Kuka saa stalkata ja ketä?

Sosiaalisen median ja rajattoman informaation aikakautena stalkkaaminen on entistä helpompaa ja normaalimpaa. Ihmiset jakavat itsestään niin paljon, että monesta voisi tehdä pelkästään Facebook- ja Instagram-tilien perusteella kattavan profiilin harrastuksista olinpaikkaan kolme vuotta sitten kello 23.54.  

TEKSTI Anni Kekäläinen KUVITUS Lumi Hartikainen

Mua kuumottaa kyl aina kun stalkkaan sen Instagramii, et mitä jos vahingossa tykkään jostain kaks vuotta vanhasta kuvasta.

Mietipä hetki, kuinka monen ihmisen someprofiilin olet käynyt läpi viimeisen kuukauden aikana ottamatta heihin koskaan minkäänlaista suoraa kontaktia. Kuinka monia meistä stalkataan meidän itsemme sitä tiedostamatta?

Kysyin ystävältäni hänen mielipidettään stalkkauksen normalisointiin ja romantisointiin. Hänen mukaansa online-stalkkaus on jo niin normaalia, ettei koe sen olevan stalkkausta ollenkaan. Kasuaali stalkkaus on nykypäivää, ja siitä keskustellaan hyvinkin avoimesti kavereiden kesken. Ennen Tinder-treffejä suoritettu muun sosiaalisen median läpi nuuskiminen ja “vahingossa” toiseen törmääminen kirjastossa saattaa olla monen mielestä aivan hyväksyttävää, jopa söpöä. Ehkä se joissain tapauksissa onkin sitä.

Menin tänäänkin Kaisan kutoskerrokseen lukemaan, koska tiedän, että mun ihastuskin opiskelee aina siellä!

Stalkkaus eli vaaniminen on kuitenkin ollut rangaistava teko Suomessa jo vuodesta 2014 lähtien. Vaanimisen tunnusmerkkien täyttyminen edellyttää sen kohteelle ahdistusta ja pelkoa aiheuttavaa toistuvaa uhkailua, seuraaminen, tarkkailu tai yhteydenotto. Syyttäjä voi nostaa syytteen, vaikka asianomainen ei vaatisi siitä rangaistusta. Kaikki stalkkaus ei kuitenkaan aiheuta ahdistusta ja pelkoa, vaan se on syystä tai toisesta aina tapauskohtaista.

Kenen stalkatuksi tuleminen kiinnostaa ja kenen ahdistaa? Jos se söpö henkilö punaisessa villapaidassa, johon törmäsit Kaisan käytävällä, laittaa myöhemmin Instagramissa yksityisviestillä kutsun kahville olosi saattaa olla otettu, mutta jos tunnistat uuden Facebook-kaveripyynnön tulleen siltä viinanhajuiselta ja huonoa iskurepliikkiä heittäneeltä asiakkaalta, on tilanne aivan toinen.

Me oltiin kavereitten kanssa lentokentällä Justinia vastassa, ootettiin ainakin kuus tuntia!

Myös henkilön status vaikuttaa siihen, nähdäänkö stalkkaus normaalina vai pelottavana. Esimerkiksi julkisuuden henkilöiden saapumista lentokentälle on normaalia odottaa sankoin fanilaumoin, mutta jos sosiaaliseen mediaan lennostaan päivittävä yksityishenkilö kohtaisi määränpäässään häntä kentällä odottavan “fanin”, tämän toiminta tuomittaisiin jyrkemmin.

Missä menee raja? Miksi stalkattavan ja stalkkaajan ulkonäkö, sosiaalinen status ja Instagram-seuraajien määrä vaikuttavat asiaan?

Toi ois vähän pelottava  jos se ois joku vanha pappa, mut se on niin söpö et ei ees haittaa.

Ihmiset ovat monessa asiassa kaksinaismoralistisia: tietynlainen käyttäytyminen sallitaan tietynlaisille ihmisille, vaikka toiminta objektiivisesti katsottuna olisikin yleisesti tuomittavaa.

Ensisilmäyksellä kiinnostava ja silmää miellyttävä henkilö saa toimintansa todennäköisemmin anteeksi kuin muut. Monet eivät edes koe julkkisten kasuaalin stalkkauksen olevan vakavaa, sillä he tietoisesti asettavat itsensä julkisuuteen, jolloin heidän täytyy hyväksyä fanien leppymätön into tavata idolinsa ja tietää heidän olinpaikkansa.

Ei vitsi, ois pitäny kierrellä tänään turistikohteita kaupungilla, näin just Snapistä et se oli käyny Tuomiokirkolla ja satamassa!

Myös eri tilanteissa stalkkaukseen suhtaudutaan hyvin eri tavoin. Tinder-deitin taustatutkimus koetaan hyväksyttävänä, sillä pyrkimyksenä on yleensä paitsi varmistaa, että kyseessä oleva henkilö on se, joka hän väittää olevansa, myös esimerkiksi yhteisten mielenkiinnon kohteiden löytäminen. Kaupan myyjän etsiminen sosiaalisen median kautta taas nähdään pelottavana, sillä hänen profiilinsa on voitu etsiä hyvin pienen informaation perusteella.

Mun kaveri vois liittyy FBI:hin sen stalkkaustaidoilla.

Tätä kasuaalia, nykypäivänä normaalia ja jopa romantisoitua stalkkausta on vaikea enää verrata rikolliseen vaanimiseen. Ilmiöiden erottaminen toisistaan ei kuitenkaan ole helppoa. Se, mikä stalkkauksen kohteesta tuntuu imartelevalta, voi näyttäytyä esimerkiksi tämän ystävälle vaarallisena ja pelottavana, sillä kokemukset ovat niin subjektiivisia. Rajanvetoa ei voi tehdä toisen puolesta ja absoluuttista rajaa tuskin on olemassa.

Ikuiset kakkoset

Vaikka suomalaisten viinaralli on siirtynyt Virosta Latviaan, Viron elintaso on silti samalla tasolla kuin Suomen 1990-luvulla. Miksi samankaltaisista maista toinen menestyy ja toinen ei?

TEKSTI Emma Viitanen KUVAT Jennifer Ahlamaa

20. elokuuta 1991 oli merkittävä päivä.

Tallinnan keskustaan oli kokoontunut tuhansia ihmisiä, jotka vaativat maalle itsenäisyyttä. Haaveet itsenäistymisestä olivat käynnistyneet jo 1980-luvun lopussa Neuvostoliiton presidentin Mihail Gorbatshovin uudistuspolitiikan myötä. Pyrkimykset kestivät yli neljä vuotta ja niitä alettiin kutsua “laulavaksi vallankumoukseksi”: nimi juontaa suurista laulujuhlista, jotka saivat neuvostovastaisen sisällön. Myöhään illalla Viron presidentti julisti maan itsenäiseksi. Neuvostoliitto tunnusti kaikkien Baltian maiden itsenäisyyden 6. syyskuuta 1991.

