Vahvana uskossa

 

Kielillä puhumista, Jeesuksen ylistämistä ja Pyhää Henkeä. Kahlitsevista säännöistä tunnetut kristinuskon suuntaukset vetävät puoleensa myös Suomessa. Tarvitseeko siitä olla huolissaan?

TEKSTI Saana Lehtinen KUVAT Iisa Pappi

Suomalaisten arvot ja moraalikäsitykset ovat liberalisoituneet voimakkaasti. Samaa sukupuolta edustavilla on vihdoin oikeus solmia avioliitto Suomessa, ja perinteisestä ydinperhemallista poikkeavista ratkaisuista on tullut arkipäivää.

Moni tutkimus on huomioinut arvojen kehittyneen myös minäkeskeisempään suuntaan. Perheen perustamisen sijasta tavoitellaan uraa ja ensimmäinen lapsi hankitaan kolmekymppisenä – jos silloinkaan. Yhä harvempi vastustaa kiihkeästi aborttia tai paheksuu avioeroa. Vuoden 2016 marraskuussa aloitettu kansalaisaloite eutanasian laillistamiseksi keräsi eduskunnan käsittelyyn vaadittavat 50 000 allekirjoitusta noin kuukaudessa. World Values -tutkimuksen mukaan jyrkimmät kannat seksuaalisuuteen ja perhearvoihin liittyviin kysymyksiin löytyvät kaikkein uskonnollisimpien ihmisten joukosta, mutta toisaalta uskonnollisten ja ei-uskonnollisten arvomaailmojen erot ovat pieniä.

Arvojen liberalisoitumisen ohessa myös uskonnon merkitys on muuttunut. Länsimaisten yhteiskuntien maallistumisesta on puhuttu jo kauan, mutta toistaiseksi uskonto ei ole kadonnut. Uskonnottomien määrä on kuitenkin kasvanut monien muiden länsimaiden tapaan myös Suomessa, ja evankelis-luterilaisesta kirkosta eroaminen on yleistynyt huomattavasti 2000-luvulla. Vain viidesosa suomalaisista uskoo tilastojen valossa Jumalan olemassaoloon ilman epäilyksiä, mutta toisaalta vain osa uskonnottomista nimittää itseään ateisteiksi.

Kirkon suosio on erityisen heikko kaupungissa elävien nuorten keskuudessa. Uskontoa ja uskonnollisuutta trendikkäämpää on puhua tällä hetkellä esimerkiksi henkisyydestä – lukea kirjoja mindfulnessista ja käydä joogassa.

Kun evankelis-luterilaisen kirkon rivit kutistuvat, samaan aikaan niin helluntailais-karsimaattisiin liikkeisiin kuuluva helluntailaisuus kuin uuskarismaattiset liikkeetkin kasvattavat suosiotaan. Helluntailaisuus on Yhdysvalloista lähtöisin oleva kristinuskon protestanttinen suuntaus, joka eroaa evankelis-luterilaisuudesta muun muassa aikuiskasteella sekä Pyhän hengen toiminnan, Jumalan antaminen armolahjojen ja henkilökohtaisen jumalasuhteen korostamisella.

Helluntailaisuus kuuluu niin kutsuttuihin vapaisiin suuntiin, joilla viitataan liikkeisiin, jotka eivät halua muodostaa läheistä suhdetta valtioon. Uuskarismaattiset liikkeet jatkavat samaa perinnettä, mutta seurakuntia ja yhteisöjä kuvaa perinteistä helluntailaisuutta voimakkaampi itsenäisyys ja tunnustuskuntiin sitoutumattomuus.

Suomen helluntaikirkon jäsenmäärä on yli kaksinkertaistunut vuosien 2007 ja 2013 välillä. Luvun kehittyminen ei kerro koko totuutta, sillä osa Suomen helluntailaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon tai näkyy väestörekisterissä uskonnottomana. Helluntaiseurakunnat toimivat Suomessa yhdistyspohjalta. Ne eivät ole rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia, vaan aatteellisia yhteisöjä. Kaikki helluntaiseurakunnat eivät myöskään kuulu Suomen Helluntaikirkkoon. Joidenkin karkeiden arvioiden mukaan helluntailaisia on Suomessa jopa 100 000.

