Asialliset

Saatanan saappaat

Kuvittele mielessäsi ylisuuret, mökin kalareissuilla käytettävät, vanhat haisevat nahkasaappaat. Sen jälkeen kuvittele mielessäsi ajatus näiden seksikkyyden perikuvien yhdistymisestä valtaan. Absurdia. Mutta silti täyttä realismia. Miksi?

TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Helmi Partanen

“Power is a trick, a shadow on the wall, and even a very small man can cast a very large shadow”, todetaan fantasiamaailman valtapeleihin keskittyvässä tv-sarjassa Game of Thronesissa. Mielenkiintoinen kielikuva resonoi tarkemmin pohdittaessa erittäin osuvasti reaalimaailman ja sen poliittisen kentän kanssa.

Tietyt poliittiset voimahahmot onnistuvat luomaan itselleen suuria varjoja. Ei tarvitse miettiä Urho Kekkosta tai Sauli Niinistöä kauemmas. “Poliittiset saappaat”, joita nämä konservatiivisen äijäkulttuurin ilmentymät kantavat mukanaan, ovat kansan ja median silmissä valtavat. Ja näiden aurinkokuninkaina itseään pitävien hahmojen päissä varmasti vielä sitäkin suuremmat. Populismin, arvokonservatismin ja öyhötyksen kukoistaessa Suomen poliittisella kentällä etsivät kansalaiset jälleen messiasta joukostaan johtamaan sen syviä, ”jalomielisiä” rivejä nykypäivän saatanoita, kuten homoja, feminismiä ja ihmisoikeuksia vastaan.

Mikä meitä näissä voimahahmoissa niin kiihottaa? Miksi ylipäätään tarvitsemme vahvoja, konservatiivisissa arvoissa kylpeviä perinteisiä äijäjohtajia täyttämään edellisten jättämiä ”poliittisia saappaita”?

JOS LÄHTEE POHTIMAAN asiaa saappaiden poliittisen metaforan kautta, joutuu toteamaan sen tuottavan lähes yhtä vastenmielisiä mielleyhtymiä kuin Antti Rinteen pekonipasta, taidonnäyte mäntsäläläisen gourmet-kulttuurin huipulta. Nimenomaan saappaat ovat olleet Suomen poliittisessa kulttuurissa hallinneen äijäkulttuurin ilmentymä. Ne ovat historiallisesti olleet maskuliinisen voiman symboli: iso mies yhdistyy isoihin kenkiin, ja fyysinen voimahan on tietenkin valtaa ja johtajuutta parhaimmillaan! Voi hyvä luoja… Jotain kertoo se, miten usein Matti Vanhaseen liittyvässä uutisoinnissa huomioidaan nimenomaan hänen fyysinen kokonsa merkittävänä vahvuutena, vaikka kaverin karisma on muuten verrattavissa kolmanteen kertaan lämmitettyyn paahtoleipään.

Poliitikot ja mediakenttä ylläpitävät retoriikallaan tämän trendin jatkuvuutta. Esimerkiksi puolueen puheenjohtajan vaihtuessa korostetaan usein sitä, miten suuret saappaat uudella on täytettävänään edellisen jäljiltä. Tämä uutisointi oli keskiössä esimerkiksi viime kesäisen Vihreiden puoluekokouksen jälkeen Ville Niinistön vaihtuessa Touko Aaltoon.

Tämä ”pieni lingvistinen detalji”, joka liittyy saappaiden täyttämiseen retoriikkana, saattaa tuntua merkityksettömältä. Todellisuudessa tämänkaltaiset hallitsevat, fyysiseen kokoon ja voimaan liittyvät metaforat kuitenkin ylläpitävät vallitsevaa tilannetta ja edustavat jatkuvuutta. Eli niin kauan kuin on täytettävä saappaita, johdettava äksyllä maskuliinisella auktoriteetilla ja syötävä sydänkohtauksia aiheuttavaa pekonipastaa ollakseen statuksensa arvoinen johtaja, ovat muutoksen mahdollisuudet heikot. Saapasmetafora on vain yksi esimerkki näitä vallitsevia valtarakenteita ylläpitävistä voimista.

Esimerkiksi keskusta on jo vuosikymmeniä etsinyt uutta messiasta Kekkosen valtaistuimelle. Yllättyykö kukaan siitä, että kaikki spekuloidut kandidaatit Paavo Väyrysestä Esko Ahoon ja Juha Sipilään ovat olleet nimenomaan näitä perinteisen, arvokonservatiivisen äijäkulttuurin edustajia?

Poliittisia saappaita pyritään täyttämään mahdollisimman paljon edellisiä hallitsijoita muistuttavilla hahmoilla. Tämä johtaa väistämättä tilanteeseen, jossa poliittisen historian miesvaltaisuudesta johtuen lähinnä miehet nähdään tulevaisuudessakin ainoina sopivina vaihtoehtoina. Äijät on hallinnu ennenkin, ja siksi äijien on hallittava myös jatkossa, räh räh. Yhtä loogista kuin ajatus krapulan estämisestä tequilaa kittaamalla tai aivovaurion ehkäisemisestä kuuntelemalla Petri Nygårdin tuotantoa. Kaikesta huumoriarvosta huolimatta emme tarvitse politiikkaan enää yhtään lisää näitä itseään jumalan valitsemina kekkosina pitäviä Väyrysiä.

ONNEKSEMME TULEVAISUUS NÄYTTÄÄ tuovan muutosta tähän vallinneeseen kulttuuriin. Vaikka Donald Trumpin valinta ja monet muut kansainvälisen ja kansallisen politiikan trendit taistelevatkin näiden perinteisten, konservatiivisten äijäarvojen puolesta, tuntuvat ne pikemminkin joutsenlaululta ennen uutta aikaa. Saappaiden täyttämisen kaltaiset maskuliiniset metaforat menettävätkin merkitystään oleellisesti, kun johtajuus politiikassa ja taloudessa yhdistyy kategorisesti vähemmän miehiin. Metafora himmenee, kun naiset aletaan nähdä luonnollisena asiana näissä rooleissa yksittäisten poikkeuksien sijaan.

Saappaat retoriikkana näyttävät olevan kuoleva luonnonvarana, ja hyvä niin. Poliittisten johtajien etsiminen täyttämään edellisten saappaita estää muutoksen mahdollisuudet. Kun uusiksi johtajiksi haetaan vain edellisten kaltaisia hahmoja, haikaillaan menneeseen aikaan ja ollaan jo valmiiksi askeleen perässä muutos kun on välttämätöntä, mikäli mielii säilyä relevanttina. Surullisena esimerkkinä tästä menneen haikailusta mainittakoon SDP:n politiikka, joka on Mäntsälän pekonipastakeisarin Antti Rinteen aikana taantunut monilta osin kivikaudelle AY-kähmintöineen ja synnytystalkoineen.

VAIKKA HISTORIAN SANOTAANKIN toistavan itseään, ihmiskunta voi oppia vain virheistään. Saappaiden täyttämisen metaforan maskuliininen historiallinen merkitys on kiistaton. Juuri siksi onkin niin tärkeää kiinnittää huomiota näihin ilmiöihin ja oppia niistä saappaat kun toimivat saatanallisena metaforana myös kaikelle sille taantumuksellisuudelle, jota meidän on syytä halveksua ja inhota politiikassa.

Eräät viisaat miehet ovat sanoneet, ettei tunteen vastakohta ole järki, vaan tunteettomuus. Ja juuri siksi meidän onkin niin tärkeää tuntea.

Juttua varten on haastateltu poliittisen historian professori Pauli Kettusta.

