Relevantit

Syrjintää ja esteitä yliopistoyhteisössä

Sörnai gushan laulaminen on valtsikassa asetettu kyseenalaiseksi tänä keväänä. Turvallisten tilojen ja yhdenvertaisuuden puolesta on kuitenkin mahdollista tehdä enemmän.

TEKSTI Aku Houttu KUVITUS Katri Astala & Rosa Lehtokari

YLIOPPILASLEHTI UUTISOI VUONNA 2008 venäläisen dosentin Andrei Gurtovin eduskunnan apulaisoikeusasiamiehelle tehdystä kantelusta, joka koski filosofisen tiedekunnan promootioretkellä jaetun kirjasen juomalaulua. Kyseisellä retkellä loukkaavaa laulua ei laulettu, mutta hyvin usein kappale lauletaan opiskelijoiden sitseillä tai vuosijuhlilla vielä tänä päivänä. Siitäkin huolimatta, että tuolloinen Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto kommentoi laulua epäasialliseksi ja tasa-arvovastaava Terhi Saarikoski kehotti miettimään, kannattaako loukkaavia lauluja laulaa ylipäänsä.

Sörnai gusha on yksittäisenä sitsilauluna syrjivä eikä yliopistomaailmassa tapahtuva ulossulkeminen missään nimessä lopu siihen. Suoraa rasismia näkyy yliopistoyhteisössä, ja lisäksi syrjintää ja ulossulkemista löytyy rakenteista. Sosiaalitieteiden opiskelija Aracelis Correa nostaa esiin esimerkkejä rasismista yliopisto- ja opiskelijamaailmassa: “Opiskelijat saattavat heittää rasistisia vitsejä tai kommentteja, jotka eivät ole ihan loppuun mietittyjä”. Konkreettisesti ulossulkeminen näkyy niin, että ei-valkoisille opiskelijoille puhutaan englantia olettamalla heidät esimerkiksi vaihto-oppilaiksi eikä suomalaisiksi.

Räikeimmillään rasismi näkyy yliopistoyhteisössä järjestöissä ja niiden ulostuloissa. “HYY:n alla on rasistisia järjestöjä, esimerkiksi Helsingin Akateemiset Perussuomalaiset (HAPSU). Sen kannanotot ovat olleet räikeän rasistisia. Hiljattain kuvattiin luonnolliseksi eri kansalaisuuksien tunnistamista ulkonäön perusteella ja väitettiin, ettei ulkomaalaisia saisi päästää yliopistolla päättäviin elimiin”, Correa sanoo. Suomalaisuus liitetään vain valkoisuuteen, mitä se ei missään nimessä ole.

Kannanoton jälkeen HYY tiedotti, ettei HAPSU:n ulostulo vastaa sen yhdenvertaisuuteen liittyviä arvoja. HAPSU:n suunnalta on aiemminkin tullut selkeästi rasistisia lausuntoja, mutta ongelmana on ollut niiden julkaisu yksityishenkilöltä eikä järjestöltä itseltään, jolloin HYY:n kädet toimia ovat olleet sidotut. Nyt järjestöltä tullut kannanotto on kuitenkin käsittelyssä, kun ylioppilaskunnan edustajiston alainen talousjohtokunta arvioi HAPSU:n jäsenyyttä HYY:n piirissä. [HAPSU on sittemmin poistettu HYY:n järjestörekisteristä, toim. huom.]

RASISMIN SIETÄMINEN OMASSA YHTEISÖSSÄ on ongelmallista. Esimerkkinä Correa antaa vaalipaneelin sisältävän HYY:n tapahtuman, jonka järjestämisessä hän on ollut mukana. Yhdenvertaisuuteen ja turvallisen tilan periaatteisiin sitoutuneen HYY:n tapahtumaan hän on yrittänyt etsiä perussuomalaisten ehdokasta, joka ei olisi tehnyt jotakin ihmisryhmää syrjivää tai loukkaavaa ulostuloa. Ehdokkaan etsiminen on tuottanut vaikeuksia, ja Correa pohtii, voiko rasismiin vahvasti liitettyä puoluetta edes edustaa ilman liitosta siihen. Yliopistoyhteisön pitäisi tuntua turvalliselta kaikille, joten hän toivoisi, että tapahtumia suunnitellessa kaikki voisivat kokea tulleensa huomioiduksi.

Yleisemmin valkoisuus näkyy normina yliopistolla. Sekä yliopiston hallinnossa että opetushenkilökunnassa representaatio on Correan mukaan puutteellista. Opetuksessa toistuu eurosentrisyys. Samat asiat pätevät myös ylioppilaskunnassa ja järjestökentässä sekä niiden järjestämissä tapahtumissa. “Itsensä näköisiä opiskelijoita näkee kovin vähän ja siksi välillä miettii, että kuulunko edes tänne”, Correa pohtii. Omia kokemuksia ei myöskään välttämättä pääse jakamaan samassa tilanteessa olevien kanssa.

