Arkisto

He tietävät todennäköisesti sinua paremmin

 

 kristiina markkanen-10

Kandityö perehtyy kriisiviestintään

Kristiina Markkanen, 22, tutkii keväällä valmistuvassa kandidaatintyössään kriisiviestintää sosiaalisessa mediassa. Markkanen on koko opintojensa ajan ollut kiinnostunut kriisiviestinnästä, joten aihevalinta oli luonteva. Eniten aiheessa kiinnostaa sosiaalisen median mahdollisuus mobilisoida ihmisiä kriisitilanteissa.

Oman alan töissä käyvän Markkasen suurimmaksi haasteeksi on kevään aikana osoittautunut ajankäyttö. Hän kehottaa kaikkia tulevia opinnäytetyön tekijöitä varaamaan työlle aikaa ja keskittymään siihen kunnolla.

”Akateeminen työskentely vaati paljon ajatustyötä: ei voi vain istua alas ja alkaa kirjoittaa. Myös lähteisiin tutustuminen on vienyt yllättävän paljon aikaa.”

sonja_ulma-5

Gradu murtaa mieskuvaan liittyviä stereotypioita

Sonja Ulman, 25, gradu käsittelee mieskuvaa Suomessa esitettävissä televisiomainoksissa. Hän selvittää, millaisia stereotypioita miehiin liitetään ja miten niitä voitaisiin purkaa televisiomainoksissa käytettävillä keinoilla.

Gradu on jatkoa Ulman kandityön aiheesta, joka löytyi hyvän vinkin avulla.

”Kandiseminaarissa ohjeistettiin, että yksi hyvä tapa löytää kiinnostava tutkimusaihe on valita teema, jota on tutkittu paljon, ja kääntää se toisin päin.”

Kandityön myötä hankittu lähes valmis teoriapohja on pelastanut kiireisen Ulman gradun.

”En olisi mitenkään ehtinyt tehdä graduani ilman kandia työni taustalla.”

Loppukesästä valmistuvalla Ulmalla on kahden työn ja opintojen lisäksi vielä yksi asia jännitettävänä: syksyllä tuore maisteri menee naimisiin.

Väitöskirja pureutuu maahanmuuttajiin liittyviin diskursseihin

Erna Bodström, 33, tutkii väitöskirjassaan diskursseja maahanmuuttajille suunnatuissa esitteissä, joita eri ministeriöt ovat tuottaneet. Bodströmin kiinnostus maahanmuuttoa ja siihen liittyviä negatiivisia asenteita kohtaan heräsi 90-luvulla, kun rasismi alkoi yleistyä Suomessa.

Bodström korostaa väitöskirjansa aiheen yhteiskunnallista merkitystä. Hän uskoo, että esitteet ovat paljon enemmän kuin sanoja paperilla: myös rivien välistä löytyvillä viesteillä on merkitystä.

Bodströmin mukaan työn tekemisen suurin haaste liittyy sekin juuri merkityksellisyyteen.

”Haastavinta on epävarmuuden sietäminen. Välillä tulee sellainen olo, että onko huomioillani oikeasti merkitystä, ovatko ne edes oikeita.”

Hyvän tutkijayhteisön tuoma vertaistuki sekä omien ohjaajien apu ja palaute auttavat jaksamaan työn parissa. Välillä on myös päästävä nollaamaan ajatuksia teatterin tai joogan pariin. Pään tyhjentäminen tuottaa usein myös tulosta.

”Työpäivä ei pääty siihen kun suljen koneen ja lähden työhuoneelta. Joskus saatan esimerkiksi lenkillä yhtäkkiä oivaltaa, miten jokin ongelma ratkeaa.”


Kuvat: Joona Raudaskoski

Arkisto

Älä kerro kesätyöstäsi

Kun medialaiselta kysyy, mitä kuuluu, saa usein vastaukseksi jotain tällaista:

“Menen kesätöihin tähän toimitukseen, sitten teen harjoittelun siinä toimistossa, sitten lähden vaihtoon tuonne ja siinä sivussa pitäisi kai kandi pyöräyttää, hehehe. Juuh, kyllä tässä on hir-ve-ä kiire päällä, kun on niin s**tanan monta rautaa tulessa ja jalka vähän joka oven välissä. Mutta mitä sulle? Mitä duuneja? Aiotko kesällä ihan vain opiskella vai…?”