Arkisto

Shoppaillen Shangri-Lahan

Lokakuisena viikonloppuiltana Mikonkadun falafelravintola Fafa’sista ei tahdo löytyä istumapaikkaa. Jopa kummajaiskorneriksi ristityn syömänurkkauksen on vallannut tuhnuviiksinen parivaljakko, jonka takaraivoilta roikkuvat patalakkipipot herjaavat fysiikan lakeja tavalla, joka saa Philippe Petitin trapetsitaiteilun World Trade Centerien välissä näyttämään sunnuntaitepastelulta.

TEKSTI Juho Valta

Kasvispikaruoastaan tunnetun ravintolan julkeat betoniseinät ovat tyhjennetty tylsyydestään hippisymboliikalla ja ”don’t hurry, be happy” –henkisillä hyvänmielenhaikuilla. Sinne tänne on maalattu huolitellun huolimattomasti elämän pieniä iloja, krokotiileja ja kielennäyttäjiä.

Elintasohipsterit lipovat huuliltaan ruokalistan antimia, jotka ovat ehtaa sädekehänkiillotussapuskaa: hummusta ja halloumia, matbuhaa ja meze-plattereita. Hallitun kaaoksen valtaamasta keittiöstä kantautuu ruokasaliin englantia kirjavasti tulkitsevien aksenttien sointi. Kansainvälisyyttään korostavan suosikkiravintolan rattaat vaikuttaisivat liikkuvan yhtä epäilyttävän sulavasti kuin neuvostotraktori kolhoosimusikaalissa.

Kuin Twin Peaksin kaupungin tai Arnold Schwarzeneggerin avioliiton tapauksessa, saattaa pintapuolinen idylli olla kuitenkin silkkaa illuusiota. Jos tätä artikkelia varten haastateltuihin työntekijöihin on uskominen, sopii ”peace and a lil loving” Fafa’sin sloganiksi suunnilleen yhtä hyvin kuin rauhanmerkki Richard Nixonin käteen.

Mutta ei mennä siihen vielä.

”EN OLE TERRORISTI, mutta jos olisin, pommittaisin Starbucksin”, vitsaili slovenialaisfilosofi Slavoj Žižek mauttomasti muutama vuosi sitten. Kahvilaketju oli aloittanut kampanjan, jolla se markkinoi eettisiksi väittämiään toimintatapoja. ”It’s not just what you’re buying, it’s what you’re buying into” –iskulauseella varusteltu kampanja korosti yrityksen asemaa maailman suurimpana Reilun kaupan kahvin ostajana ja merkittävänä hyväntekeväisyyden harjoittajana. Kahvilat täyttäneet tietoiskut valistivat asiakkaita siitä, kuinka investointi kuppilan aavistuksen ylihintaiseen sumppiin ei olisi ainoastaan investointi ilmiömäiseen makuelämykseen, vaan kahvietiikkaan.

Žižekin mielestä kampanjassa kiteytyi yksi aikamme tuhoisimmista ajatuksista. Ajatus, jonka mukaan kapitalismin tuottamat ongelmat voidaan korjata lisäämällä kapitalismia.

Starbucks tarjosi saumattomalta vaikuttavaa ratkaisua niihin moraalisiin dilemmoihin, joita miltei jokainen globaaleista kriiseistä tietoinen ihminen kulutusvalintoja tehdessään nykyään kohtaa. Se uskotteli kaukomaiden työoloista ja ilmastonmuutoksen kaltaisista ilmiöistä syyllisyyttä kantavalle kuluttajalle, että ylikansallisen korporaation tuotetta ostaessaan hän voisi olla jotain muutakin kuin planeetan palamista passiivisesti seuraava hedonisti.

Ravintolaketju levitteli kuluttajan harteille hyväntekijän viittaa. Se tarjosi diiliä, jossa asiakas nauttii ja yritys pienen lisäkorvauksen motivoimana suorittaa hänen puolestaan ne altruistiset velvollisuudet, joihin ei nykypäivän itsebrändäämisen läpitunkemassa kulttuurissa jää kansalaisella oikein aikaa.

Se tarjosi aktivismia, joka ei vaadi aktiivisuutta; maailman muuttamista ilman elämäntapojen merkittävää muuttamista; antikonsumeristista konsumerismia.

Nämä ovat ne myyntituotteet, jotka viekkaimmat yritykset ovat onnistuneet lisäämään valikoimiinsa viimeisen vuosikymmenen aikana. Jokaisesta Henkkamaukasta löytyy nykyään henkareihinsa hajoavien sortoleninkien lisäksi rekeittäin luomupuuvillasta punottuja puseroita. Mäkkärissä lehmän lynkkaamisen voi välttää lätkäisemällä klassikkopurilaisen väliin pinkin liman sijasta kasvispihvin. Läppärin ostamalla varmistaa, että Bill Gates lentää vielä ainakin kertaalleen yksityisjetillä Guatemalaan rakentamaan kirjaston köyhälistölle.

Fiksut yritykset ovat kyenneet hiljentämään osan kuluttajakunnan kriittisestä laidasta myöntymällä joihinkin heidän vaatimuksistaan. He ovat eettisiä tuotteita lanseeratessaan houkutelleet skeptikkoja takaisin asiakkaikseen. Kehitys on ollut yrityksille monesti otollinen, sillä merkittäviksi markkinoiduista eleistä huolimatta paljoa ei välttämättä ole tarvinnut muuttaa.

Miltei poikkeuksetta muuta tarjontaa kalliimpia eettisiä tuotteita voivat ostaa lähinnä ne, joilla on siihen varaa. Loput joutuvat taloudellisten rajoitteidensa vuoksi tyytymään samaan kuin ennenkin, halusivat he sitä tai eivät. Kulutuksen asiantuntija Rob Walker esittää Buying In –kirjassaan lisäksi absurdin oloisen väitteen, jonka mukaan eettisiä tuotteita ostava asiakas ostaa saman katon alta usein myös epäeettisiä tuotteita. Ilmeisesti kuluttaja nojaa epäloogiselta vaikuttavassa päätöksessään länsimaiseen perusolettamaan, jonka mukaan hyväntekijä ansaitsee hemmottelunsa.

Eettisen kuluttamisen ajatus on houkutteleva, koska se lupaa kuluttajalle, että pienellä ohimojen kiristämisellä markkinaliberalismista voidaan tehdä ihmiskasvoista. Pelin sääntöjä ei tarvitse muuttaa, jos kaikki nyt vaan sopivat, että pelataan nätisti. Aikaisemmin moraalista krapulaa aiheuttaneesta egoistisesta elostelusta muovataan avunantoa, jossa niin hyvä- kuin heikompiosainenkin voittavat. Kuluttamisesta tehdään synninpäästö, sillä hintaan sisällytetään hedonistisen mielihyvän lisäksi myös hyvänteosta seuraava puhdas omatunto.

fafas

Jos jokin tarjoaa helpotusta elintapojensa täysremonttia kaihtavalle länkkärille, niin se on lupaus shoppailusta maailmanparannuksena. On ihanaa ajatella, että kehitysmaihin kenkäpareja kärräävän Tomsin koko kenkämalliston ostamalla mahdollistaa muotinäytöksen niin kotona kuin ruandalaisessa orpokodissa. Harva toki miettii, että samalla saattaa tukahduttaa viimeisimmätkin toivon rippeet kenkäteollisuuden syntymisestä näissä maissa ja jatkaa luonnonvarojen tuhlaamista oman ja yhteiskunnan turhamaisuuden tyydyttämiseksi. Mutta hei, ainakin tennarit ovat vegaanisia.

