2019

Kiveen hakattu

Uran valitseminen on yksi ihmiselämän suurimpia päätöksiä. Sitäkin pelottavampaa on alanvaihto. Siihen liittyy monenlaisia tunteita ja stigmoja yhteiskunnassa, jossa päätöstään ei mielellään saisi katua.

Teksti: Rosa Kaimio Kuvat: Maija Harju

Kuusi kymmenestä suomalaisesta työikäisestä on vaihtanut ammattia tai alaa työuransa aikana, kertoo Sitran tutkimus vuodelta 2017. 30 prosenttia on vaihtanut uraansa useammin kuin kerran. Siitä huolimatta ammatinvalinta tuntuu lopulliselta päätökseltä. Alanvaihto ei ole kevyt siirtymä, vaan työläs prosessi täynnä selvittelyjä. Kesken opintojen siihen vaikuttavat ensikertalaiskiintiöt, eikä lisä-opiskeluaikaa myönnetä. Myöhemmin huolena taas on toimeentulo, joka heikkenee opintojen ajaksi.

Työmaailman rakennetta on aina haluttu ohjailla koulutukseen liittyvillä säädöksillä. Nyt kun Suomessa vallitsee pelko huoltosuhteesta ja työvoiman pienuudesta, on opiskelijoita kannustettu uudistuksilla valmistumaan nopeammin. Nämä toimet ovat samalla hankaloittaneet opiskelupaikan vaihtamista. Yhteiskunta ei myöskään tue uudelleenkouluttautumista, sillä opintotukikuukaudet riittävät juuri ja juuri yhden tutkinnon suorittamiseen. Vaikka uudelleenkouluttautuminen on nykymaailmassa oleellista, ei yhteiskunta anna siihen tarvittavaa tukea.

Vuonna 2016 tulivat voimaan ensikertalaiskiintiöt. Ensisijalla korkeakoulujen hauissa ovat ihmiset, jotka hakevat ensimmäistä opiskelupaikkaansa. Vaikuttaa siltä, että ensikertalaiskiintiö hidastanut opintopolkua. Koska siirtymisen koulutusohjelmasta toiseen pelätään olevan vaikeaa, eivät opiskelijat hae enää kuin suosikkikohteeseensa, johon he haluavat hinnalla millä hyvänsä. Päätöksen tärkeys on kasvanut entisestään, kun pelkona on, että opiskelupaikan vastaanottamisen jälkeen tulevaisuus on kiveen hakattu. 

Suomessa kouluttautumisen kulttuuri ja koulutuksen arvostus kärsivät inflaatiosta. Koulutus tulee hankkia ja mahdollisimman tehokkaasti, mutta vain siksi, että saadaan uusi tehokas pyörä työelämän rattaisiin. Koulutukselta puuttuu itseisarvo: se nähdään vain välineenä ammattiin. 

Vaikka uudelleenkouluttautuminen on nykymaailmassa oleellista, ei yhteiskunta anna siihen tarvittavaa tukea.

Myös alan vaihtaminen varsinkin myöhemmällä iällä on puhtaan hyötyperäisistä lähtökohdista tapahtuvaa. Suurin osa kouluttautuu uudelleen työttömyyden tai sairauden vuoksi. Kun työelämään ollaan päästy, vaihdetaan ammattia harvoin mielekkyyssyistä. Myöskään ne, jotka vaihtavat ammattia omasta tahdostaan, eivät kouluttaudu huvikseen, vaan työllistymisen varmuus on tärkeä tekijä osana ammatinvaihtoa. Jos taloudellinen vakaus uudessa ammatissa epäilyttää, sitä ei lähdetä opiskelemaan.

Koko rumba asettaa kysymykseen yhteiskuntamme luonteen: miksi maailmassamme on usein käytännössä pakko vaihtaa alaa? Miten voi olla, ettei vuosien kouluttautumisella saa mitään kestävää? Taustalla vaikuttavat esimerkiksi taloudelliset suhdanteet: muun muassa kaupan ja teollisuuden aloilta halutaan siirtyä vakaampiin suuntin.

