimmäinen kokeilu avaa portit vahvempien huumeiden käyttöön ja lopulta kaikki rajoitteet hälvenevät. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että suurempi merkitys on ihmisillä, joita elämänsä aikana tapaa. Rajat liikkuvat jatkuvasti elämäntilanteiden ja ympäröivien ihmisten mukana.

Haluan olla jatkuvasti valmiudessa muuttamaan tottumuksiani mahdollisimman hyvin omaa ja läheisteni hyvinvointia tukevaksi turvautumatta liikaa ympäröivän seuran normeihin. Tiedostan, että tilastojen valossa ongelmakäytön todennäköisyys on korkea, etenkin alkoholin suhteen, jonka haitat moni kohtaa jossain vaiheessa elämäänsä. Täysin päihteetön elämä on itselleni yksi vaihtoehto muiden joukossa, mutta juuri nyt se ei tunnu tarpeelliselta, koska päihteet ovat muutakin kuin haittoja ja ongelmakäyttöä.

Tantraten takaisin kehoon

Sana tantra herättää monenlaisia mielikuvia, jotka vaihtelevat rituaalimaisesta tantraseksistä lähes okkultismia muistuttavaan mustaan magiaan. Harva kuitenkaan oikeasti tietää, mitä tantra on ja mitä siinä todellisuudessa tavoitellaan.

TEKSTI Salla Rajala KUVITUS Iisa Pappi

Alkuperä ja historia

Muinaisessa Intiassa, tantran synnyinmaassa, tantralla viitattiin tieteeseen, joka keskittyi metafysiikkaan eli oppiin olemassaolosta ja todellisuuden rakenteesta. Tantran perusideana oli tutkia, miten ihmisen tietoisuus synnyttää kokemuksen maailmasta erityisesti aistihavaintojen kautta. Toinen tantran tavoite oli pyrkiä täydelliseen autuuteen, joka syntyy vapautuessamme kaikista meitä rajoittavista oletuksista ja säännöistä.  Naistenlehtien ”parempaa seksiä tantran avulla” -juttujen perusteella voisi kuvitella, että tantra olisi pelkkää seksiä, mutta todellisuudessa se on vain yksi osa tantran laajaa filosofiaa. Perinteisessä tantrassa ajateltiin, että autuuden tulisi jatkua koko elämän, ja seksuaalisuus on vain aikuisten tapa ilmaista sitä.

Perinteisessä tantrassa on kaksi erilaista koulukuntaa, joita kutsutaan vasemman ja oikean käden poluiksi. Oikean käden polku mieltää tantran elämää ylläpitävänä voimana, ja sen pyrkimyksenä on synnyttää uutta elämää ja toimia yhteiskunnan rakentavana palasena. Oikeaa polkua seuraavat viihtyvät pysyvissä parisuhteissa, ja hankkivat mielellään lapsia – onhan se uuden elämän synnyttämistä sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Vasemman käden polkua kulkevat ovat sen sijaan erittäin askeettisia ja elävät pelkistettyä elämää. Heidän pyrkimyksiinsä ei niinkään kuulu uuden synnyttäminen, vaan ikuisen autuuden saavuttaminen, joka onnistuu esimerkiksi meditoimisen avulla. Vasemman käden tantristit elävät omissa eristäytyneissä yhteisöissään, jotka eivät juurikaan ole kosketuksessa ulkomaailmaan. He eivät koe pysyvää parisuhdetta mitenkään tavoiteltavana asiana, ja seksi on heille oikeastaan pelkkä rituaali, joka suoritetaan tiettynä ennalta määrättynä päivänä. Mahdollisesti syntyvät lapset ovat vain osa yhteisöä, eivät varsinaisesti kenenkään omia lapsia.

Mistä naistenlehdet sitten ovat löytäneet tantran ja sen mullistavan vaikutuksen seksielämään? Kuten monessa muussa tapauksessa, tässäkin kyse on väärinymmärryksestä. 1800-luvulla länsimaalaiset alkoivat kiinnostua tantrasta ja vierailivat tantrisissa temppeleissä. Perinteisten tantristen temppeleiden seinillä on usein runsaasti eroottisia maalauksia, jotka kiinnittivät länsimaalaisten huomion. He näkivät teokset kirjaimellisina kuvauksina eroottisista tapahtumista ja olettivat seksin olevan merkittävä osa tantraa. Asia ei kuitenkaan todellisuudessa ole niin yksinkertainen. Siinä missä kiinalaisessa filosofiassa vuorovaikuttavan parin muodostavat kaikille tutut yin ja yang, tantrassa vastaavat ovat shiva ja shakti. Muinaisissa temppeleissä shivan ja shaktin vuorovaikutus kuvattiin eroottisilla symboleilla, joiden ei – vastoin vierailijoiden uskomusta – ollut tarkoitus merkitä pelkästään kirjaimellisia asioita. Länsimaisilla vierailijoilla ei kuitenkaan ollut riittävää ymmärrystä tantran symboliikasta, ja väärinymmärrys oli valmis leviämään ympäri maailmaa.

Perinteisessä tantrassa ajateltiin, että autuuden tulisi jatkua koko elämän, ja seksuaalisuus on vain aikuisten tapa ilmaista sitä.

 

Moderni ja länsimainen

Siirrytään nyt pois muinaisesta Intiasta, ja palataan takaisin nykypäivään. Modernia länsimaista tantraa kutsutaan nimellä neotantra. ”Tantra on elämäntapa ja elämänfilosofia, ei uskonto”, tantraopettaja ja psykoterapeutti Kirsti Kuosmanen kiteyttää. Hyvä huomio, sillä monet tuntuvat yhdistävän tantran uskontoon. Kuosmasen mukaan neotantraan, toisin kuin perinteiseen, on yhdistetty psykoterapiaa, shamanistisia harjoitteita ja taolaisuutta, kun taas vanhemmassa tantrasuuntauksessa on enemmän filosofista lähestymistä ja meditaatiota. Myös erilaisten mantrojen toistelu meditaation aikana kuuluu klassiseen tantraan, toisin kuin neotantraan.

