Ilmiöt

SAIRAAN NOPEE JUTTU

JOURNALISMIO N KRIISISSÄ! (katso kuvat)

TEKSTI Roosa Kontiokari KUVAT Martta Kallionpää

NÄIn kerrotaan heti viestinnän ja journalsitiikan opiskelijoile jo pääsykoevaiheessa. Koska tottahan se on etttä nykyäajan hektisessä maailamssa ei kerkeä enäätehdä kunnon journalismia vaa kiakki pitää saada ulos heti nyt koska intternetsi ynnä muut tiedon valtatiet jossa tieto liiikkuu hirveän nopeasti. esimerkiksi Sosiaalinen media (lyhennetään usein some[1]) joka tarkoittaa verkkoviestintäympäristöjä, joissa jokaisella käyttäjällä tai käyttäjäryhmällä on mahdollisuus olla aktiivinen viestijä ja sisällöntuottaja tiedon vastaanottajana olon lisäksi. Sosiaalisessa mediassa viestintä tapahtuu monelta monelle, eli perinteisille joukkotiedotusvälineille ominainen viestijän ja vastaanottajan välinen ero puuttuu.[2]

Niin siellä somessa jutut leviää hirveetä tahtia eikä aina ehi tarkistaa ajoiss että oliko kyse

  • sodasta (juttua korjattu) terrorismista (juttua korjattu) yksittäistapauksesta (juttua korjattu)

vaikko vaan joku tyyppi huppu päässä (juttua korjattu) jossain mutta vhainko on jo tehty ja juttu levinnyt saavuttamattomiin niin turha sitä enää itkeä kaatunutta maitoa tai miten tämä sanonta menikään spilled milk sanonta suomeksi google haku okei ei ehdi googlata ei kerkee ei kerkee ei kerkee pakko tykittää juttuja nettiin koska KIIRE PAKKOHAN SE ON OLLA KIIRE KUN KAIKKI NIIN SANOO näin esimerkiksi tässä Harvardin tutkimuksessa sanotaan näin oho eikun jonkun gradussa oho eikun opinnäytetyössä eikun häh siis facebook-tilillä ai joo jaa vauva-fi keskustelussa (juttua korjattu)

Joskus kirjotietaan myös hyviä journalsitisia juttuaj joissa tutkittaan

paljon. asioita lähteitä käytetään aikaa ja timantti Syntyy niin kuin Hesarikin väittää mianos videossa. ja Long Play myös ja varmaan joku muu myös. Joo mutta näitä timantteja ei kutienkaan kukaan koskaan lue koska ne on maksumuurin takana ja ei kukaan maksa ennää intter netissä mistään. Siksipä että toimittajat sais rahaa hioa timantteja jouita kukaan ei koskaan tule näkemään niin pitää kirjotitaa juttuja kissanpennuista (katso kuvat!) tai siitä kun joku julkkisnaisella on näkynyt tissi (katso kuvat!)   

tai miten olet aina käyttänöyt vessapaperia vääri n(katso video!). Jam ielellään kannaattaa keksiä myös joku houkuteleva otsikko vaikka Jorunalistin Ohjeissa snoataan että 10. Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu.

11. Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta.

Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.

mutta ei nyt aina voi keretä otsikoimaan tai kirjotaan kunnolla ei ehdi ei ehdi. Minkäss sille voi koska pakko olla koko ajan hirvee ralli päällä kosak netti ja some ja kumppanit ja kiire eli mitä sitä turhia tarkasTelemaan asioita tai pohtimaan juttuja kunhan saadaan kiakki ulos hetinyt ja vähän lisää siihen pääle

G2

Jutun tekemiseen käytettiin 10 minuuttia.

Arkisto

Erään maan armoilla – haastattelussa Jussi Parviainen

”When I fall into the abyss, I go straight into it, head down and heels up, and I’m even pleased that I’m falling in such
a humiliating position. I find it beautiful.”
Fjodor Dostojevski, Karamazovin veljekset (1880)

TEKSTI Juho Valta KUVAT Jaakko Suomalainen

Istun Café Engelin tunkkaisessa nurkkapöydässä. Hypistelen lievästi tutisevissa käsissäni ruttuista paperia, jolle olen edellisillan hermokaljojen aiheuttamassa tokkurassa kömpelösti muotoillut toistakymmentä kysymystä. Määräni on hetken päästä esittää ne kotimaan taidetaivaan ehkä pahamaineisimmalle henkilölle – Jussi Parviaiselle. Miehelle, jonka nimen mainitsemista seuraa aina hetki, jolloin monitaiteilijan mediaesiintymisistä pöyristynyt henkilö resitoi rykelmän niitä kunnianimikkeitä, joita Parviainen on vaiherikkaiden vuosikymmenten kuluessa itselleen kerännyt.

”Narsisti”, ”hullu”, ”kusipää”, ”naistenvihaaja”, ”paskanheittäjä”. Lista on pitkä ja sisällöltään karski.

