Viina vaikein voitehista

Alkoholismi on monelle suomalaiselle arkipäivää. Lähes jokainen meistä tuntee edes yhden alkoholistin, toiset lähemmin kuin toiset. Alkoholistille juomisen lopettaminen on helpommin sanottu kuin tehty, eikä se ole ihme: kyse on kroonisesta sairaudesta.

Teksti: Emilia Tiainen Kuvat: Roosa Kontiokari

Alkoholiriippuvuudessa ihmisen keho ja mieli tulevat ajan saatossa riippuvaiseksi alkoholista. Alkoholin käytöstä tulee pakonomaista, eikä alkoholisti välttämättä kykene lopettamaan juomista yksin. Riippuvuudesta seuraa usein vaikeuksia sosiaalisten suhteiden kanssa; kun henkilö ei halustaan ja peloistaan huolimatta pysty lopettamaan juomista, aiheuttaa se häpeän tunnetta. Alkoholisti yrittää usein peitellä juomistaan ja valehtelu haittaa hänen ihmissuhteitaan. Vanha sanonta kuuluukin: ”Mistä tietää, että alkoholisti valehtelee? Hän avaa suunsa.”

Vaikka alkoholismilla on sosiaalisia seurauksia ja riippuvuus on henkistä, on kyseessä erittäin fyysinen, koko kehon toimintaan vaikuttava vakava sairaus. Pitkään jatkuva suurien määrien juominen vahingoittaa kehoa, eikä juomisen lopettaminen seinään ole vaaratonta. Vieroitusoireet voivat olla sietämättömiä ja jopa hengenvaarallisia.

Alkoholismi ei synny itsestään. Henkinen riippuvuus syntyy pikkuhiljaa ajan myötä, kun ihminen alkaa käyttää alkoholia henkisen pahoinvoinnin lääkkeenä. Kun krapulat alkavat tuntua sietämättömiltä, helpotusta haetaan pullon pohjalta. Alkoholisti ajautuu juomisen kierteeseen, minkä myöntäminen voi olla vaikeaa. Tämä voi johtaa avunsaannin viivästymiseen. 

Perinnöllisyydellä on oma roolinsa alkoholismiin sairastumisessa. ”Kun tarkastellaan perintötekijöiden eli geenien merkitystä alkoholiriippuvuudessa tai alkoholinkulutuksessa, perintötekijät selittävät keskimäärin noin puolet yksilöiden välisistä eroista”, kertoo Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tutkija Petri Hyytiä

”Geeniperimä ei kuitenkaan sellaisenaan etukäteen pakota ketään alkoholistiuralle, vaan geenit toimivat aina ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa. Tämä näkyy vaikkapa siten, että nuorilla päihdekokeilut selittyvät lähes kokonaan ympäristötekijöiden avulla. Jos päihdekäyttö jatkuu kokeilujen jälkeen, geenien merkitys korostuu enemmän, koska silloin päihteet kohtaavat geenien ohjaamat elimistön biologiset ominaisuudet, jotka määräävät sen, koetaanko päihdekäyttö positiivisena vai negatiivisena.”

Kun kierre katkaistaan terveydenhuollossa, on potilas usein juonut jo pitkiä aikoja. Vieroitusoireet voivat kestää monta päivää. ”Tapahtumaketjua voisi kuvata vaikkapa vaakavertauksella: kun alkoholi painaa toista vaakakuppia alaspäin, toinen vaakakuppi edustaa muutoksia, jotka pyrkivät tasaamaan alkoholin lamaavaa vaikutusta, pitämään vaa’an tasapainossa. Kun alkoholi sitten äkkiä poistuu elimistöstä, vaakakuppi heilahtaa ylöspäin ja hermosto onkin yliärtyneessä tilassa. Tämä ilmenee vieroitusoireina, joihin kuuluvat vapina, hikoilu, sydämen tykytys, levottomuus, ärtyisyys ja jopa sekavuus. Vieroitustilan ollessa vaikea sitä kutsutaan nimellä delirium tremens, joka on hengenvaarallinen tila”, Hyytiä toteaa.

Alkoholismista ei voi koskaan parantua. Ryyppyputkesta on kuitenkin mahdollista irrottautua. Yleinen sääntö on, ettei raitistumiseen pyrkivä saisi juoda enää lainkaan, sillä jo muutama annos alkoholia voi käynnistää uuden kierteen. Täysraittius vaatii yleensä 3–6 kuukauden selvän jakson. Se on monille todella suuri haaste ilman ammattilaisten tukea. Alkoholin himo voi jatkua vielä kuukausia lopettamisen jälkeen.

Alkoholiriippuvuus voi tuntua kaukaiselta sellaiselle ihmiselle, jonka elämää se ei ole koskettanut läheltä. Tosiasiassa puhutaan kuitenkin kansanterveydellisestä ongelmasta; suomalaisista 10–15 prosenttia kärsii jossain vaiheessa elämäänsä alkoholiriippuvuudesta. Se voi iskeä kenelle tahansa, missä vain elämänvaiheessa. 

Alkoholin aiheuttamien sairauksien riski alkaa Hyytiän mukaan nousta huomattavasti silloin, kun alkoholia kuluu miehellä 23–24 ja naisella 12–16 annosta viikossa. Luvut eivät kuulosta mahdottoman suurilta opiskelijaelämää viettävälle nuorelle. Mikäli on huolissaan omasta tai läheisensä alkoholinkäytöstä, kannattaa asiasta keskustella esimerkiksi YTHS:n sairaanhoitajan kanssa.

Kansallisen identiteetin häilyvä verho modernismin dystopiassa

Kun jenkkipolitiikan nouseva supertähti, demokraattien progressiivista siipeä edustava edustajainhuoneen nuorin jäsen Alexandria Ocasio-Cortez jakaa Twitterissä (7.2.2020) The New York Timesin Suomen tulevaa perhevapaauudistusta käsittelevän artikkelin, riemu repeää ja taivas halkeaa palasiksi. Ei saatana. Suomi mainittu! TORILLE!

Teksti: Akseli Rouvari Kuvat: Elina Tuominen

Suomalainen mielenlaatu on kummallinen. Kansa, jonka ”I don’t give a fuck” -asenne tiivistyy usein kimiräikkösmäiseen välinpitämättömyyteen, hakee suorastaan maanisesti muiden hyväksyntää ja mehustelee päivätolkulla, kun se noteerataan oman kuplansa ulkopuolella. Suomi mainittu. Mistä ihmeestä tämä jo kansallispiirteeksi – ja itseironiseksi meemiksi – muodostunut tapa kumpuaa? Ja mikä ihme, tai kuka, määrittelee mielenlaatuamme, ja millaisia suomalaisuuden aspekteja heijastelemme sisältämme?

