Tahdotko nähdä sinistä?

Kuinka vaikeaa on erottaa sininen ja vihreä toisistaan? Sehän on helppoa. Vai onko?

TEKSTI Erik Räsänen

Namibialaisheimo, jonka kielessä ei ole jaottelua siniseen ja vihreään, asetettiin tekemään yksinkertaista testiä: tietokoneen ruudulle ilmestyi kaksitoista neliötä, joista yksitoista oli vihreitä ja yksi sininen. Tehtävä oli etsiä sininen. Testi olisi esimerkiksi meille suomalaisille naurettavan helppo, mutta heimolaisille se tuotti vaikeuksia: sinisen neliön löytämisessä kesti kauan ja virheitä tapahtui yllättävän paljon.

Sininen väri tarjoaa kiinnostavan näkökulman kielen vaikutuksesta ajatteluun. Kieli kehittyy usein erotellen alkuun tumman ja vaalean, sitten nimeten punaisen, keltaisen ja lopulta vihreän. Sininen käsitetään vihreän sävynä, kuten namibialaisheimon tapauksessa, kunnes kielen kehittyessä se eroaa omaksi värikseen.
Antiikin ajan klassikkoeepos Odysseiassa merta kuvaillaan viinintumman väriseksi, ja muissakin aikalaiskuvauksissa taivasta ja merta kuvaillaan yhtä mielenkiintoisilla ilmaisuilla. Oudosti yksikään antiikinaikainen teos ei kuvaile näitä sinen symboleja sinisiksi.
Nykyaikana itsestäänselvyydeltä tuntuva värikartta on yllättävän tuore – esimerkiksi japanin kieleen vihreän ja sinisen erottelu saapui toisen maailmansodan jälkeen länsimaiden vaikutuksesta. Ihmissilmä on nähnyt sinistä kautta aikain, mutta sitä ei ole osattu aina havaita. Vasta kieli on tehnyt sinisestä helposti tunnistettavan: sille on annettu nimi.

Kielen vaikutuksesta ajatteluun on toistaiseksi olemassa valitettavan vähän tutkimusta. Toistaiseksi ilmaan on kuitenkin heitetty joitain ajatuksia. Väitetään, että saksan ja espanjan kaltaisissa kielissä, joissa sanat voivat olla maskuliinisia, feminiinisiä tai neutraaleja, esiintyy enemmän sukupuolisyrjintää. Ihmiset, joiden äidinkielessä ei ole futuuri-muotoa, väitetään sijoittavan rahojaan hanakammin, koska kieli ei tee selkeää erottelua nykyhetkeen ja kaukaiseen tulevaisuuteen. Aika näyttäytyy aikajanan sijasta enemmänkin ympyrämäisenä, jolloin sijoitus kannattaa tehdä heti, sillä tulevaisuus on nyt.
Väitteissä on spekuloivia piirteitä, mutta ne herättävät ajatuksia. Voiko esimerkiksi Suomen edelläkävijäasemaa sukupuolten välisen tasa-arvon toteuttajana selittää se, ettei kielessämme ole erillistä hän-pronominia miehille tai naisille?

Yksilön kielitaidon kehittyessä myös kyky ajatella kehittyy: yliopisto-opiskelijan olisi vaikea käsitteistää oppimaansa samalla sanavarastolla kuin seitsemänvuotiaana. Kieli jäsentää ajattelua, se toimii työkaluna maailman ymmärtämiseen.
Eläinten parissa kasvaneet susilapset ovat ääriesimerkki siitä, millaista elämä on ilman äidinkieltä: ihmisten keskelle myöhemmin päätyneet villilapset ovat oppineet parhaimmillaankin vain muutaman sataa sanaa, eikä kommunikointi toisten ihmisten kanssa tahdo onnistua. Äidinkielettömälle on mahdotonta – tai ainakin hyvin vaikeaa – selittää, mitä ovat ironia, aurinkokunta tai ihmisoikeusongelmat.

