Näyttämöllä

Lähdin syksyllä näyttelemään Valtsikan Speksiin. Sain roolin, jota lähdin työstämään käsikirjoituksen pohjalta, ja lopulta esittämään lavalle.

TEKSTI Aku Houttu KUVITUS Akseli Manner

NÄYTTELEMINEN ON ENSISIJAISESTI julkista toimintaa eikä siinä ole sijaa yksityisyydelle. Roolihahmoni ominaisuudet paljastuvat yleisölle lavalla nähdyn perusteella; hänen luonteensa, vaatteensa, ammattinsa ja ominaisuutensa selviävät esityksessä. Roolihahmo arvioidaan ja tuomitaan vain ja ainoastaan näyttämön julkisuudessa tapahtuneen perusteella. Millään mitä kulisseissa tapahtuu ei ole merkitystä eikä hahmoani ole oikeastaan siellä edes olemassa, vaan näyttelijä on oma itsensä ja voi jättää roolinsa heti poistuttuaan näyttämöltä.

Sosiaalipsykologian tieteenalaan 1900-luvulla vaikuttanut Erving Goffman vertasi ihmisten välistä vuorovaikutusta teatteriin. Lähestymistavassa ihmiset esitetään näyttelijöinä sosiaalisissa tilanteissa, joissa he esittävät omaa rooliaan harkitusti tai ei niin harkitusti. Toisin kuin näytelmässä tosielämässä näyttelijä on myös osa yleisöä ja päinvastoin.

Goffmanin mukaan ihmiset pystyvät tiettyyn pisteeseen asti hallitsemaan vaikutelmia, joita he elämämme teatterissa antavat samaan tapaan kuin oikeassa teatterissa. Vaikutelmien hallinnassa voidaan hyödyntää ilmeitä ja asuja roolin luomiseksi, mitä yleisö voi tulkita samoin menetelmin kuin näytelmää. Koska roolissa olo on kuluttavaa, on mahdollista mennä kulisseihin eli esimerkiksi kotiin lepäämään.

OLEN HUOMANNUT TOIMIVANI eri yhteyksissä eri rooleissa. Välillä olen tehnyt sitä harkitummin, toisinaan harkitsematta ja sattumanvaraisesti. Yhtenä syynä eri rooleihin on ehdottomasti ollut ympäristöni; valtsikan kuplassa nuorena aikuisena sosiaaliset vuorovaikutustilanteet ovat ehdottomasti erilaisia kuin lapsena elo maalaiskaupungissa. Toinen suvaitsee erilaisuuksia enemmän, mutta toisessa tiedetään taustasi sanomattakin. Toisaalta muutoksen rooliin voi tuoda pelkästään ympäröivien ihmisten vaihtuminen. Oma areenansa on vielä omien lähipiirien yksityisempi alue. Eikä pidä unohtaa myöskään yksinoloa, joka on ehkä sekin näyttelemistä – itselleen.

Goffmanin dramaturgista lähestymistapaa ihmisten väliseen vuorovaikutukseen tuskin voidaan ottaa totuutena, mutta jossain määrin se on roolileikkiä ja haluttujen vaikutusten antamista. Esiintyminen voi olla aitoa ja vilpitöntä, mutta se saa silti pohtimaan: kuka sitä oikeastaan on? Olenko se mitä näytän suurelle yleisölle, ystävilleni, perheelleni vai oman pääni ajatukset? Ehkä totuus on sekoitus näitä kaikkia. Näyttelijä on roolihahmo ollessaan lavalla, mutta ei hän sieltä poistuessaan katoa mihinkään. Yleisö ei kuitenkaan tunne hahmon takana olevaa ihmistä.

 

Anonymiteetti bittiavaruuden syövereissä

Henkilöllisyydellä on perinteisesti tarkoitettu sitä, kuka kukin on. Käsite pitää sisällään henkilön määrittävät ominaisuudet – sen kautta ihmiset voidaan nähdä yksilöinä, uniikkeina olentoina. Henkilöllisyys myös määritellään laissa. Sosiaalinen media asettaa kuitenkin käsitteelle aivan uusia haasteita. Mistä tietää, kuka on todellisuudessa kuka? Vihapuhe, rasismi ja feikkitilit ovat vain jäävuoren huippu eri kanavien käyttäjien kohtaamista ongelmista.

TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Katri Astala

JOKAISELLA MEISTÄ ON oma someidentiteetti, joka määrittää käyttäytymistämme eri palveluissa. Some tuntuu hämärtävän henkilöllisyyden käsitettä monella tavalla, ja muokkaavan sitä jatkuvasti. Henkilöllisyys onkin käsitteenä kiinnostava ja relevantti juuri sosiaalisen median näkökulmasta. Eri palveluissa ilmentämämme käyttäytyminen viestittää erilaisia peilikuvia henkilöllisyydestämme, ja ne yhdessä kokoavat yhteen digitaalisen tilkkutäkin bittiavaruuden syövereissä kappaleiksi revitystä persoonastamme.

Somessa kaikki eivät myöskään pelaa samojen pelisääntöjen mukaan. Henkilöllisyyden esille tuomisen taso vaihtelee yksilöiden välillä, kuten myös siihen liittyvät vaatimukset eri palveluissa. Esimerkiksi Instagram kannustaa useiden tilien käyttöön, jotka voivat olla anonyymejä. Facebookilla taas on tiukka politiikka henkilöllisyyden suhteen: sen sääntöjen mukaan jopa lempinimen käyttäminen nimenä on kiellettyä ja antaa syyn lukita tai jopa poistaa kyseinen tili.

