Arkisto

Lehdet naisten asialla

Naistenlehdet ovat monen mielestä kaupallista humpuukia ja tuomittuja kuolemaan muotibloggareiden jalkoihin. Silti ne ovat yhä mediatalojen menestyjiä. Groteski kysyi suomalaisten naistenlehtien päätoimittajilta, miten ja miksi naistenlehtiä tehdään vuonna 2015.

1

On vuosi 1934. Lempi Torppa on juuri perustanut naistenlehti Eevan, jota hän myös päätoimittaa. Näin Torppa julistaa:

“Lehti tahtoo antaa naisten kirjoittaa ja lukea niistä harrastuksista, jotka tänään ovat heidän mielenkiintonsa kohteena, kysymyksistä, joita he ajattelevat ja keskustelevat työnsä ääressä ja yksityisessä seuraelämässään, kutsuilla, kahviloissa, teatterissa, elokuvissa, konserteissa, näyttelyissä, vieläpä urheilukilpailuissa. Sillä missäpä nainen ei nykyään olisi mukana, eikä vain sivustakatselijana, vaan aktiivisena osanottajana.”

Eevan nykyinen päätoimittaja Riitta Nykänen kuvailee lehden agendaa hieman eri sanoin kuin kollegansa 79 vuotta sitten:

”Haluamme tuottaa laadukasta journalismia. Olemme tarkkoja siitä, millaisia tyylilajeja ja aiheita lehteen valitaan. Kirjoittajalla tulee myös olla hyvä tunneilmaisun taito sekä aito kiinnostus asiaan tai ihmiseen, josta hän kirjoittaa, ja uskallusta lähestyä haastateltavaa vaikeissakin asioissa”, Nykänen sanoo.

Naistenlehdet ovat kulkeneet pitkän matkan 1800-luvun lopun järjestölehdistä 1960-luvun seksivallankumouksen kautta 2000-luvun lifestyle-paketeiksi. Aikanaan naistenlehdet toimivat ensimmäisinä julkisina foorumeina, joissa naiset saivat ilmaista itseään, keskustella ja saada äänensä kuuluviin. Mutta mikä on niiden paikka ja tarve nyt?

Väheksytty media

Vaikka naistenlehtien toimituksissa uurastaa korkeasti koulutettuja alan ammattilaisia, monen mielessä elää ajatus humpuukilehdistä, joihin politiikantoimittajat niistävät nenänsä. Eevan päätoimittajan Nykäsen mukaan luokattoman lehden maineesta ollaan kuitenkin vähitellen pääsemässä eroon.

”Toisaalta naistenlehdistä puhuttaessa kuulee usein, että lehteä luetaan kampaajalla, eli siinä on jo tietynlainen arvolataus.”

Suomen Cosmopolitanin tuore päätoimittaja ja Median alumni Stina Mäntyniemi pohtii, että “naistenlehti” on terminä ehkä vanhentunut arvottavuudessaan. Mäntyniemi kuitenkin uskoo, että naistenlehdiksi kutsutuilla julkaisuilla on tärkeä tehtävä.

“Näiden lehtien merkitys on yhteiskunnallisesti edelleen erittäin tärkeä, etenkin puhuttaessa tietoisuuden levittämisestä”, Mäntyniemi sanoo. ”Siinä missä Pohjoismaissa lehtiä lakkautetaan, esimerkiksi Intiassa tai Kazakstanissa niitä syntyy koko ajan lisää. Naistenlehdet voivat olla ainut kanava saada tietoisuutta esimerkiksi ehkäisystä tai seksuaalisuudesta yleensä”, Mäntyniemi sanoo.

Trendi-lehden päätoimittaja Jenni Lieto komppaa Mäntyniemeä.

 “Aina tuntuu tulevan uusi joukko ja sukupolvi ihmisiä, jotka eivät halua nähdä sen taakse, että lehdissä on jotain kaunista ja kaupallista. Mielestäni naistenlehdillä on valtavan suuri yhteiskunnallinen merkitys. Tätä merkitystä ei vähennä se, että lehti näyttää kivalta ja että siinä on myös muotia ja kauneutta”, Lieto sanoo.

Lieto kertoo, että Trendin toimitus haluaa tuottaa jokaisessa numerossa “monta pientä kiinnostavaa ahaa-elämystä ja mielellään myös yhden tosi suuren oivalluksen”.

“Ihmistenlehti” on vastaisku kuluttajakeskeisyydelle

1960-luvulla feministien vahva missio oli saada naiset lopettamaan naistenlehtien lukeminen. He julistivat naistenlehtien tuottavan valheellista ja alisteista naiskuvaa. Naiset nähtiin kuluttajina ja helppona markkinoinnin kohderyhmänä.

Kuluttajakeskeisyyteen kyllästyneitä on tietenkin edelleen. Vuonna 2014 julkaistiin joukkorahoitteinen naistenlehti Huuma – tai ihmistenlehti, kuten tekijät lehteä kutsuvat. Huuma haluaa tarjota vaihtoehdon nykyajan naistenlehdille.