Äidinkielen osaaminen on laskussa. Nykynuoret lukevat entistä vähemmän. Vaikka Suomi on edelleen Euroopan kärkeä Pisa-testeissä, on peruskoululaisten kyky ymmärtää luettua heikentynyt. Äidinkielen ylioppilastutkinnon vaatimuksia on jouduttu höllentämään, ja jopa yliopistomaailmassa nuorten kielitaidon rapautuminen huolestuttaa. Hektisessä kosketusnäyttömaailmassa ei ole aikaa lukea tai kehittää kieltään. Koska kieli avartaa maailmaa, kehitys on surullista – aivan kuin meillä ei olisi enää aikaa nähdä sinistä.

Silloin maailma alkaa näyttää valitettavan harmaalta.

Sivistä itseäsi, sillä lopulta kaikki on sattumaa

Palstalla Median alumnit valmistavat opiskelijoita työelämään

TEKSTI Pekka Torvinen

Valmistuin joulukuussa 2013. En tiennyt tulevaisuudestani mitään, ei minulla ollut suunnitelmia suuntaan eikä toiseen. Pro gradu -tutkielmastani olin saanut eximian ja arvostelijalta sekä ohjaajaltani kehotuksen jatkaa tutkijan uraa, mutta yliopistolle jääminen ei houkuttanut. Loputon apurahahelvetti ja uraputken lähes täydellinen puuttuminen – Suomessa tutkijanuran kehityksestä ei ole mitään takeita, oli väitöskirjasi käytännössä miten hyvä tahansa – saivat minut suuntaamaan uutisten puolelle, joita olin viimeksi tehnyt kesällä 2012 MTV3:lla – paikassa, josta en liiemmin pitänyt.

Suunnata johonkin antaa ymmärtää, että olisin aktiivisesti valinnut, mihin lähden. Tietenkään näin ei ollut. Minulla sattui vain käymään erittäin hyvä tuuri. Pääsin haastatteluun Helsingin Sanomiin, mutta minua ei valittu haastateltuun tehtävään. Viikon päästä sain kuitenkin puhelun, jossa minulle tarjottiin eri tehtävää. Sanoin kyllä, ja sen jälkeen töitä on riittänyt HS:n eri osastoilla joko täysipäiväisenä työntekijänä tai tarvittaessa töihin tulevana, jolloin työtunteja on usein ollut jopa 50 viikossa. Vain vuoden HS:ssä työskentelyn jälkeen tuurasin jopa uutispäällikköä parin vuoron ajan. Sen lisäksi olen tehnyt joutessani freetöitä sekä käsikirjoittanut HS:n Uutisraportti-uutissatiiria, johon ohjelman juontaja Tuomas Peltomäki minut kutsui.

Lisäksi kevääksi 2016 minua pyydettiin sijaiseksi Talentumin Mediuutisiin. Päätin ottaa tehtävän vastaan sekä hetkellisesti varman tulonlähteen että sivistyksen kannalta. Sosiaali- ja terveysasioiden merkitys tässä maassa ja maanosassa ei tulevaisuudessa ainakaan vähene. Kesällä palaan jälleen Helsingin Sanomien kaupunkitoimitukseen – paikkaan, joka tuntuu melkein kodilta, niin hauskaa siellä on ja niin luontevaksi tunnen siellä oloni.

Vaikka minulla ei ole vakituista työpaikkaa, en voi valittaa nykyisestä tilanteestani. Mikä tärkeintä, kaikki on Median ansiota. Olin jo menettänyt toivoni HS:n suhteen, kun opiskelupiireistä tuntemani Jussi Pullinen soitti ja tarjosi minulle eri pestiä organisaatiosta. Puhun mieluummin ystävien ja kaverien hankkimisesta kuin verkostoitumisesta, mutta sen merkitystä ei käytännössä voi liioitella. En olisi todennäköisesti koskaan päässyt näyttämään taitojani HS:llä ilman Mediasta saamaani kontaktia.

