Some pilalla

Teksti: Erik Räsänen Kuvat: Ella Kokkonen

Sosiaalisen median piti tuoda maailma yhteen, mutta se näyttääkin repivän kaiken pirstaleiksi. Internetin jätit eivät ole kyenneet lunastamaan lupauksiaan.

Erään valtakunnan suurimpiin kuuluvan sanomalehden Facebook-mainos kehottaa katsojaa tukemaan laadukasta journalismia tilaamalla lehden.

Jokainen kommentoija ei ole samaa mieltä lehden laadusta. Arto kertoo näkemyksensä journalismin nykytilasta: ”Työpaikkani on ollut usein esillä tämän lehden jutuissa. Joudumme jatkuvasti korjaamaan virheellisiä tietoja, joita meistä esitetään, kun laiskat toimittajat eivät vaivaudu selvittämään asioiden todellista tolaa.” Kommentti on saanut parikymmentä tykkäystä

Artoa ei oikeasti ole olemassa.

Arton Facebook-profiilia tarkastellessa voi huomata käyttäjätunnuksen olevan vasta muutamia viikkoja vanha. Hän ei ole lisännyt itsestään kuvaa. Hänellä on vain seitsemän Facebook-kaveria. Kaverit ovat Arton kaltaisia kuvattomia profiileja tai suomalaisia julkisuuden henkilöitä, jotka tuhansista Facebook-kontakteistaan päätellen hyväksyvät kaverikseen kenet tahansa.

Jäljet johtavat Pietariin

On todennäköistä, että Arton takana on pietarilaisen trollitehtaan työntekijä. Niin kutsutuista trollitehtaista syötetään maailmalle Venäjän hallinnolle myönteistä propagandaa, kuten valeuutisia ja keskustelupalstojen täyttämiä virallista linjaa mukailevia mielipiteitä.

Verkkoon vuotaneista asiakirjoista huolimatta Venäjän kansainvälisestä informaatiovaikuttamisesta tiedetään edelleen yllättävän vähän mitään varmaa. Suorien yhteyksien osoittaminen Kremliin onkin hankalaa. Työntekijöillä ei ole työsopimuksia ja palkka maksetaan pimeästi käteisellä. Taustalla olevat yritykset ovat yksityisiä eikä niitä voi suoraan yhdistää hallintoon.

Informaatiovaikuttamisen toinen vaikeus on erottaa propagandistin ja propagandan levittäjä toisistaan. Taitavasti räätälöidyt valeuutiset, provosoivat kommentit ja Internet-maailman tunkioilla liikkuvat huhut iskevät aina jonkun maailmankuvaan – jokainen potaskan levittäjä ei kuitenkaan ole trolli, vaan joukossa on oikeita ihmisiä, jotka aidosti uskovat sanomaansa. Valeprofiilin ja tavallisen kansalaisen erottaminen toisistaan ei läheskään aina ole yhtä helppoa kuin Arton tapauksessa.

Sosiaalisessa mediassa tapahtuvan informaatiovaikuttamisen tehtävä on moninainen. Väärän tiedon ei oleteta syrjäyttävän oikeaa – näin ei ole tarkoituskaan tapahtua. Valheet ja provosoiva kirjoittelu ennemminkin hämärtävät totuutta. Vaikka propagandan kohde ei uskoisikaan valheellista sisältöä, propagandistin tavoite toteutuu kohteen tehdessä myönnytyksiä: ”ei valtavirtamediakaan aina kerro kaikkea”. Informaatiovaikuttaminen nakertaa asteittain luottamusta viranomaisiin ja mediaan.

Ongelma on sosiaalisessa mediassa itsessään, sekä sen toimintalogiikassa.

Sananvapauden voi kääntää itseään vastaan

Vuonna 2012 Facebookin perustaja Mark Zuckerberg kirjoitti innostavasti sosiaalisen median verkostoja luovasta ja ihmisiä yhteen tuovasta vaikutuksesta. Sosiaalinen media näyttäytyi Zuckerbergin visiossa sanomalehden tai television kaltaisena maailmaa mullistavana keksintönä, joka antaisi unohdetuille äänen, yhdenvertaistaisi maailmaa ja veisi yhteiskuntia eteenpäin: ”Maailmassa on valtava tarve, ja on valtava mahdollisuus saada kaikki maailman ihmiset liitettyä yhteen, antaa kaikille ääni ja auttaa yhteisöä kohti tulevaisuutta.”

Kaikkien äänten saaminen kuuluviin on kaunis ajatus. 2010-luvun alussa arabikevät loikin utopistisia toiveita sosiaalisen median vapauttavista vaikutuksista, jotka tekisivät maailmasta demokraattisemman ja paremman. Vuosikymmenen loppupuolella herättiin siihen, ettei lupauksia kyetty lunastamaan. Arabikevätkin lässähti nopeasti, kun entisten hirmuhallitsijoiden valtatyhjiöitä astuivat täyttämään uudet diktaattorit ja ääriliikkeet.

Sananvapautta yritetään rapauttaa kääntämällä se itseään vastaan. Valeuutissivustot ovat tästä keskeinen esimerkki.

Printtimedian kärsiessä lukijoiden ja mainostajien kadosta tulovirrat ehtyvät. Hektinen verkkotoimittaminen pakottaa toimittajat hutkivaan pikajournalismiin, klikkiotsikoihin ja kärjistyksiin huolellisen ja analyyttisen taustoittamisen sijasta. Perinteiseltä medialta vaaditaan enemmän kuin koskaan – ja samaan aikaan uutisista ei olla valmiita maksamaan.

Valeuutiset hyödyntävät median murroksen aiheuttamaa journalismin alennustilaa. Ne provosoivat, ne reagoivat nopeasti, ne väittävät ilman journalistista vastuuta jotain, mitä ammattitoimittaja ei artikkeliinsa kirjoittaisi. Perinteisillä mediataloilla on journalistiset vastuunsa, joita itseään vaihtoehtomedioiksi kutsuvat valeuutissivustot eivät suostu kantamaan.

