Relevantit

Ihminen syrjii, tekoäly toistaa

Tekoälykin voi olla ennakkoluuloinen. Tunnettuja esimerkkejä on useampia: Sciendossa julkaistussa tutkimuksessa huomattiin, että Googlessa korkeapalkkaisen työn mainosta näytettiin moninkertaisesti enemmän miehille kuin naisille. Microsoftin chatbot oppi hetkessä rasistiksi ja Googlen kuva-algoritmi “tunnisti” tummaihoiset gorilloiksi. Science-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa taas todettiin, että kone oppi datasta sana-assosiaatioiden mukana ihmismäisiä ennakkoluuloja. Tuntuu vähän ahdistavalta. Eikö tekoälyteknologioista voisi vain, niinku, tehdä intersektionaalisia feministejä?

TEKSTI Ripsa Niemi ja Heidi Puomisto KUVITUS Katri Astala

TEKOÄLY ON NYT joku pöhinän aihe ja asia, josta ainakin pitäisi olla kiinnostunut. Tiivistettynä junaan nyt hyppääville: algoritmit, jotka hyödyntävät tekoälyä, ovat sairaan nopeita ja sairaan tehokkaita. Ne voivat käydä läpi niin paljon dataa sellaisessa vilauksessa, että vastaus kysymykseen, johon ennen meni jopa vuosikymmeniä vastata, voidaan saada jopa sekunneissa.

Aiemmin automatisoitiin päässälaskenta, koska sitä ei ollut mitään järkeä jättää ihmisten tehtäväksi. Nyt tekoälyn kyydissä mennään taas etiäppäin.

Mutta siis tekoälyä soveltavissa teknologioissa ei ole kyse tietenkään vain jostain erityisen nopeista laskimista. Ne pystyvät paitsi analysoimaan dataa, myös luomaan uutta. Kun Spotify suosittelee uutta musiikkia, sen algoritmi tekee päätelmän aiemman tiedon pohjalta. Koska kuuntelit Bon Iverin Skinny Loven vuonna 2009 noin 540 kertaa, ohjelma osaa arvella, että voisit pitää tästä uudesta, toisenlaisesta indieulinasta.

Nyt on tietojenkäsittelytieteen professorin Hannu Toivosen sanoin kyse taas vain uusien toimintojen automatisoimisesta. Muutos on merkittävä, mutta ei tee sen enempää dystopioista kuin utopioistakaan totta. Algoritmit pyrkivät yksinkertaisesti automatisoimaan sen, että havaintojen pohjalta tehdään yleistyksiä. Ettei ihmisen tarvitsisi.

MITÄS SITTEN JOS ne yleistykset ovat seksistisiä? Tai vaikka hiukkasen rasistisia, ableistisia tai muuten vähemmistöjä sortavia?

Algoritmien tekemille valinnoille ei saa perusteluja, ja koodi on usein osa liikesalaisuutta. Yksittäinen koodari ei tosin ole tässä kohtaa yhtään paremmassa asemassa – hän saattaa tietää suuntaviivoja jonkin algoritmin toiminnasta, mutta prosessissa on niin paljon ja niin hienovaraisia yksittäisiä askelia, ettei sitä ole mahdollista seurata taaksepäin.

Päätelmän jäljittäminen olisi yksinkertaisesti niin työlästä, ettei sitä käytännössä voida tehdä. Tähän viitataan usein sanomalla, että algoritmit ovat mustia laatikoita emme voi katsoa konepellin alle. Miten yksittäinen ihminen voi puolustaa oikeuksiaan, jos ei voida tietää, millä perusteella hänestä tehdään päätöksiä?

Miten määritellä käsitteet kuten syrjintä tai sukupuoli niin, että konekin ymmärtäisi?

VASTUUN KANTAVAT KUITENKIN aina ihmiset. Jos haluamme reilun tekoälyn, pitää sitä suunnittelevien ihmisten, eli devaajien ja koodarien, intresseissä olla eettisyys.

“Tekoäly näyttää tekijöiltään ja algoritmeja koodaavien organisaatioiden tavoitteilta. Se ei ole yhtään sen parempi tai huonompi kuin sen tekijätkään”, muistuttaa Suomen Tekoälyohjelman etiikka-alatyöryhmän puheenjohtaja ja Saidot.ai:n toimitusjohtaja Meeri Haataja.

It-ala on kuitenkin yhä vahvasti sukupuolittunut. Tivin alkuvuodesta tekemän kyselyyn vastanneiden alan yritysten työvoimasta vain noin 27 prosenttia on naisia. Wired-lehti taas uutisoi elokuussa tekemästään arviosta, jonka mukaan johtavista tekoälytutkijoista naisia on vain noin joka kahdeksas. Näyttääkö tekoäly suurimmaksi osaksi miehiltä?

“Tietynlaisen teknologian kehittäminen on toki valinta, ja tietotekniikassa on aika kauhea sukupuolten epätasapaino”, Aalto-yliopiston professori ja tietotekniikan tutkija Jaakko Lehtinen sanoo.  

“Ei kuitenkaan ole oikein vetää negatiivisia johtopäätöksiä, koska kaikkien tieteentekijöiden motivaatio on tehdä hyvää. He voivat olla siiloutuneita, mutta eivät haluaisi olla”, hän jatkaa. “Siksi se, että keskustellaan avoimesti ja yhdessä eri näkökulmista on tässä hommassa tosi tärkeää.”

PERINTEINEN TAPA LÄHESTYÄ ongelmia on säännellä niitä, niin myös tekoälyn kohdalla. Rajataan mahdollisuutta toimia miten vain ja pienennetään siten epämiellyttävien seurauksien riskiä. Tuttu juttu.

Joidenkin tutkijoiden mielestä tekoälyfirmoja tulisikin säännellä kuten rakennusalaa eiväthän arkkitehdit saa muotoilla kaupunkia taiteellisen visionsa mukaan, vaan he työskentelevät kaupunkisuunnittelijoiden kanssa ja kaavoitusten ja lisenssien rajoissa. Tutkijaryhmä ehdottaa kolmatta osapuolta, jonkinlaista järjestelmiä valvovaa ja sääntelevää elintä.

Suomessa sääntelyä lähestytään nyt alhaalta ylöspäin. Työ- ja elinkeinoministeriön vetämä Tekoälyaika haastaa yrityksiä laatimaan omat tekoälyn eettiset periaatteet. Riittääkö se, jos kaikki eivät halua olla vapaaehtoisesti reiluja?

“Lainsäädäntö on ehdottomasti relevantti vaihtoehto. Tekoälyä on kuitenkin vaikeaa säädellä lailla, sillä se on aiheena niin abstrakti. Lainsäädäntöä tulee pohtia, mutta sääntely ei saa olla hätiköityä”, sanoo hankkeessa vaikuttava Haataja.

Haataja korostaa ongelmien ratkaisemisessa konkretiaa. “Peräänkuulutan konkreettisten ratkaisujen tunnistamista, sillä se vie asioita nopeammin eteenpäin. Mielestäni organisaatioita pitää auttaa ottamaan konkreettisia askeleita kohti eettistä tekoälyä.”

Feministinen teoria ja tekoäly esiintyvät tutkimuskentällä yhdessä nousevissa määrin. Myös monet niistä periaatteista, joita peräänkuulutetaan tekoälyn etiikan kentällä, voidaan ymmärtää feministisinä tai ainakin yhteensopivina feministisen ajattelun kanssa.

Esimerkiksi EU-komissio valmistelee vuoden loppuun mennessä tekoälyn eettisiä linjauksia, jotka perustuvat EU:n ihmisoikeuskirjaan ja The European Group on Ethics in Science and New Technologies -ryhmän (EGE) tekemään raporttiin. EGE:n esittämien perusperiaatteiden mukaan tekoäly ei saa loukata ihmisen luontaista oikeutta kunnioitukseen.  Myös Suomessa valtiovarainministeriön tietopoliittisessa selonteossa todetaan: ”Etenkin datavalintoihin tulee kiinnittää huomiota, etteivät ihmisajattelun vääristymät ja vinoumat kopioidu algoritmeihin.”

Laskeminen automatisoitiin, koska tietokone on yksinkertaisesti tehokkaampi. Voisiko kone olla myös eettisissä valinnoissa ihmistä parempi?

VALTIONVARAINMINISTERIÖ ON OIKEILLA jäljillä, sillä vinoumia ratkoessa katse kääntyy dataan. Juuri data voi saada aikaan sen, että algoritmi ei tunnista tummaihoista ihmiseksi tai naista päteväksi kandidaatiksi kovapalkkaiseen työhön.  

Lehtisen sanoin: emme ole niin kivoja kuin haluaisimme olla. Ronskisti yleistäen: koska maailma on epätasa-arvoisen vino, niin sitä on myös siitä kerätty data. Syrjivän maailman vinoumat opettavat koneenkin syrjimään.

Esimerkiksi kolmea yleisesti käytettyä kasvontunnistusalgoritmia tarkastelleen tutkimuksen mukaan järjestelmän tarkkuus oli huonompi tummien naisten kuin valkoisten miesten kohdalla. Tutkimuksen mukaan pääasiallinen syy sille, että algoritmit eivät osaa tunnistaa eri ihmisryhmiä samalla tavalla, oli opetusdatassa. Kasvontunnistusalgoritmien datassa ei vain ollut tarpeeksi kaikkia sukupuolia ja ihonväriä edustavia esimerkkejä, joiden pohjalta algoritmi olisi voinut oppia.

“Harkitsemattomat datavalinnat voivat luoda uusia vinoumia”, sanoo myös Haataja.

Mainiota! Taas yksi radikaali potentiaali tukahdutettu, sanoisi Brian Winston.

JOTTA PAHIMMAT MOKAT vältettäisiin, tekoälykehittäjien pitäisi valita, kategorisoida ja luokitella dataa paremmin. Feministinen lähestyminen voisi auttaa rekrytointiehdotuksia tekevän algoritmin suunnittelussa valitsemaan, mikä tieto hakijoista on olennaista. Esimerkiksi tieto sukupuolesta tai etnisestä taustasta voidaan poistaa kokonaan algoritmin käyttämästä datasta. Tällaiset datavalinnat ja -luokittelut vaikuttavat suoraan siihen, mitä algoritmi oppii.

Opetusdata lieneekin vinoumien kannalta kriittisin alue. ”En usko, että on mahdollista saada dataa, jolla opettaa koneita, joka ei sisällä biaksia (vinoumia)”, Lehtinen sanoo.

“Datasta ei välttämättä näe päälle, onko se syrjivää vai ei. Esimerkiksi luottopäätöksiä tekevä algoritmi voisi hypoteettisesti ottaa huomioon muuttujina vain tulot, koulutuksen ja postinumeron. Jos kaupunginosat olisivat kuitenkin vahvasti etnisesti eriytyneitä, päätyisi algoritmi todennäköisesti syrjimään etnisyyden perusteella, vaikka se ei olisikaan mukana muuttujana.”