Vaikuttaa siis siltä, että suuret globaalit ilmiöt, joita kukaan ei voi hallita, määräävät työelämän tarpeet, ja tavallisen ihmisen on ikään kuin vain sopeuduttava. Työtä ei tehdä vain oman selviytymisen vuoksi vaan osana globaalin talouden järjestelmän rattaita. Myös koulutuspolitiikkaa pyritään muokkaamaan työelämän tarpeita vastaavaksi säätelemällä aloituspaikkojen määrää kullakin alalla. Ja kun koko yhteiskunta nojaa työllisyyteen ja veronmaksuun, muutosta tuskin on tulossa, päinvastoin. Ihmisiä yritetään yhä hanakammin ajaa esimerkiksi matemaattisten ja terveydenhoitoalojen pariin, sillä niissä tarvitaan entistä enemmän työntekijöitä. Jossain vaiheessa raja tulee todennäköisesti vastaan: ihmisiä voi ohjata halutulle alalle tiettyyn pisteeseen asti, mutta heidän on pidettävä työstään edes jossain määrin, tai edessä on ennen pitkää onnettomuus tai työuupumus.

Talouden ja työn asemat heijastuvat kulttuuriin, minkä vuoksi alanvaihdon yhteydessä voi joutua kipuilemaan myös identiteetin kanssa: on hylättävä alan palkkataso, työkaverit ja rutiinit. Sen jälkeen vuorossa on hyppy tuntemattomaan. Lisäksi alanvaihtoon liittyy ajatus, että edellisellä alalla on jokin ollut huonosti ja että ihminen on tehnyt virhearvion, mikäli hän joutuu vaihtamaan alaa. Uran muutokseen liittyy paljon terveydellisiä syitä ja työttömyyttä, eikä ihmisiä voi syyttää siitä, etteivät he näitä etukäteen osanneet ennustaa. Alanvaihto tuo mukanaan myös huolen toimeentulosta, sillä tulot laskevat merkittävästi uudelleenkouluttautumisen aikana. Monet tukeutuvat säästöihin tai kumppaniinsa, mutta osa joutuu kamppailemaan sotkuisessa tukiviidakossa.

Töissä ei haluta olla ensisijaisesti rahan, vaan intohimon ja itsensä toteuttamisen takia.

Mielikuva siitä, että alan valinnassa on vain yksi ainut mahdollisuus, tuntuu kuitenkin voimakkaalta. Nuorille korkeakoulujen uudistukset ovat tehneet selväksi, ettei yhteiskunta halua heidän vaihtavan alaa, vaan valmistuvan mahdollisimman nopeasti. Harha-askeliin ei ole varaa. Nuorten suhtautuminen työhön ei kuitenkaan ole suorituskeskeinen. Töissä ei haluta olla ensisijaisesti rahan, vaan intohimon ja itsensä toteuttamisen takia. Työ ei myöskään ole monille nuorille elämän ainoa tavoite, vaan sen ohessa halutaan nähdä maailmaa, harrastaa tai vaikka tehdä vapaaehtoistyötä. Lisäksi harva on yhdelle työpaikalle uskollinen, vaan uudet kokemukset houkuttelevat vaihtamaan työpaikkaa varsinkin nuoruusvuosina. 

Myös opiskelun on tunnuttava merkitykselliseltä ja sillä on oltava itseisarvoa. Oikea ala on kuin kohtalo: kun sen löytää, sen tietää. Tämän tunteen kääntöpuolena on pelko epäröinnistä. Tuntuu, että katumusta ei saisi olla missään vaiheessa opintoja, joten omaa tietä on parempi etsiä vuosia.

Mutta onko yksi ja ainoa ala realistinen ajatus, vai onko unelma-ala pelkkä illuusio? Puolet ihmisistä vaihtaa tällä hetkellä alaa ja neljäsosa suunnittelee sitä. Siis vain vähemmistö löytää itselleen unelma-ammatin, jonka saa pitää. Siitä huolimatta ura näyttäytyy monelle tienä, jolta ei saa eikä voi tehdä syrjähyppyjä.