ONKO EETTISYYDEN ja kuluttamisen yhtälö tuomittu jäämään mahdottomaksi?

Allekirjoittaneelle termi tuo aina mieleen vanhan videon, jolla neoklassisen talousteorian suuroraakkeleihin lukeutuva, eettistä konsumerismia moraalittomana pitänyt Milton Friedman hypnoottisesti kuvailee, kuinka monimutkainen vaivaisen lyijykynän syntyminen on globaalissa kapitalismissa. Raaka-aineita mahdollisesti jokaisesta maanosasta sisältävän lyijykynän luomiseen on vaadittu jopa tuhannen ihmisen työpanos. Nämä ihmiset saattaisivat haluta sotia keskenään, mikäli he ikinä kohtaisivat kasvokkain.

Demonstroidessaan onnistuneesti globaalin kapitalismin kykyä ylittää kansallisvaltioiden epäkäytännölliset rajat jonkin käytännöllisen luomiseksi, Friedman kuitenkin tietämättään samalla osoittaa eettisen kuluttamisen hankaluuden. ”Minulla ei ole harmaintakaan aavistusta mistä tämä messinki, tai tämä maali tai tämä liima on peräisin”, hän toteaa huvittuneena kynän muiden ainesosien alkuperää arvuuteltuaan.

Kenelläpä olisi? Arkisimpienkin kulutustuotteiden tuotantoprosessit ja ylikansallisten yrityskonglomeraattien rakenteet ovat nykyään niin kompleksisia, ettei niistä pääsisi selville edes halutessaan.

Eläinkokeita markkinoinnissaan verisesti vastustavan The Body Shopin tuotteita hamstrattuaan moni saa järkytyksekseen kuulla, että merkittävä osa rahasta valuukin emoyhtiö L’Orealin laariin, joka ansaitsisi Teemu Mäen ja Michael Vickin ohella oman siipensä eläinrääkkääjien hall of famessa. Tämä ei ole vielä edes monimutkainen esimerkki siitä, kuinka salakavalasti suuri yritys kykenee kätkemään syntinsä eettisyyden ja kestävän kehityksen takaavien sertifikaattien taakse.

Niin kutsuttua viher- ja valkopesua helpottaa se, että kuluttajat todella haluavat uskoa yritysten hyväntekoon, sillä he ovat koukussa siihen elämäntapaan, jonka yritykset mahdollistavat. Tämän seurauksena sertifikaatit itse ovat alttiita vihervalkopesulle.

Kun kuluttajissa on iso joukko varakasta väkeä, joka on valmis maksamaan suuria summia tuotteiden eettisyydestä, haluaa yritys luonnollisesti hyötyä heistä mahdollisimman paljon. Asiakas, jossa hyväuskoisuus ja varakkuus yhdistyvät on markkinoiden graalin malja. Toisin kuin vihertarrat toitottavat, ei esimerkiksi tietoisten kuluttajien suosiman luomuruuan poikkeuksellisesta ekologisuudesta ja terveellisyydestä ole kattavaa näyttöä.

Siinä missä ulkomaisten yritysten vakuuttelut toimintansa eettisyydestä ovat kerta toisensa jälkeen paljastuneet sanahelinäksi, ovat monet synninpäästöshoppailuun pyrkivät hakeneet eksistentiaaliseen kriisiinsä ratkaisua kotirintamalta. Vastalauseena ylikansallisten korporaatioiden tekopyhyydelle on syntynyt trendi, joka suosii kotimaisia pk-yrityksiä.

Ilmeisesti liikkeen kannattajien ajatuksena on se, että Suomen kaltaisessa tiukan sääntelyn ja vahvojen ammattiliittojen maassa pieni ei voi olla kuin kaunista. Naapurustopuodin rastapään ei haluta uskoa olevan paskapää.

Tämä on johtanut useisiin inspiroiviin menestystarinoihin, joissa pieni yritys on ponnistellut jättiläisten jaloista parrasvaloihin.

YKSI näistä kertomuksista kuuluu helsinkiläisiin ruokapyhättöihin lukeutuvalle ravintolaketju Fafa’sille. Vuonna 2011 perustetusta punavuorelaisesta kääpiöpuljusta on muutamassa vuodessa kasvanut trenditietoisten urbaanien nuorien suosima kulttiketju. Tuoreita kasvisruokaherkkuja sisältävien pitaleipiensä mukana se on syöttänyt skeptikoille vastalauseet pikaruokaan liitettyihin ennakkoluuloihin.

Kaikki tämä on vaatinut vain perustajan rakkauden ruuanlaittoon ja jalon tahdon tarjota työmarkkinoilla syrjityksi tuleville maahanmuuttajille hommia. Näin siis mikäli valtamedian uutisointiin on uskominen.

Fafa’sin nykyisten ja entisten työntekijöiden lausunnoista nivoutuva tarina on toisenlainen.

”Hetkittäin olin erittäin ahdistunut työn tekemisestä, koska tuntui siltä, että voi tapahtua jokin väärä liike ja oli mahdotonta sanoa, mitä siitä voisi seurata. Se loi todella hermostuneen, rauhattoman ja hetkittäin liki paranoidin ilmapiirin. Takaraivossa oli aina sellainen tunne, että mitäpä jos tänne tulisi joku ja asiat eivät olisi miten niiden haluttaisiin olevan.”

Näin myrkylliseksi Fafa’sin nykyinen työntekijä Frank toimipisteiden ilmapiiriä pahimmillaan kuvailee. ”Oman kokemukseni mukaan usea ihminen kokee, että vallitsee sellainen painostuksen kulttuuri. Tuntuu siltä, että asiat ovat jatkuvasti suurennuslasin alla.”

Lukuisten muiden haastateltujen tavoin hän epäilee johtoportaan luottamuspulan työntekijöihin yltyneen niin krooniseksi, että se on laittanut ihmisiä vakoilemaan työntekijöitä työajalla.

Useiden työntekijöiden mukaan toimipisteille ilmestyy säännöllisesti keittiöön pälyileviä ja epätavanomaisia kysymyksiä esittäviä ”mysteeriasiakkaita”, jotka eivät monesti edes osta mitään vaan jättävät pelkästään palautetta. Kummallisia visiittejä seuranneina päivinä työntekijät ovat saaneet epäreiluiksi kokemiaan kritiikkiryöppyjä, joiden ilmaisutavassa olisi ollut parantamisen varaa.

”Se kielenkäytön kulttuuri on todella epäasiallinen, hyökkäävä ja tuhovoimainen”, kertoo Frank. Pahimmillaan hän väittää johtoportaan syyllistyvän peräti työntekijöihin kohdistuvaan verbaaliseen väkivaltaan. Tästä hän ei tosin kykene kertomaan ensimmäisen käden kokemusta.

Johtoportaan raivokohtauksia ei työntekijöiden lausuntojen perusteella voi tosin pitää ainakaan harvinaisina.

Entinen työntekijä Philip kertoo tarinan tiimipalaverista, jossa työntekijät olivat valittaneet perustajalle ilmastoinnin surkeasta kunnosta. Ongelma oli Philip mukaan yltynyt niin pahaksi, että huonon ilmanvaihdon aiheuttama lemu oli haistettavissa 25 metrin päästä toimipisteestä.

Kritiikistä suuttunut perustaja alkoi syyttää hajuongelmasta ruokaa ylikypsentäviä ja pannuja huonosti peseviä työntekijöitä. Vähitellen aggressiivisemmaksi muuttuneen monologin päätteeksi hän oli käskenyt työntekijöitä olemaan kiitollisia siitä, että heillä ylipäätänsä on työpaikka ja lähtemään yrityksestä, mikäli meininki ei miellytä. Philip uskoo tämän olleen hänen epäsuora tapansa ilmaista, että heidän on parempi olla hiljaa, koska ei heitä maahanmuuttajina kukaan muukaan palkkaa.

