Pöhinän kellarissa

Mikä on keltainen ja hymyilee? Tietenkin kahvakuula, joka toivottaa minut tervetulleeksi pöhkärin eli Tiedekulman kellariin. Täällä pohjakerroksessa sijaitsee vuonna 2017 ovensa avannut mammuttimainen kolmen kerroksen kuntosali, Kluuvin UniSport. Laitteille jonottavat niin oikislaiset, valtsikalaiset kuin lääkisläiset, jotka pakenevat yläkerran maailmanpelastusajatuksia pursuavia keskustelupaneeleja ja niskassa huohottavia deadlineja.

TEKSTI & KUVAT: Roosa Savo

K2-kerroksen valtavassa salissa on sadoittain laitteita ja tupa on täynnä. Ilmassa leijailee tuoreen hien haju ja kaiuttimista raikaa Martin Garrix. On lihaksikasta konkaria ja epävarmasti ympärilleen vilkuilevaa noviisia, kaikki välttelemässä toistensa katseita napit korvissa. Lähden selvittämään, keitä nämä ihmiset todella ovat ja mitä he ajattelevat kellarin pöhinästä.

Aina jos on pyytänyt varmistajaa tai jopa treenivinkkejä, niin niitä on saanut.

Nostotelineellä taukoa pitää politiikan ja viestinnän opiskelija Kaarlo Kallio. ”Teen tänään yläkropan voimatreeniä. Tällä hetkellä minulla ei ole käytössä säännöllistä ohjelmaa, mutta tämä treeni tuntui tänään hyvältä.” Kaarlon mielestä salin tunnelma toimii: ”Tämä on siitä kiva sali, että vaikka olisi paljon porukkaa niin saa silti treenata rauhassa, ja aina jos on pyytänyt varmistajaa tai jopa treenivinkkejä, niin niitä on saanut.”

Ainakin valtsikalaisia siis löytyy, mutta on paikalle eksynyt myös Meilahden kampukselta lääketieteen opiskelija Jonne Juntura, jolla on maastavedot meneillään. Jonne selittää, että lääkisläisiä näkee Kluuvissa eniten iltaisin, koska päivisin heillä on paljon läsnäoloa vaativaa opetusta. Tunnelma on kuitenkin kiva, koska tuttuihin törmää lähes aina. Hänen taktiikkansa on käydä pari kertaa viikossa treenaamassa täysillä. ”Teen kaikki kerralla ja sitten ei tarvitse käydä kolmeen neljään päivään ollenkaan. Minulle tyyli sopii.”

Etsiessäni seuraavaa uhria tuijotan, kun vaaleatukkainen hento nainen vetää 16. leukaansa räkissä, ja hyppää sitten alas kuin ei mitään. Ihmiset istuvat laitteissa silmät fiksoituna puhelimiinsa. Joku rääkii penkatessa kuin sumutorvi. Iloinen UniSport-paitaan sonnustautunut PT kävelee ympäriinsä aivan kuin etsien pahaa aavistamatonta treenaajaa, joka tekee jotain väärin.

Ahdisteluuni suhtautuu positiivisesti myös kehonpainotreenin puolesta puhuva Oona Leinonen valtsikan yhteiskunnallisen muutoksen koulutusohjelmasta. Hän kertoo tämän päivän lihasryhmien olevan rinta, olkapäät ja ojentajat. Oona pitää salin ilmapiiriä suvaitsevaisena: ”Ei tarvitse olla hirveä bodari, vaan täällä on kaikenlaista porukkaa.” Rintaa treenaa ”maanantain kunniaksi” myös oikeustieteellisen opiskelija Elias, joka käy yleensä treenaamassa parin kaverin kanssa. Hän pohtii, että salille on ylipäänsä vaikeaa saada yhteisöllistä tunnelmaa.

Verryttelyalueella lankuttaa mustapaitainen mies, ja kysyn saako häntä haastatella. “Pyrin välttelemään lehdistöä”, hän vastaa. Jätän hänet rauhaan.

Siirryn portaat alas K3-kerrokseen, jonka verryttelyalueella bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa opiskeleva Johanna lämmittelee takakyykkyjä varten. Hänen päälajinsa on kiipeily, jota hän on harrastanut pari vuotta. ”Kiipeily kuormittaa enemmän selkää ja käsiä, joten niitä tukeakseni käyn treenaamassa salilla.” Johanna pyrkii välttelemään ruuhka-aikoja, jolloin salin tunnelma kärsii ihmispaljoudesta. ”Ilta-aikaan on vähän turhan hektistä.”

Seuraavaksi törmään harvinaislaatuiseen yksilöön: maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan opiskelijaan. ”Se on vähän syrjässä tuolla Viikissä, niin kaikki eivät sitä tiedäkään”, myöntää Sampo Kuurne. Sampo vannoo kuulokkeet päässä treenaamisen nimeen, mutta poisti napit iloisesti tervehtien kun lähestyin. Hän kertoo käyvänsä Kluuvissa, koska Viikin UniSport suljettiin säästösyistä. Salin meininki on hänen mielestään ihan ok. ”Suomalaiset eivät paljoa moikkaile, mutta jos menee itse juttelemaan jengille niin kyllä täällä on hyvä meininki.”

Salin ovat löytäneet myös vaihto-opiskelijat. Kuntopyörissä polkevat pari viikkoa sitten Suomeen saapuneet kiinalaiset Yupei ja Shuling, jotka opiskelevat sosiologiaa ja kasvatustieteitä. He ovat kokeilemassa salia ensimmäistä kertaa ja suunnittelevat testaavansa jokaisen kerroksen laitteet. ”Sali on halvempi kuin Kiinassa, eikä taida edes olla opiskelijahintaa”, he pohtivat ja lisäävät vielä nauraen: ”Ihmiset täällä ovat todella lihaksikkaita.”

Ei tarvitse olla hirveä bodari

Vaikka monet piiloutuvat kuulokkeiden taakse, tunnelma vaikuttaa positiiviselta ja auttavalta. Kaikki treenaajat ovat sitä mieltä, että fiilis on hyvä, painavaan nostoon saa aina varmistajan, ja jos alkaa juttelemaan jonkun kanssa, sieltä tulee vastakaikua. Kluuviin on ylipäätään vaikea tulla välttelemään tuttuja, jos opiskelee yliopistolla, toteaa salin työntekijä Alma: ”Itse en opiskele yliopistolla, mutta minulla on paljon kavereita, jotka yrittävät välttää Kluuvia, koska haluavat treenata rauhassa.”