Heti alussa tulisi tietysti määritellä, mitä tarkoitetaan Suomen kansalla, suomalaisuudella, tai suomalaisella asenteella ylipäätään. Eikä se määrittely ole missään nimessä helppoa puuhaa, ainakaan tässä kontekstissa. Tyydytään siis tyypilliseen valtsikalaiseen tapaan toteamaan: sosiaalisia konstruktioita kaikki. Lienee tässä tilanteessa siis mielekkäintä käsitellä aiheita stereotypioiden tasolla näennäisen kaikkivoipaisuuden kusettamisen sijasta. Tässä siis kaksi senttiäni asiasta: suomalaisuus on monimuotoista ja monipuolista. Lopulta se on kuitenkin kapitalistis-nationalistisen järjestelmän luomaa kollektiivista individualismia, kuten kaikkien muidenkin länsimaisten valtioiden identiteetit. Se ei tietenkään ole kategorisesti huono asia, mutta ehkä juuri tämän takia pyrimme tekohengittämään kuvitelmaa siitä, että olisimme suomalaisina jotenkin poikkeuksellisia tai erilaisia. Kylmä fakta on vain se, että ei, me emme ole. Emme yhtään sen erilaisempia kuin Joe Bidenin ainakin viisi kertaa mikrossa lämmitetyt poliittiset, ”freesit” uudistukset, suhteessa Hillary Clintonin vastaaviin ummehtuneisiin raikkauden tuulahduksiin neljä vuotta sitten.

–pyrimme tekohengittämään kuvitelmaa siitä, että olisimme suomalaisina jotenkin poikkeuksellisia tai erilaisia.

Jätetään kuitenkin kulttuurillinen (ja poliittinen) nihilismi sikseen (vaikka kaikki onkin poliittista), ja keskitytään hetki suomalaisuuden kulttuuriin. Ainakin omasta egosentrisestä näkökulmastamme katsottuna on selvää, että suomalaiset ovat erikoinen kansa erikoisella kulttuurilla ja erikoisilla perinteillä varustettuna. Tai ainakin me itse haluamme ajatella niin, ja sitä kautta harrastamme tähän liittyvien stereotypioiden vahvistamista. Meillä on rakkaita perinteitä kuten saappaanheitto ja eukonkanto, mämmi ja sauna, terva ja sukset, Nokia ja northern lights. Suomi tunnetaan myös hevimusiikista, pitkistä ja kauniista talvista (natiivin naurua tähän väliin), huonosta nykymenestyksestä niin urheilussa kuin Euroviisuissa (ennen oli kaikki paremmin!!1!), ja tietenkin Kalevalasta. Kulttuurimme ominaispiirteet sekä perinteet ovat suomalaisille tärkeitä, ja niitä vaalitaan ihan syystä. Mikään ei voita lauantai-illan saunaa, juhannusmökkiä, tai iltapäivälehtien lukemista pääsiäisen aikaan, kun saa todistaa Juha Miedon syövän jo neljättäkymmenettä tuokkosellista mämmiä. Tai mikä parasta: kun pääsee katsomaan sitä oikein suorassa lähetyksessä telkkarista parhaaseen katseluaikaan! (Enbuske, Veitola & Salminen, 13.4.2017)

Toisaalta kun mietitään, mikä on relevantimpaa suomalaisuuden kannalta kuin yksittäiset hassutukset ja perinteet, nousee esille kiistämättä moderni kansallisvaltio kulmakivineen. Voimme varmasti olla ylpeitä huomatessamme, että postmodernia suomalaisuutta edustavat oikeastaan parhaiten arvot ja saavutukset, joiden varaan maamme valtio- ja yhteiskuntajärjestelmä on rakennettu. Hyvinvointivaltio, maksuton koulutus, sukupuolten välinen tasa-arvo, globaalilla sekä länsimaisellakin mittakaavalla pienet tulo- ja luokkaerot, oikeusvaltio, toimiva demokratia. Muun muassa. Monissa näistä Suomi on usein profiloitunut edelläkävijänä, ja maabrändimme nojaa vahvasti hyvinvoivaan suomalaiseen, maailman onnellisimpaan kansaan ja ”maailman parhaaseen maahan”.

Miksi ihmeessä synkkyys ja pahoinvointi nähdään sisäänpäin suomalaisuuden ytimenä, vaikka paperilla meillä menee niin hyvin niin monilla mittareilla?

Suomalaisuuden brändäys onnellisuuteen ja hyvinvointiin on perisuomalaisen mielenmaiseman stereotypiaan peilaten kiinnostava. Tunnemme perinteisesti paremmin tarinat tuhansien murheiden maasta, jossa kaikki joululaulut kulkevat mollissa ja yhteisiin juhliin mennään murjottamaan, jossa tilastot perheväkivallasta ja miesten itsemurhatilastot ovat huolestuttavan korkeita, ja jossa kokonaisen sukupolven kokemia sotatraumoja on purettu seuraaviin jo 40-luvulta asti. Yritetäänkö tätä stereotyyppistä stigmaa kompensoida pois korostamalla ulospäin suomalaisten hyvinvointia ja sitä, miten meillä kuitenkin on kaikki tosi hyvin?

Toisaalta tilastot eivät valehtele, ja niissä Suomi kiistämättä pärjää aivan helvetin hyvin. YK:n onnellisuusraportti vuonna 2019 paljasti Suomen olevan maailman onnellisin maa jo toista vuotta putkeen ennen Tanskaa, Norjaa ja Islantia – maita, joita usein tunnumme katsovan ihaillen ylöspäin. Entä mitä kaikkea muuta erilaiset indeksit ja arviot osoittavat Suomesta? Suomi on maailman vakain valtio (Fragile States Index 2018), Suomi on maailman vapain maa (Freedom in the World 2018), Suomi on maailman turvallisin maa (The Travel and Tourism Competitiveness Report 2017), Suomessa on maailman paras hallinto (The Legatum Prosperity Index 2018: Finland), ja Suomi on maailman neljänneksi paras maa (The Good Country Index). Nämä siis aivan jäävuoren huippuna lukuisten tunnustusten joukosta.

Ovatko tarinat synkästä ja karusta suomalaisuuden perinteestä siis vain tarinoita, ja negatiiviset stereotypiat todella vain… stereotypioita? Miksi ihmeessä synkkyys ja pahoinvointi nähdään sisäänpäin suomalaisuuden ytimenä, vaikka paperilla meillä menee niin hyvin niin monilla mittareilla? Eivätkö tilastot näytä pahoinvointiamme, vai onko pessimismi sittenkin onnellisuuden avain? Vai onko pessimismi pelkästään luomamme kulttuurillinen kokemus, taas yksi konstruktio?