Jotta algoritmi pystyisi olemaan syrjimättä, sille pitäisi pystyä kertomaan tyhjentävästi, mitkä kaikki muuttujat vaikuttavat siihen. Sosiaalisten ongelmien kohdalla puhumme kuitenkin vaikeasti määriteltävistä termeistä. Miten määritellä käsitteet kuten syrjintä tai sukupuoli niin, että konekin ymmärtäisi?

“Meidän ihmisten pitää määritellä, mikä on hyväksyttyä ja mikä ei. Eihän tällaisen määritteleminen ole helppoa, ei ihminen ole sillä tavalla looginen”, Lehtinen sanoo. “Toisaalta, mehän piirrämme hyväksytyn rajaa jatkuvasti lainsäädännössä. Tässä tekoäly tulee mielenkiintoisella tavalla ihmisten tontille.”

“On avoin ja aktiivinen tutkimuskysymys, miten tällaisia biaksia voidaan havaita datasta, ja millä tavalla voidaan muotoilla sellaisia algoritmisia, ohjelmallisia reiluuden määritelmiä.”

Suomessa sääntelyä lähestytään nyt alhaalta ylöspäin. Riittääkö se, jos kaikki eivät halua olla vapaaehtoisesti reiluja?

PALATAANPA IDEAAN TEKOÄLYTEKNOLOGIOIDEN taustalla. Laskeminen automatisoitiin, koska ihminen on erehtyväinen ja tietokone yksinkertaisesti tehokkaampi. Voisiko kone olla myös eettisissä valinnoissa ihmistä parempi?

Ainakin Lehtinen uskoo tekoälyn mahdollisuuteen tuoda esille syrjiviä rakenteita.

“Jos kehittäisimme menetelmän, joka ei todistettavasti syrjisi, voisimme verrata sen tekemiä päätöksiä ihmisten tekemiin. Jos päätöksissä sitten olisi eroja, voisimme saada todistusaineistoa siitä, että ihminen teki syrjivän päätöksen.”

Lehtinen jatkaa: “Jos pystyisimme opettamaan koneelle edes sen, että sukupuolella ei saa olla vaikutusta päätöksiin, niin se voisi pystyä oikeasti tekemään parempia päätöksiä kuin ihminen.”

Ehkä tekoälyn avulla voisimme nähdä enemmän myös itsestämme.

Juttua varten haastateltiin myös opinnoissaan tekoälyn filosofiaan erikoistunutta Otto Sahlgrenia, joka on ollut mukana ROSE-tutkimushankkeessa sekä kehittää parhaillaan Turku AI Societyn kanssa tekoälyn eettisiä ohjeita.

Asialliset

Kansalaisuus virtuaalisfäärissä

Kansalaisuus saadaan yleensä syntyessä tai asumalla maassa nuhteettomasti tietyn aikaa. Entä jos ihminen voisikin saada maan kansalaisuuden asumatta siellä päivääkään?

TEKSTI Antti Putila ja Akseli Rouvari KUVITUS Iisa Pappi

TULEVAISUUDESSA SAATAMME KANTAA mikrosirua, joka mullistaa maailmamme. Valuutta nykyisin tuntemassamme merkityksessä on kadonnut. Samoin kansallisvaltio. Pystymme kommunikoimaan ja lähettämään kaiken tarvitsemamme suoraan toisillemme, täysin turvallisesti. Siru pitää sisällään kaiken tiedon, mitä ihmisestä on. Hänen terveystietonsa, työhistoriansa, olemassaolonsa. Toistaiseksi kyse on vielä kaukana siintävästä ajasta, mutta kehitys kohti tulevaisuutta on jo alkanut. E-kansalaisuushakemuksen voit näpytellä netissä hämmästyttävän helposti vaikka heti tämän jutun luettuasi.

VIRO LANSEERASI VUONNA 2014 e-kansalaisuusohjelman, joka mahdollistaa Viron e-kansalaisuuden hakemisen ihmisille ympäri maailmaa internetin välityksellä, olipa heillä mitään suhdetta Viroon tai ei. E-kansalaisuus tarkoittaa sitä, että Viron valtio takaa e-kansalaisen henkilöllisyyden älykortilla, samaan tapaan kuin vaikkapa suomalainen henkilökortti. Tunnistautuminen toimii ainoastaan sähköisesti. Heti alkuun on syytä tehdä selväksi, että Viron e-kansalaisuus ei tarkoita oleskelulupaa, virallista matkustusasiakirjaa tai täysimittaista kansalaisuutta.

E-kansalaisuus mahdollistaa kuitenkin monia merkittäviä etuja haltijalleen. Sen avulla voi muun muassa perustaa online-yrityksen Viroon olematta siellä fyysisesti läsnä missään muodossa, hoitaa pankkiasioita täysin langattomasti tai esimerkiksi opiskella Euroopan unionissa. EU tai ETA -alueiden ulkopuolelta Suomeen yliopistoon opiskelemaan tuleva maksaa lukukausimaksuja 10000-15000 euroa lukukaudessa. EU/ETA -alueelta tulevia opiskelijoita lukukausimaksut eivät toistaiseksi koske.

Viron e-kansalaisuusprojektin johtaja Kaspar Korjus on sanonut, että e-kansalaisuusprojektin perimmäinen tavoite on luoda virtuaalinen bisnesympäristö, jonka jäseneksi ihmiset ympäri maailmaa voivat liittyä helposti. Korjuksen liberalistisessa visiossa e-kansalaisuuden myötä valtioiden rajat eivät enää muodosta esteitä tai rajoituksia yrityksille. Virtuaalisesta bisnesvaltiosta puhuttaessa herää kysymys siitä, miten pitkälle nykyinen maailma on valmis menemään tavoitellessaan voittoa. Toisaalta noidankehää muistuttavassa järjestelmässä Viron kaltainen valtio tekee vain samaa kuin kaikki muutkin. Ihmisten vieraantumisesta maailmasta on puhuttu jo pitkään, mutta virtuaalisen bisnesvaltion kohdalla ajatus omasta pienuudesta alkaa jo olla todellinen.

Virtuaalisesta bisnesvaltiosta puhuttaessa herää kysymys siitä, miten pitkälle nykyinen maailma on valmis menemään tavoitellessaan voittoa.

VIRON E-KANSALAISUUSPROJEKTIIN kytkeytyy oleellisesti myös maan suunnitelma oman kryptovaluuttajärjestelmän, estcoinin lanseeraamisesta. Valuutta tulisi perustumaan – esimerkiksi bitcoinin tapaan – lohkoketjuteknologiaan. Lohkoketju on teknologia, joka mahdollistaa hajautetun ja läpinäkyvän maailmanlaajuisen tietokannan. Ketkä tahansa halukkaat ja toisilleen tuntemattomat tahot voivat ylläpitää tätä tietokantaa. Lohkoketjun yksi lohko toimii kuten tilikirja, johon kirjataan kaikki tapahtumat, kuten rahansiirrot, tietyllä ajanjaksolla. Kun kaikki tapahtumat on kirjattu, tilikirja suljetaan ja liitetään aiempiin. Näistä syntyy kokonainen lohkoketju. Lohkoketjuteknologia perustuu tiivistefunktio-nimiseen algoritmiin, joka pitää huolen siitä, että järjestelmää ei voida peukaloida, ja sen data on kaikissa tietokoneissa sama ja muuttumaton. Toisistaan poikkeavat lohkot hylätään automaattisesti.

Lohkoketjuteknologialla on potentiaalia mahdollistaa saumaton teknologinen toiminta, josta voimme nykyisessä tietojärjestelmäpäivitysten sekamelskassa vain haaveilla. Lohkoketjut päivittyvät reaaliajassa, eikä järjestelmää tarvitse siis pysäyttää päivityksien vuoksi.  Lohkoketjujen avulla olisi mahdollista lähettää dataa turvallisesti ja hoitaa kaikki tärkeimmät asiat langattomasti. Voisimme allekirjoittaa sopimuksia sähköisesti täysin turvallisesti, sekä hoitaa pankkiasiamme lohkoketjujen välityksellä ilman huolta tietomurroista.

Lohkoketjujen avulla esimerkiksi internetiin kytketty jääkaappi kykenee olemaan vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa vaikka tilaamalla ruokaa ja maksamalla sen. Ei siis ihme, että lohkoketjuista puhuttaessa monen mielikuvitus laukkaa pillastuneen ruunan lailla. Vaikka lohkoketjut tarjoavatkin tilaa villeille kuvitelmille, on muistettava, että niiden täysimittainen hyödyntäminen on vielä vuosikymmenten päässä. Valtiollisten toimijoiden mukaantulo kertoo aina maailman olevan lähempänä teknologian omaksumista. Nämä kankeat vanhukset tulevat aina rollaattoreillaan hitaasti perässä.

Viron e-kansalaisuusohjelman pr-päällikön Arnaud Castaignetin mukaan estcoinin perimmäinen tarkoitus olisi tukea e-kansalaisuusjärjestelmän rakentumista ja kasvamista sekä lisätä Virossa perustettujen yritysten määrää. Virolla on tällä hetkellä kolme mahdollista toteutustapaa estcoinille, joista yksi esimerkiksi sitoisi estcoinin arvon euroon. Castaignetin mukaan valtiot jättävät tällä hetkellä hyödyntämättä merkittävän taloudellisen kasvun mahdollisuuden sulkiessaan silmänsä lohkoketjuteknologian tarjoamilta mahdollisuuksilta, ja riskeeraavat sen, että menettävät relevanssinsa täydellisesti digitalisoituvassa maailmassa. Viro on pitkällä idean tutkimisessa ja suunnittelussa, mutta sitovaa aikataulua projektilla ei vielä ole. Castaignetin mukaan myös muut tahot – kuten Britannian ja Euroopan keskuspankit – tutkailevat aktiivisesti mahdollisuuksia lohkoketjuteknologian hyödyntämiseen valuutanvaihdossa.

VIRON E-KANSALAISUUSPROJEKTI on osoittautunut monilla mittareilla toimivaksi järjestelmäksi ja se on onnistunut tuomaan maahan uutta yritystoimintaa. Jos kerran lohkoketjuteknologian hyödyntäminen voi olla tie ryysyistä rikkauksin,  miksi Suomi ei pienenä pohjoismaana hyödynnä samankaltaista mahdollisuutta saada tällaista kilpailuetua?

