Superlyhyet

Sanahelinää: Mapsplaining (substantiivi)

Maailmanpolitiikan spleinaaminen kanssaopiskelijoille. Mansplainingin sisarkäsite, useissa tapauksissa myös sen alakäsite. 

Käytännössä ilmenee (valkoisten länsimaalaisten mies-) ajattelijoiden namedroppailuna ja -han/-hän-päätteiden runsaana käyttönä. Nimen yhdistäminen satunnaiseen uutiseen riittää. Esimerkiksi: ”Kaikkihan me Hegeliä lukeneina ollaan sitä mieltä, että impeachment.”

Nimestään huolimatta ei vaadi maailmanpolitiikan opintoja. Usein riittää ulkoministeriön harkan haastatteluun pääseminen tai The Daily -podcastin kuunteleminen.

Teksti: Heidi Puomisto


Piikki lihassa

*Tekee Facebook-tapahtumaa varten bannerin*

”Jes, jotain hyötyä tästä viestinnän sivuaineesta! Heh heh.”

*Muokkaa Paintilla valokuvaan hassun hatun ja puhekuplan*

”Noniin, viestinnän sivuaineopinnot hyötykäyttöön! Heh heh.”

*Lisää twiitin perään #Ha#sh#Tagin### ja emojin*

”Oon katsos lukenut viestinnän sivuaineen, siksi tämä viestintä onnistuu. Heh heh.”

*Muokkaa selfietä Instagramia varten*

”Hei, mitä mieltä sä oot viestinnän opiskelijana tästä filtteristä? Onks hyvä? Heh heh.”

HEH

HEH

HEH

Teksti: Emma Viitanen


Veef & Honeys

Vastuullisuuden ja sen osoittamisen vaatimukset kasvavat jatkuvasti, joten haluaisinkin kysyä teiltä, miten tuotte vastuullisuuden esiin viestinnässänne. Eettisen kaupan puolesta ry teki vuonna 2019 selvityksen kansainvälisestä vastuullisuusarvioinnista, jossa se toi esiin teidän brändinne, joka päätyi vastuullisuusviestinnässä alimpaan kategoriaan. Voisitteko selvittää asiaa; miksi vastuullinen tuotanto ei ole ollut viestinnässänne esillä? Miksi brändinne on selvityksessä joutunut viimeiseen kategoriaan?

”Pitää paikkansa, että Makia jäi alimpaan kategoriaan viime vuoden Rank A Brand -selvityksessä. Valitettavasti ja valitettavan monen muun suomalaisen brändin kanssa. Yhtäkaikki, otimme siitä oppia nimenomaan vastuullisuusviestintäämme – -.”

”Makia on pitänyt viestinnän kärkenä itse tuotetta, eikä muita asioita, kuten vastuullisuutta, ole haluttu alleviivata. Maailma on kuitenkin muuttumassa ja olemme myös tätä osaa brändistämme viestineet aika ajoin erilaisin postauksin mm. uudelleen käytettävistä RePack-pusseista, joihin kaikki meidän verkkokauppatilaukset pakataan. Emme luokittele itseämme ns. vastuullisten brändien joukkoon, joilla koemme vastuullisuuden olevan osa brändin business plania. Meillä ajattomuus, kestävyys ja laadukkuus kuuluu olennaisesti perusarvoihimme, mutta emme (ainakaan toistaiseksi) ole nostaneet näitä arvoja nimenomaan vastuuullisuuskulmasta meidän markkinointiviestintään. Olemme edelleen melko pieni brändi ja toimija, eikä meillä edes ole ns. viestinnän ammattilaista tai tehtävää yrityksessämme ja siksi viestinnässämme saattaa aika ajoin esiintyä puutteita ja hitautta. Koemme lisäksi, että olemme parantaneet viestintäämme ja lisänneet myös toiminnallisia painotuksia vastuullisuuteen liittyen ja mm. tänä vuonna korvaamme ns. tavallisen puuvillan pääosin luomupuuvillalla, joka ei yksinään pelasta meitä eikä maailmaa, mutta on ehdottomasti askel parempaan suuntaan. Pyrimme kertomaan tuotteistamme sen alkuperän (eli kokoonpanomaan) ja päämateriaalin alkuperän tiedot, niin hyvin kuin me saamme ne selvitettyä meidän toimitusketjustamme. Tänä vuonna tarkoituksenamme on lisätä toimitusketjumme läpinäkyvyyttä ja pureutua muun muassa hiilijalanjäljen laskentaan.”

