Uinuvat eläimet

Eläinten nukkumistavat ovat kehittyneet omalaatuisiksi mukailemaan niiden tarpeita ja ympäristöä. Selvää on kuitenkin, että jokainen elävä olento kaipaa unta muodossa tai toisessa.

Teksti: Anni Rossi

DELFIINILLE, toisin kuin ihmiselle, hengittäminen on tietoista. Delfiini on ratkaissut nukkumisen ja hukkumisen ristiriidan rytmittämällä lepoa aivopuoliskojen välillä. Näin eläin pysyy unessakin valppaana ympäristön vaaroille ja käy pinnalla hengittämässä 5–10 minuutin välein.

KOALA ottaa rennosti parhaimmillaan 18 tuntia päivässä. Syynä on pussieläimen ruokavalio: huonosti sulavat, vähäravinteiset ja monille myrkylliset eukalyptuksen lehdet. Koalan elimistö on kehittynyt pilkkomaan lehtien myrkkyä, mutta ruuansulatusprosessi vie paljon energiaa. Koalan vuorokausirytmi muodostuukin pitkälti syömisen ja lepäämiseen vuorottelusta.

KIRAHVI on torkkumisen mestari: se nukkuu 2–4 tuntia vuorokaudessa lyhyissä pätkissä. Aikuinen kirahvi torkkuu kerrallaan harvemmin viittä minuuttia pidempään. Vähäisellä unentarpeella lienee pari syytä. Isona kasvissyöjänä kirahvin on syötävä paljon, sillä lehdet eivät ole kovin ravinteikkaita. Kirahvi on myös altis uhkaaville pedoille, joten sen on oltava jatkuvasti varuillaan.

MERISAUKKO nukkuu isommissa ryhmissä, selällään veden pinnalla kelluen. Välttyäkseen voimakkailta virtauksilta se kietoutuu merilevään. Joskus uinuvien saukkojen on myös nähty pitävän toisiaan tassuista kiinni.

LEPAKKO nukkuu ylösalaisin. Syitä tähän on muutamia. Ensinnäkin, lepakon siivet eivät jaksa nostaa sitä maasta lentoon eikä se pysty alikehittyneillä takajaloillaan juoksemalla saavuttamaan riittävää lähtövauhtia. Parhaiten se pääsee lentoon tippumalla siivilleen. Toiseksi, ylösalainen asento on lepakolle rentouttava. Sen raajojen jänteet ovat kiinni sen yläruumiissa. Kun se ripustautuu roikkumaan ja rentoutuu, jänteet lukitsevat kynnet: otus pysyy paikoillaan ilman lihasvoimaa, ruumiinpainon ansioista. Rentoutuneen lepakon kynnet pysyvät lukittuina – siksi nukkuessaan kuollut lepakko jatkaakin nurinpäin roikkumistaan.

Valveutuneisuuden olematon keveys

Valveutuneisuus on nykypäivää. Informaatiotulvassa on tiedettävä jatkuvasti, mitä tapahtuu milloinkin. Valveutunut ihminen on tietoinen maailman vääryyksistä ja potee niistä lamaannuttavaa maailmantuskaa. Käytännön toteutus on kuitenkin ongelma. Jos valveutuneisuuteen riittäisi luomuhedelmien suosiminen ja Amnestyn kuukausilahjoitus, ei tätä juttua tarvitsisi kirjoittaa.

TEKSTI Vilma Ikola & Kerttu Skyttä
KUVAT Iisa Pappi

Valveutumisen määritteleminen on vaikeaa. Arkikielessä emme liberaalin yliopistokuplamme sisällä miellä rasistimöyhöttäjiä valveutuneiksi. Heille taas me olemme laput silmillämme kulkevia lampaita Ylen ja Helsingin Sanomien paimensauvan juurella. Kenen arvojen mukaan valveutuminen tulisi määritellä?

Termillä tarkoitetaan usein yhteiskunnallisen vääryyden huomaamista. Mutta mikä on vääryyttä? Joillekin se on ilmaisten muovipussien jaon loppumista, toisille kaikki apartheidiä pienemmät ongelmat ovat vain mielipidekysymyksiä. Vääryyden kokemus on hyvin subjektiivinen, joten todennäköisesti jokainen kokee olevansa jollain tavalla valveutunut. Rasismia mielenosoituksissa vastustava, omat etuoikeutensa tiedostava ihminen nähdään helposti valveutuneena. Kuitenkin joku voi kokea olevansa hereillä tunkiessaan LED-valot korviinsa ja lukiessaan pseudotieteellisiä biohakkerointiblogeja oman kotinsa suojissa.

Talous- ja sosiaalihistorian professorin Antti Häkkisen mukaan valveutuneisuus on ennen kaikkea yhteiskunnallista herkkyyttä ja näkemystä siitä, miten asiat voisivat olla paremmin. Valveutunut ihminen on halukas puuttumaan epäkohtiin ja ehkä jopa vaarantamaan itsensä; esimerkkinä Häkkinen mainitsee Lääkärit ilman rajoja -avustusjärjestön.

VANHOINA HYVINÄ aikoina eristäytyneessä Suomessa kansan huolia olivat suon syvyys, kuokan kunto ja Jussin alkoholismi. Globalisaation johdosta maantieteellinen eristäytyneisyys merkitsee kuitenkin yhä vähemmän, ja suuren maailman ongelmat ovat löytäneet tiensä satavuotiaaseen Suomeenkin. Nyt pitäisi juhlahulinan pyörteissä murehtia myös Myanmarin rohingya-vähemmistöjen kohtaloa, Espanjan tulevaisuutta sekä rapakon takana riehuvan Twitter-presidentin uhitteluja. Aika ei tunnu riittävän kaikesta ahdistumiseen. Olo on voimaton, kun joutuu huomaamaan, ettei Kim Jong-unin jatkuvan palautteen lomaketta löydy googlettamalla.

Tiedon lisäämään tuskaan on löytänyt ratkaisun Motivaatiomies, HR-alalla toimivan Jesse Kinnusen kieli poskessa luotu supersankarimainen alter ego. Motivaatiomies kirjoittaa blogia ja tekee podcasteja. Yhdessä kirjoituksessaan hän suosittelee lopettamaan uutisten seuraamisen. Netistä löytyy useita vastaavia kannanottoja, joissa toistuu yleensä sama kantava ajatus: maailmantuskassa rypeminen ei auta ketään. Kinnusen mielestä maailmantuskaa käsittelevää keskustelua leimaa usein valittaminen – asioiden huonoa tilaa tyydytään päivittelemään olematta valmiita tekemään mitään muutoksen eteen.

Kinnuselle valveutuneisuus on oppimista, toimintatapojen muuttamista uuden tiedon perusteella. Motivaatiomiehenä hänen tehtävänsä on auttaa ihmisiä hyödyntämään täyden potentiaalinsa ja parantamaan elämänlaatuaan. Tämä saattaa hänen näkemyksensä mukaan edellyttää silmien tietoista sulkemista itselle epärelevantilta tuntuvalta informaatiolta. Kinnusen mielestä medioiden välittämä tieto on aina vinoutunutta eikä siten anna todenperäistä, kokonaisvaltaista kuvaa maailman tilasta. Ei siis ole tarkoituksenmukaista altistaa itseään tälle hyödyttömälle ja ahdistavalle tiedolle, ellei sitä aidosti tarvitse esimerkiksi työssään.  Näkökulmasta riippuen Motivaatiomies onkin joko enemmän hereillä kuin kukaan meistä, tai sitten vain leikkii prinsessa Ruususta.

