Pitäiskö alkaa narkkaa?

Narkkari on huumeiden käyttäjä, joka ölisee kadulla kadonneista kengistään. Vai oliko se sittenkin vain juoppo? Alkoholismi ja narkomania mielletään lähes aina päihteiden ongelmakäytöksi, mutta käyttö voi olla haitallista jo ennen tätä pistettä.

TEKSTI: Viivi Aliklaavu KUVITUS: Akseli Manner

Rajaksi päihteidenkäytön muuttumisesta viihteestä ongelmaksi voidaan vetää esimerkiksi laillisuus, terveyshaitat tai riippuvuus. Vaihtoehtoja rajanvedoille on lukuisia, mikä osoittaa, ettei päihdeongelmaisen määritelmä ole kaikille yhteinen. Rikoslailla on omat näkemyksensä hyväksytyistä päihteistä, mutta tuntuu, että säädetyt rajat perustuvat enemmän sattumaan ja historiallisiin tekijöihin kuin aineiden vaarallisuuteen.

Päihteidenkäytön normit eroavat ryhmien ja yhteisöjen välillä rajusti. Jokin porukka käyttää mietoja laittomia päihteitä aina tavatessaan, toinen kokoontuu kaljan äärelle tupakansavuiselle terasille. Konemusiikkia kuuntelevalle yhteisölle on tavanomaista käyttää bilehuumeita, joita ovat erilaiset stimulantit ja hallusinogeenit kuten ekstaasi, amfetamiini, LSD ja kokaiini. Teknoreivien merkittävin ero alkoholipainotteisiin baareihin tuntuu tosin olevan se, että juhlijat jaksavat tampata lattiaa aamukymmeneen. Näitäkö ovat narkomaanit?

Monet reiveissä käyvät mieltävät jopa vahvat huumeet ongelmakäytön ulkopuolelle, kunhan ulospäin elämä näyttää normaalilta. Huumeiden bilekäytön sekä töissä ja opinnoissa menestymisen oletetaan kertovan terveestä suhteesta päihteisiin, vaikka piriä, eli amfetamiinia, kuluisi joka viikonloppu. Vain biletykseen piriä ryystäviä pidetään täysin eri kastina kuin niitä, jotka käyttävät samaista ainetta yksin kotona päihtyäkseen. Tyypillistä bilehuumeiden käyttäjille on määritellä opiaattien ja suonensisäisten huumeiden käyttäjät narkomaaneiksi.

Viihdekäytöksi hyväksyttyjen päihteiden määritelmä saattaa venyä, mitä enemmän päihteitä kokeilee. Porttiteorian mukaan jo kannabiksen ensimmäinen kokeilu avaa portit vahvempien huumeiden käyttöön ja lopulta kaikki rajoitteet hälvenevät. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että suurempi merkitys on ihmisillä, joita elämänsä aikana tapaa. Rajat liikkuvat jatkuvasti elämäntilanteiden ja ympäröivien ihmisten mukana.

Haluan olla jatkuvasti valmiudessa muuttamaan tottumuksiani mahdollisimman hyvin omaa ja läheisteni hyvinvointia tukevaksi turvautumatta liikaa ympäröivän seuran normeihin. Tiedostan, että tilastojen valossa ongelmakäytön todennäköisyys on korkea, etenkin alkoholin suhteen, jonka haitat moni kohtaa jossain vaiheessa elämäänsä. Täysin päihteetön elämä on itselleni yksi vaihtoehto muiden joukossa, mutta juuri nyt se ei tunnu tarpeelliselta, koska päihteet ovat muutakin kuin haittoja ja ongelmakäyttöä.

Gallup: Mitä mietit, Meksiko?

Rajansa kaikella, myös Meksikossa. Groteskin Meksikon kirjeenvaihtaja jalkautui paikallisen valtsikan käytäville ja kysyi opiskelijoilta rajoista – muistakin, kuin siitä yhteisestä Yhdysvaltojen kanssa.

TEKSTI JA KUVAT Emma Viitanen

Eurooppa sotkee itsensä kaikkeen mukaan, myös Latinalaisessa Amerikassa. Venezuela on tästä hyvä esimerkki: maan kriisin aikana useat Euroopan maat ovat tunnustaneet presidentiksi oppositiojohtaja Juan Guaidón. Venezuelan mukaan nämä maat alistuvat lähinnä Yhdysvaltojen strategialle, jonka tarkoituksena olisi kaataa istuva presidentti Nicolás Maduron hallitus. Missä menee raja?

Estefania, 21

“Ensinnäkin, Euroopan unioni luotiin aikoinaan Eurooppaa varten. Latinalaisessa Amerikassa tilanteet ja kontekstit ovat aina erilaisia. Lisäksi Euroopan väliintulo tuntuu perustuvan usein pelkkiin geostrategisiin intresseihin. Esimerkiksi Venezuelassa öljyvarat kiinnostavat.