”Minun ei tulisi olla se, joka heittelee ilmoille ehdotuksia tilanteen parantamiseksi.”

Correa katsoo, että päivittäin Suomessa kohdattavan syrjinnän takia tuki on tarpeen. “Ajattelen, että niin kauan kuin Suomessa on rasismia ja joudumme kohtaamaan ennakkoluuloja, ulossulkemista sekä räikeää vihapuhetta, tarvitsemme erityistä tukea.” Tämän takia hän nosti valtsikalaisille tarkoitetussa Facebook-ryhmässä esiin halunsa perustaa järjestö tuen takaamiseksi. “Haluaisin järjestöllä luoda representaatiota pitämällä esimerkiksi lukupiirejä ja leffailtoja, jotka rikkovat sitä valkoisuuden ja eurosentrisyyden kuplaa, jossa elämme yliopistolla ja yhteiskunnassamme.”

Olennaista on myös tarjota vertaistukea ja muistuttaa siitä, ettei kukaan ole ajatustensa kanssa yksin. Facebookissa Correa mainitsee, että jäseneksi haluavalle ei ole mitään ulkonäöstä, taustasta, uskonnollisesta vakaumuksesta tai kansalaisuudesta johtuvaa rajoitetta, vaan kyse on siitä, miten identifioituu itse. Toistaiseksi varsinaista järjestöä ei siis vielä ole, mutta jonkin verran ihmisiä on ilmaissut halunsa lähteä mukaan. “Heidän kanssaan aletaan pohtia, mihin suuntaan järjestöä luodaan. Myös järjestön nimi on vielä pohdinnan alla.”

KEINOT RASISMIN KITKEMISEEN on otettava tosissaan. Correa korostaa etenkin rakenteellisen rasismin tiedostamista ja oman toiminnan reflektointia: “Minun ei tulisi olla se, joka heittelee ilmoille ehdotuksia tilanteen parantamiseksi.” Hän nostaakin esiin yliopistolla toimivat tahot, joiden tehtävä olisi puuttua vallitsevaan ilmapiiriin ja kehittää yhdenvertaisuutta. ”Henkilökunnalla tulee olla työkalut toimia, kun joku ilmoittaa kokeneensa rasismia.” Tähän tarvitaan koulutusta. Luennoitsijoiden ja muiden järjestävien toimijoiden tulisi huomioida eri taustoista tulevat opiskelijat, kun suunnitellaan opetusta tai muuta toimintaa yliopistoilla.

Olennaista on tarjota vertaistukea ja muistuttaa siitä, ettei kukaan ole ajatustensa kanssa yksin.

Näin ei kuitenkaan aina ole, ja Correa nostaakin esimerkiksi tilanteen sosiologian kurssin luennolta, jolla näytettiin väkivaltainen video Rodney Kingin pahoinpitelystä. Afroamerikkalainen King tuli tunnetuksi, kun poliisit pahoinpitelivät hänet vuonna 1991 Los Angelesissa, mutta heitä ei koskaan tuomittu oikeudenkäynnissä, jossa valamiehistö koostui vain valkoisista. Seurauksena oli suuria mellakoita. Correa kyseenalaistaa sen, miksi video tuli näyttää luennolla ilman suoraa tarkoitusta tai sisältövaroituksia. Videota ei purettu muuten kuin keskustelemalla vierustoverin kanssa. Correa oli yhteydessä luennoitsijaan kysyäkseen asiasta, mutta ei saanut vastausta.

CORREAN MUKAAN RESURSSEJA tulisi käyttää sen selvittämiseksi, miksi suhteellisesti pienempi osa maahanmuuttajataustaisista päätyy yliopistoon kuin valtaväestöstä, jotta tasa-arvoiset kouluttautumismahdollisuudet voidaan taata. Samaa on pohtinut Turun yliopiston sosiologian dosentti Elina Kilpi-Jakonen tutkimuksissaan. Uutistamo.fi-sivustolla julkaistussa tekstissään hän nostaa esiin, ettei koulutuksen yhdenvertaisuus toteudu Suomessa.

Huomattavia eroja näkyy oppimistuloksissa ja arvosanoissa, joiden takia syntyy erilaisia mahdollisuuksia edetä koulutusjärjestelmässä. Kilpi-Jakonen nostaa esiin myös sen, että monesti niiden perusteella on mahdollista arvioida menestystä toisella asteella sekä todennäköisyys jatkaa korkea-asteelle. Maahanmuuttotausta vaikuttaa kuitenkin kaksijakoisesti, sillä huolimatta negatiivisista yhteyksistä on eurooppalaisissa tutkimuksissa havaittu myös maahanmuuttajaperheistä löytyvän enemmän koulutuksellista kunnianhimoa. Useissa tapauksissa muuhun väestöön verrattuna koulussa yhtä hyvin pärjänneet maahanmuuttajataustaiset nuoret etenevät korkeakouluun muita todennäköisemmin. Maahanmuuttajataustaiseksi on tässä yhteydessä määritelty henkilö, jolla on kaksi ulkomailla syntynyttä vanhempaa.

