Monipuolinen mätä

Biojätepussin pohjalla mätänevä omena tai haavasta tihkuva kellertävä neste ovat kiistatta esteettisesti epämiellyttäviä ja pahanhajuisia. Mätänemistä ei silti tulisi aliarvioida sen ällöttävyyden vuoksi, sillä se on koko elämän kannalta tärkeä prosessi.

TEKSTI Salla Rajala KUVA Iisa Pappi

Mätäneminen tarkoittaa tapahtumaa, jossa mikrobit hajottavat eloperäistä ainesta hapettomissa olosuhteissa. Tämän hajottamisen seurauksena syntyy kaasuja, jotka aiheuttavat juuri sen mädälle tyypillisen hajun.

MÄTÄNEMISPROSESSI ALKAA, kun mikrobit alkavat pilkkoa mätänevää tuotetta, kuten omenaa, pienemmiksi paloiksi. Omenan sisältämät hiilihydraatit, proteiinit ja rasvat hajotetaan ja ne liukenevat yksinkertaisemmiksi yhdisteiksi, kuten sokereiksi, aminohapoiksi ja rasvahapoiksi. Seurauksena mätänevä omena muuttuu kauniin kiinteästä löllöksi limaksi.

Prosessi kuitenkin jatkuu, ja liukoisista aineista, eli siitä löllöstä limasta, alkaa mikrobien vaikutuksesta muodostua monien vaiheiden kautta erilaisia kaasuja. Tärkein niistä on metaani. Metaanin muodostuminen on koko prosessin kriittisin vaihe, sillä metaania muodostavat mikrobit eivät kestä lainkaan happea, vaan hapen läsnä ollessa mätänemisprosessi pysähtyy. Hapen määrä, tai pikemminkin sen puuttuminen on huomioitava erityisesti silloin, kun mädätysprosessia hyödynnetään teollisiin tarkoituksiin.

Teollisella mädätyksellä voidaan hyvin kontrolloiduissa olosuhteissa tuottaa biokaasua, joka koostuu samoista kaasuista, joita luonnossa tapahtuvassa mätänemisessäkin syntyy. Biokaasu on uusiokäytettävä ja hiilineutraali energiamuoto, jota voidaan hyödyntää esimerkiksi lämmön- ja sähköntuottoon sekä biopolttoaineena. Biokaasussa metaania on 50-70% ja hiilidioksidia 30-50%. Hiilidioksidia ei tarvita biokaasun energiakäyttöön, mutta sitä syntyy väistämättä mikrobien hajotustoiminnan seurauksena. Hiilidioksidi ei kuitenkaan mene täysin hukkaan, vaan sitä voidaan hyödyntää hiilidioksidilannoituksessa, jolla kiihdytetään kasvien kasvamista.

BIOKAASUA VOI TEHDÄ melkein mistä tahansa orgaanisesta, eli eloperäisestä, ja helposti hajoavasta aineksesta.  Käytännössä biokaasua tuotetaan eläinten lannasta, jätevedestä, biojätteestä sekä kasvibiomassasta – joskaan ei puusta. Biojätettä siis ihan oikeasti kannattaa kierrättää! Prosessiin käytettävä aines vaikuttaa suoraan tuotetun biokaasun määrään. Runsaasti kaasua syntyy aineksesta, joka sisältää vähän vettä ja paljon helposti hajoavaa materiaalia, esimerkiksi eläimen lannasta. Biokaasun valmistamista voi kokeilla myös kotona solmimalla biojätepussin tiiviisti kiinni ja odottamalla joitain päiviä, kunnes pussiin alkaa muodostua metaania.

Biokaasua käytetään paljon lämmitystarkoituksiin, ja se on kuluttajalle edullinen valinta. Esimerkiksi joillakin maatiloilla on oma biokaasulaitoksensa, jossa eläinten lanta muutetaan biokaasuksi.  Kaasu puolestaan hyödynnetään tilan lämmittämiseen. Biokaasun tuotossa muodostuu myös mädätettä, kiinteää ainesta, joka ei hajoa prosessin aikana kokonaan. Mädäte sisältää paljon kasveille välttämättömiä ravinteita, joten se on erinomainen lannoite pelloille.

ENERGIANTUOTON LISÄKSI mätänemisellä on hyvin tärkeä rooli luonnossa, sillä kasvu ja elämä perustuvat ravinteiden kiertoon. Kasvit tarvitsevat kasvaakseen ravinteita, kuten hiiltä, typpeä ja fosforia. Ne ottavat ravinteita jatkuvasti maasta juurillaan ja eläinten syödessä kasveja nämä ravinteet siirtyvät eläimiin. Ilman hajotustoimintaa, myös mätänemistä, maasta otetut ravinteet eivät koskaan palaisi takaisin maaperään, vaan ennen pitkää ne loppuisivat, eivätkä kasvit pystyisi kasvamaan. Mikrobien ansiosta näin ei kuitenkaan tapahdu, sillä kaikki kuollut materiaali hajotetaan takaisin alkuaineiksi, muun muassa hiileksi, typeksi ja fosforiksi.

Niin ällöttävää kuin mätä onkin, tulisi sitä tarkastella myös toiselta kantilta. Mätänemisprosessi antaa meille maapallon varoja tuhlaaville ihmisille mahdollisuuden käyttää uusiutuvaa energianlähdettä moniin tarkoituksiin. Lisäksi prosessissa toimivat mikrobit ovat yksi syy siihen, että elämä täällä voi ylipäätään jatkua. Aika mahtavaa, eikö?

Meemipolitiikkaa heimoyhteiskunnassa

Yes we can. Crooked Hillary. Kyllä kansa tietää. I am the senate. Lähes jokainen meistä assosioi useampaan oheisista lausahduksista tietyn tunnetun mielikuvan, meemin. Poliittisten meemien kavalkadi onkin laaja, vaikuttava ja ennen kaikkea vaikutusvaltainen. Jotkut asiantuntijat ovat arvioineet meemeillä olevan potentiaalia presidentintekijäksi asti. Mutta mihin tämä väitetty valta perustuu, ja kuka sitä todellisuudessa hallitsee?

TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Iisa Pappi

MEEMI MÄÄRITELLÄÄN USEIN ideaksi, käyttäytymismalliksi, tyyliksi tai käyttötavaksi, joka leviää henkilöltä toiselle. Oleellista meemissä on nimenomaan sen luonne replikoituna elementtinä, esimerkiksi toistettuna kuvana. Richard Dawkins on tiettävästi ensimmäinen meemin määritellyt ihminen, jo kauan ennen internetiä vuonna 1976 kirjassaan Geenien itsekkyys. Määritelmässä on kyse kulttuurin välittymisen ideasta, eli matkimisesta.

Sosiaalinen media kuitenkin mullisti meemin käsitteen tavalla, johon Dawkinskaan olisi tuskin villeimmissä visioissaan uskonut. Tähän liittyy myös poliittisten meemien nousu. Niiden suosiosta tänä päivänä kertoo esimerkiksi Googlesta hakusanalla “Donald Trump meme” löytyvät 109 miljoonaa hakutulosta, tai Facebookin Sassy Socialist Memes -sivun keräämät yli miljoona tykkäystä.

