Jos koko nuoruus on mennyt päin helvettiä, tarvitseeko aikuisena vielä keksiä tekosyitä sille ettei enää soittele?

Jos luet tätä ja mietit, että voiko tämä olla totta – tämähän on kuin Salkkareista, niin sanos muuta. Ehkä pitäisi hakea niiden käsikirjoittajaksi, jos ura omalla alalla ei lähde liitoon.

Kirjoittaja: Anonyymi

10-v.

Tulimme lomalta kotiin, ja eteisessä odotti ensimmäinen kirje sosiaalitoimelta. Tai ainakin ensimmäinen josta olin itse tietoinen. Sen oli tehnyt naapuri, joka oli tullut valittamaan metelistä ja löytänyt äitini viinanhuuruisena sohvalle sammuneena. Hän sattui vielä olemaan ammatiltaan sosiaalityöntekijä. Ei varmaan muutenkaan tarvinnut olla penaalin terävin kynä ymmärtääkseen, miltä näytti, kun äiti oli sammuneena ja asunnossa oli kaksi alle 3-vuotiasta lasta ja minä. Pikkuveljeni itki omassa sängyssään vailla vaipan vaihtoa, kun minä ja siskoni olimme uppoutuneet leikkeihin tyhjien kaljatölkkien keskellä.

Vanhempani avasivat kirjeen ja äiti purskahti itkuun. Kuuntelin oven raosta ja ymmärsin kyllä, mistä oli kyse. 10-vuotiaan ei tulisi murehtia omaa tai sisarustensa huostaanottoa, kuten minä jouduin. Tämä on varhaisimpia muistojani, jossa muistan ottaneeni aikuisen taakan hennoille lapsen harteilleni. 

Kirje johti tietysti toimenpiteisiin. Koko perhe pyydettiin keskustelemaan arjestamme, tapahtuneesta ja hyvinvoinnistamme. Sattumoisin äitini ei päässyt paikalle vierailemaan sosiaalitoimistolla, ja minä näpsäkkänä 10-vuotiaana otin äidin roolin ja tilan huoneesta. Muistan vastanneeni kysymyksiin kuin aikuinen olisi ollut ruumiissani. Vakuuttelin, että kaikki on hyvin ja meillä kotona syödään iltaisin yksi lämmin ruoka. Joskus käymme elokuvissa ja luistelemassa. Ei meillä kotona käytetä päihteitä, iskä tupakoi joskus. Nämä valheet menivät läpi, en muista kuulleeni sen kummemmin enää sosiaalitoimesta. Vastuu ja taakka harteillani oli tässä vaiheessa varmasti ainakin kolme kertaa oman painoni verran. 

Kotona pelkäsin usein väkivaltaa ja riitelyä. Mutta kaikista eniten pelkäsin sitä, että kotiolot paljastuisivat opettajalle, naapurille tai kavereille. Sitten minut ja pienet sisarukseni vietäisiin pois, enkä enää kykenisi huolehtimaan heistä. Pienin veljeni oli tällöin 3-vuotias, erityislapsi ja aina itkuinen. Sen sijaan, että hän olisi saanut erityistä hoivaa ja tukea, muistan todistaneeni hänen ravisteluaan ja läpsimistään vauvasta saakka. Mitä isommaksi hän kasvoi, sitä kovemmiksi otteet muuttuivat. Kun äiti lähti ryyppyreissulle ja jätti minut vahtimaan pienempiä, hän totesi, että kannattaa lyödä veljeäni jollain kovalla päähän, jotta hän hiljenee. En koskaan lyönyt.

Parhaan ystäväni kodista tuli minulle koulun ohella turvapaikka. Joskus kuulin, kun kaverini äiti kysyi, voisinko minä olla edes joskus viikonloppuna kotona enkä heidän luona. Toisella kertaa hän kysyi, että eikö meillä tosiaan kotona saa ruokaa, kun söin aina heidän luonaan kuin hevonen. Itketti ja hävetti. Totuushan oli se, että ei, en saanut kotona ruokaa. Pidin taukoa ystävän luona oleskelusta.