Kun sain päähäni tehdä tämän jutun, oletin etteivät treenaajat arvostaisi häiriötekijöitä kesken hikitreenin. Pelko oli suurimmalta osin turha – pikemminkin ihmiset vaikuttivat iloisilta saadessaan jutella jonkun kanssa. Mieleeni hiipii kysymys: miksi piiloudumme kuulokkeiden taakse, kun muut treenaajat ovat näinkin hyviä tyyppejä? Itsekin kellarin kävijänä olen pitkään pohtinut, keitä nämä ihmiset oikein ovat, koska en ikinä ole nähnyt heitä kampuksella. Tämän kierroksen perusteella Kluuvi vaikuttaa tiedekuntien väliseltä sulatusuunilta, jossa voisi hyvinkin syntyä uusia tuttavuuksia.

Seuraavana päivänä palaan salille, tällä kertaa liikkumaan. Astun juoksumatolle, työnnän napit korviin ja musiikki soljuu niistä sulkien kaiken muun ulkopuolelle. Silmäni kulmasta huomaan yhden eilen haastattelemistani opiskelijoista. Onneksi hän ei sano mitään, vaan juoksemme molemmat oman musiikkimme tahtiin, omassa rauhassa. Tunnen kuitenkin jonkin selittämättömän yhteisöllisyyden tunteen, koska nyt tiedän vähän enemmän tästä vieressäni juoksevasta tyypistä.

Kuka luulet olevasi, Adikia?

TEKSTI: Emilia Tiainen KUVAT: Rosa Lehtokari

Kirsikka Ruohonen, Adikia, kuka luulet olevasi?

Rap-artisti, intersektionaalinen feministi, podcast-vetäjä. Mä oon myös kuvataiteilija. Valmistuin Lahden muotoiluinstituutista muutama vuosi sitten.

Miten räpistä tuli osa elämääsi?

Aloitin rumpujen soittamisen joskus kymmenvuotiaana ja soitin bändeissä lukion loppuun asti. Kun muutin pois himasta eikä ollut enää vanhempien autotallia ja rumpuja siellä, niin räppi tuli luontevasti siihen, kun kuitenkin oli tarve tehdä musaa. Mä oon siis aina kirjoittanut lyriikoita ja kirjotin usein bändeillekin biisejä, vaikka en niitä itse laulanutkaan. Mä oon aina kuunnellut räppiä, mutta lukion jälkeen alkanut kirjoittaa sitä. Olin pitkään kaapissa sen kanssa, jopa vähän neuroottisesti yritin pitää sitä piilossa. Kesti myös pitkään ennen kuin aloin räpätä itselleni ääneen, kirjoitin vain laineja. Systemaattisesti aloin treenata silloin, kun tein opinnäytetyötäni Lahdessa. Viimeisen vuosikurssin opiskelijoilla oli omat työhuoneet, ja mun työhuone oli koulun perimmäisessä nurkassa, joten sain olla siellä aika rauhassa. Nukuin siellä ja treenasin öisin.

Se on mun keino osoittaa, että pelaan teidän säännöillä, mutta omilla ehdoilla.

Miksi räppäämisen aloittaminen tuntui niin vaikealta?

Olin meidän kaveriporukan se räppiä kuunteleva rumpali. Silloin oikeasti kelasin, että naiset eivät voi räpätä. Ei ollut esikuvia – you can’t be what you can’t see. Olin paljon miespuolisten kavereiden kanssa keskusteluissa ja näin miten naisräppäreistä puhutaan. En halunnut altistaa itseäni sille. Aloin kirjoittaa aktiivisesti vähän ennen kuin Sini Sabotage nousi ja seurasin aika tarkkaan, miten häntä kohdeltiin. Päätin, että mun pitää olla todella hyvä, kun mä tuun sieltä kaapista. Kun kirjoittaa sydänverellä, niin siinä on iso hylätyksi tulemisen pelko ja mietityttää, että onko tää nyt tosi noloa. Yhdessä vaiheessa tuntui siltä, että kaikki miespuoliset kaverit räppäsivät. Niiden räppi saattoi olla aika paskaakin, mutta niillä oli sitä itsevarmuutta ja pokkaa, mitä mulla ei ollut.

Räppi on koettu aina todella miehisenä alana. Tuntuuko siltä, että sinun pitää pelata muiden säännöillä?

Kyllä mä pelaan räppisäännöillä, mutta pyrin tuomaan siihen omaa. Mun lähtökohta kirjoittamiseen on ollut se, että olen luonut oman kielen ja pyrin siihen, etten toista niitä samoja kliseitä. Mieluummin ammentaa omasta anatomiastaan ja feminiinisyydestä. ”Suck my dick” onkin ”suck my clit”. Räpissä on paljon sitä asennetta, että herkkyys on heikkoutta ja heikkous on huono. Vahvuus on maskuliinista, joten itse olen pyrkinyt tuomaan siihen herkkyyttä.

On tutkittu, että matalat äänet ovat vakuuttavampia. Se on tietoinen valinta, että mun räppiääni on vähän mun puheääntä korkeampi. Haluan pitää siinä tietynlaista pehmeyttä. Toisaalta tykkään myös kontrasteista! Voi olla vaikka duuribiitti ja pehmeää äänenkäyttöä, mutta tekstit rajuja. Mun biisit on tosi räppimäisiä, jos vertaa vaikka muihin D.R.E.A.M.G.I.R.L.S.-artisteihin. Niissä on aika perinteinen kaava, paljon versekikkailua. Se on mun keino osoittaa, että pelaan teidän säännöillä, mutta omilla ehdoilla.

Enhän mä ole täydellinen. En kuulu mihinkään intersektionaalisen feminismin korkeimpaan päättävään elimeen, jossa yhdessä sovittaisiin, miten asioihin pitäisi suhtautua.

 

 

Kumpi tuli ensin, musiikki vai feminismi?

Äitini oli Naisasialiitto Unionin hallituksen jäsen, niin kuin mä nyt. Mun kasvatus on ollut korostuneen feminististä. Sen takia mun on helppoa puhua siitä, koska en kyseenalaista sitä, että olenko mä feministi. Mulla on monta frendiä, jotka on ainakin aikaisemmin olleet varovaisia kutsumaan itseään feministeiksi, koska ne pelkää, että ne sanoo jotain väärin.