Valtiovarainministeriön erityisasiantuntija Jani Heikkisen mukaan Suomella ei ole suunnitelmia Viron kaltaisen e-kansalaisuusprojektin suhteen. Heikkisen mukaan Virolla on e-kansalaisuushankkeessa omat taustat ja tarpeensa, jolloin mallin kopioiminen suoraan ei sopisi Suomen kansallisiin intresseihin. Suomi haluaa sen sijaan korostaa teknologian hyödyntämisessä globaalia näkökulmaa. Heikkinen kertoo, että Suomessa koetaan Viron kaltaista e-kansalaisuusohjelmaa mielekkäämpänä vaihtoehtona yhteistyö eri tietojärjestelmien välillä. Tarkempaa teknistä tietoa suunnitelmista ei tässä vaiheessa vielä ole. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa henkilötietojen vaihtoa globaalilla tai Euroopan unionin tasolla. Tämä suunta kuulostaa kuitenkin toistaiseksi varsin utopistiselta ottaen huomioon henkilötietojen lakiin sidotun aseman eri maissa.

Onkin mielenkiintoista nähdä, miten Suomi aikoo hyödyntää globalisaation tarjoamia mahdollisuuksia muuttuvassa maailmassa. Yrittääkö valtio kenties perinteisempää investointeja houkuttelevaa strategiaa muuttamalla verotusta investointeja suosivammaksi? Onko tarkoituksena mahdollisesti parantaa Suomen maakuvaa? Viron järjestelmä on tarkassa seurannassa Suomessa, vaikka sen kerrotaankin olevan sellaisenaan liian kallis Suomelle. Järjestelmällä voi olla suuria vaikutuksia tulevaisuudessa muihin Euroopan unionin jäsenmaihin. Esimerkiksi jos Viro läpäisee EU-komission auditiointi/hyväksymisprosessin, tulee Suomessakin julkisen sektorin palveluissa tulevaisuudessa hyväksyä Viron tunnistus- ja allekirjoitusväline tasavertaisesti kansallisten ratkaisujen rinnalla. Ajatus mukana kulkevasta mikrosirusta, joka kelpaa tunnistautumiseen, ei olekaan lopulta niin kaukana.

Suomella on suunnitelmia myös lohkoketjuteknologian hyödyntämiselle sosiaali- ja terveyspalveluissa. VTT:n toteuttamassa selvityksessä ”Lohkoketjuteknologian mahdollisuudet ja hyödyt sosiaali- ja terveydenhuollossa” käy ilmi, että suunnitteilla on Suomen oma “kryptohyvinvointiseteli”. Heikkisen mukaan tässä selvityksen esittämässä alustavassa konseptissa kyse olisi siitä, miten lohkoketjuteknologialla ja kryptovaluutan käytöllä saataisiin muodostettua hyvinvointia tukeva erilaisten palveluiden ekosysteemi Suomeen. Käytännössä systeemissä voisi olla kyse siitä, että valtio jakaisi suomalaisille säännöllisesti tietyn määrän kryptohyvinvointiseteleitä tiettyjen kriteereiden mukaan, joita voisi sitten hyödyntää haluamallaan tavalla sosiaali- ja terveyspalveluiden ostamisessa valtion kanssa yhteistyösopimuksen omaavilta toimijoilta. Selvityksessä todetaan, että hankkeessa on pyritty hahmottamaan erityisesti lohkoketjujen mahdollista roolia terveydenhuoltoa tukevassa ICT-infrastruktuurissa ottaen huomioon sote-uudistuksen säästötavoitteet. Voi itku, mitä jargonia.

Lohkoketjuteknologialla on potentiaalia mahdollistaa saumaton teknologinen toiminta, josta voimme nykyisessä tietojärjestelmäpäivitysten sekamelskassa vain haaveilla.

VIRON JA SUOMEN LOHJOKETJUHANKKEET ovat aikataulullisesti eri vaiheissa. Viron hanketta on suunniteltu kulisseissa määrätietoisesti jo pitkään, ja Korjus kirjoitti blogissaan jo viime joulukuussa, että Viro suunnittelee aktiivisesti estcoinin lanseeraamista. Heikkisen mukaan Suomi on lohkoketjusuunnitelmansa kanssa vasta selvittelyvaiheessa, ja suunnitelmat täsmentyvät, kun viranomaiset pääsevät alustavista konsepteistaan kokeiluvaiheeseen. Toisin sanoin, nollassa ollaan.

Viron e-kansalaisuusprojekti on jatkumoa maan vapaita markkinoita ja yrityksiä kannustavalle politiikalle. Investointien määrä on ollut Virossa tasaisessa kasvussa. E-kansalaisuusjärjestelmä on siis tuonut Viroon jo merkittäviä investointeja, ja sen arvoidaan tuovan vuoteen 2025 mennessä maahan jopa 1,5 miljardia dollaria. Mikäli e-kansalaisuusjärjestelmän perimmäinen tarkoitus on kääriä hilloa, vaikuttaa systeemi olevan siihen varsin oiva tapa. Systeemin keskeisestä periaatteesta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin se näyttää palvelevan alkuperäisiä päämääriään. Etenkin kun Viro onnistui luomaan järjestelmän tyhjästä ja tekemään siitä maailmanlaajuisesti tunnetun.

Estcoinin toteutuessa e-kansalaisuudella on toki potentiaalia kasvaa aidosti suureksi ilmiöksi.  Virtuaalinen, omaan kryptovaluuttaan sidottu kansalaisuus houkuttelisi varmasti uusia investoijia nykyistäkin enemmän. Viron bruttokansantuotteen kasvaessa hallitus voisi nostaa maan alkoholiverotusta vielä seuraavat 20 vuotta. Bitcoinin maailmalle esittelemä ennennäkemätön arvonnousu on kuitenkin saanut myös virolaiset varpailleen oman kryptovaluutan kehittelyssä. Mikäli estcoin olisi samalla tavalla epävakaa valuutta kuin bitcoin, voisivat sen seuraukset Viron kansantaloudelle olla katastrofaaliset.

Miksi Suomi ei pienenä pohjoismaana hyödynnä samankaltaista mahdollisuutta saada tällaista kilpailuetua?

KELLÄÄN EI OLE KOKEMUKSIA valtioiden omista kryptovaluuttakokeiluista, ja siksi Viron estcoin -hanke onkin niin mielenkiintoinen. Voimme Suomessa seurata aitiopaikalta Viron askelia, mutta toisaalta juna menee myös nopeasti ohi. Passiivisen seuraamisen ja aktiivisen toimimisen välillä tasapainottelu on haastavaa, mutta oikein toteutettuna sillä on potentiaalia olla Suomelle lottovoitto. Voimme toki kuvitella miltä elämä vuosikymmenien päästä näyttää mikrosiruineen ja internetjääkaappeineen, mutta toisaalta paras tapa ennustaa tulevaisuutta on sen rakentaminen itse.

Ilmiöt

SAIRAAN NOPEE JUTTU

JOURNALISMIO N KRIISISSÄ! (katso kuvat)

TEKSTI Roosa Kontiokari KUVAT Martta Kallionpää

NÄIn kerrotaan heti viestinnän ja journalsitiikan opiskelijoile jo pääsykoevaiheessa. Koska tottahan se on etttä nykyäajan hektisessä maailamssa ei kerkeä enäätehdä kunnon journalismia vaa kiakki pitää saada ulos heti nyt koska intternetsi ynnä muut tiedon valtatiet jossa tieto liiikkuu hirveän nopeasti. esimerkiksi Sosiaalinen media (lyhennetään usein some[1]) joka tarkoittaa verkkoviestintäympäristöjä, joissa jokaisella käyttäjällä tai käyttäjäryhmällä on mahdollisuus olla aktiivinen viestijä ja sisällöntuottaja tiedon vastaanottajana olon lisäksi. Sosiaalisessa mediassa viestintä tapahtuu monelta monelle, eli perinteisille joukkotiedotusvälineille ominainen viestijän ja vastaanottajan välinen ero puuttuu.[2]

Niin siellä somessa jutut leviää hirveetä tahtia eikä aina ehi tarkistaa ajoiss että oliko kyse

  • sodasta (juttua korjattu) terrorismista (juttua korjattu) yksittäistapauksesta (juttua korjattu)

vaikko vaan joku tyyppi huppu päässä (juttua korjattu) jossain mutta vhainko on jo tehty ja juttu levinnyt saavuttamattomiin niin turha sitä enää itkeä kaatunutta maitoa tai miten tämä sanonta menikään spilled milk sanonta suomeksi google haku okei ei ehdi googlata ei kerkee ei kerkee ei kerkee pakko tykittää juttuja nettiin koska KIIRE PAKKOHAN SE ON OLLA KIIRE KUN KAIKKI NIIN SANOO näin esimerkiksi tässä Harvardin tutkimuksessa sanotaan näin oho eikun jonkun gradussa oho eikun opinnäytetyössä eikun häh siis facebook-tilillä ai joo jaa vauva-fi keskustelussa (juttua korjattu)

Joskus kirjotietaan myös hyviä journalsitisia juttuaj joissa tutkittaan

paljon. asioita lähteitä käytetään aikaa ja timantti Syntyy niin kuin Hesarikin väittää mianos videossa. ja Long Play myös ja varmaan joku muu myös. Joo mutta näitä timantteja ei kutienkaan kukaan koskaan lue koska ne on maksumuurin takana ja ei kukaan maksa ennää intter netissä mistään. Siksipä että toimittajat sais rahaa hioa timantteja jouita kukaan ei koskaan tule näkemään niin pitää kirjotitaa juttuja kissanpennuista (katso kuvat!) tai siitä kun joku julkkisnaisella on näkynyt tissi (katso kuvat!)   

tai miten olet aina käyttänöyt vessapaperia vääri n(katso video!). Jam ielellään kannaattaa keksiä myös joku houkuteleva otsikko vaikka Jorunalistin Ohjeissa snoataan että 10. Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu.

11. Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta.

Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.

mutta ei nyt aina voi keretä otsikoimaan tai kirjotaan kunnolla ei ehdi ei ehdi. Minkäss sille voi koska pakko olla koko ajan hirvee ralli päällä kosak netti ja some ja kumppanit ja kiire eli mitä sitä turhia tarkasTelemaan asioita tai pohtimaan juttuja kunhan saadaan kiakki ulos hetinyt ja vähän lisää siihen pääle

G2

Jutun tekemiseen käytettiin 10 minuuttia.

Asialliset

Kyberavaruudessa taistelevat ­teräs, tekoäly ja temppelipapit

Infobahn, tiedon valtatie, intergalaktinen tietokoneverkosto… Internet-synonyymit vuosien takaa heijastelevat tuolloin verkolle asetettuja paineita ja odotuksia. Vuosituhannen vaihteessa arkipäiväistynyt uusi ulottuvuus oli kuin vieras eläin, jonka toimintaa ja isäntää kukaan ei osannut määritellä.

Teksti: Roosa Kontiokari
Avustaja: Erik Räsänen
Kuvat: Tuomas Heikkilä & Roosa Kontiokari

Helmikuussa 2017 yhdysvaltalainen tietoliikennealan yritys Verizon raportoi tapauksesta, jossa erään nimettömäksi jäävän yliopiston verkko oli kaatunut yllättäen. Syypääksi paljastuivat lopulta hehkulamput ja välipala-automaatit: kampuksen Wi-Fiin kytkettyihin esineisiin hyökänneet hakkerit pystyivät ylikuormittamaan verkon järjettömien palvelupyyntöjen pommituksella.