”Harjoitukset ja meditaatiot ovat hyvin kehollisia. Peruselementit ovat hengitys, ääni ja liike. Voidaan tehdä esimerkiksi tunteenpurkuharjoituksia, joissa tulee esiin se psykoterapia-aspekti.”

Vaikka tantra onkin filosofia, se ei ainakaan enää nykypäivänä ole pelkkää temppelissä mietiskelyä. Siinä otetaan huomioon kaikki elämän osa-alueet aina henkisyydestä seksuaalisuuteen ja tantraryhmiä on hyvin erilaisia. Joissain ryhmissä keskitytään enemmän henkisiin harjoitteisiin, toisissa seksuaalisuuteen ja joissain saatetaan jopa leikkiä. Kuosmanen kehottaa tutustumaan ennalta eri tantraryhmiin, mikäli sen kokeileminen kiinnostaa, saadakseen selville millaisesta ryhmästä on kyse.

 Tantra on elämäntapa ja elämänfilosofia, ei uskonto

Tantra kuulostaa mystisestä maineestaan huolimatta täydelliseltä elämänfilosofialta meille kiireen sokaisemille ja otsa rypyssä puurtaville arjen ahertajille. Tuhannet sähköiset impulssit poukkoilevat aivoissamme yötä päivää saaden meidät stressaantumaan tenttikirjoista, opintopisteistä ja Kelan lähettämistä selvityspyynnöistä. Herätyskellon soimisesta alkaen päivä on minuuttiaikataulutettu, ja illalla sänkyyn kaatuessamme emme saa unta, kun mietimme kaikkia niitä tehtyjä ja tekemättömiä asioita. Olemme tantran tarpeessa, ehkä enemmän kuin uskommekaan, mutta mihin tantrassa oikein tähdätään?

Kuosmasen mukaan yksi tärkeimpiä asioita tantrassa on, ettei oikeastaan ole mitään päämäärää. Pyrkimyksenä tantrassa olisi ikään kuin palata takaisin siihen aitoon ja alkuperäiseen minään. Kulttuuri ja yhteiskunta, sekä lapsena opitut tavat ja säännöt, ovat pakanneet meidät tietyn muotoisiin paketteihimme, joissa suurin osa meistä on, vaikka se paketti olisikin liian pieni tai väärän mallinen. Kuosmanen kertoo, että tantrassa pyritään karistamaan nämä ehdollistumat pois, jolloin ihminen voi vapautua ja olla sitä, mitä todellisuudessa on. Elämästä tulee tällöin huomattavasti nautinnollisempaa. Parhaimmillaan tantrassa voi vapautua kokemistaan traumoista ja ahdistuksista, mutta vaikka tantra on aina terapeuttista, varsinaista terapiaa siitä ei Kuosmasen mukaan kannata hakea.

 

 Vaikka tantra on aina terapeuttista, varsinaista terapiaa siitä ei Kuosmasen mukaan kannata hakea.

 

Seksi ja seksuaalisuus

Monia kiinnostaa tantrassa se paljon puhuttu tantraseksi. Kuosmanen ajattelee, että kiinnostus kertoo ihmisten sisään rakennetusta ajatuksesta, että seksiin tarvitaan joku muu ulottuvuus kuin pelkkä itse akti. Suurin osa ihmisistä on vieroittunut kehostaan, emmekä oikein osaa aistia todellisia tunteitamme. Jos ei itse tiedä, mistä pitää tai mitä tuntee, sitä on vaikea kertoa kumppanillekaan.

”Tantrisessa seksissä tutkitaan sitä, miten voi olla paremmin kontaktissa, eli sitä läheisyyttä ja intiimiyttä”, Kuosmanen selittää. Siinä opetellaan tunnistamaan omia haluja ja tarpeita, jotta voidaan tulla paremmin nähdyksi ja kuulluksi. Läsnäoloa ja tietoisuutta omasta kehosta harjoitellaan aistiharjoitusten avulla. Niiden myötä oppii tunnistamaan kehonsa tapahtumia, jolloin nautinto kasvaa aivan toisiin sfääreihin. Toinen tärkeä osa tantrista seksiä on energian tunnistaminen kehossa. Orgasmi mielletään usein suuntautuvaksi alas ja ulos, mutta tantrisessa seksissä pyritään Kuosmasen mukaan nostamaan energiaa kehossa ylöspäin, joka tuottaa nautintoa koko keholle. Energiaa voidaan myös alkaa kierrättää joko omassa kehossa, tai kumppanien välillä. Avain energian kierrätykseen piilee tantran kolmessa peruselementissä, eli hengityksessä, äänessä ja liikkeessä. Tantraseksi ei siis tarkoita mitään kummallisia asentoja tai monimutkaisia rituaaleja, vaan se on läsnäolon lisäämistä ja parempaa, tietoista aistimista.

Seksuaalisuuteen ja sen käsittelyyn liittyy aina myös riskejä. Jos tantraryhmän ilmapiiri on kannustavan ja rakastavan sijaan painostava, voi Kuosmasen mukaan tapahtua rajan ylityksiä, jotka voivat pahimmillaan aiheuttaa traumoja osanottajille. Valitettavasti tantraryhmissä on esiintynyt myös suoranaisia hyväksikäyttöjä. Jotta tantra olisi mieluisaa, on tärkeää tuntea omat rajansa. Rajojen kokeileminen on Kuosmasen mielestä tärkeää, sillä niitä venyttäessä tapahtuu myös henkistä kasvua. Kokeilemisessa tulee kuitenkin pysyä koko ajan tietoisena omista tuntemuksistaan, eikä antaa valtaa ja rajojaan kenenkään muun haltuun, kuten ei millään muullakaan elämän osa-alueella.