Valeuutiset ja sosiaalinen media elävät toisistaan kuin kukat ja mehiläiset. Valeuutisten logiikka nojaa sosiaalisen median logiikkaan: jutut kirjoitetaan muka paljastaviksi (”tästä valtavirtamedia vaikenee”) ja tunteita kiihottaviksi, jolloin ne saavat tykkäyksiä ja jakoja. Facebookin kaltaiset sivustot taas haluavat, että palvelussa vietetään mahdollisimman paljon aikaa. Vaikka vaihtoehtomedioiden sisältö olisi selkeästi valheellista ja arveluttavaa kansankiihotusta, sisältöjen poiskitkeminen palveluista voisi johtaa käytön vähenemiseen. Lisäksi miljardien tunnusten valvominen on teknisesti mahdotonta. Sananvapauden verhon taakse piiloutuminen on helpompaa.

Facebookinkaan sanan- ja julkaisuvapauden käsitys ei ole koskaan ollut täysin rajoittamaton. Käyttöehdoissaan palvelu suhtautuu alastomuuteen ja seksuaaliseen sisältöön tiukemmin kuin lainsäädäntö useimmissa länsimaissa vaatisi. Facebook tai sen omistama Instagram eivät salli Free the Nipplen kaltaisten liikkeiden sisältöjä, sillä ne olisivat tiukan puritanistisia amerikkalaisia arvoja vastaan. Liian roisi sisältö voisi karkottaa käyttäjät – ja rahat, joita he palvelulle käytöllään takovat.

Jihadismipropagandaa sananvapauden nimissä

Twitter on tullut tunnetuksi keskimääräistä laveammasta sananvapauskäsityksestään. Palvelu on nähnyt yllättävän radikaalitkin mielipiteet, kuten oikeistoradikalismin, osana yhteiskunnallista keskustelua, jota se haluaa alustana olla mukana rakentamassa. Twitterin rajoittamaton julkaisuvapaus johti siihen, että palvelusta kasvoi vuosina 2013–2015 Isisin ja muiden jihadistijärjestöjen keskeinen viestintäkanava.

Sananvapauskäsitys ilman siihen liittyvää vastuuta ja palvelun helppokäyttöisyys johtivat jihadistisen terroritoiminnan aktiivisimpina vuosina jihadistitilien räjähdysmäiseen kasvuun. Tutkijat ovat kyenneet jäljittämään Twitteristä kymmeniä tuhansia Isisille myönteisiä tilejä. Osa Irakiin ja Syyriaan lähteneistä Isisin vierastaistelijoista kohosi tuhansien seuraamiksi vaikuttajiksi twiittaamalla kuvia elämästään Isisin julistamassa kalifaatissa.

Facebook alkoi reagoida terroristiseen propagandaan palvelussaan vuonna 2014 sulkemalla Isisille myönteisiä tilejä. Twitter ei kuitenkaan suostunut muuttamaan politiikkaansa, vaan piti härkäpäisesti kiinni vapaan keskustelun ihanteestaan. Täyskäännös nähtiin alkuvuodesta 2016, kun palvelu yllättäen ilmoitti sulkeneensa 125 000 profiilia terroristisen sisällön vuoksi. Voi pohtia, olivatko Pariisin iskut täyskäännökseen johtanut viimeinen tikki. Twitterin käytön on arveltu edesauttaneen iskujen toteuttamista.

Kritiikin yltyessä Twitter alkoi poistaa myös äärioikeiston sisältöä loppuvuodesta 2017. Uusien tilien luominen on kuitenkin helppoa – niin terroristien kuin äärioikeistonkin kissa ja hiiri -leikki alustan kanssa jatkuu edelleen.

Kuherruskuukausi alkaa olla ohi

Vuosikymmenen vaihduttua puheet teknologian ihmisiä yhteen tuovasta vaikutuksesta ovat kaikonneet. Mark Zuckerberg joutui huhtikuussa 2018 Yhdysvaltain kongressin eteen vastaamaan syytöksiin, joiden mukaan Facebookista vuodetun datan avulla Cambridge Analytica -konsulttiyhtiö oli manipuloinut Yhdysvaltain presidentinvaaleja ja Iso-Britannian kansanäänestystä Euroopan unionissa pysymisestä. Kuulemisessaan Zuckerberg ei kannattanut lainsäädännöllä tehtäviä interventioita yhtiönsä toimintaan. Yhtiön oman sääntelyn pitäisi riittää.

Kaksi vuotta kuulemisen jälkeen voidaan nähdä, mitä oma sääntely on tarkoittanut: vastuu sisällöstä on sysätty käyttäjille. Ei-halutusta sisällöstä voi tehdä ilmoituksen, mutta takeita sen poistumisesta ei ole. Yhteisöpalvelut synnyttävät ja ylläpitävät algoritmeillaan sosiaalisia kuplia, jotka pirstovat ihmisten mediamaisemaa ja maailmankuvaa. Äärijärjestöjen propaganda leviää niissä edelleen. Sosiaalinen media ei tuonutkaan maailmaa yhteen, vaan on repimässä sitä pirstaleiksi. Vihapuhe ja valheet jatkavat leviämistä – koronapandemian kaltainen poikkeusaika näyttäisi jopa pahentaneen tilannetta.

Pandoran lippaan sulkeminen voi olla mahdotonta. Yhteiskunta ja yksilöt ovat jo kasvaneet sosiaalisiin medioihin kiinni. Yhtiöt eivät tule muuttamaan toimintaansa vapaaehtoisesti, vaan tarvitaan yhteisön ja lainsäädännön tukea. Siihen asti Arto kumppaneineen jatkaa demokratian nakertamista pala palalta luomalla epäluuloa yhteisöä, sanomalehtiä ja viranomaisia kohtaan.                

”Liiku nopeasti ja riko asioita” tuli tunnetuksi Zuckerbergin mottona 2010-luvun alussa. Kongressin kuulemisen jälkeen The Observer -lehti totesi osuvasti pääkirjoituksessaan, että Zuckerberg tuli tuskin ajatelleeksi liberaalin demokratian olevan yksi asia, jonka hän saattaa rikkoa.

Periikö rehellisyys maan?

Teksti: Silja Laaksoharju Kuva: Anna Enbuske

Marraskuussa vuonna 2016 Oxfordin sanakirja valitsi vuoden sanakseen käsitteen post-truth, totuudenjälkeinen. Siitä lähtien politiikassa ja sitä käsittelevässä journalismissa ei olla paljoa muista teemoista puhuttukaan – Donald Trumpin räikeä epärehellisyys, Brexitiä siivittäneet valheet, informaatiosota ja valeuutiset… Koskaan ennen ei rehellisyydelle ole ollut samanlaista tilausta kuin nyt, valheiden ja epävarmuuden aikakautena. 