Anonymiteetti on jatkuva puheenaihe, joka jakaa käyttäjien mielipiteitä. Esimerkiksi europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari ilmoitti Twitterissä 5.1.2019 blokkaavansa jatkossa kaikki nimimerkillä “twiittuilevat” käyttäjät. Jaakonsaari ei selventänyt, tarkoittiko hän twiittuilulla yleistä anonyymien tilien twiittailua vai nimenomaan anonyymien tilien vittuilua. Joka tapauksessa tämä yli 2100 tykkäystä kerännyt julkaisu herätti laajaa keskustelua ja keräsi mielipiteitä laidasta laitaan.

Suomi-Twitterissä monilla tuntuu olevan konsensus siitä, että palvelussa kuuluisi edustaa omalla henkilöllisyydellään. Perusteluiden mukaan jokaisen pitäisi olla vastuussa twiiteistään ja mielipiteistään omalla nimellä ja naamallaan. Tämän uskotaan ehkäisevän myrkyllistä somekulttuuria, kuten vihapuhetta, rasismia ja tahallisen valetiedon jakamista.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, anonymiteetille voi olla olemassa hyvät perustelut. Nimimerkki toimii monille tapana suojautua vihapuheelta ja henkilökohtaiselta maalittamiselta sekä keinona suojella itseään tai läheisiään konkreettisilta uhkilta. Somevihaa kohdistuu poikkeuksellisen paljon esimerkiksi sukupuoli- ja etnisten vähemmistöjen edustajiin, ja erityisesti mielipiteensä rohkeasti ilmaiseviin henkilöihin, usein itse argumenteista riippumatta.

Esimerkiksi aktivisti Suvi Auvinen kirjoitti Twitteriin Matti Nykäsen kuoleman yhteydessä: “Kuolema ei kyllä tee yhdestäkään naistenhakkaajasta mun sankaria, ei sitten millään.” Twiitti herätti huomattavasti keskustelua ja keräsi palautetta laidasta laitaan. Sen johdosta miesasiamies Henry Laasanen päätti jakaa kuvakaappauksen Auvisen twiitistä seuraajilleen, muun muassa oksennushymiön saattelemana. Seuraavana päivänä Auvinen kertoi saaneensa vuorokauden ajan raiskaus- ja tappouhkauksia yksityisviestein, hänen mukaansa osittain maalittamisen seurauksena. Tapaus kuvastaa erinomaisesti sitä, kuinka todellinen uhka Twitterissä voi tänä päivänä olla mielipiteidensä esiin tuomisessa.

Eri palveluissa ilmentämämme käyttäytyminen viestittää erilaisia peilikuvia henkilöllisyydestämme, ja ne yhdessä kokoavat yhteen digitaalisen tilkkutäkin bittiavaruuden syövereissä kappaleiksi revitystä persoonastamme.

 

VIHAPUHE JA SOMEHÄIRIKÖINTI kaventavat sananvapautta ja ovat vakavia demokratiaongelmia. Anonyymit tilit ovat osa ongelmaa tehden vihapuheen levittämisestä henkilökohtaisesti riskittömämpää. Samalla ne voivat kuitenkin olla ainoa keino monille tuoda mielipiteitään esille ja taistella vihaa vastaan ilman pelkoa itsensä tai läheistensä puolesta.

Nimimerkki KissaOsaaja kertoo twiiteissään käyttävänsä nimimerkkiä, koska on aiemmin joutunut henkilökohtaiseen pelkoon johtaneen häirinnän kohteeksi. “Se oli niin että joko mä oon hiljaa tai pidän mölyä anonyyminä. Jos et halua nimimerkkejä, suosittelen puuttumista misogyniaan, transfobiaan, rasismiin yms. niin nimimerkkejä ei toivottavasti enää tarvita.

Auvisen kaltaiset rohkeasti omalla henkilöllisyydellä, vihapuheesta huolimatta toimivat esikuvat ovat harvassa, ymmärrettävistä syistä. Onkin tärkeää, että vihapuhe ja pelko eivät johda vaikenemiseen ja siihen, että osa mielipiteistä saadaan suodatettua pois. Nimimerkkien käyttöä ei tule ylenkatsoa tai demonisoida. Jos kaikki vihapuhetta ja maalittamista kokevat vaikenevat, ei ole ketään puolustamassa niitä arvoja, joille yhteiskuntamme on rakentunut: sananvapautta ja -vastuuta, demokratiaa, sekä oikeutta elää ilman pelkoa tai uhkaa. Tämän takia tarvitsemme esimerkkejä, jotka kieltäytyvät vaikenemasta.

Toisaalta, toinen tilanne on nähty tiukan henkilöllisyyspolitiikan Facebookissa, jossa säännötkään eivät ole onnistuneet kitkemään ongelmia. Esimerkiksi feikkitilit ja vihapuhe julkisesti omalla nimellä tuntuvat päinvastoin lisääntyneen. Facebook pyrkii nopeaan reagointiin, mutta yli kahden miljardin aktiivikäyttäjän palvelun mekanismit ovat usein hitaita ja kankeita.