“Huuma eroaa perinteisistä naistenlehdistä, sillä siinä ei ole mainoksia. Kosmetiikka- ja muotijuttuja ei ole lainkaan. Huuman lukijoita kohdellaan ennen kaikkea tekijöinä, ei kuluttajina”, linjaa päätoimittaja Aku Varamäki.

Rakennusaineita naiskuvaan

Naistenlehtien vaikutusvalta perustuu niiden tiiviiseen lukijasuhteeseen. Asemansa vakiinnuttanut naistenlehti on tuttu ja turvallinen tiedonlähde, joskus jopa ainoa sellainen.

Cosmopolitanin Mäntyniemi kertoo esimerkin brändin vaikutusvallasta Intiasta:

“Intian Cosmopolitanin päätoimittajan mukaan rakkausavioliittojen määrä maassa lähti kasvuun sen jälkeen, kun lehti lanseerattiin. Ennen lehtipalautteissa oli kysytty muun muassa, voiko suutelemisesta tulla raskaaksi. Lehden voimauttava vaikutus on auttanut naisia ymmärtämään itsemääräämisoikeutensa. Nainen saa vapaasti valita millainen on, mistä pitää ja mitä hänen elämäänsä kuuluu. Ei ole yhtä muottia tai ihannetta, johon kannustaisimme naista mahtumaan.”

Myös Trendin Lieto kertoo, että lehti haluaa tukea lukijoita ilmaisemaan itseään vapaasti: “He, jotka haluavat tehdä jotain tavallisesta naiskuvasta poikkeavaa, ajattelevat usein, että se on mahdollista. Sitä ajattelua me haluamme tukea. ”

Riitta Nykänen taas kertoo, että Eeva haluaa puhua itsensä hyväksymisestä ja lempeydestä.

“Naiset mielletään helposti suorittajiksi ja täydellisyyden tavoittelijoiksi. Henkinen ja fyysinen hyvä olo, rentous ja inhimillisyys omaa itseään kohtaan ovat asioita, joita haluamme lehdessä korostaa. Eeva ei ole hyöty- tai vinkkilehti, joka luettelisi sivuillaan esimerkiksi laihdutus- tai kuntoiluohjeita.  Pikemminkin haluamme puhua armollisuudesta. Ole rohkeasti se, kuka olet”, Nykänen pohtii.

Nykänen sanoo, että Eevassa pääosassa on aina ihminen – eikä pelkästään nainen vaan usein myös mies. Lehden lukijoista 10 prosenttia on miehiä.

“Miehet avautuvat meille mielellään ja kertovat omista elämäntilanteistaan hyvin avoimesti.”

Urbaanin legendan mukaan Cosmopolitanilla olisi mieslukijoita jopa 25 prosenttia. Miehet myös näkyvät lehtien sivuilla joko sisältönä tai sen tuottajana.

Crowdsourcing on nykytoimittajalle tärkeä työkalu

Oli naistenlehtien yhteiskunnallisesta merkityksestä tai viihdearvosta mitä mieltä tahansa, yksi niiden ansioista on kiistaton: naistenlehdet ovat hyödyntäneet tehokkaasti digitaalisen murroksen luomia uusia mahdollisuuksia.

Luonnollisesti web 2.0 on haastanut lehdet kovaan kilpailuun lukijan ajasta. Haastatellut päätoimittajat näkevät verkon kuitenkin ennen kaikkea mahdollisuutena päästä lähemmäs lukijaa. Lehtien verkkopalveluissa lukijat voivat kommentoida lehteä helposti ja kuluttaa uusia sisältöjä päivittäin, ja monilla lehdillä on lisäksi oma blogiyhteisönsä. Esimerkiksi Trendin Lily-yhteisössä on 8 000 blogia.

Blogiyhteisö antaa paitsi lukijalle mahdollisuuden julkaista omaa sisältöään, myös vaihtoehtoisia sisällöntuotannon tapoja toimittajalle. Trendin ja Cosmopolitanin kaltaisissa nuorekkaissa lehdissä hyödynnetään nyt ahkerasti crowdsourcingia eli lukijoiden osallistamista lehdentekoprosessiin.

Trendi-lehden Liedon mukaan nyt on tärkeää, että lehdessä kuuluu paljon erilaisia ääniä.

“Ei enää riitä, että kerran kuussa postiluukusta tupsahtaa lehti kuin Jumalan sana”, hän kuvailee. Tekniikan ansiosta nämä äänet on helppo löytää ja saada näkyviin. Vuorovaikutteinen keskustelu toimituksen ja kuluttajien välillä tuo uusia näkökulmia juttuaiheiden valintaan.

Lieto ei kuitenkaan usko, että toimittajan työ on kovin erilaista kuin ennen someaikaa.

“Harvat jutut ovat ennenkään syntynyt yksin toimittajan pikku päässä ilman, että hän olisi keskustellut aiheesta kenenkään muun kanssa.”