Mika Martikainen, Makian operatiivinen johtaja

Sama kysymys esitettiin myös Halti Oy:n markkinointipäällikölle Sami Kiiskelle, mutta hän ei ole kommentoinut asiaa.

Teksti: Nelli Sajakoski

Fiktio: Läski kaljurotta pelastaa maailman

Teksti: Heta Ojanperä

Kuvat: Inka Salminen

”Menisit Kuura ahertamaan!” huudahti Kuura Kaljurotan äiti tullessaan aherruksesta kotiin. Kuura makasi mukavassa asennossa pesän nurkassa kuuntelemassa musiikkia ja syömässä paahdettuja mukuloita. Se ei osoittanut reaktiota äitinsä sanoihin, mutta sen rinnassa tiukentui pieni puristava ote, ja hengitys muuttui nopeammaksi. Vasta kolmas kerta tänään, Kuura ajatteli, ja palautti keskittymisensä musiikkiin.

”Taasko Kuura on lorvinut kotona koko päivän?!” huusi Kuuran isä tullessaan ahertamasta kotiin. ”Loisii vain meidän rahoillamme!” isä jatkoi. Neljäs kerta, Kuura laski. Se ei taaskaan reagoinut kommentteihin, mutta rinnan sisällä puristusote kiristyi. Syytökset vanhempien varoilla elämisestä osuivat arkaan paikkaan. Ahertamattomuustuki tuli yhteiskunnalta, eikä Kuura kokenut sen nostamisesta huonoa omaatuntoa. Omat vanhemmat sen sijaan tekivät ylipitkiä päiviä ahertajina. Äiti oli sairastanut burnoutin viimeisen vuoden aikana kerran, isä kolmesti. Vanhemmat eivät aherrukseltaan ehtineet enää käydä ulkona, ja niistä oli tullut aivan kalpeita. Aherrettava oli perheen elättämiseksi, myös Kuuran, sillä ahertamattomuuskorvaus ei riittänyt vuokraan ja ravintoon.

Opiskellessaan Kuura oli huomannut, että kaikki eivät jakaneet samoja arvoja ja tavoitteita elämän suhteen. Joillain oli ollut urapolku selvillä jo peruskoulussa, toiset tähtäsivät yleissivistävään, mutta hyvin aherruttavaan koulutukseen ja loput opettelivat käytännöllisen tutkinnon, kuten tunnelinkaivajan tai ravinnonkerääjän koulutuksen. Kuurasta oli alkanut kesäaherruskokemusten myötä tuntua siltä, että se ei halunnut palkka-ahertaa. Päästyään opiskelemaan yhteisötieteitä ja filosofiaa, se oppi sanoittamaan sisällään kytenyttä epäluuloa yhteisön valtarakenteita kohtaan. Kuura alkoi nähdä ihaillun Kuningattaren yhä enemmän seksistisenä diktaattorina. Kuningatar oli luonut illuusion vapaudesta, jotta muu yhteisö toimisi sen vaurauden kasvattamiseksi ja seksuaalisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Kuningattarella oli hallussaan pelottava kaljurotta-armeija, jota saatettiin käyttää myös mielenilmausten tukahduttamiseen. 

Osa yhteisön tarvitsemista tuotteista ostettiin halvalla kaukaisemmista kaljurottayhteisöistä, joissa ahertajat joutuivat puurtamaan vielä halvemmalla ja vielä surkeammissa puurtamisoloissa. Tämä oli luonut kilpailuvääristymän ja ahertamattomuutta Kuuran kotiseudulle: aherruspaikoista oli hirveä kilpailu, mistä seurasi laajaa pahoinvointia. Sairaslomia pidettiin yhä enemmän, ja toisaalta ahertamaan tultiin yhä sairaampina. Itsemurhat olivat yleistyneet. Hurja aherrustahti vaati hurjaa kulutusta, mikä aiheutti valtavasti saasteita ja jätettä. Heikentynyt ilmanlaatu oli johtanut hengitystiesairauksien lisääntymiseen ja osa asuinonkaloista oli muutettu kaatopaikoiksi. Kaukaisemmissa kaljurottayhteisöissä vedenpaisumukset olivat alkaneet yleistyä, kun aiemmin ikiroutainen maaperä oli alkanut sulaa. Joitain pakolaisiakin oli tullut. Heistä aherruskykyiset oli integroitu nopeasti yhteiskuntaan, loput jätetty hukkumaan rajojen ulkopuolelle.