Niin tärkeitä kuin oman alan kaverit ovatkin, ovat muiden alojen kaverit itse uutistyössä tärkeämpiä. Niistä saan kiittää aikaani Karjalaisessa Osakunnassa. On juttuja, jotka eivät olisi koskaan valmistuneet ilman osakuntakaveriverkostoa. Viime vappuna kirjoitin kaupunkisivuille ylioppilaslakin 150-vuotisjuhlasta. Jutun haastateltavat löytyivät osakuntapiirien kautta, ja siitä tuli niin hyvä, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura soitti ja pyysi minua kirjoittamaan populaarin historian ylioppilasliikkeestä. En uskaltanut sanoa kyllä, koska apurahojen varaan jääminen pelotti liikaa.

Osakunta on myös iskostanut minuun vahvan uskon humboldtilaiseen sivistysyliopistoon. Tutkimuksen, opetuksen ja opintojen tulee olla vapaita, ja niitä kuuluu saada kokeilla ja yhdistellä miten lystää. Lisäksi sivistyksen tulee aina olla ensisijainen ammatilliseen koulutukseen nähden. Yliopisto ei saa olla työelämätaitoja opettava koulu. Sen sijaan sen kuuluu synnyttää opiskelijoissa itsenäinen halu oppia uutta ja etsiä totuutta. Jatkuva tiedonhalu, argumentointitaito ja annettujen totuuksien kyseenalaistaminen ovat ehkä tärkeimmät työkalut, joita uutistyössä voi tarvita. Tein pitkän sivuaineen käytännöllisestä filosofiasta ja olen ollut niistä kursseista myöhemmin äärettömän iloinen. Viestinnän kursseista innostuin kunnolla vasta maisterivaiheessa, kun nekin muuttuivat filosofisemmiksi.

Uutisen kirjoittaminen on sinänsä helppoa: ainoa mitä tarvitsee muistaa, on laittaa tärkein asia alkuun! Itse asian kaivaminen tuntemattomuudesta sanoiksi ja sen ymmärtäminen on vaikeampaa. Muistan ikuisesti Radio Helsingin entisen päätoimittajan Paula Salovaaran sutkautuksen: apinakin oppii käyttämään lähetyslaitteita, mutta tuoreiden näkökulmien ja pintaa syvemmän analyysin tekemistä ei voi enää opettaa työpaikalla. Se täytyy oppia ensin, jos sen on oppiakseen.

En silti vähättele kirjoitustaitoa: adjektiiveja pitää osata välttää, juttua pitää osata kuljettaa, lempilapset pitää osata tappaa. Sanotaan, että ainoa tapa oppia kirjoittamaan on kirjoittaa. Väitän, että se ei ole totta. Ainoa tapa oppia kirjoittamaan on lukea niin paljon kuin mahdollista niin erilaisia tekstejä kuin mahdollista. Omat ikisuosikkini ovat Albert Camus ja Marcel Proust, joita suosittelen varauksetta tenttikirjojen ja uutistekstien lomaan. Suosikkiromaanien mainitseminen CV:ssä ei ole huonoin mahdollinen keino erottautua muista.

Kannattaa pysyä uskollisena itselleen. Olen pari kertaa päässyt puhumaan HS:n esimiesten kanssa kesätyöhakemuksista. Niin monessa hakija kertoo joka päivä lukevansa lehden pääkirjoitussivun ja seuraavansa tiukasti politiikkaa, että ainoa mahdollinen reaktio on: TYLSÄÄ. Kertokaa mieluummin, miten käytätte Snapchattia ja miten toisitte sen mukaan toimitustyöhön. Täytyy myöntää, että tämä on vinkki, jonka olisin mieluusti tiennyt jo vuonna 2008. Silloin ei tosin puhuttu Snapchatista vaan Facebookista, mutta sama neuvo olisi pätenyt: älä mainitse sanallakaan pääkirjoitussivua, vaan kerro, mitä uutta toisit mukanasi, kun kerran olet juuri saanut uusinta mahdolliseen tutkimukseen perustuvaa opetusta alalta. Muista myös kertoa, että olet teininä rakentanut nettisivut html-koodilla. Tai ehkä olet Minecraft-nero, kerro se. Ohjelmointiosaaminen on ehdoton plussa myös toimittajantyössä, mutta kertaluokkaa suuremman vaikutuksen teet, jos osaat käyttää Exceliä kunnolla ja ymmärrät todennäköisyyslaskentaa.