Ken tietää. Se, mikä on kuitenkin varmaa, on että aiemmin sivuttu suomalainen hyvinvointivaltio on aidosti maailmanlaajuisesti tunnettu ilmiö, johon viitataan esimerkiksi jenkkien poliittisella kentällä säännöllisesti, niin hyvässä kuin pahassa. Demokraattien presidenttiehdokkuutta tavoitteleva Bernie Sanders on esimerkiksi käyttänyt poliittisten uudistuksiensa, kuten kaikille ilmaisen julkisen terveydenhuollon (Medicare for all), ja maksuttoman koulutuksen referenssinä suomalaista hyvinvointivaltiota ja sen mekanismeja. Erityisesti suomalainen koulutus, terveydenhuolto ja hyvinvointivaltio nähdään maailmalla edistyneinä mekanismeina – utopioina – ja Pohjoismaat yleisesti monien ihanneyhteiskuntina. Toki aina löytyy myös niitä, joille yhteiskuntamme näyttäytyy pikemminkin painajaisena. Vaikka PISA-tulokset laskevat ja koulutuksesta on leikattu massiivisesti viimeisen kahden vaalikauden aikana, suomalainen koulutus ja sen laatu ovat maailmalla laajalti tunnettuja. Ne ovatkin todellisia suomalaisuuden perinteitä, joiden varaan yhteiskuntaamme on rakennettu pitkään, ja joiden arvo tunnustetaan globaalisti sekä lokaalisti, poliittisen kentän laidalta laidalle, toki pienin varauksin. Samaan kategoriaan kuuluvat myös hyvinvointivaltion muut turvaverkot, kuten sosiaaliturva ja lähes maksuton julkinen terveydenhuolto. Muun muassa näistä palikoista rakentuvat moderni suomalaisuus ja modernin suomalaisen yhteiskunnan kruununjalokivet.

Suomalaisten stereotyyppiset toimintatavat ilmenevät varsin usein myös valtion itsensä toiminnassa. Jos suomalaiset nähdään ulkopuolelta katsottaessa usein ujona kansana, joka ei tee itsestään numeroa tai muutenkaan ota vahvasti kantaa suuntaan tai toiseen, voi Suomen valtiosta poliittisessa mielessä sanoa aivan samaa. Juupas-eipäs-kansa, joka kuuluu Euroopan unioniin, mutta ei silti ole valmis ottamaan siellä aktiivista roolia, höpisee ristiriitaisia NATO-optioista, veljeilee milloin Yhdysvaltojen, milloin Venäjän ja milloin Kiinan kanssa. Selkeästi siis tyyppi, joka haluaa miellyttää kaikkia ja olla suututtamatta ketään. Suomi juhlii rooliaan maailman läpinäkyvimpänä valtiona ja demokratian luvattuna maana, mutta rahtaa opportunistisesti pandoja Kiinasta Ähtäriin ja kiillottaa Xi Jinpingin kenkiä kielellään. Sellaista suomettumisen perinnettä, joka elää ja kukoistaa edelleen. On tietenkin totta, että Suomi kokonsa ja maantieteellisen sijaintinsa vuoksi joutuu tekemään kompromisseja. Sopii kuitenkin miettiä, mitkä ovat ne länsimaiset jakamattomat arvot, joiden edistämiseen Suomi haluaa sitoutua globaalisti.

–tämän matkan jälkeen on helppo todeta, että kyllä suomalaisuus jotain tarkoittaa.

Tämän demokratian ja oikeusvaltion ihmemaan historiasta löytyy kyllä muutenkin lievästi sanottuna kyseenalaisia asioita. Lintukotomme muun muassa taisteli Natsi-Saksan lipun alla toisessa maailmansodassa, maatamme hallitsi käytännössä yksinvaltias yli 25 vuoden ajan vuoteen 1982 asti ja homoseksuaalisuus määriteltiin rikokseksi vielä vuonna 1971. Suomi on tietysti hyvin eri maa tänä päivänä kuin noina aikoina, mutta nämä seikat osoittavat arvokkaiden ja kauniiden perinteidemme sekä periaatteidemme haurauden. Sitä sopii muistella tänään, kun monet jakamattoman tärkeistä arvoistamme tulevat avoimesti kyseenalaistetuiksi tiettyjen poliittisten tahojen toimesta, ja ovat pahasti vaakalaudalla useissa Euroopan valtioissa.

Nihilismi, pessimismi ja kriittisyys sikseen, tämän matkan jälkeen on helppo todeta, että kyllä suomalaisuus jotain tarkoittaa. Kaikki nämä sosiaaliset konstruktiot, kaikki nämä kuvitellut yhteisöt – ehkä niissä sittenkin on jotain. Koska mitä me olisimmekaan ilman yhteisöjä. Ilman eksistentialismiamme kuvittavia ja historiallista jatkumoamme rakentavia perinteitä, ja ilman sen kaiken mahdollistavaa kattoa, kulttuuria. Ja tämän kaiken merkitys konkretisoituu meille ennen kaikkea, koska, Kjell Westön hienon, modernin suomalaisen klassikkoromaanin päätössanoja siteeraten: ”Voi kuinka työlästä onkaan pyristellä maailmassa vuodesta toiseen, ja samalla se on ainoa onni”.

Työ muiden joukossa

Mitä on seksityö? Onko se edes laillista? Groteski tapasi seksityöntekijöitä ja kyseli heiltä alasta, josta harva puhuu avoimesti ja vielä harvempi omalla nimellään. Miksi seksityöstä on vieläkin niin vaikea puhua?

Teksti: Emilia Tiainen Kuvitus: Juulia Jokinen

Seksityöllä on monta määritelmää. Osa seksi- ja erotiikka-alalla työskentelevistä katsoo seksityöksi kaiken strippaamisesta asiakkaiden panemiseen. Silloin seksityö on kattotermi, jolla viitataan muun muassa pornoteollisuuteen, eroottisiin tanssijoihin, escort-palveluihin ja prostituutioon. Osalle alan toimijoista on tärkeää erottaa esimerkiksi tanssijana toimiminen niin sanotusta full service -seksityöstä. 

Tässä artikkelissa seksityö viittaa erityisesti full service -työhön eli prostituutioon. Seksityö on terminä parempi, sillä se on neutraali ja sisältää alan ymmärtämisen kannalta tärkeän asian: sanan työ

Maailman vanhin ammatti vai naisiin kohdistuvaa väkivaltaa? 

Monen ensimmäinen reaktio kysyttäessä seksityöstä on huoli ihmiskaupasta ja pakkotyöstä. Keskustelua määrittää usein ajatus uhrista. Käsite tuo mieleen ajatuksia hyväksikäytöstä, väkivallasta ja vallankäytöstä, uhrista, objektista ja pakosta. Seksityöntekijöiden oma ääni jää kuitenkin usein keskustelussa kuulumattomiin.

Seksiä kaksi ja puoli vuotta myynyt Henna on miettinyt paljon sitä, onko hän päätynyt alalle pakon kautta. Hän on transnainen, joka maksoi seksityöllään transitionsa ulkomailla. Sieltä hän päätyi hakemaan apua kohdattuaan transfobisia asenteita hoitavalta lääkäriltä. 

“Olen jonkin verran pyöritellyt sitä vapaaehtoisuusaspektia. Periaatteessa en ollut vapaaehtoinen, vaan yhteiskunta pakotti siihen. Olisin voinut jäädä sinne transpolille ja jonottaisin varmaan vieläkin, mutta se olisi vaatinut paljon. Ensimmäisenä multa kysyttiin, että tykkäänkö leipoa pullaa ja seuraavaksi, että käytänkö seksikkäitä alusvaatteita. Lääkärin tapaamisen jälkeen masennuin. Ajattelin, että mähän kuolen sinne. Nyt prosessi on käytännössä maksettu ja lähden mielelläni muualle. Kirja sulkeutuu nyt.” 