En halua olla töykeä, mutta tavallaan minua ei kiinnosta. Haluaisin oikeasti tietää, mitä kuuluu. Siis onko heinänuhaa, uusi poiccis tai suunnitelmia viikonlopuksi. Suoraan sanottuna olen vähän loukkaantunut, jos minusta ollaan kiinnostuneita vain potentiaalisena kilpailijana. En tykkää siitä tunteesta, että opiskelijakollegoiden seurassa pitää varoa paljastamasta menestyksensä salaisuutta ja jättää vaikutelma, että nyt menee hyvin ja lujaa. Valitettavan usein minusta tuntuu juuri siltä.

Syytän sekä alaa että tätä aikaa, jossa rakennamme tulevia uriamme. Nuoruus ja kilpailuhenkisyys ovat media-alan ydintä. Mutta kyllä ysärilasten menestystarinat puhuttavat nyt joka puolella. Työnantajatkin pitävät meitä erityislaatuisina, kuten käy ilmi heidän haastatteluistaan sivuilta 18–21.

Ja entäs nämä ysäritoivot: Sivulta 34 alkaen esittelemme viisi 1990-luvulla syntynyttä ihmelasta, jotka ovat jo nyt saaneet aikaan enemmän kuin moni saa koko elämässään. Halusimme heidät Groteskiin, koska lehtien pitää kertoa sankaritarinoita. Ne inspiroivat. Mutta kyllä ne samalla lannistavat, ainakin minua.

Olen kuullut miljoona valitusvirttä siitä, miten tuntuu, että muut medialaiset vain mennä porskuttavat kohti menestystä ja itse junnaa paikoillaan. Olen tuntenut niin itsekin. Häpeän salaa sitä, että olen yksi vuosikurssini vanhimmista. Samalla tiedän, että minulla menee monen mielestä hyvin. Mutta itsesääli ja epävarmuus ovatkin harvoin suhteessa siihen, miten oikeasti menee.

On tietenkin ihan kiva, että meillä on nyt toisemme vertailuryhmänä. Voi arvioida, miten nopeasti voi valmistua, miten yhdistää koulu ja työt, sen sellaista. Voi yrittää imeä oppeja siihen, miten voisi itse yltää samaan kuin joku true menestyjä.

Mutta muutamassa vuodessa sitä valmistuu, ja vertailuryhmä hajoaa. Kymmenen vuoden kuluttua on ihan sama, saiko ensimmäisen työnsä alalta fuksina vai maisterina. Eikä silloin voi haalia kunnioitusta sillä, että on lafkan nuorin työntekijä. Aina on joku, joka on saanut aikaan enemmän ja nuorempana. Aina on joku, jonka vuoksi vähätellä omia saavutuksiaan.

Nyt: lopetetaan tämä itsesääli. Ensinnäkin on raivostuttavaa kuunnella muiden avautumisia omasta muka-luuseriudestaan. Toiseksi itsesääli ei vie meitä minnekään.

Meillä on ympärillämme joukko, joka tietää, millaista on kamppailla niin vaikealla ja kilpailuhenkisellä alalla kuin viestintä. Miksei ottaa siitä joukosta kaikki irti, eikä vain kyräillä kateellisena? Yritän kovasti suhtautua teihin vertaistukena ja tovereina, en uhkana ja kilpailijoina. Tiedän nimittäin, ettette te voi sysätä minua syrjään polultani menestykseen. Jokaisella kun on oma polkunsa kuljettavana.


Kirjoitus on ilmestynyt Groteskin 2/2015 pääkirjoituksena.

Arkisto

Median Harkkailta – Miten niitä töitä oikein saadaan? (Osa…

Joukko medialaisia kokoontui kevään lopulla Uudella ylioppilastalla keskustelemaan opiskelijoita kovasti puhuttavasta aiheesta: työllistymisestä. Tässä blogikirjoituksessa kerrotaan Harkkaillassa puheenvuoronsa pitäneiden Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:n ja Viesti ry:n edustajien näkemyksiä työllistymisestä ja palkkauksesta. Myöhemmin ilmestyvässä kakkososassa käsitellään opiskelijoiden omia harjoittelukokemuksia ja vinkkejä.

