Arkisto

Sanateknologiaa

Teknologia on arkipäivää. Emme kiinnitä sen olemassaoloon juurikaan huomiota, jos kyseessä ei ole kuljettajattomat autot tai 3D-tulostetut elimet. Pian emme kiinnitä huomiota niihinkään.

Emme mieti algoritmeja päivittäisessä elämässämme, vaikka algoritmit määrittävät, mitä uutisia luemme, mitä mainoksia näemme ja mitä hakutuloksia Google meille tarjoilee. Emme välttämättä edes ymmärrä algoritmeja.

Ja vaikka meitä kutsutaan diginatiiveiksi, ymmärrämme digiä varsin vähän.

Algoritmeja löytyy myös arkisen kielenkäyttömme takaa, kieliteknologiasta.

Kieliteknologian historian lähtökohtana pidetään konekääntämistä. Google-kääntäjän räpiköiviä suomi-englanti-käännöksiä katsoessa ei uskoisi, että kielten konekääntämistä on kehitetty 40-luvulta asti. Silloin ajateltiin, että ihmiskieli on vain monimutkainen koodikieli.

Kieliteknologia on laitteita ja sovelluksia, jotka analysoivat, muokkaavat sekä tuottavat tekstiä ja puhetta. Tietokonelingvistiikka on kielitiedettä ja tietojenkäsittelytiedettä yhdistelevä teoreettinen pohja, jota kieliteknologia soveltaa.

Aivan ensimmäiset digitaaliset sanakirjat pystyivät kääntämään vain yhden sanan kerrallaan. Kielet olivat kaksinapaisen maailmanjärjestyksen hengen mukaisesti englanti ja venäjä.

Aluksi kieliteknologiaan suhtauduttiin suurella innostuksella, mikä näin jälkeenpäin tuntuu hassulta huomioon ottaen alkukantaiset koodikielet ja koneet sekä rajoittuneen varastotilan. Yhden lauseen kääntäminen kesti parhaillakin koneilla 7 minuuttia.

60-luvulla konekäännöstutkimuksen rahoitus tyrehtyi Yhdysvalloissa, koska sitä pidettiin lyhytnäköisenä ja toivottomana. Mielenkiinto kääntyi teknologiaan, joka pystyisi vastaamaan ihmisten kysymyksiin. Yritykset fantasioivat kieli pitkällä koneista, jotka hoitaisivat yksinkertaisen asiakaspalvelun ja säästäisivät palkkakustannuksissa.

80-luvulla palattiin konekääntämisen tutkimiseen. 90-luvulla puheentunnistusta yhdistettiin kielen ymmärtämiseen. Tänä päivänä visiot puhetta ymmärtävistä asiakaspalveluroboteista ovat toteutuneet Sirin kaltaisissa virtuaaliassistenteissa.

Kiinnostus venäjän kieleen on laskenut tietokonelingvistiikan parissa siinä missä kiinnostus mandariinikiinaa ja arabiaa kohtaan on noussut. Suomi on pieni kieli ja suomalaiset puhuvat verrattain hyvin englantia, joten suomen konekäännöksen kehittämiselle ei ole samanlaista tarvetta kuin suurempien maailmankielien. Vain tuplasti puhutumpaa ruotsia on helpompi kääntää englanniksi, sillä kielet ovat huomattavasti lähempänä toisiaan. Huolimatta siitä, että Google-kääntäjä on meille tunnetuin kääntäjäkone, on kehittyneempiäkin, maksullisia käännösohjelmia olemassa.

Jo nyt on teknologiaa, joka helpottaa kääntäjien työtä, mutta kääntävätkö jonain päivänä koneet tv-sarjojen tekstitykset ja romaanit? Vaikka teknologia kehittyisi, voiko se koskaan tunnistaa kielestä kulttuurisia eroja ja vivahteita? Vai lisääntyvätkö suorat käännökset ja anglismit, tehdä kavereita ja kirjoittaa alas?

Verkossa käytävät keskustelut loivat kirjoitetun puhekielen. Nyt käymme leijonanosan keskusteluistamme verkossa. Vaikka kotimaisten kielten keskus kuinka yrittää, verkon uussanat eivät taivu näppäimistöllämme meitsieksi ja risuaidaksi.

Konekäännöksien lisäksi kieliteknologialle on tyypillistä kielen korjaaminen. Oikeinkirjoituksen tarkistus tekee virheettömien esseiden ja työhakemusten kirjoittamisesta vaivattomampaa. Kirjoitusvirheiden suhteen ei tarvitse olla jämäkkä, kun tietää Wordin lisäävän sinistä tai vaaleanpunaista siksakia lipsahdusten alle.