Nimimerkillä kirjoittamisella on maamme poliittisessa keskustelussa muutenkin pitkät perinteet. Esimerkiksi presidentti Urho Kekkonen julkaisi kolumneja salanimellä jo 1960-luvulla. Nimimerkeillä onkin oma paikkansa nyt ja todennäköisesti myös pitkään jatkossa. Vaikka vihapuhe ongelmana katoaisi, palvelee anonymiteetti myös montaa hyvää tarkoitusta. Se mahdollistaa matalan kynnyksen vertaistuen, avun hakemisen, ja vapauttaa meidät hetkeksi kuoresta, jota kannamme mukanamme esittämällä muille julkisesti vain palasia henkilöllisyytemme tilkkutäkistä elämää kaunistelevissa somepalveluissa.

Jaakonsaari kieltämättä on oikeilla jäljillä: blokkaaminen on tehokkain keino hiljentää itseensä kohdistuvaa vihapuhetta. Mutta jos aikoo ja haluaa blokkailla, on parempi tehdä se tilin sisällön, ei nimen perusteella.

Kuka luulet olevasi, Adikia?

TEKSTI: Emilia Tiainen KUVAT: Rosa Lehtokari

Kirsikka Ruohonen, Adikia, kuka luulet olevasi?

Rap-artisti, intersektionaalinen feministi, podcast-vetäjä. Mä oon myös kuvataiteilija. Valmistuin Lahden muotoiluinstituutista muutama vuosi sitten.

Miten räpistä tuli osa elämääsi?

Aloitin rumpujen soittamisen joskus kymmenvuotiaana ja soitin bändeissä lukion loppuun asti. Kun muutin pois himasta eikä ollut enää vanhempien autotallia ja rumpuja siellä, niin räppi tuli luontevasti siihen, kun kuitenkin oli tarve tehdä musaa. Mä oon siis aina kirjoittanut lyriikoita ja kirjotin usein bändeillekin biisejä, vaikka en niitä itse laulanutkaan. Mä oon aina kuunnellut räppiä, mutta lukion jälkeen alkanut kirjoittaa sitä. Olin pitkään kaapissa sen kanssa, jopa vähän neuroottisesti yritin pitää sitä piilossa. Kesti myös pitkään ennen kuin aloin räpätä itselleni ääneen, kirjoitin vain laineja. Systemaattisesti aloin treenata silloin, kun tein opinnäytetyötäni Lahdessa. Viimeisen vuosikurssin opiskelijoilla oli omat työhuoneet, ja mun työhuone oli koulun perimmäisessä nurkassa, joten sain olla siellä aika rauhassa. Nukuin siellä ja treenasin öisin.

Se on mun keino osoittaa, että pelaan teidän säännöillä, mutta omilla ehdoilla.

Miksi räppäämisen aloittaminen tuntui niin vaikealta?

Olin meidän kaveriporukan se räppiä kuunteleva rumpali. Silloin oikeasti kelasin, että naiset eivät voi räpätä. Ei ollut esikuvia – you can’t be what you can’t see. Olin paljon miespuolisten kavereiden kanssa keskusteluissa ja näin miten naisräppäreistä puhutaan. En halunnut altistaa itseäni sille. Aloin kirjoittaa aktiivisesti vähän ennen kuin Sini Sabotage nousi ja seurasin aika tarkkaan, miten häntä kohdeltiin. Päätin, että mun pitää olla todella hyvä, kun mä tuun sieltä kaapista. Kun kirjoittaa sydänverellä, niin siinä on iso hylätyksi tulemisen pelko ja mietityttää, että onko tää nyt tosi noloa. Yhdessä vaiheessa tuntui siltä, että kaikki miespuoliset kaverit räppäsivät. Niiden räppi saattoi olla aika paskaakin, mutta niillä oli sitä itsevarmuutta ja pokkaa, mitä mulla ei ollut.

Räppi on koettu aina todella miehisenä alana. Tuntuuko siltä, että sinun pitää pelata muiden säännöillä?

Kyllä mä pelaan räppisäännöillä, mutta pyrin tuomaan siihen omaa. Mun lähtökohta kirjoittamiseen on ollut se, että olen luonut oman kielen ja pyrin siihen, etten toista niitä samoja kliseitä. Mieluummin ammentaa omasta anatomiastaan ja feminiinisyydestä. ”Suck my dick” onkin ”suck my clit”. Räpissä on paljon sitä asennetta, että herkkyys on heikkoutta ja heikkous on huono. Vahvuus on maskuliinista, joten itse olen pyrkinyt tuomaan siihen herkkyyttä.

On tutkittu, että matalat äänet ovat vakuuttavampia. Se on tietoinen valinta, että mun räppiääni on vähän mun puheääntä korkeampi. Haluan pitää siinä tietynlaista pehmeyttä. Toisaalta tykkään myös kontrasteista! Voi olla vaikka duuribiitti ja pehmeää äänenkäyttöä, mutta tekstit rajuja. Mun biisit on tosi räppimäisiä, jos vertaa vaikka muihin D.R.E.A.M.G.I.R.L.S.-artisteihin. Niissä on aika perinteinen kaava, paljon versekikkailua. Se on mun keino osoittaa, että pelaan teidän säännöillä, mutta omilla ehdoilla.