27 vuotta myöhemmin Viro on kuronut rakoa Suomeen ja Ruotsiin: maassa on länsimaisia mukavuuksia, toimiva terveydenhuolto, maksuton koulutus sekä valtavaa digiosaamista – kolmesta esimerkistä Viro on se, joka houkuttelee yrityksiä maahan e-kansalaisuudella. Perheet tekevät lomamatkoja kaukomaille ja Viro on myös itse suosittu matkakohde. Neuvostoliiton ajat tuntuvat kaukaisilta moderneissa kauppakeskuksissa ja trendikkäissä ravintoloissa.

Viro itsenäistyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1918, ja kuluvan vuoden aikana on juhlittu maan satavuotista historiaa. Läheisten itsenäistymisvuosien lisäksi Virolla ja Suomella on paljon muutakin yhteistä aina kielestä kulttuuriin ja historiaan. Maan juhlaviikoilla Helsingin Sanomissa nostettiin esiin Viron pankin analyytikko Kaspar Oja, jonka mukaan maan elintaso on tällä hetkellä lähes yhtä hyvä kuin Suomessa 1990-luvun puolivälissä. Ero tuntuu suurelta, ovathan maiden lähtökohdat samankaltaiset.

Miksi samankaltaisista maista toinen menestyy ja toinen ei?

Neuvostoliiton ajat tuntuvat kaukaisilta moderneissa kauppakeskuksissa ja trendikkäissä ravintoloissa.

HELSINGIN YLIOPISTON HISTORIAN tutkija Maiju Wuokko toteaa, etteivät Ruotsin, Suomen ja Viron erilaiset polut ole kovinkaan yllättävät.

“Historian tutkijan näkökulmasta sanoisin, että Suomi, Ruotsi ja Viro ovat hyvin erilaisia. Sinänsä ei ole kovin kummallista, että niiden kehityslinjat poikkeavat toisistaan.”

Ajatellaan vaikkapa Ruotsia. Maa oli satoja vuosia sitten eurooppalainen suurvalta, jolla oli vahva taloudellinen asema. Wuokko huomauttaa, että maan menneisyydestä suurvaltana ponnistaakin ehkä vaurautta, joka näkyy jossain määrin vielä nykypäivänä. Muuallakin kuin kuninkaanlinnassa tai vanhan kaupungin kaduilla.

Siinä missä Ruotsi on menestynyt maailmanpolitiikassa, Suomea ja Viroa yhdistää pitkä historia suurvaltojen alla. Molemmat maat ovat kuuluneet Ruotsin ja Venäjän alaisuuteen, minkä lisäksi Viro on ollut tanskalaisten ja saksalaisten valloittajien hallinnassa. Maat itsenäistyivät peräkkäisinä vuosina, Suomi vuonna 1917 ja Viro vuonna 1918. Viro päätyi kuitenkin osaksi Neuvostoliittoa toisen maailmansodan jälkeen. Itsenäisenä valtiona Suomella on siis Viroa huomattavasti pidempi historia. Ehtiihän siinä rakentaa talouskasvua ja elintasoa toisen ohi.

“Muut maat ovat hallinneet Viroa enemmän historian saatossa, ja erityisesti Saksan ja Venäjän välissä oleminen 1800- ja 1900-luvuilla on vaikuttanut Viron kehitykseen. Lisäksi Viro päätyi osaksi Neuvostoliittoa usean kymmenen vuoden ajaksi ja itsenäistyi vasta 1990-luvun alussa. Tällaiset asiat vaikuttavat eri tavoilla ja johtavat erilaisiin kehityspiirteisiin.”

Wuokko kuitenkin huomauttaa, että vaikka Suomi sai nauttia itsenäisyydestä, ei aika ollut Suomellekaan täysin tyyni. Suomen historiaan mahtuu useita eri kausia, muun muassa sisällissota, toinen maailmansota sekä kylmän sodan aika idän ja lännen välissä. Vasta EU-Suomen aikana on täysin rinnoin avauduttu kohti länttä. Ja ylipäätään koko maailmaa.

HISTORIAN VAIKUTUS NÄKYY siis pitkälle, muutoinkin kuin julkisessa keskustelussa ja asenneilmapiirissä. Esimerkiksi sisällissodan vaikutus kansakunnan mielialaan on nykyhetkessä helpompi havaita kuin sen vaikutus elintason kehitykseen. Vaikeat ajat kohtelevat ihmisiä eri tavoin ja luovat elintasoeroja, jotka voivat heijastua elämään vielä pitkään.

Wuokko toteaa, että vieraan vallan alaisuudessa oleminen liittyy mahdollisesti siihen, että maahan kohdistuu sijaintinsa puolesta kiinnostusta eri puolilta. Pieni maa päätyy helposti pelinappulaksi. Levottomat ja epävakaat ajat heijastuvat puolestaan talouskasvuun. Nämä vaikutukset voivat olla hyvinkin pitkäkestoisia.

“Esimerkiksi sodat ja sisällissodat saattavat tehdä ison loven valtion kassaan ja ylipäätään koko talouskehitykseen; sen lisäksi, että ne hidastavat kehitystä, saattavat ne katkoa kauppasuhteita muualle maailmaan.”

Pieni maa päätyy helposti pelinappulaksi. Levottomat ja epävakaat ajat heijastavat puolestaan talouskasvuun.

KUN PUHUTAAN MAAN sijainnin vaikutuksesta sen menestykseen, mieleen nousevat usein ilmastolliset erot. Ilmastoa pohtiessa eritoten maan lämpötila on ollut vertailun kohteena: kehittyneet maat tuntuvat sijaitsevan pohjoisella pallonpuoliskolla. Väittipä Montesquieukin aikoinaan selityksen löytyvän siitä, että trooppisten maisten asukkaiden ovat laiskempia. Myös maiden luonnonvarojen on katsottu vaikuttavan maiden kehitykseen.

Ilmastolla ei voida kuitenkaan selittää eroja esimerkiksi Etelä- ja Pohjois-Korean, Itä- ja Länsi-Saksan tai Suomen, Ruotsin ja Viron välillä. Myöskin kulttuurit ovat samankaltaisia. Kysymys maiden eroavaisuuksista on vaikea, mutta vastauksia voi yrittää etsiä juurikin politiikan, talouden ja erilaisten konfliktien takaa. Liittyväthän nekin maantieteeseen.