Kaapatut esineet ovat osoitus siitä, kuinka internet on integroitunut yhteiskuntaamme salakavalan nopeasti: verkon läsnäoloa tuskin tiedostaa, kunnes ongelma järjestelmässä muistuttaa sen olemassaolosta. ”Internet tulee meille niin kuin vesi hanasta tai sähkö pistokkeesta. Ei sitä mietitä, kuinka se toimii”, tuumaa Internet Society Finlandin puheenjohtaja Yrjö Länsipuro.

Tehdäänpä mielikuvitusmatka takaisin hetkeen ennen internetin arkipäiväistymistä. Silloin elettiin 90-luvun alkua. Berliinin muuri oli murtunut, Neuvostoliitto horjui savijaloillaan ja lännessäkin alettiin uskoa, että kylmän sodan varjo on vihdoin väistymässä.

Samaan aikaan kun kaksinapainen maailmanjärjestys natisi liitoksistaan, Euroopan ydintutkimusjärjestö CERNissä otettiin ehkä vielä merkittävämpi askel kohti globalisaatiota: vuoden 1990 lopulla brittifyysikko Tim Berners-Lee julkaisi maailman ensimmäiset WWW-sivut. Info.cern.ch-domainin takaa avautuu edelleen sveitsiläistä tutkimuskeskusta esittelevä sivusto, joka on vaatimaton yhdistelmä valkoista taustaa, mustaa tekstiä ja sinisiä hyperlinkkejä. Askeettisen etusivun lähdekoodi mahtuu 13 riville. Vertailun vuoksi mainittakoon, että nykyisin Facebookin lähdekoodia on jo yli 60 miljoonaa riviä.

WWW:n keksiminen oli lähtölaukaus kehitykselle. Alle 30 vuodessa internet laajeni kömpelöistä kaapeleista ja laatikkomaisista pöntöistä langattomiin mobiililaitteisiin – ja jopa sulautui ympäristömme rakenteisiin. Vaikka kymmenen vuotta sitten ajatus nettiä käyttävästä älyjääkaapista olisi kuulostanut vähintään teknologiariippuvaisen ihmiskunnan kauhukuvalta, nykyisin langattomaan verkkoon kytkettäviä kodinkoneita löytyy Suomenkin markkinoilta jo useita.

”Netin kehityshistoria onkin todella kiehtova tarina. Kukaan ei koskaan istunut alas ja miettinyt, että minäpä nyt keksin internetin. Oli vain ajattelijoita, jotka konseptualisoivat erilaisia malleja silloisten teknologioiden perusteella”, valottaa Länsipuro.

Vaikka 90-luku oli verkon kulta-aikaa, internetiä hahmoteltiin jo kauan ennen rautaesiripun nousua. Syvimmät juuret ovat 60-luvulla kylmän sodan Yhdysvalloissa, jossa oltiin säikähdetty Neuvostoliiton laukaisemaa Sputnikia. Alkushokista selvittyään länsi halusi varmistaa, ettei itä pääse yllättämään enää uudelleen, mikä johti Yhdysvaltain puolustusministeriön alaisen Advanced Research Project Agencyn eli ARPAn perustamiseen. Tutkimuskeskuksen tehtävä oli kehittää teknologioita, jotka takaisivat, että Yhdysvallat pysyy jatkossa askeleen edellä.

Yritysmaailmassa tajuttiin, että jos omistaa hotel.com -domainin, ollaan aika arvokkaan tontin päällä.

ARPAssa ei kuitenkaan kehitetty parempia sputnikeja. Avaruustutkimus meni alun suunnitelmista poiketen NASAlle, ja ARPAn uudeksi lippulaivaksi nousivattietokoneet ja verkostot. Tutkijat alkoivat kehitellä hajautettuja tietojärjestelmiä, jotka kestäisivät tarpeen tullen vaikka atomipommin. Ajatusmalleista syntyi kuitenkin jotain vielä ydinsotasuojaakin suurempaa.

Ensimmäinen internetinomainen yhteys onnistuttiin muodostamaan vuonna 1969 neljän tietokoneen välillä. Ainoa tähän päivään asti säilynyt tallenne tapahtumasta on rutiininomainen kaaviokuva muistilapulla, mikä kummastuttaa Länsipuroa: ”Samoihin aikoihin olivat esimerkiksi nämä kuulennot, joista on vaikka mitä ääni-, kuva- ja videotallenteita. Kumpikohan näistä tapahtumista oli merkittävämpi, näin tulevaisuuden kannalta?

Vuodet kuluivat, ja tietokoneiden verkostoon liittyi yhä useampia solmukohtia. 80-luvulla internet oli jo laajalti akateemikoiden käytössä, mutta tavalliselle kansalaiselle verkko toi yhä ennemminkin mieleen kalastuksen tai sulkapallon. Kunnes tuli WWW ja 90-luku, jolloin internet räjähti.

Räjähdykseen oli kolme syytä. Ensinnäkin Berners-Leen WWW yksinkertaisti internetiä niin, ettei käyttäjän tarvinnut enää opetella monimutkaisia komentosarjoja sisältöjä löytääkseen. Toisena tuli bisnes ja kolmantena politiikka. Liittovaltio alkoi suhtautua myönteisemmin siihen, että internet tulisi elinkeinoelämän käyttöön. Yritysmaailmassakin ymmärrettiin, että domaineilla eli IP-osoitteet ymmärrettävään muotoon muuttavilla verkkotunnuksilla voi olla paljonkin rahassa mitattavaa arvoa. ”Tajuttiin, että jos omistaa vaikka hotel.com -domainin, ollaan aika arvokkaan tontin päällä”, Länsipuro toteaa.

Käyttäjäystävällinen teknologia, suopea politiikka ja kaupalliset palveluntarjoajat yhdessä kiihdyttivät informaatioteknologian kehitystä eksponentiaalisesti. Yksinomaan 90-luvun lopulla harpottiin kehitysaskelia satojen vuosien edestä. Vauhdikas muutos herätti toisissa hurmosta, toisissa vastarintaa.

”Silloin 90-luvulla oli tosi selkeästi ne, jotka olivat hiffanneet, että mistä on kyse, ja sitten ne, jotka eivät”, Länsipuro muistelee, ”Erityisesti he, joilla oli jotain kiinni internetiä edeltävässä ajassa, kuten rahaa tai mainetta, olivat todella vastahakoisia.”

Toisessa ääripäässä olivat puolestaan fanaatikot, joille internet oli upouusi ulottuvuus, jonne yrityksillä tai valtiovallalla ei ollut mitään asiaa.

”Oli niitä, jotka ikään kuin temppelipappeina nousivat puolustamaan rakennelmaa, johon liittyi idealistisia ja jopa utopistisia piirteitä.”

Mahtipontinen manifesti julistaa, ettei väsyneillä, teollisen maailman ”lihaa ja terästä” olevilla jättiläisillä ole mitään asiaa mielen valtakuntaan, kyberavaruuteen.

Näkökulman kiteytymä on vuonna 1996 julkaistu internetin itsenäisyysjulistus: mahtipontinen manifesti julistaa, ettei väsyneillä, teollisen maailman “lihaa ja terästä” olevilla jättiläisillä ole mitään asiaa mielen valtakuntaan, kyberavaruuteen.

Ponnekkaista julistuksista huolimatta internetin hallinta oli 90-luvulla vielä pitkälti lihaa ja terästä. Rahoitusta hallinnoi edelleen Yhdysvaltain liittovaltio, joka toisaalta ei halunnut päästää sitä käsistään, mutta oli samalla haluton pyörittämään siviilien ja kaupallisten tahojen käsiin ajautunutta järjestelmää.

Kompromissina perustettiin käsivarren mitan päähän Internet Corporation for Assigned Names and Numbers eli ICANN. Järjestön tehtäväksi annettiin internetin osoitteiden hallinnoiminen. Vuosien saatossa ICANN on pyristellyt yhä kauemmaksi liittovaltion alaisuudesta, ja se ottikin merkittävän askeleen kohti kansainvälisyyttä vuonna 2016. Tuolloin saatettiin loppuun prosessi, jonka seurauksena Yhdysvallat luopui vapaaehtoisesti kaikista ICANNin ja näin ollen myös internetin valvontaoikeuksista. Taustavaikuttajana olivat ennen kaikkea Edward Snowdenin paljastukset maan hallituksen harjoittamasta globaalista joukkovalvonnasta.

Internetin hallintaverkostoon kuuluu toki muitakin järjestöjä kuin ICANN. On IP-osoitteiden jakoa valvova IANA, internet-protokollien standardoinnista vastaava IETF, RIPEn kaltaisen alueellisen osoitejakelun koordinaattorit sekä lukuisia muita vaikeasti muistettavien kirjainrykelmien taakse piiloutuvia organisaatioita. Verkko tihenee entisestään, kun hallintoelimiin lasketaan mukaan myös internetissä jaettavien sisältöjen hallinta, josta vastaavat esimerkiksi erilaiset ministeriöt. Jos huomioidaan vielä esimerkiksi tietoyhteiskunnan oikeuksia puolustava kansalaisyhteiskunta, tulee kokeneemmallekin hallintorakenteiden tutkijalle vaikeuksia pysyä kärryillä eri elinten välisistä valtasuhteista.

Eikä nokkimisjärjestyksen selvittäminen ole aina edes tarpeellista. Länsipuro ja monet muut vertaavat internetiä esimerkiksi sademetsään.

”Siellä on isoja ja pieniä puita, liaaneja ja kaiken maailman mönkiäisiä. Ja jotenkin se kaikki vaan toimii, vaikkei sitä kukaan erikseen johdakaan”, Länsipuro kuvaa, ”ja lisäksi tästä järjestelmästä voisi ottaa oppia muiden globaalien ilmiöiden, kuten vaikka ilmasto-ongelmien hoitamiseen.”

Internetillä on siis omanlainen hallituksensa, mutta vastavoimana myös aktiivinen kansalaisyhteiskunta. Virtuaalisen hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan välimaastossa häilyvä Internet Society on esimerkiksi julkaissut hallinnolle ja kaupallisille toimijoille suunnatun listan verkon invarianteista eli piirteistä, joita ilman internet ei ole internet. Tällaisia ovat muun muassa yhteneväisyys, globaali saatavuus ja vapaa innovointi. Tärkeää on myös suosikittomuus – minkä tahansa laitteen tai teknologian voi korvata tulevaisuudessa paremmalla.

”Nämä periaatteet ovat tietenkin meille tinkimättömiä. Pyrimme puolustamaan internetin alkuperäisiä arvoja ja arkkitehtuureja”, Länsipuro sanoo.

Invarianttien lisäksi verkon kansalaisyhteiskunta puolustaa äänekkäästi yksityisyydensuojaa ja nettineutraliteettia.

