“Aika kuluu: maine kasvaa, kyky vähenee.”

Vihaista, sähäkkää, arvostelevaa, tylsäteräistä, pompöösiä, prameaa, itsekeskeistä, kurillista, ennen kaikkea kuritonta, suodattamatonta, säädeltyä, turhautunutta, iloista, krapulaista, häpeällistä, röyhkeää, rietasta, relevanttia. 

Teksti: Antti Putila Kuva: Rosa Lehtokari

40-vuotias viestinnän ainejärjestölehti Groteski perustettiin uuden ja samalla köyhän ainejärjestön Median kylkeen vuonna 1979. Kylmä sota velloi ja Suomi, tuo maailman napa, tasapainotteli idän ja lännen välissä. Aloittelevan opiskelijalehden teossa maailman myrskyt eivät näkyneet. Osmo A. Wiio oli aloittanut vuotta aiemmin laitoksen viestinnän professorina ja koko viestinnän oppiala toipui valtiotieteellisen tiedekunnan myllänneestä opintouudistuksesta Aleksanterinkadun ja Fabianinkadun kulmassa.

Viestinnän opiskelijat perustivat uuden opiskelijalehden, Groteskin, jonka tehtävänä oli tuoda kuuluviin viestintää opiskelevien ääntä. Opintouudistuksen myötä uudet opiskelijat kävivät lähes koko ensimmäisen opiskeluvuoden koko tiedekunnan johdanto-opintoja, jossa opiskeltiin perusteita kaikista tiedekunnassa opetettavista aineista. Viestinnän omaa ääntä haluttiin saada esiin, sillä opiskelijat kilpailivat johdanto-opinnoissa siitä, kenen aine onkaan paras. Lehdellä oli alusta asti myös tärkeä tehtävä opettaa viestinnän opiskelijoita journalismin saloihin.

Groteskin päätoimittajana reilut kaksi vuotta 1980-luvun alussa toiminut Ina Ruokolainen kertoo, että hänen aikanaan ensisijaista oli tarjota alusta journalismin harjoittamiseen.

“Lehden yleinen linja oli muodostaa harjoitustoimitus, koska viestinnän opiskelu ei ollut sama asia kuin journalismi. Siitähän tuli tietysti kritiikkiä muista ainejärjestöistä, että Groteski on vain tämmöinen leikkilehti, jossa käydään koiranäyttelyissä ja teatterissa.”

Viestinnän professori Wiio totesi eläkkeelle jäädessään, että Groteskin monet hänestä kirjoittamat jutut täyttäisivät hänen mukaansa kunnianloukkauksen määritelmän.

Groteski on historiansa saatossa ollut lukemattomia kertoja kritiikin kohteena. Alkuvuosina lehden ulkonäköä kritisoitiin kovasanaisesti, sillä askeettinen ulkoasu ei kelvannut vaativalle lukijakunnalle, tai ainakaan sen äänekkäimmille jäsenille. Jos lehti sai osakseen kritiikkiä, ei se pelännyt sitä antaakaan. Lähes joka numerossa tiedekunta sai osansa, ja sitä arvosteltiin opiskelijoita potkivista päätöksistä. Viestinnän professori Wiio totesi eläkkeelle jäädessään, että Groteskin monet hänestä kirjoittamat jutut täyttäisivät hänen mukaansa kunnianloukkauksen määritelmän.  

Myös lehden rahoittaja, Media ry, sai katkeraa kritiikkiä toiminnastaan, mikä johti jopa ylimääräisiin jäsenkokouksiin. Ja onpa Groteskia kritisoitu myös valtiotieteellisen kattojärjestö Kannunvalajien toimesta, kun se ehdotti vuonna 1991 tiedekunnan opiskelijalehtien yhdistämistä, sillä “jätepaperia syntyy muutenkin liikaa”.

Myöhemmin pitkän uran Suomen johtavissa mediataloissa ja muun muassa tietokirjailijana tehnyt Ruokolainen muistaa, että Groteskin tärkein tehtävä oli tarjota opiskelijoille väylä harjoitella kirjoittamista ja journalistista työtä vapaasti ja ilman taloudellisia paineita. Arkistoja kaivamalla selviää, että silloinen laaja yliopistolehtien kenttä keskittyi vielä tuolloin paljolti oman opinahjonsa asioiden valvontaan.

“Mua naurattaa nyt jälkikäteen, kun ajattelen, että lehdessä oli ihan samanlaiset lifestyle-osastot kuin vaikka nykypäivänä Helsingin Sanomissa. Ei Groteski ollut ehkä alkuaikoina yhteiskunnallisesti keskusteleva lehti, vaan sellainen, mihin ihmiset voivat kirjoittaa asioista, joihin heillä on omakohtainen suhde”, Ruokolainen toteaa.

Lehdessä oli ihan samanlaiset lifestyle-osastot kuin vaikka nykypäivänä Helsingin Sanomissa.

Koska Groteskin ajateltiin olevan eräänlainen harjoitustoimitus, haluttiin vastaavaksi päätoimittajaksi henkilö, jolla oli kokemusta myös siitä “oikeasta” journalismista. Ruokolainen oli työskennellyt kaksi kesää Etelä-Suomen Sanomissa sekä Yleisradiossa, ja hänet saatiinkin houkuteltua Groteskin kautta aikain toiseksi päätoimittajaksi. Ensimmäinen oli tuleva kirjailija ja muun muassa Teemu Selänteen maitomainoskampanjan keksijä Markku Rönkkö.

Tekijöitä vastasyntyneeseen lehteen löytyi Ruokolaisen mukaan hyvin.

“Lähdettiin liikkeelle siitä, että kirjoittajat kertoivat, mistä olivat kiinnostuneita ja sen mukaisesti tehtiin sisältö. Jos me oltaisiin tehty joku hirveän tiukka teema etukäteen, kirjoittajien löytäminen olisi voinut olla vaikeampaa.”

Sen sijaan perinteinen opiskelijoiden ongelma eli aikataulussa pysyminen tuotti toimitukselle harmaita hiuksia.

“Eihän ihmiset aikatauluissa pysyneet ja joku jätti sovitun jutun kokonaan tekemättä. Kuvittelin, että aineistot toimitetaan, kun niin oli sovittu. Kun meillä oli deadlinet päällä ja lehden kokoaminen käynnissä, soitin lankapuhelinaikaan opiskelukaverin kotiin, jossa joku perheenjäsen vastasi myöhään illalla. Kyllähän sieltä tuli vähän noottia.”

Vuonna 1985 Groteskin päätoimittajana toiminut nykyinen MTV Uutisten uutispäällikkö ja ulkomaantoimittaja Pertti Nyberg tunnistaa samat vaikeudet.

“Minulla on sellainen muistikuva, etteivät viestijät olleet kovinkaan innokkaita tekemään omaa lehteä. Monilla alan opiskelijoilla oli viestintäosaamista, jota haluttiin hyödyntää etupäässä niin sanotusti oikeissa töissä. Opiskelijalehden tekeminen oli sinänsä hauskaa ja opettavaista mutta välillä tuskastuttavaa juttujen kerjäämistä ja aikataulujen valvomista.”

Myös Timo Laitakari muistaa 90-luvun alkupuolelta lehdentekoon liittyvän oppimisprosessin. Hän oli Groteskin tekijäjoukoissa vuodesta 1991 vuoteen 1995 ja toimii nykyisin Länsi-Savon vastaavana päätoimittajana.

