2015

Kuka luulet olevasi, Lauri Korolainen?

 

Median alumni ja YleX:n digituottaja Lauri Korolainen, 28, kuka luulet olevasi?

Olen miettinyt tuota paljon. Lukiossa oli helppo sanoa ylpeästi, että olen sibisläinen. Seuraava tärkeä ja mieluisa identiteettini oli valtsikalainen. Pian aloitin toimittajan työt ja heiluttelin polleana journalistin lippua joka tilanteessa. Sitten syksyllä 2012 jäin työttömäksi Hesarista ja hyppäsin Milttonille ja kesällä 2013 valmistuin valtsikasta. Yhtäkkiä olinkin konsultti, ja nyt YleX:ällä olen tavallaan taas journalisti, vaikka itse asiassa olen toimittajien esimies. Tuntuisi omituiselta esittäytyä: ”Lauri Korolainen, digituottaja.” En osaa antaa yksiselitteistä ammattinimikettä. Olen media-alan aidanylihyppijä.

Missä kaikkialla on tullut hypittyä?

Vuonna 2007 aloitin työt Ylen uutisissa ja nettitoimituksessa. Sen jälkeen olen ollut HS:n kaupunkitoimituksessa, Iltalehdessä toimittajana ja toimitussihteerinä, Nyt-liitteessä, Seuran politiikan toimittajana, Ylellä radiotoimittajana ja Milttonilla konsulttina ja plannerina. Maaliskuussa 2014 siirryin digituottajaksi YleX:älle. Nykyinen duunini on super kiva. Saan yhdistää toimittajantyöhön kaiken sen, mitä opin konsulttina.

Mitä konsulttivuodet opettivat?

Ainakin käyttämään PowerPointia ja esiintymään. Konsultti tekee presentaatioita ja myy omaa asiantuntemustaan. Toiseksi opin pois siitä ajatuksesta, että yritykset ovat lähtökohtaisesti pahoja. Ennen pidin viestintäkonsulttien työtä moraalisesti arveluttavana. Hehän ovat kuin palkkatappajia, jotka edistävät mitä tahansa pyrkimyksiä, joiden edistämisestä heille maksetaan. Nyt tajuan, että yritykset eivät ole pahoja vaan itsekkäitä. Maailmankuvani oli ennen hassunkurisen mustavalkoinen ja kriittinen. Kun tekee pitkään samaa työtä, voi tulla siinä taitavaksi, mutta samalla alkaa helposti katsoa maailmaa pienestä avaimenreiästä ja pitää muulla tapaa ajattelevia idiootteina. Oikeasti voi itse olla se idiootti. Kolmanneksi sain ahaa-elämyksen siitä, miten työelämässä pärjätään.

No miten siellä pärjätään?

Toisin kuin yliopistossa, työelämässä tehokkuus on usein älykkyyttä tärkeämpää. Yrittäjällä pitää luonnollisesti olla hyvä bisnesidea. Mutta kun bisnes on jo olemassa, työnantajat eivät tarvitse niinkään filosofoivia älyköitä vaan tehokkaita ihmisiä, jotka saavat asioita tapahtumaan. Siinä pärjää paremmin kiva ja tehokas typerys kuin muumien murahteleva piisamirotta. Välillä jopa tuntui, että Suomen liike-elämää johdetaan todella pienellä henkisellä ja älyllisellä kapasiteetilla.

Miksi itse menestyt?

En välttämättä ole kaikkein fiksuin tyyppi, mutta olen ihan kiva tyyppi. Tykkään ihmisistä ja kanssani on helppo tulla toimeen. Lisäksi tein heti urani alussa tietoisen päätöksen: Halusin tietenkin kirjoittaa pitkiä, hienoja artikkeleita Kuukausiliitteeseen ja Imageen. En kuitenkaan havitellut suoraan huipulle vaan tein uutisia paljon ja pitkään.

Nyt päästään setä neuvoo -osastolle: On toki tosi kivaa, jos saa tehdä siistejä feature-journalismikeikkoja, mutta uutistoimituksessa oppii kaikkein eniten. Yleissivistys laajenee. Kun kirjoittaa verkkoon kymmenen juttua päivässä, kehittyy vahvat rutiinit. Journalismissa uutiset ovat ruisleipä, ja vasta sitten saa pannaria ja kermavaahtoa. Söin tosi pitkään ruisleipää, ja se kantaa. Tuurillakin on osuutensa. Pääsin ensimmäisiin toimittajaduuneihini Ylen uutistoimitukseen syksyllä 2007 ja Hesariin kesällä 2008 eli juuri ennen kansainvälistä finanssikriisiä. Silloin toimituksilla oli vielä varaa palkata kaiken maailman muroperseitä.

Onko kiusallista hypätä journalismista organisaatioviestinnän puolelle?

Jos vaihtamisessa on jonkun mielestä jotain kiusallista, niin sanon että paskan marjat. Teen itse toimittajan työtä idealistisista periaatteista. Kun havannoin maailmaa ja kerron siitä muille, ajattelen ajavani yhteistä etua. Miltton-aika kuitenkin avasi sitä, ettei journalismissa ja organisaatioviestinnässä lopulta ole niin paljon eroja kuin olin ajatellut. Journalismikin on B to C -bisnestä.

Mitä mieltä olit viestinnän opiskelusta ja oppiaineesta?