”Meille tärkeintä on keskittyä tiedostamaan meidän kansalais- ja ihmisoikeudet. Kaikilla on internetissäkin oikeus sananvapauteen ja tiedon vastaanottamiseen”, Electronic Frontier Finlandin (Effi) varapuheenjohtaja Leena Romppainen kuvaa.

Pääpiirteissään periaatteet ovatkin päteneet: Suomestakin pääsee vaikkapa etiopialaisille uutissivustoille, lakiin on kirjattu vaatimus verkkoneutraliteetista, ja harva muistaa 90-luvun hakukone AltaVistaa, jonka monopoliaseman Google riisti vuosituhannen vaihteessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö verkon perusarvoja haastettaisi jatkuvasti.

Kuka tai mikä näitä arvoja sitten haastaa? Sekä Effin että Internet Societyn syyttävä sormi osoittaa valtioihin ja suuryrityksiin.

”Maissa, joissa valtionhallinto ei kunnioita ihmisoikeuksia, on vaikeaa olla oikeasti anonyymi nettitoiminnassaan”, Romppainen kommentoi.

Anonymiteetin puute voi tiukan kontrollin maissa johtaa merkittäviin ihmisoikeusrikkomuksiin. Tyyppiesimerkkejä rajoittavasta kontrollista ovat muun muassa Venäjä ja Kiina, joiden sananvapausrikkomuksista kuullaan jatkuvasti, mutta myös Yhdysvallat, kuten Snowden aikanaan paljasti. Äärimmäisyyksiä nähtiin myös arabikevään Egyptissä, jossa hallitus onnistui sulkemaan verkon maassa kokonaan. Vaikka yhteydet olivat poikki vain muutaman päivän, antoi tapahtuma heijastuksen maailmasta ilman internetiä.

Länsipuro ei kuitenkaan pidä globaalia verkon kaatumista kovin todellisena.

”Onhan internet rakennettu kestämään ydinsota”, Länsipuro muistuttaa, ”mutta jos haluaisi saada jotain todella pahaa aikaan vaikka Suomessa, kannattaisi toki yrittää kaataa internet.”

Valtioitakin suurempi uhka piilee kuitenkin ehkä itse internetissä: hakukoneissa, sosiaalisen median palveluissa ja niiden monimutkaisissa algoritmeissa.

Google, Apple, Facebook ja Amazon eli internetin Big Four hallitsee leijonanosaa tietoliikenteestä, mikä horjuttaa ajatusta tasavertaisesti verkottuneesta tietojärjestelmästä.

”Huolestuttaa, että isot toimijat peittävät näkyvistä niiden takana olevan varsinaisen internetin”, Länsipuro tuumaa.

Vaikka internetjättien olemassaolo ei sinänsä riko suosikittomuuden perusperiaatetta, uhkaavat ne kääntää kehityksen takaisin kohti 90-lukua. Tuolloin monet internet-palveluntarjoajat, kuuluisimpana America Online, tarjosivat ensisijaisesti sponsoroituja sisältöjä, jotka käyttäjän oli ohitettava päästäkseen selaamaan internetiä vapaasti. Puhutaan niin kutsutusta aidatun puutarhan ilmiöstä, joka konkretisoituu nykyisin erityisesti maissa, joissa yhteyksien ylläpito on kallista: näissä maissa yleistyneessä zero rating -järjestelyssä palveluntarjoajat hinnoittelevat verkon selailua eriarvoisesti.

”Eli jos pysyy tiettyjen palveluiden, kuten vaikka Googlen ja Facebookin sisällä, on selailu lähes ilmaista. Mutta jos poistut aidatusta puutarhasta, joudutkin yhtäkkiä maksamaan enemmän”, Länsipuro selventää.

Megapalveluiden hakualgoritmeja voidaan myös pitää eräänlaisena nettineutraliteetin loukkaajana.  Algoritmit ovat tarkkaan määriteltyjä käskysarjoja, joiden perusteella laite tai sovellus hakee, järjestää ja kuratoi sisältöjä käyttäjälleen. Algoritmien kehittyminen on toisaalta helpottanut netinkäyttäjien elämää esimerkiksi tekemällä selailusta turvallisempaa. Niiden ansiosta ei tarvitse pelätä enää niin paljon, että klikatun linkin takaa pomppaisi esiin haetun sisällön sijasta pornoa, silvottuja ruumiita tai satoja pop-up-ikkunoita.

Länsipuroa ja Romppaista algoritmit kuitenkin ennemminkin huolestuttavat.

”Hakualgoritmit ovat yrityssalaisuuksia. Käyttäjät eivät voi tietää, kuinka tiedonhaku toimii, ja mitä tietoja meille isketään milloinkin silmien eteen”, Romppainen muistuttaa.

”Se on aika pirullinen ajatus, että joku seuraa sinua ja sen perusteella joko sulkee jotain pois tai työntää sinulle jotain”, miettii myös Länsipuro, ”Näin ihmiset tavallaan ajetaan siiloihin, joissa ne ovat yhä enemmän ja enemmän yksin.”

Internetiin liittyvä uhkakuva on myös sen jatkuva laajeneminen. Verkko ei ole enää vain tietokoneissa, ja tulevaisuudessa yhä useampi hehkulamppu ja välipala-automaatti tulee riippuvaiseksi ohjelmistopäivityksistä ja virusturvasta.

”Aika hyvin ihmiset huolehtivat tietokoneidensa tietoturvasta, mutta harva ajattelee, että vaikka uusi leivänpaahdin voi olla tietoturvariski”, Länsipuro naurahtaa. ”Kannattaa miettiä, että tarvitseeko ylipäätään kaiken olla edes internetissä”, Romppainen lisää.

Mielikuva orwellilaisesta yhteiskunnasta, jossa palveluntarjoaja seuraa käyttäjien jokaista liikettä, päättää heidän ajatuksensa ja jonka infrastruktuurin voi lamauttaa yksittäinen hakkeri, on toki vain yksi ennuste internetin tulevaisuudesta. Kauhukuvia voi maalata monenlaisia. Todellisuudessa tuskin kukaan osaa oikeasti ennustaa internetin tulevia kehitysaskelia – eihän se alun perinkään kävellyt mihinkään suuntaan.

Arvaamattomuudesta huolimatta Romp­painen uskaltaa toivoa tulevaisuuden internetiltä yhtenäisyyttä ja sananvapautta.

”Toivon mukaan pysytään yhdessä ja samassa internetissä, niin etteivät ihmiset eriydy omiin kupliinsa. Toivottavasti myös yksityisyys- ja tietosuoja parantuvat.”

Näihin toiveisiin Länsipuro lisäisi vain luottamuksen. ”Ettei tarvitsisi pelätä, että verkossa ei voi luottaa totuuteen.”

Arkisto

Shoppaillen Shangri-Lahan

Lokakuisena viikonloppuiltana Mikonkadun falafelravintola Fafa’sista ei tahdo löytyä istumapaikkaa. Jopa kummajaiskorneriksi ristityn syömänurkkauksen on vallannut tuhnuviiksinen parivaljakko, jonka takaraivoilta roikkuvat patalakkipipot herjaavat fysiikan lakeja tavalla, joka saa Philippe Petitin trapetsitaiteilun World Trade Centerien välissä näyttämään sunnuntaitepastelulta.

TEKSTI Juho Valta

Kasvispikaruoastaan tunnetun ravintolan julkeat betoniseinät ovat tyhjennetty tylsyydestään hippisymboliikalla ja ”don’t hurry, be happy” –henkisillä hyvänmielenhaikuilla. Sinne tänne on maalattu huolitellun huolimattomasti elämän pieniä iloja, krokotiileja ja kielennäyttäjiä.

Elintasohipsterit lipovat huuliltaan ruokalistan antimia, jotka ovat ehtaa sädekehänkiillotussapuskaa: hummusta ja halloumia, matbuhaa ja meze-plattereita. Hallitun kaaoksen valtaamasta keittiöstä kantautuu ruokasaliin englantia kirjavasti tulkitsevien aksenttien sointi. Kansainvälisyyttään korostavan suosikkiravintolan rattaat vaikuttaisivat liikkuvan yhtä epäilyttävän sulavasti kuin neuvostotraktori kolhoosimusikaalissa.

Kuin Twin Peaksin kaupungin tai Arnold Schwarzeneggerin avioliiton tapauksessa, saattaa pintapuolinen idylli olla kuitenkin silkkaa illuusiota. Jos tätä artikkelia varten haastateltuihin työntekijöihin on uskominen, sopii ”peace and a lil loving” Fafa’sin sloganiksi suunnilleen yhtä hyvin kuin rauhanmerkki Richard Nixonin käteen.

Mutta ei mennä siihen vielä.

”EN OLE TERRORISTI, mutta jos olisin, pommittaisin Starbucksin”, vitsaili slovenialaisfilosofi Slavoj Žižek mauttomasti muutama vuosi sitten. Kahvilaketju oli aloittanut kampanjan, jolla se markkinoi eettisiksi väittämiään toimintatapoja. ”It’s not just what you’re buying, it’s what you’re buying into” –iskulauseella varusteltu kampanja korosti yrityksen asemaa maailman suurimpana Reilun kaupan kahvin ostajana ja merkittävänä hyväntekeväisyyden harjoittajana. Kahvilat täyttäneet tietoiskut valistivat asiakkaita siitä, kuinka investointi kuppilan aavistuksen ylihintaiseen sumppiin ei olisi ainoastaan investointi ilmiömäiseen makuelämykseen, vaan kahvietiikkaan.

Žižekin mielestä kampanjassa kiteytyi yksi aikamme tuhoisimmista ajatuksista. Ajatus, jonka mukaan kapitalismin tuottamat ongelmat voidaan korjata lisäämällä kapitalismia.

Starbucks tarjosi saumattomalta vaikuttavaa ratkaisua niihin moraalisiin dilemmoihin, joita miltei jokainen globaaleista kriiseistä tietoinen ihminen kulutusvalintoja tehdessään nykyään kohtaa. Se uskotteli kaukomaiden työoloista ja ilmastonmuutoksen kaltaisista ilmiöistä syyllisyyttä kantavalle kuluttajalle, että ylikansallisen korporaation tuotetta ostaessaan hän voisi olla jotain muutakin kuin planeetan palamista passiivisesti seuraava hedonisti.

Ravintolaketju levitteli kuluttajan harteille hyväntekijän viittaa. Se tarjosi diiliä, jossa asiakas nauttii ja yritys pienen lisäkorvauksen motivoimana suorittaa hänen puolestaan ne altruistiset velvollisuudet, joihin ei nykypäivän itsebrändäämisen läpitunkemassa kulttuurissa jää kansalaisella oikein aikaa.

Se tarjosi aktivismia, joka ei vaadi aktiivisuutta; maailman muuttamista ilman elämäntapojen merkittävää muuttamista; antikonsumeristista konsumerismia.