Ennakoiva tekstinsyöttö auttaa valinnoissamme tekstiviestejä kirjoittaessamme ja hakiessamme sisältöä esimerkiksi Googlesta ja YouTubesta. Sanoja ei tarvitse kirjoittaa loppuun asti, kun meille jo ehdotetaan mitä olimme ajattelemassa. Onko mahdollista, että ennakoiva tekstinsyöttö vaikuttaa hakukomentoihimme, ja lopulta haemme kaikki samoja sisältöjä?

Kieliteknologiaa tarvitaan sekä eri äidinkieltä puhuvien ihmisten väliseen viestintään sekä konekäännösten tapauksessa että ihmisten ja koneiden väliseen kommunikaatioon. Koneet eivät ymmärrä ihmiskieliä, ja konekielet ovat vaikeita opetella.

Tulevaisuudessa yksi kiinnostavimpia kieliteknologian sovelluksia on tekoälytutkimus. Tekoäly itsessään on kieliteknologiaa suurempi ja monimutkaisempi tutkimuksenala, mutta kieliteknologia on olennainen osa sitä.

Maaliskuussa Microsoft joutui sulkemaan tekoälyprojektinsa nimeltä Tay. Oltuaan alle 24 tuntia Twitterissä, ihmiskontaktia varten kehitetty Tay oli muuttunut ”niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan” -tyyppisestä robotti-papukaijasta aggressiiviseksi sovinistiksi ja rasistiksi, joka kielsi holokaustin ja toivoi feministien kuolevan helvetin liekeissä.

Microsoft kertoi Tayn olevan paitsi tekninen, myös kulttuurinen ja sosiaalinen koe. Tay oli ikään kuin peili, joka oppi lukemalla muiden ihmisten twiittejä, eikä sen peilikuva Internetistä ja ihmiskunnasta ollut kovin mairitteleva.

Arkisto

Näkemisen ammattilaiset

Valokuvaamisesta on tullut seksikäs ala, mutta samalla kuvajournalistien arvostus on laskenut. Mihin heitä enää tarvitaan, kun kuka tahansa voi kaivaa kännykän taskustaan ja olla kuvaaja?

TEKSTI Oona Pohjolainen

Vielä muutama vuosikymmen sitten kukaan ei halunnut valokuvaajaksi. Ammatista oli silloin hohto kaukana.

“Työ oli raskasta, ja kuvauskeikoilla täytyi olla kolmekymmentä kiloa painava valikoima varusteita mukana suurennuskoneesta filminkehitysvälineisiin”, kertoo pitkän linjan lehtikuvaaja Martti Kainulainen. “Jäähallin vessassa tai välinevarastossa tehtiin kuvista kopiot ja sen jälkeen ne lähetettiin puhelinlinjalla.”

Paljon on ehtinyt muuttua niiden neljän vuosikymmenen aikana, joina Martti Kainulainen on kiertänyt kameroineen Suomea ja muuta maailmaa STT:n palveluksessa. Useita kertoja Vuoden lehtikuva -palkinnon voittanut Kainulainen on ehtinyt kuvata neljättoista olympialaiset ja Berliinin muurin murtumisen ja samaan aikaan todistanut, kuinka filmikamerat ovat vaihtuneet digitaalisiin. Nyt Kainulainen kuuluu siihen pieneen kouralliseen kuvajournalisteja, jotka aloittivat uransa 80-luvulla ja kuvaavat edelleen aktiivisesti. Nämä pitkän linjan kuvaajat ovat kaikki tuttuja keskenään ja kutsuvat harvalukuiseksi käynyttä joukkoaan suomenhevosiksi.

Tällä hetkellä STT työllistää Martti Kainulaisen mukaan puolet vähemmän kuvaajia kuin hänen aloittaessaan. Kainulainen kierrättää minua kuvatoimiston laajoissa tiloissa, jotka kuitenkin kaikuvat autioina ja hiljaisina. Moni työpöytä on tyhjentynyt.

“Kuvajournalistien ammattikunta tulee katoamaan kymmenen vuoden sisällä”, Kainulainen julistaa.

Tilanne näyttää tosiaan huonolta. Suomalaiset mediat kuten Helsingin Sanomat ja Iltalehti käyttävät kuvajournalistien palveluksia yhä vähenevissä määrin. Kuvien ottamisesta on tullut tavallisten toimittajien tehtävä.