Nelly, 27, on yksi erään helsinkiläisen helluntaiseurakunnan jäsenistä. Hän varttui helluntailaisessa perheessä ja kävi lapsena pyhäkoulua, muttei tuntenut perhetaustastaan huolimatta juurtuvansa kristilliseen yhteisöön. Kun evankelis-luterilaiset kaverit lähtivät rippileirille, Nelly jätti helluntailaisnuorten Fifteen-leirin väliin. Uskonasioiden sijasta Nellyä kiehtoi musiikki. ”Teini-iässä musiikista tuli minulle uskonto”, hän kuvailee.

Nelly matkusti ympäri Eurooppaa suosikkibändiensä keikoilla ja sai kavereita musiikkipiireistä. Seurakuntaelämä piirtyi hänen ajatuksissaan ankeaksi mummojen harrastukseksi. Nellyn mielikuvissa seurakunnan tapahtumat tiivistyivät virsien synkkään veisaamiseen, kireisiin nutturoihin sekä harmaan ja beigen sävyisiin vaatteisiin.

Kun Nelly oli 19-vuotias ja työskenteli valokuvaajana vaihtoehtomuotia myyvässä liikkeessä, hänen mallikseen tuli tatuoitu mies. Nellyn huomio kiinnittyi rukoilevia käsiä esittävään kuvaan, jonka merkitystä hän päätti kysyä. Paljastui, että malliksi tullut mies – joka ei lainkaan vastannut Nellyn mielikuvaa uskovaisesta – kävi samassa seurakunnassa, jossa sekä Nellyn äiti että isoäiti vierailivat aktiivisesti.

”Se alkoi kaikki niistä tatuoinneista”, Nelly kertoo. Nelly lähti kuin lähtikin miehen kannustuksesta mukaan aikaisemmin vieraalta tuntuneeseen seurakuntatoimintaan. Seurakunta otti hyvin vastaan vihreähiuksisen ja kasvoistaan lävistetyn tytön, ja pian Nelly oli jo mukana vapaaehtoistoiminnassa. Uusia kavereita kertyi nopeasti ja seurakunta tuntui hetkessä kodilta.

”Ensimmäiset viisi kuukautta elin Jeesus-kuplassa. Kaveritkin sanoivat, että olemukseni on täysin muuttunut”, Nelly muistelee uskoontuloaan.

Vaikka usein kuullaan puhuttavan onnellisesta ja auvoisasta kristityn elämästä, Nelly on aina uskaltanut kyseenalaistaa ja nostaa esiin epäkohtia. Uskoontulon jälkeen on ollut kriisejä, eikä uskon säilyminen ole ollut vaikeina hetkinä itsestään selvää.

Välillä Nelly on epäillyt kaikkea mielikuvituksensa tuotteeksi. Viime syksynä hän lupasi itselleen, ettei astuisi enää jalallakaan seurakuntaan ”ellei alkaisi tapahtua”.

Sitten alkoi tapahtua. Seurakunnan leirillä Nellyn valtasi rukoushetken aikana voimakas rauha ja hän alkoi puhua kielillä. Kielilläpuhuminen on ilmiö, jossa usein jonkinlaiseen hurmostilaan vaipunut henkilö alkaa rukoilla itselleen vieraalla kielellä. Kielilläpuhuminen, profetoiminen ja muut armolahjat ovat ominaisia vapaille suunnille.

Armolahjoilla tarkoitetaan Jumalan armosta antamia kykyjä, joiden tarkoituksena on seurakunnan palveleminen, ei henkilön ominaisuuksien korostaminen. Armolahjat ovat herättäneet myös kritiikkiä esimerkiksi niihin liittyvän manipuloinnin, kuten omia tarkoitusperiä ajavien profetioiden takia. Nelly itsekin on toisinaan epäillyt kykyään kielilläpuhumiseen itsesuggestioksi.