Kaikesta tästä syntyy loputon ketju: ei ole olemassa mitään takeita siitä, että uusi ala on varma tai että juuri kyseisellä alalla into työskennellä eläkepäiviin asti säilyy. Mutta voiko kukaan lopulta todella tietää, mitä uraltaan haluaa, ennen kuin on valintansa tehnyt? Ihminen ei osaa ennustaa tulevaisuutta, joten urastaan varmatkin saattavat muuttaa mieltään myöhemmin. Tämä ei koske vain ammattia, vaan elämää ylipäänsä. Olisi hyvä voida olla itselleen armollinen valintoja tehdessään. 

Asialliset

Oodi verkostoitumiselle

TEKSTI Anna Jaakonaho

Jokakeväinen työnhakukiima. Siitä on ruusuinen kuva vielä ennen joulua, jolloin näen mielikuvissani Aarresaaren ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Rantaviivalle päästyäni Aarresaari ei kuitenkaan ole sitä, miltä se vielä ulapalta näytti. Mieleni valtaa epävarmuus omista kyvyistäni, enkä ole koskaan tuntenut itseäni näin näkymättömäksi. Mietin, miksen ole ollut taitavampi verkostoituja.

Niin, miksiköhän?

Jo pelkkä sana aiheuttaa suun kuivumista ja elohiiren poskipäähän. Verkostoitumista epäaidompaa puuhaa ei ole, ja harrasteesta saakin helposti vain tekohymyn rampauttamat suupielet. Systemaattinen verkostoituja tekee itsestään helposti vain puhuvan pään ja kävelevän CV:n. Vauhdissa saattaa jopa unohtua, miksi tätä tekee.

Verkostoituminen on kuitenkin pahinta, jos mielessä on vain päämäärä. Silloin se on jotain arkitekemisestä ja -ajattelusta irrallista. Jotain, mistä puuttuu aito vuorovaikutus. Jos lähtee ehdoin tahdoin verkostoitumaan, voi olla, ettei saa aikaan yhtäkään uutta, toimivaa verkostoa – edes muutamaa kytköstä. Kukaan ei halua olla toiselle vain hyöty, vaan vähintäänkin myös ihminen.

Tämänhän kaikki kuitenkin jo tietävät. Silti tuntuu, että sääntöjä tulkitaan eri tavoin.

On pelottavaa ajatella, millainen epäluulo työmaailman suhdeverkostoissa vallitsee. Koskaan ei voi tietää, hymyileekö tuokin minun asioistani muka kiinnostuneena vain, koska näkee minussa potentiaalisen resurssin. Toisaalta ilmiö saattaa esiintyä myös käänteisenä. Esimerkiksi LinkedInissä ystävät saattavat muuttua kilpailijoiksi. Koko seuraajien ja seurattavien yhteisö koostuukin vain uhkista omalle menestykselle.

Nämä ovat tietysti vain äärimmäisiä kärjistyksiä. Joskus voi silti olla vaikea nähdä, että työelämän ihmissuhteissa pätee se aivan sama, välttämätön peruslähtökohta kuin ystävyydessäkin: vastavuoroisuus. On vaikeaa kuvitella kovinkaan aitoa ihmissuhdetta ilman, että molemmat tuovat peliin jotain.

Näiden mietteiden jälkeen tuntuu itsestään selvältä, etten aio tulevaisuudessakaan verkostoitua. Sen sijaan vietän aikaani sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurasta nautin ja joiden tekemisistä voi olla aidosti kiinnostunut. Tulevaisuudessa kuka tahansa nykyisistä ystävistäni voi olla työkaverini. He ovat kaikista arvokkain verkostoni, kaikilla elämänalueilla. Ehkä joku heistä jopa palkkaa minut – unohtamatta tietysti sitä, että saatan tehdä itse saman muille.

 

Arkisto

Slushin luotsaaja: “Joukkueurheilu on opettanut enemmän kuin suomalainen koulujärjestelmä”

Tänä vuonna kahdeksatta kertaa järjestettävä kasvuyritystapahtuma Slush on kasvanut valtaviin mittasuhteisiin. Tapahtuman toiminnanjohtaja ja entinen joukkuevoimistelun maailmanmestari Marianne Vikkula, 23, tietää, että menestys tulee vain tekemällä.