Meidän aikaamme luonnehditaan usein visuaalisuuden aikakaudeksi. Kuvien merkitys viestinnässä lienee tällä hetkellä suurempi kuin mitä se on koskaan historian aikana ollut. Tuntuukin ristiriitaiselta, että samaan aikaan kuvajournalismia ajetaan yhä ahtaammalle eikä alan ammattilaisille riitä töitä.

Median digitalisoituminen on suurin taustalla vaikuttava tekijä. Se on muuttanut kuvaamista ja kuvien roolia kahdella eri tapaa. Toisaalta teknologian kehittyminen on johtanut siihen, ettei kuvaamiseen enää vaadita samanlaista käsityöläisyyteen verrattavissa olevaa ammattitaitoa kuin ennen – nykyään kolmivuotias lapsikin osaa lähettää kuvia digitaalisesti alustalta toiselle, huomauttaa Martti Kainulainen. Muutama vuosikymmen sitten tuohon tehtävään oli vielä oma ammattikuntansa.

Samalla medioiden kulutuskulttuuri on muuttunut. Kuvia katsellaan yhä enemmän älypuhelinten ruuduilta painettujen lehtien tai television sijaan, eikä niille enää aseteta yhtä korkeita kriteerejä kuin ennen. Ihmiset ovat tottuneet katsomaan huonolaatuisia kuvia. Kun yhtälöön lisätään nopeuttaan kiihdyttänyt uutissykli, on selvää, että kuva on kärsinyt inflaation. Kuvista on tullut pikaruokaa, jossa määrä korvaa laadun.

“Tämä on normaalia kehitystä millä tahansa alalla”, Martti Kainulainen toteaa. “Jotkut ammatit yksinkertaisesti katoavat.”

Väline ei siis enää ole esteenä kuvan ottamiselle, mutta vaaditaanko hyvän kuvan syntymiseen muutakin? Riittääkö, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja painaa laukaisijaa, vai osaako kuvajournalisti tehdä jotain sellaista, mitä kukaan muu ei osaa?

“Kuvaajan tehtävä on kertoa tarina”, sanoo kuvajournalisti Markus Jokela.

1980-luvulta asti Helsingin Sanomilla työskennellyt Jokela voitti viime vuonna arvostetun Vuoden kuvajournalisti -palkinnon, jonka jakaa vuosittain Suomen kuvajournalistit oy Canonin tuella. Tuomaristo perusteli valintaansa sillä, että Jokelan kuvissa näkyy oikean hetken valitsemisen ja kuvalla kertomisen taito ja niissä on “oivaltavaa näkökulmien hallintaa ja tilannetajua sekä lisämerkitysten synnyttämistä sommitelman ja eleiden avulla”. Yhdessä voittokuvistaan Jokela on taltioinut Angela Merkelin valtiovierailulta hetken, kun Alexander Stubb saattaa Merkelin räntäsateen läpi pidellen mustaa varjoa hänen yllään, toisessa kuvassa taas näkyy kumarainen laitapuolen kulkija ohittamassa värikkäitä vaalimainoksia.

“Kuvaajalle inspiroivimpia ovat tilanteet, joissa muutos on konkreettisesti näkyvissä”, kertoo Jokela. Kun mieltään osoittavat ihmisjoukot virtaavat kaduille, uutisen arvoinen kuva syntyy helposti. Usein muutos kuitenkin tapahtuu jossain aivan muualla kuin suoraan silmien edessä, ja silloin on kuvaajan tehtävä saattaa abstrakti asia helposti ymmärrettävään, visuaaliseen muotoon. Se vaatii ammattitaitoa.

Markus Jokela on tullut tunnetuksi nimenomaan tylsyyden kuvaamisesta. Hän on matkustanut Kuukausiliitteen toimittajan Ilkka Malmbergin kanssa ympäri Suomea ja kaksikon tekemiin reportaaseihin on tallentunut tavallinen suomalainen arki. Arjen kuvaaminen oli se, mistä Jokela alunperinkin valokuvaamisessa kiinnostui. Hän kertoo, kuinka nuorena tunsi halua tehdä näkymätön näkyväksi ja pakottaa ympärillään olevat ihmiset tarkastelemaan asioita, joihin heidän katseensa yleensä ei pysähtynyt. Samaa taitoa Jokela on käyttänyt myöhemminkin kuvatessaan poliitikkoja ja muita merkkihenkilöiden tapaamisia, joissa ainoat visuaaliset ärsykkeet ovat yleensä hienoisia ilmeen värähdyksiä ja pieniä eleitä.

“On kaksi mahdollista hetkeä saada kiinnostava kuva: joko juuri ennen tilaisuutta tai heti tilaisuuden loppumisen jälkeen”, Markus Jokela kuvailee. Käytännössä tämä tarkoittaa muutaman sekunnin aikaikkunaa.