Enhän mä ole täydellinen. En kuulu mihinkään intersektionaalisen feminismin korkeimpaan päättävään elimeen, jossa yhdessä sovittaisiin, miten asioihin pitäisi suhtautua.

 

 

Kumpi tuli ensin, musiikki vai feminismi?

Äitini oli Naisasialiitto Unionin hallituksen jäsen, niin kuin mä nyt. Mun kasvatus on ollut korostuneen feminististä. Sen takia mun on helppoa puhua siitä, koska en kyseenalaista sitä, että olenko mä feministi. Mulla on monta frendiä, jotka on ainakin aikaisemmin olleet varovaisia kutsumaan itseään feministeiksi, koska ne pelkää, että ne sanoo jotain väärin.

Millainen edes on hyvä feministi? Mä koen, että hyvä feministi on sellainen, joka kyseenalaistaa itseään koko ajan. Ja miettii, että onko itsellä jotain käyttäytymismalleja tai ongelmallisia tapoja ajatella, joita siis mulla on ollut aina. Eli vaikka oon aina ollut feministi, niin ei se ole ollut mitenkään ongelmatonta. Ehkä sen takia oon hakeutunut miesvaltaisille aloille, mennyt sinne miesten tontille. Kuvataiteilijana huomasin, että tarvitsin jonkun muun mediumin ilmaisulle. Mulla oli tarve kirjoittaa lyriikoita.

Kokevatko miesräppärit sinut uhkaksi? Pitääkö naisräppärinä perustella sanomisia?

En koe, että tarvitsee perustella, mutta olen itse ottanut sellaisen lähtökohdan, että mä pystyn perustelemaan kaiken mitä sanon. Yksikään laini ei ole vain heitetty, vaan siellä on aina keloja taustalla. Mutta kyllä mä huomaan, että mun on vaikeampi saada fiittejä jäbien kanssa. Haluaisin ajatella, että se on sellaista pelonsekaista kunnioitusta. Jos mä pyydän jotain jäbää fiittaamaan, niin niiden ensimmäinen ajatus on että ”vitsi, nyt mun pitää miettiä tarkemmin mitä mä kirjoitan”. Mun biiseissä fiittaavien jäbien tekstejä syynätään tarkemmin kuin silloin, kun ne on niiden omalla mukavuusalueella. Toisaalta mä oon myös ympäröinyt itseni sellaisilla ihmisillä, sellaisilla miehillä, jotka on intersektionaalisia feministejä.

Matriarkaatti-podcastissa vasta heräsimme siihen, että jengi oikeasti pitää meitä tietynlaisina auktoriteetteina. En ole itse oikein sisäistänyt sitä, ja musta tuntuu oudolta ajatella, että jengi pelkäisi mua. Enhän mä ole täydellinen. En kuulu mihinkään intersektionaalisen feminismin korkeimpaan päättävään elimeen, jossa yhdessä sovittaisiin, miten asioihin pitäisi suhtautua. Pyrin luomaan sellaisen ilmapiirin mun ympärille ihan sukupuolesta riippumatta, että jengillä on turvallinen fiilis.

 

 

Kysytäänkö sinulta usein, että vihaatko miehiä?

Ei koko ajan, mutta kysytään. Usein feminismiä syytetään miesvihamielisyydestä ja mä puhun paljon patriarkaatista, niin musta tuntuu, että miehet usein sekoittaa sen. Miehet ei ole yhtä kuin patriarkaatti ja maskuliinisuus ei ole yhtä kuin miehet. Sen takia siinä on se etuliite ”toksinen”, kun ei kaikki maskuliinisuuskaan ole toksista. Mulla on paljon maskuliinisia piirteitä ja miehillä mun ympärillä on paljon feminiinisiä piirteitä. Tuntuu välillä siltä, että toistan aina vaan samaa: ”feministit ei vihaa miehiä”. Tuntuu, että sanoo mitä tahansa, niin ei jengi halua kuunnella. Koen, että mun on tärkeää puhua näistä asioista, koska koen ne kummatkin puolet: sen altavastaajan roolin sukupuolen kautta, mutta sitten valkoisuuden kautta mulla on myös paljon etuoikeuksia. Varsinkin, kun on itse kuluttanut paljon afroamerikkalaista musaa ja rodullistettujen ihmisten tekemää kulttuuria, niin mä tavallaan samastun siihen, että tuntuu kuin syytettäisiin asioista, mitä ei ole itse voinut valita. Mutta se ei ole henkilökohtaista, eikä kukaan vaadi mitään muuta kuin sen, että itse tunnistaa omat etuoikeutensa.

Kyllä mä nuorempana kelasin, että nainen ei voi räpätä.

Lyriikoissasi puhutaan paljon seksistä. Miksi haluat korostaa sitä? Onko sekin poliittista?

On sekin joo. Mun oma kamppailu nuorempana on kiteytynyt siihen kodin ja muun kasvuympäristön ristipaineeseen. Nuorempana kävin läpi paljon sitä, että millainen on hyvä feministi ja millainen uskottava asiantuntija. Mä voin räpätä ja tehdä tosi eksplisiittisiä biisejä ja tuoda omalla pukeutumisella sitä sukupuolta ja seksuaalisuutta esiin, mutta se ei vähennä mun asiantuntijuutta millään tavalla.