Uutiset ovat ala, jota ei voi suositella kenellekään. Vakituisia töitä ei juuri ole, eikä kukaan ole toimittaja rahan takia. Se on kutsumus, ainakin jos siinä haluaa olla todella hyvä. Pelkkä työpaikalle ilmestyminen ja hommien hoitaminen eivät riitä. Asioista täytyy olla kiinnostunut jatkuvasti, melkein 24/7. Mutta jos maailmanmenoa todella palaa halu seurata, ei uutistyötä parempaa tekemistä oikein ole.

Saarna, jota ei tule siteerata

”Ainoastaan lahjakas ihminen pystyy kirjoittamaan hyvän lauseen.” Näin laukoi Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen jossain seläntaputteluseminaarissa muutama vuosi sitten. Perään hän uhosi lukeneensa monta ”niin sanotusti hyvää romaania, jossa ei ole ollut yhtään hyvää lausetta.”

TEKSTI Juho Valta

Mutta millainen on hyvä lause tänä päivänä? Mitä ylipäätänsä tarkoittaa olla hyvä kielenkäyttäjä?

Instagram-profiileille, twitterdebaateille, vaaliteeseille, motivaatiopuhujille, massaelokuville ja mainoksille jatkuvasti altistuvan sukupolven pitäisi osata vastata näihin kysymyksiin vaivattomasti.

Modernissa maailmassa hyvä lause on asioita yksinkertaistava, paatoksella pumpattu mukaviisaus, jonka voi vaivatta lätkäistä villapaidan etumukseen. Se on helposti siteerattavissa oleva naseva mantra, joka tuo turvaa ja toivoa arjen absurdien ongelmien keskellä. Sitä ei tarvitse lukea tai kuulla kuin kertaalleen, koska se ei halua aiheuttaa kenellekään päänvaivaa.

Hyvä lause on valmiiksi pureskeltu rihkama-aforismi, joka pystyy hetkeksi järjestämään mieliemme kaaosta. Se on yleispätevyys, jonka pitää kyetä lumoamaan kaikki aina kulmabaarin kolmen promillen lärveistä kärsivästä elämänkoululaisesta kauppiksen tulevaan kaverikapitalistiin. Se pärjää omillaan ja on vapaa kontekstin kahleista. Sen korkein tavoite on helppoja vastauksia havittelevan vastaanottajan irstas virnistys.

Mitä jos lakkaisimme jahtaamasta lyömättömiä sananlaskuja ja alkaisimme sen sijaan harjoittamaan pitkämuotoisempaa ja enemmän pitkäjänteisyyttä vastaanottajalta vaativaa kielellistä ilmaisua? On suuruudenhullua ajatella, että maailman kompleksisuus olisi kompressoitavissa pikkunokkelaan iskulauseeseen. Se on moraaliton akti, koska se pyrkii tekemään totuudesta pikaruokaa.

Näitä totuuden pikaruokaravintoloitsijoita valtaosa aikamme kielitaitureista on. Jopa Groteskin tämän numeron kansikuvapoika, kiistatta lahjakas ja rohkeasti musiikkigenrensä konventioille keskisormea näyttävä Paperi T, paljastaa tavoittelevansa täydellistä one-lineria.

Tämä on sääli, sillä kiinnostavimmat tekstit ovat niitä, jotka on kohdattava nimenomaan kokonaisuutena. Niiden läpi ei kulje mitään teoksen sanoman kiteyttävistä pääkohdista koostuvaa oikotietä, jollaisen Paavo Väyrynen valehteli löytäneensä aikoinaan Dostojevskin tuotannosta. Ne eivät alistu tulemaan silmäillyksi tai selatuksi. Marcel Proust on juuri siksi historian parhaita kirjailijoita, ettei yksikään hänen teoksistaan spoilaannu Wikipediassa.