Media ry:n järjestämän Harkkaillan tavoitteena oli tuoda työelämästä ja työharjoittelusta kiinnostuneita jäseniään saman katon alle jakamaan kokemuksiaan ja keskustelemaan itseään askarruttavista työelämän realiteetteihin liittyvistä asioista. Mukana Harkkaillassa olivat myös Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:n sekä Viesti ry:n edustajat, jotka jakoivat ammattilaisen ottein tutkimustietoa viestinnän opiskelijoiden työllistymisestä ja edunvalvonnasta.

Painoarvoa verkostoitumiselle ja proaktiivisuudelle  

Illan avasi puheenvuorollaan Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen opiskelija-asiamies Piritta Jokelainen, joka löi pöytään illan ensimmäisen hämmentävän faktan, joka varmasti muuttaa jokaisen iltaan osallistuneen työnhakumenetelmiä ainakin jonkin verran. Jokelaisen mukaan alle kolmen vuoden sisään valmistuneilla yhteiskuntatieteilijöillä alle puolet ensimmäisistä oman alan työpaikoista löytyvät avointen työpaikkailmoitusten kautta. Yli puolet ensimmäisistä työpaikoista hankitaan siis verkostojen kautta, eli ”suhteilla”.

Hämmentävää, mutta toisaalta myös loogista oli myös se, että isoa osaa esimerkiksi yksityisten yritysten avoimista työpaikoista ei edes ilmoiteta julkisesti, vaan paikat täytetään hiljaisella haulla niin ikään jo olemassa olevien verkostojen kautta. Jokelaisen mukaan työnhaussa kannattaa siis olla mahdollisimman proaktiivinen ja lähettää avoimia hakemuksia myös sellaisiin kiinnostaviin paikkoihin, jotka eivät välttämättä ole julkaisseet avointa työpaikkailmoitusta. Lisäksi Jokelaisen mielestä on tärkeää muistaa myös oma nykyinen verkostonsa. Omiin tuleviin kollegoihin verkostoituminen jo opiskeluaikana saattaa kuulostaa hupsulta, mutta se on satsaus tulevaisuuteen.

Jokelainen alleviivasi myös harjoitteluiden merkitystä: noin viidennes ensimmäisistä oman alan vakituisista työpaikoista on saatu aiemman harjoittelun avulla.

Entäs se palkka sitten?

Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen jälkeen ääneen päästettiin Viesti ry:n, eli viestinnän alan ammattilaisten ammattijärjestön edustaja Maria Vilppola. Vilppolakin korosti puheenvuoronsa alussa verkostoitumisen merkitystä, ja huomautti, että ammattijärjestöt ovat erinomainen verkostoitumisympäristö, joissa voi tutustua eri-ikäisiin ja erilaisissa tehtävissä toimiviin alan ammattilaisiin.

Vilppola käänsi puheenaiheen melko nopeasti medialaisten keskuudessa alati puhuttavaan ja usein närkästystä herättävään aiheeseen: palkattomiin harjoitteluihin.

Viesti ry:n linjaus on, että työstä pitää aina maksaa palkkaa. Googlaamalla löytää nopeasti Viestin julkaiseman vähimmäispalkkasuosituksen, joka on 80-90 prosenttia varsinaisesta palkasta. Luku kirvoitti kuulijoiden keskuudessa naurahtelua, sillä kukaan ei ollut kuullut kenenkään koskaan saaneen edes lähellekään niin paljon palkkaa harjoittelusta. Vilppolan mukaan kaiken voi saada realismin rajoissa, ja kaikesta voi neuvotella, mutta palkkatoiveensa pitää pystyä perustelemaan. Hänen mukaansa palkkaus pitäisi aina ottaa työhaastattelussa esille, ja siitä pitäisi aina yrittää neuvotella.

Miten palkkauksesta sitten neuvotellaan? Vilppolan mukaan palkattomuus tuo mukanaan oikeusturvaan liittyviä ongelmia, joiden avulla voi yrittää perustella työnantajalle, miksi työstä pitäisi saada palkkaa. Ensinnäkin, palkattomassa harjoittelussa jää ilman kunnollista työsuhdetta, jolloin työntekijän oikeudet sekä työsuhteen tuoma turva ovat heikkoja tai jopa olemattomia. Palkattomasta työsuhteesta ei myöskään kerry ansiosidonnaista päivärahaa pahan päivän varalle. Tämä argumentti pätee myös harjoitteluihin, joista maksetaan nimellistä korvausta esimerkiksi muutama satanen kuukaudessa. Myöskään näistä työsuhteista ei ansiosidonnaista kerry.