Miltei kaikki haastatelluista työntekijöistä uskovat koko yrityksen vallankäytön perustuvan siihen, että työntekijät pelkäävät työllistymismahdollisuuksiensa olevan heikot. ”Sen tiedostaminen, että meillä on nollatuntisopimukset ja että meille ei tarvitse antaa vuoroja, pitää meidät todella alistuvaisina.”, muotoilee nykyinen työntekijä Nikita.

Monen työntekijän toimeentulo riippuu täysin Fafa’silta saamastaan palkasta. Koska käytännössä kaikki ravintolapäälliköstä harjoittelijaan työskentelevät nollatuntisopimusten alaisina, voidaan epäkohtiin puuttumisesta rangaista vuorojen vähentämisellä.

Työntekijöiden mukaan moisiin toimiin on aikaisemmin ryhdytty. Niskuroijille ei ole tarvinnut antaa potkuja, vaan he ovat joutuneet lopettamaan epäkohtien esiintuomisen välttääkseen vuorojen vähenemisestä seuraavat taloudelliset vaikeudet ja mahdollisen irtisanoutumisen.

Vastenmielisimmilleen kyseinen toiminta on mennyt heidän mukaan tapauksissa, joissa useaan otteeseen sairaana olleelta ja sairauskorvausta vaatineelta työntekijältä on vähennetty vuoroja peräti kahden viikon ajalta. Sairauskorvauksia ei tosin ole haastattelujen perusteella ainakaan mainostettu, jonka seurauksena moni ei ole ymmärtänyt pyytää palkkaa tilanteessa, jossa he eivät ole kyenneet tulemaan töihin.

Asian mainitsemisen luulisi olleen reilun pelin kannalta perusteltua. Jos yritystä eteenpäin ajanut voima on todella ollut tahto integroida maahanmuuttajanuoria suomalaiseen yhteiskuntaan, pieni pikaluento suomalaisesta työlainsäädännöstä tai omasta työsopimuksesta tuskin olisi ollut kohtuuton vaatimus. Integraatiopuheen uskottavuutta heikentää myös se, että yksi entisistä työntekijöistä kertoo, kuinka häntä kehotettiin olemaan puhumatta asiakkaiden kanssa suomea, mikäli hän ei sitä sujuvasti osaa.

”Ei se automaattisesti tule, vaan meidän pitää kysyä sitä” on yleisin lausunto, jonka työntekijöiden suusta haastattelujen aikana kuulen.

Haastattelujen perusteella yrityksessä on vallinnut kulttuuri, jossa esimerkiksi lomaltapaluuraha on maksettu vain niille, jotka ovat sitä älynneet kysyä. Nykyinen työntekijä Robin kertoo, ettei hän ole koskaan saanut yritykseltä lomaltapaluurahaa, vaikka hänellä olisikin siihen ollut oikeus. Entinen työntekijä Sebastian taas muistelee pyytäneensä lomaltapaluurahaa kolmeen otteeseen, kunnes hän lopulta sai sen puolitoista kuukautta myöhässä. Tämän lisäksi Robin sanoo, ettei hänelle ole maksettu sopimuksen mukaisia 50% tuntilisiä, kun hän on kuukauden aikana työskennellyt nollatuntisopimuksen maksimin ylittäviä tuntimääriä.

Useampi myös väittää yrityksen tuoreutta korostavan imagon olevan vähintäänkin harhaanjohtava. Ravintoloiden määrän kasvettua esimerkiksi kana ja seos, josta falafelit valmistetaan, saapuvat yritykselle pakastettuina.

TÄSSÄ vaiheessa moni tosihipsterinä itseään pitävä lukija puhaltaa varmasti jo didgeridoohon tai johonkin muuhun pilliä vähemmän oletusarvoiseen puhallinsoittimeen. ”Mutta Fafa’shan on nykyään jo ihan mainstream”, kuulen heidän huutavan. ”Kuka nyt enää olettais, et ne olis reiluja työntekijöilleen?”

Voin kuitenkin vakuuttaa, että narratiivi pitapullantuoksuisesta paratiisista, jonka menestyksen käärme on ajanut moraalikatoon, ei vaikuta pätevän tällä kertaa.

Itse asiassa käytännössä jokainen haastattelemani nykyinen työntekijä myöntää työilmapiirin menneen jokseenkin parempaan suuntaan yrityksen kasvettua. Yksittäisten ravintoloiden hierarkioita on jouduttu uudistamaan, koska vanha johto ei kyennyt harjoittamaan entisenlaista kontrollia toimipisteiden määrän lisäännyttyä.

Nykyään ravintolapäälliköinä toimii useimmiten yrityksessä rivimiehinä pitkään työskennelleitä työntekijöitä, jotka ovat suojelleet tulokkaita pahimmalta polkemiselta. Samalla työntekijät ovat synnyttäneet viestiketjuja, joilla he ovat informoineet toisiaan oikeuksistaan. Kiitosta osoittautuu myös PAMin suuntaan, joka on ilmeisesti kyennyt auttamaan tapauksissa, joissa työehtosopimuksen kanssa on ollut ongelmia.

Tällaista turvaverkkoa olisivat varmasti kaivanneet Fafa’sin entisessä leipomossa työskennelleet Lawrence ja Colin. Kun he työskentelivät yrityksessä, koostui se vain muutamasta toimipisteestä, jotka olivat täysin selfiekelpoisia seurustelusalonkeja autenttisimmillekin HC-hipstereille.

Lawrencelle yllätykset alkoivat jo heti työsuhteen alussa. Hän oli innokkaana solminut suomenkielisen sopimuksen ravintolatyöntekijän ja keittiöassistentin virassa aloittamisesta. Hyvin nopeasti hän kuitenkin löysi päiväsaikaisen pitaleipien täyttämisen sijaan itsensä yöleipurin roolista. Työ tapahtui toimipisteessä, joka toimi erillään yrityksen ravintoloista. Tässä ei ollut sinänsä mitään ongelmaa, olihan hän työn tarpeessa.

Ärtymys kuitenkin iski hänen jo lähdettyä firmasta. Hän sai kuulla, että palkkaus olisi ollut hyvinkin erilainen, mikäli hän olisi saanut sopia hänestä paremmin toimenkuvaansa sopineen leipurin työehtosopimuksen. Leipurien työehtosopimuksessa leipurille maksetaan yötyöstä tuplapalkka, mikäli kyseessä ei ole vuorotyö. Tämä vaikuttaisi pätevän Fafa’sin leipomoon, jossa työskenneltiin yksinomaan öisin, kun pitaleipiä valmistettiin ravintoloihin seuraavaa päivää varten. Nyt hän oli joutunut kuitenkin tyytymään vain keittiöassistentille maksettaviin yölisiin.

Jokainen voi varmaan laskeskella millaisista menetetyistä euromääristä puhutaan, kun joku on tuhansien tuntien työpanoksesta saanut tuplapalkan sijaan ainoastaan yölisiä. Toki on hyvä mainita, että Lawrence joskus tuurasi esimerkiksi sairastuneita työntekijöitä ravintoloiden puolella. Yli yhdeksänkymmentä prosenttia ajasta hän väittää kuitenkin työskennelleensä leipomossa taikinan äärellä.