Rehellisyys on vuosikymmenestä toiseen ollut suomalaisille yksi tärkeimmistä kansallisista arvoista. Palautamme kadulle tippuneet lompakot tunnollisesti omistajilleen, jätämme arvotavarat vartioimatta kirjastoon ja sanomme asiat suoraan – paitsi yksityiselämässä, myös institutionaalisella tasolla. Suomalaiset saavat olla ylpeitä oikeuslaitoksesta, joka Maailman talousfoorumin mukaan on yksi maailman riippumattomimmista. Transparency Internationalin mukaan Suomessa on kolmanneksi vähiten korruptoitunut hallinto maailmassa ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori Klaus Helkama sanoo Helsingin olevan maailman rehellisin pääkaupunki. Eurostatin, Reuters Instituten ja Euroopan komission mukaan suomalaiset luottavat muita enemmän myös poliisiin, uutisiin ja muihin ihmisiin. Vaikka suomalaisille rehellisyys on ilmeisen tärkeä arvo, politiikka puolestaan on alue, jota on kautta aikojen pidetty epärehellisen juonittelun kenttänä, ”politiikan pelinä”. 

Vallantunne on yhdistetty pettämiseen, epärehellisyyteen ja empatiakyvyn puutteeseen.

Keskustelu totuudenjälkeisestä ajasta nostaa esiin kysymyksen siitä, onko politiikka ikinä oikeastaan ollutkaan rehellistä. Cicero sanoi jo ennen ajanlaskumme alkua, ettei ”mielipiteensä takana seisomista ole koskaan luettu ansioksi poliittisille johtajille”, ja samalla linjalla ovat jatkaneet myöhemmätkin poliittiset ajattelijat. Syvä epäluottamus politiikkaa kohtaan ei ole kummunnut tyhjästä – vaikka ”valta korruptoi” on tunnettu klisee, sen totuusperä on todistettu useissa kokeellisissa tutkimuksissa. Tilburgin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan vallantunne on yhdistetty pettämiseen, epärehellisyyteen ja empatiakyvyn puutteeseen. Ehkä siis pidämme politiikkaa kierona, koska siihen todella liittyy kieroilua. Stubb ja Sipilä voivat poseerata ”koulutuksesta ei leikata” -kylttien kanssa ja seuraavassa hetkessä säästää opintotuesta 70 miljoonaa euroa, eikä kukaan oikeastaan ole yllättynyt. Kun poliitikkojen rikottujen lupausten laskemiseen eivät riitä yhden tai kahdenkaan käden sormet, epärehellisyys on helppoa julistaa poliittisen vallan sivutuotteeksi. 

Toisaalta populismin nousu politiikassa on muuttanut käsityksiä epärehellisyydestä. Vaikka poliitikkojen lupauksia ei ole pidetty muutenkaan kovin korkeassa arvossa, populistipoliitikoihin vaikuttaa kohdistuvan erilaiset odotukset kuin muihin. Donald Trumpilta eivät odota rehellisyyttä edes hänen omat kannattajansa, eikä perussuomalaisten arvion maahanmuuton kustannuksista ole välttämättä tarkoituskaan perustua kokonaisuuden huomioon ottavaan tieteeseen tai tutkimukseen. Rehellisyys loistaa poissaolollaan, mutta sen tilalle ovat nousseet muut arvot: ”me ja ne” -vastakkainasetteluun perustuva kahtiajako, nationalismi ja eliitin vastaisuus. Monelle äänestäjälle nämä asiat ovat osoittautuneet rehellisyyttä ja faktapohjaisuutta tärkeämmiksi, mutta voiko heitä syyttää siitä, jos politiikka ei ole alun perinkään vaikuttanut rehelliseltä? Äänestäjien on entistä helpompi hypätä oikeistopopulistien kelkkaan, jos rehellisyys politiikassa hylätään lopullisesti – eihän totuudenjälkeisenä aikana poliittisen puheen enää tarvitse olla totuudenmukaista.

Sumuttaminen, tietämättömyys ja rikotut lupaukset ovat politiikan arkipäivää.

Identiteettipolitiikka on käsite, jota totuudenjälkeisyyden ohella usein kuulee heiteltävän ilmoille. Jos politiikkaa ei siis enää tehdä ideologiselta pohjalta, vaan ominaisuuksien mukaan, olisiko mahdollista, että rehellisyys voisi vielä nousta kokoavaksi identiteetiksi? Politiikassa vaikuttaa olevan tilausta ryhmälle tai henkilölle, joka onnistuisi vaikuttamaan luotettavalta, lahjomattomalta ja vilpittömältä – ja todella olisikin sitä. Politiikan sisältä tällaisia hahmoja on vaikeaa nostaa esiin. Lähimmäksi pääsee tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka on pitkäjänteisellä tyylillään onnistunut vakuuttamaan suomalaiset luotettavuudestaan ja noussut siten presidenttinä valtaisaan kansansuosioon. Niinistön kaltaiset hahmot ovat kuitenkin vähissä. Osa perussuomalaisten menestystä on epäilemättä heidän kykynsä profiloida itsensä aidompana kuin muut puolueet, mutta liberaaleja ja vihreitä aatteita kannattaville äänestäjille rehellisyyttä korostavia vaihtoehtoja ei juuri ole. Tällainen rehellisyyttä korostava ryhmä voisi nousta myös politiikan ulkopuolelta, mutta toistaiseksi suuren mittakaavan aloitteita ei ole nähty. Ehkä rehtiyttä ei vain koeta riittäväksi pohjaksi politiikan teolle.

