Arkisto

Median Harkkailta – Miten niitä töitä oikein saadaan? (Osa…

Median Harkkaillasta kertovan blogitekstin ensimmäinen osa käsitteli tapahtumassa vierailleiden Suomen Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen edustajan, Piritta Jokelaisen sekä Viesti ry:n Maria Vilppolan puheenvuoroja. Tällä kertaa vuorossa ovat Harkkaillassa omia työharjoittelukokemuksiaan jakaneet Median omat naiset Krisu, Magda, Sylvia ja EA.

Miten ensimmäinen harkkapaikka saadaan?

Illan kuumimmaksi sanaksi nousi verkostoituminen, joka herätti niin puhujissa, kuin kuulijoissakin tahattomia vilunväreitä. Kristiina ”Krisu” Markkanen totesi, että verkostoituminen on aina ollut hänelle pahin mahdollinen kirosana. Krisun kanssa samaa mieltä olivat myös Magdaleena Ignatius ja Elli-Alina ”EA” Hiilamo. ”Kuka muka tykkää sellaisesta ihmisestä, joka vain hustlaa oma etu edellä koko ajan?” Magda kysyi.

Verkostoitumisen merkitystä työnhaussa ja työelämässä muutenkin ei voi kuitenkaan vähätellä, ja jokainen puhujista piti sitä äärimmäisen tärkeänä myös työharjoittelujen kannalta. Krisu kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan verkostoitumisen ei tarvitse olla vain käyntikorttien jakamista, vaan suurin osa verkostoitumisesta tapahtuu luonnollisesti. Jos tekee hommansa kunnolla ja jättää itsestään hyvän ja tekevän kuvan, jää ihmisten mieliin – ja tadaa – verkostoituu.

Magdankaan mielestä verkostoituessa ei kannata ruveta niin sanotusti kylähuoraksi, ja alkaa verkostoitua väkipakolla ja pienimmänkin tilaisuuden tullen. Verkostoitumista voi tapahtua lähes huomaamatta esimerkiksi yritysexculla tai hallituksen ja muiden opiskelijaaktiviteettien kautta. Myös EA muistutti kuulijoita excujen tärkeydestä. Excut antavat mahdollisuuden tutustua mahdollisiin työnantajiin, ja sellainen mahdollisuus kannattaa ehdottomasti käyttää hyväksi. EA ja Krisu peräänkuuluttivat myös periksiantamattomuuden voimaa työnhaussa – molemmat olivat saaneet harjoittelupaikkansa ankaran puhelu- ja meilipommituksen ansiosta.

Miten ensimmäisessä harkkapaikassa pärjää? Ja miten siitä saa itselle eniten hyötyä?

Työn hakeminen ja työhaastattelut ovat vasta ensimmäisiä askelia työharjoittelussa. Sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen on sitten todellinen näytön paikka – täytyy osoittaa, että työhakemuksessa annetut lupaukset tulevat lunastettua. Krisulta, Magdalta, EA:lta ja Sylvialta sateli oivia neuvoja myös siihen, miten harjoittelussa pärjää parhaiten.

Sylvian mukaan kannattaa kysellä paljon, mutta ei liikaa. ”Google on oikeasti harkkarin paras kaveri. Aina kannattaa googlata, ennen kuin kysyy.” Fake it ’til you make it –ohjenuora sai myös paljon kannatusta puhujien keskuudessa. Krisun mukaan kannattaa sanoa ennakkoluulottomasti ”joo” kaikkiin tarjottuihin työtehtäviin, sillä silloin antaa itsestään juurikin sen ”hyvän ja tekevän” kuvan työnantajalle – ja pakon edessä tulee opittua myös paljon uusia taitoja.

Magda halusi kuitenkin muistuttaa, että harjoittelijalla on aina oikeus myös pyytää apua ja lisää aikaa tehtävistä selviytymiseen. Lisäksi harjoittelijalla on aina oltava mentori – eli henkilö, jonka työnkuvaan kuuluu harjoittelijan perehdyttäminen ja neuvominen. Tähän Viesti ry:n edustaja Maria Vilppola antoi viisaan vinkin: mentori ja perehdytys kannattaa ottaa puheeksi jo työsopimusta allekirjoitettaessa.