AINEISTOISTAAN KILPI-JAKONEN KUITENKIN huomaa eriarvoisuutta aiheuttavan seikan. Maahanmuuttajataustaiset nuoret päättävät peruskoulunsa heikommin arvosanoin kuin valtaväestöön kuuluvat. Tämä vaikeuttaa heidän jatko-opiskelumahdollisuuksiaan toisella asteella. Toiselle asteelle edenneistä valtaväestön nuorista 67 prosenttia suorittaa tutkintonsa loppuun, kun maahanmuuttajataustaisten kohdalla luku on vain 53 prosenttia Kilpi-Jakosen aineistossa, joka on kerätty Tilastokeskukselta vuosilta 2000–2004.

Kilpi-Jakonen nostaa selittäväksi tekijäksi perhetaustan. Maahanmuuttajataustaisten vanhemmat kykenevät antamaan vähemmän tiedollista ja taloudellista tukea kouluttautumiselle, vaikka henkinen tuki voi olla korkealla. Perhetaustalla on merkitystä, mutta ratkaisuja on löydyttävä erilaisista taustoista löytyville myös koulutusjärjestelmän sisällä, jotta yhdenvertaiset mahdollisuudet voidaan taata. Kilpi-Jakonen nostaa keinoiksi esimerkiksi opettajien kielitaitoisuuden lisäämistä, joilla voidaan parantaa maahanmuuttajataustaisten nuorten oppimistuloksia ja koulutuksesta läpipääsyä. Kannustus opiskeluun läpi elämän on myös olennaista.

Yliopistoyhteisössä on siis tehtävää yhdenvertaisuuden puolesta edelleen, vaikka paljon on saavutettu. Suomalainen yhteiskunta torjuu eriarvoisuutta, mutta koulutuspolitiikan keinoin erityistilanteita voitaisiin huomioida enemmän. Järjestelmätason ongelmien lisäksi jokaisen oma itsereflektio eri tilanteissa voi muuttaa ympäristöä.

Asialliset

Sivistynyttä häirintää

Suomalaisen tiedeyhteisön paholaiset ovat saaneet olla rauhassa. Helsingin tutkijanaisten kyselyyn vastasi reilu 400 henkilöä, joista suurin osa opiskeli tai työskenteli pääkaupunkiseudun yliopistoissa. Naisvastaajista seksuaalista häirintää kertoi kokeneensa puolet, miesvastaajista kolmasosa. Vastaavia tuloksia on saatu myös muualta: huhtikuussa Al Jazeera uutisoi neljän kymmenestä kokeneen seksuaalista häirintää isobritannialaisissa yliopistoissa toteutetussa tutkimuksessa.

TEKSTI Helmi Partanen KUVITUS Heta Heikkala

Muun muassa kulttuurialalla, juristien keskuudessa ja kirkon sisällä on käynnistetty omia liikkeitä seksuaalisen häirinnän esiintuomiseksi. Helsingin tutkijanaiset ry:n kysely seksuaalisesta häirinnästä yliopistolla on toistaiseksi ainoa suomalaisessa yliopistoyhteisössä järjestetty selvitys ilmiön laajuudesta. Intersektionaalista tutkimusta, jossa olisi huomioitu myös binäärisen sukupuolijakauman ulkopuolisten tai ei-valkoisten erityisasema,  on vieläkin harvemmassa.

Paljastui se, mikä ei liennyt kenellekään suuri yllätys: myös yliopistomaailmassa valtaa käytetään väärin ja sukupuolella on siinä roolinsa.

Helsingin tutkijanaisten hallituksessa istuva laskennallisen aerosolifysiikan professori Hanna Vehkamäki kertoo löytäneensä kyselyyn vastanneiden kokemuksista paljon samaistumispintaa. Vastaajat kertovat reisille hiipivistä käsistä, seksistisistä vitseistä ja esimiesasemassa olevan ahdistelusta. ”Löysin paljon sellaisia juttuja, joita on tapahtunut minulle, ja niitä fiiliksiä, joita kokemukset ovat herättäneet. Se on vapauttava kokemus: tapahtunut ei ollut syytäni, koska muillekin on käynyt niin.”

Vehkamäen kokemus on, että iän ja aseman noustessa ahdistelu on harvempaa, mutta edelleen säännöllistä. Sukupuolentutkimuksen professori Tuija Pulkkinen kertoo: “Jos ajattelen koko aikaa, jonka olen ollut yliopistossa, niin ihan valtava määrä seksuaalista häirintää on mahtunut siihen. Törkeitä tapauksia ja seksuaalista vallankäyttöä, jota ei saisi olla koulutusinstituutioissa. Ilmiö ei ole poistunut, mutta toivon sen vähentyneen. Toisaalta se voi johtua omasta iästä, että häirintä ei ole minulle enää näkyvää.”