Häpesin jo varhain lapsena kotioloja: sitä, että oli likaista, hirveästi tavaraa ja vanhemmat olivat päivittäin humalassa tai vähintään joivat alkoholia, mikäli eivät humalaa saavuttaneet. Kotiin ei voinut tuoda kavereita – minusta tuli mestarivalehtelija keksimään syitä, miksei meille voinut tulla leikkimään. Minusta tuli siis erinomainen kulissien kantaja jo pienestä pitäen. 

15-v.

Tutustuin itseäni monta vuotta vanhempiin henkilöihin, joiden kanssa hengailin öitä ulkona. Muistan, kuinka kaverit pohtivat kuinka siistiä oli, että sain viettää öitä ulkona, eikä minulla ollut kotiintuloaikoja. Kukaan kotoa ei soitellut perääni tai edes huomannut minun olevan poissa. En juonut itse alkoholia, mutta varastin sitä usein kotoa kavereilleni. Se teki minusta heidän silmissään vielä coolimman. Olisipa joku edes kerran soittanut ja osoittanut välittävänsä. 

Viikko ennen rippijuhliani äitini oli ollut risteilyllä, jolta hän lupasi tuoda minulle erään tietyn laukun lahjaksi. Hengailin kavereiden kanssa huoneessani kun hän tuli kotiin. En ollut koskaan ennen nähnyt ketään yhtä järkyttävässä humalassa. Minä ja ystäväni kuuntelimme, kuinka äiti huutolaattasi vessassa ja könysi pitkin eteisen lattioita. Se oli niin nöyryyttävää, että edelleen 10 vuotta myöhemmin tilanteen muistelu ahdistaa. Rahat menivät lahjani sijasta tietysti viinaan, ja minä sain Hariboja.

18-v.

Tässä vaiheessa arkiolot muuttuivat dramaattisesti. Isäni menetti työnsä ja sai mielenterveysdiagnoosin. Hänet diagnosoitiin bipolaariseksi, vaikka viitteitä siitä oli kyllä ollut jo pitkään. Työtön isäni uhkapelasi netissä kaikki illat samalla olutta naukkaillen. Hän pelasikin oikeastaan kaiken omaisuutensa ja lopulta vielä velkarahallakin. Rahasta oli aina ollut tiukkaa, koska meillä oli suhteellisen iso perhe, vanhemmat perinteisissä “duunaritöissä” ja rahaa valui suuret määrät vanhempien päihteisiin. Rahahuolet, jatkuva riitely ja holtiton juominen ajoikin vanhempani erilleen ja he hakivat avioeroa. 

Olin helpottunut erosta. Haaveilin normaalista arjesta siskoni ja äitini kanssa. Isäni ja veljeni muuttivat toiselle paikkakunnalle, sillä isäni sai sieltä uuden työn ja veljeni tuli toimeen paremmin isäni kanssa. Ajattelin, että ehkä äiti lopettaisi juomisen ja voisimme elää normaalia arkea, aloittaa puhtaalta pöydältä. 

Ja vitut. Nopeasti kävi ilmi ettei se mitään muuttanut. Äitini kävi usein “hoitamassa sairasta äitiään.” Ensin hän viipyi viikonloppuja, sitten viikkoja ja lopulta olimme pisimmillään siskoni kanssa kaksin 6 viikkoa. Olin vielä 17-vuotias ja siskoni 13-vuotias. Silloin tällöin saimme pyytämällä vanhemmilta rahaa, mutta elimme pitkälti 86 euron opintotuellani. Yritin hakea töitä, mutta ei mihinkään huolittu alaikäistä. Olin niin epätoivoinen, että pohdin jopa seksityötä. Seksityötä alaikäisenä, jotta saisin ruokittua itseni ja siskoni. Jälkikäteeen katsottuna se on aika pysäyttävää ja osoittaa miten epätoivoisessa tilanteessa olimme. 