Seksityössä en ole koskaan kohdannut fyysistä väkivaltaa.

Henna muutti lokakuun lopussa Hollantiin. Vaikka pakottavaa tarvetta jatkaa seksityötä ei enää ole, hän haluaa silti pysyä alalla. “Mut potkittiin pois Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiristä hoitajan töistä, kun aloin kyselemään oikeuksieni perään transnaisena. Lisäksi hoitajana päälleni on syljetty ja mua on lyöty niin kovaa, että hampaani lohkesi. Sen sijaan seksityössä en ole koskaan kohdannut fyysistä väkivaltaa. Siinä mä olen kontrollissa ja päätän itse, kenelle, milloin ja mitä teen.”

”Ja kun yksi näkökulma näkee mut uhrina, niin kyllä musta tuntuu, että olen itse se, joka niissä tilanteissa käyttää valtaa”, Henna kertoo. “Kerran mut on ryöstetty, mutta hänkin varoi koskemasta fyysisesti. Viron puolella keikkaa tehdessäni on tullut tekstarilla tappouhkauksia. Suomessa on useimmin kyse transfobisesta, henkisestä väkivallasta, joka jättää jäljet.”

“Toinen syy jatkamiselle on yhteisöllisyys. Missään muualla en ole kohdannut sellaisia ihmisiä, jotka hyväksyisivät mut tällaisena kuin olen. Minne tahansa menenkin, aina löytyy seksityöaktiiveja, jotka ovat valmiina auttamaan, tai jos ei muuta, niin ainakin tarjoamaan kupin kahvia.”

Kolmas syy jatkamiselle on hyvä toimeentulo. “Raha tietysti lisää vapautta. Jos puolen tunnin keikka vastaa kahdeksan tunnin työpäivää hoitajana, niin mulle jää aika paljon vapaa-aikaa käytettäväksi”, Henna naurahtaa. 

Lainsäädäntö hankaloittaa yhteistyötä

On mahdotonta arvioida, kuinka suuri osa Suomessa toimivista seksityöntekijöistä tekee pakkotyötä. Ei myöskään ole olemassa tietoa siitä, kuinka paljon seksityöntekijöitä Suomessa on. 

Kysymys parituksen uhreista on monimutkainen: “Paritus on toki ongelmallista, mutta sillä on väliä, mitä parittamisella tarkoitetaan”, selventää Tiia Forsström, joka on ollut alalla viitisen vuotta. Hän lähti alalle uteliaisuuttaan ja toteuttaakseen omaa seksuaalisuuttaan. “Paritus tarkoittaa sitä, että joku hyötyy toisen seksityöstä ilman, että se on seksityöntekijän edun mukaista. Tosiasiassa esimerkiksi meillä Suomessa paritus kriminalisoidaan kuitenkin sellaisella pykälällä, joka estää mua palkkaamasta henkilöä vastaamaan puhelimeen mun puolesta. En voi auttaa ketään kollegaani hankkimaan asiakkaita. En voi vuokrata työtilaani eteenpäin kollegoille, koska hyötyisin siitä rahallisesti. Eli se, onko mukana jotain paritukseksi tulkittavaa asetelmaa jonkun seksityössä ei vielä kerro, onko se reilua tai vapaaehtoista vai ei.”

Parituslainsäädännön on tarkoitus suojella ihmiskaupan ja pakkotyön uhreja. Parituspykälän lisäksi Forsströmin mielestä lainsäädännöstä löytyy keinoja puuttua pakkoon, vaikka paritusta koskevasta laista luovuttaisiin. “Väkivalta ja seksuaalisiin tekoihin painostaminen on kielletty rikoslaissa. Ihmiskaupan uhrien tunnistaminen on mahdollista, vaikka rikoksen uhriksi joutunut ei välttämättä tunnista sitä itse helposti. On paljon harmaata aluetta. Tämä on pääargumentti sille, miksi tähän pitäisi alkaa suhtautumaan työnä töiden joukossa. Se parituspykälä on moraalinen jäännös ajalta, jolloin ajateltiin, ettei seksityö ole työtä.”

Tähän pitäisi alkaa suhtautumaan työnä työn joukossa.

Myös Henna suhtautuu kriittisesti paritusta koskevaan lainsäädäntöön: “Yksi isoimmista syistä, miksi lähden Hollantiin on nimenomaan turvallisuus. Jos Suomessa ei olisi tällaista parituspykälää, niin jäisin mahdollisesti tänne. Jos saisi vuokrata jonkun toisen kanssa asunnon, asua siellä ja tehdä töitä yhdessä, niin jäisin ja maksaisin veroni Suomeen. Nyt meitä todennäköisesti syytettäisiin parituksesta. Lähinnä se parituslainsäädäntö pitäisi mun mielestä avata.”

Stigmaa, tasa-arvoa ja emotionaalista työtä

Seksipalveluiden myymisen oikeutuksesta käydään jatkuvasti keskustelua. Seksityöntekijän tulee maksaa veroja, mutta mainostaminen tai järjestäytyminen on tehty hankalaksi. Tämä on yksi esimerkki siitä, miten seksityötä ei kohdella työnä. “Työ tarkoittaa jotain, mitä aikuinen ihminen tekee hankkiakseen elantonsa. Se ei välttämättä ole aina kivaa, mutta se on silti vapaaehtoista. Työssä pitäisi saada jotkut järkevät työehdot ja -olot, mahdollisuus järjestäytyä, tehdä sopimuksia ja hakea töitä. Silloin kokonaisuus olisi selvä”, Forsström sanoo. 

Seksin kaupallisuuden ongelmallisuus ja stigmatisointi liittyy molempien naisten mielestä laajempaan keskusteluun seksuaalisuudesta. ”Ajattelen, että stigmatonta tilannetta on mahdotonta kuvitella ilman, että suhtautuminen naisten seksuaaliseen aktiivisuuteen muuttuu. Voidaan puhua laajemmasta huorastigmasta kaupallisen seksin ulkopuolella. Tänäkään päivänä, vaikka meillä on paljon enemmän tilaa ja naiset saavat puhua seksistä ja käydä erotiikkaliikkeissä ostamassa dildoja, aktiivisen seksuaalisen halun stigma ei ole lähtenyt mihinkään”, toteaa Forsström. Toisessa työssään seksuaaliterapeuttina hän näkee ilmiötä jatkuvasti.

Sukupuolikysymys vaikuttaa myös toisella tavalla: “Koko stigmasta ei päästä eroon ennen kuin uskalletaan tunnustaa myös se tosiasia, että tämä on ainoita aloja, jossa nainen tienaa enemmän kuin mies. Kautta aikojen seksityö on ollut ala, jonka kautta naiset ovat saavuttaneet sellaista itsenäisyyttä, joka ei olisi muuten ollut mahdollista. Ja totta helvetissä se vituttaa osaa jengistä!”