Sekä toimituksessa että viestintätoimistossa työharjoittelussa on tärkeää oppia sietämään painetta, sillä asioita tehdään rinnakkain samaan aikaan, ja nopealla aikataululla.  On oltava valmis omistautumaan hetkeksi yhdelle asialle täysin, mutta myös päästämään nopeasti irti. Valmiin päälle ei ole tapana jäädä istumaan.

Krisun, Sylvian, EA:n ja Magdan pikavinkit työharjoittelusta haaveilevalle medialaiselle:

  • Monipuolinen kiinnostuneisuus ympäröivästä maailmasta ja hyvä yleissivistys kantavat pitkälle.
  • Kannattaa seurata, mitä vanhemmat työntekijät tekevät, ja adoptoida heidän toimintatapojaan.
  • Tee aina parhaasi, mutta muista RIITTÄVÄ LAATU.
  • Älä nirsoile työtehtävissä. Kaikki kokemus on alallamme arvokasta.
  • Muista pyytää palautetta!
  • Sinä olet somenatiivi. Muista se! Kannattaa myös tarjoutua tekemään firman omaa somea!
  • Otsikoi työhakemusmeilisi aina ”Työharjoitteluhakemus”. Luovat otsikot saattavat hukkua meilitulvaan.
  • Älä pyydä avaamaan useita liitteitä. Laita hakemuksesi meilin leipätekstille, CV liitteksi.
  • Laita LinkedIn kuntoon, ja siisti nettipresenssisi. Se tarkistetaan varmasti.
  • Kannattaa käyttää fonttina mieluummin Helveticaa, kuin Arialia. Kuulemma toimii.
Arkisto

Median Harkkailta – Miten niitä töitä oikein saadaan? (Osa…

Joukko medialaisia kokoontui kevään lopulla Uudella ylioppilastalla keskustelemaan opiskelijoita kovasti puhuttavasta aiheesta: työllistymisestä. Tässä blogikirjoituksessa kerrotaan Harkkaillassa puheenvuoronsa pitäneiden Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:n ja Viesti ry:n edustajien näkemyksiä työllistymisestä ja palkkauksesta. Myöhemmin ilmestyvässä kakkososassa käsitellään opiskelijoiden omia harjoittelukokemuksia ja vinkkejä.

Media ry:n järjestämän Harkkaillan tavoitteena oli tuoda työelämästä ja työharjoittelusta kiinnostuneita jäseniään saman katon alle jakamaan kokemuksiaan ja keskustelemaan itseään askarruttavista työelämän realiteetteihin liittyvistä asioista. Mukana Harkkaillassa olivat myös Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:n sekä Viesti ry:n edustajat, jotka jakoivat ammattilaisen ottein tutkimustietoa viestinnän opiskelijoiden työllistymisestä ja edunvalvonnasta.

Painoarvoa verkostoitumiselle ja proaktiivisuudelle  

Illan avasi puheenvuorollaan Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen opiskelija-asiamies Piritta Jokelainen, joka löi pöytään illan ensimmäisen hämmentävän faktan, joka varmasti muuttaa jokaisen iltaan osallistuneen työnhakumenetelmiä ainakin jonkin verran. Jokelaisen mukaan alle kolmen vuoden sisään valmistuneilla yhteiskuntatieteilijöillä alle puolet ensimmäisistä oman alan työpaikoista löytyvät avointen työpaikkailmoitusten kautta. Yli puolet ensimmäisistä työpaikoista hankitaan siis verkostojen kautta, eli ”suhteilla”.

Hämmentävää, mutta toisaalta myös loogista oli myös se, että isoa osaa esimerkiksi yksityisten yritysten avoimista työpaikoista ei edes ilmoiteta julkisesti, vaan paikat täytetään hiljaisella haulla niin ikään jo olemassa olevien verkostojen kautta. Jokelaisen mukaan työnhaussa kannattaa siis olla mahdollisimman proaktiivinen ja lähettää avoimia hakemuksia myös sellaisiin kiinnostaviin paikkoihin, jotka eivät välttämättä ole julkaisseet avointa työpaikkailmoitusta. Lisäksi Jokelaisen mielestä on tärkeää muistaa myös oma nykyinen verkostonsa. Omiin tuleviin kollegoihin verkostoituminen jo opiskeluaikana saattaa kuulostaa hupsulta, mutta se on satsaus tulevaisuuteen.

Jokelainen alleviivasi myös harjoitteluiden merkitystä: noin viidennes ensimmäisistä oman alan vakituisista työpaikoista on saatu aiemman harjoittelun avulla.