Tietyissä tilanteissa rehellisyys yhä nousee entiseen arvoonsa. Mikael Jungner on jaotellut epärehellisyyden politiikassa kolmeen kategoriaan: tietämättömyyteen, sumuttamiseen sekä suoranaiseen valehteluun. Näistä viimeisin oli kyseessä, kun kaupunginvaltuutettu Abdirahim ”Husu” Hussein kertoi viime syksynä poistaneensa rasistisesti käyttäytyneen matkustajan taksinsa kyydistä, vaikka näin ei tosiasiassa ollut tapahtunut. Asiasta syntynyt kohu johti lopulta Husseinin määräaikaiseen erottamiseen SDP:n valtuustoryhmästä – syynä oli luottamuspula. Husseinin toiminta herätti hyvinkin vihaista somekeskustelua ja valehtelu tuomittiin laajalti. Suoranainen valehtelu varsinkin näin tunteita herättävässä asiassa siis todellakin nosti suomalaisten niskavillat pystyyn, mutta miksi? Voiko suomalaisia syyttää tekopyhyydestä, jos epärehellisyys tuomitaan vain tietyissä tilanteissa tai tiettyjen henkilöiden kohdalla? Valehtelusta kiinnijääminen ei näytä poliitikon ansioluettelossa hyvältä, mutta silti sumuttaminen, tietämättömyys ja rikotut lupaukset ovat politiikan arkipäivää. Suomalaisten suhtautuminen tähän tuntuu toisinaan ristiriitaiselta.

Rehellisyydellä on aina ollut politiikassa kaksijakoinen luonne. Poliitikot rakastavat näyttää olevansa suoraselkäisiä ja luotettavia. Vaalimainoksissa usea ehdokas kuvailee itseänsä rehdiksi tai aidoksi. Toisaalta Husu Husseinin kaltaisissa tapauksissa luottamustehtävää rikkonut kansanedustaja tuomitaan paholaisesta seuraavana. Kansalaiset pitävät poliitikkoja kieroilevina, epärehellisinä ja kaksinaamaisina – ja poliitikot paitsi tietävät tämän, myös käyttävät sitä hyväkseen mustamaalatessaan kilpailijoitaan. Rehellisyys näyttäytyy tässä valossa saavuttamattomana ideaalina ja tyhjänpäiväisinä korulauseina, joiden merkitys vähenee entisestään totuudenjälkeisenä aikana. Vaikka tietty juonittelu onkin aina kuulunut osaksi politiikkaa,  ei rehellisyys välttämättä ole menettänyt merkitystään suomalaisten sydämissä. Päinvastoin, tällaisena aikakautena on entistä tärkeämpää, että voimme jatkossakin luottaa oikeuslaitokseemme, poliittisiin instituutioihimme ja siihen, että kadulle pudonnut lompakko palautuu omistajalleen. Jos rehellisyys siis perii maan, on meidän tehtävämme pitää huolta siitä, millainen tuo perintö on. 

Muistoja menneestä

Arvojen ja muiden aineettomien asioiden lisäksi myös tavarat siirtyvät perintönä seuraaville sukupolville. Vanhoihin esineisiin liittyy usein tarinoita, jotka ulottuvat kauas historiassa. Esineet saattavat menneisyyden lisäksi kertoa myös jotain nykyisyydestä ja tämän päivän maailmasta. Seuraavilla sivuilla Groteskin tekijät ja lukijat kertovat vanhojen esineiden tarinoita.

Sain muutama vuosi sitten isovanhemmiltani perinnöksi taulun, jonka vaarini oli itse maalannut. Olin usein ihastellut taulua mummolassa käydessä, ja vaari oli kertonut taulun tarinan monta kertaa. Tässä kovin abstraktissa teoksessa maapallo on taustalla uppoamassa saastemereen ihmisten toiminnan ja välinpitämättömyyden takia. Kuitenkin tämän väistämättömältä näyttävän tuhon torjumiseen on yhä toivoa. Avain katastrofin ratkaisemiseen löytyy teoksesta, ja tätä toivoa symboloi lumpeenkukassa piileskelevä kala. Tällaisella tarinalla varustettu, vuonna 1988 maalattu teos sai kirjoittajan jo lapsesta asti vakuuttumaan ympäristöasioiden merkityksestä ja ihmisen ympäröivään maailmaan kohdistuvasta vastuusta. Nyt oman olohuoneen seinälle ripustettu taulu pitää yllä toivoa siitä, että vielä joku päivä löydetään tiedot, taidot ja poliittinen tahto eksistentialistisen ympäristötuhon estämiseksi.

Kuva ja teksti: Toni Pakarinen

Sain tämän sormuksen edesmenneeltä mummultani rippilahjaksi vuosia sitten. Mummu oli kirjoittanut sormuksen tarinan kirjepaperille, jota säilytän omassa muistojen laatikossani. Saamani sormus kuului alunperin mummuni äidille, joka oli saanut sen omalta äidiltään rippilahjaksi. Mummun isoäidillä oli kaikkiaan kahdeksan lasta, joista neljä menehtyi jo vauvana. Kaksi poikaa sai surmansa vuoden 1918 sisällissodassa, ja jäljelle jäi vain kaksi tytärtä, jotka elivät aikuisikään. Mummuni äiti oli näistä kahdesta tyttärestä nuorempi. Hänen äitinsä vaihtoi oman vihkisormuksensa tähän sormukseen, jonka hän antoi tyttärelleen rippilahjaksi. Sormuksen sisälle on kaiverrettu sana “Äidiltä” ja päiväys vuodelta 1923. Nyt, vuonna 2020, sormus on kulkenut mummuni suvussa jo lähes sata vuotta. Ehkä jonain päivänä annan sormuksen eteenpäin omalle tyttärelleni, ja jatkan siten sormuksen tarinaa.

Kuva ja teksti: Aino Hokkanen

Elinoiden Raamattu

Kuvan Raamattu, Biblia, on painettu vuonna 1884 Turun kirjapainossa. Isoäitini isoäiti Elina Damm, silloin Lehtonen, sai sen lahjaksi jouluaattona Vilnassa vuonna 1891, jolloin hän oli lastenhoitajana venäläisen kenraalin perheessä. Kirja siirtyi Helsingin Bulevardille Elinan mentyä naimisiin Vihtori Dammin kanssa. Nuoret olivat tavanneet kenraalin Suomen-matkalla ja tiivis kirjeenvaihto sekä Vihtorin sitkeys johtivat Suomeen paluuseen. Elinan kuoleman jälkeen 1954 Raamattu kulkeutui Katri Elinalle, keskimmäiselle heidän viidestä lapsestaan, joka asui myöskin Helsingissä. Hänellä oli läheiset välit äitinsä kanssa, joka oli kertonut paljon elämästään Vilnassa. Katrista aika jätti vuonna 1998, jolloin kirja periytyi isoäidilleni, Heidi Elinalle, pysyen edelleen Helsingissä. Raamatun periytyminen hänelle oli merkittävää, koska Elina-isoäiti oli myös hänelle erittäin tärkeä ja läheinen. 