Tantraseksin mainostetaan usein auttavan haluttomuuteen, mutta onkotässä väitteessä mitään perää? Kuosmasen mukaan on, sillä haluttomuus juontaa juurensa siihen, ettemme ole enää kontaktissa kehoomme. Jatkuva somessa pörrääminen vie huomion pois kehostamme ja todellisista haluistamme. Kun kaikki keskittyminen kiinnittyy puhelimeen, miten aivoissa voisi edes riittää tilaa seksin ajattelulle ja halujen syntymiselle. Seksiin ja nautintoon liittyy myös, etenkin naisten kohdalla, paljon pelkoa ja häpeää, joiden kokeminen saattaa estää todellisen nautinnon synnyn. Parhaimmillaan hyväksyntä omaa kehoa ja ajatuksia kohtaan kasvaa, jolloin on myös mahdollista päästää irti häpeästä ja siten myös antaa tilaa omalle nautinnolleen.

Arkipäivän harjoitteita

Sosiaalinen media kuormittaa aivojamme, ja saavat ne käymään ylikierroksilla. Rankan opiskelupäivän päätteeksi moni jumittaa sohvan nurkkaan stalkkaamaan puolituttuja instagramissa tai kirjoittamaan älyttömyyksiä jodeliin. ”Nollataan aivot!” me sanomme, vaikka todellisuudessahan somessa roikkuminen on kaikkea muuta.

Kuosmanen antaa kaksi vinkkiä parempaan läsnäoloon, joiden kautta olisi ehkä helpompi rentoutua. Ensimmäinen harjoitus on yksinkertainen kehomeditaatio. Asetu rennosti istumaan tai makaamaan rauhalliseen paikkaan ja tunnustele sitä, miltä kehossa tuntuu. Ehkä jotain paikkaa kiristää, kutitaa tai kihelmöi? Kurniiko mahassasi tai särkeekö päätäsi? Tai ehkä et tunne mitään, sekin on ihan normaalia. Toinen harjoitus on aisteilla leikkimistä. Sulje silmät ja haistele jotain hyvää tuoksua, maistele ihanaa ruokaa tai kuuntele hyvää musiikkia. Keskity aisteihin, ja miltä ne tuntuvat.

Kuten harjoituksista voi havaita, tantran ytimessä on ajatus paremmasta läsnäolosta ja kontaktista omaan kehoon. Tantra itsessään voi olla melkein mitä tahansa; tunnetyöskentelyä, uusien ajatusmallien muodostamista, tai yhteyttä johonkin korkeampaan. Kaiken ytimessä on oma keho, Kuosmanen summaa. Hänen mielestään tantrassa oppii lohduttavan ajatuksen, että me kaikki olemme todellisuudessa yhtä. Silti jokainen saa olla juuri sitä, mitä haluaa olla. Kaikki ääripäät ovat sallittuja, eikä kenenkään tarvitse ahtautua liian pieneen laatikkoon. Helpottavaa, eikö?

Haloo, toimiiko pilarit?

Lapsuudessa parasta viihdettä tarjosivat pilat, jäynät, jekut ja pränkit – timanttisimpina tietysti pilapuhelut. Mikään ei aiheuttanut hyysteerisempää naurua kuin hassunhauska pilapuhelu yrityksen päivystävään puhelimeen tai kiusallinen soitto kaverin ala-asteihastukselle. Miten on nyt?

#veksikolainenvuunimakkara #brassvax #halootoimiikopilarit #kiusallista

TEKSTI Ainomaija Mikola ja Lotta Kivelä KUVITUS Lumi Hartikainen

ON AIKA TESTATA, elääkö pilapuheluiden huumori edelleen, vai jääkö käteen vain nolojen kysymysten kaikuja ja laimeita keskusteluja. Somen aikakaudella on matalampi kynnys raivota kommenttikentissä tai jakaa belfieitä kuin soittaa vanhalla kunnon puhelimella. Päätämme silti uhkarohkeasti hylätä sähköpostit, tekstiviestit ja deeämmät. On aika pirautella ja päivittää lapsuuden klassikot.

Pilapuheluiden konsepti on hyvin yksinkertainen: valitse numero, soita, pilaile vastaajan kustannuksella, naura tai häpeä.

LÄHDEMME LIIKKEELLE KLASSISELLA en-pääse-huomenna-töihin-vaikka-oikeasti-en-ole-teillä-töissä -puhelulla. Soitto kohdistuu suuren pikaruokaketjun pisteeseen Helsingin keskustassa. Haluamme testata, hämmentyykö vastaaja soittomme kiusallisesta syystä, ja tunteeko pikaruokaketju kaikki työntekijänsä.

Moi! Tässä on Janna. Mä alotin teillä viime viikolla harjottelijana, mutta nyt on pakko ilmottaa, että en pääse huomenna töihin. Sain nimittäin just tosi hyvään paikkaan peruutusajan brassivahaukseen ja siis mun on pakko ottaa se kun oon lähössä ens viikolla rantalomalle niin pakko saada paikat kuntoon.

Joo joo, on oikee numero, alotin just tossa viime viikolla. Voin toki kattoo jos ehin sen jälkeen, mutta voi olla että on myös paikat aika herkkänä niin ei oo ehkä ihan hirveen mukava tulla töihin… tiiätkö.