Kuura määritteli itsensä luksuskommunistiksi. Se ajatteli, että kaljurotat olivat saavuttaneet sellaisen teknisen kehityksen asteen, että ahertamaan käytettävää aikaa oli mahdollista radikaalisti laskea samalla, kun yleinen elintaso nousisi merkittävästi. Se toteutti ajatusta omassa elämässään kieltäytymällä palkka-aherruksesta, nauttimalla hyvästä ruoasta ja tekemällä musiikkia. Kuura oli keskimääräistä isokokoisempi, ja sitä haukuttiin läskiksi. Kuura kuitenkin tiesi, ettei se ollut epäterveellisen lihava, ja yritti kommenteista huolimatta olla ahdistumatta asiasta. 

Vanhemmat eivät aherrukseltaan ehtineet enää käydä ulkona, ja niistä oli tullut aivan kalpeita

Kokonsa sijaan Kuuraa ahdistivat kommentit laiskuudesta. Julkisen keskustelun sävy, jossa ahertamattomat tuomittiin yhteiskunnan pummeiksi, valvotti sitä usein. Kuurahan kulutti mahdollisimman vähän yhteisön resursseja ja loi paljon merkityksellisyyttä tekemällä musiikkia! Väheksyvät kommentit nakersivat kuitenkin itseluottamusta. Myös taloudelliset seikat ahdistivat Kuuraa: se ei halunnut nojautua vanhempiinsa, vaan halusi muuttaa pois mahdollisimman nopeasti. Toisaalta kaljurottayhteisössä ahertamattomat olivat hyvin heikoilla, sillä avustusten riittäessä juuri ja juuri elämän ylläpitoon mikä tahansa yllättävä meno syöksisi köyhyyteen.

Äidin huuto havahdutti Kuuran ajatuksistaan. Kuura siirtyi keittiöön ja tiedusteli, mistä oli kyse. ”Länsitunnelin ahertajat on jouduttu evakuoimaan, kun tunneli on maan sulamisen myötä täyttynyt vedellä”, äiti vastasi, ”vedenpinta nousee, ja pian koko yhteisömme jää veden alle! Oi voi voi!”

Silloin Kuura sai idean. Se matkusti Länsitunneliin ja näki omin silmin, miten vesi kuohusi ja ryöppysi tunnelista täyttäen tilat nopeasti vedellä. Kuningatar oli linnoittautunut tulvan kestävään bunkkeriin, eivätkä paikallispoliitikot päässeet yhteisymmärrykseen siitä, mitä tehdä. Kyselemättä Kuura hyppäsi veteen ja kauhoi kohti tunnelin suuta. Päästyään aukolle se siirsi itsensä tunnelin suun päälle ja änkesi itsensä aukkoon. Veden ryöppyäminen loppui. Kaljurottayhteisö oli toistaiseksi pelastettu!

Kuura pysyi tunnelin tulppana koko sadekauden ajan. Palattuaan kotiin sitä juhlittiin sankarina, mutta Kuura hyödynsi juhlia sanomansa levittämiseen. Ilmastonmuutos oli vakava uhka koko kaljurottayhteisön eloonjäämisen kannalta: yhteisöä oli muutettava radikaalisti. Syntyi valtava kansanliike, joka tuhosi Kuningattaren ja jakoi sen omaisuuden demokraattisesti. Yhteisön jäsenten seksuaalinen kontrolli lopetettiin. Palkka-aherrusta ei enää pidetty itseisarvona, ja teknologisen kehityksen avulla taattiin hedonismiveganismimätöt jokaiselle. Mahdollisuuksien horisontin avauduttua kaljurotat loivat uusia, upeita yhteisen työn, valmistamisen ja toiminnan muotoja.