Minä sain isoäidiltäni Raamatun rippilahjana vuonna 2012. Lahjan tarkoituksena oli lämmön ja kiintymyksen tunteen välittäminen, ja isoäitini toivoo minun jatkavan samaa perinnettä. Nyt Raamattu on Riihimäellä vanhan huoneeni kirjahyllyssä kunniapaikalla, ja se tulee seuraamaan sieltä mukanani. Vaikka kirjan kannet ovat kuluneet vuosien saatossa, sen wanhaa suomea pystyy edelleen hyvin lukemaan. Uskon, että perintö tuo seuraaville sukupolville lämpimiä ajatuksia ja hyviä muistoja edellisistä sukupolvista ja osaltaan muistuttaa elämän kulusta. Se myös ankkuroi meitä siihen, mistä olemme tulleet ja mitä edustamme. Uskonkin, että kirjan historiaa tullaan arvostamaan sen kulkeutuessa seuraaville “Elinoille”. 

Kuva ja teksti: Elina Riutta



Saatat ehkä muistaa, kun Ruotsissa vietettiin kuninkaallisia häitä vuonna 2010.

Kruununprinsessa Victoria avioitui kihlattunsa Danielin kanssa satojen vieraiden sekä miljoonien televisiokatsojien edessä. Olin tuolloin 12-vuotias. Muistan seuranneeni vihkiseremoniaa mummolassa. Myös isovanhempani olivat kiinnostuneita juhlasta, vaikka heidän elinaikanaan onkin ehditty viettää kymmeniä muita kuninkaallisia häitä ja seremonioita. Isoisäni innostui häistä niin, että kesken ohjelman hän kiikutti minulle ja siskolleni tyhjän, vesivärimaalausta esittävän postikortin. 

”Pistäkäähän tytöt nimenne ja osoitteenne alle, niin lähetetään Ruotsiin onnittelut oikein vanhalla tyylillä!”

Äitini pyöritteli silmiään, ja myös siskoni kanssa olimme huvittuneita ukin ehdotuksesta. Onnittelukortti Ruotsin kuninkaallisille? Se tuskin päätyisi edes perille, ja vaikka kortti löytäisikin oikeaan osoitteeseen, kuka kortin lukisi ja millä todennäköisyydellä lukija ymmärtäisi sen sisällön? Vanha isoisäni oli kielitaidottomana kirjoittanut onnittelut suomeksi. 

Kortti lähti kuitenkin postiin epäilyksistä huolimatta. Kului viikko, ja toinen. Useampi kuukausi vierähti, ja olimme kukin jo unohtaneet ukin hölmön idean. Eräänä syyskuisena iltapäivänä saavuin koulusta kotiin. Äitini oli viettänyt päivän kotona sairastelun takia, ja lampsiessani keittiöön hän kehotti minua vilkaisemaan päivän postipinoon. Selasin tavanomaiset mainokset ja ilmaisjakelulehdet läpi, kunnes pinkan alimmaisena odotti kirjekuori minun ja siskoni nimillä varustettuna. 

Käänsin kuoren ympäri. Se oli sinetöity Ruotsin monarkin virallisella sinetillä. Avasin kuoren hämmästyneenä. Sisällä oli kuninkaallinen hääkuva, jonka ohessa olevassa tekstissä kiitettiin muistamisesta tuona tärkeänä päivänä. Kirjeen olivat allekirjoittaneet Ruotsin kruununprinsessa Victoria sekä prinssi Daniel.

Teksti: Vilma Kilkki

Sain tämän kultakorun lahjaksi äidiltäni päästyäni ripille. Hän oli aikanaan saanut sen mummoltani ja koruun onkin kaiverrettu toiselle puolelle äitini konfirmaatiopäivämäärä 11.6.1977 Joutsenossa. Etupuolen kukkaiskoristelun viereen oli lisätty oma konfirmaatiopäiväni, 21.5.2006. Jumalasuhteeni on aina ollut melko olematon, mutta nyt mummoni ja äitini poismentyä koru muistuttaa minua heistä ja eteläkarjalaisista juuristani.

Kuva ja teksti: Inka Salminen

Arvostelussa

Teksti: Iikka Arve

MAC MILLER – CIRCLES

Circles on räppäri Mac Millerin kuudes studioalbumi, joka julkaistiin postuumisti noin puolitoista vuotta artistin kuoleman jälkeen. Ennen kuolemaansa 26-vuotias Miller oli ehtinyt pitkälle levyn kanssa. Muun muassa Elliott Smithin kanssa työskennelleen tuottajan, Jon Brionin, tehtävä oli saattaa levyn tuotanto ja kasaaminen loppuun. Lopputuloksena on noin 50 minuuttia laulaja-lauluntekijävaikutteista neo soulia; tyylilajia, jota Miller oli aikaisemmin kokeillut aliaksensa Larry Lovesteinin tuotannolla sekä R&B-kokoonpano The Internetin kanssa tehdyllä yhteiskiertueellaan. Circlesillä Miller kuitenkin onnistuu tyylivalinnassaan paremmin kuin Larry Lovestein, mutta sortuu laimeaan tyylipuhtauteen, mitä The Internetin kanssa työskennellessä ei tapahtunut.

Ensimmäisen kappaleen loputtua levy pyrähtää mukavasti käyntiin. Minimalistinen ja lempeä tuotanto toisinaan elää kauniissa symbioosissa Millerin heikohkon lauluäänen kanssa, mutta joskus epäonnistuu korvaamaan sitä, mitä Miller laulamiseltaan menettää. Levyn alkupuoliskon vauhti ei kuitenkaan riitä levyn loppuun asti, sillä kappaleet tasapaksuuntuvat, eivätkä kappalerakenteet tai Millerin lauluperformanssi tarjoa sellaista vaihtelua, että levy jaksaisi säilyttää mielenkiintonsa. Albumi on silti kokonaisuudessaan intiimi ja herkkä kokonaisuus, sekä yksi artistin uran parhaita.