“Ihan alkua leimasi vahvasti opettelu. Lehdellä ei ollut mitään pysyvämpää päätoimittajaa tai toimitusta ollut vähään aikaan. Se tarkoitti, että ihan itsekseen piti tyhjästä opetella yhdessä muutaman muun kanssa, että mitäs se lehden teko onkaan.”

 Lehden tekeminen tuohon aikaa oli aikamoista käsityötä. Kirjoitettiin kirjoituskoneella, piirrettiin kuvia ja otsikoita sekä pöllittiin valokuvia.

Jos aikatauluissa pysyminen tai lehdentekoon alkaminen on tuottanut ongelmia Groteskin tekijöille kautta aikojen, on oma lukunsa lehden taitto, ulkoasu ja painaminen.

“Lehden taittaminen oli täysin leikkaa ja liimaa -tyylistä. Lisäksi jonkun piti katsoa, missä painaminen on halvinta. Meidän aikaamme lehti painettiin muistaakseni Kauppatieteen Ylioppilailla”, Ina Ruokolainen muistelee.

Myös Nyberg muistaa lehden taittamisen haasteet.

“Lehden tekeminen tuohon aikaan oli aikamoista käsityötä. Kirjoitettiin kirjoituskoneella, piirrettiin kuvia ja otsikoita sekä pöllittiin valokuvia.”

Timo Laitakari kertoo, että taitto hoidettiin hänen aikanaan 90-luvun alkupuolella ensin niin sanotulla saksitaitolla.

“Tulostimme paperille palstoiksi ajetut jutut ja liimailimme niitä valopöydän päällä sivuiksi. Tämä paperinippu sitten vietiin kirjekuoressa Limeksen painoon, jossa kuvat rasteroitiin ja lätkittiin sivupohjien päälle.”

Ruokolainen ja Nyberg muistelevat taittoprosessia lämpimäksi tapahtumaksi.

“Lehden taittoprojekti oli muistaakseni jonkinlainen yhteisöllinen juttu, joka hoidettiin punkun avittamana Uudella ylioppilastalolla. Ne olivat hauskoja kokoontumisia, jossa tutustui myös kirjoittamisesta kiinnostuneisiin kanssaopiskelijoihin”, Nyberg muistelee.

Timo Laitakari kertoo, että vuonna 1992 Groteski teki digiloikan, kun sitä alettiin tehdä käsityön sijaan tietokoneilla. Se on yksi lehden suurista mullistuksista.

“Opiskelijakollega Jyrki Rosenberg opetti meille Pagemakerin käyttöä ja sitten HYY:n keskustoimituksen koneilla kasasimme lehteä.”

Taitto-ohjelmien käyttöä on Groteskissa opeteltu paljon myös 90-luvun jälkeen ja 2000-luvun puolivälissä oman lisänsä soppaan toivat vielä lehden taloudelliset ongelmat. Vuonna 2007 Groteskin päätoimittajana toiminut, nykyinen Suomen Pietarin pääkonsulaatin lehdistövirkahenkilö Jussi Palmén muistaa lehden silloiset haasteet hyvin. 

“Pahinta olivat jatkuvat tekniset ongelmat taitto-ohjelman kanssa ja ainainen rahapula. Askartelimme lehteä usein öisin painokuntoon. Monesti kävi mielessä myös opintolainan ottaminen painokustannusten kattamiseksi. Aina jostain löytyi kuitenkin viime hetken ilmoitus, josta saadut vähäiset eurot pitivät lehden kellumassa. Joskus ilmoitus tuli jonkun isän firmalta ja kerran viestinnän laitos tuki lehteä ylimääräisellä joulubonuksella.”

Kerran eräs tilastotieteilijä kutsui Groteskia ‘ihme taidelehdeksi’. Se oli paras kohteliaisuus, mitä silloin saattoi toivoa.

Ongelmista huolimatta Palmén muistaa Groteskin tekemisen ennen kaikkea positiivisena asiana.

“Groteski edustaa minulle opiskeluvuosien parasta aikaa. Päätimme kavereideni Petran ja Hennan kanssa aika spontaanisti tarttua kimpassa päätoimittajuuteen. Ei tiedetty, mihin ryhdyttiin, ja aika usein oltiin hajalla, mutta ikinä ei kaduttanut. Groteski oli paloa, iloa ja vapaan tekemisen riemua.”

“Me ei välitetty pätkääkään lehden tekemisen konventioista, vaan keksimme julkaisun jokaista numeroa varten uudelleen. Mitään konseptia tai palstajakoa ei ollut. Juttuja tehtiin siitä, mikä koettiin tärkeäksi tai mitä lehden tekijät itse ehdottivat. Omasta mielestämme olimme todella hyvin ajan hermoilla, eikä itseironiasta ollut tietoakaan”, Palmén toteaa.

Kritiikkiä hän muistelee lehden saaneen vähänlaisesti.

“Kerran eräs tilastotieteilijä kutsui Groteskia ‘ihme taidelehdeksi’. Se oli paras kohteliaisuus, mitä silloin saattoi toivoa.”

Groteskin tekemisen intohimon muistaa myös Timo Laitakari. Hänen aikanaan Groteski kilpaili HYY:n järjestölehtikilpailussa ja saavuttikin kohtalaista menestystä. Silloista päätoimitusta jäi kuitenkin kismittämään muut kilpailussa menestyneet.

“Muistaakseni olimme kakkossijalla ja voiton vei poliittisen historian opiskelijoiden Polho ry. Siellä oli tekijäkaartissa muun muassa Heikki Aittokoskea, Marko Junkkaria ja Jarkko Vesikansaa, mutta silti hävittiin. Harmittihan se.”

Jussi Palmén kertoo löytäneensä hiljattain siivouksen yhteydessä vanhat numerot, joita oli tekemässä. Niistä kävi ilmi, että lehdessä todella näkyi nuoruuden into.  

“Vuosien jälkeen huvitti ja huomasin, ettei sisältö kaikilta osin ihan niin timanttista ollut kuin tehdessä tuntui. Edelleen lehtien sivuilta välittyi kuitenkin intohimo ja idealismi.”

Intohimo ja idealismi ovat siirtyneet monen Groteskin tekijän mukana myös valtakunnanmediaan. Lukuisat entiset tekijät kertovat, että lehden tekeminen on auttanut työelämässä paljon ja todella useat heistä ovat päätyneet työskentelemään journalismin parissa.

“Oikeana aikuisena minusta tuli toimittaja, vaikka hankin ensin viestintäkokemusta Postipankista parin vuoden ajan. Ehkä kokemus ainejärjestölehdestä oli yhtenä tekijänä vaikuttamassa siihen, että työhönottajat pitävät minua kehityskelpoisena”, Pertti Nyberg pohtii.

Vuosien jälkeen huvitti ja huomasin, ettei sisältö kaikilta osin ihan niin timanttista ollut kuin tehdessä tuntui.

Timo Laitakari sanoo, että Groteskista päällimmäisenä käteen jäivät opit, joita hän on myöhemmin hyödyntänyt lehdenteossa.

“Groteskin tekeminen oli tietystä ahdistavuudestaan huolimatta hauskaa ja vapaata. Ei ollut ketään viisaampaa neuvomassa tai kertomassa, mikä olisi järkevää ja toimivaa. Vaikka tekeminen oli paikoitellen alkeellista ja amatöörimäistä, ne samat lehdentekemisen asiat meillä olivat vastassa kuin myöhemmin oikeammissa lehtitöissä.”