Printtilehti on luotettu identiteettisymboli

Päätoimittajien kokemusten mukaan printti ei ole menettänyt merkitystään verkon aikakaudella, koska alustojen käyttötarkoitukset ovat erilaisia.

“Verkon äärellä ihminen on todella usein aktiivinen: istuu etukenossa valmiina reagoimaan ja etsimään koko ajan uutta. Lehteä sen sijaan luetaan taaksepäin nojautuen, nauttien ja ajatellen, että nyt mikään ei häiritse minua. Saan uppoutua tähän ja nauttia elämyksestä”, Lieto sanoo.

Painettua sanaa on helppo pitää lopullisempana kuin nettisisältöä, koska printtiä ei voi muokata tai poistaa, kun se on kerran julkaistu. Luotettavuus on varmasti yksi syy siihen, että edes sähköisen murroksen edelläkävijät eivät vaikuta hylänneen printtiä. Liedon mukaan monet hyvin menestyneet suomalaiset muotibloggarit unelmoivat saavansa tehdä jutun lehteen. Uuden ajan sisällöntuottajatkin siis vaikuttavat yhä arvostavan perinteistä printtiä.

Mäntyniemi korostaa lehtien tunnearvoa lukijalle: “Naistenlehtipino olohuoneen pöydällä on identiteettisymboli. Lehtiä ei heitetä menemään ensimmäisen lukukerran jälkeen kuten sanomalehtiä, vaan ne annetaan eteenpäin äidille, siskoille tai ystäville. Niitä luetaan yhä uudestaan, koska ne tarjoavat ajattoman lukuelämyksen.”

Elämyksen, jossa pääosassa on yhä nainen aktiivisena toimijana. Aivan kuten Eeva-lehden Lempi Torppa aikanaan julisti.

2


Naistenlehdet vs. uutisjournalismi

Laura Saarenmaa ja Iiris Ruoho ovat tutkimuksessaan Edunvalvonnasta elämänpolitiikkaan – Naistenlehdet journalismina ja julkisuutena (2011) pureutuneet naistenlehtien paikkaan mediakentässä. Usein ne sijoitetaan uutisjournalismia alemmas.

Ruohon ja Saarenmaan mukaan eri medioilla on erilaisia funktioita: Aikakauslehden tarinassa näkökulma on yksityisestä yleiseen, kun taas uutistarinassa näkökulma on yleisestä yksityiseen. Uutisen tavoite on siirtää informaatiota, naistenlehtien taas viihdyttää, inspiroida ja myötäelää.

Saarenmaa ja Ruoho muistuttavat, että journalismin kuuluu tarjota samaistumispintoja.

Naistenlehtien voidaankin ajatella täydentävän uutisjournalismia. Ne syventävät uutisaiheita ja esittävät erilaisia, kevyempiä ja arkisempia näkökulmia samaistuttavien tarinoiden muodossa.

Tätä tukee vahva visuaalisuus ja kuvien paljous, jota käytetään tehokeinona nykyään myös uutistoimittamisessa.


Kuvitus:LaMA

Arkisto

Älä kerro kesätyöstäsi

Kun medialaiselta kysyy, mitä kuuluu, saa usein vastaukseksi jotain tällaista:

“Menen kesätöihin tähän toimitukseen, sitten teen harjoittelun siinä toimistossa, sitten lähden vaihtoon tuonne ja siinä sivussa pitäisi kai kandi pyöräyttää, hehehe. Juuh, kyllä tässä on hir-ve-ä kiire päällä, kun on niin s**tanan monta rautaa tulessa ja jalka vähän joka oven välissä. Mutta mitä sulle? Mitä duuneja? Aiotko kesällä ihan vain opiskella vai…?”

En halua olla töykeä, mutta tavallaan minua ei kiinnosta. Haluaisin oikeasti tietää, mitä kuuluu. Siis onko heinänuhaa, uusi poiccis tai suunnitelmia viikonlopuksi. Suoraan sanottuna olen vähän loukkaantunut, jos minusta ollaan kiinnostuneita vain potentiaalisena kilpailijana. En tykkää siitä tunteesta, että opiskelijakollegoiden seurassa pitää varoa paljastamasta menestyksensä salaisuutta ja jättää vaikutelma, että nyt menee hyvin ja lujaa. Valitettavan usein minusta tuntuu juuri siltä.

Syytän sekä alaa että tätä aikaa, jossa rakennamme tulevia uriamme. Nuoruus ja kilpailuhenkisyys ovat media-alan ydintä. Mutta kyllä ysärilasten menestystarinat puhuttavat nyt joka puolella. Työnantajatkin pitävät meitä erityislaatuisina, kuten käy ilmi heidän haastatteluistaan sivuilta 18–21.

Ja entäs nämä ysäritoivot: Sivulta 34 alkaen esittelemme viisi 1990-luvulla syntynyttä ihmelasta, jotka ovat jo nyt saaneet aikaan enemmän kuin moni saa koko elämässään. Halusimme heidät Groteskiin, koska lehtien pitää kertoa sankaritarinoita. Ne inspiroivat. Mutta kyllä ne samalla lannistavat, ainakin minua.