Sekaantuminen ei aina liity kuitenkaan fyysisiin väliintuloihin. Esimerkiksi Venezuelan tapauksessa on kiinnostavaa pohtia myös informaatiovaikuttamista, jossa globaalin pohjoisen mediat ovat luoneet maasta ja sen tilanteesta tietynlaista kuvaa. Sekin on toisen maan asioihin sekaantumista.”

Donald Trumpin muuri: mitä tulee ensimmäisenä mieleen?

Jonathan, 29

“Mielestäni muurien sijaan pitäisi rakentaa siltoja ja näin ollen vahvistaa maiden välisiä suhteita. Trumpin projekti on äärimmäisen itsekeskeinen, varsinkin jos ottaa huomioon kaikki ne tuhannet maahanmuuttajat, jotka työskentelevät Yhdysvalloissa, yhdysvaltalaisissa yrityksissä. Muurin rakentamiselle ei ole yksinkertaisesti hyväksyttäviä syitä.”

Trump on myös uhannut sulkea Meksikon rajan, mikäli laitonta maahanmuuttoa ei saada kuriin. Mitä Meksikon pitäisi tehdä?

Charles, 21

“Trumpin muurihaaveet perustuvat vain vaalilupauksiin ja niiden täyttämiseen kohdistuviin paineisiin. Osalla väestöstä vaikuttaa olevan meneillään tietynlainen identiteettikriisi, jossa rajan sulkeminen tuntuu turvalliselta ratkaisulta. Sellainen “White Fragility” tilanne, tiedätkö termin? Mutta joo, itseasiassa maahanmuutto Meksikosta Yhdysvaltoihin on pienempää kuin esimerkiksi 2000-luvun alussa.

Meksikon presidentti Andrés Manuel López Obrador on kuitenkin luonnollisesti varovainen tilanteen edessä: maan talous riippuu paljon Yhdysvalloista. Trump tykkää provosoida ja toivon, ettei Meksiko lähde leikkiin mukaan. Ja haluan uskoa, ettei niin tehdä.”

Meksikon metrossa naiset matkaavat omassa vaunussaan. Tätä markkinoidaan turvallisena matkustustapana. Onko oikein, että uhrit joutuvat siirtymään häirinnän seurauksena eivätkä syylliset?

Ana, 20

“Huh, vaikea kysymys.

Sovinismi ja sukupuolittunut väkivalta ovat iso osa yhteiskuntaa ja niistä eroon pääseminen on vaikeaa. Ei mahdotonta, mutta vaikeaa, ja prosessissa kestäisi kauan. Sen takia uskon, että tällä hetkellä on tärkeintä minimoida ongelmat, joita naiset voivat kohdata: vaikka sitten omilla metrovaunuilla. Itse pidän niitä hyvänä asiana ja koen oloni turvallisemmaksi niissä matkustaessani.”

Meksikon presidentti Andrés Manuel López Obrador pyysi tovi sitten Espanjaa pyytämään anteeksi kolonialismin ajan tekoja. Espanja kieltäytyi, onhan tässä ehtinyt kulua jo 500 vuotta. Mikä homma? Missä menee raja asioissa tai tapahtumissa, joita tarvitsee pyytää anteeksi?

Pedro, 25

”Hmm. Mielestäni López Obradorin pyyntö tuli outoon aikaan. Toki olen samaa mieltä siitä, että kolonialismi toi maahan enemmän huonoja kuin hyviä asioita. Kuitenkin “syyllisiä” voisi etsiä ehkä nykyistä Espanjaa ennemmin maahan aikoinaan saapuneista henkilöistä.

Mielestäni Meksikon valtion pitäisi sen sijaan pyytää anteeksi omalta osaltaan monia muita asioita, esimerkiksi maassa tapahtuvaa väkivaltaa, syrjintää ja rasismia. Meksikossa on paljon ajankohtaisia ongelmia, jotka vaativat ratkaisuja.”

Tahtomaan tuomittu

“Testamentti (lat. testamentum, sanasta testari ’todistaa’) eli jälkisäädös on tahdonilmaisu, jolla henkilö ilmoittaa tahtonsa omaisuutensa kohtalosta kuolemansa jälkeen.”

TEKSTI Ainomaija Mikola KUVITUS Inka Salminen

Testamentti ei tunnu minulle läheiseltä instituutiolta eikä liiemmin säväytä. Vähän niin kuin kesämökin ostaminen tai ryijyt seinällä – en taida osua kohderyhmään. Lain mukaan testamentin voi Suomessa laatia kuka tahansa yli 18-vuotias, poikkeustilanteessa myös 15-vuotias. Testamentti liittyy kuitenkin väistämättä kuolemaan, enkä minä ole kuolemassa, päinvastoin: populaarikulttuurin mukaan elän elämäni parasta aikaa.