Olisipa joku kertonut minulle, ettei elämää tarvitse elää näin ja auttanut hakemaan apua. Mutta en tietenkään uskaltanut kertoa kenellekään, koska olin oppinut lapsesta asti vaikenemaan siitä mitä kodin seinien sisäpuolella tapahtui. Piti vaan pärjätä ja purra hammasta.

Eihän äiti ollut tietenkään ollut mummolassa vaan salaa tapaamassa isääni. Kun kaunis kesäkuu koitti, vanhempani ilmoittivat muuttavansa takaisin yhteen toiselle paikkakunnalle satojen kilometrien päähän nykyisestä asuinpaikasta. En olisi ikinä suostunut muuttoon – olin melkein täysi-ikäinen, kävin lukiota ja seurustelin. Siispä kapinoin aika saatanasti. Eniten minua kuitenkin sattui ajatus siitä, että minut ja siskoni erotetaan toisistamme. Tiesin ettei hänkään haluaisi muuttaa, mutta ikänsä vuoksi hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja. 

Kapinoinnin johdosta äitini irtisanoi asuntomme vuokrasopimuksen ja ilmoitti, että minun tulee poistua asunnosta kuun loppuun mennessä. Heidän mukaansa olin aikuinen jonka tuli pärjätä tai kestää seuraukset siitä, että päätyy kadulle. Kai tämä oli jonkinlainen ukaasi – joko muutan toiselle paikkakunnalle heidän kanssaan tai selviän itse. Tililläni taisi olla tuona kesänä noin 30 euroa enkä ollut saanut kesätöitä. Valitsin silti taisteluni ja päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

He eivät auttaneet muutossa eivätkä missään muussakaan. Minähän olin aikuinen – olin täyttänyt muutama viikko sitten 18 vuotta. Löysin Tori-fi:n kautta yksityiseltä vuokranantajalta asunnon ja sain sosiaalitoimesta maksusitoumuksen takuuvuokraan. Voin sanoa, että en ole koskaan tuntenut oloani yhtä turvalliseksi kuin omassa kodissani. Se symboloi sitä, että olen nyt irti siitä kaikesta paskasta. Muutamaa kuukautta myöhemmin sain työpaikan, ja aloin rakentaa omaa elämääni.

20-v.

Tässä vaiheessa näin vielä mahdollisuuden, että voisin jonain päivänä vielä antaa anteeksi ja oppia elämään menneisyyden kanssa. Se harhaluulo kuitenkin pyyhkäistiin pienestä mielestäni varsin nopeasti.

Whatsapin perhechattiin kilahti viesti isältäni: “Mitä jos teille syntyisi ensi syksynä pikkusisko tai pikkuveli?” Muistan olleeni Ikeassa ostoksilla, ja tuijotin puhelintani epäuskoisena. Mitä aktuaalista vittua. Viesti aiheutti luonnollisesti minussa vahvan vastareaktion, ja argumenteissani itkin, huusin ja raivosin viestien välityksellä. “Jos voin estää sen, että lapsi välttyy samanlaiselta kohtalolta ja lapsuudelta kuin minä ja sisarukseni, niin minähän estän.” “Jos nykyisistä lapsistakaan ei ole välitetty paskan vertaa, en toivo sitä kohtaloa enää yhdellekään lapselle.” Pääni meni sekaisin, koska etenkin veljeni huolenpidon laiminlyönti sai sisälläni aikaan valtavan raivon ja kapinan. Miten noin itsekkäät ihmiset voivat kuvitella hankkivansa lisää lapsia?

Tilanne kuitenkin tyyntyi pian, kun kuulin, ettei lasta olekaan tulossa. Raivo ja pelko sisälläni tyyntyi. Isäni teki töitä lähellä minua ja näimme viikoittain, ja luottamus alkoi kasvaa. Kävimme lounailla ja nauroimme.