“Ammatillisesti ajatellen suurin hyöty hommasta taisi olla kokonaisuuden opettelusta ja hallitsemisesta. Juttujen lisäksi piti miettiä kuvituksia, fontteja, otsikoita, palstajakoja, painoa, tekniikkaa, jakelua ja vähän byrokratiaakin.”

Myös Jussi Palmén hehkuttaa opiskelijalehden tekoa opettavaisena.

“Groteskin päätoimittajuus opetti kaikkea sitä, mitä on myöhemmin tarvinnut työelämässä: tiimityötä, projektinhallintaa, ideointia, taloudenpitoa, journalismia ja sen rajojen taivuttamista. Kaikki me lehteä tehneet olemme myös päätyneet myöhemmin hommiin, joissa kirjoitustaito ja luovuus eivät ole pahitteeksi.”

Groteski on ilahduttanut opiskelijoita yliopistokampuksella jo neljä vuosikymmentä. Toivottavasti tulevaisuudessa siintää ainakin toinen mokoma, sillä ylioppilasjournalismille on tässä ajassa erityinen tilaus: kukaan muu ei varmasti ole kiinnostunut asioistamme – saati tuo niitä esille jonkinlaiselle julkisen alueelle – kuin me itse. Ja Groteski on siihen erinomainen väline.

On mahtavaa, että journalismi ja viestintä voivat elää rinnakkain viestinnän opiskelijoiden ainejärjestössä, molempia näet tarvitaan enemmän kuin koskaan ennen. Groteskin taso on ollut valtakunnallisestikin katsottuna erittäin korkea, mutta silti lehden tekoa on koristanut pilke silmäkulmassa koko sen historian ajan. Korkeatasoisen journalismin keskellä lehti muistaa tärkeimmän: jos tästä maailmasta häviää hauskuus, ilo tai idealismi, ei meille jää jäljelle mitään. Groteskin ensimmäinen päätoimittaja Markku Rönkkö kuvaa lehden ensimmäisessä numerossa sen tavoitteita seuraavasti:

“Tarkoituksena on ollut luoda vapaa tila mielipiteille ja välittää aiheellista ja ajankohtaista tietoa kaikille kiinnostuneille. Groteski on uudistuva laitos. Se yrittää löytää moneen paikkaan ja hyvin eri suuntiin. Se kokeilee ja koettelee. Groteski yrittää rakentaa jotakin, mikä tekee elämää pikkuisen paremmaksi. Siitä on kysymys.”

Juttua varten on taustahaastateltu viestinnän professori Esa Väliverrosta viestinnän oppiaineen historiasta. Lisäksi lähteenä on käytetty Groteskin numeroita vuosilta 1979–2019. Otsikon sitaatti on diplomaatti Dag Hammarskjöldin.

Kuva: Rosa Lehtokari

Mielen muuttuvat diagnoosit

“Nykytila (status): Asiallisesti pukeutunut ja hoidettu. Somaatt yt hyvä. Tajunta norm, orientoitunut x 4. Ei merkkejä päihteistä tai tuoreista traumoista. Ymmärrettävän huolissaan ja surumielisen näköinen kuvaillessaan vaikeaa tilannettaan. Ei tule ilmi psykoottista tai itsetuhoista. Masennuksen kriteerit eivät täyty, kysymys sekamuotoisesta masennus-ahdistusoireilusta.”

TEKSTI: Aino Hokkanen & Anni Rossi KUVITUS: Anna Mäkinen

Yllä oleva ote on peräisin eräästä potilaskertomuksesta, jonka täyttäminen on osa mielenterveyden häiriön diagnosoimisen prosessia. Mielen oireiden tunnistaminen ja diagnoosin laatiminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Jo diagnoosin käsite itsessään on monisyinen ja vaikeatulkintainen: siihen vaikuttaa tieteellisen tiedon lisäksi myös yhteiskunnallinen aika, paikka ja ilmapiiri.

Vaikka diagnooseilla piirretään raja terveen ja sairaan mielen välille, ei tämä raja ole historiallisesti pysyvä, vaan muotoutuu aikansa normeihin. Mielenterveyshäiriöiden määritelmät ovatkin eläneet parantumattomasta seinähullusta mielenterveyskuntoutujaan, eikä esimerkiksi masennusta nähdä enää elämän normaalina suvantovaiheena, vaan mielialahäiriönä. 

Diagnoosien merkitys

Ihmisillä on luontainen tarve luokitella asioita, joiden määritelmien varaan ymmärrys maailmastamme rakentuu. Ranskalainen filosofi Michel Foucault uskoi ajasta ja paikasta riippuvien diskursiivisten käytäntöjen muovaavan todellisuutta. Diskursiivisilla käytännöillä hän viittaa konkreettisiin kielen tapoihin, joilla jäsennetään todellisuutta. Kieli rakentaa tietoa, joka puolestaan kehittyessään muuttaa kieltä.

Jotta jokin piirre voidaan kokea sairaudeksi, sairaus on ensin kyettävä määrittelemään kielen avulla. Esimerkiksi psykiatrisia diagnooseja tarkastellut kanadalainen filosofi Ian Hacking ajattelee mielenterveyshäiriöiden syntyvän, kun tietynlainen käytös ja tuntemukset määritellään normaalista poikkeavaksi. Standardoidut luokitukset ja diagnoosit ovatkin olennainen osa mielenterveysongelmien määrittelyä.

Suomen Mielenterveysseuran julkaisemien lukujen mukaan joka toinen suomalainen sairastaa elämässään jonkinnäköistä mielenterveyden häiriötä. 

Oireen nimeämisen myötä ihmiselle tarjoutuu mahdollisuus kokea ja käsitellä tiettyjä oireita. Paha olo ei tietenkään ole vähemmän olemassa, jos sillä ei ole nimeä. Nimeäminen antaa kuitenkin tuntemuksille tarttumapintaa ja tekee niistä yhteiskunnallisesti todellisempia.

Diagnoosin myötä myös ihmisen omakuva muuttuu ja rakentuu uudelleen. Diagnoosi saattaa leimata, jopa musertaa. Toisaalta se tarjoaa mahdollisuuden käsitellä tuntemuksia kielen avulla ja auttaa ehkä ymmärtämään omaa mieltään paremmin. Ennen kaikkea diagnoosi oikeuttaa hoitoon.

Diagnoosi on välttämätön hoidon piiriin pääsemiselle. Ilman diagnoosia ei tarjota terapiaa tai lääkitystä. Myös vakuutuskorvaukset hoitokuluista ja sairastuneen sosiaalietuudet ovat pelkkää toiveajattelua diagnoosittomalle. Mielenterveyshäiriöiden diagnosoiminen on kuitenkin haastavaa. Monet mielen oireet saattavat ajoittaisina kuulua “normaaliin” elämään, mikä tekee diagnoosin muodostamisesta haastavaa, joskus jopa mahdotonta.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan esimerkiksi surureaktio läheisen kuolemaan on osa arkielämää, eikä sitä vielä tulkita mielenterveyden häiriöksi. Tässä mielenterveyshäiriöiden määritelmän rajat sumentuvat entisestään: miten lopulta voidaan erotella normaali arkielämä ja sen tunnereaktiot mielenterveyshäiriöistä?