Entäs se palkka sitten?

Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen jälkeen ääneen päästettiin Viesti ry:n, eli viestinnän alan ammattilaisten ammattijärjestön edustaja Maria Vilppola. Vilppolakin korosti puheenvuoronsa alussa verkostoitumisen merkitystä, ja huomautti, että ammattijärjestöt ovat erinomainen verkostoitumisympäristö, joissa voi tutustua eri-ikäisiin ja erilaisissa tehtävissä toimiviin alan ammattilaisiin.

Vilppola käänsi puheenaiheen melko nopeasti medialaisten keskuudessa alati puhuttavaan ja usein närkästystä herättävään aiheeseen: palkattomiin harjoitteluihin.

Viesti ry:n linjaus on, että työstä pitää aina maksaa palkkaa. Googlaamalla löytää nopeasti Viestin julkaiseman vähimmäispalkkasuosituksen, joka on 80-90 prosenttia varsinaisesta palkasta. Luku kirvoitti kuulijoiden keskuudessa naurahtelua, sillä kukaan ei ollut kuullut kenenkään koskaan saaneen edes lähellekään niin paljon palkkaa harjoittelusta. Vilppolan mukaan kaiken voi saada realismin rajoissa, ja kaikesta voi neuvotella, mutta palkkatoiveensa pitää pystyä perustelemaan. Hänen mukaansa palkkaus pitäisi aina ottaa työhaastattelussa esille, ja siitä pitäisi aina yrittää neuvotella.

Miten palkkauksesta sitten neuvotellaan? Vilppolan mukaan palkattomuus tuo mukanaan oikeusturvaan liittyviä ongelmia, joiden avulla voi yrittää perustella työnantajalle, miksi työstä pitäisi saada palkkaa. Ensinnäkin, palkattomassa harjoittelussa jää ilman kunnollista työsuhdetta, jolloin työntekijän oikeudet sekä työsuhteen tuoma turva ovat heikkoja tai jopa olemattomia. Palkattomasta työsuhteesta ei myöskään kerry ansiosidonnaista päivärahaa pahan päivän varalle. Tämä argumentti pätee myös harjoitteluihin, joista maksetaan nimellistä korvausta esimerkiksi muutama satanen kuukaudessa. Myöskään näistä työsuhteista ei ansiosidonnaista kerry.

Medialaiset pyysivät Viesti ry:tä pitämään isompaa meteliä harjoittelupalkkasuosituksista. Medialaisten mielestä olisi helpompaa neuvotella palkoista, jos taustalla olisi palkkasuositustaulukon lisäksi ammattijärjestön edistämä ja ylläpitämä voimakas mielipide siitä, että palkattomien harjoittelujen tarjoaminen on epäreilua ja vähentää viestinnän opiskelijoiden arvostusta työmarkkinoilla. Viestin Maria Vilppola lupasi, että Viesti ry keskittyä viestinnän opiskelijoiden edunvalvontaan, ja mielipiteisiin.

2015

Bees & Honey

Bees & Honey -palstalla asiantuntijat vastaavat viestinnässä ja opiskelussa mietityttäviin kysymyksiin. Onko sinulla jokin viestinnässä tai opiskelussa askarruttava kysymys, johon haluaisit saada palstalla vastauksen? Lähetä kysymyksesi G:n sähköpostiin groteski.lehti@gmail.com.

KOONNUT Kira Keini

Mitä on mahdollisuusviestintä ja mikä on sen tavoite?

Käsitteen lanseeranneen viestintätoimisto Ellun Kanojen mahdollisuusviestintäjohtaja Kirsi Piha:

Mahdollisuusviestinnässä on kyse toimintatavasta, jolla mainetta ei vain hallita, vaan myös johdetaan ja rakennetaan aktiivisesti. Tavoitteena on luoda uusi proaktiivinen ja mahdollisuuksiin tarttuva tapa tehdä viestintää. Viestintä nostetaan liiketoimintaa vauhdittavaksi tekijäksi. Yleensä yritykset varautuvat aktiivisesti kriiseihin: mitä kaikkea saataisiinkaan aikaan, jos viestintään suhtauduttaisiin yhtä intohimoisesti myös positiivisten tilanteiden suhteen? Yrityksillä on kriisikarttoja – miksei myös mahdollisuuskarttoja?