HELSINGIN YLIOPISTON yliopistonlehtori Janne Matikaisen mukaan poliittisten meemien suosio perustuu nimenomaan niiden ominaisuuteen osallistaa ihmisiä: meitä kiinnostaa kun voimme nauraa poliitikoille ja herjata heitä. “Koulutuslupaus on yksi viime vuosien suosituimpia meemejä Suomessa, ja suosituimmat meemit liittyvät usein juuri politiikkaan.”

Matikainen näkee meemeillä olevan potentiaalia nimenomaan ihmisten jakamisessa ja yhdistämisessä, enemmänkin kuin mielipiteiden muuttamisessa. “Esimerkiksi Trumpista tehdyt pilkkameemit vahvistavat hänen vastustajiensa käsitystä Trumpista hölmönä, kun toisaalta hänen kannattajissaan ne herättävät uhriutumisen kaltaisia ryhmäyttäviä reaktioita: muu maailma herjaa meitä!”

Meemit tulivat isosti mukaan politiikkaan vuoden 2008 presidentinvaaleissa Barack Obaman kampanjassa. Matikaisen mukaan tämä oli ensimmäinen kerta kun meemejä käytettiin näin systemaattisesti politiikan välineenä. Kaikki meistä varmasti muistavat Obaman kasvot, sloganit “Yes we can” ja “Hope” sekä sinipunaiset värit. “Toisaalta se oli pitkälti ruohonjuuritason työtä, ihmiset tekivät omia kuvia sloganeiden ja formaatin ympärille. Vastaavaa on nähty Suomessa lähinnä Pekka Haaviston kampanjassa vuonna 2012.”

Meemit perustuvatkin pitkälti siihen, ettei niitä voi kontrolloida, vaan leviäminen on orgaanista. Toisen oleellisen meemiteorian kehittäjän Susan Blackmoren mukaan meemit elävätkin omaa elämäänsä, jossa ihmiset ovat vain välikappaleita – kulttuuri puhuu meissä meemien kautta.

Meemit elävät omaa elämäänsä, jossa ihmiset ovat vain välikappaleita – kulttuuri puhuu meissä meemien kautta.

VAIKKA IHMISET OLISIVATKIN vain välikappaleita meemeille, joku on silti aina niiden takana, ja jotkut toiset vastuussa niiden leviämisestä. Eräs näihin rooleihin tottunut on toimittaja ja Twitter-aktiivi Toivo Haimi, jota on tituleerattu Suomi-twitterin meemimestariksi.

Haimi, jolla on Twitterissä yli 7300 seuraajaa ja noin 26 000 twiittiä, tunnistaa asemansa mukana tulevan vastuun: “Pyrin hyväntahtoiseen huumoriin, kun jaan poliittisia meemejä. Tiedostan, että ne voivat olla ihmisiä jakava voima, enkä halua että meemejäni voidaan esimerkiksi tulkita vaaliaseeksi jonkun puolueen puolesta tai jotain puoluetta vastaan.”

Haimi on myös hyvin tarkka miettiessään mitä julkaisee, hän haluaa julkaisemansa sisällön olevan ‘wholesome’, eli sellaista jonka kuka tahansa voi kokea hauskaksi. “On merkki siitä että huumori on hauskaa, kun sille voivat nauraa sekä hallitus- että oppositiopuolueiden edustajat. Tämä näkyi esimerkiksi jokapäiväinen elämäni Antti Rinteen ilmein -ketjussa, jonka tykkääjistä löytyy laajalti muun muassa sekä demareita että kokoomuslaisia.”

Haimi tunnistaa myös hyvin meemien voiman, ja Matikaisen tavoin hän tarttuu niiden luonteeseen yhteisöissä. “Yksi tärkeimmistä johtopäätöksistä mitä meemeistä voidaan vetää on se, että ne heimouttavat: meemit edustavat tribalisoitumista ja identiteettipolitiikkaa. Niillä määritellään identiteetti, millaisen yhteiskunnan koet haluttavaksi ja keitä kuuluu meihin ja keitä teihin. Meemeillä tehdään sosiaalisessa mediassa selväksi, keitä kannatetaan ja keitä ei.” Haimi näkee meemit siis aktivismina, jolla määritellään omaa identiteettiä.

POLIITTISIA MEEMEJÄ ON kuitenkin nykypäivän informaatiotulvassa niin valtava määrä, että niihin ja niiden jakamiseen sisältyy myös merkittäviä ongelmia. Digitaalinen somekulttuuri, jossa jokaisen on helppo tuottaa sisältöä, luo otollisen alustan esimerkiksi disinformaation syntymiselle ja leviämiselle. On useita esimerkkejä siitä, miten Facebookissa tai muilla alustoilla on liikkunut poliitikkojen kuvia sitaattien kanssa, joita kyseiset poliitikot eivät todellisuudessa ole ikinä sanoneet. Meemien yhteydestä ei vaadita tai odoteta juurikaan ikinä lähteitä, joten tietojen paikkansapitävyyden tarkistaminen voi olla kovan työn takana.

Haimi nostaa esimerkiksi disinformaatiosta meemeissä erityisesti yhden tapauksen: Li Andersson ja vasemmistolainen väkivalta -casen. Tapauksessa Andersson kuvaili A2-illassa vuonna 2011 äärivasemmistolaisen väkivallan olevan erilaista ja tuomitsi samalla kaiken väkivallan. Hommafoorumilla sanoma muuttui kuitenkin muotoon ‘vasemmistolainen väkivalta on vaan parempaa’. “Tästä alkoi levitä meemikuvia ja jengi oikeasti luuli että Andersson on sanonut näin. Moni luulee edelleen että näin on tapahtunut, eikä vaivaudu selvittämään lähteitä”, Haimi kertoo. Kun ihmisille on iskostunut tietty informaatio tarpeeksi selkeästi ja useasti, voi väärää mielikuvaa olla erittäin vaikea muuttaa. “Laki menee niin että paskanjauhannan debunkkaamiseen menee aivan suunnaton määrä aikaa verrattuna sen levittämiseen.”

Myös Matikainen tunnustaa ilmiön suureksi ongelmaksi: “Jos disinformaatiota jaetaan paljon vaikka meemin muodossa, muuttuu se tieto todeksi ihmisten mielissä.” Sisältöjen vastaanottaja tarvitseekin merkittävää lähdekriittistä osaamista ja kehystämiskykyä tunnistaakseen disinformaation. “Somekäyttömme on usein painokkaammin jakamista kuin sisällöntuottamista. Saatamme herkästi tietämättämme levittää myös sisältöjä, merkityksiä ja ideologiaa, joita emme kannata, ja sisältö saattaa pitää sisällään merkityksiä, joita ei tule ajatelleeksi”, toteaa Matikainen.

ENTÄ MIKSI TÄLLÄ kaikella sitten on niin paljon väliä? Muun muassa siksi, että The Washington Postin haastattelemat asiantuntijat uskovat, että Trumpin valinta presidentiksi onnistui nimenomaan oikeistomielisten kannattajien kuvafoorumeilla käymän aktiivisen meemisodan ansiosta. Väite kuulostaa rohkealta, mutta samalla erittäin pelottavalta: aktiivisella meemisodalla voidaan rapauttaa demokratian rattaita ja vaikuttaa ratkaisevasti jopa vaalituloksiin.