Surkuhupaisin Fafa’s stintti lankeaa kuitenkin muutaman kuukauden yrityksessä viihtyneen Colinin harteille. Toisin kuin Lawrence, Colin tiesi olevansa ryhtymässä keskiyön doughboyn hommiin. Se ei kuitenkaan tehnyt hänen lähtölaukauksestaan yhtään vähemmän kummallista.

”Sain vain puhelun joltain tyypiltä, joka kysyi, että pääsenkö mä paikalle. Sanoin, että olen valmis kaikkeen. Sitten vain yhtenä keskiyönä ilmestyin leipomolle ja tein vuoron muiden leipurien kanssa nähdäkseni miten hommat hoituu. En solminut sopimusta, enkä saanut minkäänlaista perehdytystä.”

Colinin tapauksessa tästä epävirallisesta stalkkaussessiosta ei koitunut minkäänlaista harmia, aloittihan hän työssä virallisesti jo seuraavassa vuorossa.

Suoritettuaan 80 tunnin harjoitusvaiheen muita työntekijöitä alemmalla palkalla lakkasi Colin täysin yllättäen saamasta vuoroja. Koska hän ei halunnut heittää tyhjästä tullutta luppoaikaa hukkaan, teki hän muutamia lomasuunnitelmia ja varmisti, että tämä on ok yhtiön johtoportaan kanssa. Hänelle kerrottiin, ettei tässä olisi mitään ongelmaa.

Sopimus ei kuitenkaan pitänyt, sillä muutaman viikon päästä vielä koeajalla olleelle Colinille kerrottiin hänen saaneen potkut huonon saatavuuden vuoksi. Samalla vedottiin siihen, ettei häntä oltu saatu koulutettua alkuperäisten tavoitteiden mukaisessa ajassa. Näin siis siitä huolimatta, että hän oli selvinnyt läpi sopimukseen merkitystä 80 tunnin harjoitusvaiheesta.

Päätöksestä hämmentyneelle Colinille luvattiin tapaaminen potkut antaneen henkilön kanssa, jotta asiaa voitaisiin vielä selvittää. Lupaus jäi kuitenkin lunastamatta.

Jälkeenpäin Colin sai vielä kuulla ravintolassa työskennelleeltä ystävältään, ettei huono saatavuus ilmeisesti ollutkaan todellinen syy potkujen takana. Irtisanomisesta vastannut henkilö oli rehennellyt antaneensa potkut Colinille, koska hän oli ”varastellut” keittiöstä kananmunia.

Colin tunnustaa syyllistyneensä tekoon kertaalleen. Tämän luulisi tosin olleen perusteltua sen valossa, että Fafa’s vähensi ja edelleen vähentää työntekijöiltään jokaisen vuoron palkasta ruokarahan. Näin siis riippumatta siitä, nauttiiko työntekijä talon antimista vai ei.

Koska toimipisteet yrityksen menestyksestä huolimatta ovat jatkuvasti alityöllistettyjä, ei lakisääteisten taukojen pitämiseen löydy joidenkin työntekijöiden mukaan usein sopivaa rakoa. Yksi työntekijä kertoo, ettei syömättä jääminen 6-7 tunnin vuoron aikana ole ennenkuulumatonta.

Colinin kokeman farssin kuitenkin kruunasi se, kun hän sai muutaman viikon verenkiehumisen jälkeen oivalluksen. ”Sanoin, että vitut, mähän hommaan itelleni työtodistuksen.” Jos jossain tilanteessa ”be careful what you wish for” –kliseen käyttäminen olisi soveliasta, niin se olisi tässä.

Colinin lievästi sanottuna niukkaan työtodistukseen on kirjoitettu yhteen laitaan ensin mitättömän kokoisilla kirjaimilla ajanjakso, jonka Colin Fafa’sissa vietti. Tätä informaatiopläjäystä seuraavat työnantajan allekirjoituksen ja firman osoitteen lisäksi kaksi ilmeisesti Google Translaten pettämättömän vaikutuksen alaisena näpyteltyä virkettä: ”Työsuhteen päättymisen työsuhteen purku koeajalla. Työtehtäviin ovat kuuluneet tuotanto pitaleipä.”

Ei muuta.

Colin ei ole kokeillut tämän korulauseista riisutun kunniadiplomin tehoa Fafa’sin jälkeisiin työnantajiinsa. Ilmeisesti ainakaan johtoportaan heikkoon kielitaitoon tai persoonalliseen estetiikan tajuun ei ole vetoaminen, sillä muiden Fafa’sista lähteneiden työtodistuksia ei ole tällä kielioppivirheiden täyttämällä sähketyylillä siunattu.

ONKOHAN tällainen toiminta sitten sitä ”systeemin ohi toimimista”, johon Jari Sarasvuo yrittäjiä kannusti Ylen taannoisessa Palkkaerot-illassa? Mitä sitä pikkuseikoista, jos on niin helvetin hyvä jätkä, että hyvää hyvyyttään palkkaa ihmisiä töihin.

fafas3

Nikita kertoo, että Fafa’sin kaltaisissa firmoissa häntä eniten ärsyttää ”koko homman feikkiys”. ”Avataan muka lisää kauppoja, koska halutaan antaa ihmisille lisää töitä. Ei me olla niin tyhmiä. Avaatte kauppoja, koska haluatte tehdä itsellenne voittoa.”

Kotimaisten pk-yritysten tuotteita suosiessa olisi tärkeää muistaa, että jättiläisetkin aloittivat kääpiöinä ja että menestyminen altavastaajana vaatii monesti kepulikonstinsa. Vaikka pienyritykset olisivatkin yksilöinä suhteellisen harmittomia, ei niiden moraalista ole takeita. Etenkin startup-evankeliumin kultakaudella harvan uuden sukupolven yrityksen haaveena on jäädä pienen nichen toiveita täyttäväksi kulmakaupaksi, jossa omistajien rikastumisen sijaan priorisoidaan työntekijöiden hyvinvointi. Tottakai näitäkin löytyy, mutta niin löytyy empatiakykyisiä kokoomusnuoriakin.

MITÄ tässä toivottomalta vaikuttavassa tilanteessa sitten pitäisi oikein tehdä?

Eettisten yritysten viestintään erikoistuneen Sugar Helsinki –viestintätoimiston vetäjä Karita Sainio ei olisi valmis heittämään kirvestä kaivoon eettisen kuluttamisen suhteen. Hän on toki eettisen yritystoiminnan asiantuntijana tietoinen moraalisuuttaan vakuuttelevien yritysten silmänkääntötempuista. Hän kuitenkin muistuttaa, että näiden paljastamiselle omistautunut ihmisjoukko pyrkii jatkuvasti pitämään lupauksia tehneet yritykset linjassa.

”Mä uskon, että muutos tapahtuu sisältä ja isoista yrityksistä”, hän sanoo. Kuka tahansa voi harkituilla kulutusvalinnoillaan ohjata yrityksiä eettisempiin toimintatapoihin. Erityisen innokas hän on ollut kasvisruoan suosion kasvusta, jota hän pitää merkittävän muutoksen alkuna.

Tässä hän on toki osittain oikeassa.

Olisi naurettavaa väittää, ettei eettisellä kuluttamisella voisi saavuttaa pieniä, miksei jopa suuriakin voittoja. Mikäli kaikki länsimaissa alkavat ostaa valtaosan vaatteistaan second handina, on sanomattakin selvää, että ympäristön päälle kipattava kuorma pienenee. Jos länsimaiden nuori sukupolvi näkee vegetarismin valon, säästyy valtava määrä maailman eläinkunnasta tarpeettomalta kärsimykseltä.