Tavoitteena on nousta esiin markkinointiviestien valtavasta hälinästä: isot, viestinnälliset teot toimivat aivan eri tavalla kuin vanha, ennalta suunniteltu tapa tehdä viestintää. Tiedote ei välttämättä iske kenenkään tajuntaan, mutta mielenkiintoinen teko iskee. Tarvitaan rohkeutta rakentaa uutta ja tarttua vastaan tuleviin mahdollisuuksiin.

Miten luoda kiinnostava some-identiteetti? Entä mitä tulisi sosiaalista mediaa käytettäessä ottaa huomioon?

Yrityksiä yhteisölliseen median käytössä sparraavan Someco Oy:n toimitusjohtaja Minna Valtari:

Oikea keskustelu ja läsnäolo toimii. Saat keskustelulta juuri niin paljon kuin annat – jos osallistut ahkerasti, saat varmasti takaisin samalla mitalla. Aitous kiinnostaa aina. Jos luo itsestään muunlaista kuvaa kuin mitä on, totuus paljastuu jossain vaiheessa. Toki kirjoittamisen ja kuvaamisen taitoja voi harjoittaa – esimerkiksi Twitterissä tarvitaan terävää kirjoittamisen taitoa, ja välillä on ilo lukea tiivistettyjä viestejä, joissa onnistutaan esimerkiksi olemaan ironisia.

Aina ennen kuin julkaiset, kannattaa miettiä, voiko joku ymmärtää viestisi väärin. Jos näin on, kannattaa julkaiseminen unohtaa. Itseään ei kannata kuitenkaan sensuroida. Terveellä järjellä pääsee pitkälle: sen, mitä voisit sanoa missä tahansa julkisesti ääneen, voit tietenkin julkaista sanomanasi myös yhteisöpalvelussa.

Miksi viestinnän kandidaatintutkinnon opetus painottuu niin vahvasti kvantitatiivisiin menetelmiin (yhteensä 20 opintopistettä) verrattuna kvalitatiivisiin (vain 5 op)?

Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineen opintoasiansuunnittelija Marjo Anomaa:

Tilanne olisi kieltämättä tasapainoisempi, jos kvalitatiivisista menetelmistä olisi tarjolla harjoituskurssi kvantin tapaan. Silloin kuitenkin olisi karsittava jostain muusta opetuksesta.

Tutkimusmenetelmien opetuksen painopiste viestinnässä on vuosien saatossa vaihdellut. Aikoinaan viestinnän opintoihin kuului koko lukuvuoden mittainen tutkimuskurssi, jossa usein oli kvantipainotus. Jossain vaiheessa painopiste siirtyi kvalitatiivisiin menetelmiin, ja kvantin opetus jäi pitkäksi aikaa taka-alalle. Viime vuosina määrällisten tutkimusmenetelmien hallinta on jälleen noussut tärkeäksi tavoitteeksi. Työnantajat selkeästi arvostavat tilastollisen lukutaidon ja määrällisten menetelmien osaamista. Jos kandintutkinnossa tällä hetkellä onkin vahva kvantipainotus, niin maisteritutkinnossa on puolestaan selkeä kvalipainotus. Molempien hallintaa tarvitaan.

2015

”Gradu menee toisinaan henkilökohtaiseksi”

Kandityö pureutuu verkkolobbaukseen

Toisen vuoden opiskelija Netta Karttunen, 22, keskittyy kandidaatintyössään erilaisten etujärjestöjen harjoittamaan verkkolobbaukseen. Hän tutkii, kuinka vaikuttajaorganisaatiot hyödyntävät verkkoa ja sosiaalista mediaa lobbauksessaan eduskuntavaalien alla. Työ on osa Digivaalit 2015 -tutkimushanketta, joka käsittelee laajalti kevään eduskuntavaaleihin liittyvää julkisuutta.

Karttusen mukaan aiheessa yhdistyvät kiinnostavasti organisaatioviestintä ja poliittinen viestintä. Haastavinta on pysyä tarkasti rajatussa tutkimuskysymyksessä.

”Eniten on yllättänyt se, kuinka simppelinä oma aihe on pidettävä. Kannattaa jutella muille aiheestaan, niin oppii tiivistämään työnsä muutamaan lauseeseen”, Karttunen vinkkaa.

Gradu ruotii matkailulehtien naiskuvaa

Brasilialainen Ana Toledo, 32, opiskelee kansainvälisessä Media and Global Communication -maisteriohjelmassa. Toledon gradu käsittelee kuvaa, jonka eurooppalaiset matkailulehtden luovat brasilialaisista naisista. Hän lähestyy aihetta postkolonialistisesta, feministisestä ja diskurssiteorian näkökulmista.