Mun mielestä sellainen seksuaalisuus seksuaalisuuden vuoksi ja sen normalisoiminen on tärkeää. Kuvataiteessani on ollut seksuaalisuuden karnevalisointia. Turvasanan lähtöajatus on ehkä ollut se ristiriita, että mediakuvasto on yliseksualisoitu, mutta jengi on kuitenkin ihan hukassa oman seksuaalisuutensa kanssa. Kun 50 Shades of Grey tuli, niin yhtäkkiä oli tosi siistiä olla BDSM, vaikka jengi ei olisi edes oikeasti halunnut sitä. Että seksi on sellaista suorittamista ja pornonäyttelemistä, josta ei itse edes nauti. Se ei palvele omaa nautintoa, ja naisille se on usein heterosuhteessa sitä miehen ja mieskatseen tyydyttämistä. Mun musa on sellaista toimijuuden ja erityisesti naisen seksuaalisuuden toimijuuden haltuunottamista.

Yritätkö muuttaa maailmaa?

Ajattelen niin, että kieli muuttaa maailmaa, ja että todellisuus muokkaa kieltä. Eli kieltä pystyy muokkaamaan siihen suuntaan, että se alkaa vaikuttaa ajattelumalleihin. Ja toki myös omalla esimerkillä: kyllä mä nuorempana kelasin, että nainen ei voi räpätä. Tavallaan se, että mä räppään ja julkaisen materiaalia on jo iso juttu, koska se muuttaa todellisuutta. Kyllä mä uskon, että muutos on vääjäämätön ja haluan mielellään olla siinä mukana. Voi olla liian mahtipontista sanoa, että haluan muuttaa maailmaa, mutta ainakin vähän ohjata sitä tiettyyn suuntaan, että se lähtisi muuttumaan.

 

Tykittelyä ja politiikkaa

Perjantai-ilta. Istun karaokessa. Nyt ei kuitenkaan olla Swengissä tai Mustassa Härässä, vaan Speech Karaokessa.

Karaoke on jokaiselle suomalaiselle tuttu konsepti: enemmän tai vähemmän laulutaitoiset, luultavasti juopuneet ihmiset esittävät vuoron perään omia suosikkikappaleitaan. Perinteisen muodon rinnalle on kehitetty variaatio, josta harvempi lienee kuullut. Mennään puhekaraokeen!

TEKSTI & KUVAT Leo Taanila

OLLAAN LAVAKLUBILLA, Kansallisteatterin alakerrassa. Täällä ei lauleta ikivihreitä, vaan tulkitaan tunnettuja tai vähemmän tunnettuja puheita. Tänään, ensimmäisenä maaliskuuta, teemana on vaalit.

Tapahtumaa vetävät juontaja Julius Valve sekä Pilvari Pirtola alias DJ Nosfe. Juontamisen ohella Valve tulkitsee itse muutaman puheen ja kannustaa esiintyjiä. Pirtola soittaa italodiskoa ja kasaripoppia tauoilla, joita pidetään säännöllisen epäsäännöllisesti.

Speech Karaoken taustalla on ryhmä suomalaisia ja saksalaisia taiteilijoita. Projekti sai alkunsa reilut yhdeksän vuotta sitten, ja ensimmäisen kerran puheita versioitiin Hämeenlinnan taidemuseon ”I am a socialist-anarchist-individual-collectivist-individualist-communist-cooperative-aristocrat-democrat” -näyttelyssä vuonna 2010. Konsepti on uniikki. Valve ei ole kuullut, että maailmalla olisi vastaavia projekteja.

Kello kahdeksalta paikalla on parisenkymmentä henkeä. Valve avaa tilaisuuden esittämällä ensin Pentti Linkolan vihreitä kritisoivan tylytyksen ja sen jälkeen Elinkeinoelämän keskusliiton vaalitavoitteita avaavan Jyri Häkämiehen puheen. Yleisö on vielä hiukan varautunutta.

SPEECH KARAOKE PITÄÄ tukikohtaansa Lavaklubilla. Siellä iltamia järjestetään muutama vuodessa. Lisäksi pyydettäessä reissataan myös festivaaleille. Toukokuussa vuorossa on käynti Saksassa, Oberhausenin lyhytelokuvafestivaaleilla. Vuosien saatossa puhekaraokea on vedetty muun muassa kokoomuksen ja vasemmistoliiton vaaliristeilyillä. Ryhmä on kuitenkin poliittisesti sitoutumaton, ja maksuttomiin tapahtumiin ovat tervetulleita ihmiset kaikista poliittisista kodeista.

”Meillä on ollut puhujina Trumpin kannattajia, keskustalaisia, feministisen puolueen kannattajia, kaikkea”, valottaa Valve.

Konsepti mukailee perinteistä karaokea: valitaan listalta ”biisi”, laitetaan numero lapulle ja kiikutetaan se juontajalle. Jono on kuitenkin lyhyempi, eikä omaa vuoroaan puhujanpöntössä tarvitse odottaa pitkään. Vaihtoehtoja on runsaasti: yli 500 puhetta neljällätoista kielellä. Kaikki settilistan puheet ovat jokaisessa tapahtumassa valittavissa performoitavaksi.

Kullekin kerralle katalogiin lisätään parisenkymmentä teemaan sopivaa puhetta. Ehdotusten lisäksi runsautta valikoimaan syntyy myös työpajoissa, joissa ihmiset pääsevät kirjoittamaan vaikkapa omia manifestejaan.