“Jos sodassa menetetään valtava osa väestöstä, se voi vaikuttaa maan elintasoon. Levottomat ajat luovat ylisukupolvisia vaikutuksia terveydentilaan, sillä niihin liittyy paljon puutetta ja pulaa. Jo sillä tasolla, ettei ruokaa ole tarpeeksi.”

WUOKKO KOROSTAA, ETTÄ maiden nousu liittyy pitkälti juuri hyvinvointivaltion kehitykseen. Suomessa kehityksessä oli nähtävissä tiettyjä piirteitä jo sotien välisellä ajalla, mutta toden teolla se alkoi toisen maailmansodan jälkeen. Talouskasvu oli maassa kovaa, ja pohjoismaisten esimerkkien avulla hyvinvointipalveluja alettiin laajentaa aina 1990-luvun lamaan asti. Panostukset väen hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttavat voimakkaasti maan tulevaisuuteen – näin on käynyt myös Suomen tapauksessa. Esimerkiksi lapsikuolleisuus on Virossa Suomeen verrattuna lähes kaksinkertainen.

“Panostaminen esimerkiksi terveydenhuoltoon ei ollut varmaan missään Neuvostoliiton alueella ykkösprioriteetti. Varat keskitettiin raskaaseen teollisuuteen ja sotilaalliseen sektoriin. Itsenäistymisen jälkeen ei taas haluttu kehittää hyvinvointimallia pohjoismaiseen tapaan.”

Kun Viro itsenäistyi uudestaan vuonna 1991, Suomeen osui lama. Suomessa havahduttiin hyvinvointivaltion raskauteen ja kalleuteen.

“Tietenkään uusissa, vasta itsenäistyneissä valtioissa ei ajateltu, että ‘Hei, rakennetaan meillekin tuollainen laaja järjestelmä.’ Tavoitteet asetettiin alusta alkaen alemmas.”

On syytä muistaa, ettei ohitus ole mahdoton ajatus. Mikäli maa haluaa panostaa elintasoon, tärkeintä on koulutus.

ALUSTA ALKAEN ALEMMAS. Wuokko huomauttaa, että vertailtaessa maita keskenään on syytä muistaa niiden erilaiset lähtötasot. Suomen talous lähti johdonmukaisesti liikkeelle 1800-luvun puolivälistä, mutta Ruotsilla oli tässä vaiheessa jo useampi vuosikymmen etumatkaa. Näin Suomen talous on tullut aina asteen perässä. Virolla on tällä hetkellä sama tilanne. Maan talous oli Neuvostoaikojen jälkeen raunioina, ja uusi suunta asetettiin päinvastaiseksi: haluttiin yhteistyötä lännen kanssa ja vapaa markkinatalous. Muutokset vievät kuitenkin aikaa.

On syytä muistaa, ettei ohitus ole mahdoton ajatus. Mikäli valtio haluaa panostaa elintasoon, tärkeintä on koulutus.

“Koulutus mahdollistaa sen, että kertyy inhimillistä pääomaa, joka taas mahdollistaa innovoimisen. Kehittää uutta, omaksua muualta hyväksi havaittuja asioita ja ehkä jalostaa niitä edelleen. Toki muutkin instituutiot ovat tärkeitä, esimerkiksi vakaa poliittinen järjestelmä ja toimiva oikeusjärjestelmä.”

Pisa-vertailussa Suomi ja Viro ovat menneet jo Ruotsin ohi. Maat ovat edelläkävijöitä teknologiassa, eritoten Viro. Mahdollisuuksia elintasoa kohottaviin innovaatioihin siis löytyy. Onko mahdollista, että joku päivä Viro nousee kahden maan varjosta vähintään samalle tasolle? Wuokon mukaan ajatus ei ole ollenkaan mahdoton.

Ja matkustetaanhan halvan viinan perässä jo nyt Viron sijasta Latviaan. Ehkä sekin on jo jokin merkki talouskasvusta ja elintason noususta.

Henkilökohtaista infosotaa

Sosiaalisen median ja internetin piti pelastaa demokratia. Utopioissa jokaisella olisi mahdollisuus osallistua näille uusille julkisille alueille. Internet on kuitenkin muuttumassa dystopiaksi. Digitaalinen julkisuus polarisoituu, eivätkä ihmiset jaa yhteistä käsitystä todellisuudesta. Jakaantumista edistetään tarkoituksella esimerkiksi valtioiden toteuttamien operaatioiden avulla.

TEKSTI Aku Houttu KUVITUS Iisa Pappi

Informaatiovaikuttaminen on valheellisen tiedon levittämistä ja faktojen irrottamista kontekstista, eli tahallista harhaanjohtamista. Sillä halutaan systemaattisesti vaikuttaa yhteiskunnan kykyyn toimia ja tehdä päätöksiä. Tavoitteena voi olla esimerkiksi muokata julkista mielipidettä tai muuttaa yksilön käyttäytymistä.

Vaikuttamisella pyritään murtamaan jaettua todellisuutta. Tämä voi näkyä kansan jakautumisena, jolloin ei enää uskota tai luoteta toisiin yhteenkuuluvuuden tunteen kadotessa. Valeuutisia voidaan alkaa tehtailemaan kuplien luomiseksi. Ne eivät usein synnykään sattumalta, vaan taustalla on tarkoituksellista toimintaa, ja sitten kuplat alkavatkin ruokkia itse itseään.

Kremliä lähellä oleva venäläisyhtiö Internet Research Agency (IRA) on toiminut Facebookia ja Twitteriä hyväksikäyttäen Yhdysvalloissa, Euroopassa ja venäjänkielisissä maissa tarkoituksenaan vaikuttaa julkiseen mielipiteeseen. Yhtiö on käyttänyt tekaistuja profiileja sekä sivuja, joiden avulla on levitetty valheellisia tarinoita ja propagandaa. IRA oli vuonna 2014 Yhdysvalloissa tehdyn Columbia Chemicals -uutishuijauksen takana. Sosiaalisessa mediassa trollit levittivät tietoa, että lousianalaisessa kemikaalitehtaassa olisi sattunut räjähdys. Paikallisille asukkaille lähetettiin myös uhasta varoittavia tekstiviestejä. Youtubeen ilmestyi videoita, joissa ISIS otti teoista vastuun.