Sekä Matikainen että Haimi suhtautuvat väitteeseen kuitenkin hieman varauksella. Matikainen toteaa meemeillä olleen kiistatta vaikutusta, mutta tuskin ratkaisevaa. “Trumpin kohdalla tilausta oli. Poliittinen konteksti oli sopiva, mutta meemit toki ovat varmasti vahvistaneet kannattajien ydinporukan uskoa ja ryhmäidentiteettiä.”

Haimi näkee toisaalta koko Yhdysvaltain 2016 presidentinvaaleissa isomman trendin meemien suhteen: “Laajempi meemin käsite identiteettiä kuvaavana symbolina oli tosi tärkeässä roolissa vaaleissa: somessa osoitettiin väriä avoimemmin kuin pitkään pitkään aikaan, olivat kyseessä sitten Trumpin, Sandersin tai Clintonin kannattajat. Kaikki halusivat osoittaa olevansa jonkun puolella, ja vielä enemmän jotain vastaan.”

Toisaalta on myös mielenkiintoista, miten tehokkaimmalla tavalla poliittisia meemejä on onnistunut hyödyntämään nimenomaan äärioikeisto. Jos Obama toi meemit isolla tavalla politiikkaan ja ne näyttäytyivät vielä enemmänkin liberaalin vasemmiston poliittisena retoriikkana esimerkiksi suuryrityksiä vastaan, on radikaali oikeisto nyt ottanut ne tehokkaasti omakseen. Haimi toteaa, että jo teekutsuliike Obaman ensimmäisen kauden aikana aloitti tökeröiden meemien avulla kamppailemisen. “Radikaalioikeisto on toiminut kaiken muunkin suhteen kuten meemeissä: he ottavat muilta poliittisilta aatteilta sen mikä toimii ja käyttävät sitä itse. Viimeistään Trump onnistui isolla tavalla poliittisten meemien käytössä siinä missä Obamakin.”

Meemien merkittävä vaikutusvalta on siis kiistaton. Tämä herättääkin kysymyksen siitä, voiko lopulta edes olla meemiä, joka ei ole poliittinen tavalla tai toisella. Matikainen ja Haimi ovat asiasta samoilla linjoilla: voi, mutta ei meemiä joka on ideologiaton. “Meemeihin ja niiden jakamiseen sisältyy usein kansalaisaktivismin ajatus, vaikuttaminen omien ajatusten ja ideologian kautta”, toteaa Matikainen.

Haimi uskoo ideologian olevan meissä läsnä aina: “Emme voi ottaa sitä pois tuotoksistamme. Meidän pitää tunnustaa se, että tausta, luokka-asema, maantieteellinen paikka yhteiskunnassa ja yhteiskunnalliset näkemykset tulevat aina olemaan niissä läsnä.” Ideologia meemeissä on siis asia, jota vastaan on hyvin vaikeaa taistella vaikka haluaisi. Kaikkeen ajatteluumme kun sisältyy lähtökohtaisesti aina Haimin mainitsemat vaikutteet.

Laki menee niin että paskanjauhannan debunkkaamiseen menee aivan suunnaton määrä aikaa verrattuna sen levittämiseen.

ENTÄ OVATKO MEEMIT lopulta uhka vai mahdollisuus demokratialle? Asiantuntijamielipiteitä löytyy suuntaan jos toiseenkin, mutta Matikainen tunnustaa taipuvansa enemmän uhka-skenaarioon. “Ei se tietenkään ole yksioikoisesti kumpaakaan. Esimerkiksi oikeistopopulistien meemit ovat enemmänkin oire kuin syy. Meemien aiheuttama vastakkainasettelu saa minut kuitenkin hieman taipuvaisemmaksi uhkan ajatukseen.”

Haimi puolestaan löytää optimismin aihetta meemien potentiaalista, jonka myös Matikainen tunnustaa. Haimi kertoo näkevänsä meemit aina enemmän mahdollisuutena kuin uhkana, sillä mahdollisuus siitä, että useammat ihmiset kiinnostuisivat yhteiskunnallisesta prosessista, omista oikeuksistaan tai ylipäätään vaikuttamisesta, on itsessään arvokasta.

“Jos meemeillä saa ihmisen älyämään, että tähän yhteiskuntaan pystyy vaikuttamaan – oli kyse sitten vaikka millaisesta ääri-ideologiasta – niin ainakin herää joku kipinä. Ja kun kipinä herää, niin ihminen pystyy ottamaan kantaa. Ja kun pystyy ottamaan kantaa, niin pystyy myös korjaamaan kantaansa.”

Kiitos kaupalliseen ryhmään pääsystä

Kun henkilökohtainen Facebook-feedi täyttyy meemeistä ja mainoksista, pakopaikka löytyy ryhmistä, joissa voi löytää sielunkumppaninsa kotiruuan, puutarhakalusteiden tai juoruilun ystävistä. Nyt myös ryhmien kaupallinen potentiaali on noussut esiin. Yritykset ostavat ryhmiä mainosalustoiksi ja Facebookin pilottiuudistus mahdollistaa kuukausimaksulla toimivat ryhmät.

TEKSTI Roosa Savo KUVITUS Heidi Puomisto

KUVASSA NÄKYY YÖN yli pöydälle jätetty jugurttipurkki, jonka sisäosan ovat vallanneet kymmenet banaanikärpäset. Kuvateksti kertoo: ”Laitoin siihen kelmun päälle ja pari pientä reikää ja sinne ne pirulaiset menivät (nauruhymiö).” Hetkessä kuvan alle kertyy 58 kommenttia, joissa banaanikärpästen karkottamiseen vinkataan niin viskin, tiskiaineen kuin omenaviinietikan käyttämistä. Kymmenet julkaisevat kuvia omista banaanikärpäsloukuistaan, yhteisöllisyyden tuntee.

CAMBRIDGE ANALYTICA, sitten joukkopako. Sosiaalisen median kouluttaja Harto Pönkä arvioi noin 300 000 suomalaisen jättäneen Facebookin huhtikuun jälkeen. Vaikka Facebookin edustajat ovat sitä mieltä etteivät luvut päde, ovat viime vuosien tietoturva- ja yksityisyyskysymykset herättäneet käyttäjien epäilykset: kuka minulle mainostaa ja mitä he minusta tietävät?

Nyt ollaan kuitenkin kasvavassa yhteisössä, nimittäin noin 120 000 jäsenen Kotiruokaryhmässä. Aiheina ovat kaikki kotiruuan ympärillä potuista paahtopaistiin ja jauhiskastikkeen kokkailuun. Kiellettyä ovat einekset – ja linkit ryhmästä pois.

Perinteisesti Facebook-ryhmät ovat olleet riippumattomia vapauden tyyssijoja, joita ylläpitävät vapaaehtoiset. Kotiruokaryhmä koki vuodenvaihteessa muutoksen, kun ryhmän osti sosiaalisen median toimisto NoBot. Eikä ryhmä ole ainoa laatuaan. Esimerkiksi Kekkilä osti jo vuonna 2016 itselleen 103 000 jäsenen Piha ja Puutarha -ryhmän. Elokuussa Keskipohjanmaa-lehti arvioi Suomessa olevan ainakin 10 Facebook-ryhmää, jotka tekevät yritysten kanssa kaupallista yhteistyötä.