KUN PUHEITA VALITAAN katalogiin, sensuuria ei ole. Puhumisen monipuolinen maailma ja historia tuodaan julki. Listalta löytyy esimerkiksi rasismia ja misogyniaa sisältäviä puheita. Sisällöltään järkyttävistä puheista annetaan ennakkoon varoitus. Vaalilupauskaraokessa sisältövaroituksia jaetaan pariin otteeseen. Valve kertoo, että Speech Karaoke pyrkii turvaamaan osallistujien mukavuuden. Lavaklubi on myös esteetön.

”Yritän juontajana pitää rennon tunnelman yllä ja tehdä selväksi, että tämä ei ole kiusaamisen tila. Turvalliseen tilaan me ei voida päästä, mutta turvallisempaan kyllä. Sen vakuutan.”

Speech Karaoke -iltojen teemana ovat usein humanitaariset aiheet. Esimerkiksi reilu vuosi sitten järjestettiin Sápmi Speech, jonka puhelistan muodostamiseen pyydettiin apua pohjois-, inarin- ja kolttasaamelaisilta aktivisteilta. ”Jos meillä on poliittisempia teemoja, niin silloin kuratoijina toimivat nimenomaan sen kohteen ihmiset”, kertoo Valve. ”Saadaan kuuluviin oikeasti se saamelaisten ääni, eikä meidän imperialisti-suomalaisten.”

Saatan olla lähempänä herätysjuhlaa kuin koskaan aiemmin elämässäni.

YHDEKSÄÄN MENNESSÄ väkimäärä on tuplaantunut. Seuraa Veltto Virtasen puhe sensuurista, jota Valve kuvailee Speech Karaoken Albatrossiksi – se kuullaan jokaisessa tapahtumassa. Puheen sekavasta sisällöstä on vaikea saada kiinni. Lavalle noussut esiintyjä tavoittaa hyvin Virtasen tajunnanvirtaisen puheen epäloogisuuden. Toistaiseksi illan kovimmat aplodit.

Asetelma Lavaklubilla muistuttaa ehkä hieman enemmän poetry slam -tapahtumaa kuin perinteistä baarikaraokea. Tiskiltä saa toki juotavaa ja naposteltavaa. Yleisö kuuntelee, on keskittynyttä, elää puhujan mukana. Muuta hälinää ei ole. Jopa performanssien sisältö lähentelee paikoin runoutta.

Vaikka osa puheista on alkujaan esitetty vakavasti ja tilanteeseen sopivasti, kontekstista irrotettuina ne kuulostavat järjettömiltä. Populismi näyttäytyy irvokkaana, kun sitä verhoavat vaatteet on riisuttu. ”Jos me litteroimme jonkin hallituskriisiin liittyvän puheen, niin se näyttää tekstinä tuolla ruudulla ihan erilaiselta. Se sanallistuu todellisesti”, toteaa Valve.

Oman viehätyksensä puheisiin lisäävät tekstiruudussa taustalla pyörivät videot. Kuten karaokessa yleensä, videot ovat hämmentäviä, mutta jokseenkin rauhoittavia. Yksi hämmentävimmistä pätkistä nähdään Anne Bernerin Vaalilupaukset 2015 -puheen aikana. Tekstin rullatessa eteenpäin taustalla näkyy kuva eduskunnan istuntosalista, mutta välillä kuvassa välähtää Alienin alien. Kuumottavaa. Brrr.

Atte Jääskeläisen Yle Gate -haastattelun taustalla näkyy Studio Julmahuvista ripattu Jukka Rasilan vääristynyt naama. ”Meidän työryhmään kuuluu useita videotaiteilijoita, joten taustavideot ovat itsetehtyjä. Inspiraatiota niihin on kyllä haettu perinteisten karaokevideoiden estetiikasta”, avaa Pirtola.

ILLAN TEEMAA KUNNIOITTAEN valtaosa esitettävistä puheista on poliittisia. Kuullaan Bill Clintonia, Hansi Harjunharjaa, Minna Canthia, Juhana Vartiaista, Pekka Siitointa. Lavalla käy esiintymässä parisenkymmentä eri ihmistä. Makustelen listalta Alex Jonesia ja Slavoj Žižekiä, mutta jännitys vie voiton. Ehkä ensi kerralla.

Perusvireeltään tämänkertainen vaalilupauskaraoke on humoristinen. Jotkut puheet sisältävät yleisön huudatusta. Nauru raikaa. Joukossa on kuitenkin pari poikkeusta, jotka saavat tunnelman hetkellisesti muuttumaan. Ensimmäisen kerran väkijoukko hiljentyy täysin vakavaksi, kun lavalla tulkitaan Pauliina Feodoroffin puhetta Assimilaatio ylipolvisena kokemuksena. Teksti on rankka – se käsittelee saamelaisnuorten kokemaa väkivaltaa ja rasismia.

Toistamiseen yleisö tuntuu liikuttuvan puolenyön aikaan, kun lavalla tulkitaan yhtä illan harvoista englanninkielisistä puheista, näyttelijä Ashley Juddin alkujaan lausumaa 19-vuotiaan Nina Donovanin kirjoittamaa runoa I Am a Nasty Woman.

Tämä on katarttista.