Nuoret naiset yliseksualisoidaan, ja ahdistelukulttuuri kuuluu kiinteästi myös opiskelijakulttuuriin seksuaalisesta väkivallasta vitsailevina sitsilauluina ja huumaustapauksina. Opiskelijoiden ja uransa alussa olevien akateemikkojen riskiä kohdata häirintää kasvattaa yliopistojen hierarkinen valtarakenne. He pelkäävät uransa puolesta, eivätkä uskalla kertoa tapahtuneista väärinkäytöksistä. Suomen pienessä tiedeyhteisössä samalla alalla saattaa työskennellä vain kourallinen tutkijoita.

Paljastui se, mikä ei liennyt kenellekään suuri yllätys: myös yliopistomaailmassa valtaa käytetään väärin ja sukupuolella on siinä roolinsa.

YLIOPISTOMAAILMA ON OLLUT naisten toimintaympäristö vasta muutaman vuosikymmenen. Lähtökohtaisesti akateeminen tutkimus ja koulutus ovat olleet eksklusiivisesti miesten aluetta. Koko yliopistojen taustalla oleva maailma; uskonnot, kirkot, tekstitutkimus ja antiikin ihannointi, on ollut sukupuolittunutta. Naisilla ei ole ollut pääsyä näihin instituutioihin, joista yliopistot ovat syntyneet. Naiset olivat vähemmistö suomalaisessa tiedemaailmassa vielä 60-luvulle asti. “On selvää, että tradition ollessa näin sukupuolisesti jakautunut, se kantaa mukanaan tapoja ja käytäntöjä, joissa miehet asetetaan normiksi. Vasta nyt olemme päässeet niihin sukupolviin, joissa opettajakunnassa on selkeästi myös paljon naisia”, kertoo Pulkkinen.

Seksuaalinen häirintä liittyy kuitenkin laajempaan kulttuuriin, jota ei muuta pelkkä naisten yleistyminen yliopistomaailmassa. Naisten alistaminen on sisäänkirjoitettua myös perinteisesti naisvaltaisilla aloilla. Kyseessä on noidankehä: naisvihamieliset tai naisia alempaan asemaan asettavat traditiot pitävät yllä naisten pienempää määrää ja taas pienempi määrä pitää yllä traditioita, toteaa Pulkkinen. #MeToo -keskustelussa seksuaalisen häirinnän kitkeminen on kärjistynyt useaan kertaan niin, että yksittäiset mätämunat tuodaan julkisuuteen ja laitetaan vastuuseen teoistaan. Tällöin varjoon jää se, että todellisuudessa ongelma on instituutiossa itsessään.

Kulttuurialalla, josta #MeToo-kampanja sai alkunsa, on puhuttu taiteilijaneromyytin suojelevan tekijöitä. Taide mystifioidaan kentäksi, jolla mikä tahansa on hyväksyttyä. Mestarin aseman saavuttaneiden taiteilijoiden metodeja ei sovi kyseenalaistaa, koska pelätään, että tällöin uhattaisiin myös heidän työnsä arvoa. Harvey Weinstein, Woody Allen, Aku Louhimies… Hanna Vehkamäki kertoo, että sama neromyytti suojelee tekijöitä myös tieteen alalla:

”Jos olet niin älyttömän hyvä fyysikko, että pystyt tekemään maailmaa mullistavia juttuja, niin se on ihan sama, miten käyttäydyt. Neromyyttiin liitetään vähän omituinen käytös. En usko neroihin, mutta tiedän, että huipputieteentekijöissä on erikoisia persoonallisuuksia. Se on kuitenkin kulttuurin tuote, mitä katsoo voivansa tehdä. Toistaiseksi nerona pidetyn vallalle ei ole mitään rajaa.”

Yliopistomaailmassa tekijät tunnetaan, mutta heitä suojellaan. Puuttumattomuuden kulttuuri syntyy, kun tekijöistä katsotaan olevan enemmän hyötyä kuin heidän teoistaan haittaa. He tuovat yliopistolle rahoitusta, huippujulkaisuja tai houkuttelevat lahjakkaita ulkomaisia opiskelijoita. “Kun kerran on alettu olemaan hiljaa, niin siinä suojellaan sitten niitäkin tekijöitä, joista ei ole tällaista tulopuolen hyötyä”,  Vehkamäki huomauttaa. Tilanteeseen koitetaan puuttua lähinnä tekijöistä varoittamalla. “Sanomalla ‘älä lähde sen mukaan’ syyllistetään uhreja. Sitten jos jotain käy, niin se implikoi, että uhri ei ollut tarpeeksi varovainen.”