Ehdin odotellessani arvuuttelemaan hyvän tovin sitä, millaisen Parviaisen saan pian kuulusteltavakseni. Mediaperformansseilta haiskahtavista muodonmuutoksistaan tunnettu Parviainen on esiintynyt näkemissäni haastatteluissa niin panojutuilla kerskailevana keikarina, poissaolevasti rahahuolistaan mumisevana hampuusina kuin vangitsevasti maailmankatsomustaan avaavana älykkönä. Urbaanilegendojen mukaan kaltaiseni kimittävät kukkakeppitoimittajat eivät ole aina selviytyneet herran grillaamisesta naarmuitta. Toivon siis hartaasti kohtaavani edellä mainitsemistani Jusseista viimeisimmän.

Kauhuskenaarioiden kehittelyni keskeytyy, kun siisteihin, mutta varsin huomiota herättämättömiin kuteisiin sonnustautunut Parviainen pamahtaa kantakuppilaansa prikulleen sovittuun aikaan. Ehdimme hädin tuskin sanoa edes käsipäivää, kun Parviainen jo ehdottaa siirtymistä hänen vakiopöytäänsä, josta voi ihastella Senaatintorilla loistavaa Tuomiokirkkoa. Yritys vaikuttaa toivottomalta, sillä kahvila on aivan täynnä. Hipsin kuitenkin kaulahuiviini kompuroiden jo päättäväisesti peremmälle tarpovan Parviaisen perässä.

Ja kappas kummaa! Leveäharteisen Parviaisen ei tarvitse tähystellä ympärilleen minuuttia kauemmin, kunnes pankinjohtajalta näyttävä herrasmies on kurlannut konjakkilasinsa tyhjäksi ja koikkelehtinut kumarrellen pois kuppilan paraatipaikalta. Parviainen on ottanut tilan haltuunsa pelkällä läsnäolollaan.

Istumme alas ja saan takellellen kysytyksi korkeintaan puolet ensimmäisestä kysymyksestäni, kun Parviainen on jo yltynyt luovan vimman vallassa intohimoiseen ja anekdoottien täyttämään monologiin. Kymmenen minuutin kuluessa olen saanut tietoiskun kohtaamispaikkamme karusta esihistoriasta, syväanalyysin Senaatintorilla pönöttävän Tsaari Aleksanteri II:n elekielestä ja pikaluennon siitä, miten filosofien siirtymä strukturalismista poststrukturalismiin vaikutti tarinankertojien tapaan suhtautua henkilöhahmoihinsa.

Helvetti! Tästähän taitaa tulla jotain.

VAPAAMUOTOISESTI soljuvan rupattelun lomassa muistan, että haastattelukin olisi tehtävä. Alamme ranskalaisia naturalisteja ylistettyämme viimein käsitellä Parviaisen uraa ja etenkin hänen läpimurtoaan.

”Mä olin aina kokenut olevani jotain muuta”, tunnustaa läpi teini-ikänsä Kuhmon kirjastossa klassikoita kuluttanut Parviainen. Taiteilijasieluille ominaisella tavalla Parviaisella oli riipivä tarve tulla joksikin. Siinä missä monet muut teatterikorkeakoululaiset suhtautuivat kouluun turvallisena harjoitusvaiheena ennen näyttämölle nousemista, alkoi suorituskeskeinen Parviainen miltei välittömästi työstää ensimmäisiä teoksiaan. ”Mä en kokenu teatterikorkeakoulua minään yritysvaiheena, jonka jälkeen vasta tehtäisiin. Koulu oli hyvä paikka, jossa tehdä”, hän muistelee. Huvittuneena hän myöntää suorastaan valmistautuneensa läpimurtoon mielensä sopukoissa.

Alter egojen kautta sielunelämäänsä kuvanneiden kirjailijoiden inspiroimana parikymppinen Parviainen ryhtyi rakentamaan omaa sivupersoonaansa ja kirjoittamaan itselleen ”fiktiivistä historiaa”. Omien kokemusten kollaasina syntyi Juska Paarma – mitättömyyden tunteen kanssa tuskaileva hurskas maalaispoika, jolla oli pakkomielle bodata itsensä Michelangelon Daavid-patsaan ruumiillistumaksi.

Läpimurrosta haaveileminen ei osoittautunut turhaksi. ”Diletantti”, ”Jumalan rakastaja” ja ”Valtakunta” näytelmien muodostama Juska Paarma –trilogia valloitti kasariyleisöjen sydämet, jotka olivat vielä sopeutumassa vuosikymmenen vaihteessa Suomeen rantautuneeseen ”joksikin tulemisen” –kulttuuriin. Alter egonsa tuhoisaa narsismia kritisoivilla teoksillaan Parviainen lunasti parissa vuodessa paikkansa kotimaisen teatteritaiteen suurimpana lupauksena.

Juska Paarma -buumi ei rajoittunut kotimaahan: ulkomaalaiset kriitikot puhuivat Parviaisesta milloin Dostojevskin toisena tulemisena, milloin Rainer Werner Fassbinderin manttelinperijänä. Kaavoihin kangistuneen kotimaisen teatterin täysremontin tehtäväkseen ottanut Jouko Turkka vakuuttui Parviaisen potentiaalista niin vahvasti, että kutsui hänet tutkaparikseen Teatterikorkeakouluun.

Menestystarinan sinetöi Seura-lehden äänestys, jossa suosituimpia suomalaisia pantiin järjestykseen. Keke Rosberg sai tyytyä palkintopallin nurkkapaikkaan ja Mauno Koivisto myöntymään vaalitappioon Parviaisen kavutessa katajaisen kansamme kukkulan kuninkaaksi. Jehovan todistajien raamattupiirien entisestä vakiokasvosta oli hetkessä tullut koko kansan Juska, joka köllötti Burt Reynoldsin ikonisten nakukuvien hengessä valtakuntansa lehtien kansissa luksusmersun nokkapellillä.