Toledo kertoo, että hän valitsi graduaiheensa melko spontaanista. Hän kuitenkin tiesi haluavansa käsitellä postkolonialistista teoriaa ja hyödyntää aiempia historianopintojaan. Hänelle suositeltiin juuri omaa kotimaata käsittelevää aihetta.

Välillä Toledoa ärsyttivät artikkelit, joita hän analysoi graduaan varten.

”Työ menee toisinaan melko henkilökohtaiseksi. Toisaalta oman aiheen on hyvä herättää itsessä tunteita”, Toledo toteaa.

Väitös etsii työkaluja tehokkaaseen ideointiin

             

Viestinnän tohtoriopiskelija Petro Poutanen tutkii väitöskirjassaan, miten viestinnän ammattilaiset voivat tukea luovuutta organisaatioissa. Työn tavoitteena on löytää käytännön työkaluja, joiden avulla voidaan lisätä uusien ideoiden synnyn mahdollisuutta. Poutasen mukaan viestinnän suunnittelussa pitää olla tietoinen siitä, minkä lainalaisuuksien mukaan luova prosessi etenee, koska välillä ideointi johtaa umpikujaan eikä prosessin lopputuloksesta ole varmuutta.
Poutanen on tehnyt työtään viisi vuotta ja valmistuu tänä vuonna. Hän kertoo, että väitöskirjaa tehdessä oli haastavaa asettaa vaatimuksia kanssakirjoittajille.

”Väikkärin kirjoittaminen on siinä mielessä yksilöpeliä, ettei kukaan tule auttamaan sen teossa. Toisaalta tämä on tiimipeliä, koska hyvä tiede syntyy yhteistyössä”, Poutanen sanoo.

Opinnäytteet -palstalla esitetään opinnäytteiden ja väitöstutkimusten tekijöitä ja heidän työtään.

KOONNUT Saara Pelto-Arvo & Annika Sipilä KUVAT Jenni Jääskeläinen
2015

Paskapuhetta

Naistenvessat ovat epäilemättä yksi avoimimmista tietämistäni keskusteluväylistä: niiden seiniltä tuntuu löytyvän vastaus kysymykseen kuin kysymykseen. Mutta voiko mikä tahansa aihe saada akateemisten naisten huomion, vai ansaitsevatko jotkut teemat sitä enemmän kuin toiset? Mikä aktivoi satunnaista kävijää vastaamaan kirjoituksiin? Aloitan kokeilun Twitterin beta-versiossa – yliopiston vessassa.

TEKSTI Kira Keini KUVA Matilda Kivelä

Astun nolona Porthanian naistenvessan koppiin. En ole koskaan kirjoittanut vessan seinälle, ja tuntuu, kuin olisin tekemässä jotain hyvinkin radikaalia. Olen varma, että kaikki taakseni jäävässä jonossa vaistoavat aikeeni.

Twitterissä ja muualla sosiaalisessa mediassa olen pikemminkin hiljainen seuraaja kuin aktiivinen sisällöntuottaja. Seinäkirjoittelun autuas nimettömyys tuntuu erittäin helpottavalta. Ei tarvitse hävetä tai pelätä paljastuvansa.

Anonyymiys näkyy myös aiheissa. Vessassa jutellaan avoimesti seksikokemuksista (legendaarinen ”Kuinka moni on harrastanut seksiä jonkun Antin kanssa?” -gallup), yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta (”Free Pussy Riot – Onko tissit paljaana riehuminen ainut tapa vaikuttaa?” ) ja annetaan mieleenpainuvia elämänohjeita (”Tyydy siihen mitä on. That’s the only way.”).

Kokemattomuus kuultaa läpi ensimmäisestä kirjoituksestani, jossa utelen opiskelijoiden yleistä mielipidettä tutkintouudistuksista. Raapustelu saa oloni tuntumaan samanaikaisesti kapinalliselta ja äärimmäisen nössöltä. Sivusilmällä seinältä erottuu tikkukirjaimin kirjoitettu ”ILKKA KANERVA” ja sen viereen töherretty kirkkovene.

Parin seuraavan päivän aikana kyselen kontrastiksi muutamalla seinällä treffivinkkejä. Vaihdan vielä varmuuden vuoksi kynäni paksumpaan tussiin ja ympyröin tekstini muiden kirjoitusten seasta.