Olin tosi pettynyt molempiin. Luennoitsijoilla oli heikot pedagogiset taidot niillä harvoilla kursseilla, joilla ylipäänsä oli luentoja. Valtsikasta valmistuu yksiä Suomen halvimmista maistereista, koska lähiopetusta on niin vähän. Viestinnän teoreettinen pohja oli höpölöpöä. Täysin arkipäiväisiä asioita pyritään sanomaan hienosti, jotta oppiaine saisi jotain tieteellistä selkänojaa ja systemaattisuutta. Loistava esimerkki tästä on teoria hiljaisuuden spiraalista eli siitä, että jos muut eivät puhu, ei itsekään tee mieli puhua. Vau, mikä löydös!  Vähäinen pätevältä tuntuva teoriapohja oli lainattu sosiologeilta tai valtio-opista. Olin tosi pettynyt myös fuksivuoteen. Samalla kun vaikka kauppislaisilla kavereillani oli bileitä ja yhteisöllinen meininki, tuntui, että meidät jätettiin heitteelle lukemaan yksin niitä saakelin kirjojamme.

Kaikkein palkitsevinta opiskelussa oli gradun tekeminen. Se oli myös kaikkein eniten perseestä. Hakkasin sitä kaksi vuotta. Graduvaihe oli kuitenkin opiskelun ensimmäinen ja ainoa hetki, kun sain oikeasti oivalluksia viestinnän teoriasta. Aiheeni oli politiikan journalismin viihteellistyminen ja valmistuin vuonna 2013. Työ löytyy netistä.

Kaduttaako?

Jälkeenpäin ajateltuna olen tyytyväinen siihen, että olen opiskellut viestintää, vaikka oppiaine tuntui aikoinaan pahalta. Ensinnäkin jengi työllistyy viestinnästä paremmin kuin muista valtsikan oppiaineista. Pelkästään harjoittelupaikkailmoituksista suurin osa on meille. Onneksi en vaihtanut valtio-oppiin, kuten välillä suunnittelin. Kaikkein eniten sivistyin UniCafén pöydässä. Valtsikassa opiskelee todella fiksuja ihmisiä. Puolitoistatuntiset lounaskeskustelut olivat parasta, mitä yliopisto pystyi tarjoamaan. Niissä pääsimme parhaimmillaan huikeille leveleille.

TEKSTI Pauliina Suominen KUVAT Joona Raudaskoski

 

Arkisto

Viestinnän ala ei tarvitse maistereita

Iso osa viestinnän opiskelijoista painelee töihin organisaatioviestinnän tai journalismin pariin jo hyvissä ajoin ennen opintojen päättymistä. Yrityksiin, viestintätoimistoihin, järjestöihin ja maamme merkittävimpiin lehtiin. Työksemme kerromme asioita ymmärrettävämmin, houkuttelevammin ja siksi, että jonkun pitää kertoa ne.

TEKSTI Riku Mattila

Kun kanditutkinto on vasta niukasti kasassa, niin työnantaja saattaa toisaalla odottaa täysipäiväistä työpanosta. Yliopistolla kummittelee gradu ja työnantaja suosittelee tekemään senkin. Miksi meidän pitäisi venyä? Miksi edes pitäisi valmistua maisteriksi?

Viestinnän opiskelijat huomaavat työssään, ettei opinnoista juurikaan ole ollut hyötyä. Ei meitä opeteta kertomaan juuri mitään, mutta onneksi kerrotaan lukuisia esimerkkejä muista kertojista. Yleisradion historia käydään varmuuden vuoksi kolmannen kerran maisterivaiheessa läpi.

Alumnit jaksavat muistella kuinka yliopisto opetti ajattelemaan kriittisesti. Sitten tulee hiljaista.

Olen ruvennut kyseenalaistamaan kuinka pitkään on hyödyllistä opetella ajattelemaan kriittisesti. Jos työelämään sattuu pomppaamaan, siellä viihtymään ja vieläpä menestymään, niin miksi sieltä pitäisi palata yliopistolle? Siksi, koska Suomessa pitää olla maisteri.

“Gradu. Sanoisin, että se on osoitus”, totesi suomalaisen viestintätoimiston korkeasti koulutettu toimitusjohtaja. Toimitusjohtaja puhuu totta. Gradu on osoitus venymisestä. Maisteri on myös hieno titteli. Minustakin tulisi Maisteri-Mattila. Wauh!

Silti ihmetyttää, miksi maisterius on Suomessa niin vallitsevaa. Valtiotieteiden kandidaatti ymmärtää jo melkoisen määrän asioita. Luovat alat elävät asioiden tekemisestä, aallon harjalla pysymisestä ja kiinnostuksesta uusiin ilmiöihin. Näissä yliopiston on vaikea pysyä perässä. Teoriaa tarvitaan tietenkin sopiva annos lisäämään kompetenssia. Sitä pitää oppia ymmärtämään ja hyödyntämään, mutta tähän prosessiin ei tarvita viittä vuotta.

Työelämään siirrytään liian hitaasti. Töissä käyvä opiskelija ei kasvata valtion kassaa toivottavissa määrin, koska hidastuneet opiskelut ahmivat rahaa. En sano, että ”kandina työelämään” pitäisi olla vallitseva käytäntö tai ihanne. Sanon, että on teennäistä pitää sitä huonona vaihtoehtona.

Viestinnän alalla ei pidä olla maisteri. Viestinnän alalla pitää opetella tekemään viestintää. Maailma pitää järjestää sanoilla ja sisällöillä joka päivä uudestaan. Sellaisen työn tekemiseen olisimme sopivia kandidaatteja kandidaatteinakin.


Kirjoittaja ei ole maisteri. Kirjoittaja ei ole edes kandi.