Myöhemmin Yhdysvalloissa levisi myös lisää disinformaatiota tekaistuista tapahtumista, kuten ebolan hallitsemattomasta leviämisestä ja poliisiväkivallasta. Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaalien aikaan IRA osti Facebookista mainoksia, joissa esimerkiksi Hillary Clintonia verrattiin saatanaan. IRA myös organisoi Facebookin kautta mielenosoituksia muun muassa Donald Trumpia vastaan. Kyseessä ei ollut siis vain pelkkä Trumpin tukeminen, vaan laajemman hajaannuksen ja vastakkainasettelun lietsominen.

Mainoksia kohdennetaan internetissä tehdyn seurannan perusteella. Digitaalinen jalanjälki kertoo ihmisistä enemmän kuin he ehkä itse tietävät itsestään. Yksilöllinen data onkin tehokas ase informaatiovaikuttamisessa, sillä se mahdollistaa personoidun kohdistamisen, mikä tekee siitä vaikuttavampaa. Sosiaaliseen mediaan ihmisten jättämää tietoa onkin käytetty hyväksi vaikutusvaltaa tavoiteltaessa.

Paikallisille asukkaille lähetettiin myös uhasta varoittavia tekstiviestejä.

MAALISKUUSSA THE GUARDIAN ja The New York Times paljastivat analytiikkayhtiö Cambridge Analytican keränneen miljoonien käyttäjien tietoja Facebookin avulla. Yhtiö teki yhteistyötä Trumpin vaalikampanjan ja Brexitin kannattajien kanssa. Edistääkseen näiden asiaa Cambridge Analytica loi kerättyjen tietojen pohjalta persoonallisuusmalleja, joiden avulla mainoksia kohdennettiin äänestäjille.

Cambridge Analytican toimestaan pidätetty toimitusjohtaja Alexander Nix on väittänyt Donald Trumpin voittaneen presidentinvaalit heidän ansiostaan, mikä selviää uutiskanava Channel4:n julkaisemista salaa kuvatuista videoista. Kuitenkin tarkoituksena on ollut luoda eräänlainen koneisto vaikuttamaan ihmisten käyttäytymiseen kerätyn datan pohjalta, kuten tiedettyjä pelkoja hyödyntämällä. Ei siis mikään ihme, että esimerkiksi äärioikeistolaisesta Breitbart-uutissivustosta tunnettu Steve Bannon oli kiinnostunut Cambridge Analyticasta. Bannon toimi yhtiön hallituksessa, minkä seurauksena yhtiö oli osa Trumpin taustatiimiä.

Toinen poliittisen kulttuurin muuttamisesta kiinnostunut henkilö on Robert Mercer, Breitbartia ja Cambridge Analyticaakin rahoittanut miljardööri. Tämä osoittaa, että Venäjän kaltaisten valtioiden lisäksi informaatiovaikuttamista voivat tehdä yksityiset henkilöt. Varsinkin poliitikoille valeuutisten levittäminen voi olla oiva keino hankkia vaikutusvaltaa ja kansansuosioita.

Tietoja on kerätty ja niitä on hyödynnetty aiemminkin. Cambridge Analytican emoyhtiö SCL Group on tarjonnut palveluitaan esimerkiksi valtioille ja niiden asevoimille jo yli 20 vuoden ajan. SCL Group on erikoistunut datan keräämiseen ja sen analysoimiseen, minkä pohjalta yhtiö suosittelee toimintastrategioita. Käytetyt keinot ovat olleet samankaltaisia kuin Cambridge Analytican: disinformaatiokampanjoiden luontia ja äänestäjiin vaikuttamista. Toiminta on kuitenkin keskittynyt lähinnä kehittyviin maihin.

SCL osallistui esimerkiksi Indonesian hallituksen kanssa väestön harhauttamiseen valtiota vakauttaakseen 1990-luvun lopulla. Suoritettujen kyselytutkimusten avulla yhtiö selvitti väkivaltaisten mielenosoitusten syitä. Tutkimustulosten perusteella SCL organisoi hallituksen kanssa rauhanomaisempia kokoontumisia pitääkseen vihaisten kansalaisten huomion muualla. Harhaanjohtaminen ja toimintakyvyn lamaannuttaminen oli myös Venäjän tarkoituksena, kun se hämmensi vihreillä miehillään Krimin niemimaalla.

INFORMAATIOVAIKUTTAMINEN KUITENKIN kiistetään, ja faktojen puuttuessa epävarmuus leviää. Venäjä kiistää toistuvasti siihen kohdistuvat syytökset. Viimeisimpänä Venäjän hallinto on väittänyt, ettei tiedä mitään entisen agentin Sergei Skripalin ja tämän tyttären Yulia Skripalin myrkytyksestä. Seuraavaksi kiistämiseen on liitetty epäilyt syyttäjän motiiveista.

Cambridge Analytica on toiminut samoin, kun yhtiön harjoittaman datanhankinnan on väitetty perustuvan väärinkäytöksiin. Tiedotteissaan yhtiö kertoo tehneensä kaiken lakien mukaan. Se myös jakaa materiaalia, joka kyseenalaistaa paljastusten takana olevan Christopher Wylien motiiveja: myös Wylien yritys oli yhteydessä Trumpin kampanjapäällikköön ja kiinnostunut vastaavien palveluiden tarjoamisesta.

Molemmissa tapauksissa kiistäminen on toiminut, sillä täyttä varmuutta tapahtumien todellisesta kulusta ei toistaiseksi ole saatu. Osa ihmisistä on epäilevämpiä ja nykyinen personoitu kohdentaminen mahdollistaa disinformaation tehokkaamman vaikutuksen.

Disinformaation levittämiseen ei kuitenkaan aina tarvita tarkkaa tietoa kohdeyleisöstä. Jaettuun todellisuuteen kuuluvat käsitykset epämiellyttävistä asioista, jotka saavat aikaan inhoa. Koko väestön jakamaa moraalikäsitystä voidaan käyttää tunteiden herättämisessä. Tätä hyödynsi esimerkiksi viestintäyritys Hill & Knowlton, joka ennen Persianlahden sotaa osallistui keskoskaappitarinan luomiseen. Valheessa irakilaisten sotilaiden kerrottiin kiduttaneen ja tappaneen ihmisiä raa’asti. Tapaus vaikutti olennaisesti Persianlahden sodan oikeutukseen amerikkalaisten silmissä.

Trollit ja botit ovat keskeisiä taistelijoita nykyajan informaatiosodissa.

TROLLIT JA BOTIT ovat keskeisiä taistelijoita nykyajan informaatiosodissa. Ne osallistuvat kuplien luomiseen ja ylläpitämiseen. Esimerkiksi venäläismieliset trollit ja botit ovat vaikuttaneet Facebookin ja Googlen algoritmien toimintaan, ja valeuutiset nousevat googlausten kärkeen. Datajätit eivät kerro algoritmeistaan ulkopuolisille. Niiden vaikutukset demokratialle ovat toissijaisia voittoa tavoiteltaessa.