Armolahjat saattavat kuulostaa käsittämättömiltä yhteisön ulkopuolella elävälle. Helluntailaisuus kärsiikin Suomessa osittain lahkon maineesta. Lahko-sana synnyttää mielikuvia jostain hämärästä, salaisesta ja vaarallisesta. Vaikka helluntailaisuus on maailmalla toiseksi suurin protestanttisen kristinuskon suuntaus, Suomessa liikkeen jäsenten osuus väestöstä on melko marginaalinen. Liikkeen edustajat kohtaavat toisinaan värittyneitä ennakkoluuloja.

Tuoreimman kolhun suomalainen helluntailaisuus, kuten myös muut vapaat suunnat, lienevät saaneen Terho Miettisen ja Raija Pellin kirjoittaman, suomalaisia kristillisiä lahkoja käsittelevän Harhaanjohtajat vahvassa uskossa -kirjan julkaisemisen jälkeen. Miettisen ja Pellin huhtikuussa 2017 ilmestynyt teos kuvaa kristinuskon nimissä tehtyjä väärinkäytöksiä ja seurakuntien kyseenalaisia toimintatapoja.

Nelly on tietoinen helluntailaisten huonosta maineesta, muttei koe Miettisen ja Pellin kirjan väitteiden kuvaavan lainkaan sitä uskonnollista yhteisöä, jossa hän itse elää.

Uskonnot näyttäytyvät mediassa helposti negatiivisessa valossa. Ihmisten kokemukset hengellisestä väkivallasta, kuten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja uskonnollisen liikkeen jättämisen rankoista seurauksista on tärkeä nostaa julkiseen keskusteluun. Edellä mainitun kaltaiset voimakkaat kokemukset eivät kuitenkaan ole kristinuskon, tai minkään muunkaan uskonnon, perusominaisuuksia. Moni tutkimus on todennut ei-uskovaisten liittävät usein uskovaisten elämään ajatuksen kontrollista ja manipuloinnista, vaikka uskonnollisen yhteisön sisällä elävä voisi hyvin.

Taloustutkimus Oy:n toteuttaman, suomalaisten uskonnollisuutta kartoittaneen Gallup Ecclesiastica 2015 -kyselyn mukaan yleisin evankelis-luterilaisesta kirkosta eroamisen syy on kokemus oman uskonnollisuuden puuttumisesta. Kirkosta eroamisen taustalla vaikuttavat yhä useammin kirkon kannanotot, jotka poikkeavat henkilön omasta mielipiteestä ja arvomaailmasta. Kaikki muistanevat vuonna 2010 kirkostaeroamisaallon aiheuttaneen Ylen homoillan. Kirkko on yhä useamman suomalaisen mielestä liian vanhoillinen. Sama ajatus liitetään helposti myös perinteiseen uskonnollisuuteen laajemmin.

Jos evankelis-luterilainen kirkko tuntuu kannanottoineen vanhanaikaiselta, esimerkiksi helluntailainen oppi voidaan nähdä vähintään yhtä ankarana. Opin ytimessä on Raamatun pitäminen Jumalan sanana ja kaiken perustana, eikä Raamattu kerro hyvää homoseksuaalisuudesta, esiaviollisesta seksistä tai avoliitossa elämisestä. Myöskään alkoholinkäyttöä, varsinkaan humaltumista, ei pidetä suotavana. Kaikesta huolimatta varsinkin uuskarismaattiset seurakunnat vetävät puoleensa samaa ihmisjoukkoa, joka toisaalta eroaa aktiivisesti kirkosta – nuoria kaupunkilaisia. Joukossa on myös paljon korkeakoulutettuja.

Nelly ei allekirjoita täysin väitettä esimerkiksi helluntailaisen opin tiukkuudesta luterilaiseen oppiin verrattuna. ”Samaa Raamattua me luetaan kuitenkin. Ehkä Raamatun sana otetaan vaan isommalla volyymilla käytäntöön”, hän pohtii.

Nelly uskoo helluntailaisuuden ja muiden vapaiden suuntien houkuttelevuuden perustuvan esimerkiksi voimakkaaseen yhteisöllisyyteen. ”Keskinäinen välittäminen näkyy ehkä helpommin karismaattisissa liikkeissä”, hän sanoo.