Mutta entäs ne ihmiset? Uudistuvatko tällaisten kehitysprosessien myötä ne yhteiskunnalliset hierarkiat, jotka pitävät suuret massat alistettuina monotoniselle ja kauttaaltaan järjettömälle työnteolle?

Tähän on vaikea uskoa, etenkin kun länsimaissa tehokkuutta pyritään lisäämään työvoiman kustannuksia pienentämällä ja työaikoja pidentämällä. Ay-liikettä – joka on jäsenkeskeisyydestään ja jäykähköstä monoliittisuudestaan huolimatta edes jokseenkin ylläpitänyt työväen joukkovoimaa – uhkaa alasajo. Rivityöläisistä tulee uberisaation myötä uuden uljaan ajan yksityisyrittäjiä, jotka kyynärpäätaktiikalla pyrkivät taistelemaan paikastaan työmarkkinoilla. Aivan oman lisänsä koko soppaan lisää horisontissa liitävä automatisaation hornetti, joka on valmis pommittamaan koko työmarkkinoiden perustan uusiksi.

Viime aikoina paljon keskustelua herättänyt Ryan Aventin kirja The Wealth of Humans – Work, Power, and Status in the Twenty-First Century lupaa automatisaation jälkeiselle työntekijälle synkkää tulevaisuutta. Sen ennustuksen mukaan järkevää hyväpalkkaista työtä tulee tulevaisuudessa olemaan lähinnä omien alojensa huipuilla. Muut joutuvat todennäköisesti kituuttamaan elantonsa tekemällä pikkupalveluksia marginaaliselle eliitille.

Ovatko suhteellisen korkeaan elintasoon tottuneet länsimaiset massat valmiita kuitenkaan palaamaan kahden kerroksen väen yhteiskuntaan? Tapahtuuko laajamittaisen automatisaation myötä se saksalaisfilosofi Herbert Marcusen uumoilema hetki, jolloin kapitalismi joutuu väistymään omien saavutustensa seurauksena?

Sisäinen radikaalini haluaisi uskoa kehityksen johtavan Marcusen peräänkuuluttamaan ”suureen kieltäytymiseen”, jossa massat lakkaavat osallistumasta sopupeliin, jonka tulos on ohjelmoitu heidän vastaisekseen. Yhteiskuntarakenteiden radikaali uusiutuminen vaatii sitä, että massat kieltäytyvät niistä sortavista hevonpaskaduuneista, joille tulevaisuuden yhteiskunnassa ei ole enää mitään perusteita.

Samalla ne kerskakulutuksen keuhkot, jotka pitävät nykyisen talousjärjestelmämme hengissä on lajimme pelastamiseksi mitä ilmeisemmin puhkottava. Rajattomalle kuluttamiselle on yksinkertaisesti sanottava ei. Suurin haaste piilee tietenkin siinä, että globaalissa taloudessa tällaisten tavoitteiden toteutuminen vaatisi paitsi melkein maailmanlaajuista heräämistä, myös ihmisten tarpeiden kokonaisvaltaista uudelleentarkastelua.

MONI varmasti pitää moisia tulevaisuuden skenaarioita kyynisinä ja pessimistisinä. Todellisuudessa aikamme suurinta kyynisyyttä on kuitenkin status quoa edesauttava toiminta, jonka leikitään olevan sen vastaista.

Marcusen oppi-isät, Frankfurtin koulukunnan vihaiset, mutta viisaat perustajasedät Theodor Adorno ja Max Horkheimer kirjoittivat jo 1940-luvun lopussa mainonnan suurimman saavutuksen piilevän siinä, että se saa ihmiset kuluttamaan tuotteita, joiden läpi he itsekin näkevät.

Hypoteesi osoittautuu todeksi joka ikinen kerta, kun päiväkausia Kanye Westin signature-lenkkareita jonottaneet viisitoistavuotiaat kertovat haastatteluissa tietävänsä kenkien olevan ihan sitä samaa Kiinassa tuotettua sekundaa kuin muutkin tennarit. Jonnetoveriensa arvostusta saadakseen he ovat kuitenkin valmiita törsäämään tohveleihin melkein puoli tonnia.

Pelkään pahoin, että sama virus on levinnyt myös eettisen kuluttamisen piiriin.

Sen lisäksi, että eettinen kuluttaminen on maailman helpoin tapa saada arvostusta omilta moralistipiireiltä, osoittavat Markus Walz, Sean Hingston ja Mikael Andéhn loistavasti artikkelissaan The Magic of Ethical Brands kuinka eettinen kuluttaminen on myös tietynlaista modernin maailman mustaa magiaa.

Hieman kuin voodoo-nuken lätkiminen auttaa liskoaivojamme purkamaan jotain henkilöä kohtaan tuntemiamme aggressioita, saa eettisen kuluttamisen mahdollistava vastuun delegointi maailmantuskaa potevan henkilön tuntemaan itsensä voimakkaaksi. Tämän mielihyvän kokeakseen kuluttaja päätyy kuluttamaan yhä uudelleen ja uudelleen, vaikkei hän rationaalisena ajattelijana touhun tehoon uskoisikaan.

Tämän uuden massojen oopiumin tötsyttelyn on kuitenkin loputtava, mikäli vallitseva kehityssuunta halutaan kääntää. Läpikotaisin moraaliton elämäntapamme ei muutu sillä, että muistutamme itseämme sen moraalittomuudesta. Aikamme suurin eettinen uhka on se, että etiikan olemassaolon tunnustaminen samastetaan eettiseen toimintaan. Sensei Sarasvuota siteeraten: ”Jos arvosi eivät maksa sinulle mitään, ne eivät ole arvoja vaan mielipiteitä.”

Tämän takia on vastustettava kaikkia niitä tahoja, jotka kyseisen ajattelun edistämiseen sortuvat. Kuten sanassa sanotaan, antikristuksen susi tulee saapumaan lampaan vaatteissa. Aikamme uhkaavin ihmistyyppi ei ole ISIS-terroristi, sillä tunnistamme hänen vaarallisuutensa.

Se on se jokaiselle yläasteelle ensi keväänä hybridillä kurvaava Vihreiden kunnallisvaaliehdokas, joka vaalipaneelin esittelykierroksella toteaa hennon itseironisten hörähtelyiden saattamana olevansa ”vähän tällainen maailmanparantaja.”

Tätä ilmestymistä edeltävinä viikkoina vastuullinen opettaja rikkoisi virkavalaansa lähettämällä kaikille vanhemmille varoituksen, joka olisi varustettu Fritz Langin M –elokuvan loppukaneetilla.

”Meidän tulee pitää parempaa huolta lapsistamme.”

Kaikkien artikkelia varten haastateltujen työntekijöiden nimet ovat muutettu.

Fafa’sin omistaja pitää valtaosaa artikkelissa esitetyistä väitteistä perättöminä. Groteski on lupautunut julkaisemaan yrityksen vastineen artikkelille.

Avustajat: Vilma Ikola & Anni Taskinen

Arkisto

Vallan uusjako

Organisaatiotutkimuksessa on nyrkkisääntö, jonka mukaan kaksi peräkkäistä epäonnistujaa samassa työtehtävässä tarkoittaa että vika ei ole tekijässä, vaan työssä. Suomessa ei ole ollut onnistunutta pääministeriä 15 vuoteen. Poliitikot ovat siirtyneet vallankäytön marginaaliin. Virkamiehillä on vielä väärinkäyttövaltaa, mutta pääosa vallasta on valunut suomalaisen politiikan ulkopuolelle. Isoilla yrityksillä taas ei Suomessa ole valtaa vaikuttaa edes omaan kohtaloonsa. Mediafirmat ovat eksyksissä, puhelinfirmat poissa.