Mieleeni ei tule mitään, mitä haluaisin testamentata, jos minulta sellaista nyt vaadittaisiin.

Testamentin juuret löytyvät alun perin roomalaisesta oikeudesta. Meidän tuntemamme testamentti-instituutio kehittyi nykyiseen muotoonsa antiikin Roomassa 300- tai 200-luvulla eaa. Vanhimman säilyneen testamentin uskotaan kuitenkin olevan peräisin jo 2000-luvulta ennen ajanlaskun alkua: Faarao Khafren pojan Nekuren viimeinen tahto on kaiverrettu hänen hautakammionsa seinään oletettavasti jo vuonna 2061 eaa. Siinä hän testamenttaa 14 isänsä mukaan nimettyä kylää vaimolleen ja lapsilleen. Nykypäivänä aikamoisen kohuotsikon arvoinen jälkikirjoitus, uskaltaisin veikata…

Vanhin säilynyt suomalainen testamentti on piispa Benedictin testamentti vuodelta 1287. Keskiajalla katolinen kirkko kasvatti testamentin suosiota ja samalla omaa tilipussiaan – omaisuuden panttaaminen kirkolle kun luonnollisesti lyhensi kiirastulessa vietettyä aikaa. Niinpä uskovaiset tekivät kuolinvuoteillaan runsaskätisiäkin lahjoituksia sielunsa pelastamiseksi ja jättivät jälkikasvunsa näkemään oman torpan sijaan nälkää. Testamenttiasiakirjasta tehtiin mahdollisimman yksinkertainen, jottei yksikään seurakunnan jäsen pääsisi livahtamaan kuoleman tuolle puolen ilman, että jätti osastaan kirkolle – joko papin ylöspitoon tai kirkon kaunistukseksi. Uskovaisia myös kehotettiin tekemään Kristuksesta yksi lapsistaan, ja luonnollisesti Kristuksen perintöosan pystyi jättämään suoraan kirkolle. Miten sopivaa.

Siinä missä keskiajalla testamentti pelasti kuolevan tuonpuoleisessa koetulta kärsimykseltä – tai ainakin lievitti sitä – tunnutaan testamentteja laativan nykyään ennemmin eloonjäävien omaisten pelastamiseksi. Internetissä testamenttia mainostetaan helpoimpana keinona välttyä mojovalta perheriidalta. Netti pursuaa vinkkejä ja ohjeita testamentin laatimiseen ja maalailee samalla suhteellisen synkkää kuvaa perinnönjaosta. Potentiaalisia testaattoreita houkutellaan seuraavanlaisilla fraaseilla: Älä kylvä perintöriidan siemeniä”, “Tasapuolisuus ylläpitää sisarussuhteita” ja “Testamentti vapauttaa kaunasta ja kateudesta.

Yksityiset lakifirmat käärivät luonnollisesti suurimmat rahat testamenttibisneksestä, mutta lisäksi mainonnassa ovat mukana pankit ja jopa aikakauslehdet. Artikkeleissa testamenttia verrataan tv:n ostoon (“kestää 50 vuotta ja estää perintöriidat”) ja jaetaan parhaat vinkit kuolinpesän raivaamiseen. Oman kategoriansa muodostavat listaukset yleisimmistä perintöriitojen aiheuttajista – asiantuntijoiden mukaan hirvensarvet ja kansallispuvut ovat jopa Arabian astioita halutumpia (!). Ilmeisesti testamenttia voi jopa treenauttaa (“testamentti kuntoon”). Sivustot ovat täynnä kiiltokuvamaisia mainoskuvia hymyilevistä valkohapsisista vanhuksista. Kuvituksen tarkoituksena on ilmeisesti herättää luottamusta, mutta lopputulos on lähinnä muovinen.

Jos testamentin ajatusta lähtee laajentamaan pois sen oikeudellisista ja kirjallisista rajoitteista, pursuaa maailma yhtäkkiä perintöä. Muusikot jättävät jälkeensä musiikkinsa, maalarit taulunsa. Tavallaan testamentin ajatuksen voidaan nähdä syntyneen jo 3000-luvulla ennen ajanlaskun alkua, kun sumerit kehittivät kirjoitustaidon. Korkeakulttuurien nuolenpääkirjoituksella raapustetuista kirjanpidoista on kuitenkin tultu kauas. Digiajasta intoutunut – tai vaihtoehtoisesti valvontayhteiskunnan pelästyttämä – voisi sanoa, että testamenttaamme jatkuvasti sisältöä kun haemme tai syötämme tietoa itsestämme nettiin. Ylipäätään liikkuminen internetissä tai sosiaalisessa mediassa jättää aina taakseen jäljen.