Olen kuullut miljoona valitusvirttä siitä, miten tuntuu, että muut medialaiset vain mennä porskuttavat kohti menestystä ja itse junnaa paikoillaan. Olen tuntenut niin itsekin. Häpeän salaa sitä, että olen yksi vuosikurssini vanhimmista. Samalla tiedän, että minulla menee monen mielestä hyvin. Mutta itsesääli ja epävarmuus ovatkin harvoin suhteessa siihen, miten oikeasti menee.

On tietenkin ihan kiva, että meillä on nyt toisemme vertailuryhmänä. Voi arvioida, miten nopeasti voi valmistua, miten yhdistää koulu ja työt, sen sellaista. Voi yrittää imeä oppeja siihen, miten voisi itse yltää samaan kuin joku true menestyjä.

Mutta muutamassa vuodessa sitä valmistuu, ja vertailuryhmä hajoaa. Kymmenen vuoden kuluttua on ihan sama, saiko ensimmäisen työnsä alalta fuksina vai maisterina. Eikä silloin voi haalia kunnioitusta sillä, että on lafkan nuorin työntekijä. Aina on joku, joka on saanut aikaan enemmän ja nuorempana. Aina on joku, jonka vuoksi vähätellä omia saavutuksiaan.

Nyt: lopetetaan tämä itsesääli. Ensinnäkin on raivostuttavaa kuunnella muiden avautumisia omasta muka-luuseriudestaan. Toiseksi itsesääli ei vie meitä minnekään.

Meillä on ympärillämme joukko, joka tietää, millaista on kamppailla niin vaikealla ja kilpailuhenkisellä alalla kuin viestintä. Miksei ottaa siitä joukosta kaikki irti, eikä vain kyräillä kateellisena? Yritän kovasti suhtautua teihin vertaistukena ja tovereina, en uhkana ja kilpailijoina. Tiedän nimittäin, ettette te voi sysätä minua syrjään polultani menestykseen. Jokaisella kun on oma polkunsa kuljettavana.


Kirjoitus on ilmestynyt Groteskin 2/2015 pääkirjoituksena.

Arkisto

Median Harkkailta – Miten niitä töitä oikein saadaan? (Osa…

Median Harkkaillasta kertovan blogitekstin ensimmäinen osa käsitteli tapahtumassa vierailleiden Suomen Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen edustajan, Piritta Jokelaisen sekä Viesti ry:n Maria Vilppolan puheenvuoroja. Tällä kertaa vuorossa ovat Harkkaillassa omia työharjoittelukokemuksiaan jakaneet Median omat naiset Krisu, Magda, Sylvia ja EA.

Miten ensimmäinen harkkapaikka saadaan?

Illan kuumimmaksi sanaksi nousi verkostoituminen, joka herätti niin puhujissa, kuin kuulijoissakin tahattomia vilunväreitä. Kristiina ”Krisu” Markkanen totesi, että verkostoituminen on aina ollut hänelle pahin mahdollinen kirosana. Krisun kanssa samaa mieltä olivat myös Magdaleena Ignatius ja Elli-Alina ”EA” Hiilamo. ”Kuka muka tykkää sellaisesta ihmisestä, joka vain hustlaa oma etu edellä koko ajan?” Magda kysyi.

Verkostoitumisen merkitystä työnhaussa ja työelämässä muutenkin ei voi kuitenkaan vähätellä, ja jokainen puhujista piti sitä äärimmäisen tärkeänä myös työharjoittelujen kannalta. Krisu kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan verkostoitumisen ei tarvitse olla vain käyntikorttien jakamista, vaan suurin osa verkostoitumisesta tapahtuu luonnollisesti. Jos tekee hommansa kunnolla ja jättää itsestään hyvän ja tekevän kuvan, jää ihmisten mieliin – ja tadaa – verkostoituu.

Magdankaan mielestä verkostoituessa ei kannata ruveta niin sanotusti kylähuoraksi, ja alkaa verkostoitua väkipakolla ja pienimmänkin tilaisuuden tullen. Verkostoitumista voi tapahtua lähes huomaamatta esimerkiksi yritysexculla tai hallituksen ja muiden opiskelijaaktiviteettien kautta. Myös EA muistutti kuulijoita excujen tärkeydestä. Excut antavat mahdollisuuden tutustua mahdollisiin työnantajiin, ja sellainen mahdollisuus kannattaa ehdottomasti käyttää hyväksi. EA ja Krisu peräänkuuluttivat myös periksiantamattomuuden voimaa työnhaussa – molemmat olivat saaneet harjoittelupaikkansa ankaran puhelu- ja meilipommituksen ansiosta.

Miten ensimmäisessä harkkapaikassa pärjää? Ja miten siitä saa itselle eniten hyötyä?