Kaupallisuus on hiipinyt Facebook-ryhmiin samalla tavalla kuin se on hiipinyt Instagramiin tai Facebook-feediin: hitaasti mutta varmasti.

FACEBOOK-RYHMIEN KAUPALLINEN potentiaali perustuu tietystä aiheesta kiinnostuneeseen porukkaan, niche-yleisöön, jolle on helppo kohdistaa mainontaa. Facebookin oma mainostoiminto ei toimi ryhmissä, joten moni on lähtenyt etsimään kiertotietä.

NoBotin sisältöstrategi Suvi Kinnunen kertoo, että tärkeintä heille on ryhmän tyylin ja toimintalogiikan säilyttäminen samanlaisena kuin ennenkin: kotikutoisena. Kaupallinen sisältö toteutetaan esimerkiksi erilaisten teemaviikkojen ja arvontojen muodossa, joissa jäsenten osallistuminen on keskeistä. Helsingin Myllyn kanssa toteutettu leivontaviikko-kampanja kehotti ihmisiä julkaisemaan omia leipomuksiaan #leivontaviikot ja #myllärin -hashtageilla, ja julkaisijat osallistuivat 100 € ruokalahjakortin arvontaan.

Eikö ryhmän omistajanvaihdos sitten ärsyttänyt vanhoja konkareita? ”Monen mielestä mikään ei muuttunut, kun taas muutamat vertasivat sitä ihmisten myymiseen”, Kinnunen sanoo. Ryhmä on koko ajan kasvussa ja teemaviikkojen julkaisut ovat olleet suosittuja, joten muutos tuskin nähdään täysin negatiivisena.

FACEBOOK ON ITSEKIN herännyt siihen, että varsinkin Pohjoismaissa ryhmät ovat kuumaa kamaa. Helmikuussa Facebook järjesti 150 eurooppalaiselle Facebook-ryhmän ylläpitäjälle Facebook Communities Summit -tapahtuman, jossa pohdittiin sitä, miten yhteisöjä voisi palvella paremmin. Myös suomalaisia ylläpitäjiä oli mukana.

Suomenkin kokoisessa maassa on monia yli sadan tuhannen jäsenen ryhmiä, kuten Naistenhuone (106 000), wish/aliexpress/ebay (117 000) sekä Askartelu ja Sisustusideoita (117 000). Facebook on arvioinut, että suomalaisista noin 2,8 miljoonaa käyttää sivustoa kuukausittain.

Kaupallisuus on hiipinyt Facebook-ryhmiin samalla tavalla kuin se on hiipinyt Instagramiin tai Facebook-feediin: hitaasti mutta varmasti. Muutos näkyy Facebook-ryhmissä monella tapaa. Ryhmän saattaa omistaa yritys, jolloin omistava taho julkaisee sopivin väliajoin ryhmässä kaupallista sisältöä. Ryhmä saattaa myös ajoittain tehdä yhteistyötä erilaisten yritysten kanssa. Myös piilomainontaa saattaa esiintyä, kun ammattilaisbloggaajat jakavat linkkejä omille sivustoilleen. Lisäksi viraalimarkkinointi, eli käyttäjien omien suositusten kautta tapahtuva markkinointi, sekoittuu maksettuun mainontaan. Todellinen mainonnan viidakko.

Ryhmissä tapahtuva mainonta on usein taustaansa sulautuvaa natiivimarkkinointia, jonka säätelyyn ei ole vielä vakiintuneita käytäntöjä.

KESÄSTÄ LÄHTIEN ON ollut olemassa myös kolmas vaihtoehto: maksulliset Facebook-ryhmät. Tulevaisuudessa kuka tahansa saattaa pystyä luomaan kuukausimaksulla toimivia ryhmiä, jotka toimivat vähän samalla periaatteella kuin Netflix tai Spotify.

Facebook Groups -tuotepäällikkö Alex Dave kirjoitti blogissaan pilottihankkeesta, jossa ryhmän ylläpitäjä voi luoda ilmaisen ryhmän alle maksullisen ryhmän, subscription groupin, ja veloittaa jäseniltä 5–30 dollaria kuukaudessa. Uudistusta perustellaan sillä, että ylläpitäjät ovat tärkeitä yhteisöjen luojia, ja Facebook haluaa auttaa heitä kehittämään toimintaansa. “Kyse on ennemminkin yhteisöön sijoittamisesta kuin tienaamisesta”, Dave kommentoi Techcrunch-lehdelle. Pilotissa on mukana 3 englanninkielistä Facebook-ryhmää: siivousryhmä, aterioiden suunnitteluryhmä ja yliopistoon hakevien lukiolaisten vanhemmille suunnattu tukiryhmä.

Pilottihankkeeseen mukaan lähtenyt maksullisen Organize your home -siivousryhmän perustaja Sarah Mueller kertoo samaisessa blogissa, että ryhmä tuo hänelle mahdollisuuden järjestää kaikenlaista uutta, kuten projekteja, livelähetyksiä, ryhmähaasteita ja koulutuksia.

YLLÄPITÄJÄN ROOLI ON suuri, kun ajatellaan siihen liittyvää työmäärää ja vastuuta. Aikaa menee uusien liittymispyyntöjen hyväksymiseen, keskusteluiden moderointiin, jäsenten yksityisviesteihin vastaamiseen ja paskamyrskyjen hallintaan. Ei ihme, että jotkut ylläpitäjät kaipaavat palkkaa tehdystä työstä.

Suuren ryhmän ylläpitämiseen voi ajanjaksosta riippuen mennä alle tunnista viikossa useaan tuntiin päivässä, kertoo yksi Sipsikaljavegaanit ja Vegaaniset kasvisruuat -ryhmien ylläpitäjistä, Aliisa Maunula. “Onhan se työtä”, hän sanoo, “työtä, josta kukaan ei maksa mitään.” Maunulan motivaatio ryhmien ylläpitämiseen kumpuaa jäseniä yhdistävästä aiheesta, vegaaniudesta, ja sen tietoisuuden levittämisestä.

55 000 jäsenen Sipsikaljavegaaneissa jäsenet jakavat usein kuvia vegaanisista lempituotteistaan, minkä lisäksi sivulla saa mainostaa tietyin rajoituksin, kunhan on kysynyt luvan ylläpidolta. “Jos joku julkaisee joka viikko ravintolansa ruokalistan, niin kyllä sitä rajoitetaan”, sanoo Maunula.

Blogien kaupallisuudesta valitettiin, kunnes ihmiset joko hyväksyivät muutoksen tai häipyivät muualle. Nyt Facebook-ryhmissä tapahtuvat muutokset vaikuttavat seuraavan samaa linjaa, mutta ainakaan vielä ketään ei näytä kiinnostavan.

VIIDAKOSSA PÄTEVÄT VIIDAKON lait. Ryhmissä tapahtuva mainonta on usein taustaansa sulautuvaa natiivimarkkinointia, jonka säätelyyn ei ole vielä vakiintuneita käytäntöjä. Alan itsesäätelyelin Mainonnan eettinen neuvosto (MEN) antaa lausuntoja markkinoinnin hyvän tavan noudattamisesta perustuen Kansainvälisen kauppakamarin (ICC) antamiin markkinointisääntöihin, jotka periaatteessa koskevat myös Facebook-ryhmissä tapahtuvaa mainontaa. Säännöt eivät kuitenkaan ole lakeja vaan suosituksia.