MAAILMASSA, JOSSA PARAS argumentti voittaa, luulisi naisvihan kuolevan. Kun misogyniaa ei pysty perustelemaan, se täytyy piilottaa. Akateemisen maailman naisvihan salonkikelpoisuus kätkeytyy Vehkamäen mukaan elitistisiin ihanteisiin: menestyminen vaatii vaatii paitsi lahjakkuutta, myös sitkeyttä ja heikkojen palkkojen ja huonojen työsuhteiden sietämistä. Ihanteeksi pääsy ei ole kaikille avointa osin konkreettisten esteiden vuoksi, mutta osin myös siksi että mielikuvissa, tiedostetusti tai tiedostamatta, ihannetta edustaa yhä mies.

”Ajatellaan, että tieteessä pärjäävät vain tosikovat, tosiälyköt ja tosi superomistautuneet.  Se osin pitää paikkansa, mutta näiden ominaisuuksien tunnusmerkit vääristyvät. Esimerkiksi toisen ihmisen ajatusten lyttääminen vaatii kyllä älyä, mutta ei se ole hienointa mahdollista älykkyyttä.”

Naisviha ei aina ole aktiivista syrjintää, vaan näkyy tiedostamattomana ulosrajaamisena. Matteusvaikutus kuvaa etujen kasautumista tiedemaailmassa. Tunnetut, paljon julkaisseet tutkijat kerryttävät paljon viittauksia teksteihinsä, ja se yhä lisää tunnettavuutta ja menestystä. Voittajia ovat pitkän uran luoneet englanniksi julkaisevat tutkijat ja häviäjiä naiset. Pulkkinen kertoo, että kuppikunnat, joissa viitataan toinen toisiinsa, miehistyvät helposti.

”Sukupuolinen ryhmittymismekanismi on mielenkiintoinen. Sillä on suoria vaikutuksia sen suhteen, miten henkilöt rakentavat ansioluetteloaan ja tulevat valituksi erilaisiin paikkoihin. Rakenteellinen sergregaatio on tällä hetkellä merkitsevämpää kuin aktiivinen vihamielisyys tai syrjintä.”

Pulkkinen kertoo pettyneensä 90-luvulla ja kaksituhattaluvun alussa yliopistoon tulleeseen miessukupolveen, josta hän tunnisti oletukset omista etuoikeuksista ja pelot niiden menetyksestä. Aiemmassa sukupolvessa oltiin jo valmiita kulkemaan tasa-arvoisemman sukupuolijaon suuntaan. “Vastoin sitä että naiset olivat edelleenkin vähemmistö korkeissa asemissa, alkoi näkyä, että on nuoria miehiä, jotka kokevat menetyksenä sen, että naisille on enemmän mahdollisuuksia.” Vastareaktiona syntyi miesten keskenään muodostamia ryhmittymiä.

“Nykyäänkin kuulee kauheita kertomuksia suorasta syrjinnästä, mutta sen jälkeen on vielä paljon tasoja, joissa tapahtuu: ei kutsuta kahville, pidetään miesten saunailta tai kutsutaan aina tietyt tyypit konferenssiin. Pienten asioiden yhteisvaikutus on massiivinen”, toteaa Pulkkinen.

Puuttumattomuuden kulttuuri syntyy, kun tekijöistä katsotaan olevan enemmän hyötyä, kuin heidän teoistaan haittaa. He tuovat yliopistolle rahoitusta, huippujulkaisuja tai houkuttelevat lahjakkaita ulkomaisia opiskelijoita.

SEKÄ VEHKAMÄKI, ETTÄ Pulkkinen viittaavat useasti myös selkeisiin häirintätapauksiin. Julkisuudessa tiedemaailmassa tapahtuneista seksuaalisista väärinkäytöksistä ei ole vielä kuultu. Teatterikorkeakoulu on ainoa suomalainen yliopisto, joka on joutunut #MeToo -keskustelun myötä vastaamaan henkilökuntansa edesottamuksista. Turun yliopisto palkkasi yhdysvaltalaisen tutkijaprofessorin, jonka menneisyydestä paljastui todettu ahdistelutapaus. Asiasta uutisoitiin, mutta ilman alaisia työskentelevä professori sai pitää paikkansa.

Hanna Vehkamäki pohtii, onko tiedemaailmassa tarvetta julkiselle likapyykin pesulle. ”Ehkä sellaista on vielä tulossa, ja räikeissä tapauksissa se on hyvä.” Rikosten rinnalla tapahtuu paljon sellaista häirintää, josta laki ei rankaise. Näiden pienempien tekojen psykologinen vaikutus uhrilleen kasvaa kuitenkin kumulatiivisesti ja seuraukset voivat lopulta olla vakavia. Kohujulkisuutta tärkeämpänä Vehkamäki näkee keskustelukulttuurin muutoksen yliopistojen työyhteisöissä. Keskustelulla voidaan määrittää uudelleen rajat sille, mikä on sopivaa. Häirintäkeskustelu on lisännyt myös häirinnästä raportointia, kertoo tiedekuntansa tasa-arvoyhdyshenkilönä toimiva Vehkamäki.