ONKO YKSILÖLLISTYVÄSSÄ maailmassa uhkana, että jotkut yhteiskunnalliset ongelmat saavat tulevaisuudessa vähemmän huomiota ihmisten pohtiessa yhä enemmän omaa elämäänsä?

Häkkisen mukaan ei. Hänestä yksilöllistymisen taustalla on nimenomaan huoli yhteiskunnasta, ja etenkin nuoret ovat laajasti ja realistisesti valveutuneita maailman tilasta. Tätä väitettä tukee myös tuorein, vuoden 2016 nuorisobarometri, jonka mukaan 85 % nuorista uskoo tulevien sukupolvien kärsivän, jos kuluttamisemme jatkuu samanlaisena. Nuorison leimaaminen välinpitämättömiksi oman edun tavoittelijoiksi liittyy Häkkisen mukaan sukupolvelta toiselle siirtyvään vallankäytön tapaan, jossa nuorista puhutaan aina rasitteena ja uhkana.

Häkkinen toivoisi ihmisten olevan valveutuneempia menneisyydestä, sillä historian tuntemus auttaa asioiden suhteuttamisessa. Esimerkiksi nykypäivän pakolaiskeskustelussa unohtuu hänen mukaansa usein se, kuinka suomalaisiakin on kautta aikain lähtenyt pakolaisiksi milloin ideologisista syistä, milloin köyhyyden vuoksi.

Valveutuneisuuden historiassa Häkkinen mainitsee käännekohdaksi Vietnamin sodan, joka käänsi suomalaisten katseet kotimaasta maailmalle. Samaan aikaan nousi keskusteluun kysymykset maailman köyhyydestä ja nälänhädästä. Syntyi altruistinen ajatus siitä, että valveutuneisuus voisi olla omia etuja tärkeämpää. Tuota aikaa, omaa nuoruuttaan hän kutsuu ”esivalveutuneisuuden ajaksi”. Häkkinen korostaa, että nykypäivänä asiat nähdään muun muassa konkreettisemman ja luotettavamman tiedon vuoksi syvemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Häkkinen varoo yleistämästä valveutuneisuutta eri vuosikymmenillä ja haluaa painottaa, että joka aikakautena on elänyt erilaisia ihmisiä. Kuitenkin hän varovasti mainitsee 1980-luvun jälkipuoliskolla näkyneen laskun suomalaisten valveutuneisuudessa. Nousukauden aikana yhä useampi sulkeutui maailmalta ja päätti keskittyä lähinnä oman hyvinvoinnin ja vaurauden lisäämiseen. 1990-luvun alun lama pysäytti kehitykseen ja Häkkisen sanoin tällöin palattiin takaisin “elämän perusasioiden äärelle”.

VALVEUTUNEISUUTTA VOI pitää elämän perusasiana, itseisarvona, mutta kuinka usein valveutuneisuus johtaa tekoihin asti ja mitä siihen vaaditaan? Korreloiko tieto auttamishalun kanssa? Valveutuneisuudesta ei ole tehty juurikaan tutkimuksia, mutta sosiaalipsykologiassa ihmisten asenteiden ja käyttäytymisen välistä suhdetta on tutkittu pitkään. Tulokset ovat olleet vaihtelevia, mutta suurin osa tutkijoista on sitä mieltä, ettei asenteiden ja käyttäytymisen välillä ole korrelaatiota. Voidaanko tästä päätellä, että valveutuneisuus ei lisää esimerkiksi ihmisen taipumusta puuttua epäkohtiin? Mitä maailmantuska saa konkreettisesti aikaan ihmisissä?

Kaikille maailmantuska ei ole motiivi auttaa muita. Esimerkiksi myyttiselle taiteilijanerolle tunne toimii luovuuden lähteenä. Mitä suurempi kärsimys, sitä suurempi taiteilija. Muistellaan vaikkapa Frida Kahloa: masennuksen riivaama taiteilija on yhä tyyli-ikoni ja hänen töitään printataan yhä ihaillen puhelimien kuoriin. Ernest Hemingwayn, ahdistuneen juopon, tekstit tyydyttävät yhä melankoliannälkäisiä. Tuska, joka on pakko saada ulos, ajaa purkamaan tuntoja sopivaan mediaan. Onnellinen ihminen ei koe tarvetta muutokselle, eikä toisia ihmisiä kiinnosta yksilön onni vaan kärsimys. Sillä, johtuuko tuska parisuhdeongelmista vai nälänhädästä, ei ole niinkään väliä, kunhan kyyneleet virtaavat ja sydänalaa painaa.

Voiko maailmantuska jopa vähentää ihmisen halua, ja ennen kaikkea kykyä, auttaa? Emootiotutkimusta tekevä sosiaalipsykologian yliopistonlehtori Mia Silfver-Kuhalampi kertoo empatiatyypistä nimeltään personal distress. Tätä tunnetta kokiessaan ihminen ahdistuu toisen ahdistuksesta. Se on hyvin tyypillistä pienille lapsille, jotka eivät vielä kunnolla erota omaa minuuttaan muista. Yleensä psyykkinen kehitys johtaa siihen, että ihminen pystyy kokemaan empatiaa ilman, että itse kokee sietämättömiä epämiellyttäviä tunteita.”, Silfver-Kuhalampi selittää. Hänen mukaansa osa ihmisistä on kyvyttömiä säätelemään negatiivisia tunnetilojaan riittävästi, mikä johtaa sekä mielipahan, että siitä kärsivien välttelyyn. Pimennossa eläminen voi siis olla tapa selvitä omasta kehittymättömyydestään.

AIKAA EI ole hektisessä maailmassa hukattavaksi, joten myös valveutuneisuudella tulee olla monille ihmisille jokin tarkoitus. Yksi tavoite voi olla oman sosiaalisen statuksen nostaminen; valveutunut ihminen yksinkertaisesti pysyy paremmin mukana keskusteluissa. Olemalla valveutuneita pystymme jaottelemaan itsemme ”me” vastaan ”muut” asetelmassa niihin, jotka välittävät. Toiseuden vahvistaminen palvelee oman mielenrauhan säilymistä.  

Kinnusta tietämättömyys kahvipöytäkeskustelussa ei kuitenkaan häiritse, sillä ”aina voi kysyä”. Hänelle tietämättömyydessä ei ole kyse statuksesta, vaan hyvinvoinnista. ”Asiaa voi miettiä puhtaan utilitaristiselta kannalta. Jos mietin huonoa omaatuntoa ja minulta lähtee siitä päivän vibe, mikä puolestaan vie energiaa pois työstä, jossa voisin auttaa muita ihmisiä, niin tuloshan on netto-negatiivinen.” Hän korostaa, ettei nykymaailmassa jää kuitenkaan ilman tietoa ajankohtaisista asioista, sillä käytännössä aina joku kertoo tärkeimmät tapahtumat esimerkiksi työpaikan kahvihuoneessa. Tämäkin tieto on toki vinoutunutta, joten tiedonhankinta vaatii vastaanottajalta aina media- tai ihmislukutaitoa. Halutessaan tietää jostain aiheesta enemmän, Kinnunen suosii proaktiivista tiedonetsintää passiivisen vastaanottamisen sijaan. Lähteinä toimivat tällöin esimerkiksi kirjat, tutkimukset ja podcastit, joiden tekijöihin Kinnunen luottaa. Hän ottaa siis tietoisen tauon uutisten tuomasta maailmantuskasta.  