Helluntailaisen Nellyn suhtautuminen uskonnon tuomiin sääntöihin ei vaikuta olevan fundamentalistisen jyrkkä. Hänen kokemuksensa perusteella se, miten säännöt näkyvät helluntailaisnuorten elämässä on usein pitkälti kasvatuksesta kiinni. Aivan kuten ei-uskovaisissakin yhteisöissä, nuori sukupolvi uskaltaa kyseenalaistaa aikaisempia sukupolvia rohkeammin. Seurakunnissa on myös paikkakuntakohtaisia eroja, ja suunnan voi sanoa ainakin kärjistetysti olevan sitä sallivampi mitä lähempänä pääkaupunkiseutua ollaan.

Nelly kokee kasvaneensa melko liberaalissa ympäristössä, jossa virheitä on saanut tehdä ja kantapään kautta oppia. Hän kuitenkin pitkitti helluntailaisuuteen kuuluvalle aikuiskasteelle lähtemistä, sillä hän pelkäsi ennen kaikkea sitoutumista symboloivan toimituksen muuttavan elämän rajoittuneeksi ja sääntöjen täyttämäksi. Päätös kasteesta kypsyi keskellä yötä Nellyn oltua jo pitkään tiivis osa seurakuntaansa.

”Tajusin, että tietyt asiat ovat meille oikeasti haitallisia. Ne vaan alkavat vähentyä elämässä. En koskaan kieltänyt itseltäni alkoholia. Huomaan vaan, etten juo enää juuri ollenkaan”, Nelly kuvailee.

Sääntöjen perusta on Nellyn mukaan ennen kaikkea Jumalan tahto toivoa ihmiselle parasta, samaan tapaan kuin vanhemmat haluavat suojella lapsiaan. ”Kukaan vanhempi tuskin haluaa nähdä lapsensa kuolevan huumeiden yliannostukseen, eikä sitä halua nähdä Jumalakaan”, Nelly täsmentää. Sama pätee niin humaltumisen kuin esiaviollisen seksinkin välttämiseen. Säännöt suojelevat haavoilta.

Kyse ei ole Nellyn puheissa pakottamisesta, vaan hyvän levittämisestä itsensä kuin maailmankin muuttamisesta paremmiksi.

”Olen tosi sääntöjenvastainen ihminen. Mitä enemmän minulle sanotaan, ettei jotain saa tehdä, sitä varmemmin sen teen. Seurakunta koostuu epätäydellisistä ihmisistä,” Nelly täsmentää nauraen.

Epätäydellisyyden hyväksyminen kuulostaa terveeltä ja raikkaalta vaihtelulta nykyiseen maailmaan, jossa vaadimme itseltämme jatkuvasti enemmän. Vaikka itselleen voi olla armollinen myös ilman uskontoa, on tärkeää huomioida, että käsityksemme meille vieraista uskonnollisista yhteisöistä voivat olla ennakkoluuloistamme kumpuavia. Asiat, jotka näyttäytyvät yhteisön ulkopuolisille uhrauksina saattavat olla uskovalle luonnolliselta tuntuvia, onnellisuuteen johtavia valintoja. Uskonnollisissa yhteisöissä voidaan myös hyvin ja uskoon voi tulla kadottamatta itseään. Usko on Nellyn elämän perusta, mutta rakkaus musiikkia, tatuointeja ja valokuvaamista sekä asioiden rohkeaa kyseenalaistamista kohtaan ei ole kadonnut mihinkään. Tapoja olla uskossa on yhtä monta kuin uskoviakin.

Hätähuuto sivistysyliopiston puolesta

Mistä on politiikan ja viestinnän koulutusohjelman uusi pääsykoekirja tehty? Jäikö viestintä valtio-opin jalkoihin uuden kirjavalinnan myötä? On aika ottaa kirja lähempään tarkasteluun ja kysyä viestinnän henkilökunnalta, mistä on kyse.