Kaljurotta on itäafrikkalainen jyrsijä, joka elää suuren osan elämästään maan alla. Kaljurotta elää muurahaisyhteiskuntia muistuttavissa hierarkkisissa yhteisöissä. Se kestää hurjaa kylmyyttä, hapettomuutta ja kipua, ja sillä on hyvä kasvainten vastustuskyky. Kaljurottayhteisöissä elää muutama vanhempi, suurikokoisempi yksilö, joiden tehtävä on pitää itsensä lihavina ja tukkia sadekauden aikaan onkaloiden suuaukot.

Horoskoopit

Teksti: Anni Takanen

Oinas

Sinua uhkaa keskiverto vaara. Et tule löytämään Kaisasta hyvää istumapaikkaa vähään aikaan. Kannattaa miettiä, olisiko aika siirtyä Tiedekulmalle.

Härkä

Tulevaisuutesi näyttää kovin epävarmalta. Et ole aivan varma siitä, mikä kauramaito oikeastaan on parasta kahvin seassa. Nyt on itsetutkiskelun aika.

Kaksonen

Kohtaat pitkän, tumman muukalaisen, joka vie sinulta jalat alta. Mutta ole varovainen, hän saattaa olla teekkari…

Rapu

Sinua kohtaa suuri onni. Tulet näkemään aivan sairaan söpön koiran metrossa. Ole valmiina snäppäämään siitä.

Leijona

Tulevaisuudessasi näkyy uhka… Mikäli menet Median sitseille, saatat pitää todella nolon puheen jälkiruualla. Toisaalta, tämä uhkaa meitä kaikkia.

Neitsyt

Yltäkylläisyyden aika on koittanut. Näen tulevaisuudessasi runsaasti Unicafen jalapenonugetteja.

Vaaka

Tulevaisuutesi näyttää epävakaalta. Pekka Sauri alkaa pian seuraamaan sinua Twitterissä, mutta onnesi ei kestä pitkään…

Skorpioni

Lievää epämukavuutta tiedossa. Tulet myöhästymään raitiovaunuista tavallistakin enemmän. Varsinkin silloin, kun sataa.

Jousimies

Kevät on sinulle hienoa aikaa. Mikäli et vielä ole käynyt Julkisuus ja demokratia -kurssia, kannattaa tehdä se nyt arvosanasi saattaa yllättää sinut…

Kauris

On toiminnan aika. Yläkerran naapurisi päättää aloittaa uran muusikkona. Kostoksi sinun kannattaa aloittaa oma säkkipilliharrastus.

Vesimies

Voi ei… Se henkilö, kenen Netflix-tiliä käytät, lopettaa tilauksensa. Kun tilaat itsellesi omaa suoratoistopalvelua (niin kuin oikea aikuinen), sinun kannattaa pohtia, olisiko HBO kuitenkin järkevämpi sijoitus kuin Netflix. (Tämä kirjoitus ei ole mainos.)

Kalat

Pieni onnenkantamoinen kohtaa sinut. Lempituotteesi Lidlin paistopisteellä tulee alennukseen.

Kuvat: kinuskikissa.fi ja peda.net.

Periikö rehellisyys maan?

Teksti: Silja Laaksoharju Kuva: Anna Enbuske

Marraskuussa vuonna 2016 Oxfordin sanakirja valitsi vuoden sanakseen käsitteen post-truth, totuudenjälkeinen. Siitä lähtien politiikassa ja sitä käsittelevässä journalismissa ei olla paljoa muista teemoista puhuttukaan – Donald Trumpin räikeä epärehellisyys, Brexitiä siivittäneet valheet, informaatiosota ja valeuutiset… Koskaan ennen ei rehellisyydelle ole ollut samanlaista tilausta kuin nyt, valheiden ja epävarmuuden aikakautena. 