Medialaiset pyysivät Viesti ry:tä pitämään isompaa meteliä harjoittelupalkkasuosituksista. Medialaisten mielestä olisi helpompaa neuvotella palkoista, jos taustalla olisi palkkasuositustaulukon lisäksi ammattijärjestön edistämä ja ylläpitämä voimakas mielipide siitä, että palkattomien harjoittelujen tarjoaminen on epäreilua ja vähentää viestinnän opiskelijoiden arvostusta työmarkkinoilla. Viestin Maria Vilppola lupasi, että Viesti ry keskittyä viestinnän opiskelijoiden edunvalvontaan, ja mielipiteisiin.

2015

Ihan liekeissä

Rakel Liekin metamorfoosi MoonTV:n pornotähdestä rautaiseksi journalistiksi ja juontajaksi on yllättänyt kaikki paitsi hänet itsensä. Ylen leivissä Liekkiä on tänä keväänä nähty suorissa lähetyksissä jopa kuutena päivänä viikossa. Groteski tapasi räiskyvän journalistin Ylen ajankohtaispalvelu Kioskin kulisseissa.

TEKSTI Alli Alho & Elisa Kitunen

Rakel Liekki tiesi jo nelivuotiaana haluavansa taiteilijaksi. Suunnitelmat toteutuivat, kun hän valmistui kuvataiteilijaksi 2000-luvun alussa. Nyt näyttelyille ei kuitenkaan ole aikaa, koska Rakelin toimittajan ura etenee vauhdilla, ja erilaisia projekteja tarjotaan monesta suunnasta.

Tällä hetkellä Liekki työskentelee Ylen uuden uutis- ja ajankohtaispalvelu Kioskin tiimissä. Hän nauttii palvelun suorista lähetyksistä sekä verkkojulkaisemisen nopeasta tahdista.

”Kioskilla työskentely on sellaista, mihin aidosti uskon, ja johon olen todella sitoutunut. Taiteen tekeminen on yksinäistä ja siitä saa palautetta vasta pitkän ajan päästä. Olen melko kärsimätön: pidän nopeasta palautteesta ja siitä, että asiat tulevat tehdyksi.”

Kioskin konseptiin kuuluu sosiaalisen median aktiivinen hyödyntäminen. Twitter onkin tärkeä osa Liekin toimittajaidentiteettiä. Sen potentiaali journalistin työvälineenä valkeni Liekille jo vuosia sitten.

“Olen tehnyt hartiavoimin töitä Twitterin eteen ja siksi olenkin siellä melkein 24/7.”

Vuorovaikutteisuus ja avoin keskustelu ovat molemmat Liekille luonteenomaista. ”Somessa on oltava aidosti läsnä. Ei riitä, että vain mainostaa itseään.“

 

Aikuisviihteen parissa Liekki ei ole työskennellyt kymmeneen vuoteen. Toimittajana hän on sen sijaan tehnyt kaikkea uutisista radio- ja tv-ohjelmiin sekä taustatoimittamiseen. Siksi onkin huvittavaa, että toimittajia kiinnostavat aina samat pornoaiheiset kysymykset.

“Toisaalta surettaa, jos he ajattelevat pornon olevan ainoa asia, jolla jutun saa myydyksi. Siinä vaiheessa rima on ehkä asetettu liian alhaalle.”

Liekki ei kuitenkaan kiusaannu aikuisviihdeuraansa liittyvistä kysymyksistä. Hän tietoisesti hakeutui alalle opiskellessaan kuvataidetta ja halutessaan tehdä aiheesta kuvia.

“En jaksa häpeillä mitään, enkä heittää tuhkaa ylleni.”

Liekki ei ole pahemmin törmännyt ennakkoluuloihin taustansa takia. Hän toivoo, ettei naisia nähtäisi niin yksiulotteisesti.

“On järjetön ajatus, että jos joku mielletään seksikkääksi, niin hän olisi sen takia jotenkin vähemmän älykäs.”