Työn hakeminen ja työhaastattelut ovat vasta ensimmäisiä askelia työharjoittelussa. Sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen on sitten todellinen näytön paikka – täytyy osoittaa, että työhakemuksessa annetut lupaukset tulevat lunastettua. Krisulta, Magdalta, EA:lta ja Sylvialta sateli oivia neuvoja myös siihen, miten harjoittelussa pärjää parhaiten.

Sylvian mukaan kannattaa kysellä paljon, mutta ei liikaa. ”Google on oikeasti harkkarin paras kaveri. Aina kannattaa googlata, ennen kuin kysyy.” Fake it ’til you make it –ohjenuora sai myös paljon kannatusta puhujien keskuudessa. Krisun mukaan kannattaa sanoa ennakkoluulottomasti ”joo” kaikkiin tarjottuihin työtehtäviin, sillä silloin antaa itsestään juurikin sen ”hyvän ja tekevän” kuvan työnantajalle – ja pakon edessä tulee opittua myös paljon uusia taitoja.

Magda halusi kuitenkin muistuttaa, että harjoittelijalla on aina oikeus myös pyytää apua ja lisää aikaa tehtävistä selviytymiseen. Lisäksi harjoittelijalla on aina oltava mentori – eli henkilö, jonka työnkuvaan kuuluu harjoittelijan perehdyttäminen ja neuvominen. Tähän Viesti ry:n edustaja Maria Vilppola antoi viisaan vinkin: mentori ja perehdytys kannattaa ottaa puheeksi jo työsopimusta allekirjoitettaessa.

Sekä toimituksessa että viestintätoimistossa työharjoittelussa on tärkeää oppia sietämään painetta, sillä asioita tehdään rinnakkain samaan aikaan, ja nopealla aikataululla.  On oltava valmis omistautumaan hetkeksi yhdelle asialle täysin, mutta myös päästämään nopeasti irti. Valmiin päälle ei ole tapana jäädä istumaan.

Krisun, Sylvian, EA:n ja Magdan pikavinkit työharjoittelusta haaveilevalle medialaiselle:

  • Monipuolinen kiinnostuneisuus ympäröivästä maailmasta ja hyvä yleissivistys kantavat pitkälle.
  • Kannattaa seurata, mitä vanhemmat työntekijät tekevät, ja adoptoida heidän toimintatapojaan.
  • Tee aina parhaasi, mutta muista RIITTÄVÄ LAATU.
  • Älä nirsoile työtehtävissä. Kaikki kokemus on alallamme arvokasta.
  • Muista pyytää palautetta!
  • Sinä olet somenatiivi. Muista se! Kannattaa myös tarjoutua tekemään firman omaa somea!
  • Otsikoi työhakemusmeilisi aina ”Työharjoitteluhakemus”. Luovat otsikot saattavat hukkua meilitulvaan.
  • Älä pyydä avaamaan useita liitteitä. Laita hakemuksesi meilin leipätekstille, CV liitteksi.
  • Laita LinkedIn kuntoon, ja siisti nettipresenssisi. Se tarkistetaan varmasti.
  • Kannattaa käyttää fonttina mieluummin Helveticaa, kuin Arialia. Kuulemma toimii.
2015

Bees & Honey

Bees & Honey -palstalla asiantuntijat vastaavat viestinnässä ja opiskelussa mietityttäviin kysymyksiin. Onko sinulla jokin viestinnässä tai opiskelussa askarruttava kysymys, johon haluaisit saada palstalla vastauksen? Lähetä kysymyksesi G:n sähköpostiin groteski.lehti@gmail.com.

KOONNUT Kira Keini

Mitä on mahdollisuusviestintä ja mikä on sen tavoite?

Käsitteen lanseeranneen viestintätoimisto Ellun Kanojen mahdollisuusviestintäjohtaja Kirsi Piha:

Mahdollisuusviestinnässä on kyse toimintatavasta, jolla mainetta ei vain hallita, vaan myös johdetaan ja rakennetaan aktiivisesti. Tavoitteena on luoda uusi proaktiivinen ja mahdollisuuksiin tarttuva tapa tehdä viestintää. Viestintä nostetaan liiketoimintaa vauhdittavaksi tekijäksi. Yleensä yritykset varautuvat aktiivisesti kriiseihin: mitä kaikkea saataisiinkaan aikaan, jos viestintään suhtauduttaisiin yhtä intohimoisesti myös positiivisten tilanteiden suhteen? Yrityksillä on kriisikarttoja – miksei myös mahdollisuuskarttoja?

Tavoitteena on nousta esiin markkinointiviestien valtavasta hälinästä: isot, viestinnälliset teot toimivat aivan eri tavalla kuin vanha, ennalta suunniteltu tapa tehdä viestintää. Tiedote ei välttämättä iske kenenkään tajuntaan, mutta mielenkiintoinen teko iskee. Tarvitaan rohkeutta rakentaa uutta ja tarttua vastaan tuleviin mahdollisuuksiin.