Parviainen kuitenkin muistuttaa, ettei tähteys ollut koskaan hänen ensisijainen tavoitteensa. ”Joksikin tuleminen on vain yksi dimensio elämässä. Asioiden ymmärtäminen on aivan toinen asia.” Hän ei missään nimessä vähättele ensimmäisiä teoksiaan, mutta toteaa, kuinka ”jokainen joksikin tullut pitää tärkeinä aivan muita töitä kuin niitä, joilla läpimurto on tehty.” Läpimurtoteoksissa piilee se vaara, että taiteilija jää toimittajien tekaiseman huuman vangiksi, eikä koskaan toivu siitä, kun mediamania lakkaa.

JA PARVIAISEN TAPAUKSESSAHAN se lakkasi.

Herkuleellista voittoputkea muistuttanut onnistumisten sarja oli liian hyvää ollakseen totta, ja Parviainen syöksyi hetkessä pollasta nollaan.

Tammikuun 17. vuonna 1987 Parviaisen oppilaista koostuva nelikko otti pikajunan pohjoiseen, mukanaan muutama litra aamukakkaa ja jokunen vaahtosammutin. Matkatavarat pantiin jo samaisena iltana kovaan käyttöön, kun Jumalan teatteriksi itsensä tituleerannut avantgardistien kvartetti vaahtokylvetti ja lingotti paskaa pahaa-aavistamattoman oululaisyleisön niskaan.

Seurasi valtava kansallinen ajojahti, jossa Parviaisen opetuslapset julistettiin valtakunnan ykkösvihollisiksi. Peräti ministeritasolla kuulutettiin näyttämötaiteiden ”normalisaation” ja Teatterikorkeakoulun ”erään linjan” eliminoimisen perään. Ikekanervamaisilla kiertoilmaisuilla viitattiin Teatterikorkean konventioita karttavan aisaparin kiistanalaisiin opetusmetodeihin. Keltainen lehdistö spekuloi Turkan ja Parviaisen osallisuudesta operaatioon ja vaati heitä tuomitsemaan seuraajiensa rötökset.

Mutta siihen ei Kallion kohukaksikko suostunut. Kyse ei ollut siitä, että Parviainen olisi pitänyt pojankoltiaisten erite-estetiikkaa erityisen vaikuttavana, vaan siitä, kenen joukoissa Turkka ja Parviainen halusivat julkisesti seistä. ”Kenen puolelle me oltaisiin silloin menty? Niiden, joita me oltiin koko ajan vastustettu”, selittelee hän päätöstään pysyä oppilaidensa tukena.

Päätös olla siirtymättä teatterimaailman pimeälle puolelle osoittautui Parviaisen uran merkittävimmäksi. Kouluun kohdistuva julkinen paine kävi niin kovaksi, että jatkaminen Turkan kanssa raivatulla polulla oli mahdotonta. Kapinahengessä itsepintainen Parviainen jätti dramaturgian lehtorin viran ja loikkasi pois kansakunnan suurnäyttämöiden parrasvaloista.

Lohdutuspalkinnoksi koulu tarjosi epämääräistä kokeilulaitosta, mutta mainstreamin mullistamiseen pyrkinyttä miestä ei kiinnostanut marginaalissa tuhertaminen. ”Mikään ei ole niin masentavaa kuin kokeilu ja sen tarjoaminen vaihtoehtona. Mua ei kiinnostanut jäädä vanhan isännän taloon uuden emännän pehtooriksi.”

Kun aiemmin kotimaan halutuimpiin dramaturgeihin kuulunut Parviainen alkoi paskapölyn laskeuduttua koputella jälleen tuttujen teatterilavojen ovia, vaadittiin häneltä dialoginäytteitä. Vaatimus oli hämmentävä, mutta Parviainen toimitti kiltisti otteita uusista töistään teatterijohtajille. Näytteet eivät kuitenkaan täyttäneet maamme taidepohattojen korkeita laatukriteereitä, ja Parviainen sai kerta toisensa jälkeen käännytyspäätöksen entisen territorionsa rajatarkastuksissa.

Koko kansan Parviaisesta oli tullut kotimaan teatteritalojen persona non grata – taidepiirien hiekkalaatikon hylkiö.

JA TÄTÄ TITTELIÄ hän saa kantaa vielä tänäkin päivänä.

Jumalan teatterin synnyttämän mediamylläkän jälkeen Parviainen on onnistunut toteuttamaan vain kourallisen kirjoittamiaan näytelmiä, sekä kaksi kulttimaineen saanutta elokuvaa – Yksinteoin (1990) ja Yksinteoin kaksi (2011) – jotka nähdäkseen kotimaan filmihullut ovat valmiita reissaamaan vaikka puoli Suomea. Töitä on kyllä löytynyt, erityisesti television puolelta. Lienee kuitenkin turvallista sanoa, ettei kyseinen tuotanto tavoittele samanlaista klassikkostatusta kuin Parviaisen teatteri- ja elokuvatyö.

