Älkää keritkö tukkaanne päälaen ympäriltä, äläkä leikkaamalla turmele partasi reunaa (3. Moos 19:27).

TEKSTI: Antti Putila & Akseli Rouvari KUVAT: Suomen Parrakkaat-Yhteisö & kirjoittajat

Viereisillä penkeillä kaksi miestä puhuu rikoksesta. Toinen on ottanut repustaan esiin osuuskaupan pussiin käärityn pullon, josta hän juo pieniä kulauksia läpinäkyvää nestettä irvistellen. Ulkona tihkuttaa, ehkä. Varmuutta ei ole, sillä ikkunat ovat lian pinttämät. Penkit on verhoiltu vihreällä kankaalla, jonka aika on haalistanut oliivinruskeaksi. Niiden välissä on alumiinista tehdyt roskakorit, jotka loistavat katoissa välkkyvien loisteputkien tahdissa kuin tähdet.

Juna näyttää vankilalta.

“Sitten se käänty just, kun mä yritin lyödä sitä ja osuin sitä vaan kaulaan. Lähti juoksee Hennalaan päin.” Toinen mies kuuntelee rauhallisena, tai ainakaan hän ei kommentoi kertomusta mitenkään. Koko vaunu on täynnä ihmisiä, mutta silti tuntuu kuin olisi junassa yksin.

Kesken rikoskertomuksen jostain kauempaa kuuluu huuto: “Ulos sieltä junasta!” Junien ovet päästävät kolmen piippauksen merkkiäänen, ja hetken on hiljaista. Juna liikkuu hitaasti kohti Pasilaa, jonka jälkeen kovaääniset julistavat säristen: “Tämä on Z-juna Lahteen. Seuraavat pysäkit ovat Tikkurila, Kerava, Haarajoki.”

Jännitys.

Facebook-tapahtumassa paikaksi on merkitty lyhyesti vain ’Liipolan Betoni’.

Olemme edellisenä iltana katsoneet ystävien kanssa venäläistä art housea, jonka jälkeen muistamme, että huomenna todella lähdemme matkaan. Ostamme liput Lahteen, joskin tarkempi päämäärä on edelleen mysteeri. Facebook-tapahtumassa paikaksi on merkitty lyhyesti vain “Liipolan Betoni”. Etsimme internetistä tarkempaa tietoa, jota on tarjolla vain niukalti. Ainoa tiedonmurunen löytyy Pitnit.com-sivustolta, jonka mainoslause kuuluu: “Explore the Best Businesses Around You and Stay Connected With Your Friends While On the Go!” Sivusto on epäselväksi jäävällä harkinnalla lisännyt kohteisiinsa Liipolan Betonin. Paikan sijaintia se ei kerro ilmaiskäyttäjälle. Betonin luokitukseksi mainitaan “landmark and historical place”. Ainoastaan kahden virkkeen mittainen esittelyteksti säväyttää:

“Täällä et selvää miestä nää. Sinipukuiset alkoholitarkastajat vainoavat tämän mystisen paikan lumoihin joutuneiden menninkäisten elämää.”

Facebookissa kiertää vuosittain useita hauskan kuuloisia tapahtumia, joihin osallistutaan tai kiinnostutaan ja sitten odotellaan, että kaverit reagoivat heidän etusivuilleen tuleviin ilmoituksiin. On Naruto-juoksua, Area 51:n valtausta ja sankohiipimisen SM-kisaa. Näistä viimeisin toki sillä poikkeuksella, että tapahtuma oikeasti järjestettiin.

Syksyllä 2018 ilmestyi jälleen uusi tapahtuma. “Parran sukimisen SM-kisat” levisi ympäri internetiä niin, että tuhannet ja taas tuhannet ilmoittivat kiinnostuksestaan ja sadat osallistumisestaan. Niin myös me. Olemme jutelleet tapahtumasta jo vuosi sitten syksynä kaleksin äärellä, ja idea on noussut uudelleen esiin pitkin vuotta. Kaksi viikkoa ennen h-hetkeä käymme tunnustelevan keskustelun: pitäisikö oikeasti mennä?

Parran sukimiskisat tapahtumakonseptina on kiinnostava, mutta sopii hyvin yhteen vallitsevien nykytrendien kanssa: parrakkuus ja partaan liittyvät asiat ovat tällä hetkellä muodissa. Tämä näkyy jo tavaratalojen parranhoitotuotehyllyillä sekä parrakkaan yhteisöllisyyden kasvuna sosiaalisessa mediassa. Tästä paras esimerkki lienee Suomen Parrakkaat-Yhteisö -niminen ryhmä Facebookissa, jonka jäsenmäärä lähentelee jo 1 700.