Emme onnistu pilailemaan vastaajan kustannuksella. Brassivahauksen mainitseminen ei saa miesoletetun ääntä värähtämäänkään. Toisesta päästä vakuutetaan, että numero on varmasti väärä – Janna-nimistä harjoittelijaa ei heiltä löydy. Työntekijät tunnetaan hyvin suuressakin yrityksessä, eikä mikään hetkauta järkähtämätöntä organisatorisen ketjun jäsentä, koska “oon vaan töissä täällä”.

Blääh.

SEURAAVA HUONON HUUMORIN uhri on kantakaupungin klassikkopizzeria. Facebookin kierrätysryhmistä inspiroituneina päätämme heittäytyä mahdollisimman vaikeiksi asiakkaiksi ja udella kaikkia mahdollisia lisäkysymyksiä.

Moi! Haluisin tilata yhden tollasen Green River -pizzan. Mulla ois vaan ihan pari kyssäriä.

Löytyykö gluteeniton pohja? Totta kai.  Onhan paprikat keltasia? Valitettavasti vihreitä, mutta tosi hyviä.  Oliivit kalamatoja? Hahah, nyt en kyllä voi sanoa varmaksi.  Entä sienet, onko mistä kerätty nyt sesongin aikana? Pahoittelut, ei ole tuoreita mutta hyviä purkkisieniä.  Siis ei kai tässä Green Riverissä vaan oo tomaattia?? Kato siis mä en voi todellakaan syödä sitä. Voidaan laittaa ilman, ei ole ongelma.

Kiitos paljon, mutta en taidakaan haluta tänään pizzaa. Selvä, ei mitään. Ensi kertaan!

Puhelusta jää lähinnä omituinen ja huono fiilis. Oli epäreilua käyttää toisen työaikaa turhaan. Miten kaikki toiveet onnistuivat? Tämän oli tarkoitus olla pilaa, ei ystävällisyydellä pelaamista.

 

PORTHANIAN LISTALLA KOMEILEE testipäivänä klassikkoannos meksikolainen uunimakkara, josta tahtoisimme päivitetyn, vegaanisen version eli vuunimakkaran vönerin, vuuston ja vihiksen rinnalle. Soitamme Porthanian Unicafeseen, josta vastataan heti pahimman lounaruuhkankin aikana.

Unicafe Porthania, Päivi puhelimessa.

Moi! Huomasin, että tänään on taas uunimakkaraa tarjolla. Se on aina ollu mun lemppari, mutta mietin saisko sitä mistään vegaanisena? Ai muusia vai sitä makkaraa? Ihan sitä makkaraa siis! Ei kyllä… Se olis hyvä lisäys ruokalistalle, se olis niinkun veksikolainen vuunimakkara.

Saamme Päivistä ulos naurahduksen. Joo ei kyllä löydy meksikolaista uunimakkaraa vegaanisena. Yritämme vielä kulttuuriargumenttia.

Kun sehän on olennainen osa tätä meksikolaista kulttuuria, tällanen perinneruoka, niin sehän olis ihan mahtavaa jos sitä olis vegaanisena myös, ja kun eihän siinä sitä sikaa nyt niin paljon ole…

Tässä vaiheessa yltiöystävälliseltä Päiviltäkin alkaa hermo loppua.

Joo kuule nyt kannattaa laittaa tuonne meidän sivustoille toive, me ei kato näitä täällä päätetä.

Klassinen verhoutuminen byrokratiaan ja vastuun siirtäminen auttavaisella asenteella. Vaikka puhelun ilmapiiri oli mukava, on tunnelma nyt kumman pettynyt ja tyhjän häpeilevä. Ihan tyhmä pila.

 

VIIMEISEKSI TUKEUDUMME VIELÄ perinteiseen pilaan eli sukunimillä leikittelyyn. Kuten ala-asteellakin, toimittaja tekeytyy Kertuksi, jonka unelmana on tulla Kerttu Lepäksi. Kuka muka ei haluaisi kirjettä, jossa lukee “Leppä, Kerttu”?

Kaikista maailman Lepistä valitsemme Karit ja alamme käydä numeroita läpi.

Tuut tuut. Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Tuut tuut. Puhelu ohjautui vastaajaan, jätä viesti äänimerkin jälkeen. Karit eivät uskalla vastata.

Monen vastaamattoman puhelun ja muutaman ikämiesoletetun naimisissa olevan Karin jälkeen olo on melko lohduton. Puhelut ovat kyllä aiheuttaneet erilaisia reaktioita, kuten varautuneisuutta ja hilpeyttä. Tulemme siihen tulokseen, että kaikki olemassa olevat Karit ovat naimisissa, joten vaihdamme Joonaksiin.

Toisella kerralla nappaa. Ja nuorelta ja ystävälliseltä kuulostaa. Olisipa hän vapaa Kertulle!

Moikka, täs on Kerttu. Onko paha hetki, ootko kiireinen? Ai okei no hyvä. Soitan vähän sellasta hassua juttua kuin että ootkohan sä varattu? Kato kun mun suurin unelma on tällä hetkellä elämässä löytää sellanen mies, jonka sukunimi on Leppä. Tahtoisin olla Kerttu Leppä, Leppä Kerttu.

Tiedän että voisin vaihtaa sukunimeä niinku vaan muutenkin, mut mieluummin tekisin sen tälleen perinteisempää kautta, ymmärrätkös?  Niin kiinnostaisko tutustua? Käydä treffeillä ehkä?

Joonas ei ensin ole varma parisuhdestatuksestaan, mutta kuultuaan Kertun toiveen toteaa hän valitettavasti olevansa ”varattujen markkinoilla”. Ota siitä sitten selvää.