Mutta onko seksuaalisesta häirinnästä lupa puhua muuten kuin asettumalla uhrin asemaan? #MeToo -keskustelu on ravisuttanut maailmaa vihdoin kuulemaan seksuaalisen häirinnän uhrien kokemuksia, mutta miten suhtaudutaan naiseen, joka toimii itse aktiivisesti asemansa parantajana? Vehkamäki on toiminut useita vuosia Helsingin tutkijanaisissa, sekä osallistunut julkiseen keskusteluun tiedeyhteisön sukupuolittuneisuudesta.

”Olen klassinen esimerkki, ryhdyin ajamaan tasa-arvoasioita äänekkäästi vasta kun minulla oli vakituinen virka. Naisten täytyy edetä alallaan, päästä tietyn kynnyksen yli ja heitä täytyy olla useampia, ennen kuin kukaan uskaltaa puhua mitään, koska on olemassa pelko, että veneen keikuttajia ei katsota hyvällä. Olen ihan varma että alallani on ihmisiä, jotka pitävät minua äärimmäisen hankalana ja peräti vaarallisena, mutta se ei ole vallalla oleva mielipide. Enemmän on ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että maailma menee tasa-arvoisempaan suuntaan, ja meidän tiedekunta voi näyttää siinä esimerkkiä. Tämä on poikkeuksellinen tapaus, jossa positiivisesti ajattelevat avaavat suunsa ja negatiivisesti ajattelevat eivät hirveästi käy mouhoamassa.”

Kohujulkisuutta tärkeämpänä Vehkamäki näkee keskustelukulttuurin muutoksen yliopistojen työyhteisöissä. Keskustelulla voidaan määrittää uudelleen rajat sille, mikä on sopivaa.

TIEDEYHTEISÖ EI KAIVANNE enää enempää julkista riepottelua. Yhdysvaltain presidentinvaalituloksen laukaisema keskustelu totuuden jälkeisestä ajasta ja tutkitun tiedon arvon jatkuva aleneminen päätöksenteossa on saanut yliopistot kriisitilaan, jossa joudutaan jo valmiiksi jatkuvasti puolustamaan omaa asemaa. Voiko siis käydä niin, että keskustelu seksuaalisesta häirinnästä lakaistaan tiedeyhteisössä nyt maton alle, odottamaan parempaa aikaa, jota ei ehkä koskaan tule? Hanna Vehkamäellä ei ole tällaista pelkoa.

“Arvostuksen puutteen aiheuttama ahdinko voi kääntyä tasa-arvon eduksi: minua lähellä oleva tiedeyhteisö yrittää nimenomaan puhdistaa julkisuuskuvaansa sillä, että epäkohdista pystytään puhumaan ja toimimaan yhteiskunnan tulenkantajina. Meidän pitää osoittaa ansaitsevamme kaipaamamme arvostuksen.”

Asialliset

Arvoisa Jodel-anonyymi: transponoi huuteluenergiasi luentosaleihin!

Istuin hiljattain lyhyen yliopistotaipaleeni aikana luultavasti eniten ajatuksia herättäneellä luennolla. Talven tuskaisimman lumimyräkän takia olin vähällä skipata koko luennon ja aloittaa viikonlopun mukavasti jo torstaina – ei sillä, ettenkö olisi muutenkin ollut vapaalla kaksi edellistä päivää. Onneksi kuitenkin menin.

TEKSTI Unni Javanainen KUVITUS Iisa Pappi

Kahden tunnin pituinen,  liberalistista ajattelua ja ihmisoikeuksien kehitystä käsitellyt luento lähestyi kuivaksi mieltämääni aihetta naisten ja vähemmistöjen kiinnostavasta näkökulmasta.  Jo valmiiksi mielipiteitä jakavaa lähestymistapaa enemmän keskustelua herätti naisluennoitsijan (ilmeisesti jokseenkin provokatiivinen) heitto luennon lopuksi. Sivuten luennon käsittelemää aihetta, historian miesvaltaisuutta, kehotti luennoitsija myös naisia osallistumaan siihen asti lähinnä miesopiskelijoita aktivoineeseen keskusteluun.

Luennoitsijan rohkaisuista ja aiheen henkilökohtaisesta tarttumapinnasta huolimatta yksikään naispuolinen ei lähtenyt mukaan keskusteluun. Sen sijaan tuttuja mieskäsiä oli tyypilliseen tapaan pystyssä useita. Myös kurssivastaava komppasi luennoitsijaa: yliopiston luennoitsijakunta oli kuulemma jo pitkään yrittänyt selvittää, miksi naiset osallistuvat yleiseen keskusteluun luennoilla selkeästi miehiä heikommin.