Avoimuus on valttia informaatiovaikuttamiselta puolustautuessa, joten käyttäjien tulisi tietää algoritmien toiminnasta ymmärtääkseen, millä perustein heille näytetään sisältöä. Myös tieto siitä, mitä kaikkea netissä ihmisistä kerätään ja miten sitä hyödynnetään, on poliittisesti merkittävää. Dataa kun hyödynnetään vaalikampanjoissa ja äänestäjien mielipiteitä kartoittaessa.

Venäjä ja muut valtaa tavoittelevat tulevat jatkamaan informaatiovaikuttamista tulevaisuudessa. Sosiaalisen median merkitys kamppailussa on suuri ja kokonaisuus vasta hahmottumassa. Facebookin tai Twitterin alttius polarisoida keskustelua on kuitenkin hyvin nähtävissä. Pitäisikö siis luoda tätä estäviä algoritmeja? Tulisiko sosiaalisen median yhtiöt velvoittaa tarjoamaan monipuolista ja jaettua todellisuutta tukevaa sisältöä? Näin toimivat valtioiden yleisradioyhtiöt tuottaessaan vastapropagandaa disinformaatiota vastaan ja tarjoamalla pluralistista sisältöä.

Medialukutaidon, kriittisyyden ja yleissivistyksen merkitys on kaiken keskiössä, ja niitä on sovellettava nykyajan digitaalisessa ympäristössä.

KÄYTTÄJISTÄ KERÄTYN DATAN keräämiseen ja säilyttämiseen tulisi suhtautua varauksella. Cambridge Analytica -tapauksessa Facebook on osoittanut huolimattomuutta ja piittaamattomuutta. Henkilökohtainen tieto on kuitenkin arvokasta ja monipuolisesti hyödynnettävissä. Mitä esimerkiksi Venäjä kykenisi päättelemään Suomesta ja suomalaisista laajan datan pohjalta? Voisiko se kohdentaa disinformaatiota heikkoihin kohtiin?

Sosiaalisen median ollessa pääasiallinen uutislähde yhä useammalle, pätevät samat keinot niin informaatiovaikuttamisen vastustamiseen kuin propagandalta suojautumiseenkin. Medialukutaidon, kriittisyyden ja yleissivistyksen merkitys on kaiken keskiössä, ja niitä on sovellettava nykyajan digitaalisessa ympäristössä. Henkilökohtaista tietoa jaetaan tulevaisuudessakin, mutta tiedostaminen tiedon käyttötavoista suojelee vaikuttamisyrityksiltä.

Polarisoitumista voi estää myös itse yrittämällä ymmärtää vastakkaisia mielipiteitä ja tiedostaa laajempia motiiveja kehityksen taustalla. Osallistumista yhteiskunnalliseen toimintaan ja yhteisen ymmärryksen löytämiseen tulee jatkaa. Totuutta on pyrittävä etsimään epävarmuudessa, sillä informaatiovaikuttamisessa on kyse myös vastakkainasettelujen ulkopuolelle jäävien lamaannuttamisesta. Vladimir Putinia parodisoivan Twitter-tilin @DarthPutinKGB sanoin: ”We don’t do propaganda so you believe something. We do it so you believe nothing. And then do nothing.”

Matkalla muutokseen

“Ajatusleikki: sulla on varmaan aika iso vessa. Mitä jos eläisit siinä sun vessassa neljä vuotta niin, että pääset kerran päivässä tunniksi ulos? Tuona aikana maailmankatsomus pienenee älyttömän paljon. Jos vapautuu niin suljetusta tilasta keskelle Helsingin ihmismassaa, siitä vaan ahdistuu. Ei siihen pysty millään tavalla varautumaan, siinä on vaan ihan hukassa.”

 

TEKSTI Julia Rautiainen KUVAT Paavo Jantunen

 

Ajatus parannuksesta ja yhteiskuntaan palaamisen mahdollisuudesta sisältyy ihmisoikeusperiaatteisiin. Jokainen ansaitsee tämän periaatteen mukaan toisen mahdollisuuden, jopa paloittelumurhaaja ja seksuaalirikollinen. Suomessa tämä periaate elää vahvana, sillä käytännössä elinkautista vankeusrangaistusta ei ole, ainakaan samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Suomessa elinkautinen kestää keskimäärin neljätoista vuotta ja seitsemän kuukautta, kun taas yhdysvaltalainen Charles Scott Robinson istuu 30 000 vuoden tuomiota. Presidentti voi myöntää elinkautisvangeille armahduksen, ja presidentti Mauno Koivisto armahti elinkautisvankeja keskimäärin kymmenen vuoden vankeuden jälkeen. Armahdusta voi hakea myös hovioikeudelta, ja armahduksella tarkoitetaan molemmissa tapauksissa pääsyä ehdonalaiseen vapauteen. Suomen “elinkautinen” herättääkin usein huvittunutta tuhahtelua, sillä kymmenen vuotta ei kuulosta elämän mittaiselta ajalta. Peruskoulukin kestää jo yhdeksän vuotta.

Vankeusrangaistusten ja yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta vastaa Suomessa Rikosseuraamuslaitos eli Rise, joka toimii oikeusministeriön alaisuudessa. Sen tavoitteena on ehkäistä uusintarikollisuutta ja lisätä yhteiskunnan turvallisuutta. Risen työtä ohjaa myös käsitys yksilön mahdollisuudesta muuttua ja kasvaa. Muutosta toteutetaan vankeuden aikana kuntouttavien ohjelmien kautta, joissa voidaan keskittyä esimerkiksi suuttumuksen hallintaan tai päihdekuntoutukseen.

Kuntoutustyö vankila-aikana palvelee kaikkia osapuolia; vankia, vankiloita sekä kansalaisia. Vanki pyritään palauttamaan takaisin tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi, veronmaksajaksi. Jotta näin kävisi, vaaditaan vähintäänkin sitä, ettei vanki enää uusi rikoksiaan ja palaa takaisin lähtöpisteeseen, kaltereiden taakse. Kuitenkin muutoksen toteutuminen vaatii aitoa uskoa muutoksen mahdollisuuteen, niin vangin kuin vankilan työntekijöiden puolelta. Vanki myös harvoin pystyy muutokseen yksin, joten vankilan tehtävänä on tarjota välineet muutosta varten.