Hän uskoo, että aikuisviihdeura on antanut hyviä valmiuksia myös hänen nykyiseen työhönsä: koska MoonTV oli pieni kanava, Liekki pääsi näyttelemisen lisäksi käsikirjoittamaan, tuottamaan ja myös vaikuttamaan asioihin.

 

Yle on aina vetänyt Liekkiä puoleensa. Muutama vuosi sitten ura kaupallisen radion puolella alkoi käydä rutiinista ja kehittymismahdollisuudet vähentyä.

“Ajattelin, että ihan itsensä motivoinnin kannalta voi olla hyvä tehdä jotakin sellaista, missä on enemmän tilaa kehittyä.”

Liekki päätti tehdä siirron, jota moni voisi epävarmoina aikoina pitää jopa typeränä: hän irtisanoutui parempipalkkaisesta vakituisesta työpaikastaan ja haki avoimen väylän kautta töihin ensin Yle Uutisiin ja sieltä Kioskiin.

Kun Kioskia vielä valmisteltiin, pyydettiin Liekkiä juontamaan Uuden musiikin kilpailua. Hän ei osannut etukäteen aavistaa, mistä oli kyse, kun UMK:n taiteellinen tuottaja Elias Koskimies kutsui hänet palaveriin.

”Ajattelin, että kyse on jostain pikkujutusta. Vasta paikan päällä tajusin, että palaverissa olivat mukana kaikki ohjelman tuotannosta vastaavat henkilöt, ja että he aikoivat pyytää minua juontamaan.”

Kieltäytyminen ei missään vaiheessa käynyt Liekin mielessä. ”Kun on lapsesta asti katsonut Euroviisuja, niin tällaisesta ei kieltäydytä. Varsinkaan kun kyseessä on viisujen 60. juhlavuosi!”

 

Liekki mieltää julkisuuden työhönsä liittyväksi pakolliseksi elementiksi.

“Olen elänyt lähestulkoon koko aikuiselämäni niin, että ihmiset tietävät kuka olen. En koe julkisuutta rasitteena, koska en ajattele, että ihmisiä kiinnostaisi loputtomasti tekemiseni. Varmaan joku ohi kulkiessaan miettii, että “ton oon nähnyt jossain ohjelmassa”, mutta seuraavaksi se miettiikin, että syökö maksa- vai makaronilaatikkoa. Keskimäärin ihmiset ovat kiinnostuneempia itsestään kuin muista.”

Joihinkin kysymyksiin Liekki jättää tietoisesti vastaamatta.

“En ole koskaan puhunut yksityiselämästäni, enkä aio puhuakaan. Jos on oman työnsä takia julkisuudessa, niin yleensä annetaan haastattelu silloin, kun on jokin proggis, jota halutaan mainostaa.”

Liekki on ottanut taiteessaan ja kirjoituksissaan rohkeasti kantaa moniin arkoihin aiheisiin, kuten perheväkivaltaan ja seksuaalivähemmistöihin. Tämä ei ole kaikkien mieleen. Verkossa on aloitettu useita vihamielisiä keskusteluketjuja hänen mielipiteidensä takia. Muutaman tappouhkauksenkin hän on saanut.

“Parin kaverin kanssa vitsaillaan, että tappouhkaus on aina pieni yläfemman paikka. Siitä tietää, että on koskettanut jotain aihetta, joka on jollain tavalla tabu. Joku on joutunut muuttamaan ajattelutapaansa tai hänelle on tarjottu ajatus, joka häntä ärsyttää.“

 

Kioskin tekijät julistavat: ”Me haluamme etsiä ratkaisuja. — Me haluamme nähdä, kuulla, koskettaa ja kokea. Me haluamme, että uutisista on jotain hyötyä.” Tämä aate on konkretisoitunut, kun asunnottoman Miskan tarina sai asuntoministerin perustamaan työryhmän nuorisoasunnottomuuden ehkäisemiseksi.

”On tärkeää, että journalisti pystyy löytämään tarinat tilastojen takaa ja tuomaan ne ihmisten nähtäville”, Liekki sanoo.

Hän haluaa tuoda jutuissaan niiden tahojen ääniä kuuluviin, jotka eivät muuten julkisuuteen pääsisi. Hän ei kuitenkaan suoranaisesti usko siihen, että journalismin tehtävänä on olla missiojournalismia, jolla maailmasta tehdään parempaa. Jokaisella kun on omat käsityksensä siitä, mitä paremmuus tarkoittaa.