”Kyllä se silloin aika paljon sattui. Oli niin paljon tehnyt ja kaikki ovet olivat olleet auki. Kaikki halusivat keskustella siitä, mitä mä tekisin. Mutta sitten kun teki sen ison valinnan, sen aatteellisen valinnan, että mitä piti hyvänä, niin siinä oli sitten vain lähdettävä. Mutta kyllä se koski siis pitkään. Se harjoittelun määrä ja työn määrä ja se töiden laatu. Ja sitten siitä seuraa tämä. Kyllähän se katkaisi jollain tavalla elämän. Jokin itsessä oleva tendenssi siinä suljettiin”, kuvailee Parviainen tunteitaan hetkenä, jolloin ovet teatterimaailmaan lämähtivät kiinni.

Vaikka kovalla työllä ansaitun aseman menettäminen vaivasikin pitkään, ei Parviainen halunnut typistyä kultaista menneisyyttään märehtivän edellispäivän taiteilijan karikatyyriksi. Takaiskusta palautumisen mahdollisti sen ymmärtäminen, ettei oman työn laatu ollut laskenut, vaikka työnteko olikin hankaloitunut.

”Ihmiset haavoittuvat siitä, ettei niiden elämä jatkunutkaan niin, miten heistä kirjoitettiin. Mutta se mitä heistä kirjoitettiin olikin vain toimittajien tarvetta kirjoittaa jostakin. Ei se koske ihmisen persoonaa laisinkaan. Ihmiset kuitenkin tekevät tästä identiteettikriisiin ja katsovat peiliin ajatellen, että: ‘Herranjumala näytän ihan samalta, mutta en olekaan enää se sama.’ Sitten he sortuvat alkoholismiin ja käyvät taiteilijaravintoloissa valittamassa epäoikeudenmukaisesta elämästään”, parodisoi Parviainen hetkellisen valokeilansa vangeiksi jääneitä kohtalotovereitaan.

Nykyään Parviaisesta puhutaan julkisuudessa usein lunastamattomana lupauksena. Taiteellisten ansioiden sijaan Parviainen on nuorelle sukupolvelle usein tutumpi kohutusta avioliiton tyngästään Saana Uimoseen tai talvimajailustaan autiossa Lapinlahden mielisairaalassa. Uran on voivoteltu kaatuneen milloin juorulehdissa puituihin parisuhdekriiseihin, milloin poltettuihin siltoihin, milloin mielenterveysongelmiin.

Parviainen on kuitenkin oppinut minimoimaan moisen suruvalittelun vaikutuksen minäkäsitykseensä ja jatkanut luomistyötä lakkaamatta. Lehdistö ei hänen lahjakkuuttaan tule koskaan viemään.

NOIN TUNNIN Parviaisen menneisyyttä vatvottuamme alamme vähitellen siirtyä nykypäivään ja suuntaamaan katseemme tulevaisuuteen. Haastattelutilanne alkaa asteittain muistuttaa enemmänkin uusien kapakkakaverien päämäärättömästi soljuvaa keskustelua: välillä kehutaan kilpaa taidehistorian suurmiehiä, välillä räkätetään silmät vetisinä Nathalie Cardonen musiikkivideolle, jolla mudassa möyrivä latinokaunotar kiljuu orgastisesti Che Guevaran nimeä.

Aluksi uskoin, että Jussin tapa viedä keskustelua sivuraiteille oli puolustuskeino henkilökohtaisia kysymyksiäni vastaan. Nyt se alkaa kuitenkin saada silmissäni aivan uuden merkityksen. Historiallisten henkilöiden elämänkäänteitä ruotiessaan Jussi tuntuu paljastavan tuntemuksistaan jopa enemmän kuin suoraan kysymyksiin vastatessaan.

Murehtiessaan elokuvataiteen mullistaneen Orson Wellesin lähtöpasseja Hollywoodista tai parhaiden ystävien hylkäämäksi tulleen surrealistikirjailija Antonin Artaudin kohtaloa Jussi vaikuttaa epäsuorasti ilmaisevan, ettei hänen elämänkokemuksensa ole erityisen poikkeuksellinen. Hän tuntuu tietävän, että lukemattomat ihmiset tulevat läpikäymään samanlaisia vaiheita ja tuskailemaan samojen tunteiden kanssa. Ehkä hänen tarinansa on vain yksi ihmisluonteen voimien kohtaamisen loputtomasti toistuvista ilmentymistä.

Haluttomuus ilmaista jotain ajatonta onkin Jussista yksi kotimaisen teatterin perisynneistä tänä päivänä. Teatteritaide asettuu hänestä nykyään liikaa luokattoman alas vajonneen julkisen keskustelun asettamiin raameihin. Keskustelunjohtajan roolin mediassa ovat kaapanneet Jussin mielestä heikosti sivistyneet toimittajat, jotka älykkäämpien ihmisten ajatuksia nasevasti referoiden laulavat kaanonissa kapeakatseisia mielipiteitään.

Hänestä taiteilijoiden tulisi pyrkiä nousemaan median rakentamien rintamalinjojen yläpuolelle, ja etsiä kohtaamiimme ongelmiin uusia näkökulmia. ”Täytyy olla ihan pöljä, että menee median luomiin olosuhteisiin. Älyäminenhän tarkoittaisi juuri sitä, että ymmärtäisi tilanteesta jotain uutta. Eihän tässä kenelläkään ole mitään omaa havaintomaailmaa. Taiteilija syntyy vasta löydettyään oman havaintomaailmansa”, hän summaa.