YKSI ILLAN MIELEENPAINUVIMMISTA esiintyjistä on Petri, joka käy lavalla tulkitsemassa muun muassa perussuomalaisten vaalimainoksen ja sosialistista vallankumousta vaativan puheen. Häntä puhekaraokeen vetää mahdollisuus improvisointiin. ”Helpoin taso on mennä vain lukemaan se puhe. Vähän vaikeampi taso on se, että eläytyy siihen vähän överisti.”

Tyylin ei tarvitse mukailla alkuperäistä esitystä, vaan kontrastin luominen on sallittua. ”Esimerkiksi Halla-ahohan esiintyy ylikorostetusti. Jos sen puheen esittää kuin natsijohtaja, niin siihen saa ehkä erilaisen twistin.”

Petrin esittämä Paavo Järvisen näky -puhe on suorastaan hurmoksellinen. Järvinen on evankelista, jonka uskonnollisella TV7-kanavalla pitämä puhe tarjoaa mahdollisuuden revittelyyn. Saatan olla lähempänä herätysjuhlaa kuin koskaan aiemmin elämässäni. Nyt kuusikymmenpäinen yleisö kuulee Järvisen unesta, jossa Jumala lyö taltallaan Maahan reiän katkaisten samalla planeettamme akselin. Hengästyttää.

Hieman hillitymmällä tyylillä esiintyy Sini, joka käy lavalla viitisen kertaa. Hän kertoo käyneensä Speech Karaoken tapahtumissa jo kahdeksan vuotta sitten, pitäneensä taukoa ja löytäneensä nyt tapahtumat uudelleen.

Myös Siniä viehättää mahdollisuus improvisointiin ja yllätyksiin. Petrin tavoin hän valitsee kussakin tapahtumassa tulkittavaksi puheita, joita ei ole ennen esittänyt. Hauskan ohella Sini kuvailee kokemusta vapauttavaksi: ”Tämä on katarttista. Politiikka on ihmiselle affektiivinen asia, joka ärsyttää ja turhauttaa. Täällä voi vetää raivostuttavan puheen tunteella.”

PUHEITA EI OLE ENÄÄ JONOSSA, ilta lähestyy loppuaan. Valve kysyy, löytyykö vielä innokkaita. ”310!”, huikkaa Petri, ja kapuaa itse lavalle. Kyseessä on jälleen yksi klassikko: sosialidemokraatti Ilkka Taipaleen puheenvuoro koulujen kasvisruokapäivää vastaan Helsingin kaupunginvaltuustossa. Kuten asiaan kuuluu, sisältö on niin sanotusti puhdasta tykittelyä.

Puoli yhden maissa puheet on puhuttu, ja loppuillaksi Lavaklubin täyttää Pirtolan mahtava selektio. Kapuan klubilta Rautatientorille. Vaikka en itse uskaltautunut lavalle asti, huomaan Sinin olleen oikeassa. Puheella on puhdistava vaikutus.

 

Speech Karaoke Lavaklubilla seuraavan kerran 9.5. Vuorossa ilmastonmuutos-ilta Climate Madness.

http://speechkaraoke.org/

https://www.facebook.com/speechkaraoke/

Yksinäisestä näkyväksi

Kerron nyt asian, jonka paljastaminen julkisesti tuntuu hankalalta.

Olen ollut yksinäinen ja tuntenut ulkopuolisuutta.

Tämä tuntuu edelleen häpeälliseltä myöntää, vaikka tiedän sen olevan yleistä ja vaikka en ole juuri nyt yksinäinen.

TEKSTI: Ripsa Niemi KUVITUS: Heidi Puomisto

YKSINÄISYYS ON NEGATIIVINEN ja ahdistava tunnetila, joka johtuu siitä, että omiin sosiaalisiin suhteisiin liittyvien odotusten ja todellisten suhteiden välillä on kuilu. Yksinäisyys aiheutuu siis koetuista määrällisistä ja/tai laadullisista puutteista omissa sosiaalisissa suhteissa. Sosiaaliseen yksinäisyyteen liittyy usein ulkopuolisuuden tunne esimerkiksi omasta koulu-, harrastus- tai työporukasta. Emotionaalinen yksinäisyys taas johtuu puutteista läheisissä ja luottamuksellisissa ihmissuhteissa.

Ensimmäisen lukiovuoden olin sosiaalisesti todella yksinäinen, koska en saanut ollenkaan uusia kavereita. Tai en ainakaan sellaisia, joiden kanssa olisi aidosti natsannut ja joita olisin nähnyt vapaa-ajalla. Oli rankkaa, koska aikaisemmin juuri koulu oli ollut minulle paikka, jossa oli hyvä olla. Nyt jokainen päivä koulussa ahdisti aivan sairaasti. Pelastuksena jaoin saman tilanteen kahden vanhan ystävän kanssa.

Tilanne parani vaihtamalla, kun pääsin toisena vuonna uuteen lukioon. Vanhan lukion rehtori kyseli lähtiessäni lähinnä sitä, olinko hyvänumeroisena oppilaana tyytymätön opetuksen laatuun. Vastasin, että opettajat ovat hyviä, en vain sovi joukkoon. Rehtori vaikutti helpottuneelta. Ihmettelin hiljaa, miksi tuntemani sosiaalinen sopimattomuus kouluun aiheutti hänessä huojennuksen. Lopulta koulunvaihto oli hyvinvointini kannalta tämän ikävaiheen tärkein tapahtuma ja sopeuduin uuteen paremmin kuin osasin odottaa.