Terveen ja sairaan mielen rajan häilyvyyttä lisäävät entisestään useat samanaikaiset oireet, jotka eivät ole aina yksiselitteisesti lokeroitavissa tai aina edes täysin tunnistettavissa. Oireilua voi olla vaikea huomata itsessään, jos se on sulautunut osaksi arjen rytmiä. Muutos mielialassa voi tapahtua vaivihkaa.

Häilyvät määritelmät

Psykiatriset diagnoosit rakentuvat ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Toisin kuin esimerkiksi syöpädiagnoosi, joka perustuu näytteiden ottamiseen ja kuvantamisiin, mielenterveyshäiriöiden toteaminen pohjaa ensisijaisesti potilaan ja lääkärin vuoropuheluun. Vastaanotolla lääkärin tehtävänä on tehdä tulkinta potilaan kertomuksista kansainvälisesti standardoitujen tautiluokitusten avulla.

Usein lääkäri käyttää suullisen keskustelun tukena itsearviointilomakkeita. Lomakkeesta voidaan keskustella ennen sen täyttämistä, ja vastaukset puretaan aina yhdessä. Kyselylomakkeet konkretisoivat oireita, mutta ne saattavat myös ajaa diagnoosia raiteiltaan, mikäli ne ohjaavat potilasta tulkitsemaan satunnaisia arjen tunnereaktioita mielialan pysyvämmiksi muutoksiksi.

Potilas ei välttämättä pysty määrittelemään tuntemuksiaan lomakkeen vastausvaihtoehtojen avulla ja saattaa esimerkiksi epäillä oireidensa syvyyttä. Pelkistetyt kyselyt eivät riitä tunnistamaan kaikkia masennuksen muotoja eikä todellisuus aina ole kuvailtavissa tarkkarajaisilla luokituksilla.

Tulkinnan muodostamisen hankaluus tekee psykiatriset diagnoosit myös erityisen alttiiksi mahdollisille virheille, sillä pohjimmiltaan kyse on potilaan ja lääkärin keskinäisestä vuorovaikutuksesta, jossa tulee ottaa huomioon myös potilaan yksilölliset piirteet sekä ympäristön vaikutus.  

Haasteensa mielenterveyden häiriöiden diagnosointiin tuo psykiatristen sairauksien määritelmien muuttuva luonne sekä mielen konkreettisen mittaamisen vaikeus. Psykiatria on ajan saatossa etsinyt selityksiä mielen muutoksiin niin yksilön biologiasta kuin henkilöhistoriasta.

Ensisijaisesti diagnostiikka perustuu aina olemassa olevaan tutkimustietoon: kun tiede kehittyy ja tietoa tulee lisää, myös mielenterveysongelmien luokittelu ja diagnoosit ovat muutoksessa. Tänä vuonna esitetty tautiluokitus saattaa vuosikymmenen päästä olla täysin epäolennainen. Esimerkiksi Suomessa homoseksuaalisuus poistettiin virallisesti tautiluokituksesta vuonna 1981 – kymmenen vuotta sen jälkeen, kun se poistettiin rikoslaista.

Psykiatriset diagnoosit ovat siis vahvasti myös sosiaalisia ja historiallisia ilmiöitä, joihin vaikuttavat kehittyvän tutkimuksen lisäksi vallitsevat asenteet sekä ajattelun ja kielen tavat. Historiassa nykypäivän mielenterveyshäiriö on voitu ymmärtää vain normaaliksi osaksi elämää, ja tämän päivän terveys taas on saattanut olla puhdasta hulluutta.

Yleishulluudesta monipuolisempiin tautiluokituksiin

1800-luvun puolivälissä yleishulluuden uskottiin olevan syynä kaikelle mielen oireilulle ja kaikki mielenterveyden häiriöt niputettiin yhtenäispsykoosin käsitteeseen. Mielen sairauksien tarkempi luokittelu oli turhaa, sillä olihan diagnoosi kaikilla potilailla sama – hulluus. Mielen oireille oli kaikille myös yhteinen hoitomuoto, yleishoito, jossa määrättiin potilaalle lepoa: lepäämällä mieliala aivan varmasti kohenee!

1800-luvun lopussa psykiatria koki kuitenkin muutoksia. Akateemisen maailman asenneilmapiiri muuttui, kun ymmärrys ihmisen mielestä laajeni ja mielisairaalat korvattiin yliopistoklinikoilla. Psykiatria asettui vahvemmin osaksi lääketiedettä: pelkkä oireiden kuvailu ei riittänyt, sillä se ei täyttänyt tieteen perusvaatimuksia.

Syitä oireiluun haettiin muun muassa aivojen rakenteesta, ja yhtenäispsykoosin käsite murtui uusien lähestymistapojen tieltä. Yleishulluudesta siirryttiin kohti monipuolisempia tautiluokituksia.

Saksalainen psykiatri Emil Kraepelin kehitti vuonna 1899 tautiluokituksen, jossa määriteltiin 13 psykiatrista sairauskokonaisuutta. Kraepelin loi luokituksen tukemaan lääkäreitä luotettavan diagnoosien laatimisessa mielenterveyshäiriöille ja luokittelua käytettiin vielä pitkälle 1900-luvulle. Luokittelun myötä diagnoosin käsite vakiintui psykiatriassa. 1900-luvun alkupuolella mielenterveyden häiriöitä diagnosoitiin ensisijaisesti luonnontieteen keinoin.

1800-luvun puolivälissä yleishulluuden uskottiin olevan syynä kaikelle mielen oireilulle ja kaikki mielenterveyden häiriöt niputettiin yhtenäispsykoosin käsitteeseen.

Maailmansotien jälkeen huomio siirtyi yksilön henkilöhistoriaan, kun Sigmund Freud ja psykoanalyysi kasvattivat suosiotaan. Sittemmin kiinnostus on siirtynyt takaisin 1900-luvun alun luonnontiedepainotukseen muun muassa uusien psyykelääkkeiden ja tekniikan, kuten aivokuvantamisen, kehittymisen myötä.

Nykypsykiatrian diagnostiikka nojautuu kansainvälisesti yhtenäistettyihin tautiluokituskäsikirjoihin, jotka on luotu tiedeyhteisön neuvottelujen perusteella. Tautiluokituksissa mielenterveyshäiriöt luokitellaan oireiden perusteella. Euroopassa käytetään pääosin ICD-10-järjestelmää, mutta ohella seurataan myös yhdysvaltalaista Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders (DSM) -tautiluokitusta, joka pohjautuu Kraepelin tautiluokitteluun. ICD-10 ja DSM ovat monissa mielenterveyden häiriöiden määrittelyissä hyvin lähellä toisiaan. 

Yhdysvalloissa käytettävää DSM-luokitusta päivitetään säännöllisesti. Amerikkalaisten psykiatrien auktoriteetti diagnosoida mielenterveyden häiriöitä pohjautuu juuri tähän jaotteluun, ja jos DSM-luokitteluun kirjataan uusi mielenterveyden häiriö, siitä tulee hoitojärjestelmän ja viranomaisten näkökulmasta todellinen.

DSM-luokittelua on kuitenkin kritisoitu pinnallisista oireista. Uusin DSM-luokitus määrittelee jo surun ja musikaalittomuuden joidenkin mielenterveysongelmien oireiksi. Mitä useampi ennen arkiseksi tunteeksi tai luonteenpiirteeksi ymmärretty asia lisätään tautiluokituksessa oireeksi, sitä enemmän “normaalin elämän” määritelmä kapenee ja yksipuolistuu.