Nämä ovat ne myyntituotteet, jotka viekkaimmat yritykset ovat onnistuneet lisäämään valikoimiinsa viimeisen vuosikymmenen aikana. Jokaisesta Henkkamaukasta löytyy nykyään henkareihinsa hajoavien sortoleninkien lisäksi rekeittäin luomupuuvillasta punottuja puseroita. Mäkkärissä lehmän lynkkaamisen voi välttää lätkäisemällä klassikkopurilaisen väliin pinkin liman sijasta kasvispihvin. Läppärin ostamalla varmistaa, että Bill Gates lentää vielä ainakin kertaalleen yksityisjetillä Guatemalaan rakentamaan kirjaston köyhälistölle.

Fiksut yritykset ovat kyenneet hiljentämään osan kuluttajakunnan kriittisestä laidasta myöntymällä joihinkin heidän vaatimuksistaan. He ovat eettisiä tuotteita lanseeratessaan houkutelleet skeptikkoja takaisin asiakkaikseen. Kehitys on ollut yrityksille monesti otollinen, sillä merkittäviksi markkinoiduista eleistä huolimatta paljoa ei välttämättä ole tarvinnut muuttaa.

Miltei poikkeuksetta muuta tarjontaa kalliimpia eettisiä tuotteita voivat ostaa lähinnä ne, joilla on siihen varaa. Loput joutuvat taloudellisten rajoitteidensa vuoksi tyytymään samaan kuin ennenkin, halusivat he sitä tai eivät. Kulutuksen asiantuntija Rob Walker esittää Buying In –kirjassaan lisäksi absurdin oloisen väitteen, jonka mukaan eettisiä tuotteita ostava asiakas ostaa saman katon alta usein myös epäeettisiä tuotteita. Ilmeisesti kuluttaja nojaa epäloogiselta vaikuttavassa päätöksessään länsimaiseen perusolettamaan, jonka mukaan hyväntekijä ansaitsee hemmottelunsa.

Eettisen kuluttamisen ajatus on houkutteleva, koska se lupaa kuluttajalle, että pienellä ohimojen kiristämisellä markkinaliberalismista voidaan tehdä ihmiskasvoista. Pelin sääntöjä ei tarvitse muuttaa, jos kaikki nyt vaan sopivat, että pelataan nätisti. Aikaisemmin moraalista krapulaa aiheuttaneesta egoistisesta elostelusta muovataan avunantoa, jossa niin hyvä- kuin heikompiosainenkin voittavat. Kuluttamisesta tehdään synninpäästö, sillä hintaan sisällytetään hedonistisen mielihyvän lisäksi myös hyvänteosta seuraava puhdas omatunto.

fafas

Jos jokin tarjoaa helpotusta elintapojensa täysremonttia kaihtavalle länkkärille, niin se on lupaus shoppailusta maailmanparannuksena. On ihanaa ajatella, että kehitysmaihin kenkäpareja kärräävän Tomsin koko kenkämalliston ostamalla mahdollistaa muotinäytöksen niin kotona kuin ruandalaisessa orpokodissa. Harva toki miettii, että samalla saattaa tukahduttaa viimeisimmätkin toivon rippeet kenkäteollisuuden syntymisestä näissä maissa ja jatkaa luonnonvarojen tuhlaamista oman ja yhteiskunnan turhamaisuuden tyydyttämiseksi. Mutta hei, ainakin tennarit ovat vegaanisia.

ONKO EETTISYYDEN ja kuluttamisen yhtälö tuomittu jäämään mahdottomaksi?

Allekirjoittaneelle termi tuo aina mieleen vanhan videon, jolla neoklassisen talousteorian suuroraakkeleihin lukeutuva, eettistä konsumerismia moraalittomana pitänyt Milton Friedman hypnoottisesti kuvailee, kuinka monimutkainen vaivaisen lyijykynän syntyminen on globaalissa kapitalismissa. Raaka-aineita mahdollisesti jokaisesta maanosasta sisältävän lyijykynän luomiseen on vaadittu jopa tuhannen ihmisen työpanos. Nämä ihmiset saattaisivat haluta sotia keskenään, mikäli he ikinä kohtaisivat kasvokkain.

Demonstroidessaan onnistuneesti globaalin kapitalismin kykyä ylittää kansallisvaltioiden epäkäytännölliset rajat jonkin käytännöllisen luomiseksi, Friedman kuitenkin tietämättään samalla osoittaa eettisen kuluttamisen hankaluuden. ”Minulla ei ole harmaintakaan aavistusta mistä tämä messinki, tai tämä maali tai tämä liima on peräisin”, hän toteaa huvittuneena kynän muiden ainesosien alkuperää arvuuteltuaan.

Kenelläpä olisi? Arkisimpienkin kulutustuotteiden tuotantoprosessit ja ylikansallisten yrityskonglomeraattien rakenteet ovat nykyään niin kompleksisia, ettei niistä pääsisi selville edes halutessaan.

Eläinkokeita markkinoinnissaan verisesti vastustavan The Body Shopin tuotteita hamstrattuaan moni saa järkytyksekseen kuulla, että merkittävä osa rahasta valuukin emoyhtiö L’Orealin laariin, joka ansaitsisi Teemu Mäen ja Michael Vickin ohella oman siipensä eläinrääkkääjien hall of famessa. Tämä ei ole vielä edes monimutkainen esimerkki siitä, kuinka salakavalasti suuri yritys kykenee kätkemään syntinsä eettisyyden ja kestävän kehityksen takaavien sertifikaattien taakse.

Niin kutsuttua viher- ja valkopesua helpottaa se, että kuluttajat todella haluavat uskoa yritysten hyväntekoon, sillä he ovat koukussa siihen elämäntapaan, jonka yritykset mahdollistavat. Tämän seurauksena sertifikaatit itse ovat alttiita vihervalkopesulle.

Kun kuluttajissa on iso joukko varakasta väkeä, joka on valmis maksamaan suuria summia tuotteiden eettisyydestä, haluaa yritys luonnollisesti hyötyä heistä mahdollisimman paljon. Asiakas, jossa hyväuskoisuus ja varakkuus yhdistyvät on markkinoiden graalin malja. Toisin kuin vihertarrat toitottavat, ei esimerkiksi tietoisten kuluttajien suosiman luomuruuan poikkeuksellisesta ekologisuudesta ja terveellisyydestä ole kattavaa näyttöä.

Siinä missä ulkomaisten yritysten vakuuttelut toimintansa eettisyydestä ovat kerta toisensa jälkeen paljastuneet sanahelinäksi, ovat monet synninpäästöshoppailuun pyrkivät hakeneet eksistentiaaliseen kriisiinsä ratkaisua kotirintamalta. Vastalauseena ylikansallisten korporaatioiden tekopyhyydelle on syntynyt trendi, joka suosii kotimaisia pk-yrityksiä.

Ilmeisesti liikkeen kannattajien ajatuksena on se, että Suomen kaltaisessa tiukan sääntelyn ja vahvojen ammattiliittojen maassa pieni ei voi olla kuin kaunista. Naapurustopuodin rastapään ei haluta uskoa olevan paskapää.

Tämä on johtanut useisiin inspiroiviin menestystarinoihin, joissa pieni yritys on ponnistellut jättiläisten jaloista parrasvaloihin.

YKSI näistä kertomuksista kuuluu helsinkiläisiin ruokapyhättöihin lukeutuvalle ravintolaketju Fafa’sille. Vuonna 2011 perustetusta punavuorelaisesta kääpiöpuljusta on muutamassa vuodessa kasvanut trenditietoisten urbaanien nuorien suosima kulttiketju. Tuoreita kasvisruokaherkkuja sisältävien pitaleipiensä mukana se on syöttänyt skeptikoille vastalauseet pikaruokaan liitettyihin ennakkoluuloihin.

Kaikki tämä on vaatinut vain perustajan rakkauden ruuanlaittoon ja jalon tahdon tarjota työmarkkinoilla syrjityksi tuleville maahanmuuttajille hommia. Näin siis mikäli valtamedian uutisointiin on uskominen.

Fafa’sin nykyisten ja entisten työntekijöiden lausunnoista nivoutuva tarina on toisenlainen.

”Hetkittäin olin erittäin ahdistunut työn tekemisestä, koska tuntui siltä, että voi tapahtua jokin väärä liike ja oli mahdotonta sanoa, mitä siitä voisi seurata. Se loi todella hermostuneen, rauhattoman ja hetkittäin liki paranoidin ilmapiirin. Takaraivossa oli aina sellainen tunne, että mitäpä jos tänne tulisi joku ja asiat eivät olisi miten niiden haluttaisiin olevan.”

Näin myrkylliseksi Fafa’sin nykyinen työntekijä Frank toimipisteiden ilmapiiriä pahimmillaan kuvailee. ”Oman kokemukseni mukaan usea ihminen kokee, että vallitsee sellainen painostuksen kulttuuri. Tuntuu siltä, että asiat ovat jatkuvasti suurennuslasin alla.”

Lukuisten muiden haastateltujen tavoin hän epäilee johtoportaan luottamuspulan työntekijöihin yltyneen niin krooniseksi, että se on laittanut ihmisiä vakoilemaan työntekijöitä työajalla.

Useiden työntekijöiden mukaan toimipisteille ilmestyy säännöllisesti keittiöön pälyileviä ja epätavanomaisia kysymyksiä esittäviä ”mysteeriasiakkaita”, jotka eivät monesti edes osta mitään vaan jättävät pelkästään palautetta. Kummallisia visiittejä seuranneina päivinä työntekijät ovat saaneet epäreiluiksi kokemiaan kritiikkiryöppyjä, joiden ilmaisutavassa olisi ollut parantamisen varaa.

”Se kielenkäytön kulttuuri on todella epäasiallinen, hyökkäävä ja tuhovoimainen”, kertoo Frank. Pahimmillaan hän väittää johtoportaan syyllistyvän peräti työntekijöihin kohdistuvaan verbaaliseen väkivaltaan. Tästä hän ei tosin kykene kertomaan ensimmäisen käden kokemusta.

Johtoportaan raivokohtauksia ei työntekijöiden lausuntojen perusteella voi tosin pitää ainakaan harvinaisina.

Entinen työntekijä Philip kertoo tarinan tiimipalaverista, jossa työntekijät olivat valittaneet perustajalle ilmastoinnin surkeasta kunnosta. Ongelma oli Philip mukaan yltynyt niin pahaksi, että huonon ilmanvaihdon aiheuttama lemu oli haistettavissa 25 metrin päästä toimipisteestä.

Kritiikistä suuttunut perustaja alkoi syyttää hajuongelmasta ruokaa ylikypsentäviä ja pannuja huonosti peseviä työntekijöitä. Vähitellen aggressiivisemmaksi muuttuneen monologin päätteeksi hän oli käskenyt työntekijöitä olemaan kiitollisia siitä, että heillä ylipäätänsä on työpaikka ja lähtemään yrityksestä, mikäli meininki ei miellytä. Philip uskoo tämän olleen hänen epäsuora tapansa ilmaista, että heidän on parempi olla hiljaa, koska ei heitä maahanmuuttajina kukaan muukaan palkkaa.