Välillä kuulee puhuttavan yksinäisistä ja upporikkaista vanhuksista, jotka testamenttaavat omaisuuksiaan taloyhtiöilleen. Satunnaisesti taas valtiota onnistaa, kun ilman perillisiä kuoleva jättää jälkeensä jättipotin. Tämänkaltaisesta tarinasta ei yhteiskunta voi kohdallani haaveilla. Ainoat minulta jäävät maalaukset taas ovat jostain syystä edelleen tallella olevat ala-asteen kuvaamataidon työt. Kuolemattomia lausahduksia tuskin löytyy myöskään, ainakaan myönteisessä mielessä. Mitä minä sitten jätän jälkeeni?

Olen ehtinyt vasta kuluttaa yhteiskuntaa, en oikeastaan maksaa mistään siltä saamastani takaisin.

Lapsilisillä todennäköisesti kustannettiin jotain kehitykseni kannalta ei-kuitenkaan-niin-merkittäviä harrastuksia. Nautin ilmaisesta varhaiskasvatuksesta, esikoulusta, yhdeksän vuoden pituisesta perusopetuksesta sekä toisen asteen koulutuksesta. (Ja kehtasinkin valittaa kun koulussa oli ruokana seitiä.) Jatkoin korkeakouluun, mutta minulle ilmainen koulutukseni ei ole poikinut vielä edes kandia, eli ei mitään mistä yhteiskunta hyötyisi piirun vertaa. Opintopistekertymäni on kuitenkin ehtinyt tehdä arviolta jo noin 10 000 euron suuruisen loven yhteiskunnan budjettiin. Voi veljet!

 

Töitä olen tehnyt niin kuin kuka tahansa nuori tässä vaiheessa elämäänsä. Jos jäisin nyt eläkkeelle, olisi eläkkeeni verohallinnon mukaan yksi euro kuussa. Ei niitä tunteja siis ihan mahdottomasti ole päässyt vielä kertymään. Kahden prosentin veroprosenttini ei liiemmin heilauta valtion taloutta.

Koko nuoruudestani jää jäljelle siis vain opintolainani, jonka valtio saa takaisinmaksettavaksi. En ole ehtinyt tehdä silläkään mitään yhteiskunnan mielestä järkevää, vaan asunut kantakaupungissa korkeassa asunnossa ja syönyt silloin tällöin avokadoja. (Jos olisin kauppiksessa, olisin sentään älynnyt sijoittaa lainan osakkeisiin…) Iloista maksuaikaa vaan, Suomen valtio.

Ja avokadoista puheen ollen: myös minun ja ilmaston välinen suhde on ollut melko yksipuolinen.

Pelkästään viime reissullani keräämäni lentokilometrit muodostavat jo leijonanosan suomalaisen keskimääräisistä vuosittaisista hiilidioksipäästöistä. Siihen päälle kun lisää matkalla kuluttamani pulloveden ja kerääntyneet taksimatkat, saa kasvissyöntiä ja kierrättämistä jatkaa vielä tovin, ennen kuin tuo kaikki on kuitattu. Unohtamatta, että joululomaa ennen minulla on ollut kaksi vuosikymmentä aikaa tehdä hallaa ilmastolle.

Kuulun siihen sukupolveen, jota nimitetään ilmaston viimeiseksi oljenkorreksi. Täyskäännös parempaan on tehtävä nyt eikä tulevaisuudessa, muuten tulevaisuutta ei tule. Kansainvälinen hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC antoi viime lokakuussa julkaistussa ilmastoraportissaan ihmiskunnalle 12 vuotta aikaa tehdä merkittävät päästövähennykset, muuten testamenttaamme tuleville sukupolville kuolemaa tekevän maailman. Se vaatii toimintaa, ei taantumista tai passivoitumista. Ilmastokontekstissa ajasta ikuisuuteen siirtyminen voisi toimia – viimeistään hautajaisten jälkeen olisin ainakin päästötön. Valitsen kuitenkin ensisijaisesti muun reitin.

Yhteenveto? Jotta testamentti on laillinen, täytyy se allekirjoittaa kahden todistajan läsnäollessa. Maapallon ei tarvitse etsiä testamenttiinsa todistajia, sillä jokainen meistä on sellainen. Sama pätee yhteiskuntaan – me emme pääse pakoon sitä, eikä se liiemmin meitä. Tässä hetkessä omina todistajinani toimivat Tiedekulman kirkas valaistus ja lukemattomat kaltaiseni, näennäisesti hommia painavat tulevaisuuden toivot. Läppärini akku tekee kuolemaa, en minä. Onneksi näin, sillä kuoleminen tässä kohtaa elämänkaartani olisi suoranaista pilkkaa yhteiskunnalle.