Myös Häkkinen myöntää kaipaavansa välillä aikalisää. Nykymaailmassa voi joskus olla parasta suojata itseään pahuudelta: “Ihminen ei vain kestä kaikkea. Se maailmantuska on niin vahva.” Pysyvää sulkeutumista Häkkinen ei kuitenkaan pidä tavoiteltavana tai edes kovin inhimillisenä tilana, sillä hänestä etenkin aktiivinen puuttuminen epäkohtiin on osa ihmisyyttä. Ongelmista lukeminen tai kirjaviisaus ei kuitenkaan riitä, vaan Häkkinen sanoo valveutuneen ihmisen olevan ennen kaikkea maailmaa kokenut, ”sydämeltään viisas”. Kokemuksia keräämällä kehittyvät keinot eri tapahtumien tulkitsemiseen ja ihminen pystyy näkemään ikään kuin uutisten lävitse.

Mia Silfver-Kuhalampi jatkaa samalla linjalla. Hänen mukaansa pieni maailmantuska on vain tervettä, jos se motivoi hyviin tekoihin. Toisaalta liikaa vastuuta itselleen keräävä ihminen saattaa huomaamattaan keskittyä vain muiden ihmisten auttamiseen ja maailmantuskissaan laiminlyödä omat tarpeensa. Tällöin voi Silfver-Kuhalammen mukaan miettiä, mikä olisi kohtuullinen määrä auttamista, jos kyseessä olisi jokin toinen ihminen. Maailmantuskaa poteva henkilö on nimittäin usein ankarampi itselleen kuin muille. On siis hyvä palata Häkkisen ajatukseen inhimillisyydestä: on oltava inhimillinen muille, mutta myös itselleen.

TOISAALTA HYVÄÄ tarkoittavan, valveutuneenkaan ihmisen ei ole aina helppo tehdä oikeita valintoja. Toki maailmantuskaa on helppo lievittää omilla kulutusvalinnoillaan: ostamalla vähemmän, eettisempää ja ekologisempaa. Erityisen hyviä valintoja ovat tuotteet, joita ostamalla sinä, korkeakoulutettu ihmiskunnan kruunu tarjoat samanlaisen kehitysmaassa asuvalle kouluttamattomalle raukalle. Tätä mallia noudattaa esimerkiksi kengistään tunnettu TOMS. Kengät mulle, kengät sulle, kengät kaikille kuin Oprahissa konsanaan. Hyvä ihminen heittää vanhat ruotsalaisen halpaketjun vaatteet UFF:n keräyslaatikkoon ja kipittää kotiinsa heikompia auttavissa tossuissaan. Maailma kiittää ja hyvä ihminen voi nukahtaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta kirkuviin lakanoihin rauhallisin mielin.

Totuus on kuitenkin mainospuheita ihmeellisempää: buy one give one -logiikalla toimivien yritysten avunanto on kyseenalaista, sillä lahjoittamalla saatetaan jyrätä alle paikalliset toimijat. EU:n eläinkoekieltoa kierretään testauttamalla tuotteet muualla. Farkkujen kivipesun on toteuttanut ihminen, joka tienaa viikossa aamukahvisi verran ja saa lisäksi keuhkonsa täyteen vaarallisia kemikaaleja. Valveutunut tietää tämän ja ahdistuu tajutessaan, että kaikki valinnat ovat vääriä. Pitäisi kävellä vain paljain jaloin ja lopettaa omien lumppujen lemppaaminen muiden riesaksi. Oikeastaan olisi paras luopua vaatteista kokonaan, niistä kun ei kierrätettynäkään saa mitään räsymattohalkokoria parempaa.

Häkkisen näkemys valveutuneisuudesta sydämen viisautena onkin valonpilkahdus vaikeiden kulutusvalintojen viidakossa. Vaikka valveutuneisuudelle tulee tuskin koskaan löytymään yksinkertaista määritelmää, onnistuu Häkkinen haastattelun lopuksi tiivistämään sen kenties universaaleimman muodon: ”myötäeläminen on  luonnonvara, jota toivoisi olevan enemmän.”

Valtiot univelkakierteessä

Väsyneenä kaikki on kauheampaa. Ihan oikeastikin on – univajeen terveydelliset vaikutukset ovat tuhoisia. Unen merkitystä ei voi liioitella. Maailmaa johdetaan kuitenkin univajeessa: siihen syyllistyvät niin Merkel, Putin kuin Trumpkin. Yle uutisoi hiljattain myös Emmanuel Macronin unettomuudesta. Mikä saa meidät hyväksymään johtajien kroonisen univajeen?

TEKSTI Heidi Puomisto & Pilvi Nikarmaa KUVAT Alvi Pakarinen

Unettomuus saa meidät pyörimään ahdistuneina sängyissämme ja herättää keskellä yötä laskemaan tunteja aamuun. Se uhkaa niin fyysistä kuin henkistäkin hyvinvointiamme lisäämällä muun muassa sydän- ja verisuonitautien riskiä sekä altistamalla masennukselle ja päihteiden käytölle. Yksinkertaisimmillaan se pilaa seuraavan päivän. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan tästä yhä yleistyvästä kansantaudista kärsii jopa 30 prosenttia suomalaisista aikuisista. Immuuneja sille eivät ole myöskään maailmaa univelkaisina pyörittävät valtioiden johtajat.

Oivauni-uniklinikan perustaja, dosentti ja unilääkäri Henri Tuomilehto, on työskennellyt unen parissa 15 vuotta. Hän on tehnyt alaan liittyvää tutkimusta ja hoitaa työkseen unihäiriöistä kärsiviä potilaita. Yhdeksi syyksi lisääntyneiden uniongelmien taustalla hän nimeää muutoksen arki- ja työelämässä. ”Viimeisen 10–15 vuoden aikana elämäämme on tullut hirveä kuorma ja meiltä vaaditaan paljon. Työ on muuttunut aiempaa raskaammaksi ja hektisemmäksi, ja samaan aikaan unen määrä on jatkuvasti vähentynyt.” Nopeatempoisessa ja henkisesti raskaassa arjessa pärjääminen vaatisi entistä pidempiä yöunia, mutta sen sijaan nukumme vähemmän kuin koskaan. Tuomilehto kuvailee tätä mahdottomaksi yhtälöksi.

Unen tarve kasvaa suhteessa työn vaativuuteen: mitä rankempi työ, sitä enemmän tarvitsee unta. Kokonaisen valtion johtamisen voi kuvitella olevan kuormittavaa, ja unen tarpeen sen mukaista. Monet poliittiset johtajat väittävät kuitenkin pärjäävänsä mitättömillä muutamien tuntien yöunilla. Onko tämä fyysisesti mahdollista? ”Terve ihminen voi jonkin aikaa porskutella neljän tunnin yöunilla, mutta valtaosalla tulee ennemmin tai myöhemmin ongelmia”, Tuomilehto vastaa. Hän huomauttaakin, ettei unettomuus ole normaali tila. Ihminen kyllä selviää siitä, mutta miten se vaikuttaa elämänlaatuun?