Mielestäni yhteisö on hieno läpileikkaus suomalaisista parrakkaista.

Yhteisön ylläpitäjä A-J Keskinen kertoo perustaneensa ryhmän vuonna 2016 idean synnyttyä hänen Parrakas Mies -bloginsa kautta. “Huomasin blogin suosion kautta partojen, ja varsinkin niiden hoitamisen, alkavan olla Suomessakin selkeästi nouseva trendi”, hän toteaa. “Mielestäni yhteisö on hieno läpileikkaus suomalaisista parrakkaista: on nuorempaa ja vanhempaa, pitempipartaista ja lyhyempipartaista, jo pidempään parrakkaina olleita sekä vasta parran kasvattamisen aloittaneita”, jatkaa Keskinen. “Yhteisö on verkosto suomalaisille parrakkaille. Siellä keskustellaan niin partaan liittyvistä asioista, mutta myös kaikesta muusta. Ryhmässä on jaettu ajatuksia muun muassa koulukiusaamisesta, seksuaalivähemmistöistä, matkailusta ja harrastuksista, ja aina positiiviseen sävyyn.” Keskinen kertoo myös ryhmän toteuttaneen viime jouluna keräyksen Kummit ry:n hyväntekeväisyyskampanjaan. Parrakkuus vaikuttaa siis tulleen jäädäkseen osaksi suomalaisen somekulttuurin tiheikköä.

Z-junassa suurin osa matkustajista, myös kovanaamat, ovat kaikonneet ennen Lahtea. Junan hiljentäessä vauhtia Lahden Betoni siintää jylhänä horisontissa kolmoistornineen. Vuotta aikaisemmin Suomen suosituin rap-artisti Cheek on lopettanut uransa mäkimontussa räjähdysten saattelemana.

Hyppytornit ovat kaupungin suosituin maamerkki. Suomalaisen kulttuurin nousut ja laskut nähnyt urheilupyhättö seisoo yksinäisenä Salpausselän ympäröimänä. Liipolan betonista ei sen sijaan näy vielä häivähdystäkään.

Rantaudumme junasta Lahden asemalle, joka on perjantai-iltapäivänä seesteinen. Eilisillasta jatkunut jännitys ja päivällä tehty matkustaminen hiukovat hiljalleen, joten päätämme poiketa lounaalle rautatieaseman läheisyydessä sijaitsevaan Ravintola Vinosiaan.

Tilaamme annokset ja ravintoloitsija Ismaelin tuodessa ne pöytään kysymme, josko hän paikallisena tietäisi Liipolan Betonista.

Hämmentyneen näköinen ravintoloitsija ei ole koskaan kuullutkaan paikasta, saati sitten siellä järjestettävästä tapahtumasta mutta lupaa soittaa ystävälleen, joka “tietää kaikkea tuollaista turhaa”. Kotvasen kuluttua Ismael palaa kertomaan viestin ystävältään. ”Liipolan Betoni on ostoskatu”, hän sanoo. Itse kisat eivät kuulemma ole näkyneet katukuvassa.

Katsomme karttasovellusta ja nopeasti selviää, että Lahden Liipolan kaupunginosassa sijaitsee todella ostoskatu. Kuvitelmat hämärästä kujasta häviävät ja näemme mielessämme, kuinka kävelykadulle on pystytetty pieni lava, jossa kilpaillaan sulassa sovussa.

Siirrymme odottamaan bussia Marskin aukiolle, jonka keskellä seisoo lahtelaisen kuvanveistäjän Veikko Leppäsen veistämä, Suomen ensimmäinen marsalkka Mannerheimin patsas. Leppäsen patsas oli alunperin tarkoitettu Helsinkiin, juuri siihen, missä Mannerheiminaukiolla nyt seisoo toinen lähes identtinen Marski, mutta suunnittelukilpailussa hänen luomuksensa jäi toiselle sijalle. Leppäsen patsaasta pidettiin kuitenkin hänen kotiseudullaan niin paljon, että se päätettiin siirtää Lahteen, keskeiselle paikalle rautatieaseman viereen.

Odotellessa keskustelu kääntyy parrakkuuteen ja sen merkitykseen. Sosiaalisesta mediasta löydetyn yhteisöllisyyden ja sitä kautta organisoitujen tapahtumien kautta parrakkuus voidaan nykyään kokea hyvin vahvana ja kokonaisvaltaisena osana omaa identiteettiä ja elämää, johon me molemmat myös samaistumme.