Millainen edes on hyvä feministi? Mä koen, että hyvä feministi on sellainen, joka kyseenalaistaa itseään koko ajan. Ja miettii, että onko itsellä jotain käyttäytymismalleja tai ongelmallisia tapoja ajatella, joita siis mulla on ollut aina. Eli vaikka oon aina ollut feministi, niin ei se ole ollut mitenkään ongelmatonta. Ehkä sen takia oon hakeutunut miesvaltaisille aloille, mennyt sinne miesten tontille. Kuvataiteilijana huomasin, että tarvitsin jonkun muun mediumin ilmaisulle. Mulla oli tarve kirjoittaa lyriikoita.

Kokevatko miesräppärit sinut uhkaksi? Pitääkö naisräppärinä perustella sanomisia?

En koe, että tarvitsee perustella, mutta olen itse ottanut sellaisen lähtökohdan, että mä pystyn perustelemaan kaiken mitä sanon. Yksikään laini ei ole vain heitetty, vaan siellä on aina keloja taustalla. Mutta kyllä mä huomaan, että mun on vaikeampi saada fiittejä jäbien kanssa. Haluaisin ajatella, että se on sellaista pelonsekaista kunnioitusta. Jos mä pyydän jotain jäbää fiittaamaan, niin niiden ensimmäinen ajatus on että ”vitsi, nyt mun pitää miettiä tarkemmin mitä mä kirjoitan”. Mun biiseissä fiittaavien jäbien tekstejä syynätään tarkemmin kuin silloin, kun ne on niiden omalla mukavuusalueella. Toisaalta mä oon myös ympäröinyt itseni sellaisilla ihmisillä, sellaisilla miehillä, jotka on intersektionaalisia feministejä.

Matriarkaatti-podcastissa vasta heräsimme siihen, että jengi oikeasti pitää meitä tietynlaisina auktoriteetteina. En ole itse oikein sisäistänyt sitä, ja musta tuntuu oudolta ajatella, että jengi pelkäisi mua. Enhän mä ole täydellinen. En kuulu mihinkään intersektionaalisen feminismin korkeimpaan päättävään elimeen, jossa yhdessä sovittaisiin, miten asioihin pitäisi suhtautua. Pyrin luomaan sellaisen ilmapiirin mun ympärille ihan sukupuolesta riippumatta, että jengillä on turvallinen fiilis.

 

 

Kysytäänkö sinulta usein, että vihaatko miehiä?

Ei koko ajan, mutta kysytään. Usein feminismiä syytetään miesvihamielisyydestä ja mä puhun paljon patriarkaatista, niin musta tuntuu, että miehet usein sekoittaa sen. Miehet ei ole yhtä kuin patriarkaatti ja maskuliinisuus ei ole yhtä kuin miehet. Sen takia siinä on se etuliite ”toksinen”, kun ei kaikki maskuliinisuuskaan ole toksista. Mulla on paljon maskuliinisia piirteitä ja miehillä mun ympärillä on paljon feminiinisiä piirteitä. Tuntuu välillä siltä, että toistan aina vaan samaa: ”feministit ei vihaa miehiä”. Tuntuu, että sanoo mitä tahansa, niin ei jengi halua kuunnella. Koen, että mun on tärkeää puhua näistä asioista, koska koen ne kummatkin puolet: sen altavastaajan roolin sukupuolen kautta, mutta sitten valkoisuuden kautta mulla on myös paljon etuoikeuksia. Varsinkin, kun on itse kuluttanut paljon afroamerikkalaista musaa ja rodullistettujen ihmisten tekemää kulttuuria, niin mä tavallaan samastun siihen, että tuntuu kuin syytettäisiin asioista, mitä ei ole itse voinut valita. Mutta se ei ole henkilökohtaista, eikä kukaan vaadi mitään muuta kuin sen, että itse tunnistaa omat etuoikeutensa.

Kyllä mä nuorempana kelasin, että nainen ei voi räpätä.

Lyriikoissasi puhutaan paljon seksistä. Miksi haluat korostaa sitä? Onko sekin poliittista?

On sekin joo. Mun oma kamppailu nuorempana on kiteytynyt siihen kodin ja muun kasvuympäristön ristipaineeseen. Nuorempana kävin läpi paljon sitä, että millainen on hyvä feministi ja millainen uskottava asiantuntija. Mä voin räpätä ja tehdä tosi eksplisiittisiä biisejä ja tuoda omalla pukeutumisella sitä sukupuolta ja seksuaalisuutta esiin, mutta se ei vähennä mun asiantuntijuutta millään tavalla.

Mun mielestä sellainen seksuaalisuus seksuaalisuuden vuoksi ja sen normalisoiminen on tärkeää. Kuvataiteessani on ollut seksuaalisuuden karnevalisointia. Turvasanan lähtöajatus on ehkä ollut se ristiriita, että mediakuvasto on yliseksualisoitu, mutta jengi on kuitenkin ihan hukassa oman seksuaalisuutensa kanssa. Kun 50 Shades of Grey tuli, niin yhtäkkiä oli tosi siistiä olla BDSM, vaikka jengi ei olisi edes oikeasti halunnut sitä. Että seksi on sellaista suorittamista ja pornonäyttelemistä, josta ei itse edes nauti. Se ei palvele omaa nautintoa, ja naisille se on usein heterosuhteessa sitä miehen ja mieskatseen tyydyttämistä. Mun musa on sellaista toimijuuden ja erityisesti naisen seksuaalisuuden toimijuuden haltuunottamista.

Yritätkö muuttaa maailmaa?

Ajattelen niin, että kieli muuttaa maailmaa, ja että todellisuus muokkaa kieltä. Eli kieltä pystyy muokkaamaan siihen suuntaan, että se alkaa vaikuttaa ajattelumalleihin. Ja toki myös omalla esimerkillä: kyllä mä nuorempana kelasin, että nainen ei voi räpätä. Tavallaan se, että mä räppään ja julkaisen materiaalia on jo iso juttu, koska se muuttaa todellisuutta. Kyllä mä uskon, että muutos on vääjäämätön ja haluan mielellään olla siinä mukana. Voi olla liian mahtipontista sanoa, että haluan muuttaa maailmaa, mutta ainakin vähän ohjata sitä tiettyyn suuntaan, että se lähtisi muuttumaan.