Kerttu jää tälläkin kertaa ilman Leppäänsä, mutta ainakin puhelu onnistui huvittamaan molempia osapuolia.

SEURAA PALJASTUS: Pilarit eivät ole yhtä hauskoja kuin lapsena.

Jep, kokeilu ei ole menestys. Odotimme voimakkaampia reaktiota, jotain someraivon kaltaista tunnekuohua. Saamme muutamat hyvät naurut, mutta hauskinta on lähinnä pilapuheluiden soittamisen aiheuttama jännitys.

Kyllä ennen oli kaikki paremmin.

Mutta missä vika, miksei enää naurata? Ongelmana ei varmasti voi olla soittajien huumori. Olisiko median murros tämänkin takana? Uudet viestinnän muodot uhkaavat maailmanjärjestystä ja puhelin on kadottanut todellisen merkityksensä! Anonyymi päänaukominen nettikeskusteluissa ei kehitä ketään, pilarit sentään vaativat aitoa esiintymistaitoa ja pokkaa.

Traaginen pilapuhelukokeilu on osoitus siitä, että vanha kunnon huumori kuolee ja apatia valtaa diginuorison. Pilailuhuumorin tukipilarit ovat murtumassa, kun sometus on syrjäyttänyt soittelunkin – saatanan S0m3666, aina syypää.

 

Sivistynyttä häirintää

Suomalaisen tiedeyhteisön paholaiset ovat saaneet olla rauhassa. Helsingin tutkijanaisten kyselyyn vastasi reilu 400 henkilöä, joista suurin osa opiskeli tai työskenteli pääkaupunkiseudun yliopistoissa. Naisvastaajista seksuaalista häirintää kertoi kokeneensa puolet, miesvastaajista kolmasosa. Vastaavia tuloksia on saatu myös muualta: huhtikuussa Al Jazeera uutisoi neljän kymmenestä kokeneen seksuaalista häirintää isobritannialaisissa yliopistoissa toteutetussa tutkimuksessa.

TEKSTI Helmi Partanen KUVITUS Heta Heikkala

Muun muassa kulttuurialalla, juristien keskuudessa ja kirkon sisällä on käynnistetty omia liikkeitä seksuaalisen häirinnän esiintuomiseksi. Helsingin tutkijanaiset ry:n kysely seksuaalisesta häirinnästä yliopistolla on toistaiseksi ainoa suomalaisessa yliopistoyhteisössä järjestetty selvitys ilmiön laajuudesta. Intersektionaalista tutkimusta, jossa olisi huomioitu myös binäärisen sukupuolijakauman ulkopuolisten tai ei-valkoisten erityisasema,  on vieläkin harvemmassa.

Paljastui se, mikä ei liennyt kenellekään suuri yllätys: myös yliopistomaailmassa valtaa käytetään väärin ja sukupuolella on siinä roolinsa.

Helsingin tutkijanaisten hallituksessa istuva laskennallisen aerosolifysiikan professori Hanna Vehkamäki kertoo löytäneensä kyselyyn vastanneiden kokemuksista paljon samaistumispintaa. Vastaajat kertovat reisille hiipivistä käsistä, seksistisistä vitseistä ja esimiesasemassa olevan ahdistelusta. ”Löysin paljon sellaisia juttuja, joita on tapahtunut minulle, ja niitä fiiliksiä, joita kokemukset ovat herättäneet. Se on vapauttava kokemus: tapahtunut ei ollut syytäni, koska muillekin on käynyt niin.”

Vehkamäen kokemus on, että iän ja aseman noustessa ahdistelu on harvempaa, mutta edelleen säännöllistä. Sukupuolentutkimuksen professori Tuija Pulkkinen kertoo: “Jos ajattelen koko aikaa, jonka olen ollut yliopistossa, niin ihan valtava määrä seksuaalista häirintää on mahtunut siihen. Törkeitä tapauksia ja seksuaalista vallankäyttöä, jota ei saisi olla koulutusinstituutioissa. Ilmiö ei ole poistunut, mutta toivon sen vähentyneen. Toisaalta se voi johtua omasta iästä, että häirintä ei ole minulle enää näkyvää.”

Nuoret naiset yliseksualisoidaan, ja ahdistelukulttuuri kuuluu kiinteästi myös opiskelijakulttuuriin seksuaalisesta väkivallasta vitsailevina sitsilauluina ja huumaustapauksina. Opiskelijoiden ja uransa alussa olevien akateemikkojen riskiä kohdata häirintää kasvattaa yliopistojen hierarkinen valtarakenne. He pelkäävät uransa puolesta, eivätkä uskalla kertoa tapahtuneista väärinkäytöksistä. Suomen pienessä tiedeyhteisössä samalla alalla saattaa työskennellä vain kourallinen tutkijoita.

Paljastui se, mikä ei liennyt kenellekään suuri yllätys: myös yliopistomaailmassa valtaa käytetään väärin ja sukupuolella on siinä roolinsa.

YLIOPISTOMAAILMA ON OLLUT naisten toimintaympäristö vasta muutaman vuosikymmenen. Lähtökohtaisesti akateeminen tutkimus ja koulutus ovat olleet eksklusiivisesti miesten aluetta. Koko yliopistojen taustalla oleva maailma; uskonnot, kirkot, tekstitutkimus ja antiikin ihannointi, on ollut sukupuolittunutta. Naisilla ei ole ollut pääsyä näihin instituutioihin, joista yliopistot ovat syntyneet. Naiset olivat vähemmistö suomalaisessa tiedemaailmassa vielä 60-luvulle asti. “On selvää, että tradition ollessa näin sukupuolisesti jakautunut, se kantaa mukanaan tapoja ja käytäntöjä, joissa miehet asetetaan normiksi. Vasta nyt olemme päässeet niihin sukupolviin, joissa opettajakunnassa on selkeästi myös paljon naisia”, kertoo Pulkkinen.