“Vaikka pyrin tekemään juttuni aina objektiivisesti, niin vastaanottajat tulkitsevat ne haluamallaan tavalla. Jos kuitenkin jossakin tilanteessa voi toimia vähemmistön äänenä, niin se on arvokasta. Se, miten viesti sitten tulkitaan, ei ole minun käsissäni.”

 

2015

Vastaisku median murrokselle

Toimitukset ympäri Suomen kärvistelevät rahapulassa, ja median murros meinaa viedä toimittajilta työt. Joukko tamperelaisia nuoria journalisteja on kuitenkin ottanut kohtalon ohjakset omiin käsiinsä. Pop up -verkkolehti Uusi Inari tekee uuden sukupolven paikallisjournalismia Inarissa, syvällä Lapin erämaassa. Samaan aikaan vuoden alusta pystyssä ollut Reunamedia haluaa nostaa Pirkanmaan maailmankartalle.  

TEKSTI Maria Tuomela & Saarlotta Virri

Paikallisjournalismin uusi aikakausi syntyy erämaassa

Seuraavan kuukauden ajan Tampereen yliopistosta ponnistaneiden toimittajien työvarustukseen kuuluvat läppäreiden ja kameroiden lisäksi toppahaalarit ja talvisaappaat. Toimittajat aikovat tehdä joukkorahoituksella rahoitettua pop up -lehteä täydellä teholla helmi-maaliskuun ajan, jonka jälkeen tekijät palaavat taas etelään muihin töihin.

Groteski tavoittaa Uuden Inarin päätoimittajan Mari Uusivirran, joka on hetkeä aiemmin palannut toimitukseen juttukeikalta. Toimituksen tukikohtana ja väliaikaisena asuinpaikkana toimii vuokraomakotitalo Ivalossa, Inarin kunnan eteläosassa.

Mutta peruutetaanpa vielä vähän. Miksi ihmeessä joukko parikymppisiä tamperelaisia päätyi erämaan keskelle Inariin?

”Tahdomme selvittää, miten etelässä tehdyt päätökset näkyvät Inarissa”, kerrotaan Uuden Inarin tiedotteessa. ”Vireä matkailuelinkeino, kaksi rajanaapuria, poikkeukselliset erämaa-alueet ja saamelaisvähemmistöt ovat ehtymättömiä tarinanlähteitä.”

Mari Uusivirran mukaan paikallisjournalismi on tärkeä journalismin muoto, jota tehdään tällä hetkellä turhan pienillä resursseilla. Paikallisnäkökulma on tärkeä, koska se antaa syrjäisemmillekin seuduille tapoja vaikuttaa paikallisella tasolla.

Uusi Inari sanoo tekevänsä lehteä nimenomaan paikallisille. Mutta miten nuoret eteläsuomalaiset toimittajat, joilla ei ole henkilökohtaisia siteitä alueeseen, onnistuvat edustamaan paikallista näkökulmaa?

Mari Uusivirran mielestä ulkopuolelta tuleminen on toimittajille etu.

”Meillä on tuore näkökulma, joka antaa jutuille potkua”, Uusivirta toteaa.

”Meillä ei ole alueesta ennakkokäsityksiä, ja meillä on kyky nähdä paikallisille arkisilta tuntuvat asiat uudesta näkökulmasta.”, Uusivirta jatkaa.

Uuden Inarin ennakkoon julkaisemat jutut lupaavat visuaalisesti vaikuttavaa ja tyylikkäästi verkon ominaisuuksia hyödyntävää journalismia. Uusi Inari toimittaa esimerkiksi Humans of New York -blogista inspiroitunutta Inarin ihmiset -sarjaa. Lehden tuore reportaasi Inarijärven salaisuuksista hyödyntää huikeiden valokuvien lisäksi ääntä. Reportaasiin on upotettu kuunnelmatyyliin ääniraitaa soutuveneen liplatuksesta. Ääni vie lukijan suoraan Inarijärven laineille.

”Juttujen aiheet ja teemat voivat olla perinteisiä ja perinteisen median mukaisia, mutta toteutus verkkoon sopiva”, vahvistaa päätoimittaja Mari Uusivirta.