 

Kuka luulet olevasi, Rami Kiiskinen?

Kuka luulet olevasi, Rami Kiiskinen?

Hauska kysymys, koska en luule olevani kukaan, vaan olen. Nimeni on Rami Kiiskinen ja olen 21-vuotias. Olen kotoisin Joensuusta, mutta tällä hetkellä asun Helsingissä.

Drag-artistina olen nimeltäni Raija K. Myöskään dragia tehdessäni en ole koskaan esittänyt ketään, vaan olen ollut oma persoonani.

TEKSTI Laura Horsmanheimo KUVA Pinja Ylioja

Olet aloittanut drag-artistina vastikään. Millaiseksi olet kokenut piireihin sisään pääsemisen?

Kyllä, en ole vielä esiintynyt dragissa lavalla. Esiintyminen on kuitenkin tähtäimessä. Tähän mennessä olen käynyt ulkona viettämässä iltaa dragissa ja ottanut kuvia studiossa.

Koska Suomessa on melko vähän drag-artisteja, periaatteessa tunsin tai tiesin lähes kaikki heistä entuudestaan. Minulle oli helppoa päästä mukaan piireihin, koska monet alalla olivat jo kavereitani. He ovat olleet tosi kannustavia, ja esimerkiksi Suomessa tunnetut drag-artistit Kalkkuna ja Jere Sivonen ovat antaneet minulle vinkkejä muun muassa meikkaamiseen.

Olen kuitenkin kuullut, että toisinaan uusia tulokkaita saatetaan katsoa hieman epäileväisesti ja sen vuoksi piireihin mukaan pääseminen voi olla haastavaa.

Mistä sait innostuksen drag-artistina aloittamiseen?

Sen lisäksi, että monet ystäväni tekevät dragia, innostusta on luonut halu tuoda omaa femme-persoonaa esille. Miellän itseni mieheksi ja homomieheksi, mutta saatan siviilissä käyttää joskus korkkareita kaupungilla. Miehenä en kuitenkaan pukisi mekkoa päälleni. Kun taas laitan peruukin päähän ja meikkaan, voin tehdä niin. Se on kivaa, koska olen aina tykännyt vaatteista, meikeistä, muodista, hiustenlaitosta, korkkareista ja tällaisista kauniista asioista.

Millainen oli ensimmäinen kerta drag-maskissa?

Hirveän jännittävä! Onneksi kaverini meikkasi minut ja sain kaiken tarvittavan lainaan. Monesti sanotaan, että on tehtävä paljon töitä kerätäkseen kasaan vaatteet, peruukit ja kengät. Minun kohdallani tämä ei muodostunut esteeksi, koska sain apua alalla kauemmin viihtyneiltä.

Avasi todella silmiä, kun sain kokeilla, miltä tuntuu olla kaupungilla naisen näkösenä. Osaan asettua naisen asemaan, kun nyt tiedän, miten erilailla miehet katsovat, jos julkisilla paikoilla liikkuu esimerkiksi lyhyt mekko yllään.

Vaikka esiintyjä henkilökohtaisesti mieltäisi tekevänsä dragia nimenomaan viihteen, ei kannanoton vuoksi, katsoja voi saada show’sta ymmärrystä siitä, ettei sukupuoli ole vain kaksi roolia.

Millainen on Suomen drag-skene?

Yhteisö on pieni ja siksi hyvin tiivis. Vuosittain Suomessa järjestetään Drag Battle ja Drag Artist Show. Ne ovat tapahtumia, joissa aloittelijat voivat ponnistaa pinnalle. Suunnitelmissani on osallistua syksyllä Drag artist show’hun. Pride-kulkueessa Suomen drag queenit kulkevat omassa joukossaan ja heillä on omat banderollit. Yhteisöllisyyttä osoittaa myös se, että toiset tekevät yhteiskeikkoja. Pääasiallisesti showt sijoittuvat isoimpiin kaupunkeihin, mutta jotkut kiertävät esiintymässä myös pienemmissä kaupungeissa.

RuPaul on alan suurimpana pidetty kansainvälinen nimi. Hänen lausuntonsa siitä, etteivät transsukupuoliset voi kilpailla hänen RuPaul’s drag race -showssaan, on herättänyt viime aikoina kuohuntaa drag-piireissä. Onko aiheesta keskusteltu Suomessa? Mitä mieltä itse olet?

Kuulemani mukaan kyseisestä tapauksesta ei ole erityisemmin puhuttu. RuPaulin kannanotto on voinut puhututtaa yksittäisiä ihmisiä, mutta julkista kuohuntaa ei ole ollut havaittavissa.

Mielestäni transsukupuolinen voi ilman muuta esiintyä drag-artistina. Suomessa kuka tahansa voi osallistua drag-kilpailuihin: rajoituksia ei ole, eikä mitään alkuperää syrjitä. Konkreettisena esimerkkinä Suomen drag-piireissä esiintyy Theodora Rex, joka on nainen ([biologisesti] naiseksi syntynyt ja mieltää itsensä naiseksi) ja pukeutuu mieheksi, joka tekee nais-dragia. Drag ei siis ole millään tavalla sukupuolisidonnaista. Lisäksi on olemassa drag kingejä eli naisia, jotka tekevät mies-dragia.

Drag on esiintyjän oma itseilmaisun keino ja taiteenlaji – taiteen määrittelee jokainen itse lähtökohdistaan riippumatta. Miksen minäkin voisi miehenä pukeutua naiseksi, joka tekee drag kingiä. Meillä on aika hyvällä mallilla Suomessa asiat.

Myös Suomessa on kirjoitettu, etteivät drag -artistit pidä itseään suvaitsevaisuuden lähettiläinä. Mitä mieltä olet tästä?

Drag on pääasiassa viihdettä, show’ta ja bisnestä. Toisaalta siinä ollaan tekemisissä vähemmistöjen kanssa, joten show’n ohella voi halutessaan olla suvaitsevaisuuden lähettiläs. Dragia tehdessäni voisin ihan hyvin ottaa kantaa asioihin omalla show’llani. Alalla ei ole sääntöjä, joten jokainen voi olla sellainen, kun haluaa.