Rehellisyys on vuosikymmenestä toiseen ollut suomalaisille yksi tärkeimmistä kansallisista arvoista. Palautamme kadulle tippuneet lompakot tunnollisesti omistajilleen, jätämme arvotavarat vartioimatta kirjastoon ja sanomme asiat suoraan – paitsi yksityiselämässä, myös institutionaalisella tasolla. Suomalaiset saavat olla ylpeitä oikeuslaitoksesta, joka Maailman talousfoorumin mukaan on yksi maailman riippumattomimmista. Transparency Internationalin mukaan Suomessa on kolmanneksi vähiten korruptoitunut hallinto maailmassa ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori Klaus Helkama sanoo Helsingin olevan maailman rehellisin pääkaupunki. Eurostatin, Reuters Instituten ja Euroopan komission mukaan suomalaiset luottavat muita enemmän myös poliisiin, uutisiin ja muihin ihmisiin. Vaikka suomalaisille rehellisyys on ilmeisen tärkeä arvo, politiikka puolestaan on alue, jota on kautta aikojen pidetty epärehellisen juonittelun kenttänä, ”politiikan pelinä”. 

Vallantunne on yhdistetty pettämiseen, epärehellisyyteen ja empatiakyvyn puutteeseen.

Keskustelu totuudenjälkeisestä ajasta nostaa esiin kysymyksen siitä, onko politiikka ikinä oikeastaan ollutkaan rehellistä. Cicero sanoi jo ennen ajanlaskumme alkua, ettei ”mielipiteensä takana seisomista ole koskaan luettu ansioksi poliittisille johtajille”, ja samalla linjalla ovat jatkaneet myöhemmätkin poliittiset ajattelijat. Syvä epäluottamus politiikkaa kohtaan ei ole kummunnut tyhjästä – vaikka ”valta korruptoi” on tunnettu klisee, sen totuusperä on todistettu useissa kokeellisissa tutkimuksissa. Tilburgin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan vallantunne on yhdistetty pettämiseen, epärehellisyyteen ja empatiakyvyn puutteeseen. Ehkä siis pidämme politiikkaa kierona, koska siihen todella liittyy kieroilua. Stubb ja Sipilä voivat poseerata ”koulutuksesta ei leikata” -kylttien kanssa ja seuraavassa hetkessä säästää opintotuesta 70 miljoonaa euroa, eikä kukaan oikeastaan ole yllättynyt. Kun poliitikkojen rikottujen lupausten laskemiseen eivät riitä yhden tai kahdenkaan käden sormet, epärehellisyys on helppoa julistaa poliittisen vallan sivutuotteeksi. 

Toisaalta populismin nousu politiikassa on muuttanut käsityksiä epärehellisyydestä. Vaikka poliitikkojen lupauksia ei ole pidetty muutenkaan kovin korkeassa arvossa, populistipoliitikoihin vaikuttaa kohdistuvan erilaiset odotukset kuin muihin. Donald Trumpilta eivät odota rehellisyyttä edes hänen omat kannattajansa, eikä perussuomalaisten arvion maahanmuuton kustannuksista ole välttämättä tarkoituskaan perustua kokonaisuuden huomioon ottavaan tieteeseen tai tutkimukseen. Rehellisyys loistaa poissaolollaan, mutta sen tilalle ovat nousseet muut arvot: ”me ja ne” -vastakkainasetteluun perustuva kahtiajako, nationalismi ja eliitin vastaisuus. Monelle äänestäjälle nämä asiat ovat osoittautuneet rehellisyyttä ja faktapohjaisuutta tärkeämmiksi, mutta voiko heitä syyttää siitä, jos politiikka ei ole alun perinkään vaikuttanut rehelliseltä? Äänestäjien on entistä helpompi hypätä oikeistopopulistien kelkkaan, jos rehellisyys politiikassa hylätään lopullisesti – eihän totuudenjälkeisenä aikana poliittisen puheen enää tarvitse olla totuudenmukaista.

Sumuttaminen, tietämättömyys ja rikotut lupaukset ovat politiikan arkipäivää.