Jussista teatterintekijät ovat unohtaneet Turkan kultaisen kehotuksen olla asettumatta kenenkään puolelle. Taiteen tulisi toimia hänestä sen sijaan keskustelun ”kolmantena tekijänä.” ”Ei keskitysleireilläkään kirjoitettu natseja vastaan, vaan elämän puolesta”, hän muistuttaa. Nykyään palvelutalossa asuvassa Turkassa piileekin Jussista yhä Suomen suurin taiteellinen lupaus. Jonkun on vain sisäistettävä hänen oppinsa ja jatkettava hänen jalanjäljissään. ”Siinä 73-vuotiaassa on tulevaisuus. Muuta ei näy.”

Erityisen vastenmielisenä Jussi pitää sitä, kun ajattomat klassikot typistetään aikamme puoluepoliittisen vastakkainasettelun pelinappuloiksi. ”Kun ajattomuus aikalaistetaan, tapahtuu suuri virhe”, hän julistaa.

Vasta äskettäin Aku Hirviniemen tähdittämä produktio Aleksis Kiven Nummisuutareista sai hänen verensä kiehumaan. Kiven yksinkertaisesta, mutta herkästä ja kauniista Eskosta oli tehty suomileijona-korua kaulassaan roikuttava sketsihahmo, jolla voitiin naljailla Perussuomalaisille. ”Ja silti Kansallisteatterissa osoitetaan suosiota jalat tömistäen ja huudetaan, että ’Hyvä Aku!’ Voi ku kiva! Nyt on klassikot saatavilla Putous-versioina!”, ironisoi kotimaan teatterin rappiota hämmästelevä Parviainen.

Kun kysyn Jussilta onko hänestä kevyen olemassaolon ihanne riivannut nykyihmisen, vastaa hän myöntävästi. ”Arto af Hällström sanoi joskus, että: ‘En viihdy tässä ajassa’. Se oli varmaan ihan oikein sanottu … Onhan tämä heikko aika. Kahdeksankymmentäluvunkin näkökulmasta tämä näyttää ihan naurettavalta. Ei kukaan olisi uskonut, että ihmisten elämä menisi näin pieneksi. Henkinen köyhyys on ihan älytöntä.”

Jussista ”pintarekisterissä” elävät ihmiset ovat unohtaneet Leninin käskyn haaveilla ja Freudin ihmiselle asettaman tehtävän luoda aikaisempaa parempaa olemassaoloa. Ihmisestä on kitketty usko vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen muun kuin itsensä kohdalla. Hänestä se kertoo paljon, että filosofian aatelia edustaa itseriittoinen self help –jupina, joka muistuttaa lähinnä yleisaikakauslehtien elämänohjeita. ”Vielä parikymmentä vuotta sitten oli filosofiassa vallalla ajattelu, ettei asioita voi sanoa yksinkertaisesti, koska asiat eivät ole yksinkertaisia. Nyt asioiden täytyy olla yksinkertaisia, koska muuten asian esittäjällä ei ole kompetenssia. Se on teoreettinen, eikä sillä ole käytännön kompetenssia”, hän murehtii. Jyrkän näkökantansa ihmispsyykeen nykytilasta Parviainen tiivistää toteamukseen: ”Ihmiset eivät näe maailmaa, vaan pelkän oman etunsa”.

SULKEMISAIKA lähestyy ja Café Engelin empiretyylinen sali alkaa kaikua tyhjyyttään. Nauhurini ajastimen ylittäessä kolmen tunnin rajapyykin tunnen saaneeni sen, mitä tulin hakemaankin: avoimen, machoilusta ja roolileikeistä vapaan oloisen Jussin. Vakavahenkiseen tuumailuun väsyneinä olemme viimeisen parinkymmenen minuutin aikana siirtyneet aavistukseen kevyempiin aiheisiin. Olemme muun muassa kummastelleet Teemu Selänteen absurdit mittasuhteet saanutta sankarimyyttiä. Paikoittain Jussi on peräti sortunut juoruilemaan Suomen seurapiireistä.

Vasta äskettäin ”Jengi vetää käteen, vaikka Teemu olisi jäähyllä” –tyylisiä törkeyksiä laukonut Jussi kuitenkin vakavoituu yllättäen ja tuo pyytämättä pari tuntia sitten käsittelyssä olleen alku-uransa jälleen esille.

”Ilman Jumalan teatteria mä olisin varmaan tehnyt sitä samaa mitä aiemminkin”, lausuu hän mietteliäänä. Hän vaikuttaa tietävän kuoppaisen uran ja nöyryyttävien mediaryöppyjen olleen avain monipuoliseen luomistyöhön. ”Ei se ole menestystä, että pääsee vaan tekemään duunia. Sekö olisi ollut menestystä, että oltaisiin Turkan kanssa alettu tekemään just sitä, mitä vastaan oltiin taisteltu?”, modernia menestyskäsitystä vieroksuva Parviainen toteaa.