Koetko, että alalla kauan esiintyneiden ja uusien tulokkaiden mielipiteet esimerkiksi transkysymyksestä eroavat toisistaan? Ovatko alan uudet tulokkaat yleisesti ottaen vanhoja suvaitsevaisempia?

Vastaukset transkysymykseen ovat varmasti jokaiselle henkilökohtaisia. En usko mielipiteiden noudattavan nuoret-vanhat -jakoa.

Kuitenkin nuorten ja vanhojen, monta vuotta dragia tehneiden välillä voi olla joitakin mielipide-eroja. Moni konkari saattaa tehdä hyvin perinteistä dragia, kun taas uusilla tulokkailla voi olla nuorekkaampaa näkökulmaa. Tämän vuoksi saattaa syntyä keskustelua siitä, onko nuorempien artistien drag “oikeaa” dragia ja voiko sitä tulla esittämään perinteistä dragia harjoittavien show’hun.

En kuitenkaan usko, että keskustelusta on varsinaista haittaa – tietenkin ihmisillä on erilaisia mielipiteitä. Tätä voidaan verrata esimerkiksi siihen, jos ihminen menee taidenäyttelyyn ja näkee taulun, jota ei pidä taiteena. Luonnollisesti siitä huolimatta hän jättää kyseisen taulun seinälle. Sama pätee dragissa: vaikka kaikki ei välttämättä jokaisen mielestä ole “oikeaa” dragia, kyse on itseilmaisusta eli yhtä lailla oikeasta tavasta tehdä taidetta.

Vaikka kaikki ei välttämättä jokaisen mielestä ole “oikeaa” dragia, kyse on itseilmaisusta eli yhtä lailla oikeasta tavasta tehdä taidetta.

Miten määrittelet mainitsemasi perinteisen drag-artistiuden? Entä millaista on nuorekas drag?

Perinteinen drag-artisti esittää monesti hyvin perinteisiä hahmoja; Suomessa tällaisia ovat esimerkiksi Paula Koivuniemi ja muut tunnetut iskelmälaulajat. Yleensä [perinteisessä dragissa] tehdään hyvin vahva drag-meikki, jossa esimerkiksi peitetään omat kulmakarvat kokonaan ennen uusien piirtämistä. Koko meikki tehdään överiksi ja hiusten on oltava mahdollisimman isot. Ja mekoissa on kauheasti paljetteja.

Itse tykkään toteuttaa modernimpaa tyyliä. Minulla saattaa olla esimerkiksi suorat ja lyhyet hiukset ja modernit vaatteet, ei välttämättä mitään paljettimekkoa. Silmämeikki on vahva, mutta sen on tarkoitus olla kaunis.

Keskustelussa on sivuttu myös kysymystä siitä, pyrkiikö drag-ala haastamaan binääristä sukupuolijakoa. Onko drag-artistina esiintyminen poliittista? Pyritäänkö sillä ottamaan kantaa?

Tietenkin drag taidemuotona itsessään on osoitus siitä, että esiintyjän mielestä on hyväksyttävää käyttää mekkoa ja korkokenkiä miehenä. Kuitenkaan binäärisen sukupuolijakauman purkaminen ei ole välttämättä drag-esiintyjän tavoite, joten en pidä dragia ensisijaisesti poliittisena toimintana. Vaikka esiintyjä henkilökohtaisesti mieltäisi tekevänsä dragia nimenomaan viihteen, ei kannanoton vuoksi, katsoja voi saada show’sta ymmärrystä siitä, ettei sukupuoli ole vain kaksi roolia.

Drag on niin moninaista, että jokainen voi itse luoda sellaisia mielikuvia, joita haluaa. Mielipiteensä voi saada dragin kautta taiteen keinoin esille erityisesti aiheissa, jotka ovat muuten todella herkkiä tai joista ei keskustella paljon julkisesti.

Keino, jolla ihmisiin voi todella vaikuttaa dragillä, on mielestäni dragissa esimerkiksi baariin tai kaupungille meneminen. Valtaosa ihmisistä ei tule koskaan elämänsä aikana katsomaan drag-show’ta. Kaupungilla nämäkin ihmiset näkevät siellä liikkuvat drag-artistit.

Kuka luulet olevasi, Petra Laiti?

Kuka luulet olevasi, Petra Laiti?

Olen muuttanut paljon, joten kuka olen ja mistä tulen -kysymyksiin on vaikea vastata. Saameksi nimeni on Ásllat-Mihku Ilmára Mika Petra ja suomeksi Petra Laiti. Olen kotoisin Inarista ja äidinkieleni on pohjoissaame.

TEKSTI Helmi Partanen KUVAT Karoliina Redsven

Kävin Saamenmaalla päiväkotini, mutta sen jälkeen olen asunut ympäri Suomea ja Ruotsia. Opiskelen Hankenin kauppakorkeakoulussa, josta valmistun tänä keväänä kandiksi. Toimin Suomen Saamelaisnuoret ry:n puheenjohtajana ja Suomen Ylioppilaskuntien Liiton varapuheenjohtajana. Mitä aktiivisemmin olen toiminut Saamenmaalla järjestömaailmassa, sen korkeammalle olen päässyt myös yliopistojärjestöissä. Olen järjestöjäärä ja somehuutelija, mutta en täysin koe itseäni aktivistiksi. Työni on pääasiassa kannanottoja, ei nyrkki pystyssä heilumista. Siinä on kyse perusoikeuksien toteutumisesta: vaikka oikeudesta käydä hammaslääkärissä omalla äidinkielellä. Työni on edunvalvontaa.

Miltä tuntuu joutua vastaamaan kokonaisen kansan puolesta?

Se on uuvuttavaa, vaikka haluan puhua saamelaisasioista ja minulla on niistä paljon sanottavaa. Niin kauan, kun yhden saamelaisen mielipiteestä voidaan sanoa, että nyt saamelaiset ovat tätä mieltä, yksilölle jää valtava vastuu. Medialle puhuessa joutuu tasapainottelemaan kolmen tekijän välissä: ulkomaailmasta katsoen meitä pidetään niin pienenä kansana, että yhden mielipiteen kysyminen riittää kattamaan koko kansan mielipiteen. Toisaalta taas katsotaan, että ei ole tarpeeksi saamelainen, jos ei osaa vastata ja joka tapauksessa ulkomaailmalla on jo valmiiksi ajatus siitä, että olemme erimielisiä. Monesti suomalaisissa medioissa minut esitellään saamelaisnuorten puheenjohtajana, vaikka johdan vain sen nimistä järjestöä. Eivät kaikki saamelaisnuoret ole sen jäseniä, eikä minulla ole harhakuvia siitä, että edustaisin kaikkien saamelaisten mielipidettä. Mutta ei sitä koskaan kirjoiteta haastatteluissa.