Amerikassa ihmisten pakkomielle iskeviin heittohaikuihin on mennyt niin pitkälle, että ensimmäinen asia, jonka CNN postittaa presidentinvaalidebaatin jälkeen YouTubeen on kokoelma illan sanasodan sukkelimmista letkautuksista. Debaatin voittajaksi julistetaan se, kuka roastaa rankimmin. Ja sitten surkutellaan, että miksei kenelläkään ole mitään vitun hajua siitä, millaisen terveydenhuoltojärjestelmän Donald Trump kyhäisi virkaan astuttuaan. 86-vuotias Jürgen Habermas harjoittelee jo pyörimistä siinä haudassa, johon hän on pian menevä.

Arvotamme tiedostamattamme kielenkäyttäjän taidot sen mukaan, kuinka kykeneväinen hän on manipuloimaan meitä. Aikamme sanasepot eivät haasta tai hajota, he vain hallitsevat huvittamalla.
Haluamme oraattoreita, joilla on viekas kyky saada meidät kokemaan ensirakkauden tunne antiikkisten ajatustemme kanssa. Haluamme kielenkäyttäjiä, joiden tosiasiassa konventioita vaalivat korulauseet löyhkäävät tuoreilta ideoilta.

Vuoden ensimmäisessä Groteskissa Jussi Parviainen totesi suomalaisen taiteen tulevaisuuden piilevän Jouko Turkassa. Ehkä Turkan opeista on louhittavissa ratkaisu tähänkin ongelmaan. Hänen 90-luvulla lähetetty televisiosarjansa Kiimaiset poliisit julkaistiin tänä keväänä DVD:nä. Aikoinaan Turkka julisti kohua herättäneen sarjan olevan rangaistus Suomen kansalle ulkomaalaisten poliisisarjojen palvonnasta.

Tätä eettisempää lausuntoa ei modernissa maailmassa taiteilija tai kukaan muukaan tekstintuottaja voi antaa. Hyvä kielenkäyttäjä rankaisee älyllisestä laiskuudesta ja vallitseviin ajattelumallien mukautumisesta. Hän rakastaa lukijaansa tai kuulijaansa vihan huudoin. Hän ei palvele viestin vastaanottajaa, mutta ymmärtää vastaanottajan olevan silti kiinnostavin asia kaikissa teksteissä, sillä luovuus voi levitä ainoastaan sen ajatusten kaaoksen kautta, jota teksti parhaimmillaan vastaanottajan mielessä synnyttää. Ja ilman luovuutta ihmisellä ei ole tulevaisuutta.

Arvoisa lukija, olet varmaan jo huomannut, että kaikkien pappien tavoin olen tekopyhä ja itsekin syntinen. Tämän vuoksi näenkin sopivana, että päätän saarnani hyvään lauseeseen, jonka tunnustan olevan mukaelma erään suuren valtiomiehen sanallisen arkun aarteista. Hyvä työ luo työtä.

Minä olen minä vain suomen kielellä

Missään ei ole kauempana kotoa kuin siellä, missä yhteistä kieltä ympäristön kanssa ei ole.

TEKSTI Roosa Kontiokari

Sanotaan, että jos kieli kuolee, kuolee myös sitä puhuva yhteisö. Kieli onkin ihmisille enemmän kuin pelkkää viestinnän apuväline: se on yksilöt yhteen sitova yhteinen koodi, joka auttaa ymmärtämään maailmaa, luomaan merkityksiä ja rakentamaan omaa identiteettiä.

Kysymys kuuluukin: mitä minusta jää jäljelle, jos äidinkieleni yhtäkkiä muuttuu käyttökelvottomaksi?

Sitä yritin selvittää menemällä jonnekin, missä puhuttua kieltä en ymmärrä.