Ennen lähtöäni en malta olla kysymättä sitä, minkä lupauksen äskettäin 60 vuotta täyttänyt Jussi Parviainen haluaisi vielä lunastaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän toteaa yksiselitteisesti haluavansa ilmaista sen, mitä on oppinut. Lapin yliopistoon on valmistumassa Jeesuksen menestystarina niminen taiteen väitöskirja, jossa hän korostaa muun muassa taiteen kykyä ulottua transsendenssiin ja dialogin roolia viisauden lähteenä. ”Dialogi on kaiken edellytys. Dialogissa kaksi on yksi. Siinä syntyy se kolmas tekijä, se meidän yhteinen jaettava”, hän filosofoi.

Ensisijaisena projektina on kuitenkin vielä lopullista esitysmuotoaan hakeva Armo-näytelmä, joka on ollut työn alla pitkään. Teoksen pyrkimys on kunnianhimoinen: saada yleisö tuntemaan armon kokemus. Siinä ei Jussin mielestä ole vielä kukaan taidehistoriassa täysin onnistunut.

HAIKEAMIELISEEN huohotukseemme lopullisesti kyllästynyt nuori tarjoilijatar marssii luoksemme hampaitaan pureskellen ja ilmoittaa kahvilan menneen juuri kiinni. Olen jo ehtinyt keräämään tavarani ja kiittämään keskustelukumppaniani värikkäästä vuoropuhelusta.

Jussi ei kuitenkaan ole vielä valmis lähtemään. Kaihoisalla äänenpainolla hän pyytää tarjoilijalta lupaa jäädä kahvilaan katsomaan kirkkoa vielä siksi aikaa, kun henkilökunta siivoaa paikkoja. Näin hänellä oli tapana tehdä aina silloin, kun uusi näytelmä oli valmistumassa. Epäuskoisesti silmiään pyöräyttävä palvelusneitomme ei vaikuta liikuttuvan taiteilijan muisteloista, mutta sallii Jussille hetken palata menneisyyteensä.

Naulakolle käveltyäni vaihdan vielä kertaalleen hymyileviä katseita pöytään jääneen Parviaisen kanssa. Vähitellen hän osoittaa katseensa ulos ikkunasta, johon Tuomiokirkon hehku on piirtänyt himmeän valokeilan. Jätän taiteilijan autioon ateljeehensa ja häviän Helsingin yöhön itselleni yhtä kysymystä toistaen: ”Miten ihminen kykenee välittämään armon, jos ei ole sitä koskaan kokenut?”

Arkisto

Kutosen kolo

Bile-Dani on Sipilän jälkeen ehkä syksyn puhutuin mies. Groteskin viihdetoimittaja Elina Hyvölä kävi treffeillä testaamassa, onko tosi-tv-tähti todella Suomen kovin naistenmies, kuten tämä itseään tituleeraa.

12081462_10207549181035028_1953436326_n

Lokakuisena maanantai-iltana värjöttelen Kansallisteatterin takana ja tähyilen punaista katumaasturia, jolla koko kansaa kuohuttanut hottis Daniel Lehtonen, 24, on juuri saapunut Porvoosta Helsinkiin. “High lifesta” ja jatkuvista ylilyönneistä tunnettu mies on luvannut antaa minulle täyden Bile-Dani-kokemuksen.

Bongaan Lehtosen nojailemassa autoonsa kadun reunalla. Mies selailee iPadia ja näyttää ärsyttävän itsetietoiselta. Yritän unohtaa ennakkoluuloni ja astelen reippaasti Lehtosen luokse. Minut huomatessaan hänen naamansa leviää veikeään hymyyn, ja yllätyksekseni hän avaa minulle herrasmiesmäisesti maasturinsa oven.

“Hyppää kyytiin!” Daniel kehottaa.

Lehtonen paljastaa, että hänen suunnitelmissaan oli alun perin viedä minut surffaamaan. Harmiksemme elämysurheilukeskus, jossa lajia voi harrastaa, on kiinni.

Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen. Bile-Danilla on varasuunnitelma: Megazone. Lähdemme matkaan kohti Salmisaarta.

Missä Dani, siellä bileet

Juhlien keskipisteeksi itsensä ristinyt Lehtonen on tehnyt muutamassa kuukaudessa bilettämisestä ammatin.

Tällä hetkellä miehen pitää kiireisenä ympäri Suomen kulkeva hostaus-kiertue, jossa hän viihdyttää janoista bilekansaa soittamalla levyjä ja heittämällä kappaleiden väliin tyylilleen uskollisia spiikkejä. Palveluja voi ostaa biledani.fi-sivuston kautta. Suosion vuoksi Lehtonen on joutunut jättämään pelinhoitajan työnsä Itämerellä, ja dj:n urakin on väliaikaisesti katkolla.

Tosi-tv-tähdillä on tapana hiipua nopeasti. Lehtonen ei ole kuitenkaan huolissaan, sillä mielessä kiitävät ajatukset omasta ohjelmasta. Bile-Dani ei koe suorasukaista mainettaan ongelmana, sillä hän seisoo joka ikisen sanansa takana.

”Teen palveluksen miehille. Sanon vain sen, mitä suurin osa ajattelee, muttei uskalla sanoa ääneen. Ei kukaan meistä tykkää, kun mimmit saavat kiloja”, hän selittää.

12166746_10207549181115030_714390187_n

Where the magic happens

Joukkueemme pieksee kevyesti junnujen jalkapallojengin Megazonen lasersodassa. Peli vie mennessään, enkä edes muista olevani treffeillä.