TEKSTI Helena Vuorijärvi KUVA Roosa Kontiokari & Tuomas Heikkilä

Maaliskuun 15. päivänä viestinnän opiskelijoita kuohutti syksyllä 2017 alkavan uuden politiikan ja viestinnän koulutusohjelman pääsykoekirja. Viestintää opiskelemaan hakevat ovat kautta vuosien saaneet tottua varsin selkokielisiin ja helppolukuisiin teoksiin, viimeisimpänä Janne Seppäsen ja Esa Väliverrosen Mediayhteiskuntaan. Mediayhteiskunta (2012) ja sen edeltäjä Media markkinoilla (2004) painivat aivan eri sarjassa kuin seuraajansa, poliittisen filosofian klassikko, Hannah Arendtin Vita activa – Ihmisenä olemisen ehdot (1958).

Lähes 60 vuotta vanha teos on jo radikaali muutos sinänsä, mutta suurin shokki syntynee, kun kirjaa lähtee lukemaan. Teksti on filosofisen syvällistä.

Aina yhtä luotettavassa yleisen mielipiteen mittarissa Jodelissa @Media-kanavalla kirjavalintaa kommentoitiin muun muassa seuraavasti:

”Mitä v***ua toi uus pääsykoekirja?” ”viestinnän osuus tuntuu aika vähäiseltä”

Toisaalta keskustelussa on myös oltu positiivisin mielin: ”Miksi pääsykoekirja ei voisi olla filosofinen?”

Polttelevin kysymys huulilla on: Miten kyseinen kirja liittyy viestintään?

Vastausta voi hakea esimerkiksi tiedustelemalla asiaa joltakulta, joka on ollut mukana kirjan valintaprosessissa viestinnän puolelta. Yliopistonlehtori Johanna Sumiala valottaa päätöstä toteamalla, ettei se ollut ainakaan helppo ja nopea. Lopputulos oli monen muuttujan summa. Sumialan mukaan tappelemisen sijaan valitsijat päättivät pohtia, mitä yhteistä valtio-opilla ja viestinnällä on. Yhdistäväksi tekijäksi löytyivät klassikot.

Akatemiatutkija ja yliopistonlehtori Juha Herkman myöntää, että kaikki kolme valtio-opin suuntaa ja viestintä ovat haastavia sovittaa yhteen. Hän kuvaa tämänkaltaisen klassikon valintaa ”hätähuudoksi sivistysyliopiston puolesta”. On totta, että Arendt on inspiroinut useita sekä valtio-opin että viestinnän tutkijoita ja teoreetikkoja.

Kirjasta löytyy kyllä viestinnän teemoja. Eräs kirjan kappaleista käsittelee julkista tilaa. Arendt julistaa puheen, toisin sanoen viestinnän olennaisen osa-alueen, yhdeksi ihmisen tärkeimmäksi aktiviteetiksi ja inhimillisyyden mittariksi. Mitäpä muuta politiikkakaan on kuin viestintää – keskustelua, kiistoja ja sovittelua?

Sumiala ja hänen työparinaan prosessissa ollut professori Anne Holli valtio-opin puolelta halusivat valinnalla ottaa kantaa. Arendt tuo naisajattelijana vaihtelua miespainotteiseen klassikoiden sarjaan. Sumiala kuvaa Arendtia rohkeaksi esikuvaksi ja toivoo hänen inspiroivan myös nykyajan ajattelijoita. Kirja saattaa olla vanha, mutta Sumialan mukaan Arendtin ajattelua voidaan tulkita eri aikoina ja teoksen teemoja on syytä peilata nykypäivään.

Millaisia opiskelijoita pääsykokeesta sitten tulee siivilöitymään läpi? Siihen eivät Herkman ja Sumiala osaa sanoa mitään, mutta toivovat uuteen ohjelmaan kehittyneitä, motivoituneita ajattelijoita, jotka uskaltavat ottaa haasteen vastaan.

Arendt kieltämättä haastaa mutta myös palkitsee. Vita activan kosmokset, latinankieliset termit ja klassiset filosofit kahlattuasi tunnet pystyväsi mihin vain.

Sinun ei tarvitse osata yhtään mitään

Rentoutuskelluntaa tarjoavat yritykset mainostavat kellunnan olevan mullistava kokemus minimaalisella vaivannäöllä. Toimittaja testasi, onko pilkkopimeässä ja täydessä hiljaisuudessa kelluminen autuasta vai ahdistavaa.