Viime vuosina MEN on saanut monia ilmoituksia erilaisista natiivimainonnan muodoista, joissa mainonnan luonne ei ole tullut selväksi. IAB Finland määrittelee natiivimainonnan markkinointiviestinnäksi, jossa mainonta tapahtuu siellä, missä on totutusti ollut median omaa sisältöä. Tämä voi tarkoittaa kaupallisessa yhteistyössä tehtyä blogitekstiä, jossa bloggaaja kehuu käyttämäänsä naamarasvaa tai Kotiruokaryhmässä tapahtuvaa teemaviikkoa, jossa kannustetaan jäseniä julkaisemaan omia kuviaan ja siten nostamaan brändin tunnettavuutta.

Natiivimainonnan tunnistaa kenties parhaiten siitä, ettei se ole liian tunnistettavaa. Silti tunnistettavuus on ICC:n laatimissa digitaalisen markkinoinnin ohjeissa ensimmäinen artikla.

Vuonna 2016 MEN antoi ensimmäistä kertaa huomautuksen vlogin kautta tapahtuvasta mainonnasta, jossa tubettaja pelasi Playstation-peliä ja suositteli seuraajiaan ostamaan pelin. Huomautuksessa todettiin, ettei sponsoroidun sisällön käsite ollut tarpeeksi yksiselitteinen suhteessa mainonnan luonteeseen. Tänä vuonna MEN on antanut huomautuksen Instagram Storyssa julkaistusta mainoksesta ja blogimainoksesta, joissa molemmissa mainoksen tunnistettavuus jäi puutteelliseksi.

Facebook-ryhmissä tapahtuvasta markkinoinnista ei ole vielä tullut huomautuksia, kertoo MEN:in pääsihteeri Paula Paloranta. Hän vahvistaa, että blogien mainonnan tunnistettavuudesta on ollut parin viiden vuoden aikana noin tusina lausuntoa käsittelyssä. “Niistä on melko usein tullut huomautuksia, kun neuvosto on katsonut, ettei ole selkeästi käynyt ilmi, että kyse on kaupallisesta vaikuttamisesta.”

Onko Facebook-ryhmän ylläpitäjä uusi ammatti bloggaajan ja tubettajan ohelle?

MONI BLOGIEN YSTÄVÄ varmasti muistaa sen hetken, kun lempibloggaaja teki ensimmäisen kaupallisen yhteistyön. Blogien kaupallisuudesta valitettiin, kunnes ihmiset joko hyväksyivät muutoksen osaksi blogia tai häipyivät muualle. Nyt Facebook-ryhmissä tapahtuvat muutokset vaikuttavat seuraavan samaa linjaa, mutta ainakaan vielä ketään ei näytä kiinnostavan.

Kaupallisuus ei kuitenkaan ole tarinan pahis, joka vain tulee ja valtaa alaa. Se tuo käyttäjille parempia ohjevideoita, hauskoja kampanjoita ja mahdollisuuden inspiroitua ja jakaa fiiliksiä yhteisössä. Toisaalta liian aggressiiviset, alustalle sopimattomat mainonnan muodot ärsyttävät ja saavat ihmiset nopeasti kaikkoamaan.

Facebook perustelee maksullisia ryhmiä sillä, että käyttäjät hyötyvät laadukkaammasta sisällöstä, ja raha motivoi ylläpitäjiä olemaan, no, parempia ylläpitäjiä. Monet ryhmät ovat myös kuolleet aktiivisen ylläpidon puutteessa: kun vastuussa on taho, joka saa palkkaa ylläpidosta tai hyötyy ryhmästä mainostarkoituksessa, ryhmä ei pääse kuivumaan kasaan.

NoBotin Kinnunen kertoo, että heitä yllätti kaupallisten teemaviikkojen aiheuttama positiivisen palautteen määrä: ”Moni piti sitä virikkeenä tai haasteena; mahdollisuus voittaa innosti heitä kokeilemaan uutta reseptiä. Ajattelimme, että ensimmäisten kaupallisten yhteistöiden aikaan saattaa ilmetä vastarintaa, mutta vastaanotto oli enemmän positiivinen.”

SOSIAALISEN MEDIAN NOPEASTI kehittyvät mainospinnat aiheuttavat päänvaivaa, koska alan ohjeistus joutuu juoksemaan perässä. Juuri kun Youtuben ja blogien markkinointikäytännöt alkavat vakiintua, seuraava alusta haastaa aikaisemmat säännöt. Mainonta ja mediasisältö sekoittuvat, ja mainontaa tekevät yhä enemmän amatöörit, jotka eivät ole perehtyneitä olemassa oleviin markkinoinnin ohjeisiin. Ja miksi he olisivatkaan – kyseessä olevat ohjeet eivät ole lakeja, ja MEN:in huomautus ei johda jatkotoimenpiteisiin.

Sosiaalisessa mediassa yrittäjyys on yleistynyt sisällöntuotannon muuttuessa harrastuksesta ammatiksi. Onko ylläpitäjä uusi ammatti bloggaajan ja tubettajan ohelle?

Yhteistä kaikille näille on se, että suunnitellaan ja luodaan laadukasta sisältöä, josta hyötyvät myös median käyttäjät. Ehkä mainonnassa ärsyttää eniten se, että kaupalliset muutokset perustellaan sillä, että käyttäjät hyötyvät ja inspiroituvat, eikä sillä mistä todella on kyse: kaupallisesta vaikuttamisesta.

Viime kädessä joku kuitenkin aina maksaa sisällöstä, tai ainakin sen alustasta.  Zuckerbergin hieno tavoite on yhdistää kaikki maailman ihmiset, mutta Facebook on lopulta mediayritys, jonka liikevaihto pyörii 13 miljardin paikkeilla. Jotta voi olla osa Facebook-ryhmää tai sosiaalista mediaa ylipäänsä, on hyväksyttävä myös sen kaupalliset ulottuvuudet. Oltava yhdessä niin hyvässä kuin pahassa.

Tai sitten on otettava mallia niistä 300 000 käyttäjästä, jotka lähtivät lätkimään.

Vaatteet tekevät saastuttajan

Suurimmalle osalle ihmisistä on jo ala-asteella opetettu, miten kierrättää paristoja, muovipulloja tai sanomalehtiä. Mutta entä vaatteiden kierrätys? Muoti on iso osa monien ihmisten elämää, mutta harva tietää, mitä menneen kauden trendeille käytön jälkeen tapahtuu.

TEKSTI Rosa Kaimio KUVAT Iisa Pappi, Heidi Puomisto, Pinja Ylioja

LUKSUSBRÄNDI BURBERRY joutui vastikään kohun keskelle, kun kävi ilmi, että yhtiö on polttanut omia vaatteitaan yli sadan miljoonan euron edestä viimeisen viiden vuoden aikana. Yhtiö kertoi polttaneensa tuotteitaan estääkseen niiden varastamisen tai halvalla myymisen sekä suojellakseen vaatemerkin statuksellista arvoa. Yhtiö kuitenkin vakuutti toiminnan olevan ympäristöystävällistä, sillä poltosta syntynyt energia otettiin talteen. Burberry sai siitä huolimatta teostaan valtavasti kritiikkiä.