Lappi-eksotiikka kiinnostaa etelässäkin. Joukkorahoituksella pyörivän lehden rahoituskampanja oli Uusivirran mukaan hyvä tapa testata sitä, kuinka paljon hanke kiinnostaa ihmisiä. Lehden ennakkotilausten perusteella Uusivirta ei kuitenkaan osaa vielä sanoa, kuinka suuri kiinnostus Inarin 6 800 asukkaalla on ryhtyä tilaamaan lehteä.

Joukkorahoituskampanja silti osoitti, että Uuteen Inariin on kiinnostusta. Lehti onnistui keräämään kampanjallaan 13 000 euron potin, eli hieman enemmän kuin tavoitesummaksi oli määritetty. Myös lehden maksullisen tilauksen toivotaan tuottavan jonkin verran, vaikka osa sisällöstä julkaistaankin ilmaiseksi.

Riittääkö 13 000 euroa kahdeksan hengen toimituksen kuluihin ja elämiseen kuukauden ajaksi?

”Eihän kukaan meistä tästä saa palkkaa”, lehden päätoimittaja Mari Uusivirta naurahtaa.

”Sen sijaan me saadaan tästä monia muita asioita. Saamme mielettömästi kokemusta ja perinteisen median ansaintalogiikasta vapaata työn arkea.”

Ennen kaikkea projekti on kuitenkin Uusivirran mukaan oppimiskokemus. Joukkorahoitus mahdollistaa kokeilemaan sellaisia juttuja, joita muualla ei tehdä.

Ennakkoluulotonta paikallisjournalismia tehdään myös muualla Suomessa. Pirkanmaalla toimii verkkopaikallislehti Reunamedia, Oulun seudulla Kaupunnimedia, Jyväskylässä Torikokous ja Lappeenrannassa Hito hyvä. Meneillään tuntuu olevan uusien, ketterien verkkopaikallismedioiden buumi.

Itsenäiset paikallismediat ovat toimittajille keino työllistää itseään, ja lisäksi ne toimivat ponnistuslautana tuleviin töihin. Vaikka Mari Uusivirta toivoo paikallislehtien uutta aikakautta, hän ei kuitenkaan koe, että Uudella Inarilla olisi tarvetta varsinaisesti haastaa perinteistä mediaa.

”Toivomme kuitenkin että tästä syntyy aineksia uudistamaan mediakenttää. Uusi Inari on meidän tapamme osallistua journalismin murrokseen.”

Voisiko joukkorahoituksen kaltaisista rahoitusmalleista tulla tulevaisuudessa journalismin arkipäivää? Mari Uusivirta ei ole siitä varma.

”Median murrokseen vastaaminen tämän tyyppisellä journalismilla voi jäädä välivaiheeksi.”

Uuden Inarin ja Reunamedian kaltaiset verkkopaikallismediat ovat kuitenkin hyviä esimerkkejä siitä, että journalismille on kysyntää mediakentän muutoksista huolimatta.

Uhkakuviin journalismin kuihtumisesta Uusivirta vastaa: ”Asiat lähtevät parempaan suuntaan vain tekemällä.”

 

Maakuntaromantiikkaa Pirkanmaalta

Idea Reunamedian perustamisesta alkoi muhia päätoimittaja Vilma-Lotta Lehtisen päässä jo vuoden 2013 kesällä. Kansainvälisen politiikan opiskelija työskenteli toista kesää Aamulehden toimittajana, mutta unelmoi siitä, että pääsisi tekemään jotain täysin omaa.

Vähitellen Lehtinen alkoi haalia kokoon sopivaa tiimiä, jonka kanssa ideaa voisi lähteä työstämään eteenpäin. Mukaan tulivat pitkäaikaiset ystävät Markus Malmberg, Riina Rinne ja Saara Kokko. Myöhemmin tiimi täydentyi vielä neljällä muulla Tampereen yliopiston journalistiopiskelijalla.

”Kun Vilma pyysi minua mukaan, en epäröinyt hetkeäkään. Tuli heti sellainen olo, että nyt ollaan tekemässä jotain uutta”, kertoo Reunamedian viestintävastaava ja toimittaja Minna Ohtamaa.