Ihmiset luulevat, ettei seksi- ja erotiikka-alalla tehdä mitään eettistä harkintaa.

Seksityö on osittain myös emotionaalista työtä. Osa alalla toimivista tarjoaa perinteisten panemispalveluiden lisäksi myös esimerkiksi girlfriend experience -palveluita, joissa fokus on hellimisessä ja läheisyydessä. Tämä on yksi asia, joka vaikeuttaa seksityön hyväksymistä työksi. Forsströmin mukaan seksityöntekijän emotionaalisessa läsnäolossa ei ole kyse mistään sen kummallisemmasta kuin vaikkapa psykoterapeutin emotionaalisessa läsnäolossa. Molemmissa tilanteissa ammattilainen on asiakasta varten, ei toteuttamassa omia tarpeitaan. 

Tunteisiin ja läheisyyteen liittyvien palveluiden kaupallisuus inhottaa ajatuksena vähintään yhtä monia kuin pelkän mekaanisen yhdynnän kaupallisuus. “Tiedän, että se liittyy osittain siihen stigmaan. Ihmiset luulevat, ettei seksi- ja erotiikka-alalla tehdä mitään eettistä harkintaa. Että tämä on pelkkää rahanhimoista nussimista. Totta kai se häiritsee, jos lähtökohtana on ajatus kouluttamattomasta, itsekkäästä bimbosta, joka ei pysty mihinkään muuhun ja joka näyttelee olevansa emotionaalisesti läsnä toiselle”, Forsström kertoo. 

“Miksi jokin asia, mitä voin tehdä ilmaiseksi muuttuu pahaksi ja vääräksi, jos pyydän siitä rahaa?” pohtii Henna. “Tämä on työ, joka käytännössä pelasti henkeni, enhän mä sitä voi hävetä. Olen nyt elossa ja tyytyväinen lopputulokseen. Ei mua kiinnosta enää se stigma. Transsukupuolisena tuntuu tosi oudolta ensin tulla ulos yhdestä kaapista ja mennä heti takaisin seksityön kanssa. En enää halua sitä, olin monta kymmentä vuotta kaapissa. En ole menossa enää takaisin.” 

Kohti kriminalisointia?

Seksityöhön liittyvään stigmaan vaikuttaa valtion asenne seksityötä kohtaan. Ruotsissa seksin ostaminen kriminalisoitiin kokonaan vuonna 1999 ensimmäisenä maana Euroopassa. Ruotsin malli levisi ensin Norjaan ja Irlantiin sekä myöhemmin Ranskaan. Poliittinen keskustelu Suomessa on Pro-tukipisteen toiminnanjohtaja Jaana Kauppisen mukaan pyörinyt pitkään nimenomaan kriminalisoinnin ympärillä. 

Pro-tukipiste on seksi- ja erotiikka-alalla toimivien ihmisten oikeuksia korostava sosiaali- ja terveysalan järjestö. Järjestö on poikkeuksellinen globaalissa mittakaavassa, sillä se ei tarjoa ainoastaan lopettamiseen kannustavia palveluita, vaan auttaa myös niitä seksityöntekijöitä, joilla ei ole aikomusta tai halua lopettaa seksityötä. 

Kun Kauppinen luki Ylen uutisen Ruotsin seksityön kriminalisoinnin juhlavuodesta, hän ihmetteli, kuinka eri kokemus asioista voi olla. “Se yhteiskunta, jonka osa seksityöntekijä on, juhlii tämän pahoinvointia ja haluaa viedä sen maailmalle. Harvoin on todistajana kahdessa näin eri maailmassa. Kaikki valta oli juhlijoiden puolella: valta kertoa, että tämä on hyvä. Niillä, joille se on katastrofaalista, ei ollut mitään valtaa. Viestintä saadaan tehokkaasti laulamaan sitä säveltä.“ 

Kauppisen mukaan viime syksynä järjestetystä ruotsalaisten seksityöntekijöiden omasta seminaarista ei yksikään tiedotusväline Ruotsissa kirjoittanut mitään. ”Tutkijat eivät uskaltaneet tulla seminaariin, sillä pelkäsivät sen negatiivisia seurauksia omalle asemalleen ja työlleen.”

Vaikka Ruotsissa kerrotaan menestystarinaa prostituution kitkemisestä, seksityöntekijöiden asema jäi lainsäädännön jälkeen. Kun seksityö kriminalisoitiin, se ei todellisuudessa lakannut olemasta, vaan siirtyi piiloon yhteiskunnan varjoihin. Seksityöntekijän identiteetin paljastuessa hän saattaa menettää lapsensa tai asuntonsa ja joutua kadulle. Vaikka seksityö on viranomaisten mukaan vähentynyt, parittaminen ja ihmiskauppa ovat yhä suuremmassa roolissa. Väkivaltaa esiintyy. 

Asenne seksityötä kohtaan on Ruotsissa vihamielinen. Vuonna 2010 Jonas Trolle Ruotsin poliisista kertoi BBC:lle näkemyksiään seksityöntekijöiden asemasta: “Prostituoituna olemisen kuuluisi olla vaikeaa yhteiskunnassamme. Vaikka emme laitakaan prostituoituja vankilaan, teemme heidän elämästään vaikeaa.”

Kauppisen mukaan Ruotsissa elää vahva käsitys siitä, että seksityö on yksiselitteisesti naiseen kohdistuvaa väkivaltaa. “Jossain vaiheessa vallitsi sellainen väärän tietoisuuden teoria: jos ihminen väittää olevansa ihan ok, se johtuu vain siitä, ettei hän ymmärrä omaa kurjuuttaan. Nämä ovat rakenteellisia valtaongelmia: kuka määrittelee ja kenen ymmärrys on tärkeää. Pitäisi mennä osallisuuden suuntaan, jossa seksityöntekijöiden oma ääni tulisi yhtä tärkeäksi kuin muidenkin.”

Seksityöläisten ääni ei pääse Kauppisen mukaan Suomessa yhtä hyvin kuuluviin kuin monissa muissa maissa. ”Pohjoismaista puhutaan aina tasa-arvon ja ihmisoikeuksien mallimaina, mutta jos ajatellaan marginaaliryhmiä, niin kyllä se välillä ihmetyttää, että meillä on edelleen seminaareja, joissa puhutaan ‘niistä’. Pohjoismaiden ulkopuolella ollaan totuttu siihen, että ihmiset itse tuovat oman näkökulmansa keskusteluun.”

“Tuntuu todella oudolta osallistua sellaisiin keskusteluihin, joissa on korkeintaan yksi ‘kokemusasiantuntija’. Ajatellaan, että kohderyhmää on kuultu, jos on kuultu yhtä sen edustajaa. On aivan eri asia puhua silloin, kun esimerkiksi puolet yleisöstä kuuluu siihen ryhmään. Toivoisin, että Pohjoismaissa ihmiset kokisivat osallistumisen turvalliseksi”, Kauppinen kertoo. 