Miten luoda kiinnostava some-identiteetti? Entä mitä tulisi sosiaalista mediaa käytettäessä ottaa huomioon?

Yrityksiä yhteisölliseen median käytössä sparraavan Someco Oy:n toimitusjohtaja Minna Valtari:

Oikea keskustelu ja läsnäolo toimii. Saat keskustelulta juuri niin paljon kuin annat – jos osallistut ahkerasti, saat varmasti takaisin samalla mitalla. Aitous kiinnostaa aina. Jos luo itsestään muunlaista kuvaa kuin mitä on, totuus paljastuu jossain vaiheessa. Toki kirjoittamisen ja kuvaamisen taitoja voi harjoittaa – esimerkiksi Twitterissä tarvitaan terävää kirjoittamisen taitoa, ja välillä on ilo lukea tiivistettyjä viestejä, joissa onnistutaan esimerkiksi olemaan ironisia.

Aina ennen kuin julkaiset, kannattaa miettiä, voiko joku ymmärtää viestisi väärin. Jos näin on, kannattaa julkaiseminen unohtaa. Itseään ei kannata kuitenkaan sensuroida. Terveellä järjellä pääsee pitkälle: sen, mitä voisit sanoa missä tahansa julkisesti ääneen, voit tietenkin julkaista sanomanasi myös yhteisöpalvelussa.

Miksi viestinnän kandidaatintutkinnon opetus painottuu niin vahvasti kvantitatiivisiin menetelmiin (yhteensä 20 opintopistettä) verrattuna kvalitatiivisiin (vain 5 op)?

Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineen opintoasiansuunnittelija Marjo Anomaa:

Tilanne olisi kieltämättä tasapainoisempi, jos kvalitatiivisista menetelmistä olisi tarjolla harjoituskurssi kvantin tapaan. Silloin kuitenkin olisi karsittava jostain muusta opetuksesta.

Tutkimusmenetelmien opetuksen painopiste viestinnässä on vuosien saatossa vaihdellut. Aikoinaan viestinnän opintoihin kuului koko lukuvuoden mittainen tutkimuskurssi, jossa usein oli kvantipainotus. Jossain vaiheessa painopiste siirtyi kvalitatiivisiin menetelmiin, ja kvantin opetus jäi pitkäksi aikaa taka-alalle. Viime vuosina määrällisten tutkimusmenetelmien hallinta on jälleen noussut tärkeäksi tavoitteeksi. Työnantajat selkeästi arvostavat tilastollisen lukutaidon ja määrällisten menetelmien osaamista. Jos kandintutkinnossa tällä hetkellä onkin vahva kvantipainotus, niin maisteritutkinnossa on puolestaan selkeä kvalipainotus. Molempien hallintaa tarvitaan.

2015

Vastaisku median murrokselle

Toimitukset ympäri Suomen kärvistelevät rahapulassa, ja median murros meinaa viedä toimittajilta työt. Joukko tamperelaisia nuoria journalisteja on kuitenkin ottanut kohtalon ohjakset omiin käsiinsä. Pop up -verkkolehti Uusi Inari tekee uuden sukupolven paikallisjournalismia Inarissa, syvällä Lapin erämaassa. Samaan aikaan vuoden alusta pystyssä ollut Reunamedia haluaa nostaa Pirkanmaan maailmankartalle.  

TEKSTI Maria Tuomela & Saarlotta Virri

Paikallisjournalismin uusi aikakausi syntyy erämaassa

Seuraavan kuukauden ajan Tampereen yliopistosta ponnistaneiden toimittajien työvarustukseen kuuluvat läppäreiden ja kameroiden lisäksi toppahaalarit ja talvisaappaat. Toimittajat aikovat tehdä joukkorahoituksella rahoitettua pop up -lehteä täydellä teholla helmi-maaliskuun ajan, jonka jälkeen tekijät palaavat taas etelään muihin töihin.

Groteski tavoittaa Uuden Inarin päätoimittajan Mari Uusivirran, joka on hetkeä aiemmin palannut toimitukseen juttukeikalta. Toimituksen tukikohtana ja väliaikaisena asuinpaikkana toimii vuokraomakotitalo Ivalossa, Inarin kunnan eteläosassa.

Mutta peruutetaanpa vielä vähän. Miksi ihmeessä joukko parikymppisiä tamperelaisia päätyi erämaan keskelle Inariin?

”Tahdomme selvittää, miten etelässä tehdyt päätökset näkyvät Inarissa”, kerrotaan Uuden Inarin tiedotteessa. ”Vireä matkailuelinkeino, kaksi rajanaapuria, poikkeukselliset erämaa-alueet ja saamelaisvähemmistöt ovat ehtymättömiä tarinanlähteitä.”

Mari Uusivirran mukaan paikallisjournalismi on tärkeä journalismin muoto, jota tehdään tällä hetkellä turhan pienillä resursseilla. Paikallisnäkökulma on tärkeä, koska se antaa syrjäisemmillekin seuduille tapoja vaikuttaa paikallisella tasolla.