Circles on sydäntä raastavaa kuunneltavaa. Kun Miller laulaa kappaleessa Good News, että ”there’s a whole lot more for me waiting”, on vaarana akuutti kyynelkanavien aktivoituminen. Mac Millerin kuolema oli suuri suru-uutinen hiphop-yhteisölle, sillä Miller osoitti valtavaa musiikillista kehitystä uransa aikana. Vaikka artistin tuotanto oli kokeilevimmillaan ja kunnianhimoisimmillaan vuosina 2013–2014, oli Millerin kehitys silti ihailtavaa. Vaikka hän myöhemmillä levyillään luopui huuruisesta, abstraktista tyylistään, osoittivat nuo levyt kasvamisen merkkejä ja oman tyylin löytämistä. Jos Mac Miller ei olisi koskaan julkaissut levyjä Faces tai Watching Movies With The Sound Off, olisi Circles hänen kuolemanjälkeinen joutsenlaulunsa.

★★★½

HAYAO MIYAZAKI – HENKIEN KÄTKEMÄ

Hayao Miyazakin ohjaama ja Studio Ghiblin tuottama Henkien kätkemä on vuonna 2001 julkaistu animen mestariteos. Japanissa elokuva on maan historian tuottanein, ja länsimaissa se on nauttinut valtavaa suosiota niin kuluttajien kuin kriitikoiden keskuudessa. Animaatiostudion puolelta pitkään kestäneen vastahakoisuuden jälkeen Henkien kätkemä, yhdessä kahdenkymmenen muun Studio Ghiblin elokuvan kanssa, julkaistaan keväällä myös Netflixissä.

Henkien kätkemä alkaa kolmihenkisen perheen automatkalla heidän uuteen kotiinsa. Takapenkillä makoileva 10-vuotias Chihiro on elokuvan lapsiprotagonisti, joka suhtautuu vastahakoisesti muuttoon. Vanhemmat sättivät Chihiroa, vähätellen hänen valituksiaan. Perhe päätyy ennen pitkää hylättyyn huvipuistoon, jossa Chihiro törmää salaperäiseen Hakuun, joka kehottaa häntä pakenemaan puistosta ennen pimeän tuloa. Paetessaan Chihiro huomaa vanhempiensa muuttuneen sioiksi heidän syötyään ruokaa eräästä ruokakojusta. Pimeä ehtii laskeutua, ja on liian myöhäistä paeta. Huvipuiston päässä sijaitseva kylpylä paljastuu paikaksi, jonne henget kokoontuvat peseytymään. Yhtäkkiä Chihiro on yksin mystisessä ja taianomaisessa henkimaailmassa.

Henkien kätkemä on suunnattoman kaunis elokuva. Väreiltään, detaljeiltaan ja tunnelmaltaan henkeäsalpaavat otokset tarjoavat jokainen jotain uutta tarkasteltavaa ja hämmästeltävää. Hahmot ovat moniulotteisia ja mieleenpainuvia. Nämä yhdistettynä heleään ja tunteikkaaseen ääniraitaan luovat immersiivisen fantasiamaailman, josta ei elokuvan loputtua tahdo päästää irti. Elokuvan loppupuolen junamatkakohtaus on ambienssissaan yksi elokuvan parhaista.

Ensisijaisesti elokuva tarkastelee Chihiron matkaa eräänlaisena coming-of-age-tarinana tai aikuistumisriittinä, jossa hänen on selvittävä yksin pelastaakseen vanhempansa ja lapsuuden muistonsa. Lisäksi elokuva käsittelee valtavaa määrää muita teemoja, kuten konsumerismia, ympäristöongelmia ja länsimaisen kapitalismin vaikutusta sodanjälkeiseen Japaniin. Teemat perheestä, ystävyydestä ja rakkaudesta puhuttelevat ja koskettavat niin aikuista kuin lastakin.

★★★★½

DON DELILLO – VALKOINEN KOHINA

Don DeLillon vuonna 1985 julkaistu Valkoinen kohina on postmodernistinen taidonnäyte siitä, kuinka paljon nykyaikaa saadaan kuvattua ja ujutettua vain noin 350:n sivun mittaiseen romaaniin. Vaikka kirjan julkaisusta on jo 35 vuotta, ei se silti ole menettänyt juurikaan ajankohtaisuuttaan; asiat, joita DeLillo kritisoi, ovat vain ehkä kasvaneet toiseen potenssiin kirjan julkaisusta.

Kirjan minäkertojana toimiva Jack Gladney on Hitler-tutkimuksen professori ja perheenisä. Kun mystinen savupilvi ilmestyy kaupunkiin, koko kaupunki joukkoevakuoidaan. Gladney altistuu savupilven myrkyille, ja jo ennestään kuolemanpelon kyllästyttämä Gladney ajautuu eksistentiaaliseen tuskaan.

Valkoisen kohinan kerronta on kutkuttavan sulavaa. Se naurattaa ja koskettaa joskus jopa samassa virkkeessä. Se on täynnä oivalluksia, tarkkakatseista aikansa tarkastelua ja huvittavaa dialogia. Humoristiset toteamat vakavienkin osuuksien keskellä rikkovat tahallaan, jopa kiusoitellen, tekstin saumatonta jatkuvuutta. Valkoinen kohina maalaa todellisuuden, jonka läpi nykymaailmaa on jännittävää katsella. Aika ajoin toistuvat kysymyslausefilosofoinnit uuvuttavat etenkin kirjan loppupuolella, mutta antavat kerronnallisen kömpelyytensä anteeksi sisällöllään.

Valkoinen kohina on puolisatiiria, joka käsittelee ja kritisoi muun muassa kulutuskulttuuria, mainontaa, mediaa ja ympäristön kohtelua. Perheen reissut paikallisessa supermarketissa ovat täynnä kritiikkiä kaikesta siitä, mitä yksi kauppa nyt sattuukaan pitämään sisällään. Yksi perheen lapsista toistelee mainoksista kuulemiaan automerkkejä. Suurin ja painavin teema kirjassa on kuitenkin kuolema. Henkilöhahmot yrittävät käsitellä kuolemaa teknologian ja uskonnon, jopa väkivallan keinoin, mutta mikään ei toimi. Kuoleman pyörittely kirjassa johtaa välillä jopa kauhun ja epätoivon partaalle. Se onkin tietyllä tavalla kirjan parasta antia.