Tämä on työ, joka käytännössä pelasti henkeni, enhän mä sitä voi hävetä.

Myös Tiia Forsström sekä Henna haluaisivat seksityöntekijöiden ääntä kuuluviin. Osittain tätä varten on vuonna 2018 perustettu seksityöntekijöille tarkoitettu verkosto FTS Finland, jonka kirjainyhdistelmä tulee sanoista fair trade sexwork. Järjestäytyminen voi olla tarpeellista, sillä seksityöntekijöiden olosuhteisiin vaikuttavat poliittiset asenteet ja muutokset. 

Viimeaikaisesta kehityksestä kertoo muun muassa se, että Naisjärjestöjen Keskusliitto julkaisi yhdessä Monika-Naiset liiton kanssa viime marraskuussa kannanoton, jossa vaadittiin hallitukselta tehokkaita toimia ihmiskaupan kitkemiseksi. Yksi vaadittu toimenpide oli seksin ostamisen täysi kriminalisointi. 

“Keskustelu myös muista mahdollisuuksista pitäisi nostaa pöydälle. Jatkuva kriminalisoinnin lisääminen ei näytä tuottavan sitä ratkaisua, mitä yhteiskunta on hakenut. Olen hämmentynyt siitä, kuinka kriminalisoinnin lisäämiseen uskotaan”, Kauppinen pohtii. 

Vaikka Suomessa seksin myyminen ja ostaminen on ainakin toistaiseksi laillista, rakenteet eivät ole yksiselitteisiä. “Lainsäädäntö on helposti tunnistettava rakenne, mutta ihan yhtä paljon vaikuttaa se, kuinka lakia tulkitaan. Ulkomaalaislain pykälä 148 mahdollistaa EU:n ulkopuolelta tulevien maahanpääsyn estämisen ja maasta poistamisen niissä tapauksissa, joissa yksilön edes epäillään myyvän seksiä. Tämä ei vaadi minkäänlaisia ihmiskauppaepäilyjä.” 

“Ihmiskauppalaki edellyttää, että olemme hereillä asian suhteen, mutta ulkomaalaislain pykälä pelottaa niitä ihmisiä, joilla on riski joutua hyvin vakavan rikoksen uhreiksi Suomessa. Jos heidät raiskataan tai pahoinpidellään, heillä on korkea kynnys tehdä viranomaisilmoitus, sillä he pelkäävät pykälää ja sen suomia mahdollisuuksia maasta poistamiseen. Vaikka pykälää ei aina sovellettaisikaan, mahdollisuus siihen on olemassa. Ja tämä riittää pelon herättämiseksi. Maahantulleille seksityöntekijöille saattaa olla vakavampi asia tulla karkoitetuksi kuin joutua seksuaalisen väkivallan uhriksi”, Kauppinen kertoo.  

Jokaisella on omat rajansa 

Kuten seksissä ylipäänsä, seksityössä omien rajojen tunnistaminen ja niiden sanoittaminen ääneen on erityisen tärkeää. “Tällä kentällä on muutama sellainen kirjoittamaton sääntö, joista kaikki ovat samaa mieltä ja jotka toimivat lähtökohtina. Yksi niistä on se, että tekemisistä ja rajoista sovitaan eksplisiittisesti. Se tietysti erottaa maksullisen seksin edukseen melkein mistä tahansa muusta tilanteesta. On sovittu alku- ja loppuaika sekä kerrotaan, mistä tykätään ja mistä ei. Sekä palveluntarjoaja että -ostaja kertovat rajansa ja toiveensa”, Forsström kertoo. 

“Omia rajojani on yritetty rikkoa tosi vähän, mutta olen tässäkin kohtaa monella tavalla etuoikeutettu. Lähdin alalle hyvin aikuisella iällä ja tilanne olisi ollut ihan eri, jos olisin ollut vaikka parikymppinen. Mulla on kuitenkin kollegoja, jotka saattavat joustaa omista rajoistaan, koska niillä on sellainen alitajuinen pelko, että jos niin ei tee, siitä seuraa uhkaava tilanne.” 

Myös Henna on miettinyt rajojaan: “Koska en pitänyt itseäni seksityöntekijänä ensimmäiseen vuoteen, niin omat rajat olivat ihan hukassa. Se aiheutti sellaisia tilanteita, jotka näin jälkikäteen ajateltuna olisivat olleet vältettävissä. Nykyään sanon pelin poikki.”

Kaikille rajan vetäminen ei ole yhtä helppoa. Taloudellisessa ahdingossa kynnys venyttää omia rajojaan on todennäköisesti huomattavasti matalampi. Sama koskee esimerkiksi asiakkaiden valintaa.

Syitä palveluiden ostamiselle on yhtä monta kuin on ostajia.

Vaikka seksityö integroitaisiin täysin osaksi yhteiskuntaa, on se poikkeuksellinen ala. Seksityön säännöt ja ehdot voisivat olla haastavia kirjoittaa auki, mutta se ei Forsströmin mielestä ole syy olla tekemättä niin. “Poikkeaahan tämä monesta, mutta niin poikkeaa aivokirurgiakin. Kun puhutaan seksuaalisuuden kanssa työskentelystä, ei sitä voida täysin verrata mihinkään muuhun alaan. Silloin puhutaan hyvin intiimeistä, arkaluontoisista, emotionaalisista, kehollisista kokonaisuuksista.”

Raha ja seksin kaupallisuus eivät kuitenkaan tee seksistä vähemmän intiimiä tai henkilökohtaista. Syitä palveluiden ostamiselle on yhtä monta kuin on ostajia. “Osalla aika ei riitä deittailuun ja osalla on ongelmia, joista on vaikea puhua yhden yön hoidolle baarista. Silloin seksityöntekijä on yksi vaihtoehto. Jokaisella on myös fantasioita, joita olisi kiva toteuttaa toisen kanssa, mutta ei välttämättä oman kumppanin”, sanoo Henna. Forsströmin mukaan seksityön tekeminen ei hänestä vähennä seksuaalisuuden merkityksellisyyttä: “Ei ole mitään järkeä tavoitella tilannetta, jossa seksuaalisuus lakkaisi olemasta ihmeellistä. Se nimittäin on ihmeellistä, ihmeellisempää kuin melkein mikään muu!”

Henna ei esiinny jutussa omalla nimellään asian arkaluonteisuuden vuoksi.

————————————————–

Suorittamisen syöksykierteessä

Teksti: Anni Rossi Kuvitus: Akseli Manner

Minua on jo pidempään kiusannut ristiriitainen olo. Mieli muuttuu rauhattomaksi. Rinta kumisee onttona, toisaalta sitä kiristää. Epämääräistä oloa on helpointa kuvata vähintään yhtä epämääräisellä tunteella. Tuntuu tyhjältä. Tyhjyys valtaa mielen missä ja milloin tahansa: sitseillä, töissä kahvitauolla, sängyssä unen rajamailla. 