Seksuaalinen häirintä liittyy kuitenkin laajempaan kulttuuriin, jota ei muuta pelkkä naisten yleistyminen yliopistomaailmassa. Naisten alistaminen on sisäänkirjoitettua myös perinteisesti naisvaltaisilla aloilla. Kyseessä on noidankehä: naisvihamieliset tai naisia alempaan asemaan asettavat traditiot pitävät yllä naisten pienempää määrää ja taas pienempi määrä pitää yllä traditioita, toteaa Pulkkinen. #MeToo -keskustelussa seksuaalisen häirinnän kitkeminen on kärjistynyt useaan kertaan niin, että yksittäiset mätämunat tuodaan julkisuuteen ja laitetaan vastuuseen teoistaan. Tällöin varjoon jää se, että todellisuudessa ongelma on instituutiossa itsessään.

Kulttuurialalla, josta #MeToo-kampanja sai alkunsa, on puhuttu taiteilijaneromyytin suojelevan tekijöitä. Taide mystifioidaan kentäksi, jolla mikä tahansa on hyväksyttyä. Mestarin aseman saavuttaneiden taiteilijoiden metodeja ei sovi kyseenalaistaa, koska pelätään, että tällöin uhattaisiin myös heidän työnsä arvoa. Harvey Weinstein, Woody Allen, Aku Louhimies… Hanna Vehkamäki kertoo, että sama neromyytti suojelee tekijöitä myös tieteen alalla:

”Jos olet niin älyttömän hyvä fyysikko, että pystyt tekemään maailmaa mullistavia juttuja, niin se on ihan sama, miten käyttäydyt. Neromyyttiin liitetään vähän omituinen käytös. En usko neroihin, mutta tiedän, että huipputieteentekijöissä on erikoisia persoonallisuuksia. Se on kuitenkin kulttuurin tuote, mitä katsoo voivansa tehdä. Toistaiseksi nerona pidetyn vallalle ei ole mitään rajaa.”

Yliopistomaailmassa tekijät tunnetaan, mutta heitä suojellaan. Puuttumattomuuden kulttuuri syntyy, kun tekijöistä katsotaan olevan enemmän hyötyä kuin heidän teoistaan haittaa. He tuovat yliopistolle rahoitusta, huippujulkaisuja tai houkuttelevat lahjakkaita ulkomaisia opiskelijoita. “Kun kerran on alettu olemaan hiljaa, niin siinä suojellaan sitten niitäkin tekijöitä, joista ei ole tällaista tulopuolen hyötyä”,  Vehkamäki huomauttaa. Tilanteeseen koitetaan puuttua lähinnä tekijöistä varoittamalla. “Sanomalla ‘älä lähde sen mukaan’ syyllistetään uhreja. Sitten jos jotain käy, niin se implikoi, että uhri ei ollut tarpeeksi varovainen.”

MAAILMASSA, JOSSA PARAS argumentti voittaa, luulisi naisvihan kuolevan. Kun misogyniaa ei pysty perustelemaan, se täytyy piilottaa. Akateemisen maailman naisvihan salonkikelpoisuus kätkeytyy Vehkamäen mukaan elitistisiin ihanteisiin: menestyminen vaatii vaatii paitsi lahjakkuutta, myös sitkeyttä ja heikkojen palkkojen ja huonojen työsuhteiden sietämistä. Ihanteeksi pääsy ei ole kaikille avointa osin konkreettisten esteiden vuoksi, mutta osin myös siksi että mielikuvissa, tiedostetusti tai tiedostamatta, ihannetta edustaa yhä mies.

”Ajatellaan, että tieteessä pärjäävät vain tosikovat, tosiälyköt ja tosi superomistautuneet.  Se osin pitää paikkansa, mutta näiden ominaisuuksien tunnusmerkit vääristyvät. Esimerkiksi toisen ihmisen ajatusten lyttääminen vaatii kyllä älyä, mutta ei se ole hienointa mahdollista älykkyyttä.”

Naisviha ei aina ole aktiivista syrjintää, vaan näkyy tiedostamattomana ulosrajaamisena. Matteusvaikutus kuvaa etujen kasautumista tiedemaailmassa. Tunnetut, paljon julkaisseet tutkijat kerryttävät paljon viittauksia teksteihinsä, ja se yhä lisää tunnettavuutta ja menestystä. Voittajia ovat pitkän uran luoneet englanniksi julkaisevat tutkijat ja häviäjiä naiset. Pulkkinen kertoo, että kuppikunnat, joissa viitataan toinen toisiinsa, miehistyvät helposti.

”Sukupuolinen ryhmittymismekanismi on mielenkiintoinen. Sillä on suoria vaikutuksia sen suhteen, miten henkilöt rakentavat ansioluetteloaan ja tulevat valituksi erilaisiin paikkoihin. Rakenteellinen sergregaatio on tällä hetkellä merkitsevämpää kuin aktiivinen vihamielisyys tai syrjintä.”

Pulkkinen kertoo pettyneensä 90-luvulla ja kaksituhattaluvun alussa yliopistoon tulleeseen miessukupolveen, josta hän tunnisti oletukset omista etuoikeuksista ja pelot niiden menetyksestä. Aiemmassa sukupolvessa oltiin jo valmiita kulkemaan tasa-arvoisemman sukupuolijaon suuntaan. “Vastoin sitä että naiset olivat edelleenkin vähemmistö korkeissa asemissa, alkoi näkyä, että on nuoria miehiä, jotka kokevat menetyksenä sen, että naisille on enemmän mahdollisuuksia.” Vastareaktiona syntyi miesten keskenään muodostamia ryhmittymiä.