Unettomuudesta seuraa muun muassa sairastelua, ärtymyksen, ahdistuksen ja keskittymiskyvyttömyyden lisääntymistä sekä muistin heikkenemistä. Unen aikana energiavarastot myös täydentyvät ja aivot puhdistuvat päivän aikana kertyneistä toksiineista. Liian lyhyessä unessa nämä toimet eivät luonnollisestikaan ehdi tapahtua. Terveysongelmista, kuten sydänvaivoista kärsivällä vaikutukset ovat tavallistakin voimakkaampia.

Unen tärkeyttä ei voi kiistää, mutta kun johdettavana on Keski-Euroopan väkirikkain valtio, voi aika olla kortilla. Ei olekaan yllättävää, ettei Saksan liittokansleri Angela Merkel juuri ehdi nukkua. Merkelillä on kuitenkin taktiikka, jonka avulla hän suoriutuu hektisestä työstään: ”Die Mutti” on kertonut The Local -lehdelle selviytyvänsä pitkistä neuvotteluista ”kamelimaisella kyvyllään” varastoida unta. Hän kertoo pärjäävänsä arkisin neljän tunnin yöunilla, mutta korvaavansa ne nukkumalla viikonloppuisin riittävästi.

Tuomilehto tyrmää Merkelin taktiikan. Ajoittaisen unettomuuden jälkeen jonkinlainen unen kiinni kurominen voi hänen mukaansa onnistua, mutta itse unen varastointi on mahdotonta. ”Voi ajatella, että hän tekohengittää, eli paikkaa kulunutta viikkoa. Mutta ei hän mitään varastoi seuraavalle viikolle. Hän jollain tavalla vaan selviytyy elämästään.”

Tuomilehto tunnistaa tavan pihistellä unesta arkisin ja paikkailla tilannetta viikonloppuisin. Viiden päivän luistaminen ja kahden päivän paikkaaminen eivät kuitenkaan millään matematiikalla johda tasapainoon. Tuomilehdon mielestä vähäinen uni ja etenkin sillä kehuminen kertoo hyvän johtajuuden sijaan siitä, miten huonosti itsestään huolehtii. ”Poliitikoista näkee, että he ovat stressaantuneita. Väsyneen näköistä porukkaahan se on.”

Myös Yhdysvaltain presidentti Donald Trump kertoo Chicago Tribunelle nukkuvansa jatkuvasti vain kolmesta neljään tuntia yössä. Tuomilehdon mukaan Trumpin käytöksen piirteet ainakin täsmäävät univajeen tunnusmerkkeihin, joihin kuuluvat ärtyneisyys, keskittymisvaikeudet ja kyvyttömyys tehdä pitkäjänteisiä päätöksiä. Trumpille tunnusomaisia ovat sekavat retoriset hyökkäykset esimerkiksi naisia, mediaa ja Pohjois-Koreaa vastaan.

Trump kertoo pyörivänsä öisin sängyssä ja haluavansa jatkuvasti tietää mitä muualla tapahtuu. Hän onkin tunnettu öisestä taipumuksestaan suoltaa mielenkiintoisimmat ajatuksensa 140 merkin muodossa. Esimerkiksi yleisön suosikki, mysteeriksi jäänyt covfefe-twiitti, ilmestyi Twitteriin keskiyön jälkeen kello 00:06. Vielä myöhemmin aamuyöllä Trump on hyökännyt muun muassa entistä Miss Universumia (2:30) ja juontaja Megyn Kellyä vastaan (3:53). Tuomilehto pitää aamuyön somettamista huolestuttavana: ”Kolmen, neljän aikaan twiittaaminen kertoo ongelmasta nukkumisen kanssa.” Tuomilehdon mukaan moni jakaa harhan siitä, että olemme kehittyneet teknologian kanssa samaan tahtiin, vaikka todellisuudessa evoluution kannalta ihminen on pysynyt samassa pisteessä. ”Luullaan, että pystymme hallitsemaan teknologiaa, vaikka usein käy niin, että älylaitteet alkavat hallitsemaan meitä.”

Trump ja Merkel nukkuvat liian vähän, mutta eivät muutenkaan ole terveellisten elämäntapojen lähettiläitä. Venäjän presidentti Vladimir Putin sen sijaan tunnetaan jopa naurettavat mittakaavat saavasta aktiivisesta elämäntavastaan, johon kuuluvat (paidatta) kalastaminen, metsästäminen, uiminen ja Ylen mukaan myös lumikurkien auran johtaminen riippuliitimen avulla.

Kuitenkin myös Putin nukkuu tiettävästi vähän: hän on sanonut The Guardianin mukaan tarvitsevansa vain neljä tuntia unta ollakseen työkykyinen. Tuomilehto, joka on opastanut yli tuhatta huippu-urheilijaa, kuitenkin toteaa liikunnan vain lisäävän unen tarvetta entisestään. Putinin kohdalla muutamalla tunnilla sinnittely ei siis ole millään tavalla kestävää – kevyt päivätyö maailman suurimman valtion johtajana yhdistettynä liikunnalliseen elämäntapaan vaatii leponsa.

Uni on kiistattoman tärkeää sekä fyysisen että henkisen hyvinvointimme kannalta. Miksi siis pihistelemme siitä? Miksi on oikeastaan vähän inhottavaa kuvitella Juha Sipilää tai Hillary Clintonia ruutupyjamassa, peittoihin kääriytyneenä ja viattomassa unessa? Vastausta voi etsiä ympäröivästä kulttuurista. Nukkumista tutkinut kulttuuritalouden professori Anu Valtonen Lapin yliopistosta toteaa, että suorituskeskeisessä yhteiskunnassa uni näyttäytyy helposti välttämättömänä pahana. ”Länsimaisessa ajattelussa uni on liitetty laiskuuteen, saamattomuuteen ja epätehokkuuteen – ikään kuin se olisi pois jostain tärkeämmästä. Siksi uni näyttäytyy helposti moraalisesti tuomittavana.”

Myös Tuomilehto tunnistaa tämän ajatusmallin. Uni nähdään usein tehokkaan työskentelyn vastakohtana ja moni mittaa tehoaan sillä, kuinka pitkää työpäivää tekee. Tehokkuuden ja unen suhde on Tuomilehdon mukaan kuitenkin täysin päinvastainen: kaikki hyvä tapahtuu kehossamme unen aikana. Päivällä vain kulutamme kehoamme, eikä elimistössämme tapahdu mitään rakentavaa. Esimerkkinä Tuomilehto mainitsee treenaamisen: fyysinen rasitus aiheuttaa lihasvaurioita ja kehitys tapahtuu vasta levossa kasvuhormonin ja testosteronin erittyessä. Samalla uni rakentaa aivojamme. Uusimpien tutkimusten mukaan heikko uni voi olla jopa Alzheimerin taudin taustalla. Riittävä uni mahdollistaa sen, että saamme kehostamme kaiken hyödyn irti. Täten se myös tukee tehokkuutta.

Voiko sitten edes olla totta, että johtajat nukkuvat niin vähän kuin väittävät? Olisi absurdia pitää päätöksiä puolestamme tekeviä ihmisiä kroonisessa, suorituskyvyn rampauttavassa univajeessa. Mainitut päättäjät ovat kuitenkin esiintyneet enemmän tai vähemmän toimintakykyisinä henkilöinä, jotka kykenevät keskustelemaan, neuvottelemaan ja punnitsemaan vaihtoehtoja. Olivat he sitten päätöksissään mielestämme kuinka väärässä tahansa, on mahdollista, että he todellisuudessa nukkuvat enemmän. Kyse voi olla siis vain vääristyneestä markkinoinnista, joka perustuu uhrautumiseen ja vahvuuteen: Merkel uhraa marttyyrina unensa kansakunnan hyvinvoinnin vuoksi, Trump haluaa olla jatkuvasti relevantti, vaikka sitten yöuniensa kustannuksella.