Joulukuu 2014. Kevytmoottoripyörä kapuaa määrätietoisesti kolisten hiekkatietä Kathmandusta kohti Kaaulea, pientä vuoristokylää Langtangin juurella. Matkaa on noin sata kilometriä, mutta Nepalin surullisenkuuluisa tieverkosto venyttää keston lähemmäs neljää tuntia. Matkantekoa pitkittää myös kuskina toimiva ystäväni: säännöllisin väliajoin hän hidastaa tervehtiäkseen milloin ohikulkevaa maanviljelijää, milloin vastaantulevaa bussikuskia. Nepalinkielinen keskustelu on soljuu korvissani sutjakkaana, mutta hatara kielitaitoni riittää vain suurten linjojen ja yksittäisten sanojen ymmärtämiseen. Hei, hyvää kuuluu, töitä riittää, maanvyörymä, pitää mennä, nähdään ylihuomenna. Nopeat sananvaihdot ovat ohitse ennen kuin ehdin edes harkita mukaan liittymistä.
Lopulta ystäväni vetää hengityssuojan tiiviisti kasvojensa suojaksi. Maskin takaa paistaa kuitenkin virnistys. ”Etteivät kaikki tunnistaisi minua. Muuten ei olla ikinä perillä.”

Neljän tunnin ajon ja kahden tunnin kävelyn kuluttua saavumme suuren savitalon pihaan. Meitä vastassa odottaa ystäväni perhe: äiti, veli, veljen vaimo ja kaksi pientä lasta. He tervehtivät minua ja minä heitä. Minulle tarjoillaan kupillinen teetä ja paahdettua maissia, joista kiitän. Sen illan kommunikaatio jää siihen.

Seuraavana päivänä istun taloa kiertävällä tiiliaidalla. En ole puhunut mitään kahdeksaan tuntiin. Luen puhelimestani tekstiviestejä, joita olen lähettänyt viisi kuukautta sitten: tutut sanat kuulostavat vierailta, kuin jonkun muun kirjoittamilta. Talon sisällä perhe laittaa ruokaa ja juttelee tamangiksi, omalla äidinkielellään, jota en ymmärrä sanaakaan.

Viimein perheen veli tulee ulos ja ohjaa minut sisälle syömään.
”Voit puhua heille nepalia”, hän ohjeistaa murretulla englannilla, ”sitä he ymmärtävät.”

Istuudun syömään. Perheen äiti kysyy minulta jotain nepaliksi.
En ymmärrä.
Äiti toistaa.
Nyt ymmärrän sanat sinä, riisi, maistua ja miltä. Miltä ruoka maistuu, sitä hänen on täytynyt
kysyä.

Jos voisin puhua suomea, sanoisin tarjotun aterian peittoavan mennen tullen kotopuolen pohjaanpalaneet keittiökatastrofini, utelisin ehkä myös salaisia ainesosia reseptin takana. Mutta en voi.

”Tämä ruoka…on minulle hyvää. Tämä peruna on hyvä”, takeltelen sen sijaan. Kakistamani persoonaton töksäytys on valovuosien päässä kieliopillisesti oikeasta nepalista, mutta ehkä ydinviesti meni läpi. Äiti hymyilee kiusaantuneena.

Maistan ruokaa uudestaan huomatakseni, ettei siinä edes ole perunaa.

Ja niin, hiljaisessa Kaaulen kylässä Baabelin tornini saavuttaa lakipisteensä ja romahtaa korkeuksistaan eteeni läpitunkemattomaksi muuriksi. Minusta tulee yhtä aikaa sekä sokea että näkymätön: en osaa kommunikoida, eivätkä muut näe minusta kuin persoonattoman kuoren vailla sisältöä.

Persoonallisuuteni on kadoksissa, muttei kuollut. Se suomenkielinen minäni viruu ehkä kielimuurin takana käyttökelvottomana, koska se on koodattu ympäristölleni vieraalla kielellä, mutta se on yhä olemassa. Kun käännöksessä hukkaa sekä itsensä että ympäristönsä, tuntuisi toki helpolta vain puristaa silmät kiinni ja odottaa, että kaikki olisi ohi.