SARI KAASALAINEN ON OLLUT Suomenlinnassa vankilapsykologina ja tehnyt töitä hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Suuri osa vangeista haluaa Kaasalaisen mukaan muutosta. Usein muutos ei kuitenkaan tapahdu ensimmäisen vankilajakson aikana, eikä välttämättä toisellakaan kerralla. Kaasalainen muistaa tapauksen, jossa eräälle vangille neljästoista kerta vankilassa oli se, jolloin päihteet lopulta jäivät ja muutos todella alkoi. “Jos ongelmaa ei näe, ei sitä voi korjata”, sanoo Kaasalainen, ja tottahan se on.

Kaasalaisen mukaan motivaatio muutokseen voi olla häilyvä ja hauras, mutta vähäisestäkin motivaatiosta muutoksen on mahdollista nousta. Ilman motivaatiota tähän ei ole mahdollisuutta. Ja juuri muutos vangeissa halutaan nähdä. Kaasalainen koki tärkeimmäksi tehtäväkseen herättää vangissa ajatuksen siitä, että hänellä voi olla muitakin identiteettejä, kuin vangin. Monet ovat isiä, äitejä, veljiä, tyttäriä, setiä, ja joku odottaa heitä kotiin. Vangilla voi olla erilaisia taitoja tai halu pyrkiä jotain ammattia kohti, oppia uutta. Kaasalainen pyrkii virittelemään vangin mieleen muitakin maisemia kuin vain “kuvan Alepan kassin kanssa vapautumisesta”. Vapautumisen ei tarvitse olla vain vanhaan paluuta, vaan tulevaisuudelta voi odottaa jotain muutakin.  

 

Suomen “elinkautinen” herättääkin usein huvittunutta tuhahtelua, sillä kymmenen vuotta ei kuulosta elämän mittaiselta ajalta.

 

SUOMESSA VANKILAJÄRJESTELMÄN TARKOITUKSENA on antaa tuomitulle toinen mahdollisuus. On kuitenkin täysin tuomitun päätettävissä, ottaako hän tilaisuuden vastaan. Yhdysvalloissa tilanne on melko erilainen, sillä koko järjestelmä lähtee rangaistuksen ajatuksesta. Samanlaista mahdollisuutta muutokseen ei oikeastaan anneta.

Ensinnäkin tuomiot ovat Yhdysvalloissa täysin eri luokkaa kuin Suomessa, mutta vankeja myös kohdellaan hyvin eri tavalla. Vankilat ovat Yhdysvalloissa raakoja paikkoja, ja vangit kokevat jatkuvasti sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Vankilatappelut ovat arkipäivää. Uhkana eivät ole vain muut vangit, vaan myös vanginvartijat. Yhdysvalloissa vankilakulttuuriin kuuluu rankaiseminen vartijoiden toimesta. Tehtävä ei oikeasti kuulu heille, vaan rangaistuksen päättää tuomari. Pahoinpitelyä, niin henkistä kuin fyysistä, tapahtuu kuitenkin paljon.

Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan vuonna 2005 vapautetuista vangeista 29 prosenttia oli uusinut rikoksensa puolen vuoden sisällä. Vuoteen 2010 mennessä rikoksen oli uusinut 77 prosenttia. Koko vankilajärjestelmä on Yhdysvalloissa kostonhimoinen, ja sen voi myös nähdä uusimisprosenteissa. Henkisen väkivallan ja alistamisen seurauksena vankilasta vapaudutaan vihaisena, mikä johtaa helposti rikoksen uusimiseen. Tästä syntyy loppumaton kierre.

Valta-asetelma on järkyttävällä tavalla läsnä, ja tilanne vankiloissa on viime vuosina parantunut ainoastaan sen takia, että vankiloihin on saatu tallentavat kamerat ja mikrofonit. Vartijat eivät siis voi tehdä enää ihan mitä haluavat. Suomessa kulttuuri on hyvin erilainen, eikä tällaista valta-aseman väärinkäyttöä ainakaan myönnetä tapahtuvan. Vartijat eivät ole “kusipäitä”, vaikka moni vanki näin sanoo. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, ja vanki vaikuttaa paljon vartijoiden kohteluun omalla käytöksellään. Suomessa vuonna 2014 rikoksen uusineita oli viiden vuoden seuranta-ajan jälkeen 49 prosenttia. Elinoloilla ja vankien eteen tehdyllä työllä on selkeä yhteys siihen, kuinka hyvin vanki pystyy jatkamaan tavallista elämää päästyään pois vankilasta.  

VANKEUSPROSESSI ALKAA tutkintavankeudesta, ja sieltä siirrytään suljettuun laitokseen, “kivitaloon”. Kun tuomion suorittaminen aloitetaan, vangille tehdään rangaistusajan suunnitelma, tuttavallisemmin ransu. Suljetusta vankilasta voi päästä avovankilaan, mutta ei ilman suunnitelmaa. Avotaloon pääsemisen edellytyksinä ovat muun muassa työn tekeminen avotalossa, päihteetömyyteen sitoutuminen ja erilaisiin kuntoutusohjelmiin osallistuminen. Avotalosta voi hakeutua koevapauteen ja koevapauden jälkeen voi päästä ehdolliseen vankeuteen.

Yksi Suomen yhdestätoista avovankilasta sijaitsee Suomenlinnassa. Suomenlinna on “erittäin haluttu lusimispaikka”, mutta helppoa sinne ei ole päästä. Vankilassa onkin vain noin sata miestä kerrallaan suorittamassa tuomiota. Avovankiloiden vangit eivät ole pelkkiä talousrikollisia, vaan tuomittuja on laidasta laitaan: huumausainerikollisia, väkivaltarikollisia, seksuaalirikollisia, elinkautisvankeja.

Avovankilaan sijoitetaan yleensä tuomion loppupuolella olevia vankeja, mutta myös vankeja, joiden katsotaan hyötyvän avoimemmista oloista. Esimerkiksi totaalikieltäytyjiä on ollut sijoitettuna Suomenlinnaan. Vangit saavat liikkua Suomenlinnan vankilan alueella vapaasti, ja päivisin vankeja voi nähdä tekemässä ulkotöitä Suomenlinnassa. Karatakin voi: kukaan ei juokse perään, jos vanki lähtee lautalla Kauppatorille. Harva vanki tähän kuitenkaan ryhtyy, sillä karkaamisen seurauksena joutuu suoraan takaisin suljettuun vankilaan. Tietyt rajat on asetettu myös Suomenlinnan vangeille, mutta joillekin olot ovat silti liian avoimet. Avovankila ei ole paras vaihtoehto kaikille, ja jotkut eivät kestä sen houkutuksia. Se antaa kuitenkin kuntoutumiseen sellaisia mahdollisuuksia, joita suljettu vankila ei voi ikinä tarjota.