Kavereiden postauksia seuratessa rentoutuu…

Suomen Parrakkaat-Yhteisön aktiivi Markku T. Penttinen kuvaa parrakkuutta ja yhteisöä päivittäiseksi harrastukseksi. “Parta on olennainen osa persoonaani, vaimo ei edes muista, milloin minulla ei olisi ollut partaa – paitsi 35 vuotta sitten, kun meidät vihittiin!” hän naurahtaa. Penttinen näkee yhteisön somekotinaan, jossa voi aina olla oma itsensä riippumatta siitä, mitä muussa elämässä tapahtuu. “Kavereiden postauksia seuratessa rentoutuu, aivan kuin juttelisi omien veljien tai parhaiden ystävien kanssa.”

Ryhmän aktiivisuus ja positiivinen henki on silmiinpistävää, aivan toisenlaista kuin muissa vastaavankokoisissa isoissa Facebook-ryhmissä. Julkaisuja tulee joka päivä lukuisia, ja esimerkiksi tämän jutun kuvitusta varten postaamamme ketju keräsi yhteensä yli 150 kommenttia. Ryhmään jopa monia kertoja päivässä postaava Penttinen kertoo myös saaneensa ryhmästä lukuisia kavereita, joita on tavannut sosiaalisen median ulkopuolella. “Tunnelma esimerkiksi partamiitissä oli yhtä rento kuin ryhmässä. Itse tapasin myös juuri puolentusinaa partaveljeä viikon aikana työmatkoilla eri puolilla Suomea.”

Yhteisön merkitys näyttäytyy sen jäsenille arvokkaana ja tärkeänä, mikä on aistittavissa yhteisön hengestä.

Tienvartta koristaa komea lakana, jossa mainostetaan Nipan Grillin suuria annoksia.

Bussi 1R kaartaa hitaasti pysäkille ja nousemme kyytiin. Toivomme näkevämme bussissa muita osallistujia, mutta turhaan. Mistään sukimiseen viittaavasta ei ole merkkejä. Ohitamme jäähallin, jonka piha on täynnä punaisia perheautoja. Tienvartta koristaa komea lakana, jossa mainostetaan Nipan Grillin suuria annoksia. Äkkiä olemme keskellä teollisuusaluetta, joka vaihtuu nopeasti metsäksi. Bussi yskii ylöspäin pitkää, jyrkkää mäkeä niin, että kyydissä olevat matkustajat pitävät kiinni kaiteistaan. Mäen päällä on yksinäinen Luhtikadun pysäkki, jonka kohdalla karttasovellus käskee jäädä pois.

Pysäkiltä taivallamme muutaman minuutin syrjäistä metsäpolkua, jonka jälkeen kohtaamme yllättävän näyn. Metsän keskeltä avautuu leveä asfalttitie, jonka vieressä on tyhjiä parkkipaikkoja ja autioita liiketiloja. Tyhjässä liiketilassa on ollut ravintola, josta muistuttavat enää vain kuluneet teippaukset ikkunoissa ja kolme uljasta lipputankoa, joiden nupit kiiltävät pilvisestä säästä huolimatta.

Ostoskadun loistosta on jäljellä enää pelkät paljaat luut.

Kauempana siintävät lähikaupan valotaulut ja huomaamme toisen ravintolan edessä olevilla penkeillä noin kymmenisen ihmistä.

Innostus.

Olemme ehtineet kävellä vain muutaman askeleen kohti kaukana näkyvää joukkoa, kun kaukaa kuuluu rosoisella äänellä toimitettu aggressiivinen huuto.

“Älä saatana lähetä tota viestii!”  

Astumme lähemmäksi ja huomaamme, että ravintolan edessä istuva ihmisjoukko koostuukin hieman nuhraantuneista ravintolan asiakkaista, jotka ovat siirtyneet epäviralliselle anniskelualueelle omine eväineen. Bongaamme heidän tukikohtansa olevan sama Pitnit.comin kuvassa esiintyvä betonikoroke: olemme löytäneet Liipolan Betonin.

Kello lyö hieman yli neljän. Itse kilpailun on julistettu alkavan Liipolan Betonilla kello 16:20. Päätämme kävellä vielä kerran ostoskadun takakautta ympäri, tutkaillen josko jostain löytyisi viitteitä muista osallistujista.

Paikalle on saapunut vain hiljaisuus.

Asetumme odottamaan muita osallistujia vielä Liipolan parturi-kampaamon eteen, mistä pystymme tarkkailemaan joka suuntaa. Muita ei kuitenkaan näy. Päätämme odottaa reilusti ja toivomme, että paikalle saapuisi vielä mattimyöhäisiä. Turhaan. Varttia vaille viisi aloitamme kilpailun, joka on lyhyt. Asetumme vuorotellen parturi-kampaamon oven eteen ja aloitamme noin kahdenkymmenen sekunnin suorituksen. Ei aplodeja, ei kättelyitä, ei kanssakilpailijoita. Olemme kai voittaneet parran sukimisen Suomen mestaruuden.