★★★★★

Geenit markkinoilla – kuka ne omistaa?

Teksti: Hanna Catani Kuvat: Iisa Pappi

Geenitestaus on viime vuosina noussut puheenaiheeksi niin mediassa kuin kahvipöytäkeskusteluissakin. Tavalliselle kuluttajalle ensimmäisenä mieleen nousevat helposti ajatukset kotigeenitesteistä ja niihin liittyvistä tietoturvariskeistä. Myös geeniteknologian eettiset kysymykset ovat herättäneet laajaa keskustelua jo pitkään. Mutta mitä geenitestit oikein ovat? Miksi niitä tehdään ja miksi niistä on tullut kulutustavaraa? Eettisten kysymysten lisäksi on tärkeää pohtia myös alan nykyisyyttä ja tulevaisuutta, sekä sen merkitystä yhteiskunnan ja yksilön näkökulmista.

Käsitys seuraavalle sukupolvelle materiaalia siirtävistä geeneistä syntyi 1900-luvun puolivälissä, jolloin pystyttiin määrittelemään myös ihmisen kromosomien määrä ja alettiin tunnistamaan Downin syndrooman kaltaisia oireyhtymiä. DNA:n geneettinen koodi löydettiin vuonna 1966, minkä jälkeen alettiin tehdä sekä syntymää edeltävää että sen jälkeistä geneettistä seulontaa. Uusia tekniikoita syntyi erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin esimerkiksi sytogenetiikka kehittyi. 1990-luvulla kehittyi molekyyligenetiikka, mikä johti ihmisen genomin kartoittamiseen ja kykyyn muunnella geenejä. 

Ennen 1990-luvun uusia tekniikoita geenitestaus rajoittui lähinnä yhden geenin sairauksiin, joita testattiin lääketieteellisissä tarkoituksissa tai tutkimuslaitoksissa. Näihin yksittäisiin päägeeneihin oli olemassa tiukasti vartioidut lailliset patentit, jotka rajoittivat parin vuosikymmenen ajan geenitestauksen kaupallistumista. Vuonna 2013 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti, ettei geenejä voi patentoida, mikä käytännössä avasi kaupalliset geenitestimarkkinat. Lääketieteellisen geenitestauksen voikin tätä nykyä saada jo lähes 8000 toimijalta. 2000-luvun alusta lähtien kaupalliset yritykset ovat tuottaneet myös tietoa monigeenisistä alttiuksista, joilla voi arvioida omia geneettisiä terveysriskejään. Pääosa geenitestauksesta koskee kuitenkin edelleen kromosomipoikkeavuuksia ja klassisia sairauksia.

Vuonna 2013 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti, ettei geenejä voi patentoida, mikä käytännössä avasi kaupalliset geenitestimarkkinat.

Suomi on geeni- ja sukututkijan paratiisi. Suomalaisilla on satojen vuosien päähän ulottuvat kirkonkirjat ja kansainvälisesti erottuva, muista kansoista eriytynyt geenipooli. Suomalaista dataa ja kirkonkirjoista saatua tietoa on käytetty lukuisissa tutkimushankkeissa ympäri maailmaa. Pelkästään Suomessa tavattuja perinnöllisiä tauteja on 36, joista valtaosa on edellä mainittuja yksigeenisiä sairauksia. Esimerkiksi Oulun yliopiston kehitysbiologian professori Seppo Vainio on huomauttanut, että suomalaisia pitäisi houkutella kiinnostumaan omasta geeniperimästään. Suomen molekyylilääketieteellisen instituutin professori Samuli Ripatin mukaan suomalaiset ovat maailman geneettisesti tutkituin kansa, jonka geenitietoja käytetään esimerkiksi ylipainon sekä sydän- ja verisuonisairauksien tutkimiseen. Suomalaisten avulla on pystytty myös paikallistamaan harvinaisia sairauksia aiheuttavia geenejä sekä geeniyhdistelmiä.

Kansainvälisten suuryritysten rynniessä markkinoille on geenitestauksen kaupallistumiseen herännyt myös Suomen valtio, joka haluaa tulevaisuudessa profiloitua genomitiedon suurtuottajana. Suomessa onkin alettu kehitellä asiaankuuluvaa lainsäädäntöä: muun muassa genomilain säädösvalmistelu aloitettiin vuonna 2018. Nykyinen hallitus on jatkanut asian valmistelua perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiurun johdolla. Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan ehdotetun lain tarkoituksena on ”tukea genomitiedon vastuullista, yhdenvertaista ja tietoturvallista käyttöä ihmisten terveyden hyväksi”. Lisäksi lakiehdotuksessa esitetään suomalaisen Genomikeskuksen perustamista. Uudistuksen myötä suomalaiset saisivat kansallisen asiantuntijaviranomaisen, joka sääntelisi Suomessa tuotettavaa geenidataa.

Genomilaista ja sen mukana tulevista uudistuksista on ollut mediassa yllättävän vähän keskustelua. Lain tarkoituksena on terveydenhuollossa tuotetun genomitiedon käsittely sekä tallentaminen Kelan hallinnoimaan rekisteriin. Ongelmana on kuitenkin teknologian kehitys, tai oikeastaan sen puute. Nykyisen suomalaisten terveystiedot sisältävän Kanta-järjestelmän tilavuus on noin 1,5 petatavua, kun arviolta jo 100 000 ihmisen osittaisetkin genomitiedot vaatisivat vähintään 10 petatavua tilaa. Kelan nykyistä järjestelmää hoitavat tuhat ihmistä eivät myöskään millään riitä uuden järjestelmän tarpeisiin. Uuden lain edellyttämä lisäresurssien tarve on siis valtava.