Myönnän itsekin kuuluvani luentosalien geneerisimpään ihmisryhmään: passiivisiin tiedon vastaanottajiin (ja toki hävettävän usein myös niihin, jotka kuuntelemisen sijaan hoitavat ”muita tärkeitä asioita”, kuten metsästävät päivän parasta Unicafe-menua tai selaavat Facebook-meemejä). Tapahtunut sai minut kuitenkin pohtimaan opiskelijoiden luentokäyttäyttymistä, etenkin asennoitumista siihen, miten luennolla ”kuuluu olla”.

Valtaosa luennoitsijoista tuntuu arvostavan opiskelijoiden aktiivista osallistumista – myös kritiikin esittämistä. Opiskelijoiden yleinen mielipide (lähde: Jodel) ei kuitenkaan näytä osuvan yksiin opettajien kanssa. Mielipiteitään rohkeasti esittävistä opiskelijoista supistaan luentosaleissa, unohtamatta tietenkään ajan henkeen kuuluvaa, anonyymiä ja astetta brutaalimpaa ruotimista somessa (#mulkku #huutista). Kynnys lähteä mukaan keskusteluun on sosiaalisen paineen myötä kieltämättä korkea (#pliisäläteesitä).

Itse en tällä kertaa ota kantaa sukupuolikysymykseen. Keskusteluun osallistuvien sukupuolijakauma on ongelma, jonka puiminen ylittäisi tämän jutun palstatilan heittämällä. Sen sijaan ihmettelen ilmiötä yleisemmällä tasolla.  Harmillisen monen kanssaopiskelijani suhtautuminen turhauttaa minua – itse koen vastavuoroisen luentokeskustelun useimmiten avartavana. Kriittisten näkökulmien esittäminen ei suoraan tarkoita vastaan väittämistä tai ylimielisyyttä, ja tällaisessakin tapauksessa on dialogi vähintään viihdyttävää.

Rajansa toki kaikella. Ketään tuskin kiinnostaa kuunnella liian pitkäksi venyvää tai aiheen ohittavaa vääntöä. Haluaisin silti kehottaa kaikkia – oli kyseessä sitten naiseksi, mieheksi tai muuksi identifioituva, introvertti, tai muuten vain ajatuksistaan epävarma, avaamaan suunsa luennolla. Dialogi on aina monologia opettavampaa. Vaikka toisen osapuolen (lue: yleensä opiskelijan) väitteet olisivatkin vääriä, tulevat nekin oikaistuiksi viimeistään toisen osapuolen (lue: yleensä opettajan) vastatessa niihin.

Ilmiöt

Unelma huippuyliopistosta

Minulla on unelma. Kingkin sen sanoi joskus. Minun omani on huippuyliopistosta. Yliopistosta, joka on paras ja jonne kaikki haluavat.

TEKSTI JA KUVA Erik Räsänen

Huippututkijoilla on käytössä huomattavasti rahaa ja oikeus tutkia asioita vapaasti. Näin saadaan tehtyä perustutkimusta, joka mahdollistaa innovaatiot ja talouskehityksen. Toki on myös tärkeää, että kehitetään riittäviä menetelmiä arvioimaan tutkimuksen hyödyllisyyttä ja tarpeellisuutta: mahdollisesti tutkijat voi velvoittaa tekemään tarkemmin selontekoa tutkimuksestaan ja siitä, onko se varmasti hyödyllistä.

Huippuyliopisto toteuttaa perustutkimusta riippumatta muiden intresseistä – tiede on tärkeintä. Se on aktiivisesti tekemisissä eri sidosryhmien kanssa ollen mukana luomassa huippuinnovaatioita. Ja koska resurssit ovat tiukilla, riippumattomaan perustutkimukseen saadaan rahoitus samaisilta sidosryhmiltä: yrityksiltä ja yhdistyksiltä.

Huippuopiskelijoita on tungokseksi asti, koska yliopisto on parhaimmistoa, siellä voi toteuttaa itseään ja sieltä valmistuessaan saa hyvin töitä. Käsiteltävät aiheet ovat laajoja, ja laajenevien koulutusohjelmien myötä suunta on kohti satojen ihmisten tehokkaita massaluentoja. Samalla opetus on yksilöllistä ja ottaa kunkin henkilökohtaiset tarpeet huomioon. Tarkasti suunnitellut luento- ja kurssikokonaisuudet luovat erinomaiset puitteet oppimiselle.

Huippuyliopiston kirjastossa on aina riittävästi kirjoja tarvitseville. Koulutusohjelmat uudistuvat jatkuvasti, sillä hektisessä nykymaailmassa täytyy vastata ajankohtaisiin haasteisiin. Opiskelijat jaksavat pysyä motivoituneina, sillä rakenteiden muutokset eivät sekoita heidän opintojaan – ja hei, opiskelevathan he parhaassa mahdollisessa yliopistossa.