Kuka enää on terve, jos soittotaidotonkin voidaan lukea sairaaksi? Entä kuinka pitkälle diagnosointiin käytettävät tautiluokitukset voivat laajentua ilman, että jokainen luonteenpiirre mielletään osaksi jotakin mielenterveyshäiriötä?

Diagnoosikeskeisyys ilmiönä

Nimenomaan diagnoosit muodostavat nykypsykiatrian lähtökohdan, jossa luokittelu perustuu nimenomaan oireisiin, eikä oireiden syihin tai tarjolla oleviin hoitomahdollisuuksiin. Oirekuvauksiin perustuvalla luokittelujärjestelmällä pyritään parantamaan psykiatrisen diagnostiikan luotettavuutta. Onkin tärkeää, että järjestelmä on standardoitu niin, että kaikki lääkärit käyttävät samoja määritelmiä, seuloja ja haastatteluja diagnosoinnissa.

Oireisiin keskittyvä lähestymistapa kuitenkin häivyttää oireilun taustalla vaikuttavat yksilölliset syyt ja toisaalta mahdolliset yhteiskunnalliset tekijät, kuten syrjäytymisen, ilmastoahdistuksen sekä menestymis- ja työllistymispaineet. Diagnoosit tavallansa yksinkertaistavat häiriöitä ja niputtavat vaihtelevistakin syistä johtuvia oireita yhteen, samaan pakettiin.

Diagnoosikeskeisen lähestymisen myötä myös diagnoosit ovat yleistyneet. Lähestymistavan muutoksen ja tutkimustiedon kehittymisen lisäksi diagnoosien määrän kasvuun vaikuttaa stigmojen purku mielenhäiriöiden ympäriltä: mielenterveysongelmat puhuttavat julkisuudessa entistä enemmän. 

Suomen Mielenterveysseuran julkaisemien lukujen mukaan joka toinen suomalainen sairastaa elämässään jotakin mielenterveyden häiriötä. Tämä kääntää perinteisen ajatusmallin aivan päälaelleen: sairastuminen on luonnollinen osa elämää, eikä olekaan poikkeavaa olla sairas. Kehitys saattaa kulkea suuntaan, jossa mielenterveyden häiriöstä tulee uusi normi, jolloin “normaaliin elämään” voi kuulua esimerkiksi vakavan masennusjakson sairastaminen.

Muutos voi lopulta olla myös kehämäistä, jolloin masennus ymmärretään jälleen elämään luonnollisena kuuluvana melankoliana, joka ei tarvitse erityishuomiota. Kehitys kohti mielenterveyshäiriöiden normalisointia on toki itsessään hyvä keino häivyttää mielen sairauksiin liittyvää stigmaa.

Sosiaalisen median avulla esimerkiksi moni nuori on kertonut omia kokemuksiaan ja tehnyt näkyväksi vaikeaksi miellettyä aihetta. Muun muassa tubettajat Joona Hellman ja Mansikkka ovat käsitelleet nuorten mielenterveyttä videoillaan. 

Mielenterveyden häiriöitä määrittelevät diagnoosit ovat jatkuvassa muutoksessa ja tulevaisuuden tautiluokituksia voi vain arvailla. Diagnoosien määritelmät elävät, ottavat sisäänsä uusia oireita ja pyyhkivät vanhoja: ne oikeuttavat, toisaalta vaativat eri aikoina erilaista käytöstä. Tie psykiatriseen diagnoosiin, ja sitä myötä avun piiriin, on useimmiten pitkä ja kuoppainen.

Myös diagnoosien reunoilla liikkuvilla on haastavaa: mikäli sairauden kriteereitä ei täytä, hoitoa ja tukea saa hankalammin – jos ollenkaan. Tärkeintä on huolehtia siitä, että jokainen apua kaipaava saa tarvitsemaansa hoitoa, sillä avuntarve säilyy, vaikka pahalle ololle ei tarjottaisikaan nimeä. 

Gallup: Mitä mietit, Meksiko?

Rajansa kaikella, myös Meksikossa. Groteskin Meksikon kirjeenvaihtaja jalkautui paikallisen valtsikan käytäville ja kysyi opiskelijoilta rajoista – muistakin, kuin siitä yhteisestä Yhdysvaltojen kanssa.

TEKSTI JA KUVAT Emma Viitanen

Eurooppa sotkee itsensä kaikkeen mukaan, myös Latinalaisessa Amerikassa. Venezuela on tästä hyvä esimerkki: maan kriisin aikana useat Euroopan maat ovat tunnustaneet presidentiksi oppositiojohtaja Juan Guaidón. Venezuelan mukaan nämä maat alistuvat lähinnä Yhdysvaltojen strategialle, jonka tarkoituksena olisi kaataa istuva presidentti Nicolás Maduron hallitus. Missä menee raja?

Estefania, 21

“Ensinnäkin, Euroopan unioni luotiin aikoinaan Eurooppaa varten. Latinalaisessa Amerikassa tilanteet ja kontekstit ovat aina erilaisia. Lisäksi Euroopan väliintulo tuntuu perustuvan usein pelkkiin geostrategisiin intresseihin. Esimerkiksi Venezuelassa öljyvarat kiinnostavat.

Sekaantuminen ei aina liity kuitenkaan fyysisiin väliintuloihin. Esimerkiksi Venezuelan tapauksessa on kiinnostavaa pohtia myös informaatiovaikuttamista, jossa globaalin pohjoisen mediat ovat luoneet maasta ja sen tilanteesta tietynlaista kuvaa. Sekin on toisen maan asioihin sekaantumista.”

Donald Trumpin muuri: mitä tulee ensimmäisenä mieleen?

Jonathan, 29

“Mielestäni muurien sijaan pitäisi rakentaa siltoja ja näin ollen vahvistaa maiden välisiä suhteita. Trumpin projekti on äärimmäisen itsekeskeinen, varsinkin jos ottaa huomioon kaikki ne tuhannet maahanmuuttajat, jotka työskentelevät Yhdysvalloissa, yhdysvaltalaisissa yrityksissä. Muurin rakentamiselle ei ole yksinkertaisesti hyväksyttäviä syitä.”

Trump on myös uhannut sulkea Meksikon rajan, mikäli laitonta maahanmuuttoa ei saada kuriin. Mitä Meksikon pitäisi tehdä?

Charles, 21

“Trumpin muurihaaveet perustuvat vain vaalilupauksiin ja niiden täyttämiseen kohdistuviin paineisiin. Osalla väestöstä vaikuttaa olevan meneillään tietynlainen identiteettikriisi, jossa rajan sulkeminen tuntuu turvalliselta ratkaisulta. Sellainen “White Fragility” tilanne, tiedätkö termin? Mutta joo, itseasiassa maahanmuutto Meksikosta Yhdysvaltoihin on pienempää kuin esimerkiksi 2000-luvun alussa.

Meksikon presidentti Andrés Manuel López Obrador on kuitenkin luonnollisesti varovainen tilanteen edessä: maan talous riippuu paljon Yhdysvalloista. Trump tykkää provosoida ja toivon, ettei Meksiko lähde leikkiin mukaan. Ja haluan uskoa, ettei niin tehdä.”

Meksikon metrossa naiset matkaavat omassa vaunussaan. Tätä markkinoidaan turvallisena matkustustapana. Onko oikein, että uhrit joutuvat siirtymään häirinnän seurauksena eivätkä syylliset?

Ana, 20

“Huh, vaikea kysymys.