A-studiossa saamelaisten kansallispäivän ”kunniaksi” puhuttiin siitä, kuka on aito saamelainen. Mikä tässä keskustelussa mättää?

Aloitin kirjoittamaan aiheesta tekstiä ja siitä tuli hetkessä seitsemän sivua pitkä. Suomalaistoimittajat eivät ymmärrä valtaansa julkiseen mielipiteeseen. Ajatellaan, että nyt tehdään rohkea ja uudenlainen juttu, mutta keskustelu ei sisällä mitään, mitä saamelaisyhteisössä ei olisi käsitelty jo vuosikymmeniä. Yle repi auki haavoja yhteisössä ja lisäsi epäluottamusta valtaväestöön. Ne ihmiset, jotka jutussa esitettiin pahiksina, tuntevat olonsa huijatuksi. Jutussa vääristeltiin sanoja, vedottiin virheellisesti poronhoitolakiin ja tuotiin esiin käytännössä jokainen saamelaisvastainen argumentti. Ylellä on saamelaisosasto, jolta olisi voitu kysyä näkemyksiä, siitä millaista identiteettikeskustelu oikeasti Saamenmaalla on. Keskustelussa näkyy konkreettisesti ja irvokkaasti valtasuhteet: saamelaiskeskustelun moderoi suomalainen toimittaja.  

Työni on pääasiassa kannanottoja, ei nyrkki pystyssä heilumista. Siinä on kyse perusoikeuksien toteutumisesta: vaikka oikeudesta käydä hammaslääkärissä omalla äidinkielellä.

Ellos Deatnu! on aktivistiryhmä, joka kesällä 2017 valtasi Tenonjoelta saaren julistaen sen moratorioksi, jossa ei lainmukaiset kalastussäännökset päde. Olit liikkeessä mukana ja toimit myös Twitterin päivystävänä saamelaisena. Milloin koet olevasi vaikuttavimmillasi?

Vastaus riippuu paljon siitä, minkä kokee tärkeäksi asiaksi vaikuttaa. Moratoriokesä oli henkilökohtaisesti yksi elämäni tärkeimpiä tapahtumia. Valtauksen takana oleva Ellos Deatnu!  -liike pyrkii vaikuttamaan alkuperäisväestön elinkeinoja rajoittavaan lainsäädäntöön, mutta tärkeintä moratoriokesässä oli voimaantumisen tunne. Tuli olo, että teemme historiaa. Ulkomaailmassa olen varmaan vaikutusvaltaisimmillani kun esiinnyn mediassa ja teen kannanottoja YK:n alkuperäiskansojen foorumin kautta, mutta moratoriokesä opetti minulle mitä on vaikuttaminen saamelaisessa yhteiskunnassa. Se on erilaista.

Twiittasit, että töihin meno Gáktissa pelotti. Minkälaista rasismia saamelainen kohtaa suomalaisessa yhteiskunnassa?

Ei työyhteisöni minua pelota, mutta oivallus siitä, että voin ja saan mennä Gáktissa töihin, oli minulle henkilökohtaisesti suuri harppaus. Rasistinen käytös on monenlaisia reaktioita, ja olen joutunut kohtaamaan koko skaalan. Joku voi humalassa heittää, että ”kiva mekko”, tai turisti voi kysyä valokuvaan. Koulussa minulta kyseltiin, tiedänkö mikä on kristinusko, asunko talossa ja onko siellä netti. Sitten on ihan avointa vihamielisyyttä, netissä ja kasvotusten. Koettua rasismia vähätellään. Kerran ryhdyin toimenpiteisiin nettihäirikön vihapuheen vuoksi. Asiasta vastaava virkamies sanoi minulle ”ihanaa, että sulle tämä asia on niin tärkeä”.

Yle esitti nunnukka-sketsit uudestaan varoitustekstien kanssa. Voiko rasistisia lausuntoja esittää niiden kritisointitarkoituksessa vahvistamatta stereotypioita?

Kysymykseen on eri vastaukset vähemmistöstä riippuen. Kyse on valtaväestön pohjatietämyksestä: jos stereotypiat ovat aina se asia, josta puhutaan, niin se on ainoa, josta ihmiset tietävät. Stereotypioista on silti tärkeää puhua. Erityisesti saamelaisten kohdalla, koska stereotypiat pohjautuvat virheellisyyteen ja valheellisuuteen, jotka tulee oikaista, mutta keskustelu ei voi jäädä siihen. Stereotypioita murtaessa täytyy pitää mielessä, ettei saamelaisilla ole velvollisuutta avata kulttuuriaan. Kysyjän täytyy muistaa vastuunsa henkilökohtaisista asioista kysyttäessä. Vähemmistön edustajan halu olla vastaamatta voidaan tulkita niin, että stereotypia vahvistuu: en halua avata omia ajatuksiani kenelle saamelaisidentiteetti kuuluu, mutta ei se tarkoita, että asia olisi minulle ongelmallinen.

Millaisia toimenpiteitä nyt kaivattaisiin saamelaisasioiden hoitoon?

Ihannetilanteen kuvailu on hankalaa, koska saamelaisena ei pääse vailla rasitteita kertomaan mitä haluaisi. Olemme tottuneita pyytämään minimistä murto-osaa. Saamelaiskäräjillä ei ole oikeutta pysäyttää haitallisia hankkeita, kuten Jäämerenradan rakennusta. Käräjiltä kysytään mielipide, mutta sitä ei tarvitse ottaa huomioon. Lisäksi Saamelaiskäräjien äänioikeuden myöntäminen korkeimmassa hallinto-oikeudessa vahingoittaa käräjien toimintaa. Saamelaisten aseman parantuminen ei kuitenkaan edellytä pelkästään tietoa saamelaiskysymyksistä, vaan ymmärrystä vähemmistöistä ja etnisyydestä globaalilla tasolla. Suomessa keskustelu valkoisten etuoikeuksista on vasta lapsenkengissä. Yhteiskunta on sokea niille kuiluille, joihin vähemmistöjen edustajat valtaväestön etujen mukaisissa rakenteissa putoavat. Eteenpäin mennään kuitenkin vauhdilla, ja vähemmistöjen välisellä yhteistyöllä on siinä iso rooli.