TEKSTI Martta Kallionpää KUVAT Roosa Kontiokari

Saan Kellumon vastaanotossa jalkaani bambutohvelit ja käteeni pyyhkeen ja kertakäyttökorvatulpat. Syvärentoutuskeskukseksi itseään kutsuva liike näyttää sekoitukselta joogakoulua ja päiväkylpylää. Seuraavaksi valitaan kellumistankissani kuuluva musiikki. Tarjolla on panhuilua ja merenrannan ääniä. Olen suunnitellut viettäväni rentoutukseni täydessä hiljaisuudessa, mutta Kellumon omistaja Teppo Räisänen suosittelee ensikertalaisille edes jonkin verran äänimaisemaa. Sovimme, että 45 minuutin sessiostani ensimmäiset kymmenen ja viimeiset viisi minuuttia kuuntelen nauhalta sateen ropinaa.

Teppo johdattaa minut Horisontiksi nimettyyn huoneeseen. Vastaanoton itämaisten mattojen ja värikkäiden sisustuskankaiden jälkeen puhtaanvalkoinen, muovinen, virtaviivainen kelluntatankki näyttää siltä, kuin se olisi tuotu paikalle sci-fi -leffan lavasteista. Tankki on pisaranmuotoinen kapseli, jonka sisätila on noin henkilöauton ohjaamon kokoinen.

Lukitsen Horisontin oven ja hyppään suihkuun. Pesen hiukseni tarjolla olevalla hajusteettomalla shampoolla. Laitan korvatulpat korviini ja raotan tankin kantta, joka avautuu kevyesti hydraulisten metalliputkien varaan. Tankin pohjalla on alle puolisen metriä vettä. Tankin jalkopäässä veden punaiseksi värjäävä led-valo liukuu hitaasti violetiksi, siitä siniseksi ja vihreäksi.

Rentoutumiskelluntaan liitetään palvelua tarjoavien yritysten nettisivuilla rohkeitakin terveysväittämiä. Sen kerrotaan vähentävän stressiä ja unettomuutta sekä lievittävän lihas- ja nivelkipuja. Jotkut yritykset vannovat suolaveden jopa puhdistavan munuaisia.

Kellumon sivuilla rentoutumiskelluntaa hehkuttaa nimimerkki nainen, 50: ”Tähänastisen elämäni paras kokemus.” Vaatimukset kellujalle ovat hyvin vaatimattomat. ”Kellunta sopii kaikille: sinun ei tarvitse osata tai tehdä yhtään mitään”, lupaa sivusto.

 

 

Ympäristön aistiärsykkeiden vähentämistä (restricted environmental stimulation therapy) on tutkittu hoitomuotona niin ylipainoon, addiktioihin, kohonneen verenpaineeseen kuin kivunhallintaankin. Tutkimusten testiryhmät ovat kuitenkin usein olleet pieniä, eikä tutkimuksia ole laajamittaisesti toistettu, joten niiden tulokset eivät ole yleistettävissä.

Astun alastomana tankkiin. Vesi on niin tiheää, että se tuntuu enemmän geeliltä kuin nesteeltä. Meriveden keskimääräinen suolaprosentti on 3,5 kun taas tankin veden suolapitoisuus on 30 %. Kellahdan selälleni ja kuulen sateen ropinan kun lasken pääni veteen. Näen enää jalkojeni juuressa väriä vaihtavan discovalon ja sammutan senkin.

Kun sateen ääni loppuu, liplattelen vettä varpaillani, jotta kuulisin edes jotain. On niin pimeää, etten osaa sanoa ovatko silmäni auki vai kiinni. Kelluminen on helppoa, vesi kannattelee niin voimakkaasti, että koko vatsani on vedenpinnan yläpuolella. Suolavesi ohjaa raajani x-asentoon.

En löydä asentoa, jossa niska ja hartiaseutu olisivat rentoina. Vien käsiäni alaviistosta, kuolleen miehen asanasta, vaakasuoraan asentoon kuin Jeesus ristillä. Yritän lukita käteni niskan taakse kuin köllöttelisin aurinkotuolissa. Olisi pitänyt ottaa tarjolla ollut ilmalla täytetty niskatyyny mukaan tankkiin.