Sovinismi ja sukupuolittunut väkivalta ovat iso osa yhteiskuntaa ja niistä eroon pääseminen on vaikeaa. Ei mahdotonta, mutta vaikeaa, ja prosessissa kestäisi kauan. Sen takia uskon, että tällä hetkellä on tärkeintä minimoida ongelmat, joita naiset voivat kohdata: vaikka sitten omilla metrovaunuilla. Itse pidän niitä hyvänä asiana ja koen oloni turvallisemmaksi niissä matkustaessani.”

Meksikon presidentti Andrés Manuel López Obrador pyysi tovi sitten Espanjaa pyytämään anteeksi kolonialismin ajan tekoja. Espanja kieltäytyi, onhan tässä ehtinyt kulua jo 500 vuotta. Mikä homma? Missä menee raja asioissa tai tapahtumissa, joita tarvitsee pyytää anteeksi?

Pedro, 25

”Hmm. Mielestäni López Obradorin pyyntö tuli outoon aikaan. Toki olen samaa mieltä siitä, että kolonialismi toi maahan enemmän huonoja kuin hyviä asioita. Kuitenkin “syyllisiä” voisi etsiä ehkä nykyistä Espanjaa ennemmin maahan aikoinaan saapuneista henkilöistä.

Mielestäni Meksikon valtion pitäisi sen sijaan pyytää anteeksi omalta osaltaan monia muita asioita, esimerkiksi maassa tapahtuvaa väkivaltaa, syrjintää ja rasismia. Meksikossa on paljon ajankohtaisia ongelmia, jotka vaativat ratkaisuja.”

Kuka luulet olevasi, Liisa Lilja?

TEKSTI Outi Spolander KUVITUS Liisa Liljan arkisto

Kuka luulet olevasi, Liisa Lilja?

Haastattelijat esittelevät mut aina maailmanmestarina ja paratriathlonistina, mutta en ikinä esittelisi itseäni niin. Jos esittelisin itseni ventovieraalle, sanoisin, että olen Liisa, nautin hirveästi liikunnasta ja rakastan Pepsi Maxia sekä MasterChef-ohjelmia.

Miksi juuri triathlon? Mikä lajissa kiehtoo?

Olen aina harrastanut kestävyysurheilua. Kahdeksanvuotiaana sairastuin luusyöpään ja seuraavat pari vuotta vietin sairaalassa. Vammautumisen jälkeen fysioterapeuttini suositteli aloittamaan uinnin, mutta sanoin, että ei todellakaan, inhoan kylmää vettä. Silti me menimme ja mä vain innostuin liikunnasta. Vuonna 2015 sain juoksujousen, ja triathlon valikoitui lajikseni luonnollisesti. Kestävyysurheilu on hitaasti syntyvä addiktio – mitä enemmän sitä tekee, sitä enemmän siitä nauttii.

Minkälaisia luonteenpiirteitä kestävyysurheilijalta vaaditaan?

Urheilussa menestyminen on ihan luonnekysymys. Täytyy olla päämäärätietoinen ja pitkäjänteinen. Luonteenpiirre, jota erityisesti kestävyysurheilussa vaaditaan, on itsensä sietäminen ja yksin olemisesta nauttiminen. Teen monesti neljän tai viiden tunnin pituisia lenkkejä, jolloin täytyy olla vain omien ajatusten kanssa.

Kestävyysurheilu on hitaasti syntyvä addiktio – mitä enemmän sitä tekee, sitä enemmän siitä nauttii.

Millaista on urheilijan arki ja elämä?

Onhan se kokopäivätyö, sillä mäkin treenaan noin 30 tuntia viikossa. Keskittyminen on urheilussa pitkälti koko ajan, mutta en ole ikinä kokenut, että mun olisi pitänyt uhrata mitään tämän vuoksi. Sanon aina, että sitoutuminen johonkin tuo hirveästi vapautta, koska mun ei ole tarvinnut koskaan miettiä mun valintoja. Mä olen tehnyt päätöksen, johon sitoudun.

Katsojat eivät pääse näkemään rankan kilpailusuorituksen vaatimaa työtä. Miten maksimisuoritukseen päästään?

Maksimisuoritus on henkinen asia. Se syntyy siitä, että keskittyy joka päivä siihen, mitä tekee. En mä ikinä kuvitellut, että musta tulisi maailmanmestari, enkä mä vieläkään tee tätä sen takia, että musta tulisi voittaja. Mä ajattelen, että menen yksi treeni kerrallaan ja teen sen parhaalla mahdollisella tavalla, sillä siitä syntyy menestyminen.

Triathlon todella testaa fyysistä kestävyyttä. Missä menevät ihmiskehon rajat?

Mun mielestä vammaisurheilu näyttää hyvin sen, mihin ihminen kykenee. Jos multa olisi kysytty silloin kun olin vammaton, että pystyisinkö ajamaan pyörää 35 km/h yhdellä jalalla, olisin sanonut, että en todellakaan pysty. Mutta nyt mä olen sen osoittanut. Ihmisessä on ihan hirveästi potentiaalia, jos siihen vain uskoo. Ja monesti sen tajuaa vasta silloin, kun puuttuu jotain.

Ihmiset tuntuvat keskittyvän siihen, mitä eroa meillä on, vaikka todellisuudessa ollaan kaikki tosi samanlaisia.

Mikä on tavoitteesi tällä hetkellä? Mitä rajoja haluat vielä rikkoa?

Mä olen aina sanonut, että kun en enää tässä lajissa kehity, keksin jotain uutta. Mulla motivaatio syntyy siitä, että menee koko ajan eteenpäin, mutta pysyy nöyränä. Nyt mulla on tavoitteena päästä Tokion paralympialaisiin 2020. Vaikka olen maailmanmestaruuden voittanut, niin voin sanoa, ettei se tuntunut läheskään niin hienolta kuin monet muut asiat, joita olen saanut kokea. Ei mun tarvitse voittaa paralympiakultaa ollakseni onnellinen, koska ei se elämä siitä mihinkään muutu.

Sanoit, että maailmanmestaruuden voittaminen ei ole ollut hienoin kokemasi tunne. Mikä on ollut tähänastisen urheilu-urasi mieleenpainuvin hetki?

Mieleenpainuvin hetki oli Rion paralympialaisissa 2016. Seurasin vesisateessa italialaisen käsipyöräilijän kilpailua ja maaliviivalla seisoi kannustamassa seitsemän tummaan pukuun pukeutunutta miestä. Selvisi, että käsipyöräilijä oli entinen formulakuski, joka oli menettänyt formuloissa molemmat jalkansa. Pukumiehet maaliviivalla olivat hänen entisen tallinsa pääjehuja. Kun katsoin niitä vesisateessa seisovia pukumiehiä, ajattelin, että vaikka elämä veisi minne tahansa, niin ne tärkeimmät henkilöt pysyy. Tämä on ollut sykähdyttävin hetki, jonka olen urheilussa saanut kokea. Kyse ei ole menestyksestä, vaan taustalla olevista tarinoista.

Olenkin aina ajatellut, että ei se maailma mihinkään muutu, jos menestyy urheilussa. Tärkeää on se, mitä teoillaan osoittaa. Mäkin toivon, että antaisin ihmisille esimerkkiä siitä, että yhdelläkin jalalla pystyy jatkamaan elämää ja kaikki on mahdollista. Toivon myös, että voisin sanoillani vaikuttaa esimerkiksi vammaisten asemaan.

Minkälainen suunta suomalaisella vammaisurheilulla on? Miten se on sinun urasi aikana muuttunut?