Tämä yhdessä keksitty Kaiken Kriisi tarkoittaa myös vallan uusjakoa. Sanotaan, että vallan määrä on vakio. Mihin se on mennyt?

Demos Helsingin sisällä pohditaan paljon firman omaa vaikuttavuutta. Meidän kertomuksemme siitä, kuinka muutos tapahtuu, perustuu Frank Geelsin MLP-muutosmalliin. Siinä muutosta kuvataan megatrendien, regiimin ja niche-toiminnan tasoilla.

Megatrendien tasolla suuret, maailmaa muovaavat kehityskulut kuten väestön muutokset ja digitalisaatio vievät vääjäämättä kaikkia yhteiskunnan piirteitä tiettyyn suuntaan. Regiimitasolla valtiot, lainsäädäntö ja markkinat yrittävät neuvotella muotoaan näiden suurten muutosten ja alimmalla tasolla tapahtumien ilmiöiden väliin. Niche-tasolla pienet ilmiöt, startupit, oudot aloitteet ja kaikenlainen härvääminen skaalautuu osaksi yhteiskuntaa.

Regiimitasolla megatrendeihin on otettava kantaa heti. Pienet käytännöt vaikuttavat regiimitasoon vasta tietyn viiveen jälkeen. Lopulta regiimitaso saattaa muovata megatrendejä.

VALTA – suoraan sanoen – asettuu näiden tasojen väliin. Se on kykyä selittää maailman suuria muutoksia niin, että politiikka ja markkinat osaavat hyötyä siitä. Ja se on kykyä selittää pienet niche-ilmiöt siten, että ne voidaan hyväksyä ja skaalata osaksi politiikkaa ja markkinoita.

Viime vuosina on esitetty, että valta on valunut konsulteille, viestintätoimistoille ja ajatushautomoille. Tähän päätelmään tulevat Reetta Rädyn ja Ville Blåfieldin ”Kuka hullu haluaa poliitikoksi?” Ja Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen ”Konsulttidemokratia”. Väite pitää paikkansa vain osittain.

Mckinsey tekee tuloksia tilauksesta ja varmistaa tilaajilta, etteivät tulokset yllätä. Milttonia kiinnostanee enemmän kannattavuus ja maine ja tilauksesta vaikuttaminen kuin omien ajatusten edistäminen. Ja meillä Demos Helsingissäkin ne hetket ovat harvassa, jolloin havaitsee jonkin oman ajatuksen tarttuneen jollekin toiselle.

Konsulttitaloilla, viestintätoimistoilla ja ehkä joskus ajatushautomoillakin on valtaa, mutta se on ohjaavaa, tulkkaavaa valtaa. Nämä toimijat selittävät suuria muutoksia, joskus toki omalta kannalta parhain päin. Muutosvalta taas, niin hurjalta kuin se kuulostaakin, on start-upeilla.

SCOOPINION-STARTUPPINI jakaa lehtijuttuja, jotka on luettu hyvin. Selvä peli, eikö? Mutta meidän teknologiajohtajamme päättää, mitä tarkoittaa ”lukea hyvin”, ”lukea kokonaan” tai ”selailla”. Minä valitsen ne lehdet, joita ylipäätään jaetaan. Nämä valinnat eivät ole arvovapaita. Ne ovat vallankäyttöä.

Tykkäsi siitä tai ei, Mark Zuckerbergillä on valta määrittää mitä tarkoittaa ystävyys. Über taas on tärkeä kotouttamisen kanava ja työn tulevaisuuden rakentaja. Wolt valitsee kohta sen mitä syöt. Se ei ole pelkästään huono asia: elämä helpottuu ja ajatteluun jää enemmän aikaa. Mutta vallanjaosta pitää silti neuvotella.

Toisin kuin esimerkiksi mediataloissa halutaan uskoa, digitalisaatiokehitys ei ole lopussa, vaan vasta alussa. Pian energiariippumattomat, halvat sensorit ovat kaikkialla: ensin kaikissa sähkölaitteissa, sitten kaikissa ihmisten tekemissä esineissä. Mitä pidemmälle digitalisaatio etenee, sitä suurempi osa vallasta valuu algoritmien ohjelmoijille ja data-analysoijille.

Valtiotieteilijöiden on pikaisesti ymmärrettävä tämä ja ryhdyttävä keskustelemaan insinöörien päätöksistä. Keskustelu ja reilu vallanjako ei onnistu ilman suurten muutosten ymmärtämistä ja pienten positiivisten muutosten tekemistä ruohonjuuritasolla.

Arkisto

Nettipolitiikan puuttuvat pulliaiset

Internet on rikki, joskus kuulee sanottavan. Mutta se ei ole totta, luulemme netistä vain liikoja.

KUN WORLD WIDE WEB keksittiin 90-luvun alkupuolella, lupaukset sen maailmaa demokratisoivasta vaikutuksesta olivat valtavia. Tilanne ei ole juuri muuttunut. Sosiaalisen median menestystarina on puhaltanut lisää tuulta purjeisiin. Siellä viimeistään kaikki saavat tarvittaessa äänensä kuuluviin ja epäoikeudenmukaisuudet paljastuvat.

Arkipuheessa elää ajatus, että netin avulla on mahdollista saavuttaa oikeasti demokraattinen – siis kansanvaltaan perustuva – globaali yhteiskunta tai maailmankylä.

Matthew Hindman kuitenkin väittää onnistuneesti juuri päinvastaista kirjassaan The Myth of Digital Democracy. Hindmanin mukaan kyse ei ole siitä, etteikö omaa ääntään saisi kuuluviin, vaan siitä, kuunteleeko sitä kukaan.

Niin, miksi ketään kiinnostaisi?

Ensinnäkin, demokratian mahdollistava politiikka itsessään ei juurikaan kiinnosta ihmisiä. Valtaosa internetin liikenteestä suuntautuu pornosivuille. Niiden jälkeen merkittävän osuuden saavat vain sähköpostipalvelimet, hakukoneet sekä uutis- ja mediasivustot. Siinä missä aikuisviihdesivut keräävät noin kymmenen prosenttia netin liikennemäärästä, poliittiset sivustot vain vähän päälle 0,1 prosenttia.

Porno kiinnostaa siis sata kertaa enemmän kuin politiikka.

Toisekseen, vaikka suosiossa ovat myös poliittisiakin aiheita käsittelevät uutissivustot, niin demokratialle keskeinen moniäänisyys ei niiden keskuudessa juurikaan juhli. Hindman osoittaa, että uutta digitaalista verkkomaailmaa näyttävät ohjaavan samat voimasuhteet kuin vanhaa kivi-paperi-Bilderberg-maailmaakin. 20 prosenttia määrää lopun 80 prosentin menoa, kuten Vilfredo Pareto asian ilmaisi jo vuonna 1897.

Tämän potenssilakiin perustuvan ajatuksen, jossa toisen muuttujan arvo vaihtelee toisen muuttujan potenssiin, on osoitettu pätevän varsin hyvin paitsi luonnontieteellisissä ilmiöissä, myös maailmanlaajuisissa sosiopoliittistaloudellisissa kysymyksissä.

Esimerkkinä käy vaurauden jakautumista havainnollistava spektri, jonka toisessa päässä on yksi miljoonan euron arvoinen ihminen, kymmenen 100 000 euron arvoista, sata 10 000 euron arvoista, tuhat 1 000 euron arvoista ihmistä ja niin edelleen. Toisessa päässä taas on miljoona yhden euron arvoista ihmistä.