“Nykyäänkin kuulee kauheita kertomuksia suorasta syrjinnästä, mutta sen jälkeen on vielä paljon tasoja, joissa tapahtuu: ei kutsuta kahville, pidetään miesten saunailta tai kutsutaan aina tietyt tyypit konferenssiin. Pienten asioiden yhteisvaikutus on massiivinen”, toteaa Pulkkinen.

Puuttumattomuuden kulttuuri syntyy, kun tekijöistä katsotaan olevan enemmän hyötyä, kuin heidän teoistaan haittaa. He tuovat yliopistolle rahoitusta, huippujulkaisuja tai houkuttelevat lahjakkaita ulkomaisia opiskelijoita.

SEKÄ VEHKAMÄKI, ETTÄ Pulkkinen viittaavat useasti myös selkeisiin häirintätapauksiin. Julkisuudessa tiedemaailmassa tapahtuneista seksuaalisista väärinkäytöksistä ei ole vielä kuultu. Teatterikorkeakoulu on ainoa suomalainen yliopisto, joka on joutunut #MeToo -keskustelun myötä vastaamaan henkilökuntansa edesottamuksista. Turun yliopisto palkkasi yhdysvaltalaisen tutkijaprofessorin, jonka menneisyydestä paljastui todettu ahdistelutapaus. Asiasta uutisoitiin, mutta ilman alaisia työskentelevä professori sai pitää paikkansa.

Hanna Vehkamäki pohtii, onko tiedemaailmassa tarvetta julkiselle likapyykin pesulle. ”Ehkä sellaista on vielä tulossa, ja räikeissä tapauksissa se on hyvä.” Rikosten rinnalla tapahtuu paljon sellaista häirintää, josta laki ei rankaise. Näiden pienempien tekojen psykologinen vaikutus uhrilleen kasvaa kuitenkin kumulatiivisesti ja seuraukset voivat lopulta olla vakavia. Kohujulkisuutta tärkeämpänä Vehkamäki näkee keskustelukulttuurin muutoksen yliopistojen työyhteisöissä. Keskustelulla voidaan määrittää uudelleen rajat sille, mikä on sopivaa. Häirintäkeskustelu on lisännyt myös häirinnästä raportointia, kertoo tiedekuntansa tasa-arvoyhdyshenkilönä toimiva Vehkamäki.

Mutta onko seksuaalisesta häirinnästä lupa puhua muuten kuin asettumalla uhrin asemaan? #MeToo -keskustelu on ravisuttanut maailmaa vihdoin kuulemaan seksuaalisen häirinnän uhrien kokemuksia, mutta miten suhtaudutaan naiseen, joka toimii itse aktiivisesti asemansa parantajana? Vehkamäki on toiminut useita vuosia Helsingin tutkijanaisissa, sekä osallistunut julkiseen keskusteluun tiedeyhteisön sukupuolittuneisuudesta.

”Olen klassinen esimerkki, ryhdyin ajamaan tasa-arvoasioita äänekkäästi vasta kun minulla oli vakituinen virka. Naisten täytyy edetä alallaan, päästä tietyn kynnyksen yli ja heitä täytyy olla useampia, ennen kuin kukaan uskaltaa puhua mitään, koska on olemassa pelko, että veneen keikuttajia ei katsota hyvällä. Olen ihan varma että alallani on ihmisiä, jotka pitävät minua äärimmäisen hankalana ja peräti vaarallisena, mutta se ei ole vallalla oleva mielipide. Enemmän on ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että maailma menee tasa-arvoisempaan suuntaan, ja meidän tiedekunta voi näyttää siinä esimerkkiä. Tämä on poikkeuksellinen tapaus, jossa positiivisesti ajattelevat avaavat suunsa ja negatiivisesti ajattelevat eivät hirveästi käy mouhoamassa.”

Kohujulkisuutta tärkeämpänä Vehkamäki näkee keskustelukulttuurin muutoksen yliopistojen työyhteisöissä. Keskustelulla voidaan määrittää uudelleen rajat sille, mikä on sopivaa.

TIEDEYHTEISÖ EI KAIVANNE enää enempää julkista riepottelua. Yhdysvaltain presidentinvaalituloksen laukaisema keskustelu totuuden jälkeisestä ajasta ja tutkitun tiedon arvon jatkuva aleneminen päätöksenteossa on saanut yliopistot kriisitilaan, jossa joudutaan jo valmiiksi jatkuvasti puolustamaan omaa asemaa. Voiko siis käydä niin, että keskustelu seksuaalisesta häirinnästä lakaistaan tiedeyhteisössä nyt maton alle, odottamaan parempaa aikaa, jota ei ehkä koskaan tule? Hanna Vehkamäellä ei ole tällaista pelkoa.

“Arvostuksen puutteen aiheuttama ahdinko voi kääntyä tasa-arvon eduksi: minua lähellä oleva tiedeyhteisö yrittää nimenomaan puhdistaa julkisuuskuvaansa sillä, että epäkohdista pystytään puhumaan ja toimimaan yhteiskunnan tulenkantajina. Meidän pitää osoittaa ansaitsevamme kaipaamamme arvostuksen.”

Vaihtoehtoinen matkaopas

Politiikan ja viestinnän pikkujouluissa käytiin keskustelua Teivo Teivaisen kanssa hänen tuoreesta kirjastaan. Kävi ilmi, että professorilla oli muutama kappale mukana repussaan. Kirjoittaja päätti ehdottaa, että kirjoittaisi arvostelun Groteskiin, jos vain saisi yhden kopion, ja tätä Teivainen piti sen verran hyvänä argumenttina, että antoi yhden. Hetki siinä kesti, mutta nyt on arvostelu kirjoitettu ja lupaus täytetty.