Mä olen ollut vammaisurheilussa nyt seitsemän vuotta mukana. Leo-Pekka Tähden tunnen hyvin, ja hän on vienyt mielettömästi vammaisurheilua eteenpäin, mutta totta kai vielä on paljon tehtävää. Ongelma on siinä, etteivät ihmiset pysty samastumaan vammaisurheiluun. Ihminen pystyy kuvittelemaan, millaista on juosta sata metriä kymmeneen sekuntiin, jos itse juoksee sen viiteentoista. Emme kuitenkaan pysty  kuvittelemaan sitä, millaista on kelata samaan tahtiin. Ihmiset tuntuvat keskittyvän siihen, mitä eroa meillä on, vaikka todellisuudessa ollaan kaikki tosi samanlaisia.

Mua ei häiritse, että luokitellaan vammattomat ja vammaiset, mutta se on ongelma, jos ne arvotetaan eri tavalla.

Viimeisimmät parayleisurheilun EM-kilpailut käynnistivät keskustelun vammaisurheilijoiden omavastuumaksusta. EM-kilpailuihin osallistuvat vammaisurheilijat joutuvat maksamaan 900 euron omavastuumaksun, mikäli he eivät yllä mitalisijoille. Mitä kehityskohtia suomalaisessa vammaisurheilussa mielestäsi on?

Mä treenaan aina vammattomien kanssa, ja koen, että saan hirveästi heistä, koska mulla on aina kirittäjä. Toivon, että voitaisiin nähdä, että meilläkin on paljon annettavaa. On hurjaa, että apurahoista ajatellaan, että me vammaisurheilijat syödään heidän rahansa, mutta emmehän me koskaan sano, että te vammattomat syötte meidän rahamme. Mua ei häiritse, että luokitellaan vammattomat ja vammaiset, mutta se on ongelma, jos ne arvotetaan eri tavalla.

Olet varmasti monelle nuorelle urheilijalle esikuva. Onko sinulla itselläsi esikuvaa?

Mä olen aina arvostanut niitä, jotka tekevät pitkäjänteisesti töitä, mutta kuitenkin niin, että siinä on jokin arvo mukana. En ikinä haluaisi menestyä niin, että loukkaisin muita ihmisiä. Uimari Hanna-Maria Seppälä, jonka kanssa olen paljon leireillyt, on hyväsydäminen ja kova tekemään töitä. Hän piti mua aina vaan yhtenä treenikaverina, eikä koskaan ajatellut, että siinä on yksijalkainen tyttö.

Minkä moton tai elämänfilosofian mukaan elät?

Ennen vammautumista halusin hirveästi suunnitella elämää, ja mikäpä siinä, jos koko elämä olisi kontrollissa. Mutta olen ajatellut, että koska elämää ei voi suunnitella, otan se VIP-elämyksenä. Jotain sellaista, mitä et ikinä osaisi suunnitella, mutta siitä tulee jotain niin ainutkertaista, ettet haluaisi sitä vaihtaakaan. En odota hirveästi, mutta otan kaiken vastaan haasteena.

Syrjintää ja esteitä yliopistoyhteisössä

Sörnai gushan laulaminen on valtsikassa asetettu kyseenalaiseksi tänä keväänä. Turvallisten tilojen ja yhdenvertaisuuden puolesta on kuitenkin mahdollista tehdä enemmän.

TEKSTI Aku Houttu KUVITUS Katri Astala & Rosa Lehtokari

YLIOPPILASLEHTI UUTISOI VUONNA 2008 venäläisen dosentin Andrei Gurtovin eduskunnan apulaisoikeusasiamiehelle tehdystä kantelusta, joka koski filosofisen tiedekunnan promootioretkellä jaetun kirjasen juomalaulua. Kyseisellä retkellä loukkaavaa laulua ei laulettu, mutta hyvin usein kappale lauletaan opiskelijoiden sitseillä tai vuosijuhlilla vielä tänä päivänä. Siitäkin huolimatta, että tuolloinen Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto kommentoi laulua epäasialliseksi ja tasa-arvovastaava Terhi Saarikoski kehotti miettimään, kannattaako loukkaavia lauluja laulaa ylipäänsä.

Sörnai gusha on yksittäisenä sitsilauluna syrjivä eikä yliopistomaailmassa tapahtuva ulossulkeminen missään nimessä lopu siihen. Suoraa rasismia näkyy yliopistoyhteisössä, ja lisäksi syrjintää ja ulossulkemista löytyy rakenteista. Sosiaalitieteiden opiskelija Aracelis Correa nostaa esiin esimerkkejä rasismista yliopisto- ja opiskelijamaailmassa: “Opiskelijat saattavat heittää rasistisia vitsejä tai kommentteja, jotka eivät ole ihan loppuun mietittyjä”. Konkreettisesti ulossulkeminen näkyy niin, että ei-valkoisille opiskelijoille puhutaan englantia olettamalla heidät esimerkiksi vaihto-oppilaiksi eikä suomalaisiksi.

Räikeimmillään rasismi näkyy yliopistoyhteisössä järjestöissä ja niiden ulostuloissa. “HYY:n alla on rasistisia järjestöjä, esimerkiksi Helsingin Akateemiset Perussuomalaiset (HAPSU). Sen kannanotot ovat olleet räikeän rasistisia. Hiljattain kuvattiin luonnolliseksi eri kansalaisuuksien tunnistamista ulkonäön perusteella ja väitettiin, ettei ulkomaalaisia saisi päästää yliopistolla päättäviin elimiin”, Correa sanoo. Suomalaisuus liitetään vain valkoisuuteen, mitä se ei missään nimessä ole.

Kannanoton jälkeen HYY tiedotti, ettei HAPSU:n ulostulo vastaa sen yhdenvertaisuuteen liittyviä arvoja. HAPSU:n suunnalta on aiemminkin tullut selkeästi rasistisia lausuntoja, mutta ongelmana on ollut niiden julkaisu yksityishenkilöltä eikä järjestöltä itseltään, jolloin HYY:n kädet toimia ovat olleet sidotut. Nyt järjestöltä tullut kannanotto on kuitenkin käsittelyssä, kun ylioppilaskunnan edustajiston alainen talousjohtokunta arvioi HAPSU:n jäsenyyttä HYY:n piirissä. [HAPSU on sittemmin poistettu HYY:n järjestörekisteristä, toim. huom.]

RASISMIN SIETÄMINEN OMASSA YHTEISÖSSÄ on ongelmallista. Esimerkkinä Correa antaa vaalipaneelin sisältävän HYY:n tapahtuman, jonka järjestämisessä hän on ollut mukana. Yhdenvertaisuuteen ja turvallisen tilan periaatteisiin sitoutuneen HYY:n tapahtumaan hän on yrittänyt etsiä perussuomalaisten ehdokasta, joka ei olisi tehnyt jotakin ihmisryhmää syrjivää tai loukkaavaa ulostuloa. Ehdokkaan etsiminen on tuottanut vaikeuksia, ja Correa pohtii, voiko rasismiin vahvasti liitettyä puoluetta edes edustaa ilman liitosta siihen. Yliopistoyhteisön pitäisi tuntua turvalliselta kaikille, joten hän toivoisi, että tapahtumia suunnitellessa kaikki voisivat kokea tulleensa huomioiduksi.