Identiteettipolitiikka on käsite, jota totuudenjälkeisyyden ohella usein kuulee heiteltävän ilmoille. Jos politiikkaa ei siis enää tehdä ideologiselta pohjalta, vaan ominaisuuksien mukaan, olisiko mahdollista, että rehellisyys voisi vielä nousta kokoavaksi identiteetiksi? Politiikassa vaikuttaa olevan tilausta ryhmälle tai henkilölle, joka onnistuisi vaikuttamaan luotettavalta, lahjomattomalta ja vilpittömältä – ja todella olisikin sitä. Politiikan sisältä tällaisia hahmoja on vaikeaa nostaa esiin. Lähimmäksi pääsee tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka on pitkäjänteisellä tyylillään onnistunut vakuuttamaan suomalaiset luotettavuudestaan ja noussut siten presidenttinä valtaisaan kansansuosioon. Niinistön kaltaiset hahmot ovat kuitenkin vähissä. Osa perussuomalaisten menestystä on epäilemättä heidän kykynsä profiloida itsensä aidompana kuin muut puolueet, mutta liberaaleja ja vihreitä aatteita kannattaville äänestäjille rehellisyyttä korostavia vaihtoehtoja ei juuri ole. Tällainen rehellisyyttä korostava ryhmä voisi nousta myös politiikan ulkopuolelta, mutta toistaiseksi suuren mittakaavan aloitteita ei ole nähty. Ehkä rehtiyttä ei vain koeta riittäväksi pohjaksi politiikan teolle.

Tietyissä tilanteissa rehellisyys yhä nousee entiseen arvoonsa. Mikael Jungner on jaotellut epärehellisyyden politiikassa kolmeen kategoriaan: tietämättömyyteen, sumuttamiseen sekä suoranaiseen valehteluun. Näistä viimeisin oli kyseessä, kun kaupunginvaltuutettu Abdirahim ”Husu” Hussein kertoi viime syksynä poistaneensa rasistisesti käyttäytyneen matkustajan taksinsa kyydistä, vaikka näin ei tosiasiassa ollut tapahtunut. Asiasta syntynyt kohu johti lopulta Husseinin määräaikaiseen erottamiseen SDP:n valtuustoryhmästä – syynä oli luottamuspula. Husseinin toiminta herätti hyvinkin vihaista somekeskustelua ja valehtelu tuomittiin laajalti. Suoranainen valehtelu varsinkin näin tunteita herättävässä asiassa siis todellakin nosti suomalaisten niskavillat pystyyn, mutta miksi? Voiko suomalaisia syyttää tekopyhyydestä, jos epärehellisyys tuomitaan vain tietyissä tilanteissa tai tiettyjen henkilöiden kohdalla? Valehtelusta kiinnijääminen ei näytä poliitikon ansioluettelossa hyvältä, mutta silti sumuttaminen, tietämättömyys ja rikotut lupaukset ovat politiikan arkipäivää. Suomalaisten suhtautuminen tähän tuntuu toisinaan ristiriitaiselta.

Rehellisyydellä on aina ollut politiikassa kaksijakoinen luonne. Poliitikot rakastavat näyttää olevansa suoraselkäisiä ja luotettavia. Vaalimainoksissa usea ehdokas kuvailee itseänsä rehdiksi tai aidoksi. Toisaalta Husu Husseinin kaltaisissa tapauksissa luottamustehtävää rikkonut kansanedustaja tuomitaan paholaisesta seuraavana. Kansalaiset pitävät poliitikkoja kieroilevina, epärehellisinä ja kaksinaamaisina – ja poliitikot paitsi tietävät tämän, myös käyttävät sitä hyväkseen mustamaalatessaan kilpailijoitaan. Rehellisyys näyttäytyy tässä valossa saavuttamattomana ideaalina ja tyhjänpäiväisinä korulauseina, joiden merkitys vähenee entisestään totuudenjälkeisenä aikana. Vaikka tietty juonittelu onkin aina kuulunut osaksi politiikkaa,  ei rehellisyys välttämättä ole menettänyt merkitystään suomalaisten sydämissä. Päinvastoin, tällaisena aikakautena on entistä tärkeämpää, että voimme jatkossakin luottaa oikeuslaitokseemme, poliittisiin instituutioihimme ja siihen, että kadulle pudonnut lompakko palautuu omistajalleen. Jos rehellisyys siis perii maan, on meidän tehtävämme pitää huolta siitä, millainen tuo perintö on. 