TEKSTI JA KUVA Aku Houttu

Oletko ollut koskaan kävelyllä maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaisen kanssa? Maailmanpoliittinen kansalliskävely (Into 2017) tarjoaa tähän mahdollisuuden tekstin muodossa.

Tietokirja sai ideansa vuonna 2012 tehdyistä kaupunkikävelyistä, joita Teivainen järjesti yhdessä Kiasman kanssa. Niissä pohdittiin Helsingin keskustan maailmanpoliittisia ulottuvuuksia. Teos rakentuukin eräänlaiseksi kävelyksi, jonka aikana nähtävyyksien luona pysähdytään pohtimaan eri muistomerkkien, rakennusten, laulujen ja symbolien monisyisiä merkityksiä. Teivaisen teoksen luettuaan lukija kyseenalaistaa Suomen historian.

Suomen itsenäisyyden juhlavuonna ilmestynyt kirja on selkeästi ajankohtainen, virkistävä ja tuo uutta näkökulmaa suomalaisuuteen kaiken maailman Suomi100 -juhlakampanjoiden ja -tuotteiden seassa. Kansalliskävely etenee hyvin nopeasti esihistoriasta, Ruotsin ja Venäjän vallan alta itsenäisen Suomen aikaan maailmanpoliittisten kytkösten lisääntyessä nykypäivää lähestyttäessä.

Teivainen tuokin esiin, että Suomi ei ole ollut vain se totuttu pieni ja viaton valtio, vaan on toiminut usein yhteistyössä toisten kanssa tai jopa toisia alistaen. Oli sitten kyseessä esimerkiksi sisällis- tai jatkosota erillishakaristeineen, sortotoimet saamelaisia kohtaan tai paperikolonialismi Etelä-Amerikassa.

Maailmanpoliittisen kansalliskävelyn vahvuuksia ovatkin perinteisestä historian kerronnasta poikkeavat vaihtoehtoiset tulkinnat, jotka osoittavat miten kuvaa oikeasta sekä väärästä suomalaisuudesta on haluttu hallita ja hallitaan yhä nykyaikanakin. Saksan historiaan liittyvä menneisyyden hallinnan käsite sopii kuvailemaan kirjaa. Teivainen nostaa esiin Suomen kyseenalaista toimintaa, kuten jatkosodan aikaiset keskitysleirit Itä-Karjalan miehityshallinnossa ja paikallisväestön luokittelut eri ryhmiin, joihin  ainakaan allekirjoittanut ei törmännyt minkään koulun historian oppitunneilla.

Teivainen kääntää asioita päälaelleen taitavasti. Hän pohtii perinteistä kiinni pitämistä vaikka mahdolliset haitat ovat usein suuremmat kuin hyödyt. Tämä onkin osa koko kirjan kattavaa pohdintaa itsenäisyydestä ja vapaudesta. Onko vapaaehtoinen itsemääräämisoikeuden luovutus esimerkiksi rahapolitiikassa Euroopan keskuspankille vapauden kaventumista? Toimiiko vauras Suomi kansainvälisissä järjestöissä omaa valtaansa pönkittäen, riistäen näin köyhempiään? Missä määrin talous on poliittista ja kuinka siihen liittyvä globalisaatio rajoittaa demokratian mahdollisuuksia? Näin voi mahdollisesti tapahtua esimerkiksi suomalaisten metsäalan jättiyritysten solmiessa pitkiä valtioita velvoittavia sopimuksia Etelä-Amerikassa.

Kattava tietokirja etenee nopeasti ja sujuvasti samalla kun mielenkiintoisia yksityiskohtia nousee esiin tuon tuosta. Välillä lukujen väliset yhteydet tuntuvat kuitenkin löyhiltä, ja kokonaisuutta pohtiessa mieleen voi tulla maailmanpoliittinen sillisalaatti ilman punaista lankaa. Aiheiden käsittely jää ajoittain vain pintaraapaisuksi, eikä niihin syvennytä perusteellisesti vaan siirrytään jo seuraavaan.

Lyhyt käsittely mahdollistaa monipuolisuuden, mutta saa kysymään, onko Maailmanpoliittiselle kansalliskävelylle keskeisempää itsenäisyyden ja vapauden pohdinta, vai tästä hieman irrallisena näyttäytyvä pohdinta siitä, mikä tai kenet tulee sisällyttää tai sulkea pois suomalaisuudesta.

Teivainen selittää kävelykohteet yleistajuisesti ja taustoittaa ne hyvin. Minä-muodossa kerrottu kirja kutsuu lukijan ikään kuin mukaan kävelylle: teksti etenee sujuvasti ja teoksen haastattelut ovat kuin keskusteluja kävelyn aikana. Teksti on asiallista, mutta sisältää myös hauskoja sitaatteja haastatelluilta.

Maailmanpoliittinen kansalliskävely sopii lukijalle, joka on kiinnostunut suomalaiseen kansallisajatteluun liittyvistä kysymyksistä sekä ristiriitaisuuksista ja haluaa uutta näkökulmaa niiden käsittelyyn, unohtamatta pohdintaa tulevasta. Kirja voi toimia myös eräänlaisena matkaoppaana Helsingin keskustaan ja Suomeen, tarjoten reitin hieman erilaisella kertomuksella nähtävyyksistä kuin on totuttu.

Maailmanpoliittinen kansalliskävely paljastaa kaikkeen kätkeytyvää poliittisuutta – olisiko siis aika toimia?