Yleisemmin valkoisuus näkyy normina yliopistolla. Sekä yliopiston hallinnossa että opetushenkilökunnassa representaatio on Correan mukaan puutteellista. Opetuksessa toistuu eurosentrisyys. Samat asiat pätevät myös ylioppilaskunnassa ja järjestökentässä sekä niiden järjestämissä tapahtumissa. “Itsensä näköisiä opiskelijoita näkee kovin vähän ja siksi välillä miettii, että kuulunko edes tänne”, Correa pohtii. Omia kokemuksia ei myöskään välttämättä pääse jakamaan samassa tilanteessa olevien kanssa.

”Minun ei tulisi olla se, joka heittelee ilmoille ehdotuksia tilanteen parantamiseksi.”

Correa katsoo, että päivittäin Suomessa kohdattavan syrjinnän takia tuki on tarpeen. “Ajattelen, että niin kauan kuin Suomessa on rasismia ja joudumme kohtaamaan ennakkoluuloja, ulossulkemista sekä räikeää vihapuhetta, tarvitsemme erityistä tukea.” Tämän takia hän nosti valtsikalaisille tarkoitetussa Facebook-ryhmässä esiin halunsa perustaa järjestö tuen takaamiseksi. “Haluaisin järjestöllä luoda representaatiota pitämällä esimerkiksi lukupiirejä ja leffailtoja, jotka rikkovat sitä valkoisuuden ja eurosentrisyyden kuplaa, jossa elämme yliopistolla ja yhteiskunnassamme.”

Olennaista on myös tarjota vertaistukea ja muistuttaa siitä, ettei kukaan ole ajatustensa kanssa yksin. Facebookissa Correa mainitsee, että jäseneksi haluavalle ei ole mitään ulkonäöstä, taustasta, uskonnollisesta vakaumuksesta tai kansalaisuudesta johtuvaa rajoitetta, vaan kyse on siitä, miten identifioituu itse. Toistaiseksi varsinaista järjestöä ei siis vielä ole, mutta jonkin verran ihmisiä on ilmaissut halunsa lähteä mukaan. “Heidän kanssaan aletaan pohtia, mihin suuntaan järjestöä luodaan. Myös järjestön nimi on vielä pohdinnan alla.”

KEINOT RASISMIN KITKEMISEEN on otettava tosissaan. Correa korostaa etenkin rakenteellisen rasismin tiedostamista ja oman toiminnan reflektointia: “Minun ei tulisi olla se, joka heittelee ilmoille ehdotuksia tilanteen parantamiseksi.” Hän nostaakin esiin yliopistolla toimivat tahot, joiden tehtävä olisi puuttua vallitsevaan ilmapiiriin ja kehittää yhdenvertaisuutta. ”Henkilökunnalla tulee olla työkalut toimia, kun joku ilmoittaa kokeneensa rasismia.” Tähän tarvitaan koulutusta. Luennoitsijoiden ja muiden järjestävien toimijoiden tulisi huomioida eri taustoista tulevat opiskelijat, kun suunnitellaan opetusta tai muuta toimintaa yliopistoilla.

Olennaista on tarjota vertaistukea ja muistuttaa siitä, ettei kukaan ole ajatustensa kanssa yksin.

Näin ei kuitenkaan aina ole, ja Correa nostaakin esimerkiksi tilanteen sosiologian kurssin luennolta, jolla näytettiin väkivaltainen video Rodney Kingin pahoinpitelystä. Afroamerikkalainen King tuli tunnetuksi, kun poliisit pahoinpitelivät hänet vuonna 1991 Los Angelesissa, mutta heitä ei koskaan tuomittu oikeudenkäynnissä, jossa valamiehistö koostui vain valkoisista. Seurauksena oli suuria mellakoita. Correa kyseenalaistaa sen, miksi video tuli näyttää luennolla ilman suoraa tarkoitusta tai sisältövaroituksia. Videota ei purettu muuten kuin keskustelemalla vierustoverin kanssa. Correa oli yhteydessä luennoitsijaan kysyäkseen asiasta, mutta ei saanut vastausta.

CORREAN MUKAAN RESURSSEJA tulisi käyttää sen selvittämiseksi, miksi suhteellisesti pienempi osa maahanmuuttajataustaisista päätyy yliopistoon kuin valtaväestöstä, jotta tasa-arvoiset kouluttautumismahdollisuudet voidaan taata. Samaa on pohtinut Turun yliopiston sosiologian dosentti Elina Kilpi-Jakonen tutkimuksissaan. Uutistamo.fi-sivustolla julkaistussa tekstissään hän nostaa esiin, ettei koulutuksen yhdenvertaisuus toteudu Suomessa.

Huomattavia eroja näkyy oppimistuloksissa ja arvosanoissa, joiden takia syntyy erilaisia mahdollisuuksia edetä koulutusjärjestelmässä. Kilpi-Jakonen nostaa esiin myös sen, että monesti niiden perusteella on mahdollista arvioida menestystä toisella asteella sekä todennäköisyys jatkaa korkea-asteelle. Maahanmuuttotausta vaikuttaa kuitenkin kaksijakoisesti, sillä huolimatta negatiivisista yhteyksistä on eurooppalaisissa tutkimuksissa havaittu myös maahanmuuttajaperheistä löytyvän enemmän koulutuksellista kunnianhimoa. Useissa tapauksissa muuhun väestöön verrattuna koulussa yhtä hyvin pärjänneet maahanmuuttajataustaiset nuoret etenevät korkeakouluun muita todennäköisemmin. Maahanmuuttajataustaiseksi on tässä yhteydessä määritelty henkilö, jolla on kaksi ulkomailla syntynyttä vanhempaa.

AINEISTOISTAAN KILPI-JAKONEN KUITENKIN huomaa eriarvoisuutta aiheuttavan seikan. Maahanmuuttajataustaiset nuoret päättävät peruskoulunsa heikommin arvosanoin kuin valtaväestöön kuuluvat. Tämä vaikeuttaa heidän jatko-opiskelumahdollisuuksiaan toisella asteella. Toiselle asteelle edenneistä valtaväestön nuorista 67 prosenttia suorittaa tutkintonsa loppuun, kun maahanmuuttajataustaisten kohdalla luku on vain 53 prosenttia Kilpi-Jakosen aineistossa, joka on kerätty Tilastokeskukselta vuosilta 2000–2004.

Kilpi-Jakonen nostaa selittäväksi tekijäksi perhetaustan. Maahanmuuttajataustaisten vanhemmat kykenevät antamaan vähemmän tiedollista ja taloudellista tukea kouluttautumiselle, vaikka henkinen tuki voi olla korkealla. Perhetaustalla on merkitystä, mutta ratkaisuja on löydyttävä erilaisista taustoista löytyville myös koulutusjärjestelmän sisällä, jotta yhdenvertaiset mahdollisuudet voidaan taata. Kilpi-Jakonen nostaa keinoiksi esimerkiksi opettajien kielitaitoisuuden lisäämistä, joilla voidaan parantaa maahanmuuttajataustaisten nuorten oppimistuloksia ja koulutuksesta läpipääsyä. Kannustus opiskeluun läpi elämän on myös olennaista.

Yliopistoyhteisössä on siis tehtävää yhdenvertaisuuden puolesta edelleen, vaikka paljon on saavutettu. Suomalainen yhteiskunta torjuu eriarvoisuutta, mutta koulutuspolitiikan keinoin erityistilanteita voitaisiin huomioida enemmän. Järjestelmätason ongelmien lisäksi jokaisen oma itsereflektio eri tilanteissa voi muuttaa ympäristöä.