Ottelun jälkeen Lehtonen ehdottaa siirtymistä ruokailemaan, mutta vetää sanansa nopeasti takaisin.

”Ei sittenkään, mä oon dieetillä.”

Pyöräytän silmiäni, mutta en väitä vastaan. Tänään tanssitaan Bile-Danin tahtiin.

Päätämme suunnata johonkin kuppilaan juttelemaan. Ehdottamani Punavuoren trendipaikat eivät Lehtosta kiinnosta, sillä hän haluaa viedä minut pois mukavuusalueeltani.

Bile-Dani heittää ilmoille haasteen biljardimatsista Itäkeskuksessa – siis todella kaukana mukavasta.

Olen salaa hieman pettynyt, sillä odotin vähintäänkin reissua Berliiniin. Sieltä Lehtonen on nimittäin herännyt erään kostean Vantaalla vietetyn bileillan jälkeen.

”En todellakaan valinnut sarjassa näkyviä treffikumppaneita itse, ne olivat tuotannon vastuulla. Ei vantaalainen yksinhuoltaja ole mun tyyppiä. Paitsi no, sillä oli kyllä omistusasunto.”

Silikonitissit kiinnostavat

Ajamme Kallion läpi kohti itää, ja Lehtonen avautuu tosi-tv-tähteyden tuomista iloista. Yli Panomies on omien sanojensa mukaan kaatanut yli 300 naista. Hän on tyytyväinen julkisuuden tarjoamiin apajoihin.

Bile-Dania ei haittaa, että häntä lähestyvät usein Seiskan kohuotsikoista haaveilevat tytöt, sillä juuri he ovat hänen tyyppiään.

“Silikonitissit kiinnostavat, läskit perseet eivät. Vaaleat hiukset viehättävät enemmän kuin tummat, ja sinisistä silmistä saa plussaa”, Lehtonen luettelee.

Hottikset-sarjassa hänen deittinsä ovat kuitenkin olleet täysin muuta. Miten näin on päässyt käymään?

”En todellakaan valinnut sarjassa näkyviä treffikumppaneita itse, ne olivat tuotannon vastuulla. Ei vantaalainen yksinhuoltaja ole mun tyyppiä. Paitsi no, sillä oli kyllä omistusasunto.”

Bile-Danin rajut naisten ulkonäköä ruotivat kommentit ovat kirvoittaneet keskustelua niin sosiaalisessa mediassa kuin viihdelehtien sivuilla. Lehtonen on saanut runsaasti vihaisia viestejä mielipiteistään, mutta häntä kritiikki ei voisi vähempää kiinnostaa.

”Katkerimpien viestien lähettäjät ovat usein niitä rumimpia ja lihavimpia. En ikinä katsoisi sen näköisiä naisia – ehkä korkeintaan silloin, kun ihmettelisin, miten niin kamalan näköisiä ihmisiä on olemassa”, mies tuhahtaa.

Mieluummin taivaan kuin tossun alla

Kulosaaren kohdalla puheenaiheemme kääntyvät olennaiseen: miten naisia sitten isketään?

Lehtonen ei ole aina ollut yhtä supliikki naistenmies kuin mitä tv-kamerat antavat olettaa. Myös hän on saanut pakkeja, useastikin.

Viime aikoina pukille pääseminen ei ole kuitenkaan tuottanut vaikeuksia. Lehtonen kehuskelee, ettei hän ole saanut rukkasia puoleentoista vuoteen.

”Totta kai oon saanut pakkeja aikaisemmin. Oon kuitenkin ottanut ne kaikki oppitunteina ja harjoitellut lukemaan naisia. Tunnistan, minkälainen taktiikka kehenkin sopii”, Lehtonen kertoo.

Bile-Dania ei haittaa, että häntä lähestyvät usein Seiskan kohuotsikoista haaveilevat tytöt, sillä juuri he ovat hänen tyyppiään.

Bile-Danin mielestä suurin osa miehistä tekee virheen olemalla liian kiltti ja miellyttämällä naisia liikaa. Hänen mukaansa miehen tulisi olla “mieluummin taivaan kuin tossun alla”. Rumakin voi saada naisia, kunhan on tarpeeksi itsevarma ja sopivasti kusipää.

Lehtonen kertoo osaavansa päätellä, minkälainen mies naista viehättää pelkän olemuksen perusteella. Pyydän häntä arvioimaan, minkälainen mies minuun iskee.

”Itsevarma ja herrasmies. Sä haluat, että mies saa sut nauramaan ja tekee sun kanssa asioita. Mies ei saa myöskään olla liian tossu.”

Hävettää myöntää, mutta voisin laittaa ruksin jokaiseen kohtaan.

12166809_10207549181075029_1562140425_n

Leveä vyötärö, pienet tissit

Uppouduttuamme biljardin saloihin eräässä itähelsinkiläisten kantakapakoista en edes huomaa, että treffit venyvät myöhään yöhön.

Kotimatkalla en voi olla kysymättä päivän polttavinta kysymystä: Olenko tavoitellut kympin miehiä turhaan, eli mikä on oma arvosanani?

Pahimmat pelkoni osoittautuvat todeksi, sillä Dani pudottaa minut pilvilinnoista alta aikayksikön. Edes siniset silmäni eivät pelasta liian leveää vyötäröä ja pieniä tissejä.