Miltei kaikki haastatelluista työntekijöistä uskovat koko yrityksen vallankäytön perustuvan siihen, että työntekijät pelkäävät työllistymismahdollisuuksiensa olevan heikot. ”Sen tiedostaminen, että meillä on nollatuntisopimukset ja että meille ei tarvitse antaa vuoroja, pitää meidät todella alistuvaisina.”, muotoilee nykyinen työntekijä Nikita.

Monen työntekijän toimeentulo riippuu täysin Fafa’silta saamastaan palkasta. Koska käytännössä kaikki ravintolapäälliköstä harjoittelijaan työskentelevät nollatuntisopimusten alaisina, voidaan epäkohtiin puuttumisesta rangaista vuorojen vähentämisellä.

Työntekijöiden mukaan moisiin toimiin on aikaisemmin ryhdytty. Niskuroijille ei ole tarvinnut antaa potkuja, vaan he ovat joutuneet lopettamaan epäkohtien esiintuomisen välttääkseen vuorojen vähenemisestä seuraavat taloudelliset vaikeudet ja mahdollisen irtisanoutumisen.

Vastenmielisimmilleen kyseinen toiminta on mennyt heidän mukaan tapauksissa, joissa useaan otteeseen sairaana olleelta ja sairauskorvausta vaatineelta työntekijältä on vähennetty vuoroja peräti kahden viikon ajalta. Sairauskorvauksia ei tosin ole haastattelujen perusteella ainakaan mainostettu, jonka seurauksena moni ei ole ymmärtänyt pyytää palkkaa tilanteessa, jossa he eivät ole kyenneet tulemaan töihin.

Asian mainitsemisen luulisi olleen reilun pelin kannalta perusteltua. Jos yritystä eteenpäin ajanut voima on todella ollut tahto integroida maahanmuuttajanuoria suomalaiseen yhteiskuntaan, pieni pikaluento suomalaisesta työlainsäädännöstä tai omasta työsopimuksesta tuskin olisi ollut kohtuuton vaatimus. Integraatiopuheen uskottavuutta heikentää myös se, että yksi entisistä työntekijöistä kertoo, kuinka häntä kehotettiin olemaan puhumatta asiakkaiden kanssa suomea, mikäli hän ei sitä sujuvasti osaa.

”Ei se automaattisesti tule, vaan meidän pitää kysyä sitä” on yleisin lausunto, jonka työntekijöiden suusta haastattelujen aikana kuulen.

Haastattelujen perusteella yrityksessä on vallinnut kulttuuri, jossa esimerkiksi lomaltapaluuraha on maksettu vain niille, jotka ovat sitä älynneet kysyä. Nykyinen työntekijä Robin kertoo, ettei hän ole koskaan saanut yritykseltä lomaltapaluurahaa, vaikka hänellä olisikin siihen ollut oikeus. Entinen työntekijä Sebastian taas muistelee pyytäneensä lomaltapaluurahaa kolmeen otteeseen, kunnes hän lopulta sai sen puolitoista kuukautta myöhässä. Tämän lisäksi Robin sanoo, ettei hänelle ole maksettu sopimuksen mukaisia 50% tuntilisiä, kun hän on kuukauden aikana työskennellyt nollatuntisopimuksen maksimin ylittäviä tuntimääriä.

Useampi myös väittää yrityksen tuoreutta korostavan imagon olevan vähintäänkin harhaanjohtava. Ravintoloiden määrän kasvettua esimerkiksi kana ja seos, josta falafelit valmistetaan, saapuvat yritykselle pakastettuina.

TÄSSÄ vaiheessa moni tosihipsterinä itseään pitävä lukija puhaltaa varmasti jo didgeridoohon tai johonkin muuhun pilliä vähemmän oletusarvoiseen puhallinsoittimeen. ”Mutta Fafa’shan on nykyään jo ihan mainstream”, kuulen heidän huutavan. ”Kuka nyt enää olettais, et ne olis reiluja työntekijöilleen?”

Voin kuitenkin vakuuttaa, että narratiivi pitapullantuoksuisesta paratiisista, jonka menestyksen käärme on ajanut moraalikatoon, ei vaikuta pätevän tällä kertaa.

Itse asiassa käytännössä jokainen haastattelemani nykyinen työntekijä myöntää työilmapiirin menneen jokseenkin parempaan suuntaan yrityksen kasvettua. Yksittäisten ravintoloiden hierarkioita on jouduttu uudistamaan, koska vanha johto ei kyennyt harjoittamaan entisenlaista kontrollia toimipisteiden määrän lisäännyttyä.

Nykyään ravintolapäälliköinä toimii useimmiten yrityksessä rivimiehinä pitkään työskennelleitä työntekijöitä, jotka ovat suojelleet tulokkaita pahimmalta polkemiselta. Samalla työntekijät ovat synnyttäneet viestiketjuja, joilla he ovat informoineet toisiaan oikeuksistaan. Kiitosta osoittautuu myös PAMin suuntaan, joka on ilmeisesti kyennyt auttamaan tapauksissa, joissa työehtosopimuksen kanssa on ollut ongelmia.

Tällaista turvaverkkoa olisivat varmasti kaivanneet Fafa’sin entisessä leipomossa työskennelleet Lawrence ja Colin. Kun he työskentelivät yrityksessä, koostui se vain muutamasta toimipisteestä, jotka olivat täysin selfiekelpoisia seurustelusalonkeja autenttisimmillekin HC-hipstereille.

Lawrencelle yllätykset alkoivat jo heti työsuhteen alussa. Hän oli innokkaana solminut suomenkielisen sopimuksen ravintolatyöntekijän ja keittiöassistentin virassa aloittamisesta. Hyvin nopeasti hän kuitenkin löysi päiväsaikaisen pitaleipien täyttämisen sijaan itsensä yöleipurin roolista. Työ tapahtui toimipisteessä, joka toimi erillään yrityksen ravintoloista. Tässä ei ollut sinänsä mitään ongelmaa, olihan hän työn tarpeessa.

Ärtymys kuitenkin iski hänen jo lähdettyä firmasta. Hän sai kuulla, että palkkaus olisi ollut hyvinkin erilainen, mikäli hän olisi saanut sopia hänestä paremmin toimenkuvaansa sopineen leipurin työehtosopimuksen. Leipurien työehtosopimuksessa leipurille maksetaan yötyöstä tuplapalkka, mikäli kyseessä ei ole vuorotyö. Tämä vaikuttaisi pätevän Fafa’sin leipomoon, jossa työskenneltiin yksinomaan öisin, kun pitaleipiä valmistettiin ravintoloihin seuraavaa päivää varten. Nyt hän oli joutunut kuitenkin tyytymään vain keittiöassistentille maksettaviin yölisiin.

Jokainen voi varmaan laskeskella millaisista menetetyistä euromääristä puhutaan, kun joku on tuhansien tuntien työpanoksesta saanut tuplapalkan sijaan ainoastaan yölisiä. Toki on hyvä mainita, että Lawrence joskus tuurasi esimerkiksi sairastuneita työntekijöitä ravintoloiden puolella. Yli yhdeksänkymmentä prosenttia ajasta hän väittää kuitenkin työskennelleensä leipomossa taikinan äärellä.

Surkuhupaisin Fafa’s stintti lankeaa kuitenkin muutaman kuukauden yrityksessä viihtyneen Colinin harteille. Toisin kuin Lawrence, Colin tiesi olevansa ryhtymässä keskiyön doughboyn hommiin. Se ei kuitenkaan tehnyt hänen lähtölaukauksestaan yhtään vähemmän kummallista.

”Sain vain puhelun joltain tyypiltä, joka kysyi, että pääsenkö mä paikalle. Sanoin, että olen valmis kaikkeen. Sitten vain yhtenä keskiyönä ilmestyin leipomolle ja tein vuoron muiden leipurien kanssa nähdäkseni miten hommat hoituu. En solminut sopimusta, enkä saanut minkäänlaista perehdytystä.”

Colinin tapauksessa tästä epävirallisesta stalkkaussessiosta ei koitunut minkäänlaista harmia, aloittihan hän työssä virallisesti jo seuraavassa vuorossa.

Suoritettuaan 80 tunnin harjoitusvaiheen muita työntekijöitä alemmalla palkalla lakkasi Colin täysin yllättäen saamasta vuoroja. Koska hän ei halunnut heittää tyhjästä tullutta luppoaikaa hukkaan, teki hän muutamia lomasuunnitelmia ja varmisti, että tämä on ok yhtiön johtoportaan kanssa. Hänelle kerrottiin, ettei tässä olisi mitään ongelmaa.

Sopimus ei kuitenkaan pitänyt, sillä muutaman viikon päästä vielä koeajalla olleelle Colinille kerrottiin hänen saaneen potkut huonon saatavuuden vuoksi. Samalla vedottiin siihen, ettei häntä oltu saatu koulutettua alkuperäisten tavoitteiden mukaisessa ajassa. Näin siis siitä huolimatta, että hän oli selvinnyt läpi sopimukseen merkitystä 80 tunnin harjoitusvaiheesta.

Päätöksestä hämmentyneelle Colinille luvattiin tapaaminen potkut antaneen henkilön kanssa, jotta asiaa voitaisiin vielä selvittää. Lupaus jäi kuitenkin lunastamatta.

Jälkeenpäin Colin sai vielä kuulla ravintolassa työskennelleeltä ystävältään, ettei huono saatavuus ilmeisesti ollutkaan todellinen syy potkujen takana. Irtisanomisesta vastannut henkilö oli rehennellyt antaneensa potkut Colinille, koska hän oli ”varastellut” keittiöstä kananmunia.

Colin tunnustaa syyllistyneensä tekoon kertaalleen. Tämän luulisi tosin olleen perusteltua sen valossa, että Fafa’s vähensi ja edelleen vähentää työntekijöiltään jokaisen vuoron palkasta ruokarahan. Näin siis riippumatta siitä, nauttiiko työntekijä talon antimista vai ei.

Koska toimipisteet yrityksen menestyksestä huolimatta ovat jatkuvasti alityöllistettyjä, ei lakisääteisten taukojen pitämiseen löydy joidenkin työntekijöiden mukaan usein sopivaa rakoa. Yksi työntekijä kertoo, ettei syömättä jääminen 6-7 tunnin vuoron aikana ole ennenkuulumatonta.

Colinin kokeman farssin kuitenkin kruunasi se, kun hän sai muutaman viikon verenkiehumisen jälkeen oivalluksen. ”Sanoin, että vitut, mähän hommaan itelleni työtodistuksen.” Jos jossain tilanteessa ”be careful what you wish for” –kliseen käyttäminen olisi soveliasta, niin se olisi tässä.