Vaikka visuaalisuuden kuluttamisesta on tullut ahmimista, loputtomasta kuvien virrasta nousee edelleen aika ajoin kuvia, jotka asettuvat symboloimaan hetkiä ja tapahtumia ja määrittelemään muutosta.

“Pysäyttäviä valokuvia otetaan yhä”, Markus Jokela väittää. Hän nostaa esimerkiksi euroopan pakolaiskriisin eräänlaiseksi symboliksi nousseen kuvan mereen hukkuneesta, rantahietikolle ajautuneesta pakolaispojasta.

Valokuvaajien työskentelytilasta on kuitenkin tullut kapea.

“Valokuvaamisesta on kadonnut näkeminen”, Jokela kuvailee lehtikuvaamisen työskentelykulttuurin muutosta. “Perinteinen kuvajournalismi on kuollut aikaa sitten.”

Jokelan mukaan kuvajournalismi elää yhä valokuvaajien henkilökohtaisissa projekteissa, joita tehdään intohimolla ja oman talouden riskillä. Tärkein foorumi on siirtynyt lehdistä muualle; kirjoihin ja näyttelyihin. Onko kuvajournalismille enää lainkaan sijaa perinteisissä medioissa?

Aikaisemmin kuvaajan ja toimittajan muodostava työpari meni tapahtumapaikalle ja kuvaaja alkoi sieltä etsiä sopivaa kuva-aihetta ja kulmaa – nykyään valokuvaaja saa toimituksesta etukäteen tarkat ohjeet siitä, millainen kuva juttuun halutaan. Kun sivun taitto on mietitty valmiiksi ja aikaa on vähän, kuvaajalle ei jää muuta mahdollisuutta kuin täyttää valmiiksi asetellut raamit. Herää kysymys, kuinka objektiivisesti tilanteesta voi raportoida, jos on jo etukäteen päättänyt, mitä haluaa nähdä. Harvemmin tapahtumapaikalle edes enää lähetetään kuvaajan ja toimittajan työparia. Sen sijaan toimittajan käteen annetaan kamera.

Mtv:n ja STT:n leivissä työskentelevä nuori journalisti Iida Tikka kutsuu tätä työskentelytapaa multitaskaamiseksi. Hän on uuden polven monimediajournalisteja; toimittajia, jotka tuottavat sisältöä yhtä aikaa kaikille eri median alustoille tekstin, still-kuvan ja videon muodossa.

“Meidän sukupolvi edustaa sitä tilannetta, ettei ole enää yhtä tiettyä välinettä, joka määrittelisi ilmaisun”, Tikka sanoo.

Iida Tikka on huolissaan kuvan laadun heikkenemisestä. Häntä mietityttää, voiko yksi ihminen saada aikaan yhtä hyvää jälkeä kuin monta omien alojensa ammattilaista yhteistyössä. Samaan aikaan hän näkee multitaskaamisessa myös positiivisia puolia. Pohjatyön tekeminen korostuu, sillä uutisjuttua tehdessä on oltava hyvin valmistautunut, kun menee tapahtumapaikalle. Soveltamiseen ei yleensä ole varaa lainkaan. Tämä johtaa siihen, että monimediajournalisti voi parhaimmillaan perehtyä syvääluotaavasti aiheeseensa ja tuntee oman materiaalinsa läpikotaisin. Tikka nauttii siitä, että hallitsee jutun tekemisen prosessin alusta loppuun asti.

Iida Tikka uskoo kuitenkin, että mediat purevat omaan nilkkaansa, jos eivät nyt panosta visuaalisuuteen. Hän on sitä mieltä, että kuvajournalisteja on olemassa vielä kymmenen vuoden kuluttua. Tikka huomauttaa, että mitä enemmän kuvia voidaan manipuloida digitaalisesti, sitä enemmän merkitystä on kuvaajan luotettavuudella ja sillä, että hänellä on faktat hallussaan. Journalistinen silmä ja äly korostuvat. Tämä on kääntänyt kehityksen osittain myös päinvastaiseen suuntaan: tällä hetkellä jotkut mediat markkinoivat itseään sillä, ketkä kuvaavat heille. Nuoret, nimekkäät kuvaajat ovat houkutteleva myyntivaltti.

Myös Iltalehden päätoimittaja Kari Kivelä uskoo, että lehti tulee työllistämään kuvajournalisteja vielä kymmenenkin vuoden kuluttua. Heidän toimenkuvansa tulee kuitenkin näyttämään erilaiselta. Kivelä haluaa kyseenalaistaa ajatuksen, että monimediajournalistien käyttö automaattisesti johtaisi mediaesitysten laadun heikkenemiseen.