Alussa suunnitelmat olivat suuruudenhulluja, päätoimittaja Vilma-Lotta Lehtinen myöntää. Lopulta tiimi päätti kuitenkin rajata alueekseen Pirkanmaan, lähinnä käytännön syistä.

Konseptia ja työtapaa kehiteltiin syksyn 2014 ajan, ja ensimmäiset jutut julkaistiin vuoden 2015 alussa. Missiona on tehdä pitkiä ja taustoittavia juttuja maakunnista, jotka kuitenkin herättäisivät mielenkiintoa myös valtakunnallisesti.

”Suomi ei ole homogeeninen alue, vaikka kielialue on yhteinen. Haluamme kartoittaa Suomen maakuntien moninaisuutta ja löytää omasta maakunnastamme ne kaikista kiinnostavimmat tarinat”, Lehtinen kertoo.

Lehtinen on huolissaan siitä, että samalla kun kaikki maailman tapahtumat ovat helposti ja nopeasti löydettävissä verkosta, pimentoon jää se, mitä ihmisen lähellä tapahtuu.

”Reunamedian taustalla on myös halu innostaa ihmisiä itse vaikuttamaan omaan elinympäristöönsä. Haluamme näyttää ihmisille, miten omaa elinympäristöään voi konkreettisesti pyrkiä muuttamaan.”

Tiimin jäsenistä osa on paljasjalkaisia tamperelaisia, ja lopuille rakkaus Tamperetta kohtaan on roihahtanut opintojen aikana. Vaikka Reunamedian taustalla on kotiseuturakkautta, voisi Lehtinen tehdä samankaltaista projektia myös missä tahansa muualla.

”Kun ei ylenkatso ympäristöjä, joissa ihmiset elää, kiinnostavaa journalismia voi tehdä mistä tahansa.”

Yhtäkkinen nuorten tekijöiden aluille laittama paikallismedioiden buumi kulkee käsi kädessä median murroksen ja lohduttomien tulevaisuuden näkymien kanssa. Myös Reunamedia on tekijöidensä tapa vastata median ahdinkoon.

”Tällä alalla on masentavat merkit ilmassa. Monissa sanomalehdissä ei arvosteta nuoria toimittajia, ja muutenkin työpaikoilla on lopun ajan meiningit. Reunamediassa on kiva tehdä töitä, koska me kaikki ajatellaan, ettei pidä alistua, luovuttaa tai vaihtaa alaa, kun me voidaan itse luoda oma työmme”, Ohtamaa korostaa.

Vielä Reunamedia ei kuitenkaan pysty maksamaan tekijöilleen palkkaa. Joukkorahoituskampanja on käynnissä rahoitusalusta mesenaatissa toukokuulle asti. 1500 euron minimitavoite on jo ylitetty, mutta todelliseen 6000 euron tavoitteeseen on vielä matkaa. Sillä saataisiin rahoitettua uudet nettisivut sekä katettua työväline- ja matkakulut.

”Hyvä juttu on se, että kenenkään ei ole tarvinnut sijoittaa 100 000 euroa tähän ja pelätä rahojensa puolesta”, Lehtinen huomauttaa.

Kaikki Reunamedian perustajajäsenistä ovat vielä opiskelijoita, joten konseptia on voitu  kehitellä rauhassa ilman paineita – toimeentulo on taattu niin kauan, kuin opiskelut jatkuvat.

”Onhan se kova paikka nähdä, saadaanko me tämä vakiintumaan. Pakostakin miettii, että mennäänkö tässä nyt perse edellä puuhun, kun kaikki pitää opetella kantapään kautta”, Ohtamaa naurahtaa.

Oppia voi kuitenkin vain tekemällä, ja oppimiskokemuksena Reunamedia on tekijöilleen korvaamaton. Vaikka ansaintalogiikka ei vielä olekaan varma ja työmaata tuotteen kehittämisessä riittää, tiimi suhtautuu luottavaisesti Reunamedian tulevaisuuteen.

”Kyllä me tätä ihan tosissamme teemme, vaikka emme vielä palkkaa pystykään nostamaan. Ei journalismia kannata tehdä ilmaiseksi harrastuksena: se syö kaikkien muidenkin leipää. Jostain raha on saatava, ja mielelläni sen tästä työstä saisin”, toteaa Ohtamaa.