Miten olet päätynyt Slushiin?

”Tulin mukaan Slushiin vuonna 2012 ihan tavallisena vapaaehtoisena kaverin kautta. Nyt saan jo korvausta siitä, mitä teen. Minua pyydettiin tapahtuman talousvastaavaksi ollessani tuotantotalouden opiskelijoiden killan rahastonhoitaja vuonna 2013. Slushiin ei koskaan ole otettu ketään mukaan työhakemuksen perusteella, vaan tekojen kautta.”

Mitkä ominaisuudet ovat auttaneet sinua tavoitteidesi saavuttamisessa?

“Ennen kaikkea määrätietoisuus. Maailmanmestaruuden tavoittelu joukkueurheilussa on opettanut paljon enemmän kuin suomalainen koulujärjestelmä. Kilpaurheilussa on yksi tavoite, jonka saavuttamiseksi tekee kaikkensa.”

Miten jaksat kiireen keskellä?

“En tarvitse paljon unta – kuusi tuntia yössä riittää. Kun on kaksi tuntia enemmän aikaa päivässä kuin monilla muilla, saa aikaan todella paljon. Täytyy myös osata delegoida ja pystyä sanomaan ei. Sitä on pitänyt opetella.”

Mistä et luopuisi mistään hinnasta?

“Vapaus ja vastuu kaikessa mitä teen on tärkeää. On vaikea nähdä, että lähtisin mukaan johonkin projektiin, jossa ylhäältä saneltaisiin, mitä tehdään ja milloin. Slushissa tajuaa vain tekemällä, mitä kaikkea hommaan kuuluu.”

Minkälaisia suunnitelmia sinulla on tulevaisuutta varten?

Mietin tulevaisuutta vasta Slushin viimeisen päivän jälkeen. En opiskele tänä syksynä lainkaan, sillä olen päättänyt keskittyä yhteen juttuun kerrallaan. Pidemmällä tähtäimellä toivon, että valmistun.

Slush järjestettiin 11.-12. marraskuuta Helsingin Messukeskuksessa.


Kuva: Oona Pohjolainen

Arkisto

Kuin elokuvaa

Niin nuoria, niin lupaavia. Haastattelimme viisi 1990-luvulla syntynyttä menestyjää eri aloilta.

Vilma Alina on laulaja-lauluntekijä, jonka satumaisen menestystarinan taustalla ovat lahjakkuus, kova työ ja nopeasti levinneet YouTube-videot.

Vilma_Alina5_Bremer

21-vuotiaan Vilma Alinan, oikealtaan nimeltään Vilma Lähteenmäen, tarina on kuin elokuvasta.

Vuonna 2012 Vilma vietti lukion jälkeistä välivuotta ja innostui musiikin tekemisestä vokaaliloopperilla. Se on laite, jonka avulla ääntä voi tehostaa ja kerrostaa muodostamaan erilaisia äänimaisemia. Vilma latasi YouTubeen videoita, joissa hän esitti loopperin avulla covereita eri artistien kappaleista.

”Videot levisivät todella nopeasti. Yllätyin, miten jengi lähti jakamaan niitä!”

Tammikuussa 2013 Vilma teki videon, jolla hän yhdisteli Anssi Kelan ja Robinin kappaleita potpuriksi. Ei kulunut päivääkään, kun Anssi Kela julkaisi videon omalla Facebook-seinällään. Parin päivän päästä Vilmaan otettiin yhteyttä musiikkiyhtiö Kaiku Entertainmentilta.

”Menin sinne käymään jo samana päivänä. Aloimme saman tien tehdä biisejä, kello kolmesta iltapäivällä kello kolmeen asti yöllä.”

Parin viikon päästä Vilma esiteltiin levy-yhtiö Universal Musicille, josta hänelle tarjottiin levytyssopimusta.

”Kaikki tapahtui käsittämättömän nopeasti. Aluksi mietin, olenko oikeasti valmis, haluanko lähteä tähän. Samalla tiesin, että jos en tarttuisi tilaisuuteen, jäisin aina pohtimaan, mitä olisi voinut tapahtua ja mitä olisin voinut tehdä.”