VAATETEOLLISUUS ON YKSI maapalloamme eniten saastuttavista tuotannonaloista, ja erityisesti vaatteiden hävitykseen kiinnitetään harvoin minkäänlaista huomiota. Yksi roska-autollinen tekstiilejä joko poltetaan tai kaadetaan kaatopaikalle joka sekunti. Kiertotalouden ja uusiutuvien resurssien edistämiseksi toimivan Ellen MacArthur -säätiön mukaan alle prosentti vaatteiden tekemiseen käytetyistä materiaaleista kierrätetään uusien vaatteiden tekemiseen. Suurin osa päätyy kaatopaikalle tai poltettavaksi jopa alle kymmenen käyttökerran jälkeen.

Vaatteita myös heitetään pois entistä nopeammalla tahdilla. Vaatteen keskimääräinen käyttökertojen määrä on laskenut yli kolmanneksella viimeisen 15 vuoden aikana. Ilmiö on kytköksissä pikamuotiin, eli mahdollisimman halvalla tuotettuun ja myytävään muotiin. Pikamuotia myyvissä liikkeissä mallistot vaihtuvat nopeimmillaan viikon tai kahden välein, mikä kannustaa kuluttajaa ostamaan aina vain uutta. Ostokset eivät kuitenkaan jää pitkäaikaisiksi, sillä yli puolet tuotetusta pikamuodista heitetään pois alle vuoden kuluttua.

Ostokset eivät jää pitkäaikaisiksi, sillä yli puolet tuotetusta pikamuodista heitetään pois alle vuoden kuluttua.

AALTO-YLIOPISTON TOHTORIOPISKELIJAN Essi Karellin mukaan meillä ei ole toistaiseksi joitakin hyväntekeväisyyspisteitä lukuun ottamatta minkäänlaista toimivaa infrastruktuuria, johon palauttaa vaatteita. Karell on erikoistunut vaatesuunnittelun sekä vaateteollisuuden kestävyyden tutkimiseen. Nykyisen tilanteen muuttamiseksi tarvittaisiin korkean tason poliittista päätöksentekoa ja selkeitä säädöksiä siitä, miten tekstiilijätettä tulisi omana jätteenlajinaan käsitellä.

Tähän on kuitenkin onneksi tulossa muutos: EU-komissio suunnittelee direktiiviä, jonka mukaan jäsenmaiden tulisi järjestää tekstiilijätteelle erilliskeräys vuoteen 2025 mennessä. Tarkempia ohjeistuksia siihen, miten kukin jäsenmaa hoitaa keräyksen, ei kuitenkaan toistaiseksi ole.  Myös yritysvastuuseen tulisi Karellin mukaan tehdä tiukennuksia, esimerkiksi painottamalla jälleenmyyjien roolia vaatteiden kierrättäjinä.

Vaatteiden suunnittelulla on merkittävä rooli vaatteiden kierrätyksessä, ja siksi myös siihen olisi Karellin mukaan kiinnitettävä enemmän huomiota. Tuotteet pitäisi suunnitella joko helposti korjattaviksi tai niin laadukkaiksi, että niitä voitaisiin käyttää moneen kertaan tai miettiä niille monta elinkaarta yhden käytön sijaan. Vaatteiden materiaaleista ja yksityiskohdista tulisi myös tehdä sellaisia, että mikäli vaate ei enää kelpaa kenellekään käyttöön, se pystytään helposti ohjaamaan kiertoon.

Muutosta on kuitenkin tapahduttava myös kuluttajatasolla. Meissä kaikissa palaa halu ostaa aina vain uutta, ja vanhat vaatteet tuppaavat jäädä kaapin perälle pölyä keräämään. Lopulta vaatekaapin siivouksen tuloksena on kasoittain vaihtelevan kuntoisia vaatteita, joille ei ole enää käyttöä. Miten hankkiutua niistä eroon niin, että ne eivät päädy jätteeksi?

PARAS VAIHTOEHTO HÄVIKIN vähentämiselle on vaatteen käyttöiän pidentäminen. Sen sijaan, että heittäisi vaatteen pois, sen voi antaa jollekulle toiselle. Suosiotaan ovat kasvattaneet erityisesti Facebookissa ylläpidettävät kymmenet kirpputoriryhmät, joissa voi kaupata vanhoja vaatteita ja muita tavaroita ryhmän muille jäsenille. Useimmiten tavara menee helposti kaupaksi, sillä hinnat ovat kirpputoriryhmissä edullisia.

Vaatteiden myyminen internetissä on kuitenkin prosessi ja se vaatii varsin paljon aikaa, sillä kauppojen sopimisessa ja tuotteiden kuvaamisessa sekä mittaamisessa on tekemistä. Toisaalta myydyistä vaatteista saa vastineeksi rahaa, toisin kuin jos ne vain lahjoittaisi pois. Lisäksi palvelussa on lähes täysi varmuus siitä, että vaatteen käyttö jatkuu uudella ostajalla.

Karellin mukaan kirpputorit ovat vaatteen kierrättämisen kannalta erittäin järkevä vaihtoehto. Tuotteen ympäristökuorman kannalta on parempi, että sitä käytetään sellaisenaan mahdollisimman pitkään. Kuluttajien keskinäinen vaatteidenvaihto ja eteenpäinmyynti on parempi vaihtoehto kuin se, että vaatteen materiaali päätyisi yhden käyttäjän jälkeen tekstiilikierrätykseen raaka-aineena. Myös Ellen MacArthur – säätiö kampanjoi vaatteiden pidemmän käytön puolesta, sillä tällöin kuluttajat saavat suuremman arvon irti ostamistaan vaatteista.

KAIKISTA TUNNETUIN VAATTEIDEN kierrättämisen muoto useimmille lienee erilaiset hyväntekeväisyyskeräykset. Lähin keräyspiste on helppo löytää internetistä ja sen jälkeen tehtäväksi jää vain omien vaatteiden vieminen pisteelle. Facebook-kierrätykseen verrattuna prosessi on huomattavasti nopeampi, eikä jokaista tuotetta tarvitse kierrättää erikseen. Tämän jälkeen esimerkiksi UFF lajittelee nettisivujensa mukaan vaatteet ja lähettää ne joko myymälä- ja tukkumyyntiin, avustuksena Afrikkaan, materiaalikierrätykseen tai polttoon. Toisin kuin kirpputorimyynnissä, kuluttajalla ei siis ole täyttä varmuutta siitä, että lahjoitetut vaatteet päätyvät jatkokäyttöön sellaisinaan.