Muistoja menneestä

Arvojen ja muiden aineettomien asioiden lisäksi myös tavarat siirtyvät perintönä seuraaville sukupolville. Vanhoihin esineisiin liittyy usein tarinoita, jotka ulottuvat kauas historiassa. Esineet saattavat menneisyyden lisäksi kertoa myös jotain nykyisyydestä ja tämän päivän maailmasta. Seuraavilla sivuilla Groteskin tekijät ja lukijat kertovat vanhojen esineiden tarinoita.

Sain muutama vuosi sitten isovanhemmiltani perinnöksi taulun, jonka vaarini oli itse maalannut. Olin usein ihastellut taulua mummolassa käydessä, ja vaari oli kertonut taulun tarinan monta kertaa. Tässä kovin abstraktissa teoksessa maapallo on taustalla uppoamassa saastemereen ihmisten toiminnan ja välinpitämättömyyden takia. Kuitenkin tämän väistämättömältä näyttävän tuhon torjumiseen on yhä toivoa. Avain katastrofin ratkaisemiseen löytyy teoksesta, ja tätä toivoa symboloi lumpeenkukassa piileskelevä kala. Tällaisella tarinalla varustettu, vuonna 1988 maalattu teos sai kirjoittajan jo lapsesta asti vakuuttumaan ympäristöasioiden merkityksestä ja ihmisen ympäröivään maailmaan kohdistuvasta vastuusta. Nyt oman olohuoneen seinälle ripustettu taulu pitää yllä toivoa siitä, että vielä joku päivä löydetään tiedot, taidot ja poliittinen tahto eksistentialistisen ympäristötuhon estämiseksi.

Kuva ja teksti: Toni Pakarinen

Sain tämän sormuksen edesmenneeltä mummultani rippilahjaksi vuosia sitten. Mummu oli kirjoittanut sormuksen tarinan kirjepaperille, jota säilytän omassa muistojen laatikossani. Saamani sormus kuului alunperin mummuni äidille, joka oli saanut sen omalta äidiltään rippilahjaksi. Mummun isoäidillä oli kaikkiaan kahdeksan lasta, joista neljä menehtyi jo vauvana. Kaksi poikaa sai surmansa vuoden 1918 sisällissodassa, ja jäljelle jäi vain kaksi tytärtä, jotka elivät aikuisikään. Mummuni äiti oli näistä kahdesta tyttärestä nuorempi. Hänen äitinsä vaihtoi oman vihkisormuksensa tähän sormukseen, jonka hän antoi tyttärelleen rippilahjaksi. Sormuksen sisälle on kaiverrettu sana “Äidiltä” ja päiväys vuodelta 1923. Nyt, vuonna 2020, sormus on kulkenut mummuni suvussa jo lähes sata vuotta. Ehkä jonain päivänä annan sormuksen eteenpäin omalle tyttärelleni, ja jatkan siten sormuksen tarinaa.

Kuva ja teksti: Aino Hokkanen

Elinoiden Raamattu

Kuvan Raamattu, Biblia, on painettu vuonna 1884 Turun kirjapainossa. Isoäitini isoäiti Elina Damm, silloin Lehtonen, sai sen lahjaksi jouluaattona Vilnassa vuonna 1891, jolloin hän oli lastenhoitajana venäläisen kenraalin perheessä. Kirja siirtyi Helsingin Bulevardille Elinan mentyä naimisiin Vihtori Dammin kanssa. Nuoret olivat tavanneet kenraalin Suomen-matkalla ja tiivis kirjeenvaihto sekä Vihtorin sitkeys johtivat Suomeen paluuseen. Elinan kuoleman jälkeen 1954 Raamattu kulkeutui Katri Elinalle, keskimmäiselle heidän viidestä lapsestaan, joka asui myöskin Helsingissä. Hänellä oli läheiset välit äitinsä kanssa, joka oli kertonut paljon elämästään Vilnassa. Katrista aika jätti vuonna 1998, jolloin kirja periytyi isoäidilleni, Heidi Elinalle, pysyen edelleen Helsingissä. Raamatun periytyminen hänelle oli merkittävää, koska Elina-isoäiti oli myös hänelle erittäin tärkeä ja läheinen. 