Suomessa keskustelu valkoisten etuoikeuksista on vasta lapsenkengissä. Yhteiskunta on sokea niille kuiluille, joihin vähemmistöjen edustajat valtaväestön etujen mukaisissa rakenteissa putoavat.

Alkuvuodesta käynnistyi Suomen valtion saamelaisiin kohdistamia toimenpiteitä tutkiva sovintokomissio. Uskotko komission onnistumiseen?

Nyt on käynnissä oikeastaan vasta komission pohjustaminen: keskustelu siitä mitä komissiolta halutaan ja mikä on kenenkin rooli. Olin mukana paneelissa, jossa eri-ikäiset ja -taustaiset saamelaiset kertoivat kokemuksistaan esimerkiksi pakkoassimilaatiosta. Tarve päästä puhumaan omista ja yhteisön traumoista on suuri. Kun joku kertoo kokemuksistaan, koko yhteisö pääsee purkamaan suruaan. Prosessia kuitenkin painaa luottamuksen puute valtioon ja valtaväestöön: esimerkiksi A-studion kaltaiset esimerkit rapauttavat tätä luottamusta. Suomalaisessa yhteiskunnassa kaivataan ymmärrystä siitä, että komission esiintuomat asiat tulevat olemaan raadollisia. Se on epämukavuutta, joka yhteiskunnan on koettava päästäkseen eteenpäin. Trauman uudelleen eläminen on saamelaiselle rankkaa, ja siksi se täytyy toteuttaa hyvin. Komissio ei kuitenkaan saa olla vain valtion tarjoamaa terapiaa. Valtion tulee oppia opikseen ja ryhtyä konkreettisiin toimenpiteisiin. Onnistuessaan komissio on dialogia kolmikannassa: valtion, saamelaisten ja valtaväestön kesken.

Millainen on hyvä suomalainen liittolainen saamelaisille?

Tunnista tilanne, jossa olet tietämätön. On hetkiä, joissa saamelainen on parempi puhumaan. Ei se tarkoita, että kaikkea tarvitsee vastaanottaa kyseenalaistamatta, vaan että kyseenalaistaa omat luullut tietonsa. Se, että on tavannut saamelaisen pari kertaa ei ole verrattavissa saamelaisen todellisuuden tuntemiseen.

Millainen on Petra Laitin osuus tulevaisuudessa saamelaisasioiden edistämisessä?

En osaa ajatella pitkälle tulevaisuuteen, sillä minulle on tapahtunut lyhyessä ajassa paljon. Liityin vasta kaksi vuotta sitten Saamelaisnuoriin ja perustin blogini neljä vuotta sitten. Twitterissä olen ollut aktiivinen puoli vuotta. Minulla on ollut valtava nousukiito päällä jo pitkään, mutta en koskaan ajatellut, että tämä olisi osani. On olemassa vain yleinen toive siitä, että jollain tavalla voin olla avuksi.

Kuka luulet olevasi, Heikki Pursiainen?

Kuka luulet olevasi?

Olen tämmöinen keski-ikäinen perheenisä, entinen ajatuspajamies ja nykyinen yrittäjä. Kai se kuva, jota mä olen itsestäni yrittänyt projisoida, on sellainen räväkkä liberaali.

TEKSTI JA KUVA Vivi Säiläkivi

Yleensä ihmiset ovat ihan hyvin ymmärtäneet, millainen mä olen. Aina silloin tällöin joku yksinäinen Twitterin susi esittää näkemyksiään. Milloin mä olen vihervasemmiston edustaja ja milloin puolestaan pääoman juoksupoika. Joskus sitä kuulutaan äärioikeistoon ja joskus taas maahanmuuttajia hyysäävään vasemmistoon. Yleensä ottaen nämä ovat yksittäistapauksia. Mä olen itselleni paljon ristiriitaisempi kuin miltä mä ulospäin näytän.

Mitä teet tällä hetkellä ja miksi?

Tällä hetkellä suurimman osan työajasta vie meidän uusi Mustread-media. Sanoisin, että sisällöntuotanto, juttujen kirjoittaminen, on aika lailla dominoinut. Kun laskee perhe-elämän päälle, ei siihen paljon muuta jää. Tänään haastattelin Keskustan kansanedustaja Katri Kulmunia ja täytyy sanoa, että haastattelujen purkaminen on aika tylsää ja vaativaa hommaa.  

Mä olen huono pohtimaan mun omia motiiveja. Kun erkaannuin laskujohteisesta tutkijan urasta ja menin Liberaan, siitä lähtien olen elättänyt itseni kirjoittamalla ja puhumalla. Työ Mustreadissa on luonteva jatko. Liberahan oli kivaa työtä. Suurin syy lähteä oli se, että mahdollisuus tarjoutui. Olen aina ajatellut, että olisi kiva jotenkin käyttää Liberassa opittuja taitoja laajemminkin kuin vain ajatuspajaraporttien ja blogien kirjoittamiseen.

Mulla ei ole suurta narratiivia elämästä. Olen aina vähän ajelehtinut paikasta toiseen ja tarttunut tarjouksiin, jos niitä on tullut. Sanoisin, että mulla on jonkinlainen palo yhteiskunnalliseen keskusteluun, yhteiskunnasta kirjoittamiseen ja yhteiskunnan ajattelemiseen. Se on varmaan syy, miksi mä olen tässä nykyisessä työssä Mustreadissa.

Millä perusteella Mustread, vain päättäjille sisällön ilmaiseksi tarjoava media, on perustettu?

Mustread perustuu sille ajatukselle, kuinka tehdä korkeatasoisesta yhteiskunnallisesta journalismista taloudellisesti kannattavaa. Tää on sellainen viisasten kivi, jota monet ovat miettineet ja Mustread on yksi yritys siihen suuntaan. On oltava jokin liiketoimintamalli, joka tekee laadukkaan yhteiskunnallisen journalismin tekemisestä mahdollista.  