Kuulostaako tutulta?

Isot mediat ovat siis isoja myös netissä, eikä kymmenen suurimman jälkeen muille jää kuin kävijöiden rippeet. ”Winners-take-all”, jäljittelee Hindman Abbaa. Itse asiassa verkkoon siirtyminen on todennäköisesti vain kaventanut journalismin kenttää entisestään, kun paikallismediat on sulautettu osaksi isompia konglomeraatteja, jotka voivat kätevästi kierrättää samoja juttuja lehdistä ja verkkosivuista toisiin. Samalla niiden yksilölliset poliittiset näkökulmat ja mielipiteet ovat hiljentyneet.

Tällainen keskittymiskehitys on luonnollista muullekin internetille sen linkkirakenteen vuoksi, ja linkkeihin perustuva nykyinen hakukoneiden toiminta vain ruokkii keskittymistä entisestään. Mitä enemmän tietyllä sivulla on linkkejä ja mitä enemmän siihen linkataan, sitä arvokkaampi sivu on hakuroboteille. Tätä Hindman nimittää Googlearchyksi.

Tutkimusten perusteella Googlearchylla todellakin on vaikutusvaltaa: 90 prosenttia nimittäin klikkaa linkkiä hakutulosten ensimmäiseltä sivulta ja 74 prosenttia viiden ensimmäisen tuloksen joukosta. Jopa 42 prosenttia tyytyy heti ensimmäiseen tulokseen. Vaikka Google siis kertoisikin löytäneensä miljoonia osumia, valtaosalla niistä ei tee mitään.

Kolmanneksi kirjassa havainnollistetaan, kuinka sananvapauden ja kollektiivisuuden airuena pidetty sosiaalinen media blogeineen pettää myöskin lupauksensa demokratian puolesta.

Esimerkiksi blogit ovat Hindmanin tutkimuksiin perustuvien näkemysten mukaan vain uudenlainen eliittimedia. Kuka tahansa pystyy perustamaan blogin, mutta ongelma on sama kuin muillakin sivustoilla: ketä kiinnostaa? Mikäli olet tavallinen pyjamissa bloggaava sohvaperuna, vastaus on: ei juuri ketään.

Vaikka blogit keskittyvät verrattain paljon poliittisiin aiheisiin, niiden näkemysten kirjo kohtaa samat keskittymisen ongelmat. Suosituimmat blogit keräävät leijonanosan lukijoista, ja niiden pitäjissä ovat yliedustettuina korkean koulutuksen saaneet valkoiset miehet. Siinä missä journalistien demografia koostuu vielä melko heterogeenisesti myös naisista ja matalammin koulutetuista henkilöistä, poliittisen blogimaailman kuninkaita ovat lakimiehet, maisterit ja tohtorit, jotka ovat jo aiemmissa työsuhteissaan konsultoineet, kirjoittaneet tai kommentoineet enemmän tai vähemmän julkisesti.

Hindman niputtaakin internetin ongelmat demokratian suhteen sanapariin ”missing middle”, jonka vapaa suomennos voisi olla vaikkapa ”puuttuvat pulliaiset”.

Jotain toivoa kuitenkin annetaan. Esimerkiksi sosiaalinen media ja blogit toimivat Hindmanin mukaan melko hyvin eräänlaisina palohälyttiminä, jotka reagoivat kun kansaa kustaan huolella linssiin. Valitettavasti pelkkä reagointi ei aina johda toimintaan.

Vaikka kirja on vuodelta 2009 ja tutkimusaineisto ja esimerkit lähinnä vain Yhdysvalloista, Hindmanin väitteiden voi helposti ajatella pätevän myös nykyaikana ja skaalautuvan muuallekin maailmaan. Ei edes tarvita kirjassa esiteltyä mittavaa aineistoa tai tilastollisia menetelmiä. Empiirinen katsaus tämän päivän internetiin ja sen sisältöihin riittää.

Tai kenties pelkkä vilkaisu omaan käytökseen.

Arkisto

Hei, me viedään teidän työt!

kolumnikuva-2

Viestinnän voi määritellä lukuisin eri tavoin. Perinteisen käsityksen mukaan on kuitenkin ollut selvää, että viestintä ja journalismi ovat kaksi eri asiaa.

Journalismi, tai joukkoviestintä yleisesti, on tahdottu pitää – erityisesti yliopistomaailmassa – erillään viestinnän muista osa-alueista. Vaikka Tampereen yliopistossa opiskellaan tällä hetkellä journalismin ja viestinnän tutkinto-ohjelmassa, käytännössä koulutuksen pääpaino on selvästi journalismissa.

Tähän perinteiseen jaotteluun näyttäisi tulevan pian muutos. Yhä useampi Tampereen uusista opiskelijoista on suuntautunut ennemmin viestintään kuin journalismiin. Nämä opiskelijat saattavat kokea pettymyksen, kun he huomaavat opetussuunnitelman vaihtoehdottomuuden.

Vaikka tilanne yliopistoissa pysyisi nykyisen kaltaisena vielä pitkään, työelämässä muutos on jo käynnissä. Perinteiset mediayhtiöt, kuten MTV ja Sanoma, kyntävät kehnosta tuloksesta toiseen. Yt-neuvottelut ovat alalla arkipäivää.

Tampereen toimittajakoulutuksen viikkolehden Utaimen tekemän selvityksen mukaan Suomessa on yli 1200 työtöntä toimittajaa. Avoimia oman alan työpaikkoja on noin 40.

Huono taloustilanne kutistaa myös lehtien freelance-budjetteja. Epävarmat freelance-työt eivät muutenkaan houkuta kaikkia. Säännöllisen palkan perään riittää haikailijoita.

Tilanteelle ei ole näkyvissä loppua, sillä toimittajaopinnot aloittaa Suomessa vuosittain 200 ihmistä. Viimeisen seitsemän vuoden ajan työpaikkoja on kadonnut vuosittain saman verran.

Moni on pisteessä, jossa alan vaihto on ainoa mahdollisuus. Mikäli uudelleenkouluttautuminen ei tunnu oikealta ratkaisulta, ovat erilaiset viestintätehtävät luontevin vaihtoehto. Perinteisestä erottelustaan huolimatta journalismi ja viestintä ovat varsin lähellä toisiaan.

Tampereen journalistiopiskelijoita löytyykin nykyisin muun muassa viestintätoimisto Milttonin leivistä. Tampereen yliopiston viestintäpäällikkönä toimii vuosia toimittajana työskennellyt Katja Kannonlahti ja entisen Talvivaaran, nykyisen Terrafamen, viestintäpäällikkö Olli-Pekka Nissinen on niin ikään kokenut toimittaja.

Tämä kehitys merkitsee ainakin sitä, että viestintäalan työpaikoista kilpaillaan nyt ja vastaisuudessa selvästi enemmän kuin vuosituhannen alussa.

Ennemmin tai myöhemmin myös yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen on pakko miettiä toimittajakoulutusta uudelleen. Joko tutkintojen painopistettä tulee muuttaa, tai aloituspaikkoja vähentää tuntuvasti.

Nykytiedon valossa tällaisia muutoksia saadaan odottaa vielä hyvän aikaa. Jo nyt on kuitenkin selvää, että media-alan muutokset vaikuttavat työmarkkinoilla muihinkin kuin toimittajakuntaan.

Kirjoittaja on neljännen vuoden toimittajaopiskelija Tampereen yliopistosta.


VAIN MEDIAA –kirjoituksissa vieraskynäkirjoittaja käsittelee mediaan liittyviä ilmiöitä.