Minä sain isoäidiltäni Raamatun rippilahjana vuonna 2012. Lahjan tarkoituksena oli lämmön ja kiintymyksen tunteen välittäminen, ja isoäitini toivoo minun jatkavan samaa perinnettä. Nyt Raamattu on Riihimäellä vanhan huoneeni kirjahyllyssä kunniapaikalla, ja se tulee seuraamaan sieltä mukanani. Vaikka kirjan kannet ovat kuluneet vuosien saatossa, sen wanhaa suomea pystyy edelleen hyvin lukemaan. Uskon, että perintö tuo seuraaville sukupolville lämpimiä ajatuksia ja hyviä muistoja edellisistä sukupolvista ja osaltaan muistuttaa elämän kulusta. Se myös ankkuroi meitä siihen, mistä olemme tulleet ja mitä edustamme. Uskonkin, että kirjan historiaa tullaan arvostamaan sen kulkeutuessa seuraaville “Elinoille”. 

Kuva ja teksti: Elina Riutta



Saatat ehkä muistaa, kun Ruotsissa vietettiin kuninkaallisia häitä vuonna 2010.

Kruununprinsessa Victoria avioitui kihlattunsa Danielin kanssa satojen vieraiden sekä miljoonien televisiokatsojien edessä. Olin tuolloin 12-vuotias. Muistan seuranneeni vihkiseremoniaa mummolassa. Myös isovanhempani olivat kiinnostuneita juhlasta, vaikka heidän elinaikanaan onkin ehditty viettää kymmeniä muita kuninkaallisia häitä ja seremonioita. Isoisäni innostui häistä niin, että kesken ohjelman hän kiikutti minulle ja siskolleni tyhjän, vesivärimaalausta esittävän postikortin. 

”Pistäkäähän tytöt nimenne ja osoitteenne alle, niin lähetetään Ruotsiin onnittelut oikein vanhalla tyylillä!”

Äitini pyöritteli silmiään, ja myös siskoni kanssa olimme huvittuneita ukin ehdotuksesta. Onnittelukortti Ruotsin kuninkaallisille? Se tuskin päätyisi edes perille, ja vaikka kortti löytäisikin oikeaan osoitteeseen, kuka kortin lukisi ja millä todennäköisyydellä lukija ymmärtäisi sen sisällön? Vanha isoisäni oli kielitaidottomana kirjoittanut onnittelut suomeksi. 

Kortti lähti kuitenkin postiin epäilyksistä huolimatta. Kului viikko, ja toinen. Useampi kuukausi vierähti, ja olimme kukin jo unohtaneet ukin hölmön idean. Eräänä syyskuisena iltapäivänä saavuin koulusta kotiin. Äitini oli viettänyt päivän kotona sairastelun takia, ja lampsiessani keittiöön hän kehotti minua vilkaisemaan päivän postipinoon. Selasin tavanomaiset mainokset ja ilmaisjakelulehdet läpi, kunnes pinkan alimmaisena odotti kirjekuori minun ja siskoni nimillä varustettuna. 

Käänsin kuoren ympäri. Se oli sinetöity Ruotsin monarkin virallisella sinetillä. Avasin kuoren hämmästyneenä. Sisällä oli kuninkaallinen hääkuva, jonka ohessa olevassa tekstissä kiitettiin muistamisesta tuona tärkeänä päivänä. Kirjeen olivat allekirjoittaneet Ruotsin kruununprinsessa Victoria sekä prinssi Daniel.

Teksti: Vilma Kilkki

Sain tämän kultakorun lahjaksi äidiltäni päästyäni ripille. Hän oli aikanaan saanut sen mummoltani ja koruun onkin kaiverrettu toiselle puolelle äitini konfirmaatiopäivämäärä 11.6.1977 Joutsenossa. Etupuolen kukkaiskoristelun viereen oli lisätty oma konfirmaatiopäiväni, 21.5.2006. Jumalasuhteeni on aina ollut melko olematon, mutta nyt mummoni ja äitini poismentyä koru muistuttaa minua heistä ja eteläkarjalaisista juuristani.

Kuva ja teksti: Inka Salminen