“Kun puhutaan sukupolvesta, jonka median kulutus alkaa Instagramista tai Youtubesta, ei ehkä enää olekaan niin suurta merkitystä, tapahtuuko viestiminen sanoin vai kuvin”, Kivelä sanoo ja tuntuu ajattelevan, että median tekijät monimediaistuvat itsestään. “Mediaesitysten laatu ei korreloi julkaisukanavien määrään.”

Kivelä vertaa monimediajournalistin viestintäkanavia sinfoniaorkesteriin, joka tarjoaa loputtomasti erilaisia instrumentteja viestin välittämiseen. Väline ei kuitenkaan muuta fundamentaalisinta asiaa viestinnän takana: journalistin on edelleen osattava hankkia tietoa ja esittää se mielenkiintoisella tavalla. Mediat saattavat muuttua tulevina vuosina paljonkin, mutta kyky ymmärtää olennainen ja ilmaista se parhaalla mahdollisella tavalla sekä maksimoida viestin perille meno tulee edelleen olemaan journalistin perimmäinen tehtävä.

Medioiden muuttuessa yhä visuaalisemmiksi tarvitaan viestijöitä, jotka hallitsevat kuvallisen tarinankerronnan kielen. Kari Kivelä haluaisikin mieluummin puhua kuvan ammattilaisista kuin kuvajournalisteista tai ammattikuvaajista. Tulevaisuuden kuva-ammattilaisen työnkuva ei rajoittuisi ainoastaan kapea-alaiseen kuvan ottamiseen, mikä teknologian kehittyessä muuttuu yhä helpommaksi. Sen sijaan kuvan ammattilaisilla olisi laaja ymmärrys kerronnasta, kontekstuaalisuudesta ja erilaisista tekniikoista – heidän ammattinaan olisi näkeminen.

Arkisto

Viestinnän vaikuttajat, mitä lupaatte?

”Lupaan dekaanina pyrkiä vaikuttamaan aktiivisesti siihen, että koulutusuudistus Iso Pyörä toteutuu tavalla, joka parantaa ja monipuolistaa tiedekunnan opiskelijoiden opiskelumahdollisuuksia. Lupaan myös vaikuttaa siihen, että tiedekunnan opettajien ja tutkijoiden tutkimusedellytykset paranevat.”
Hannu Nieminen, Valtiotieteellisen tiedekunnan dekaani

”Lupaan toimillani vahvistaa viestinnän avoimuutta ja läpinäkyvyyttä.”
Taina Pieski, ProComin puheenjohtaja

”Lupaan uutistyössäni joka päivä tavoitella totuutta, vaikka sitä en saavutakaan, ja vaikka se ei ole kaikille mieleen.”
Matti Rönkä, Ylen uutisankkuri

”Lupaukset on käsitteenä aina hankalia. Uskon, että Media on tänäkin vuonna upea.
Haluan olla mukana rakentamassa toimintaa, joka vastaa tarpeitamme ja antaa enemmän kuin odotamme. Lupaan antaa Medialle täyden panokseni.”
Alli Alho, Media ry:n puheenjohtaja

”En voi luvata, että Helsingin yliopiston maine esimerkiksi varmana työpaikkana säilyisi entisellään, kun hallitus leikkaa yliopiston budjetista tänä vuonna jo 50 miljoonaa euroa. Maine syntyy teoista, eikä viestintä voi sitä muuksi muuttaa.”
Hannamaija Helander, Helsingin yliopiston viestintäpäällikkö

”Lupaan viestintätoimiston tarjoavan tulevaisuuden tekijöille paremmat työkalut rajoja ravistelevaan ajatteluun. Strategiamme ytimessä on hyvä työ, mikä tarkoittaa yhdessä tekemistä, järkeviä käytäntöjä, liikkuvaa työtä ja työntekijän hyvinvointiin panostamista. Tästä ei luovuta jatkossakaan.”
Taru Tujunen, viestintätoimisto Ellun Kanojen toimitusjohtaja

”Lupaan, että Yle kaikessa toiminnassaan pyrkii suomalaisten keskelle ja palvelemaan heitä niin, että Suomi on yhä parempi paikka elää. Lupaan myös pitää huolen siitä, että Yle on mukana rakentamassa monimuotoista ja rikasta mediamaisemaa, jossa on tilaa erilaisille ajatuksille.”
Lauri Kivinen, Ylen toimitusjohtaja