Eräänä syysaamuna valmistauduin töihin, kun enoni soitti minulle: “Onnea, susta on tullut viime yönä isosisko! Näin äitisi Facebookista.” Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä tunnetta, joka iski suoraan läpi rinnan. Tuntui epätodelliselta. Soitin itku kurkussa töihin, että nyt on perhekriisi enkä kykene töihin. En oikeastaan muista tuosta päivästä mitään, kaikki meni sumussa. Miten joku voi olla niin julma että tekee omalle lapselleen tällaista?

Pari kuukautta pikkuisen syntymän jälkeen seison lukion salissa ylioppilaslakki päässä. “Vaikka ajoittain on ollut rankkaa yhdistää työt ja koulu, treenata, hoitaa kotityöt ja ylläpitää sosiaalisia suhteita, olen mielestäni pärjännyt siinä melko hyvin”, lätisin ylioppilaan puheessani. Olisipa tuossa listassa ollut edes puolet siitä, jota oikeasti jouduin nuorena aikuisena kantamaan. 

Tilaisuuden jälkeen valkolakkien vanhemmat jäivät odottamaan koulun aulaan. Minua ei tietenkään ollut odottamassa kukaan. Rehtori tuli juttelemaan minulle ja toivotti hyviä juhlia sekä mukavaa juhlapäivää minulle. Hymyilin ja kiitin, mutta kääntyessäni poispäin, pieni sydämeni särkyi palasiksi pitkin paskaisia koulun lattioita. Tulin kotiin jossa odottivat tyhjät seinät ja hiljaisuus, jonka huutoitkuni rikkoi. 

Äitini on siitä erityinen, että hänelle on suotu erinomainen valehtelun ja mielistelyn taito. Hän sai aina puhuttua puolelleen niin sosiaalityöntekijät ja muut viranomaiset kuin sukulaisetkin. Jos kuvittelin, että minulle oli tehty kaikki odottamattomin ja pahin mahdollinen, niin äitini kyllä osasi aina pistää paremmaksi.

Vauvan syntymän jälkeen kerroin vanhemmilleni tuntemuksistani ja sen, että nyt tämä saa riittää. Onneksi uskalsin tehdä tämän päätöksen ja ottaa etäisyyttä, sillä en tiedä olisinko tässä nyt ilman sitä päätöstä.

Sitä luulisi, että välirikko viimeistään herättäisi kenet tahansa ja saisi katumaan. Ymmärrys, että pystyy satuttamaan omaa lastaan niin paljon, ettei tämä halua olla yhteydessä. Mutta valitettavasti äitini ei ole anteeksipyytelevää tyyppiä vaan kostajatyyppiä. Kun luulin että minua ei voitaisi enää edes tämän enempää satuttaa, niin hän käännytti kaikki sukulaiseni minua vastaan. Olenhan niin lapsellinen, itsekäs ja vihaan pieniä lapsia. 

23-v.

Olen edelleen katkera, vihainen ja surullinen. Eniten siitä, että vaikka sukulaiseni tiesivät tilanteen, kukaan ei auttanut. Äitini on taitavin manipuloija, jonka olen tavannut. Olen kuitenkin sisäistänyt sen, että anteeksipyyntöä on turha odotella ja anteeksianto tuntuu vaikealta, kun kukaan ei sitä pyydä. 

Viimeksi asiasta keskustellessani isä totesi, että en ota tässä tilanteessa mitään puolia. Se että äiti ja veljesi riitelevät ja äitisi käy käsiksi veljeesi on heidän välisensä asia, en voi tietää mitä todella on tapahtunut. Tuntui että oksennan kun kuuntelin hänen selitystään. Vittu, se että katsot vierestä kun lastasi kohdellaan kaltoin, pahoinpidellään ja kiristetään ei ole mitään puolueettomuutta. Se on kuvottavaa, huonoa vanhemmuutta ja siitä pitäisi joutua vastuuseen. 

Kotoa pois muuttamisen jälkeen sain mahdollisuuden alkaa kirjoittaa omaa tarinaani, ja se on ollut parasta mitä minulle on tapahtunut. En mene jouluksi kotiin, vie kukkia äitienpäivänä tai julkaise someen lapsuuskuvaa isänpäivänä. Eikä minun tarvitse. 