Nukuttujen tuntien vähättely kertoo yhteisöstä, joka janoaa kuulla unenomaisia tarinoita johtajista. Vaikka faktat puhuvat unen puolesta, haluamme yhä pitää päättäjiä yli-ihmisinä. Valtosen mukaan vähäiset yöunet on historiallisesti liitetty nerouteen. Poikkeusyksilö ei tarvitse ”tavallisia” yöunia, mikä näkyy esimerkiksi taiteen ja tieteen kentän sankaritarinoissa. Tuomilehto huomauttaa kuitenkin, että poliittiset johtajat jakavat samat fysiologiset tarpeet tavallisten duunareiden kanssa. ”Trumpin fysiologia ei ole yhtään erilainen muihin verrattuna. Olemme kaikki ihmisiä, eikä hän ole sen ihmeellisempi.”

Kuten kulttuuri, myös unen arvottaminen on kuitenkin muuttuvaa. Valtosen mukaan unen ja valveen sääntely on kytkeytynyt historiallisesti vallitsevaan talousjärjestelmään sekä uskonnollisiin ajattelumalleihin. Talousvetoisessa nyky-yhteiskunnassa tällainen määrittelevä järjestelmä voisi olla kapitalismi, joka sanelee huomattavan osan elämän ehdoista. Columbian yliopiston professori Jonathan Crary pohtii aihetta kirjassaan 24/7 – Late capitalism and the ends of sleep, jossa hän povaa unen arvostuksen tuhoutumista.

Nykyinen yhteiskuntamme kehittyy kohti tauottomuutta: voimme mennä kuntosalille, ravintolaan tai jopa hammaslääkäriin mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Teoriassa ympärivuorokautiset palvelut mahdollistavat jatkuvan kulutuksen, mutta ihmisen rajat tulevat vastaan. Tällöin uni on lähinnä este – sen luonnollinen sykli ei yksinkertaisesti sovi modernin, tauottoman kapitalismin toimintalogiikkaan. Talouden tahti on Craryn mukaan ajanut ihmisistä ohi, ja uni on vain epämiellyttävä historiallinen jäänne, joka tekee kuluttajista passiivisia kymmeneksi tunniksi vuorokaudessa.

Valtosen mukaan kapitalismin sanelemaa normistoa voi vastustaa. Crary taas on sitä mieltä, että jokainen näin kuvitteleva huijaa itseään. Joka tapauksessa kapitalismin dominoiva toimintalogiikka voisi selittää kulttuurimme itsepintaisesti vääristyneitä mielikuvia unesta. Maailmanjohtajat ovat vain osa järjestelmää, joka suosii jatkuvasti aktiivisia yksilöitä. Tämä taas korostuu hierarkian huipulla.

Toisaalta samaan aikaan unen arvostus on kasvamassa. Valtonen on havainnut, että hyvästä unesta on tullut viime vuosina tavoiteltava tila, ja on syntynyt jopa moraalinen velvoite nukkua hyvin. ”Tämäkin vaade motivoituu nykykeskustelussa terveydellisillä ja taloudellisilla seikoilla: pitää nukkua hyvin, jotta on luova, tehokas ja tuottava, ja jotta pysyy terveenä, eikä aiheuta kansantaloudellista haittaa.”

Nukkumisen laiminlyöntiä on alettu kyseenalaistaa etenkin yritysmaailmassa. Myös Tuomilehdon klinikalla käy paljon yritysjohtajia, jotka haluavat parantaa elämänlaatuaan panostamalla uneen. Valtosen mukaan ajatusmalli, jossa hyvä uni liitetään tehokkuuteen, sopii yritysten intresseihin ja ihannoitavaan johtajaidentiteettiin. ”Hyvä uni on myös osa sitä kehonhallinnan kokonaiskolmiota, joka on korostunut viime aikoina: liikunta, terveellinen ruoka ja hyvä uni yhdistetään hyvään johtajuuteen.”

Politiikassa unen hyötyä ei ole vielä löydetty. ”Ehkä [yritysjohtajat] näkevät lähemmin työssään mahdollisen hyödyn, kun ovat konkreettisesti tekemisissä työntekijöidensä kanssa. He näkevät, että kun työntekijöiden palautumista parannetaan, niin työkyky paranee ja sairastavuus vähenee. Poliitikoille hyöty ei välttämättä ole niin konkreettinen”, Tuomilehto pohtii. Ehkä tämä selittyy sillä, että toimeentulo ei riipu yhtä suorasti työn laadusta. Toisaalta ”asiakastyytyväisyys” on myös poliitikon uran elinehto.

Tehokkain muutos kohti parempaa unta tulisi kuitenkin ylhäältä päin. Tuomilehdon asiakkaista esimerkiksi urheilujoukkueet, joissa muutos lähtee valmentajasta, onnistuvat paremmin – joukkueisiin syntyy hyvän unen kulttuuri. Voisiko avain yhteiskuntamme krooniseen uniongelmaan olla siis poliittisten johtajien käsissä?

Ensin on kuitenkin korjattava suhtautuminen uneen. ”On turha antaa mitään vinkkejä, jos henkilö ei ymmärrä miksi uni on tärkeää. Neuvojen antaminen on silloin kuin heittäisi pisaran mereen”, Tuomilehto toteaa.

Jos siis ymmärtää unen merkityksen, voi alkaa tekemään laadukkaampia valintoja. Tällä hetkellä Trump kuitenkin neuvoo kirjassaan Think Like a Billionaire nukkumaan vain niin vähän kuin on pakko. Kokouspöytiin kuukahtavat ja seminaareissa nuokkuvat johtajat kertovat tarinaa yhteiskunnasta, jossa uni jätetään prioriteettien listassa hännille.

Naisten vai miesten hiustenleikkuu?

Parturi-kampaamojen hinnoittelu perustuu edelleen sukupuoleen, vaikka se rikkoo Suomessa voimassa olevaa tasa-arvolakia. Groteski testasi, miten parturi-kampaamoissa suhtaudutaan, kun ovesta astuu miesten vaatteisiin pukeutunut nainen.

TEKSTI Roosa Savo KUVAT Martta Kallionpää

Seison Helsingin keskustassa katsellen parturi-kampaamojen edessä seisovia kylttejä, joissa mainostetaan hiustenleikkuun hintaa. Hinnat menevät yleensä jotenkin näin: miehet 25€, naiset 35€.

Alan pohtia, miten ihmeessä sukupuoli liittyy hiustenleikkuun hintaan. Tartun puhelimeen ja soitan tasa-arvovaltuutettu Jukka Maarianvaaralle, joka tuomitsee heti tällaisen hinnoittelutavan. “Suomen tasa-arvolain mukaan parturi-kampaamojen hinnoittelu ei saa perustua sukupuoleen.” Tasa-arvovaltuutettu on viranomainen, joka valvoo naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain noudattamista.