Anssi Kelan lisäksi myös Robinin manageri näki videon. Hän innostui siitä niin paljon, että pyysi Vilmaa mukaan taustabändiin kosketinsoittajaksi.

”Ei sellaiselle tarjoukselle sanota ei!”

Bändissä soittaminen on ollut Vilman mukaan opettava kokemus.

”Olen päässyt näkemään läheltä, mitä artistina oleminen oikeasti on. Uskon, että siitä on ollut paljon hyötyä.”

Nyt Vilma on keikkaillut Robinin kanssa pari vuotta, ja viime marraskuussa julkaistiin hänen ensimmäinen oma sinkkunsa Hullut asuu Kallios.

Vilma_Alina1_Bremer

Pitää olla paloa, kunnon kipinää tätä juttua kohtaan. Toisaalta pelkkä luonnollinen lahjakkuus ei vielä vie mihinkään. Täytyy tehdä paljon töitä, ennen kuin pystyy olemaan parhaimmillaan.

Vilma on viettänyt suurimman osan elämästään musiikin parissa. Hän aloitti pianonsoiton seitsemänvuotiaana, mutta myöhemmin Sibelius-lukiossa piano vaihtui lauluun. Lukion jälkeen Vilma pääsi opiskelemaan laulamista Pop & Jazz Konservatorioon, jossa opinnot ovat vielä kesken.

Musikaalisuudesta huolimatta artistin ura ei ollut Vilman suunnitelmissa.

”Haaveena oli päästä tekemään jotain musiikin parissa, mutta en ollut koskaan ajatellut, että tekisin musiikkia artistina isossa levy-yhtiössä.”

Vilma sanoittaa kaikki kappaleensa itse. Inspiraatiota hän hakee elämästään, mutta ei suoraan omista kokemuksistaan. Debyyttisinkku on sekin yhdistelmä laulajan eri elämänvaiheista.

”Kaikki kirjoittamani pohjautuu fiiliksiin, joita olen joskus tuntenut, mutta etsin niille jonkun toisen näyttämön. Ikään kuin puen tarinoitani eri vaatteisiin. Hullut asuu Kallios ei kerro suoraan omasta elämästäni. En ole oikeasti sylkenyt kenenkään tukkaan!”

Vilma kokee, että musiikki on tarkoitettu jaettavaksi. Hän ei halua kirjoittaa kappaleita pöytälaatikkoon.

”Kappale ei ole olemassa, ennen kuin sillä on kuulijoita. Toivon, että mahdollisimman moni löytäisi musiikkini ja pystyisi samaistumaan siihen. Musiikinteko on mielettömän palkitsevaa, vaikka välillä joutuisikin vuodattamaan kyyneleitä sen vuoksi. Jos joku kertoo liikuttuneensa jostain kappaleestani, on kaikki tuska sen arvoista.”

Vilma_Alina8_Bremer

Musiikin tekoon kuuluu, että heti kun jotain on saatu ulos, aletaan tehdä jo seuraavaa juttua. Nälkä kasvaa tehdessä. Ei oikein ehdi fiilistellä missään välissä.

Oman levytyssopimuksen solmimisesta on nyt ehtinyt kulua kaksi vuotta. Tällä hetkellä Vilma valmistelee syksyllä julkaistavaa esikoisalbumiaan. Vaikka tapahtumien kulku tuntuu uskomattomalta, hän ei ole missään vaiheessa pysähtynyt miettimään menestystään.

”Musiikin tekoon kuuluu se, että heti kun jotain on saatu ulos, pitää alkaa tehdä jo seuraavaa juttua. Nälkä kasvaa tehdessä. Ei oikein ehdi fiilistellä missään välissä.”

Vilma ei usko, että menestys osuu kohdalle sattumalta. Aidon innostuksen lisäksi on oltava valmis näkemään vaivaa.

”Pitää olla paloa, kunnon kipinää tätä juttua kohtaan. Pitää löytää oma ääni ja persoona. Toki myös treenaaminen on välttämätöntä. Pelkkä luonnollinen lahjakkuus ei vielä vie mihinkään. Täytyy tehdä paljon töitä, ennen kuin pystyy olemaan parhaimmillaan.”