Vaikea lapsuus velkoo saataviaan aikuiselämässä

Haavat näkyvät edelleen peilikuvassani. Minusta tuli 10-vuotiaana sellainen jonka oli pärjättävä, oltava aina niin saatanan reipas ja jaksettava miellyttää kaikkia. Ne olivat pienen tytön selviytymiskeinoja, jotka olivat ainoa mahdollisuuteni olla hukkumatta alkoholinhuuruiseen ja kaoottiseen elämään. Nyt 15 vuotta myöhemmin yritän edelleen olla saatanan reipas ja kyynel poskella puskea läpi kaikesta. Avun pyytäminen ei ole maailmassani edes vaihtoehto. Yritän miellyttää jokaista niin työpaikalla, lähipiirissä kuin parisuhteessakin. Minulla on kiljuva tarve tulla nähdyksi ja hyväksytyksi.

Olen juossut itseni umpikujaan, jossa nurkkaan minua ajaa yhdestä suuntaa menneisyyteni, toisesta mielenterveysongelmat ja kolmannesta pakonomainen tarve pärjätä ja suorittaa. Moni sanoo, että kannattaisi käydä terapiassa. Olen yrittänyt, mutta asiat ovat edelleen niin arkoja ja kipeitä, että se on lamauttanut ja ajanut ahdistukseni niin syvään päähän, että epätoivo on ajanut itsetuhoisiin ajatuksiin. 

Kun keskittyy nykyhetkeen, niskaan sataa vain tihkua. Mutta kun avaa oven menneisyydelle, alkaa vettä sataa kuin Esterin perseestä ja kohta huomaankin jo, että uppoan yhä syvemmälle kohti pohjaa. On ollut siis helpompi lakaista tuntemuksia maton alle ja keskittyä pärjäämään ja suorittamaan jotain vitun mitättömiä opintopisteitä tunteiden käsittelyn sijaan. 

Juhlapyhät, joita perinteisesti vietetään perheen kanssa, saavat minut aina voimaan pahoin. En ole poikkeus muiden lasisen lapsuuden kokeneiden joukossa siinä, että joulu on kaikista hirvein kahdestakin syystä. Sitä varjostavat kaikki ne lapsuuden pettymykset ja muistot, kun itkin itseni uneen kuunnellen seinän läpi riitelyä ja väkivaltaa. Nyt vanhempana suolaa haavoihin ovat viattomat kahvipöydän keskustelut joulusuunnitelmistani. Voi kun saisinkin kertoa viettäväni sitä lämpimissä tunnelmissa perheeni kanssa. Olisipa sellainen perhe. Jos joskus erehdyn kertomaan, etten vietä sitä perheeni kanssa, saan usein epämiellyttäviä kommentteja: Kyllä nyt jouluna pitää olla kaikkien yhdessä sovussa. Koen edelleen valtavaa häpeää ja velvollisuuden tunnetta kaunistella taustojani. 

Säälimätön syyllisyys menestyksestä

Pian olen korkeakouluttautunut ja haaveilen omistusasunnosta sekä asiantuntijatöistä. Kulissit ovat siis kunnossa. Samalla koen säälimätöntä syyllisyyttä siitä, että olen lähtökohtiini nähden menestynyt elämässä. Se ei ole itsestäänselvyys, ja kannan joka päivä sisälläni valtavaa tuskaa ja huolta veljestäni, jonka tarina ei ole yhtä viehättävä selviytymistarina kuin omani. Uskon, että todennäköisyys omalle helvetistä feeniks-lintuna nousemiselleni on lopulta ollut hyvin pieni ja kiinni monesta kannustavasta kohtaamisesta kotiolojen ulkopuolella. Päivittäin kuitenkin mietin, kuinka se voisi yhtä hyvin olla myös minä, sammumassa sekakäytön seurauksena lumihankeen, huumeveloissa ja vailla vakinaista kotia.