SUOMEN VANKILAJÄRJESTELMÄN PERUSAJATUS on se, että vanki on jossain vaiheessa vapautettava. Oikeudessa määrätään rangaistuksen kesto, ja kun sen suorittaa, on rikos sovitettu. Vapaudenriisto on arvioitu riittäväksi rangaistukseksi, joten kuolemanrangaistusta ei käytetä eikä rikollisia enää laiteta keskelle toria häpeäpaaluun. Rikoksen saa kuitenkin uusia, ei sitä kukaan estä. Kenenkään ei tarvitse “parantua”, kunhan kärsii tietyn ajan ja sovittaa rikoksensa.

Suomessa vangeille halutaan kuitenkin tarjota eväitä siihen, ettei vankilaan tarvitsisi tulla takaisin. Myös Suomenlinnassa tehty työ fokusoituu eritysohjaaja Elisa Bergmanin mukaan vangin vapautumisen valmisteluun. Isossa osassa tässä on rangaistusajan suunnitelma ja sen mukainen toiminta. Suomenlinnassa kartoitetaan suunnitelman tavoitteet, ja haetaan yhdessä mahdollisuuksia siihen, että rikoksen uusimisriski saadaan pienennettyä. Kuntoutuksen eteen tehtävät asiat vaihtelevat paljon rangaistuksen pituudesta riippuen. Vankien eteen tehty työ onnistuu kuitenkin Bergmanin mielestä parhaiten silloin, kun uskalletaan heittäytyä vangin maailmaan. Ihmiseen pitää tutustua niin, että pystyy näkemään hänen kuntoutumisensa kannalta parhaimmat vaihtoehdot ja auttamaan tavoitteiden toteutumisessa.’

Kenenkään ei tarvitse “parantua”, kunhan kärsii tietyn ajan ja sovittaa rikoksensa.

 

 

SEPPO ON VANKILASSA SEITSEMÄTTÄ kertaa, ja tällä hetkellä hän suorittaa tuomiotaan avovankilan puolella. Ensimmäinen tuomio on tullut yli kymmenen vuotta sitten, ja päihteiden kanssa on ollut ongelmia jo alaikäisenä. Vankilassa olonsa aikana hän on käynyt läpi koko prosessin suljetusta vankilasta aina koevapauteen asti.

Vaikka Suomessa vankilan ensisijaisena tehtävänä ei ole olla rangaistuslaitos, on Seppo kuitenkin sitä mieltä, että varsinkin kivitalossa ajatus rangaistuksesta on hyvin läsnä. “Pahimmillaan sä oot siellä sellissä yksin omien ajatusten kanssa. Olin Sörkän vankilassa tulo-osastolla neljä kuukautta tekemättä mitään, ja se turhautti. Mutta sellaista se on.”

Seppo sai kuitenkin tekemistä kivitalo-aikanaan, ja pääsi putsarin hommiin. Kaikki eivät pääse. “Lattioiden siivoaminen antaa virikettä päivään, mutta ei se mihinkään vie.” Avotaloissa rangaistuksen ajatusta ei samalla tavalla huomaa, sillä toimintavelvoitepakote antaa elämälle aivan toisenlaista merkitystä. On pakko tehdä töitä tai opiskella, ja on myös pakko miettiä asioita vähän eteenpäin.

Sepolla on siitä erikoinen tilanne, että tällä hetkellä hänellä on siviilityölupa. Hän opettaa graffitien tekemistä nuorille, vie heitä kuntosalille ja yrittää ohjata heitä niin, etteivät he tekisi samoja virheitä kuin hän. Kun vankila-aika loppuu, hän aikoo jatkaa tätä työtä ja opiskella itselleen sosiaalialan ammattin. Vaikka kaikille Suomenlinnan vangeille annetaan mahdollisuus muutokseen, eivät kaikki sitä hyödynnä. Ei Seppokaan hyödyntänyt annettuja mahdollisuuksia kuin vasta seitsemännellä kerrallaan vankilassa. Toiset eivät edes hae muutosta. Jotkut vangit ovat juurtuneita omaan ajattelutapaansa eivätkä edes yritä nähdä sen ulkopuolelle. Kaikki eivät välttämättä edes kadu tekojaan.

Vankeudessa voi nähdä myös hyviä puolia. Seppo uskoo, että ilman vankilaa hän ei olisi kouluttautunut näin pitkälle tai saanut edes lukiota suoritettua. Suomenlinnassa opiskeluun kannustetaan aina, ja monet vangit suorittavat jopa peruskoulutustaan loppuun vankeuden aikana. Sepon mielestä ihmiset tuomitsevat vangit liian helposti. Ihmetellään sitä, miten mahdollisuuksia pitää aina vain antaa uudelleen ja uudelleen, miksi ei voi oppia kerrasta. Muutos ei kuitenkaan tapahdu hetkessä. Muutoksen takana voi olla vuosien kipuilua, yhteyksien katkaisemista lapsuudenystäviin, päihteiden kanssa taistelua.

Seppo on aloittanut päihteidenkäytön kymmenvuotiaana, joten päihdekuntoutusprosessi on ollut pitkä. Hän haluaisi tavata sen ihmisen, joka on “laittanut kerralla korkin kiinni”, mutta ei usko sellaista ihmistä todella olevan. Kymmenen vuoden vankilakierteen jälkeen vasta nyt hänestä tuntuu, että hän on viimein saanut yhteiskunnan reunasta kiinni. Hän tuntee vihdoin olevansa tarpeellinen ja kuuluvansa johonkin. Tunteet ovat isoja, sillä vanki ei välttämättä ole koskaan aikaisemmin kokenut niitä. Kerrankin elämässä on jotain, jonka voi myös menettää.

Sepon mielestä ihmiset tuomitsevat vangit liian helposti. Ihmetellään sitä, miten mahdollisuuksia pitää aina vain antaa uudelleen ja uudelleen, miksi ei voi oppia kerrasta.

 

IHMISEN MUUTTUMINEN ON Elisa Bergmanin mukaan järisyttävän hankala prosessi. Pelkkä raitistuminen ei aina auta niihin tekijöihin, joiden takia vankilaan on jouduttu. Pelkkä mielen sisäinen työ ei riitä, vaan pitää olla konkreettisia asioita ja tekemistä, joihin tarttua. Kuntoutusprosessi eri vaiheineen täytyy käydä kokonaan läpi.