Oman uran lisäksi Vilma toivoo voivansa tulevaisuudessa kirjoittaa kappaleita muillekin artisteille.

”Haluaisin päästä sellaiseen asemaan, että minulta tilattaisiin paljon kappaleita ja voisin elättää itseni lauluntekijänä. En haluaisi miettiä plan b:tä vielä.”

P4168856


Kuva: Mette Bremer

Arkisto

Töttöröö – olen toimitusjohtaja!

Niin nuoria, niin lupaavia. Haastattelimme viisi 1990-luvulla syntynyttä menestyjää eri aloilta.

Joona Haatainen on YouTube-verkosto Töttöröö Networksin toimitusjohtaja, joka on noussut vuodessa suomalaisen mediabisneksen puhutuimpien nimien joukkoon.

Keväällä 2014 Joona Haatainen, 24, oli töissä levy-yhtiössä huumoriryhmä Justimuksen managerina ja seurasi sivusta, miten YouTube-skene kasvoi räjähdysmäisesti. Siihen verrattuna levybisnes tuntui vanhentuneelta.

”Eivät albumit kiinnosta enää ketään. Fanit haluavat olla jatkuvasti vuorovaikutuksessa idolinsa kanssa. Siihen tubettajien suosio perustuu. Samalla tubettajien sopimukset ja palkkiot kaupallisista yhteistöistä olivat kuin jostain villistä lännestä. Kukaan ei suojellut heitä.”

Suojelemisesta tuli Haataisen missio. Hän perusti Töttöröö Networksin, joka ideoi ja toteuttaa YouTube-lähtöistä sisältömarkkinointia. Käytännössä Töttöröö esimerkiksi myy yrityksille näkyvyyttä tubettajiensa videoilla ja ideoi mainoskampanjoita YouTubeen.

Töttöröön ensimmäinen syksy oli haastava.

”Puskimme itseämme näkyviin, lähetimme tiedotteita ja annoimme haastatteluja. Niin saimme pian muutaman casen. Kun teimme niiden kanssa hyvää tulosta, homma lähti rullaamaan.”

Olen lähtenyt rohkeasti moneen mukaan. En ole antanut vaikeilta tuntuvien asioiden estää, kun kuitenkin tiedän, mitä haluan tehdä.

Nyt verkostoon kuuluu neljän hengen ydintiimi ja 20 tubettajaa – tai sisällöntuottajaa, kuten Haatainen kutsuu heitä kunnioittavasti.

Haataisen mukaan levy-yhtiössä varoiteltiin, että “Joona hei, pitää painaa 10 vuotta duunia, ennen kuin pääsee istumaan ‘isoihin pöytiin’”. Toisin kävi. Haatainen on hiljattain istunut illallisvieraana esimerkiksi MTV3:n uutis- ja ajankohtaisohjelmien päätoimittajan Merja Ylä-Anttilan kutsumana.

”Tuntuu oudolta, että saa tehdä töitä näiden ykköspelureiden kanssa. Vaikkapa haastattelujen antaminen ei ole minulle kovin luontevaa, ja aluksi pelkäsin, että yritys epäonnistuu ja menetän kasvoni. Kun sitten uskalsin astua valokeilaan, matka on ollut upea.”

Haatainen povaa suomalaisen YouTube-skenen seuraaviksi trendeiksi moniosaisia videosarjoja, aikuisia vloggaajia ja entistä ammattimaisempia tuotantoja. Hän itse toivoo YouTubeen lisää hyväntekeväisyysprojekteja ja journalistista asiasisältöä hömpän rinnalle.

”Suurin unelmani on luonnollisesti se, että entistä useampi tubettaja voisi tehdä ammatikseen sitä, mitä rakastaa.” PS

NOSTO: “Vaikkapa haastattelujen antaminen ei ole minulle kovin luontevaa, ja aluksi pelkäsin, että yritys epäonnistuu ja menetän kasvoni. Kun sitten uskalsin astua valokeilaan, matka on ollut upea.”