Huippuyliopisto kerää siis huippurahoituksensa huippusidosryhmiltä, minkä jälkeen se tekee huippuriippumatonta huippuperustutkimusta huippuopiskelijoiden suorittaessa huippukursseja ja huippututkijoiden huippusynnyttäessä huippuinnovaatioita.

Sanotaan, että samaa sanaa hokiessa se alkaa menettää merkitystään. Ehkäpä joku ehtii sitäkin tutkimaan.


Kirjoittaja on huippuopiskelija huippuyliopistossa.

Asialliset

Hätähuuto sivistysyliopiston puolesta

Mistä on politiikan ja viestinnän koulutusohjelman uusi pääsykoekirja tehty? Jäikö viestintä valtio-opin jalkoihin uuden kirjavalinnan myötä? On aika ottaa kirja lähempään tarkasteluun ja kysyä viestinnän henkilökunnalta, mistä on kyse.

TEKSTI Helena Vuorijärvi KUVA Roosa Kontiokari & Tuomas Heikkilä

Maaliskuun 15. päivänä viestinnän opiskelijoita kuohutti syksyllä 2017 alkavan uuden politiikan ja viestinnän koulutusohjelman pääsykoekirja. Viestintää opiskelemaan hakevat ovat kautta vuosien saaneet tottua varsin selkokielisiin ja helppolukuisiin teoksiin, viimeisimpänä Janne Seppäsen ja Esa Väliverrosen Mediayhteiskuntaan. Mediayhteiskunta (2012) ja sen edeltäjä Media markkinoilla (2004) painivat aivan eri sarjassa kuin seuraajansa, poliittisen filosofian klassikko, Hannah Arendtin Vita activa – Ihmisenä olemisen ehdot (1958).

Lähes 60 vuotta vanha teos on jo radikaali muutos sinänsä, mutta suurin shokki syntynee, kun kirjaa lähtee lukemaan. Teksti on filosofisen syvällistä.

Aina yhtä luotettavassa yleisen mielipiteen mittarissa Jodelissa @Media-kanavalla kirjavalintaa kommentoitiin muun muassa seuraavasti:

”Mitä v***ua toi uus pääsykoekirja?” ”viestinnän osuus tuntuu aika vähäiseltä”

Toisaalta keskustelussa on myös oltu positiivisin mielin: ”Miksi pääsykoekirja ei voisi olla filosofinen?”

Polttelevin kysymys huulilla on: Miten kyseinen kirja liittyy viestintään?

Vastausta voi hakea esimerkiksi tiedustelemalla asiaa joltakulta, joka on ollut mukana kirjan valintaprosessissa viestinnän puolelta. Yliopistonlehtori Johanna Sumiala valottaa päätöstä toteamalla, ettei se ollut ainakaan helppo ja nopea. Lopputulos oli monen muuttujan summa. Sumialan mukaan tappelemisen sijaan valitsijat päättivät pohtia, mitä yhteistä valtio-opilla ja viestinnällä on. Yhdistäväksi tekijäksi löytyivät klassikot.

Akatemiatutkija ja yliopistonlehtori Juha Herkman myöntää, että kaikki kolme valtio-opin suuntaa ja viestintä ovat haastavia sovittaa yhteen. Hän kuvaa tämänkaltaisen klassikon valintaa ”hätähuudoksi sivistysyliopiston puolesta”. On totta, että Arendt on inspiroinut useita sekä valtio-opin että viestinnän tutkijoita ja teoreetikkoja.

Kirjasta löytyy kyllä viestinnän teemoja. Eräs kirjan kappaleista käsittelee julkista tilaa. Arendt julistaa puheen, toisin sanoen viestinnän olennaisen osa-alueen, yhdeksi ihmisen tärkeimmäksi aktiviteetiksi ja inhimillisyyden mittariksi. Mitäpä muuta politiikkakaan on kuin viestintää – keskustelua, kiistoja ja sovittelua?

Sumiala ja hänen työparinaan prosessissa ollut professori Anne Holli valtio-opin puolelta halusivat valinnalla ottaa kantaa. Arendt tuo naisajattelijana vaihtelua miespainotteiseen klassikoiden sarjaan. Sumiala kuvaa Arendtia rohkeaksi esikuvaksi ja toivoo hänen inspiroivan myös nykyajan ajattelijoita. Kirja saattaa olla vanha, mutta Sumialan mukaan Arendtin ajattelua voidaan tulkita eri aikoina ja teoksen teemoja on syytä peilata nykypäivään.

Millaisia opiskelijoita pääsykokeesta sitten tulee siivilöitymään läpi? Siihen eivät Herkman ja Sumiala osaa sanoa mitään, mutta toivovat uuteen ohjelmaan kehittyneitä, motivoituneita ajattelijoita, jotka uskaltavat ottaa haasteen vastaan.

Arendt kieltämättä haastaa mutta myös palkitsee. Vita activan kosmokset, latinankieliset termit ja klassiset filosofit kahlattuasi tunnet pystyväsi mihin vain.