Uusi Inari sanoo tekevänsä lehteä nimenomaan paikallisille. Mutta miten nuoret eteläsuomalaiset toimittajat, joilla ei ole henkilökohtaisia siteitä alueeseen, onnistuvat edustamaan paikallista näkökulmaa?

Mari Uusivirran mielestä ulkopuolelta tuleminen on toimittajille etu.

”Meillä on tuore näkökulma, joka antaa jutuille potkua”, Uusivirta toteaa.

”Meillä ei ole alueesta ennakkokäsityksiä, ja meillä on kyky nähdä paikallisille arkisilta tuntuvat asiat uudesta näkökulmasta.”, Uusivirta jatkaa.

Uuden Inarin ennakkoon julkaisemat jutut lupaavat visuaalisesti vaikuttavaa ja tyylikkäästi verkon ominaisuuksia hyödyntävää journalismia. Uusi Inari toimittaa esimerkiksi Humans of New York -blogista inspiroitunutta Inarin ihmiset -sarjaa. Lehden tuore reportaasi Inarijärven salaisuuksista hyödyntää huikeiden valokuvien lisäksi ääntä. Reportaasiin on upotettu kuunnelmatyyliin ääniraitaa soutuveneen liplatuksesta. Ääni vie lukijan suoraan Inarijärven laineille.

”Juttujen aiheet ja teemat voivat olla perinteisiä ja perinteisen median mukaisia, mutta toteutus verkkoon sopiva”, vahvistaa päätoimittaja Mari Uusivirta.

Lappi-eksotiikka kiinnostaa etelässäkin. Joukkorahoituksella pyörivän lehden rahoituskampanja oli Uusivirran mukaan hyvä tapa testata sitä, kuinka paljon hanke kiinnostaa ihmisiä. Lehden ennakkotilausten perusteella Uusivirta ei kuitenkaan osaa vielä sanoa, kuinka suuri kiinnostus Inarin 6 800 asukkaalla on ryhtyä tilaamaan lehteä.

Joukkorahoituskampanja silti osoitti, että Uuteen Inariin on kiinnostusta. Lehti onnistui keräämään kampanjallaan 13 000 euron potin, eli hieman enemmän kuin tavoitesummaksi oli määritetty. Myös lehden maksullisen tilauksen toivotaan tuottavan jonkin verran, vaikka osa sisällöstä julkaistaankin ilmaiseksi.

Riittääkö 13 000 euroa kahdeksan hengen toimituksen kuluihin ja elämiseen kuukauden ajaksi?

”Eihän kukaan meistä tästä saa palkkaa”, lehden päätoimittaja Mari Uusivirta naurahtaa.

”Sen sijaan me saadaan tästä monia muita asioita. Saamme mielettömästi kokemusta ja perinteisen median ansaintalogiikasta vapaata työn arkea.”

Ennen kaikkea projekti on kuitenkin Uusivirran mukaan oppimiskokemus. Joukkorahoitus mahdollistaa kokeilemaan sellaisia juttuja, joita muualla ei tehdä.

Ennakkoluulotonta paikallisjournalismia tehdään myös muualla Suomessa. Pirkanmaalla toimii verkkopaikallislehti Reunamedia, Oulun seudulla Kaupunnimedia, Jyväskylässä Torikokous ja Lappeenrannassa Hito hyvä. Meneillään tuntuu olevan uusien, ketterien verkkopaikallismedioiden buumi.

Itsenäiset paikallismediat ovat toimittajille keino työllistää itseään, ja lisäksi ne toimivat ponnistuslautana tuleviin töihin. Vaikka Mari Uusivirta toivoo paikallislehtien uutta aikakautta, hän ei kuitenkaan koe, että Uudella Inarilla olisi tarvetta varsinaisesti haastaa perinteistä mediaa.

”Toivomme kuitenkin että tästä syntyy aineksia uudistamaan mediakenttää. Uusi Inari on meidän tapamme osallistua journalismin murrokseen.”

Voisiko joukkorahoituksen kaltaisista rahoitusmalleista tulla tulevaisuudessa journalismin arkipäivää? Mari Uusivirta ei ole siitä varma.

”Median murrokseen vastaaminen tämän tyyppisellä journalismilla voi jäädä välivaiheeksi.”

Uuden Inarin ja Reunamedian kaltaiset verkkopaikallismediat ovat kuitenkin hyviä esimerkkejä siitä, että journalismille on kysyntää mediakentän muutoksista huolimatta.

Uhkakuviin journalismin kuihtumisesta Uusivirta vastaa: ”Asiat lähtevät parempaan suuntaan vain tekemällä.”

 

Maakuntaromantiikkaa Pirkanmaalta

Idea Reunamedian perustamisesta alkoi muhia päätoimittaja Vilma-Lotta Lehtisen päässä jo vuoden 2013 kesällä. Kansainvälisen politiikan opiskelija työskenteli toista kesää Aamulehden toimittajana, mutta unelmoi siitä, että pääsisi tekemään jotain täysin omaa.