Vaikka suljetussa vankilassa tuntuu siltä, että elämä heitetään hukkaan istumalla sellissä, myös siellä tehdään tärkeää työtä kuntoutumisen kannalta. Prosessin mutkia ei voi vetää suoriksi, koska tällöin palataan usein lähtöpisteeseen. Bergmanin mukaan tämä ei kuitenkaan ole automaattisesti huono asia. Hänkin on nähnyt ihmisten vapautuvan ja palaavan uudestaan Suomenlinnan vankilaan. “Vaikka ihminen tulee takaisin, se ei välttämättä ole epäonnistuminen, vaan sen voi nähdä myös mahdollisuutena. Tällä kertaa kyseessä voi olla pienempi rikos, lyhyempi tuomio. Sitten jatketaan siitä, mihin aikaisemmin jäätiin.”

Sepon nimi on muutettu.

Aito väärennös

Aito on varma, vääristelemätön, autenttinen, oikea. Väärennös on väärennös. Vai eikö kopioitu teos ole katsojalleen aito?

TEKSTI Julia Rautiainen KUVITUS Heidi Puomisto

”Seitsemälle syytteet taideväärennöksistä Pirkanmaalla.” “Suomen suurin taideväärennyssotku tekee lommon hyväuskoisuuteen.” Viime vuosina taideväärennökset ovat olleet useasti otsikoissa. Vuonna 2012 arvioitiin, että Suomessakin pyörivistä vanhoista taideteoksista viidesosa on väärennöksiä. Aito on määritelmältään alkuperäinen, varma ja oikea, kun taas väärennös on jäljitelmä, joka on tehty hyötymistarkoituksessa. Aidosta on nykyaikana tullut vahva varallisuuden ja hyvän maun symboli, sillä piraattituotteita liikkuu markkinoilla enemmän kuin koskaan ja niitä on helppo saada käsiinsä. Taideteoksesta ei kuitenkaan välttämättä ikinä huomata, että kyseessä on väärennetty teos.

Taiteella tarkoitetaan toimintoja ja tuotteita, joilla taiteen tekijä pyrkii herättämään muissa ihmisissä niitä tunnevaikutuksia, joita taiteilija kokee itsessään. Kun taiteen perimmäinen tarkoitus on herättää tunteita, onko sillä enää mitään väliä, kuinka aito tai epäaito jokin teos on? Eikö väärennös voisi toimia yhtä hyvin tunteiden herättäjänä? Olisiko silläkään siis mitään väliä, jos kaikki maailman taide olisi väärennettyä, eikä mikään olisi enää aitoa, väärentämätöntä?

Taiteen väärentämisellä on pitkä historia, joka ulottuu antiikin marmoripatsaisiin asti. Kuuluisia väärentäjiä on paljon, ja tänä päivänä heistä on tullut melkeinpä julkkiksia. Elmyr de Hory myi yli 1000 väärennettyä teosta 1900-luvun puolivälissä. Mark Landis lahjoitti 1900-luvun loppupuolella useille amerikkalaisille museoille omia teoksiaan, joiden hän väitti olevan kuuluisien taiteilijoiden maalauksia. Ranskalaissyntyinen Guy Ribes myi omia maalauksiaan muun muassa Picasson ja Renoirin tekeleinä. Ribes pidätettiin vuonna 2005, ja vankeusrangaistuksen jälkeen hän on avustanut poliisia väärennettyjen taulujen tunnistamisessa. Kuitenkin vain de Horya ja Ribesia voidaan todella kutsua väärentäjiksi. Landisia ei ole voitu tuomita väärennöksistään, sillä hän ei ottanut teoksistaan rahaa. Väärentää siis saa, jos sitä ei tee taloudellisin perustein.

Väärentämisbisneksessä perimmäinen tarkoitus on saada merkittävää taloudellista hyötyä. Kopiosta tai jäljitelmästä tulee väärennös vasta, kun se esitetään petollisesti aitona. Kun antiikin aikana merkitystä oli vain teoksen ulkonäöllä, nykyään väärennöksiä tehdään väärentämällä teoksen tekijä. Teoksen ulkonäöllä ei ole väliä, vaan ainoa merkittävä asia on teoksen tekijä, tai se, kenen tekele teoksen väitetään olevan. Taidetta väärennetään taiteilijoiden signeerauksia myöten, mutta väärennös ei kohdistu mihinkään tiettyyn teokseen. Väärentäjät vain imitoivat kuuluisien taiteilijoiden tyyliä ja siveltimenvetoja. Näin toimi esimerkiksi Ribes, joka ei koskaan maalannut jäljennöksiä oikeista teoksista. Tekijänoikeus on oikeastaan muodon suojaa, eli sen persoonallisen ilmaisun suojaa, jolla joku on esittänyt jonkin asian tai ajatuksen. Itse sisältöä ei voi tekijänoikeudella suojata, mutta ilmaisumuodon voi.

Nykyajan tyyliksi onkin muotoutunut se, että maalauksessa vaihdetaan tuntemattoman taiteilijan nimen tilalle tunnetun taiteilijan signeeraus. Tämä herättää ajatuksen siitä, että onhan itse teos kuitenkin aito, vaikkei signeeraus ole. Niin kuin taide, myös aitous on aina kontekstista riippuvaista. Kopiosta tulee väärennös vasta, kun se esitellään valheellisesti aitona. Väärentämistä ei myöskään ole olemassa, ennen kuin saapuu lainsäätäjä, joka kriminalisoi teon. Väärennetty teos voi olla katsojalle aito, ainakin siihen asti, kun totuus paljastuu. Ja miksei myös sen jälkeen? Onhan taitava väärennöskin taideteos itsessään.

Mistä sitten syntyy tarve väärentämiselle, jos väärentäjä on jo itse lahjakas taiteentekijä ja voisi tehdä rahaa omilla teoksillaan? Ehkä väärennyskulttuuri kumpuaa siitä, että monet taiteilijat ovat saavuttaneet huippusuosion vasta kuolemansa jälkeen, eivätkä elossa olevat taiteilijat pysty mitenkään myymään omia teoksiaan yhtä kovalla hinnalla. Guy Ribes pystyi elämään väärennöksistä tienaamillaan rahoilla “kuin miljonääri”. Ehkä siinä on vain tietynlaista taikaa, kun maalaus onnistuu niin hyvin, että se huijaa lukuisia ihmisiä. Voi olla, että tällä hetkellä katsojaa on helpompi vetää nenästä kuin koskaan aikaisemmin. Kulttuurituotteiden sekoittuessa ja samojen aiheiden toistuessa jatkuvasti ei oikeastaan enää näe, mikä on alkuperäistä ja mikä on lainattua. Mutta eikö taiteessa kiinnostavinta olekin se, mitä ei heti ensisilmäyksellä näe?