Uskoin kauan häätäväni tyhjyyden jatkuvalla toiminnalla – tehokas suorittaminen toisi sisältöä elämääni! Tutkinto äkkiä kasaan, jotta pääsee kiinni merkittäviin töihin, siihen vakavasti otettavaan aikuisuuteen. Kesälomalla kelpo opiskelija suorittaa työharjoittelun ohessa sivuaineopinnot eikä laiskottele edes vapaa-ajallaan, vaan verkostoituu. Ennen kaikkea hän nauttii opiskelijaelämästä, ihmisen parhaasta ajasta. 

Monet ovat takertuneet tähän tarinaan. Ainakin kuulumisia vaihtaessa kerrotaan ensin, kuinka töiden jälkeen salitreenin lomassa kirjoitellaan kandia ja treenistä piristyneenä lähdetään järjestämään Kuppala-bileitä ja päivittämään ainejärjestön nettisivuja siinä sivussa. Usein kuulumisia ei ehditä tämän enempää vaihtaa, sillä on kiire Tiedekulmalle tekemään Moodle-tenttiä.

Täytin päivät kursseilla, työvuoroilla, järjestötoiminnalla, juhlilla. Useina päivinä ehti hengittää vain töistä luennolle rynniessä, puuskuttaen. Ontto olo ei kuitenkaan lähtenyt suorittamalla samalla 20 opintopistettä, järjestöpestejä ja kahta eri työtä. Mitä enemmän suoritin, sitä vahvemmin epäilin: onko tämä sittenkään tarpeeksi? Kaikki mitä tein, tuntui riittämättömältä räpellykseltä.

Tyhjä olo lienee kumpuavan usein riittämättömyydestä: pelosta, että oma toiminta on lopulta turhaa. Oravanpyörä syntyy tarpeesta löytää olemiselle tarkoitus. Pakonomaisen suorittamisen pauloissa luo itselleen nurinkuriseen tilanteen. Etsimällä merkitystä täydestä kalenterista tekee arjestaan ontomman kalenterimerkintä kerrallaan. Rehkimisellä on ankeat seuraukset, jos erehtyy suorittamaan asioita, joista on intohimoinen. Miten voi löytää tarkoituksen, jos suorittamalla kadottaa tärkeiden asioiden merkityksen?

Suorituskulttuurista on vaikea irtaantua, vaikka tunnistaisi sen tuhoisuuden. Olemme jumissa riuduttavassa kierteessä, jossa suorittaminen on sekä olemisen tarkoitus että keino saavuttaa tämä tarkoitus – siinä välillä usein tosin kadottaa itsensä merkityksettömyyteen. Kun oivalsin jauhavani kiireestä alati turtana, mutta samalla sanomatta oikeasti mitään, pysähdyin. Pysähtyminen ja olotilojen kohtaaminen ei yksin tuo merkitystä, mutta se on tietoista ponnistelua suorittamisen lopettamiseksi. Se, että uskaltaa pysähtyä hengittämään, on alku suorittamiskierteen katkaisemiselle: merkki siitä, että oravanpyöräkin voi pyöriä päätökseensä.

Yksilönä yksin ilmastonmuutoksessa

Ilmastokeskustelu hallitsee mediatilaa, ja yksilön valinnat ovat syynissä. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n sekä muiden organisaatioiden julkaistessa ajankohtaista dataa ilmaston ja ympäristön kriisiytyvästä tilanteesta paineet muuttaa kokonaisia yhteiskuntajärjestelmiä kasvavat. Tämä tarkoittaa väistämättä ihmisten elintapojen ja kulutustottumusten mukauttamista uuteen pakottavaan tilanteeseen. 

Teksti: Aku Houttu Kuvitus: Martta Kiikeri

Muutoskeskustelu käy kiivaana jopa suurimmissa uutismedioissa. Yksilölle kerrotaan tarinoita vähäpäästöisesti elävistä erakoista sekä ohjeita, kuinka ostaa kestäviä vaatteita ja näin vähentää roskamuodin kulutusta. Tiedostavimmissa kaveriporukoissa ilmapiiri on paheksuva punaisen lihan syöntiä ja erityisesti lentämistä kohtaan. Samalla pitäisi osallistua ilmastomarsseille ja lakkoilla, jotta politiikka muuttuisi.

Uusliberaaliin aikakauteen yksilön roolin ja vastuun korostus sopii kuin härkä teuraaksi. Ei ole ihme, että samaan tapaan kuin työllistyminen ja menestys ovat ihmisestä itsestään kiinni, niin ovat myös ilmastoteot. Ihmiset kuitenkin ahdistuvat epäonnistumisessaan ja kokevat huonoa omatuntoa, kun sortuvat jälleen halvan vaatteen ostoon tai ajan säästämiseen lentomatkalla. Kaikkihan tässä on kiinni yksilöstä, jonka pitäisi olla vahvempi kuin kulutuskulttuuria ylläpitävät rakenteet.

Uusliberaaliin aikakauteen yksilön roolin ja vastuun korostus sopii kuin härkä teuraaksi.

Ilmastokriisin ratkaisussa keskeisessä osassa on päästöjen vähentäminen. Merkittävin osin se täytyy tehdä muuttamalla ruokatottumuksia kasvispohjaiseksi, pääsemällä eroon fossiilisista polttoaineista liikenteessä ja energiantuotannossa sekä vähentämällä edellä mainittujen tarvetta. Lisäksi tarvitaan ehdottomasti myös merkittäviä muutoksia turhan materiaalin kuluttamiseen, mikä on myös merkittävä päästöjen aiheuttaja. Miksi siis kulutamme, vaikka sen tuhoisuus on tiedossa? Miksi yksilö ei pääse eroon kulutuksesta?

Kulutuksesta

Norjalaissyntyinen yhteiskuntatieteilijä Thorstein Veblein tutki ihmisen kulutusta ja sen syitä jo sata vuotta sitten. Hän lähti tekemään vertailua primitiivisten yhteisöjen tavoista koristella kehojaan esimerkiksi erilaisilla ihomaaleilla. Tällä ei ollut mitään käytännöllistä tarkoitusta, vaan sitä tehtiin ainoastaan paremman statuksen saavuttamisen ja siitä viestimisen takia. Samoin tavoin nyky-yhteiskunnassa omaa asemaa pyritään osoittamaan kulutuksella. Joko ostetaan merkkivaatteita tai ajetaan luksusautoilla.

Vebleinin eläessä tällaisen luksuksen ostaminen, jota hän kuvaili “kerskakulutukseksi” oli vain varakkaimman eliitin etuoikeus, mutta nykyisin se on laajentunut kattamaan suurta osaa taloudellisesti vauraiden maiden väestöstä. Siksi voidaan puhua halvan pikamuodin “demokratisoivasta” vaikutuksesta, jonka on mahdollistanut vaatetuotanto halvemman työvoiman maissa, joissa päästökriteerit ja ympäristönsuojelunormit ovat huonosti valvottuja tai puuttuvat kokonaan.