Rentoutumisekellunnan esi-isänä voidaan pitää sensorisen deprivaatiotilan kokeita, joita amerikkalaiset psykologit tekivät 1950-luvulla. Koehenkilöt makasivat sängyllä, raajat tyynyillä pehmustettuina, pimennyslasit silmillä, korvillaan kuulosuojaimet. Tutkijat huomasivat pian, että pitkitetty aistiärsykkeiden puute ei ole ihmiselle miellyttävä tila. Koehenkilöiden kognitiiviset kyvyt laskivat, ja he kokivat sekavuutta ja jopa aistiharhoja. Lyhytaikaisena kokemuksena aistideprivaatio kuitenkin koettiin rentouttavana. Tästä inspiroituneen neuropsykiatri John C. Lilly kehitti kelluntatankin vuonna 1953.

Vaikka rentoutumiskellunta on hyvin kaukana sensorisen deprivaation kokeista, on rentoutusmuotoon jäänyt sen historiasta hallusinaatioihin ja epämiellyttävään tilaan liittyviä konnotaatioita. Rentoutustankissa tilanne on täysin kellujan itsensä hallittavissa, se on lyhytkestoista, ja aistiharhat ovat harvinaisia.

Netistä lukemani mukaan useat kelluntaa kokeilleet pitävät tankkia paikkana, joka vauhdittaa luovaa ajatuksenkulkua. Ajattelen tulossa olevaa kuvauskeikkaani, yritän ajatella eri värejä ja muotoja. Kaikki ajatukset tuntuvat kuitenkin liian stimuloivilta. Päätän keskittyä hengitykseeni. Kun hengitän keuhkot täyteen, tuntuu kuin nousisin ylemmäs veden pinnalla. Kun vapautan ilman keuhkoistani, vajoan taas alemmas. Mietin kapselin katon, jota todellisuudessa en näe, laskeutuvan ja nousevan hengitykseni tahdissa. Mielikuva on rauhoittava ja mukava. Unohdan käsieni asennon ja lopulta myös hengityksen.

Havahdun siihen, että minulla on liian kuuma. Tankin vesi on 36,5-asteista, niin kuin ihokin, eikä sen pitäisi tuntua miltään, mutta tulen yhtäkkiä tietoiseksi siitä, että makaan lämpimässä vedessä.

Paljonko aikaa on kulunut? Ajattelen, että jos oloni käy yhtään tukalammaksi, keskeytän kellunnan. Sitten kuulen sateen ropinan. Tankin kello siis käy edelleen, enkä ole unohtunut tänne tuntikausiksi. Kun sadeäänitys lakkaa, nousen tankista haparoiden ja köyryselkäisenä, kuin vuosisatoja horrostaneena.

Huoneilma tuntuu kylmältä, suolavesi valahtaa hiuksistani silmiini ja kirvelee. Pesen itseni hajusteettomalla suihkugeelillä ja ladon hiuksiini kolme kämmenellistä hajutonta hoitoainetta. Tuntuu hyvältä ja ryhdikkäältä kannatella päätään taas omin lihaksin. Suihkuvettä ajautuu suuhuni ja se maistuu makealta. Suola on tainnut imeytyä kaikkiin huokosiini.

Kellumon respassa on tarjolla kivennäisvettä, teetä ja hajusteettomia hiustenmuotoilutuotteita. Istun sohvalla kuin kasa märkää spagettia. Olen hieman tokkurainen mutta levollinen. Ikkunoista tulviva auringonvalo ja hiljaisesti huriseva hiustenkuivain huijaavat aivoni ajattelemaan, että olen herännyt erittäin syviltä nokosilta uuteen aamun.