Odotusten mukaisesti – mutta kuitenkin hienoiseksi pettymykseksi – kysymykseni eivät kirvoita yhtäkään vastausta. Onko syy twiittieni aiheissa vai muotoilussa? Yliopiston vessakoppikirjoitusten parhaimmistoon verratessa on helppo huomata, miksi vastausta ei kuulu. Sekä kirjoitusten muodossa että sisällössä on keskustelun aikaansaamiseksi vielä reilusti parantamisen varaa.

On oltava röyhkeä ja provosoiva. Ja täysin eri mieltä kaikesta.

Kun kommentteja ei satele vielä viikonkaan kuluttua keskustelunavauksesta, kokeilen uutta taktiikkaa. Päätän vessatwiitata päivämäärällä varustetun suoran kysymyksen: ”Kirjoittaako tänne enää kukaan?”

Päiväyksellä on ainakin jonkinlainen aktivoiva vaikutus, sillä parin päivän päästä twiittini viereen on ilmestynyt yksiselitteinen ”ei”. Oheen on piirretty vihainen hymiö.

Oloni on sankarillinen. Kommentti tuntuu yhtä hyvältä kuin ilmoitus uudesta Twitter-seuraajasta.

Matilda Kivelä

Ensimmäisestä vastauksesta innostuneena aloitan ahkeran seinäspämmäyksen. Vietän pitkiä aikoja keskustakampuksen naistenvessoissa vaihtaen kopista toiseen mahdollisimman huomaamattomasti. Tarkkailen tekstieni keräämää huomiota. Haluan saada irti enemmän: ylireagointia, närkästystä, avautumista, epäuskoa.

Päädyn lähestymään kirjoittelullani kahta seinätwiittailijan perustyyppiä: omia kokemuksiaan jakavia, ihmissuhdeasioista kiinnostuvia sunnuntaikirjoittelijoita ja helposti provosoituvia mielensäpahoittajia.

Ensiksi mainittua ryhmää ovat yliopiston naistenvessoissa aktivoineet muun muassa ”Voiko fuckbuddy-suhde toimia?”- ja ”Kokemuksia anaaliseksistä?” -tyyppiset kysymykset. Tämänkaltaiset twiitit saavat aikaan pääosin satunnaista huutelua, mutta parhaimmillaan tuloksena on jopa hämmentävää avautumista. Jatkan teeman mukaisesti kysymällä kokemuksia kimppakivasta ja toisaalla polyamoriasta.

Jälkimmäistä ryhmää, mielensäpahoittajia, on lähestyttävä kritisoiden ja röyhkeästi provosoiden. Valitsen seinälle solvattavaksi sellaisia ryhmiä, joihin itsekin kuulun. Ensimmäisenä kohteeksi joutuvat valtsikalaiset, joita haukun ylimielisiksi tyhjäntoimittajiksi. Ei mene kokonaista päivääkään, kun tekstini on jo saanut vastauksen: ”Joku on mahdollisesti hieman katkera :)”. Kaipaamaani haastavaa uhittelua kirjoitus ei synnytä.

Varsinainen menestys on kuitenkin vasta seuraava, naissukupuolta alistava raapustukseni: ”Naisen paikka on keittiössä, ei yliopistolla!”

Solvaukseni ei onnistu herättämään närkästynyttä keskustelua naisten oikeuksista, mutta miehiä sarkastisesti kritisoiva manifesti on sitä vastoin valmis:

”Miehen paikka on makuuhuoneessa, ei yliopistolla.”

”Totta! Miehiä ei muuhun tarvita!”

”Miehet vittuun tästä vessasta!”

Olen ihmeissäni ja innoissani. Anonyymi twiittailuni on tehnyt minusta naisten silmissä miehen.

Vaikken varsinaisesti saa aikaan keskustelua – puhumattakaan pätevästä argumentoinnista –, kirjoittelu ei kuitenkaan ole ollut täysin hyödytöntä: olenhan synnyttänyt edes pientä liikehdintää ja muodostanut samanmielisten sarkasmin ystävättärien yhteisön Porthanian vessaan.

Some-addiktille satunnainen provosointi naistenhuoneen seinällä on kutkuttavaa – olen jättänyt merkkini satojen päivittäisten seuraajien nähtäville.


Kuva: Matilda Kivelä