Meillä on pyrkimys erittäin vahvasti riippumattomaan journalismiin. Jos ristiriitaa tulee kannattavuuden ja journalismin välillä, journalismi voittaa. Totta kai olisi höpsöä teeskennellä, ettei tällaisia ristiriitoja tulisi, ja siksi niihin pitää valmistautua.

Kumpi menee edelle: journalistiset ideaalit vai päättäjien kohdeyleisöksi myyminen?

En missään tapauksessa olisi lähtenyt hankkeeseen mukaan, jos tässä ei olisi menty journalistiset ideaalit edellä. Meidän liiketoimintamallissa ei ole mitään erikoista. Ainoa, mikä poikkeaa, on se, että kohdeyleisö on erilainen kuin massalukijakunnalle suunnatussa mediassa. En näe ristiriitaa siinä, että meidän mediassa on tilausmaksu. Kukaan ei ole sitä mieltä, että New York Times ei täytä demokraattisen julkisuuden ideaaleja, koska siinä on tilausmaksu. En tiedä, mikä siinä on ihmeellistä, että toinen joutuu maksamaan muutaman kympin kuussa ja joku saa median ilmaiseksi.

Onko teillä erityistä agendaa, jonka perusteella haluatte vaikuttaa päättäjien toimintaan?

Meillä on samanlainen halu vaikuttaa päätöksin kuin muillakin laatumedioilla eli luoda tietoa, näkökulmia ja analyysiä, jotka voivat auttaa päätöksenteossa. Haluamme, että päätöksentekijät tekevät informoituja päätöksiä ja itse harkitsevat oman aatteensa nojalla, millaisia hyvät päätökset ovat. Meidän eetos on asiantuntijaorganisaatioeetos eli jokainen on asiantuntija omalla alallaan ja saa oman asiantuntemuksensa perusteella päättää, mistä haluaa kirjoittaa. Me ei voida pyrkiä kattavuuteen, kun meidän resurssit ei siihen riitä. Esimerkiksi yksi juttu jonka kirjotin, oli mekanismisuunnittelusta ja sen suhteesta opiskelijavalintoihin. Ajattelin, että se on sellainen juttu, josta ei ainakaan siinä laajuudessaan voi muista paikoista lukea.  

Tarkoitus on, että faktat ovat oikein. Tärkeää on myös, että julkaistavat jutut perustuvat tutkimukseen. Johtuen lukijakohderyhmästä ja resurssien määrästä me kirjotetaan valikoivasti asioista, jotka ovat meidän mielestä tärkeitä ja kiinnostavia.  

Mitä mieltä olet ”always follow the money” -lausahduksesta?

Se on monessa asiassa oikein hyvä lähtökohta. Jos tarkastelee instituutioita, joiden keskeinen periaate on välittää varallisuutta, silloin on syytä seurata sitä, minne raha menee. Kunnallisessa päätöksenteossa keskeisenä asiana on, että kunta verottaa ja jakaa uudestaan verovarallisuutta sekä tekee päätöksiä asioista, jotka suoraan vaikuttavat ihmisten taloudelliseen hyvinvointiin.  

Median ei ole taloudellisesti optimaalista tehdä, sitä mitä sen mainostajat, sponsorit tai jopa tilaajat haluavat. Jos ajattelee median toimintalogiikkaa, luotettavan maineen hankkiminen on taloudellisesti erittäin arvokasta. Kaupallisen median voi olla järkevää tehdä sellaisia päätöksiä, jotka eivät ole sille lyhyellä aikavälillä taloudellisesti edullisia, jos se pystyy sillä osoittamaan luotettavuutensa. On taloustieteellisen analyysin näkökulmasta virheellinen tulkinta, että media toimii äänitorvena niille, joilta se saa rahat. Joskus journalistien ja mediatutkijoiden keskuudessa kuulee kummallista ajattelua siitä, että kaupallinen media on synnynnäisesti epäluotettava, koska se joutuu hakemaan markkinoilta oman rahoituksensa. Voi aivan hyvin olla liiketaloudellisesti kannattavaa olla puolueeton. Se voi olla just se tuote, mitä se media myy.

Ajattelen, että ihmisillä on paljon muitakin vaikuttimia kuin raha. Rahan mahdollistamat asiat ovat yksi merkittävä motiivi, mutta tuskin se tyhjentävästi kuvaa, mitä tehdään.  

Oletko koskaan epäillyt itseäsi?

Ne hetket, kun en epäile itseäni ovat aika poikkeuksellisia. Ei mulla ole mitään erityisen vahvaa luottamusta omiin kykyihini.

Onko mielestäsi olemassa jotain selkeää suuntaa, johon yhteiskuntaa pitäisi kehittää?

Suomea voitaisiin sysätä muutama piiru liberaalimpaan suuntaan markkinataloudessa ja arvoissa. Muihin Pohjoismaihin verrattuna Suomi on aika konservatiivinen maa. Poliittisen päätöksenteon täytyy olla taustalla ainakin markkinatalouden edistämisessä. Se, miten suomalaiset saadaan olemaan vähemmän konservatiiveja, on hankalampi juttu.  

Mulla ei ole illuusioita siitä, että saisin tuotoksillani aikaan mielipidemuutosta. Luulen, että niitä lukevat ihmiset, joilla on aika lailla samat arvot kuin mulla. Luulen, että vaikutusmahdollisuuteni arvokonservatiivisuuteen ovat aika vähäiset.  

Lainsäätäjillä tosin voisi olla liberaalimpi asenne. Lapsille tyrkytetään Jeesusta päiväkodeissa ja tätähän arvokonservatiivit kannattavat, mutta jos ajattelee amerikkalaista perinnettä, niin siellähän voi hyvin olla sekä konservatiivi että sitä mieltä, että Jeesus on sellainen asia, joka ei kuulu kouluihin.

Olisi hyvä, että ihmiset, jotka itse haluavat elää konservatiivisesti ajattelisivat, että valtion tehtävä ei ole puuttua siihen, mitä ihmiset ajattelevat. Tämän luulisi olevan monille konservatiiveille siedettävä ajatus. Mutta Suomessa on konservatiiveja, jotka haluavat, että valtio hoitaa myös uskonnolliset asiat. Sellaista ymmärrystä heiltä toivoisin, että liberaalissa yhteiskunnassa konservatiiveilla on oikeus olla konservatiiveja, mutta heillä ei ole oikeutta pakottaa muille konservatiivista elämäntapaa.