 

Oneironauttija 2.0 tarjoaa kokemuksia unen ja valveen rajamailta

TEKSTI Pilvi Nikarmaa KUVAT Teemu Välkkynen

Taidegalleriana, kahvilana ja vintagekauppana toimivassa Ruplassa pääsee nyt tasapainoilemaan todellisuuden rajoilla Matleena Kehuksen Oneironauttija 2.0 -näyttelyn merkeissä. Kehus on 25-vuotias helsinkiläistynyt oululainen, joka valmistuu tänä keväänä tekstiilisuunnittelijaksi. Hänen toinen näyttelynsä, Oneironauttija 2.0, koostuu unimaailman inspiroimista 3D-digiprinttitekniikalla toteutetuista teoksista, joita katsellaan punasinilaseilla.

Näyttelyn teokset ovat saaneet innoituksensa Kehuksen kokemista valveunista ja unihalvauksista.

”Olen ihan pienestä asti kokenut valveunia ja unihalvauksia. Saatan nähdä unissa todella kummallisia asioita”, Kehus kertoo.

Valveuni on valveen ja unen rajamailla syntyvä poikkeava tajunnantila, jonka aikana ihminen voi nähdä harhoja tai kokea fyysisiä tuntemuksia. Valveuneen usein liittyvä unihalvaus on tila, jossa ihminen on hereillä ja tietoisessa tilassa, mutta keho on REM-unen vuoksi halvaantunut. Itse näyttelyn nimi viittaa valveunia kokevaan ihmiseen, oneironauttiin.

Valveunet ja unihalvaukset voivat olla hyvin ahdistavia. Kehus kertoo kuitenkin oppineensa hallitsemaan ja ohjailemaan valveuniaan, mikä on tehnyt niistä kiinnostavia kokemuksia. Vähitellen hän alkoi käsitellä ja tallentaa uniaan piirtämällä niissä kokemiaan ja näkemiään asioita. Kehus toivoo voivansa herättää töidensä avulla tietoisuutta ja keskustelua ilmiöstä, josta moni tietää melko vähän.

”Valveunien ja unihalvausten syitä ei ole pystytty täysin selvittämään. Voisiko niihin liittyä jotain, mitä ei voi tieteellisesti selittää?” 

Valveunen aikana nähtävät hallusinaatiot voivat tuntua jopa yliluonnollisilta, ja useista tutkimuksista huolimatta ilmiön taustoihin liittyy vielä paljon epäselvää. 

Kehusta kiinnostaa sekatekniikan käyttäminen taiteessa, ja hänen töidensä takana onkin monivaiheinen prosessi. Hän yhdistelee perinteisiä tekniikoita, kuten piirtämistä ja kollaasitekniikkaa, kuvamanipulaatioon ja digiprinttaukseen.

”Ensin piirrän osan teoksesta käsin, minkä jälkeen skannaan sen tietokoneelle. Sitten vektoroin teoksen Illustratorilla ja lopuksi käsittelen ja yhdistän materiaalin Photoshopilla.”

Photoshopilla töihin luodaan 3D-stereokuvaefektejä, jotka avautuvat, kun teoksia katsellaan punasinilasien läpi.

Kehuksen mukaan 3D-tekniikkaa ei ole aiemmin useinkaan yhdistetty piirroksiin. Idea 3D-digiprinttitekniikan käyttöön lähti Kehuksen miettiessä, millaisia teoksia esittelisi Heim-tekstiilimessuilla Saksassa, joihin hän osallistui osana opintojaan vuonna 2015.

”Mietin, mitä tekisin sinne. Kävin sitten 3D-elokuvassa ja mietin, että voisiko tätä jotenkin soveltaa.”

Kehuksen teokset ovat todellisen ja kuvitteellisen rajamailla häilyviä heijastumia, joissa on unille tyypillinen absurdi tunnelma. Teoksista välittyy maailma, jossa mielen tuotokset yhdistyvät toteen. Tuon maailman tapahtumat tuntuvat unessa täysin loogisilta ja tavallisilta, mutta niiden kummallisuuden ymmärtää vasta herättyään.

”Taiteessa minua kiinnostaa kaikki aika kuvitteellinen tiettyyn pisteeseen asti. Ei abstrakti, mutta ei heti aukeava.”

 

Mitä: Oneironauttija 2.0

Missä: RUPLA, Helsinginkatu 16

Milloin: 26.4. – 15.5.2017