Vähitellen Lehtinen alkoi haalia kokoon sopivaa tiimiä, jonka kanssa ideaa voisi lähteä työstämään eteenpäin. Mukaan tulivat pitkäaikaiset ystävät Markus Malmberg, Riina Rinne ja Saara Kokko. Myöhemmin tiimi täydentyi vielä neljällä muulla Tampereen yliopiston journalistiopiskelijalla.

”Kun Vilma pyysi minua mukaan, en epäröinyt hetkeäkään. Tuli heti sellainen olo, että nyt ollaan tekemässä jotain uutta”, kertoo Reunamedian viestintävastaava ja toimittaja Minna Ohtamaa.

Alussa suunnitelmat olivat suuruudenhulluja, päätoimittaja Vilma-Lotta Lehtinen myöntää. Lopulta tiimi päätti kuitenkin rajata alueekseen Pirkanmaan, lähinnä käytännön syistä.

Konseptia ja työtapaa kehiteltiin syksyn 2014 ajan, ja ensimmäiset jutut julkaistiin vuoden 2015 alussa. Missiona on tehdä pitkiä ja taustoittavia juttuja maakunnista, jotka kuitenkin herättäisivät mielenkiintoa myös valtakunnallisesti.

”Suomi ei ole homogeeninen alue, vaikka kielialue on yhteinen. Haluamme kartoittaa Suomen maakuntien moninaisuutta ja löytää omasta maakunnastamme ne kaikista kiinnostavimmat tarinat”, Lehtinen kertoo.

Lehtinen on huolissaan siitä, että samalla kun kaikki maailman tapahtumat ovat helposti ja nopeasti löydettävissä verkosta, pimentoon jää se, mitä ihmisen lähellä tapahtuu.

”Reunamedian taustalla on myös halu innostaa ihmisiä itse vaikuttamaan omaan elinympäristöönsä. Haluamme näyttää ihmisille, miten omaa elinympäristöään voi konkreettisesti pyrkiä muuttamaan.”

Tiimin jäsenistä osa on paljasjalkaisia tamperelaisia, ja lopuille rakkaus Tamperetta kohtaan on roihahtanut opintojen aikana. Vaikka Reunamedian taustalla on kotiseuturakkautta, voisi Lehtinen tehdä samankaltaista projektia myös missä tahansa muualla.

”Kun ei ylenkatso ympäristöjä, joissa ihmiset elää, kiinnostavaa journalismia voi tehdä mistä tahansa.”

Yhtäkkinen nuorten tekijöiden aluille laittama paikallismedioiden buumi kulkee käsi kädessä median murroksen ja lohduttomien tulevaisuuden näkymien kanssa. Myös Reunamedia on tekijöidensä tapa vastata median ahdinkoon.

”Tällä alalla on masentavat merkit ilmassa. Monissa sanomalehdissä ei arvosteta nuoria toimittajia, ja muutenkin työpaikoilla on lopun ajan meiningit. Reunamediassa on kiva tehdä töitä, koska me kaikki ajatellaan, ettei pidä alistua, luovuttaa tai vaihtaa alaa, kun me voidaan itse luoda oma työmme”, Ohtamaa korostaa.

Vielä Reunamedia ei kuitenkaan pysty maksamaan tekijöilleen palkkaa. Joukkorahoituskampanja on käynnissä rahoitusalusta mesenaatissa toukokuulle asti. 1500 euron minimitavoite on jo ylitetty, mutta todelliseen 6000 euron tavoitteeseen on vielä matkaa. Sillä saataisiin rahoitettua uudet nettisivut sekä katettua työväline- ja matkakulut.

”Hyvä juttu on se, että kenenkään ei ole tarvinnut sijoittaa 100 000 euroa tähän ja pelätä rahojensa puolesta”, Lehtinen huomauttaa.

Kaikki Reunamedian perustajajäsenistä ovat vielä opiskelijoita, joten konseptia on voitu  kehitellä rauhassa ilman paineita – toimeentulo on taattu niin kauan, kuin opiskelut jatkuvat.

”Onhan se kova paikka nähdä, saadaanko me tämä vakiintumaan. Pakostakin miettii, että mennäänkö tässä nyt perse edellä puuhun, kun kaikki pitää opetella kantapään kautta”, Ohtamaa naurahtaa.

Oppia voi kuitenkin vain tekemällä, ja oppimiskokemuksena Reunamedia on tekijöilleen korvaamaton. Vaikka ansaintalogiikka ei vielä olekaan varma ja työmaata tuotteen kehittämisessä riittää, tiimi suhtautuu luottavaisesti Reunamedian tulevaisuuteen.

”Kyllä me tätä ihan tosissamme teemme, vaikka emme vielä palkkaa pystykään nostamaan. Ei journalismia kannata tehdä ilmaiseksi harrastuksena: se syö kaikkien muidenkin leipää. Jostain raha on saatava, ja mielelläni sen tästä työstä saisin”, toteaa Ohtamaa.