Saan selville, että vuonna 2010 kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu tekivät yhteisen kannanoton, jonka mukaan parturi-kampaamojen hinnoittelun pitää perustua toimenpiteeseen. Hintaan voi vaikuttaa “tekijän ammattitaito, työn vaativuus, käytetyt aineet sekä liikkeen sijainti.”

Silti hinnoitteluun vaikuttaa edelleen myös sukupuoli. Kun lähden tutkimaan asiaa, huomaan hintaerojen olleen mediassa esillä jo vuosikaudet. Vuonna 2012 YLE:n mies- ja naistoimittaja tekivät Turussa kokeilun, jossa he pyysivät hiustenleikkuun hinta-arvioita paikallisista parturi-kampaamoista. Toimittajilla oli suunnilleen samanmittaiset hiukset, mutta miestoimittaja sai kaikista paikoista hiustenleikkuun halvemmalla.

Alun perin naisten hiukset leikkasi kampaaja ja miesten parturi, mutta nykyisin suurin osa toimijoista tekee töitä parturi-kampaaja nimikkeellä. Parturi ja kampaamopalveluista saa laskuttaa eri hintoja, mutta niiden täytyy perustua esimerkiksi käytettävään tekniikkaan eikä sukupuoleen. Usein naisten hiustenleikkuuseen varataan automaattisesti enemmän aikaa kuin miesten, mikä nostaa palvelun hintaa. Termejä parturi ja kampaaja käytetään ennen kaikkea vanhentuneesti viittaamaan miesten ja naisten hiustenleikkuuseen, vaikka hiusten pituus ei ole sukupuolesta riippuvainen eikä sukupuolesta voi myöskään päätellä, millaista palvelua asiakas etsii.

Pitääkö sukupuoli selvittää ennen kuin hinta-arvio voidaan antaa? Lähden kokeilemaan, miten parturi-kampaamoissa suhtaudutaan lyhyttukkaisen, miesten vaatteisiin pukeutuneeseen naiseen.

Sonnustaudun kauluspaitaan ja suuntaan Helsingin keskustaan, missä käyn kyselemässä hintoja parturi-kampaamoista. Osassa paikoista muotoilen kysymyksen näin: “Paljonko maksaisi hiustenleikkuu?” Joissakin kysyn: “paljonko maksaisi parturipalvelu?”

Ne paikat, joissa tiedustelen hiustenleikkuun hintaa, antavat minulle arvioin naisten leikkuun hinnasta. Paikat, joissa kysyn suoraan parturipalvelua, antavat minulle miesten hinta-arvion. Naisten ja miesten hinnoissa paljastuu 10-30 euron eroja.

Vastaanotto parturi-kampaamoissa on hämmentynyt: monet tuijottavat minua hetken kummissaan, toiset alkavat kaivella papereitaan. Jotkut peittelevät hymyään. Minut tunnistetaan naiseksi, mutta työntekijät välttävät sanomasta ääneen “naisten hiustenleikkuu”, vaan ainoastaan tarjoavat hintaa, joka kuitenkin hinnastossa lukee naisten hintana.

Eräässä paikassa työntekijä ilmoittaa minulle sukupuolen vaikuttavan aina hiustenleikkuun hintaan. “Vaikka hiusten malli olisi täysin sama, niin leikkaus maksaa miehille 25e ja naisille 40e.” Kun kysyn, mikä hinta minulle sitten kuuluu, hän menee hiljaiseksi ja hakee työkaverinsa paikalle. “Kollegani selittää sinulle.” Kuitenkin toinen työntekijä on sitä mieltä, että minulle kuuluu 25€ hinta hiusteni pituuden takia.

Vaikka hinta-arviot vaihtelevat paikasta toiseen, sukupuoli on aina hinnastossa esillä. Parturipalvelut yhdistetään miehiin ja kampaamopalvelut naisiin, ennen kuin minulta kysytään, millaista leikkausta haluan. Joissain paikoissa hintaero perustellaan sillä, että miehet haluavat koneella ajon, mutta naiset eivät. Kun kysyn mahdollisuutta koneella ajoon, saan vastaukseksi pöytiintörmäilyä ja yllättyneitä henkäyksiä.

Tasa-arvovaltuutettu Maarianvaara ei osaa haastattelussa sanoa, voiko nainen vaatia itselleen parturipalvelua. “Kun menen itse parturiin, minun ei tarvitse sanoa kuin sen, että haluaisin hiustenleikkuun.”

Ammattilaisten asettamia hintoja on vaikea kyseenalaistaa. Missä menee parturi- ja kampaamopalvelun raja? Tuskin on asiakkaan edun mukaista joutua vaatimaan itselleen palvelua, joka hänelle kuuluisi tarjota ilman vaatimista. Lain mukaan hinnoittelu ei saa perustua sukupuoleen, mutta sen toteutumista ei käytännössä valvo kukaan muu kuin alan yrittäjät itse. Naisille ja miehille suunnatut hinnat ovat kätevä markkinointikikka ja helppo tapa luokitella, kuka menee parturipalveluiden- ja kuka kampaamopalveluiden puolelle. Toiminta on kuitenkin vanhentunutta – ja lainvastaista.

Valituksia asiaan liittyen tulee tasa-arvovaltuutetulle vuosittain 2–8 kappaletta, minkä lisäksi uutena ilmiönä ovat valitukset vain miehille parturipalveluita tarjoavista paikoista. Vaikka ongelma on selvästi läsnä, Maarianvaara toteaa harmitellen, etteivät ihmiset aina ilmoita syrjinnästä. “Asiat eivät muutu, jos niihin ei puutu.”

Jos tasa-arvovaltuutettu saa kantelun yrittäjästä, joka hinnoittelee sukupuolen mukaan, he ottavat yrittäjään yhteyttä ja pyytävät selvitystä. “Jos syrjintä jatkuu, voimme viedä tapauksen yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakuntaan, joka voi sakon uhalla kieltää toiminnan.”

Sukupuolen määrittely ennen kuin hiustenleikkuun hintaa voidaan arvioida on monella tavalla ongelmallista. Eräässä paikassa on määritelty hinnat miehille ja naisille, mutta minulle määritellään oma hinta näiden kahden välillä. Työntekijä kommentoi: “Sinulle leikkaus on 20€, koska olet nainen, mutta sinulla on lyhyt tukka.”

Jos epäilet sukupuoleen kohdistuvaa syrjintää, siitä voi ilmoittaa tasa-arvovaltuutetulle yhteydenottolomakkeella.

Vahvana uskossa

 

Kielillä puhumista, Jeesuksen ylistämistä ja Pyhää Henkeä. Kahlitsevista säännöistä tunnetut kristinuskon suuntaukset vetävät puoleensa myös Suomessa. Tarvitseeko siitä olla huolissaan?

TEKSTI Saana Lehtinen KUVAT Iisa Pappi

Suomalaisten arvot ja moraalikäsitykset ovat liberalisoituneet voimakkaasti. Samaa sukupuolta edustavilla on vihdoin oikeus solmia avioliitto Suomessa, ja perinteisestä ydinperhemallista poikkeavista ratkaisuista on tullut arkipäivää.