Colinin lievästi sanottuna niukkaan työtodistukseen on kirjoitettu yhteen laitaan ensin mitättömän kokoisilla kirjaimilla ajanjakso, jonka Colin Fafa’sissa vietti. Tätä informaatiopläjäystä seuraavat työnantajan allekirjoituksen ja firman osoitteen lisäksi kaksi ilmeisesti Google Translaten pettämättömän vaikutuksen alaisena näpyteltyä virkettä: ”Työsuhteen päättymisen työsuhteen purku koeajalla. Työtehtäviin ovat kuuluneet tuotanto pitaleipä.”

Ei muuta.

Colin ei ole kokeillut tämän korulauseista riisutun kunniadiplomin tehoa Fafa’sin jälkeisiin työnantajiinsa. Ilmeisesti ainakaan johtoportaan heikkoon kielitaitoon tai persoonalliseen estetiikan tajuun ei ole vetoaminen, sillä muiden Fafa’sista lähteneiden työtodistuksia ei ole tällä kielioppivirheiden täyttämällä sähketyylillä siunattu.

ONKOHAN tällainen toiminta sitten sitä ”systeemin ohi toimimista”, johon Jari Sarasvuo yrittäjiä kannusti Ylen taannoisessa Palkkaerot-illassa? Mitä sitä pikkuseikoista, jos on niin helvetin hyvä jätkä, että hyvää hyvyyttään palkkaa ihmisiä töihin.

fafas3

Nikita kertoo, että Fafa’sin kaltaisissa firmoissa häntä eniten ärsyttää ”koko homman feikkiys”. ”Avataan muka lisää kauppoja, koska halutaan antaa ihmisille lisää töitä. Ei me olla niin tyhmiä. Avaatte kauppoja, koska haluatte tehdä itsellenne voittoa.”

Kotimaisten pk-yritysten tuotteita suosiessa olisi tärkeää muistaa, että jättiläisetkin aloittivat kääpiöinä ja että menestyminen altavastaajana vaatii monesti kepulikonstinsa. Vaikka pienyritykset olisivatkin yksilöinä suhteellisen harmittomia, ei niiden moraalista ole takeita. Etenkin startup-evankeliumin kultakaudella harvan uuden sukupolven yrityksen haaveena on jäädä pienen nichen toiveita täyttäväksi kulmakaupaksi, jossa omistajien rikastumisen sijaan priorisoidaan työntekijöiden hyvinvointi. Tottakai näitäkin löytyy, mutta niin löytyy empatiakykyisiä kokoomusnuoriakin.

MITÄ tässä toivottomalta vaikuttavassa tilanteessa sitten pitäisi oikein tehdä?

Eettisten yritysten viestintään erikoistuneen Sugar Helsinki –viestintätoimiston vetäjä Karita Sainio ei olisi valmis heittämään kirvestä kaivoon eettisen kuluttamisen suhteen. Hän on toki eettisen yritystoiminnan asiantuntijana tietoinen moraalisuuttaan vakuuttelevien yritysten silmänkääntötempuista. Hän kuitenkin muistuttaa, että näiden paljastamiselle omistautunut ihmisjoukko pyrkii jatkuvasti pitämään lupauksia tehneet yritykset linjassa.

”Mä uskon, että muutos tapahtuu sisältä ja isoista yrityksistä”, hän sanoo. Kuka tahansa voi harkituilla kulutusvalinnoillaan ohjata yrityksiä eettisempiin toimintatapoihin. Erityisen innokas hän on ollut kasvisruoan suosion kasvusta, jota hän pitää merkittävän muutoksen alkuna.

Tässä hän on toki osittain oikeassa.

Olisi naurettavaa väittää, ettei eettisellä kuluttamisella voisi saavuttaa pieniä, miksei jopa suuriakin voittoja. Mikäli kaikki länsimaissa alkavat ostaa valtaosan vaatteistaan second handina, on sanomattakin selvää, että ympäristön päälle kipattava kuorma pienenee. Jos länsimaiden nuori sukupolvi näkee vegetarismin valon, säästyy valtava määrä maailman eläinkunnasta tarpeettomalta kärsimykseltä.

Mutta entäs ne ihmiset? Uudistuvatko tällaisten kehitysprosessien myötä ne yhteiskunnalliset hierarkiat, jotka pitävät suuret massat alistettuina monotoniselle ja kauttaaltaan järjettömälle työnteolle?

Tähän on vaikea uskoa, etenkin kun länsimaissa tehokkuutta pyritään lisäämään työvoiman kustannuksia pienentämällä ja työaikoja pidentämällä. Ay-liikettä – joka on jäsenkeskeisyydestään ja jäykähköstä monoliittisuudestaan huolimatta edes jokseenkin ylläpitänyt työväen joukkovoimaa – uhkaa alasajo. Rivityöläisistä tulee uberisaation myötä uuden uljaan ajan yksityisyrittäjiä, jotka kyynärpäätaktiikalla pyrkivät taistelemaan paikastaan työmarkkinoilla. Aivan oman lisänsä koko soppaan lisää horisontissa liitävä automatisaation hornetti, joka on valmis pommittamaan koko työmarkkinoiden perustan uusiksi.

Viime aikoina paljon keskustelua herättänyt Ryan Aventin kirja The Wealth of Humans – Work, Power, and Status in the Twenty-First Century lupaa automatisaation jälkeiselle työntekijälle synkkää tulevaisuutta. Sen ennustuksen mukaan järkevää hyväpalkkaista työtä tulee tulevaisuudessa olemaan lähinnä omien alojensa huipuilla. Muut joutuvat todennäköisesti kituuttamaan elantonsa tekemällä pikkupalveluksia marginaaliselle eliitille.

Ovatko suhteellisen korkeaan elintasoon tottuneet länsimaiset massat valmiita kuitenkaan palaamaan kahden kerroksen väen yhteiskuntaan? Tapahtuuko laajamittaisen automatisaation myötä se saksalaisfilosofi Herbert Marcusen uumoilema hetki, jolloin kapitalismi joutuu väistymään omien saavutustensa seurauksena?

Sisäinen radikaalini haluaisi uskoa kehityksen johtavan Marcusen peräänkuuluttamaan ”suureen kieltäytymiseen”, jossa massat lakkaavat osallistumasta sopupeliin, jonka tulos on ohjelmoitu heidän vastaisekseen. Yhteiskuntarakenteiden radikaali uusiutuminen vaatii sitä, että massat kieltäytyvät niistä sortavista hevonpaskaduuneista, joille tulevaisuuden yhteiskunnassa ei ole enää mitään perusteita.

Samalla ne kerskakulutuksen keuhkot, jotka pitävät nykyisen talousjärjestelmämme hengissä on lajimme pelastamiseksi mitä ilmeisemmin puhkottava. Rajattomalle kuluttamiselle on yksinkertaisesti sanottava ei. Suurin haaste piilee tietenkin siinä, että globaalissa taloudessa tällaisten tavoitteiden toteutuminen vaatisi paitsi melkein maailmanlaajuista heräämistä, myös ihmisten tarpeiden kokonaisvaltaista uudelleentarkastelua.

MONI varmasti pitää moisia tulevaisuuden skenaarioita kyynisinä ja pessimistisinä. Todellisuudessa aikamme suurinta kyynisyyttä on kuitenkin status quoa edesauttava toiminta, jonka leikitään olevan sen vastaista.

Marcusen oppi-isät, Frankfurtin koulukunnan vihaiset, mutta viisaat perustajasedät Theodor Adorno ja Max Horkheimer kirjoittivat jo 1940-luvun lopussa mainonnan suurimman saavutuksen piilevän siinä, että se saa ihmiset kuluttamaan tuotteita, joiden läpi he itsekin näkevät.

Hypoteesi osoittautuu todeksi joka ikinen kerta, kun päiväkausia Kanye Westin signature-lenkkareita jonottaneet viisitoistavuotiaat kertovat haastatteluissa tietävänsä kenkien olevan ihan sitä samaa Kiinassa tuotettua sekundaa kuin muutkin tennarit. Jonnetoveriensa arvostusta saadakseen he ovat kuitenkin valmiita törsäämään tohveleihin melkein puoli tonnia.

Pelkään pahoin, että sama virus on levinnyt myös eettisen kuluttamisen piiriin.

Sen lisäksi, että eettinen kuluttaminen on maailman helpoin tapa saada arvostusta omilta moralistipiireiltä, osoittavat Markus Walz, Sean Hingston ja Mikael Andéhn loistavasti artikkelissaan The Magic of Ethical Brands kuinka eettinen kuluttaminen on myös tietynlaista modernin maailman mustaa magiaa.

Hieman kuin voodoo-nuken lätkiminen auttaa liskoaivojamme purkamaan jotain henkilöä kohtaan tuntemiamme aggressioita, saa eettisen kuluttamisen mahdollistava vastuun delegointi maailmantuskaa potevan henkilön tuntemaan itsensä voimakkaaksi. Tämän mielihyvän kokeakseen kuluttaja päätyy kuluttamaan yhä uudelleen ja uudelleen, vaikkei hän rationaalisena ajattelijana touhun tehoon uskoisikaan.

Tämän uuden massojen oopiumin tötsyttelyn on kuitenkin loputtava, mikäli vallitseva kehityssuunta halutaan kääntää. Läpikotaisin moraaliton elämäntapamme ei muutu sillä, että muistutamme itseämme sen moraalittomuudesta. Aikamme suurin eettinen uhka on se, että etiikan olemassaolon tunnustaminen samastetaan eettiseen toimintaan. Sensei Sarasvuota siteeraten: ”Jos arvosi eivät maksa sinulle mitään, ne eivät ole arvoja vaan mielipiteitä.”

Tämän takia on vastustettava kaikkia niitä tahoja, jotka kyseisen ajattelun edistämiseen sortuvat. Kuten sanassa sanotaan, antikristuksen susi tulee saapumaan lampaan vaatteissa. Aikamme uhkaavin ihmistyyppi ei ole ISIS-terroristi, sillä tunnistamme hänen vaarallisuutensa.

Se on se jokaiselle yläasteelle ensi keväänä hybridillä kurvaava Vihreiden kunnallisvaaliehdokas, joka vaalipaneelin esittelykierroksella toteaa hennon itseironisten hörähtelyiden saattamana olevansa ”vähän tällainen maailmanparantaja.”

Tätä ilmestymistä edeltävinä viikkoina vastuullinen opettaja rikkoisi virkavalaansa lähettämällä kaikille vanhemmille varoituksen, joka olisi varustettu Fritz Langin M –elokuvan loppukaneetilla.

”Meidän tulee pitää parempaa huolta lapsistamme.”

Kaikkien artikkelia varten haastateltujen työntekijöiden nimet ovat muutettu.

Fafa’sin omistaja pitää valtaosaa artikkelissa esitetyistä väitteistä perättöminä. Groteski on lupautunut julkaisemaan yrityksen vastineen artikkelille.

Avustajat: Vilma Ikola & Anni Taskinen