Karellin mukaan suurin osa vaatekeräykseen tuoduista vaatteista lähetetään ulkomaille, muun muassa Itä-Eurooppaan. Vaatteita on lähetetty aiempina vuosina paljon myös Afrikkaan, mutta nykyään yhä harvemmat tahot haluavat ottaa niitä vastaan, sillä ulkomailta tuodut vaatteet haittaavat maiden omaa tekstiiliteollisuutta. On kuitenkin hyvä, että vaatteen käyttöikä pitenee edes jollain tavalla. Siinä, missä kirpputoriryhmät voivat tarjota toisille mukavaa ajanvietettä ja jopa yhteisöllisyyttä, ovat ne toisille liian aikaa vieviä ja turhaa sääntelyä sisältäviä. Karell ymmärtää, että kaikilla ei ole aikaa tai edes kiinnostusta käyttää kirpputoreja, ja toteaakin, että sellaisessa tilanteessa vaatekeräys on erittäin hyvä vaihtoehto, siitäkin huolimatta, ettei vaatteiden lopullisesta sijoituspaikasta ole varmuutta.

Vaatteiden materiaaleista ja yksityiskohdista tulisi tehdä sellaisia, että mikäli vaate ei enää kelpaa kenellekään käyttöön, se pystytään helposti ohjaamaan kiertoon.

MYÖS VAATEKAUPAT OVAT alkaneet ottaa vaatteita takaisin yhä enemmän. Vastineeksi vaatteiden palautuksesta kuluttaja saa ketjulta alekupongin, joka on sinänsä hyvä motivaattori kierrättämiselle. Toisaalta kaupat eivät jaa kuponkeja hyvää hyvyyttään, vaan tavoitteena on lisätä kuluttajan halua ostaa uutta, eli tehty hyvä voi helposti valua viemäriin heräteostoksen muodossa. Kuten vaatekeräykset, on vaatteiden palauttaminen kauppoihin kuitenkin helppoa kuluttajalle.

Se, mitä vaatteelle kaupassa tehdään, riippuu jälleen kerran sen kunnosta. Karell uskoo, että vaateyrityksetkin lajittelevat saapuvat tuotteet laadun mukaan ja hyödyntävät niitä sen perusteella eri tarkoituksiin. Hyvälaatuiset materiaalit menevät todennäköisesti mekaaniseen kierrätykseen, jossa vaatteet erotellaan kuituihin, jotka hyödynnetään uusina vaatteina tai esimerkiksi imeytysmattoina ja autojen sisusteina. Osa vaatteista päätyy kuitenkin mitä todennäköisimmin suoraan polttoon. Karell haluaa kuitenkin uskoa, että vaateyritykset haluavat hyödyntää saamansa materiaalin mahdollisimman tehokkaasti, eikä polttaminen vaatteiden kierrätyksessä ole ensimmäinen vaihtoehto.

MUTTA TULISIKO VAATEKETJUILLA ylipäätään olla vastuuta vaatteiden hävittämisessä? Kuluttajat kuitenkin ostavat tuotteet, ketjut vain toimivat tuottajina. Karell toteaa, että mikäli kuluttaja tiedostaa, että hänen vaatteillaan olisi ehkä käyttöä jollekulle toiselle, on paras vaihtoehto pistää ne itsenäisesti eteenpäin. Mikä tahansa on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin se, että vaatteita kerääntyy kaapin pohjalle, mistä ne lopulta päätyvät sekajätteeseen. Karell kannustaa yrityksiä ainakin antamaan kuluttajalle mahdollisuuden tuotteen palauttamiseen.

Myös Ellen MacArthur – säätiön raportissa todetaan, että vaateyrityksillä on merkittävä rooli vaatteiden kiertokulun parantamisessa, sillä juuri ne suunnittelevat ja myyvät vaatteita. Siten ne päättävät myös myytävien vaatteiden materiaalit ja sen, kuinka usein uusia vaatteita tulee markkinoille. Kierrätyksen näkökulmasta vaatevalmistajat siis säätelevät hävitettävien tuotteiden laatua ja määrää ja voivat näin ollen valinnoillaan helpottaa prosessia huomattavasti.

KAIKKI VAATTEET EIVÄT kuitenkaan ole niin hyvässä kunnossa, että niitä voisi kierrättää eteenpäin. Monien vaatteiden käyttö lakkaakin siihen, että ne reikiintyvät tai menevät muuten hajalle. Monista rikkinäisistäkin vaatteista saadaan vielä Karellin mukaan eroteltua materiaalia, riippuen toki siitä, mistä materiaaleista tuote itsessään on tehty. Kaikkein helpointa materiaalien kierrätys on, mikäli vaate on selkeästi yhtä raaka-ainetta, eli se on valmistettu esimerkiksi sataprosenttisesti polyesteristä. Tällaisille vaatteille löytyy aina paljon helpommin käyttökohteita materiaalitason kierrätyksessä.

Hyvin usein vaatteissa käytetään kuitenkin materiaalisekoitteita, sillä ne parantavat vaatteiden ominaisuuksia. Esimerkiksi elastaania yhdistetään muihin kuituihin tuomaan vaatteille joustavuutta ja sitä käytetään erityisen paljon esimerkiksi urheiluvaatteissa. Se aiheuttaa kuitenkin monenlaisia ongelmia kierrätysprosessissa, ja Karell toivookin, että elastaanille löydettäisiin tulevaisuudessa jokin korvaaja. Nykytilanteessa kuluttajan pitäisi siis pystyä arvioimaan, valitako ominaisuuksiltaan hyvä materiaalisekoitteesta valmistettu tuote vai varmistaako vaatteen helppo kierrätys ostamalla yksittäisestä materiaalista tehdyn tuotteen.

Harva osaa sanoa etukäteen esimerkiksi sitä, nyppyyntyykö vaate käytössä. Sen sijaan jokainen voi pohtia, sopiiko vaate pitkällä tähtäimellä omaan tyyliin vai onko kyseessä vain sesonkituote, johon tulee myöhemmin kyllästymään.

VAATTEIDEN YLEISEN LAADUN tunnistaminen ylipäätään on asia, joka jokaisen kuluttajan tulisi oppia, sillä laadukkaat vaatteet kestävät luonnollisesti käytössä pidempään ja luovat siten vähemmän tarvetta kierrätykseen. Ilman tekstiilialan asiantuntemusta ostajien on kuitenkin vaikea arvioida vaatteiden ominaisuuksia. Harva osaa sanoa etukäteen esimerkiksi sitä, nyppyyntyykö vaate käytössä. Sen sijaan jokainen voi pohtia, sopiiko vaate pitkällä tähtäimellä omaan tyyliin vai onko kyseessä vain sesonkituote, johon tulee myöhemmin kyllästymään. Heräteostoksia on välillä vaikea välttää, jopa Karell kokee sen olevan haastavaa. Tyylilleen uskollisena pysyminen kuitenkin helpottaa ostosten tekemistä. ”Kun oman tyylinsä tunnistaa, niin kykenee tekemään myös ratkaisuja” Karell toteaa.

Vaatteiden kierrätys on lopulta vasta alkutaipaleellaan oleva ala. Vaikka kierrätysinfrastruktuuri puuttuukin toistaiseksi, on kuluttajalla silti tarjolla vaihtoehtoja vaatevuokraamoista kirpputoreihin asti, eikä niitä kannata jättää hyödyntämättä.

Saatanan saappaat

Kuvittele mielessäsi ylisuuret, mökin kalareissuilla käytettävät, vanhat haisevat nahkasaappaat. Sen jälkeen kuvittele mielessäsi ajatus näiden seksikkyyden perikuvien yhdistymisestä valtaan. Absurdia. Mutta silti täyttä realismia. Miksi?

TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Helmi Partanen

“Power is a trick, a shadow on the wall, and even a very small man can cast a very large shadow”, todetaan fantasiamaailman valtapeleihin keskittyvässä tv-sarjassa Game of Thronesissa. Mielenkiintoinen kielikuva resonoi tarkemmin pohdittaessa erittäin osuvasti reaalimaailman ja sen poliittisen kentän kanssa.

Tietyt poliittiset voimahahmot onnistuvat luomaan itselleen suuria varjoja. Ei tarvitse miettiä Urho Kekkosta tai Sauli Niinistöä kauemmas. “Poliittiset saappaat”, joita nämä konservatiivisen äijäkulttuurin ilmentymät kantavat mukanaan, ovat kansan ja median silmissä valtavat. Ja näiden aurinkokuninkaina itseään pitävien hahmojen päissä varmasti vielä sitäkin suuremmat. Populismin, arvokonservatismin ja öyhötyksen kukoistaessa Suomen poliittisella kentällä etsivät kansalaiset jälleen messiasta joukostaan johtamaan sen syviä, ”jalomielisiä” rivejä nykypäivän saatanoita, kuten homoja, feminismiä ja ihmisoikeuksia vastaan.

Mikä meitä näissä voimahahmoissa niin kiihottaa? Miksi ylipäätään tarvitsemme vahvoja, konservatiivisissa arvoissa kylpeviä perinteisiä äijäjohtajia täyttämään edellisten jättämiä ”poliittisia saappaita”?

JOS LÄHTEE POHTIMAAN asiaa saappaiden poliittisen metaforan kautta, joutuu toteamaan sen tuottavan lähes yhtä vastenmielisiä mielleyhtymiä kuin Antti Rinteen pekonipasta, taidonnäyte mäntsäläläisen gourmet-kulttuurin huipulta. Nimenomaan saappaat ovat olleet Suomen poliittisessa kulttuurissa hallinneen äijäkulttuurin ilmentymä. Ne ovat historiallisesti olleet maskuliinisen voiman symboli: iso mies yhdistyy isoihin kenkiin, ja fyysinen voimahan on tietenkin valtaa ja johtajuutta parhaimmillaan! Voi hyvä luoja… Jotain kertoo se, miten usein Matti Vanhaseen liittyvässä uutisoinnissa huomioidaan nimenomaan hänen fyysinen kokonsa merkittävänä vahvuutena, vaikka kaverin karisma on muuten verrattavissa kolmanteen kertaan lämmitettyyn paahtoleipään.

Poliitikot ja mediakenttä ylläpitävät retoriikallaan tämän trendin jatkuvuutta. Esimerkiksi puolueen puheenjohtajan vaihtuessa korostetaan usein sitä, miten suuret saappaat uudella on täytettävänään edellisen jäljiltä. Tämä uutisointi oli keskiössä esimerkiksi viime kesäisen Vihreiden puoluekokouksen jälkeen Ville Niinistön vaihtuessa Touko Aaltoon.

Tämä ”pieni lingvistinen detalji”, joka liittyy saappaiden täyttämiseen retoriikkana, saattaa tuntua merkityksettömältä. Todellisuudessa tämänkaltaiset hallitsevat, fyysiseen kokoon ja voimaan liittyvät metaforat kuitenkin ylläpitävät vallitsevaa tilannetta ja edustavat jatkuvuutta. Eli niin kauan kuin on täytettävä saappaita, johdettava äksyllä maskuliinisella auktoriteetilla ja syötävä sydänkohtauksia aiheuttavaa pekonipastaa ollakseen statuksensa arvoinen johtaja, ovat muutoksen mahdollisuudet heikot. Saapasmetafora on vain yksi esimerkki näitä vallitsevia valtarakenteita ylläpitävistä voimista.

Esimerkiksi keskusta on jo vuosikymmeniä etsinyt uutta messiasta Kekkosen valtaistuimelle. Yllättyykö kukaan siitä, että kaikki spekuloidut kandidaatit Paavo Väyrysestä Esko Ahoon ja Juha Sipilään ovat olleet nimenomaan näitä perinteisen, arvokonservatiivisen äijäkulttuurin edustajia?

Poliittisia saappaita pyritään täyttämään mahdollisimman paljon edellisiä hallitsijoita muistuttavilla hahmoilla. Tämä johtaa väistämättä tilanteeseen, jossa poliittisen historian miesvaltaisuudesta johtuen lähinnä miehet nähdään tulevaisuudessakin ainoina sopivina vaihtoehtoina. Äijät on hallinnu ennenkin, ja siksi äijien on hallittava myös jatkossa, räh räh. Yhtä loogista kuin ajatus krapulan estämisestä tequilaa kittaamalla tai aivovaurion ehkäisemisestä kuuntelemalla Petri Nygårdin tuotantoa. Kaikesta huumoriarvosta huolimatta emme tarvitse politiikkaan enää yhtään lisää näitä itseään jumalan valitsemina kekkosina pitäviä Väyrysiä.

ONNEKSEMME TULEVAISUUS NÄYTTÄÄ tuovan muutosta tähän vallinneeseen kulttuuriin. Vaikka Donald Trumpin valinta ja monet muut kansainvälisen ja kansallisen politiikan trendit taistelevatkin näiden perinteisten, konservatiivisten äijäarvojen puolesta, tuntuvat ne pikemminkin joutsenlaululta ennen uutta aikaa. Saappaiden täyttämisen kaltaiset maskuliiniset metaforat menettävätkin merkitystään oleellisesti, kun johtajuus politiikassa ja taloudessa yhdistyy kategorisesti vähemmän miehiin. Metafora himmenee, kun naiset aletaan nähdä luonnollisena asiana näissä rooleissa yksittäisten poikkeuksien sijaan.

Saappaat retoriikkana näyttävät olevan kuoleva luonnonvarana, ja hyvä niin. Poliittisten johtajien etsiminen täyttämään edellisten saappaita estää muutoksen mahdollisuudet. Kun uusiksi johtajiksi haetaan vain edellisten kaltaisia hahmoja, haikaillaan menneeseen aikaan ja ollaan jo valmiiksi askeleen perässä muutos kun on välttämätöntä, mikäli mielii säilyä relevanttina. Surullisena esimerkkinä tästä menneen haikailusta mainittakoon SDP:n politiikka, joka on Mäntsälän pekonipastakeisarin Antti Rinteen aikana taantunut monilta osin kivikaudelle AY-kähmintöineen ja synnytystalkoineen.

VAIKKA HISTORIAN SANOTAANKIN toistavan itseään, ihmiskunta voi oppia vain virheistään. Saappaiden täyttämisen metaforan maskuliininen historiallinen merkitys on kiistaton. Juuri siksi onkin niin tärkeää kiinnittää huomiota näihin ilmiöihin ja oppia niistä saappaat kun toimivat saatanallisena metaforana myös kaikelle sille taantumuksellisuudelle, jota meidän on syytä halveksua ja inhota politiikassa.

Eräät viisaat miehet ovat sanoneet, ettei tunteen vastakohta ole järki, vaan tunteettomuus. Ja juuri siksi meidän onkin niin tärkeää tuntea.

Juttua varten on haastateltu poliittisen historian professori Pauli Kettusta.