Moni tutkimus on huomioinut arvojen kehittyneen myös minäkeskeisempään suuntaan. Perheen perustamisen sijasta tavoitellaan uraa ja ensimmäinen lapsi hankitaan kolmekymppisenä – jos silloinkaan. Yhä harvempi vastustaa kiihkeästi aborttia tai paheksuu avioeroa. Vuoden 2016 marraskuussa aloitettu kansalaisaloite eutanasian laillistamiseksi keräsi eduskunnan käsittelyyn vaadittavat 50 000 allekirjoitusta noin kuukaudessa. World Values -tutkimuksen mukaan jyrkimmät kannat seksuaalisuuteen ja perhearvoihin liittyviin kysymyksiin löytyvät kaikkein uskonnollisimpien ihmisten joukosta, mutta toisaalta uskonnollisten ja ei-uskonnollisten arvomaailmojen erot ovat pieniä.

Arvojen liberalisoitumisen ohessa myös uskonnon merkitys on muuttunut. Länsimaisten yhteiskuntien maallistumisesta on puhuttu jo kauan, mutta toistaiseksi uskonto ei ole kadonnut. Uskonnottomien määrä on kuitenkin kasvanut monien muiden länsimaiden tapaan myös Suomessa, ja evankelis-luterilaisesta kirkosta eroaminen on yleistynyt huomattavasti 2000-luvulla. Vain viidesosa suomalaisista uskoo tilastojen valossa Jumalan olemassaoloon ilman epäilyksiä, mutta toisaalta vain osa uskonnottomista nimittää itseään ateisteiksi.

Kirkon suosio on erityisen heikko kaupungissa elävien nuorten keskuudessa. Uskontoa ja uskonnollisuutta trendikkäämpää on puhua tällä hetkellä esimerkiksi henkisyydestä – lukea kirjoja mindfulnessista ja käydä joogassa.

Kun evankelis-luterilaisen kirkon rivit kutistuvat, samaan aikaan niin helluntailais-karsimaattisiin liikkeisiin kuuluva helluntailaisuus kuin uuskarismaattiset liikkeetkin kasvattavat suosiotaan. Helluntailaisuus on Yhdysvalloista lähtöisin oleva kristinuskon protestanttinen suuntaus, joka eroaa evankelis-luterilaisuudesta muun muassa aikuiskasteella sekä Pyhän hengen toiminnan, Jumalan antaminen armolahjojen ja henkilökohtaisen jumalasuhteen korostamisella.

Helluntailaisuus kuuluu niin kutsuttuihin vapaisiin suuntiin, joilla viitataan liikkeisiin, jotka eivät halua muodostaa läheistä suhdetta valtioon. Uuskarismaattiset liikkeet jatkavat samaa perinnettä, mutta seurakuntia ja yhteisöjä kuvaa perinteistä helluntailaisuutta voimakkaampi itsenäisyys ja tunnustuskuntiin sitoutumattomuus.

Suomen helluntaikirkon jäsenmäärä on yli kaksinkertaistunut vuosien 2007 ja 2013 välillä. Luvun kehittyminen ei kerro koko totuutta, sillä osa Suomen helluntailaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon tai näkyy väestörekisterissä uskonnottomana. Helluntaiseurakunnat toimivat Suomessa yhdistyspohjalta. Ne eivät ole rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia, vaan aatteellisia yhteisöjä. Kaikki helluntaiseurakunnat eivät myöskään kuulu Suomen Helluntaikirkkoon. Joidenkin karkeiden arvioiden mukaan helluntailaisia on Suomessa jopa 100 000.

Nelly, 27, on yksi erään helsinkiläisen helluntaiseurakunnan jäsenistä. Hän varttui helluntailaisessa perheessä ja kävi lapsena pyhäkoulua, muttei tuntenut perhetaustastaan huolimatta juurtuvansa kristilliseen yhteisöön. Kun evankelis-luterilaiset kaverit lähtivät rippileirille, Nelly jätti helluntailaisnuorten Fifteen-leirin väliin. Uskonasioiden sijasta Nellyä kiehtoi musiikki. ”Teini-iässä musiikista tuli minulle uskonto”, hän kuvailee.

Nelly matkusti ympäri Eurooppaa suosikkibändiensä keikoilla ja sai kavereita musiikkipiireistä. Seurakuntaelämä piirtyi hänen ajatuksissaan ankeaksi mummojen harrastukseksi. Nellyn mielikuvissa seurakunnan tapahtumat tiivistyivät virsien synkkään veisaamiseen, kireisiin nutturoihin sekä harmaan ja beigen sävyisiin vaatteisiin.

Kun Nelly oli 19-vuotias ja työskenteli valokuvaajana vaihtoehtomuotia myyvässä liikkeessä, hänen mallikseen tuli tatuoitu mies. Nellyn huomio kiinnittyi rukoilevia käsiä esittävään kuvaan, jonka merkitystä hän päätti kysyä. Paljastui, että malliksi tullut mies – joka ei lainkaan vastannut Nellyn mielikuvaa uskovaisesta – kävi samassa seurakunnassa, jossa sekä Nellyn äiti että isoäiti vierailivat aktiivisesti.

”Se alkoi kaikki niistä tatuoinneista”, Nelly kertoo. Nelly lähti kuin lähtikin miehen kannustuksesta mukaan aikaisemmin vieraalta tuntuneeseen seurakuntatoimintaan. Seurakunta otti hyvin vastaan vihreähiuksisen ja kasvoistaan lävistetyn tytön, ja pian Nelly oli jo mukana vapaaehtoistoiminnassa. Uusia kavereita kertyi nopeasti ja seurakunta tuntui hetkessä kodilta.

”Ensimmäiset viisi kuukautta elin Jeesus-kuplassa. Kaveritkin sanoivat, että olemukseni on täysin muuttunut”, Nelly muistelee uskoontuloaan.

Vaikka usein kuullaan puhuttavan onnellisesta ja auvoisasta kristityn elämästä, Nelly on aina uskaltanut kyseenalaistaa ja nostaa esiin epäkohtia. Uskoontulon jälkeen on ollut kriisejä, eikä uskon säilyminen ole ollut vaikeina hetkinä itsestään selvää.

Välillä Nelly on epäillyt kaikkea mielikuvituksensa tuotteeksi. Viime syksynä hän lupasi itselleen, ettei astuisi enää jalallakaan seurakuntaan ”ellei alkaisi tapahtua”.

Sitten alkoi tapahtua. Seurakunnan leirillä Nellyn valtasi rukoushetken aikana voimakas rauha ja hän alkoi puhua kielillä. Kielilläpuhuminen on ilmiö, jossa usein jonkinlaiseen hurmostilaan vaipunut henkilö alkaa rukoilla itselleen vieraalla kielellä. Kielilläpuhuminen, profetoiminen ja muut armolahjat ovat ominaisia vapaille suunnille.

Armolahjoilla tarkoitetaan Jumalan armosta antamia kykyjä, joiden tarkoituksena on seurakunnan palveleminen, ei henkilön ominaisuuksien korostaminen. Armolahjat ovat herättäneet myös kritiikkiä esimerkiksi niihin liittyvän manipuloinnin, kuten omia tarkoitusperiä ajavien profetioiden takia. Nelly itsekin on toisinaan epäillyt kykyään kielilläpuhumiseen itsesuggestioksi.

Armolahjat saattavat kuulostaa käsittämättömiltä yhteisön ulkopuolella elävälle. Helluntailaisuus kärsiikin Suomessa osittain lahkon maineesta. Lahko-sana synnyttää mielikuvia jostain hämärästä, salaisesta ja vaarallisesta. Vaikka helluntailaisuus on maailmalla toiseksi suurin protestanttisen kristinuskon suuntaus, Suomessa liikkeen jäsenten osuus väestöstä on melko marginaalinen. Liikkeen edustajat kohtaavat toisinaan värittyneitä ennakkoluuloja.