Ylen toimittaja Päivi Neitiniemi haastatteli viime vuonna Tukholman Karoliinisen instituutin molekyyligenetiikan professori Juha Kereä genomitietojen tallennuksesta. Keren mukaan mahdollisia genomitiedon säilyttämiseen ja käyttöön liittyviä ongelmia ovat ainakin yksilön tietoturvan ongelmat ja suomalaisen järjestelmän lääketieteellisiin tarkoituksiin rajattu käyttö. Useat tutkijat eri maissa ovat havainneet, että jo osittaisen perimän sekä väestörekisterien avulla on mahdollista tunnistaa yksilöt ilman sosiaaliturvatunnusta, osoitetta, nimeä tai muita tunnistetietoja. Toisaalta esimerkiksi Yhdysvalloissa poliisi on näiden tietojen avulla ratkaissut huomattavan määrän rikoksia, kuten pitkään selvittämättömänä olleita murhia.

Suomessa tällaista mahdollisuutta ei olla sisällyttämässä ainakaan valmistelussa olevaan genomilakiin. Keren mukaan oikeustieteellisten tarkoitusten kieltäminen voi olla ongelma, koska silloin tietoja ei voida käyttää esimerkiksi suuronnettomuuksien uhrien tunnistamisessa, saati rikosten ratkaisemisessa. Varteenotettavana riskinä voidaan nähdä myös kaupallisten geenitestien voimakas keskittyminen yhdysvaltalaisiin yrityksiin ja niiden alustoille. Esimerkiksi Kelan tietokantaa olisi tarkoitus säilyttää Googlen pilvipalvelussa. Tämä voi altistaa geenidatan tietomurroille: esimerkiksi israelilaistaustaiseen suku- ja geenitutkimuksia kauppaavaan MyHeritage-yhtiöön tehtiin vuonna 2018 tietomurto, jossa vietiin yli 92 miljoonan käyttäjän tunnukset ja salasanat.

Suomessa on kattava biopankkijärjestelmä ja edistyksellistä geenitutkimusta. Esimerkiksi FinnGen-hankkeessa on jo 350 000 suomalaista näytettä. Biopankit ja lääketieteelliset toimijat etsivät kuumeisesti dataa tutkimukseen samalla, kun ylikansallisten geenitutkimusyhtiöiden palveluista maksetaan. Esimerkiksi alan jätti 23andMe myy käyttäjiensä tietoja lääkeyhtiöille. Myös kuolleiden henkilöiden tietoja siirretään biopankkeihin, ja tietoihin liittyvissä suostumusasioissa onkin runsaasti parantamisen varaa. Tavallisen ihmisen on vaikeaa hallita genomitietojensa käyttöä – ja kuolleena se on vielä hankalampaa. Geenitestaukseen liittyy kuitenkin paljon ennakkoluuloja ja virhetietoa, jotka saattavat estää myös asiallista tutkimusta. Jos päivittäin luovutamme itsestämme valtavan tietomäärän eri yritysten markkinointitarkoituksiin vaikkapa Tinderissä, miksi emme voisi luovuttaa genomitietojamme suomalaiselle biopankille?

Tavallisen ihmisen on vaikeaa hallita genomitietojensa käyttöä – ja kuolleena se on vielä hankalampaa.

Geenien tutkimukseen liittyy runsaasti eettisiä, valtiollisia ja teknologisia kysymyksiä. On kuitenkin ainakin yksi ihmisryhmä, jonka suhde geneettiseen tietoon ja geenitestaukseen on henkilökohtainen. Maailmassa on 300 miljoonaa harvinaissairasta ihmistä, joilla on todettu yli 6000 erilaista sairautta, syndroomaa tai tilaa. Suurin osa harvinaissairaiden geenitesteistä ja diagnosoinneista tehdään terveydenhuollossa: sydänklinikoilla, sisätautiosastoilla ja harvinaisemmissa tapauksissa perinnöllisyystieteen yksiköissä. Lääketeollisuus ei kuitenkaan ole ollut kovinkaan kiinnostunut kehittämään lääkkeitä tai innovaatioita harvinaissairaiden hajanaiselle joukolle.

Useiden harvinaissairauksien toteaminen on hankalaa, sillä diagnosointi voi viedä vuosikymmeniä, ja testeihin voi olla vaikeaa päästä. Harvinaissairaiden maailmanlaajuiset järjestöt neuvottelevatkin parasta aikaa yhdysvaltalaisten geenitestijättien kanssa mahdollisuudesta saada omia sairauksiaan yritysten listoille, jotta ihmiset voisivat testata niitä kotioloissa. Monissa maissa esimerkiksi vakuutusperustainen terveydenhuoltojärjestelmä sulkee harvinaissairaat geenivirheperheet ja kokonaiset suvut järjestelmän ulkopuolelle, minkä vuoksi kynnys testata omia sairauksia perusterveydenhuollossa on korkea. Näille ihmisille yksityinen geenitestaus ei ole viihdettä. Valitettavasti ylikansalliset geenitestauksen suuryrityksetkään eivät ole olleet kiinnostuneita lisäämään harvinaissairauksia geenitestilistoilleen.

Geenitestejä on tehty kohta useita vuosikymmeniä, ja niihin liittyy edelleen monia ratkaisemattomia, monimutkaisia kysymyksiä. Kuluttajageenitestauksen avulla ihmiset voivat määritellä ennennäkemättömällä tarkkuudella itselleen sopivia dieettejä tai elämäntapoja, ja geenimuuntelun mahdollisuudet sairauksien ehkäisyssä ja hoidossa avaavat uusia ovia koko ihmiskunnalle. On myös esitetty, että tulevaisuudessa käytössämme voisi olla jopa genomimme sisältäviä henkilökortteja. Samaan aikaan Itä-Euroopassa toimii geenilaboratorioita, joissa varakkaat parit ympäri maailmaa tuottavat itselleen ”täydellisen” vauvan, jonka kantaa laboratorion emämaan alemman yhteiskuntaluokan keinosynnyttäjä. Tällainen täydellisten jälkeläisten tavoittelu muistuttaa eugeniikan synkistä puolista. Geenitestauksen tulevaisuus on kuitenkin avoin, ja siihen vaikuttaa ennen kaikkea ihmisten suhtautuminen geeneihin kohdistuvaan tutkimukseen. Geenitestaus ja geeniteknologia ovat lopulta vain välineitä: niiden käyttötavat ja -tarkoitukset riippuvat siitä, mitä yhteiskuntamme haluaa käytössä olevalla geenitiedolla tehdä. 

Kirjoittaja on politiikan ja viestinnän opiskelija sekä HUSin harvinaissairauksien asiakasraadin jäsen.