Ulkopuolisuutta tunsin myös suurimman osan siitä ajasta, kun harrastin pesistä ala- ja yläasteella. Olin aina joukkueen huonoimpia pelaajia, enkä mikään äänekkäin ja hauskin tyyppi. Jäin varjoon räiskyvien persoonien ympäröimänä, enkä päässyt juttuihin mukaan. Viikon kestäviä pesisleirejä odotin kauhulla, sillä niissä ei päässyt pakoon ulkopuolisuutta.

Koko harrastus ei ollut silti pelkkää tuskaa. Välillä joukkuehenki oli parempi, ja sain myös oikeita kavereita. Kun viimein lopetin kuuden vuoden jälkeen, en edes ilmoittanut siitä valmentajilleni, eivätkä he koskaan tainneet laittaa viestiä perään. Vuosien ahdistus ja ulkopuolisuus kuitenkin katosivat.

Vuosi sitten yliopistovaihdon alkutaipaleella olin parin viikon ajan sosiaalisesti ja emotionaalisesti surkean yksinäinen. Oikeestaan ymmärsin sen vasta, kun sattumalta kohdalleni osui luento yksinäisyydestä ja sosiaalisista verkostoista. Tunne oli musertava ja ristiriitainen. En ollut kaveriton tai eristäytynyt, mutta ne hetket, jotka vietin fyysisesti yksin huoneessani, tuntuivat raastavilta.

Ratkaiseva tapahtuma pahimman yksinäisyyden loppumiselle oli se, kun eräs vaihtarituttuni tuli kampuksella samaan hissiin ja kysyi, haluanko tehdä ruokaa yhdessä. Meistä tuli nopeasti ystäviä; aloimme kokkailla viikoittain, enkä ollut enää yksinäinen.

Jos saisin tänään yhden toiveen, se olisi, ettei kukaan tuntisi yksinäisyyttä.

Ulkopuolisuutta tunnen välillä myös nykyisten läheisten ystävieni seurassa. Ajattelen, että se vain kuuluu elämään. Ymmärrän, etten voi kuulua jokaiseen ryhmächattiin vaikka hirveästi haluaisin tai että välillä porukoissani nähdään ilman minua ja puhutaan asioista, joista itselläni ei ole juurikaan sanottavaa tai kokemusta.

Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden ympärillä on valtava stigma. Niistä on vaikea puhua, koska oman sosiaalisen epäonnistumisen myöntäminen hävettää. Yksinäisyydestä pitäisi kuitenkin puhua enemmän. Jos yksinäisyys pitkittyy, voi sillä olla vakavia ja kauaskantoisia seurauksia, kuten mielenterveysongelmia.

Olen myös miettinyt, miten voisin auttaa yksinäisiä lähelläni. Yliopisto-opiskelijoiden seasta on hankalaa löytää yksinäiset ja ulkopuoliset, koska yksinäisenä on helppo eristäytyä muista, kun läsnäolopakot voi vältellä, kurssit tenttiä ja tapahtumat skipata. Samaan aikaan opiskelijoiden aktiiviporukka on niin intona omasta meiningistään, ettei ehkä edes tajua osan jäävän kokonaan pois. Kuulun itse tähän porukkaan ja sen tajuttuani tunnen voimattomuutta ja osaamattomuutta auttaa ulkopuolelle jääviä.

Toki kaikki eivät yksinkertaisesti halua porukkaan mukaan, mikä on täysin ok. Lisäksi on ihmisiä, joille riittää vähempikin määrä ihmissuhteita ja jotka ovat muutamaan hyvään läheiseen varsin tyytyväisiä. Moni nauttii yksinolosta lyhyempiä tai pidempiä aikoja. Nämä ihmiset eivät ole yksinäisiä, vaan yksinäisillä tarkoitetaan niitä, jotka jäävät tahtomattaan ulkopuolelle, eivätkä valitse yksinoloaan itse.

Jos saisin tänään yhden toiveen, se olisi, ettei kukaan tuntisi yksinäisyyttä. Toiveeni ei valitettavasti taida toteutua. Siksi nyt ystävänpäivänä haluan muistaa yksinäisiä, oli tunne sitten pitkäaikaista tai hetkellistä.

Jos sinulla on joku, jolle puhua yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, puhu. Omaa oloani helpotti, kun sanoin sen ääneen. Jos taas tuntuu, ettei ketään ole, älä luovuta. Et ole tuomittu yksinäiseksi loppuelämäksi, mutta yksinäisyydestä irti pääseminen ei ole helppoa.

Tilanteessa, jossa yksinäisyys ottaa vallan ja vaikeuttaa koko elämää, kannustan myös hakemaan apua. Älä anna yksinäisyyden muotoutua osaksi identiteettiäsi. Toivon voimia, mutta en osaa antaa tämän parempia neuvoja.

Itseäni auttoi se, kun luin kirjallisuutta ja ymmärsin, mistä yksinäisyys johtuu, mihin se vaikuttaa ja mitä sille voi tehdä. Kirjoitin siitä myös kanditutkielman. Yksinäisenä on tyypillistä tuntea itsensä näkymättömäksi, mutta puhumalla omista ulkopuolisuuden kokemuksistamme voimme tehdä yksinäisyydestä ympäröivilleen näkyvää.