Tuoreimman kolhun suomalainen helluntailaisuus, kuten myös muut vapaat suunnat, lienevät saaneen Terho Miettisen ja Raija Pellin kirjoittaman, suomalaisia kristillisiä lahkoja käsittelevän Harhaanjohtajat vahvassa uskossa -kirjan julkaisemisen jälkeen. Miettisen ja Pellin huhtikuussa 2017 ilmestynyt teos kuvaa kristinuskon nimissä tehtyjä väärinkäytöksiä ja seurakuntien kyseenalaisia toimintatapoja.

Nelly on tietoinen helluntailaisten huonosta maineesta, muttei koe Miettisen ja Pellin kirjan väitteiden kuvaavan lainkaan sitä uskonnollista yhteisöä, jossa hän itse elää.

Uskonnot näyttäytyvät mediassa helposti negatiivisessa valossa. Ihmisten kokemukset hengellisestä väkivallasta, kuten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja uskonnollisen liikkeen jättämisen rankoista seurauksista on tärkeä nostaa julkiseen keskusteluun. Edellä mainitun kaltaiset voimakkaat kokemukset eivät kuitenkaan ole kristinuskon, tai minkään muunkaan uskonnon, perusominaisuuksia. Moni tutkimus on todennut ei-uskovaisten liittävät usein uskovaisten elämään ajatuksen kontrollista ja manipuloinnista, vaikka uskonnollisen yhteisön sisällä elävä voisi hyvin.

Taloustutkimus Oy:n toteuttaman, suomalaisten uskonnollisuutta kartoittaneen Gallup Ecclesiastica 2015 -kyselyn mukaan yleisin evankelis-luterilaisesta kirkosta eroamisen syy on kokemus oman uskonnollisuuden puuttumisesta. Kirkosta eroamisen taustalla vaikuttavat yhä useammin kirkon kannanotot, jotka poikkeavat henkilön omasta mielipiteestä ja arvomaailmasta. Kaikki muistanevat vuonna 2010 kirkostaeroamisaallon aiheuttaneen Ylen homoillan. Kirkko on yhä useamman suomalaisen mielestä liian vanhoillinen. Sama ajatus liitetään helposti myös perinteiseen uskonnollisuuteen laajemmin.

Jos evankelis-luterilainen kirkko tuntuu kannanottoineen vanhanaikaiselta, esimerkiksi helluntailainen oppi voidaan nähdä vähintään yhtä ankarana. Opin ytimessä on Raamatun pitäminen Jumalan sanana ja kaiken perustana, eikä Raamattu kerro hyvää homoseksuaalisuudesta, esiaviollisesta seksistä tai avoliitossa elämisestä. Myöskään alkoholinkäyttöä, varsinkaan humaltumista, ei pidetä suotavana. Kaikesta huolimatta varsinkin uuskarismaattiset seurakunnat vetävät puoleensa samaa ihmisjoukkoa, joka toisaalta eroaa aktiivisesti kirkosta – nuoria kaupunkilaisia. Joukossa on myös paljon korkeakoulutettuja.

Nelly ei allekirjoita täysin väitettä esimerkiksi helluntailaisen opin tiukkuudesta luterilaiseen oppiin verrattuna. ”Samaa Raamattua me luetaan kuitenkin. Ehkä Raamatun sana otetaan vaan isommalla volyymilla käytäntöön”, hän pohtii.

Nelly uskoo helluntailaisuuden ja muiden vapaiden suuntien houkuttelevuuden perustuvan esimerkiksi voimakkaaseen yhteisöllisyyteen. ”Keskinäinen välittäminen näkyy ehkä helpommin karismaattisissa liikkeissä”, hän sanoo.

Helluntailaisen Nellyn suhtautuminen uskonnon tuomiin sääntöihin ei vaikuta olevan fundamentalistisen jyrkkä. Hänen kokemuksensa perusteella se, miten säännöt näkyvät helluntailaisnuorten elämässä on usein pitkälti kasvatuksesta kiinni. Aivan kuten ei-uskovaisissakin yhteisöissä, nuori sukupolvi uskaltaa kyseenalaistaa aikaisempia sukupolvia rohkeammin. Seurakunnissa on myös paikkakuntakohtaisia eroja, ja suunnan voi sanoa ainakin kärjistetysti olevan sitä sallivampi mitä lähempänä pääkaupunkiseutua ollaan.

Nelly kokee kasvaneensa melko liberaalissa ympäristössä, jossa virheitä on saanut tehdä ja kantapään kautta oppia. Hän kuitenkin pitkitti helluntailaisuuteen kuuluvalle aikuiskasteelle lähtemistä, sillä hän pelkäsi ennen kaikkea sitoutumista symboloivan toimituksen muuttavan elämän rajoittuneeksi ja sääntöjen täyttämäksi. Päätös kasteesta kypsyi keskellä yötä Nellyn oltua jo pitkään tiivis osa seurakuntaansa.

”Tajusin, että tietyt asiat ovat meille oikeasti haitallisia. Ne vaan alkavat vähentyä elämässä. En koskaan kieltänyt itseltäni alkoholia. Huomaan vaan, etten juo enää juuri ollenkaan”, Nelly kuvailee.

Sääntöjen perusta on Nellyn mukaan ennen kaikkea Jumalan tahto toivoa ihmiselle parasta, samaan tapaan kuin vanhemmat haluavat suojella lapsiaan. ”Kukaan vanhempi tuskin haluaa nähdä lapsensa kuolevan huumeiden yliannostukseen, eikä sitä halua nähdä Jumalakaan”, Nelly täsmentää. Sama pätee niin humaltumisen kuin esiaviollisen seksinkin välttämiseen. Säännöt suojelevat haavoilta.

Kyse ei ole Nellyn puheissa pakottamisesta, vaan hyvän levittämisestä itsensä kuin maailmankin muuttamisesta paremmiksi.

”Olen tosi sääntöjenvastainen ihminen. Mitä enemmän minulle sanotaan, ettei jotain saa tehdä, sitä varmemmin sen teen. Seurakunta koostuu epätäydellisistä ihmisistä,” Nelly täsmentää nauraen.

Epätäydellisyyden hyväksyminen kuulostaa terveeltä ja raikkaalta vaihtelulta nykyiseen maailmaan, jossa vaadimme itseltämme jatkuvasti enemmän. Vaikka itselleen voi olla armollinen myös ilman uskontoa, on tärkeää huomioida, että käsityksemme meille vieraista uskonnollisista yhteisöistä voivat olla ennakkoluuloistamme kumpuavia. Asiat, jotka näyttäytyvät yhteisön ulkopuolisille uhrauksina saattavat olla uskovalle luonnolliselta tuntuvia, onnellisuuteen johtavia valintoja. Uskonnollisissa yhteisöissä voidaan myös hyvin ja uskoon voi tulla kadottamatta itseään. Usko on Nellyn elämän perusta, mutta rakkaus musiikkia, tatuointeja ja valokuvaamista sekä asioiden rohkeaa kyseenalaistamista kohtaan ei ole kadonnut mihinkään. Tapoja olla uskossa on yhtä monta kuin uskoviakin.