En mahdu maestron ihannemittoihin. Arvosana: 6,5.

Herrasmiehen eleenä Lehtonen tarjoaa kuitenkin muutaman lohduttavan sanan. Ilta on ollut hauska, ja seurana ansaitsen yhdeksikön.

Täyteen kymppiin Bile-Dani ei ole toistaiseksi törmännyt, mutta jos niin kävisi, ei nainen kävelisi kauaa vapaalla jalalla.

Bile-Dani on luonnossa täysin samanlainen kuin televisiossa.

Kolojen kolo

Ennakko-olettamukseni siitä, että Lehtonen vetää ruudulla tiukkaa roolia, osoittautui treffien myötä vääräksi. Bile-Dani on luonnossa täysin samanlainen kuin televisiossa.

Vaikka harjoitelluilta vaikuttavat lausahdukset ja hieman ylilyövä itsevarmuus hallitsevat Lehtosen käytöstä, hän on lopulta varsin hauskaa seuraa. Bile-Dani ei pyytele anteeksi ja vittuilee rohkeasti takaisin.

Emme tosiaankaan ole toistemme match: Minä brunettena en täytä Lehtosen kriteereitä, eikä hän vastaa ihannettani tummasta ja raamikkaasta uroksesta.

Kaikesta huolimatta ymmärrän, miksi naiset löytävät tiensä Lehtosen kainaloon. Bile-Danilla on pokkaa.

Viimeistään tässä vaiheessa suosittelenkin kaikkia isorintaisia blondeja suuntaamaan metsälle: Lehtosen mukaan hänen vakituinen “kolonsa” tulee saamaan niin hyvää kohtelua, ettei ole ennen nähty.


Kuvat: Elina Hyvölä

2015

”Konservatiivisen väen ärsyyntyminen ihmetytti”

 

”Minut halutaan eri medioihin vähän väliä. Tätä on jatkunut kohta 50 vuotta. Aina kun olen tehnyt jotakin kansanomaista, media innostuu. Ei median läsnäolo ole kuitenkaan koskaan minua ahdistanut: viihdetaiteilijan työn kannalta median kiinnostus on tärkeää.”

TEKSTI Saarlotta Virri

”En koskaan nuoruudessani ajatellut: ”Nytpä ärsytän!” Sen sijaan pyrin toteuttamaan omia näkemyksiäni. Tietysti toivoin, että uusiin päämääriin pyrkinyttä taidettani olisi ymmärretty. Omanikäiseni – tai ainakin vastoin yleisiä normeja ajatelleet – ymmärsivätkin. Se, että konservatiivinen väki ärsyyntyi, herätti ihmetykseni. Myöhemmin se muuttui innostukseksi siitä, että sain toisenlaista palautetta.

En muista yhtään tapausta, jossa ihmisten kimpaantuminen olisi tuntunut pahalta. Havahduin huomaamaan, että olen saanut aikaan jotakin kiistanalaista uutta. Se miellytti minua.

Pikkupaikkakuntien lehdet kertovat saman tarinan minusta aina uudestaan ja uudestaan. Sellaiset jutut, joissa saan kertoa lukijoille jotain uutta, ovat harvassa. Viimeisin sellainen oli toimittaja Eva Kelan haastattelu, jossa hän kyseli kirjallisuusharrastuksestani. Vastaukseni varmasti yllättävät katsojat, koska keskityn filosofisiin kirjoihin.

Toinen mieleen jäänyt juttu on Svenska Dagbladetin noin kolmen vuoden takainen laaja kolmen sivun henkilökuva. Niin pitkiä juttuja ei Suomessa tehdä minusta koskaan.

Jos on aivan pakko keksiä jotain epämiellyttävää sanottavaa mediasta, niin se on juuri niiden samojen vanhojen, lähes 40 vuotta  identtisinä kerrottujen asioiden toistaminen. Olen vastannut lukemattomia kertoja kysymykseen: ”Mitä voisin tehdä, jotta ärsyttäisin samalla tavalla, kuin sinä aikoinasi?”

En voi opettaa ketään olemaan luovasti ärsyttävä. Kukin aika vaatii omat menetelmänsä.”

 

M.A. Numminen

  • Toiminut uransa aikana laulajana, säveltäjänä, sanoittajana, kirjoittajana, runoilijana, näyttelijänä, tuottajana ja lyhytelokuvien ohjaajana.
  • Laulajanura alkoi yhtyeessä The Orgiastic Nalle Puh Big Band. Tällöin kehittyi myös tunnusomainen parodinen laulutapa.
  • Opiskellut yliopistossa kansantaloustiedettä, valtio-oppia, sosiologiaa, filosofiaa, kielitiedettä, suomalais-ugrilaisia kieliä, kansanrunoutta, eskimo- ja bantukieliä sekä tähtitiedettä.
  • Herätti nuoruudessaan pahennusta muun muassa laulamalla Franz Schubertin liedejä parodisella laulutavallaan sekä säveltämällä lauluja Sukupuolielämän tietokirjasta.
  • Vihitty kunniatohtoriksi Åbo Akademissa ja Helsingin yliopistossa.

 VAIN MEDIAA -palstalla ei-medialainen pohtii mediaa tai Mediaa.


Kuva: Tomas Dikk,(www.tomasdikk.com)