Tavallisen kansan matkima eliitti keksii koko ajan uusia tapoja ja pukeutumistyylejä, joiden takia pukeutumistrendit osaltaan muuttuvat ja pikamuotiketjut vaihtavat mallistojaan. Veblenin tutkimuksista johdetut ajatukset eivät kuitenkaan kokonaan selitä kulutuskäyttäytymistä. “Primitiivisten” tapojen lisäksi kulutusta ja kulutustarpeita voidaan lisätä sekä luoda riippumatta toisista ihmisistä. Varsinkin suuret yritykset hyödyntävät markkinointia ja mainontaa, keskeistä yhteiskunnallista viestintämuotoa, muuntaakseen eri kulttuureja samalla hyödyntäen niiden ominaispiirteitä. Tällaisen ajatuksen esitti yhdysvaltalainen taloustieteilijä John Kenneth Galbraith viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Tämän jälkeen mainonnan merkitys on kasvanut huomattavasti koko maailmassa ja siihen käytettävät rahasummat ovat nousseet tähtitieteellisiksi.

Suuret yritykset hyödyntävät markkinointia ja mainontaa, keskeistä yhteiskunnallista viestintämuotoa, muuntaakseen eri kulttuureja samalla hyödyntäen niiden ominaispiirteitä.

Konsumeristisen kulttuurin ylläpito on yksi keskeisistä syistä ilmastonmuutokseen vaadittavien tekojen viivästymisestä. Ympäröivässä yhteiskunnassa liikkuessa ihminen kohtaa koko ajan kulutukseen kannustavaa mainontaa: metron liukuportaissa, bussin kyljessä ja kadun valotauluilla. Suurista urheilutapahtumista, kuten amerikkalaisen jalkapallon Super Bowlista, pienempiin viihteenkulutuksen muotoihin, kuten elokuvissa käymiseen: mainonnalle altistuu tunneittain.

Ei siis mikään ihme, jos tiedostava kuluttaja kokee suurta ahdistusta ja ristiriitaa arjessaan, kun vähän väliä vilkaistava kännykän näyttö näyttää yhä personoitumpia mainoksia, mutta samalla kulutusta tulisi vähentää. Tämä voi kokonaan estää yksilöä huomaamasta omien tekojensa ilmastovaikutuksia.

Lobbauksesta 

Käyttäytymiseen ja tottumuksiin liittyvän kulttuurin muuttaminen on mahdollista, mutta kuinka todennäköistä se on lähivuosina? Sinänsä itsestään selvistä ja selkeistä politiikkaratkaisuista joudutaan taistelemaan, vaikka esimerkiksi Suomessa lähestulkoon kaikki poliittiset puolueet ovat sitoutuneet IPCC:n ja laajan tiedeyhteisön suositukseen vähentää päästöjä, jotta ilmaston lämpeneminen saadaan pysäytettyä 1,5 asteeseen. Kuten lentoverokansalaisaloitteen huima loppukiri 50 000 allekirjoitukseen osoitti, löytyy rajuillekin ratkaisuille tukea. Hyvin usein jotain tapahtuu päätöksentekoprosesissa, joka ei aina vastaa kansan tai tieteellisten tulosten vaatimaa politiikkaa. Päättäjät altistuvat mainosten ja markkinoinnin sijaan toiselle viestinnän muodolle eli lobbaukselle. Päättäjiin kohdistuva vaikuttaminen ei olisi miljardibisnes, ellei sillä todella kyettäisi vaikuttamaan päätöksentekoon.

Päättäjät altistuvat mainosten ja markkinoinnin sijaan toiselle viestinnän muodolle eli lobbaukselle.

Lobbaus ei itsessään ole kielteinen ilmiö, vaan monessa tapauksessa parantaa päätöksenteon laatua. Lobbausta tekee myös laajasti eri yhteiskunnan osat liike-elämästä kansalaisjärjestöihin, jolloin eri intressit pääsevät vaikuttamaan. Kuitenkin resursseilla on suuri merkitys siinä, kuinka paljon ja tehokkaasti on mahdollista vaikuttaa. Lobbauksessa korostuvat eri sektorien erot ja se, missä rahaa liikkuu. Monikansalliset suuryritykset hallitsevat usein lobbaustilastoja rahamääräisesti niiltä osin, kun käytetyt summat on listattu ja toiminta on julkista. 

Avoimuuden vuoksi EU ylläpitää avoimuusrekisteriä, missä on lueteltuna eri toimijoita, jotka vaikuttavat sen päätöksentekoon. Sinne on listattu edunvalvontaan käytettävän rahamääriä arvioina. Eroja näkyy, kun tarkastellaan esimerkiksi maailmanlaajuisesti näkyvästi ilmastonmuutosta vastaan taistelevan Greenpeacen käytettyä rahamäärää ja verrataan sitä kahteen suureen kansainväliseen energiayhtiöön, Shelliin ja ExxonMobiliin. Suuri ympäristöjärjestö käyttää vaikuttamiseen lähes 1,8 miljoonaa euroa, mutta fossiilisia polttoaineita tuottavilla yhtiöillä summa on yhteenlaskettuna moninkertainen, Shellillä yli 4,5 miljoonaa ja ExxonMobililla lähes 3,5 miljoonaa euroa. Lisäksi on vielä lukuisia muita fossiilisen energia-alan etuja ajavia toimijoita, jolloin yhteenlasketut vertailuluvut ovat huomattavasti suuremmat verrattuna ympäristöjärjestöihin.

Suuri ympäristöjärjestö käyttää vaikuttamiseensa lähes 1,8 miljoonaa euroa, mutta fossiilisia polttoaineita tuottavilla yhtiöillä summa on yhteenlaskettuna moninkertainen.

Kuinka laajasti lobbaus sitten voi torpata tarvittavia muutoksia? Globaalia ratkaisua päästöjen vähentämiseen neuvoteltiin kansainvälisessä politiikassa jo 1990-luvulla. EU:ssa tällä hetkellä voimassa oleva päästökauppa on seurausta tästä, vaikka vaihtoehtona olisi ollut myös päästövero, jolloin päästäminen olisi ollut yhtä kallista kaikkina hetkinä eikä päästökaupan tapaan vaihtelevaa. Kuitenkin valtioiden välisessä politiikassa Yhdysvaltain puolustamat liike-elämän intressit voittivat, ja syntyi markkinaehtoinen ratkaisu. Saastuttavan teollisuuden intressien voittaminen olivat seurausta lobbauksen onnistumisesta.

Huolimatta konsumeristisen kulttuurin ylläpitämästä mainonnasta tai ilmastomyönteistä poliittista päätöksentekoa sabotoivasta lobbauksesta, on ilmastotekoja tehtävä yksilötasolla nyt. Rakenteet on tiedostettava ja niitä on aktiivisesti muokattava. Koska ilmastonmuutos ei odota, on toimittava joka hetkessä. On kyseessä sitten äänestyspäätös, kulutuksesta karsiminen tai vaikka oman pankkinsa painostaminen ilmastoystävälliseen sijoitustoimintaan.