Huomattavasti parempi vaihtoehto on kuitenkin yrittää murtaa kielimuuri ja rakentaa sen palasista uusi identiteetti. Se ei tarkoita vanhan ja tutun identiteetin hylkäämistä ja muuttumista joksikin, mitä ei oikeasti ole: olen Nepalissa, mutta en ole nepalilainen, eikä minusta koskaan tule nepalilaista. Olen suomalainen, joka pitää kääntää uudelle kielelle. Uusi identiteetti heijastelee uutta ympäristöä ja on kielensä näköinen, mutta silti originaalille uskollinen.

Aika ottaa katsaus alkuperäisteokseen. Mitä suomalainen minäni tekisi tässä tilanteessa?

Varmaan naureskelisi, että näköjään biologiasta voi kirjoittaa laudaturin, vaikka perusjuuresten identifiointi on ihan retuperällä. Siihen nepalin sanavarastoni ei vielä ihan riitä, mutta onneksi aina voi nauraa itselleen. Ja niin teenkin. Nauru tarttuu, tunnelma keittiössä kevenee, ja muuri on yhden tiilen kevyempi.

Lepää rauhassa, Mediayhteiskunta

Ehtymätön tiedonlähde, moninkertainen viestinnän pääsykoekirja Mediayhteiskunta poistui keskuudestamme nuoruutensa voimissa Politiikan ja viestinnän koulutusohjelman varmistuttua keväällä 2016.

Muistosanat: Tuomas Heikkilä & Juho Härkönen

Mediayhteiskunta syntyi tiedotusopin ja viestinnän professorien Janne Seppäsen ja Esa Väliverrosen aivoituksista 2010-luvun taitteessa. Kasvuvuotensa Werner-Söderströmin kustannusohjelmassa viettänyt teos valmistui lopulta Vastapainolta ja laivattiin hyvin varustetuille jälleenmyyjille Tallinnan Raamatutrükiojan tuotantolinjalta painotuoreena vuonna 2012.

Tiheään alleviivatuissa Kaisa-kirjaston kokoelmakappaleissa voi grafiitin alta tuntea vieläkin Mustamäen keväisen heinän tuoksun.

Mediayhteiskunnan suurimmat saavutukset tulivat kasvatustehtävissä. Pääsykoekirjana 2013–2016 Mediayhteiskunta kulki tuhansien lupaavien käsien kautta ja inspiroi kokonaista viestinäsukupolvea.

Mediayhteiskunnan elämäntyö oli siirtää taipuisa ilmiölähtöisyytensä nuorisolle turhaa teoriapitoisuutta välttellen. Sen kuvaileman mediamaiseman pitkä häntä loikin pirstutuneista julkisuuksista tiiviin kuvitellun yhteisön, jonka symbolista pääomaa kierrätettiin monissa strategisissa rituaaleissa ja symboliseen astuessa yhä uudelleen ja uudellen – välillä suoraan päin seinää.

Läheisilleen Mediayhteiskunta oli kuitenkin opskelujenmittainen matkatoveri, joka tarjosi panoksensa lähdekirjallisuudesa johdantokurssien esseistä kiiteltyihin kandidaatintutkielmiin asti. Sosiaalisena tunnettu teos keräsi sivuilleen niin suuren määrän hyvänpäivän tuttuja, merkittäviä teoreetikkoja ja moninaisia aihealueita, ettei niitä koskaan saatu koottua asiasanaluetteloksi.

Mediayhteiskunta oli loppuun asti utelias elämälle, ja kartutti tietoaan länsimaisista filosofeista valtageometriaan ja radikaalin potentiaalin tukahduttamisen teorian kautta hybridiin mediaekologiaan ja emotionaaliseen realismiin.

Tekijät ja opiskelijat muistavat Mediksen lempeänä luonteena, joka ei koskaan suhtautunut itseensä liian vakavasti. Hänellä oli aina kasku tai kaksi kerrottavanaan, ja kepeä leikinlasku Arabikevään polttoitsemurhista tai Roger Federerin miehisyydestä auttoivat myös vaikeiden hakukeväiden yli.