Asialliset

Kyberavaruudessa taistelevat ­teräs, tekoäly ja temppelipapit

Infobahn, tiedon valtatie, intergalaktinen tietokoneverkosto… Internet-synonyymit vuosien takaa heijastelevat tuolloin verkolle asetettuja paineita ja odotuksia. Vuosituhannen vaihteessa arkipäiväistynyt uusi ulottuvuus oli kuin vieras eläin, jonka toimintaa ja isäntää kukaan ei osannut määritellä.

Teksti: Roosa Kontiokari
Avustaja: Erik Räsänen
Kuvat: Tuomas Heikkilä & Roosa Kontiokari

Helmikuussa 2017 yhdysvaltalainen tietoliikennealan yritys Verizon raportoi tapauksesta, jossa erään nimettömäksi jäävän yliopiston verkko oli kaatunut yllättäen. Syypääksi paljastuivat lopulta hehkulamput ja välipala-automaatit: kampuksen Wi-Fiin kytkettyihin esineisiin hyökänneet hakkerit pystyivät ylikuormittamaan verkon järjettömien palvelupyyntöjen pommituksella.

Kaapatut esineet ovat osoitus siitä, kuinka internet on integroitunut yhteiskuntaamme salakavalan nopeasti: verkon läsnäoloa tuskin tiedostaa, kunnes ongelma järjestelmässä muistuttaa sen olemassaolosta. ”Internet tulee meille niin kuin vesi hanasta tai sähkö pistokkeesta. Ei sitä mietitä, kuinka se toimii”, tuumaa Internet Society Finlandin puheenjohtaja Yrjö Länsipuro.

Tehdäänpä mielikuvitusmatka takaisin hetkeen ennen internetin arkipäiväistymistä. Silloin elettiin 90-luvun alkua. Berliinin muuri oli murtunut, Neuvostoliitto horjui savijaloillaan ja lännessäkin alettiin uskoa, että kylmän sodan varjo on vihdoin väistymässä.

Samaan aikaan kun kaksinapainen maailmanjärjestys natisi liitoksistaan, Euroopan ydintutkimusjärjestö CERNissä otettiin ehkä vielä merkittävämpi askel kohti globalisaatiota: vuoden 1990 lopulla brittifyysikko Tim Berners-Lee julkaisi maailman ensimmäiset WWW-sivut. Info.cern.ch-domainin takaa avautuu edelleen sveitsiläistä tutkimuskeskusta esittelevä sivusto, joka on vaatimaton yhdistelmä valkoista taustaa, mustaa tekstiä ja sinisiä hyperlinkkejä. Askeettisen etusivun lähdekoodi mahtuu 13 riville. Vertailun vuoksi mainittakoon, että nykyisin Facebookin lähdekoodia on jo yli 60 miljoonaa riviä.

WWW:n keksiminen oli lähtölaukaus kehitykselle. Alle 30 vuodessa internet laajeni kömpelöistä kaapeleista ja laatikkomaisista pöntöistä langattomiin mobiililaitteisiin – ja jopa sulautui ympäristömme rakenteisiin. Vaikka kymmenen vuotta sitten ajatus nettiä käyttävästä älyjääkaapista olisi kuulostanut vähintään teknologiariippuvaisen ihmiskunnan kauhukuvalta, nykyisin langattomaan verkkoon kytkettäviä kodinkoneita löytyy Suomenkin markkinoilta jo useita.

”Netin kehityshistoria onkin todella kiehtova tarina. Kukaan ei koskaan istunut alas ja miettinyt, että minäpä nyt keksin internetin. Oli vain ajattelijoita, jotka konseptualisoivat erilaisia malleja silloisten teknologioiden perusteella”, valottaa Länsipuro.

Vaikka 90-luku oli verkon kulta-aikaa, internetiä hahmoteltiin jo kauan ennen rautaesiripun nousua. Syvimmät juuret ovat 60-luvulla kylmän sodan Yhdysvalloissa, jossa oltiin säikähdetty Neuvostoliiton laukaisemaa Sputnikia. Alkushokista selvittyään länsi halusi varmistaa, ettei itä pääse yllättämään enää uudelleen, mikä johti Yhdysvaltain puolustusministeriön alaisen Advanced Research Project Agencyn eli ARPAn perustamiseen. Tutkimuskeskuksen tehtävä oli kehittää teknologioita, jotka takaisivat, että Yhdysvallat pysyy jatkossa askeleen edellä.

Yritysmaailmassa tajuttiin, että jos omistaa hotel.com -domainin, ollaan aika arvokkaan tontin päällä.

ARPAssa ei kuitenkaan kehitetty parempia sputnikeja. Avaruustutkimus meni alun suunnitelmista poiketen NASAlle, ja ARPAn uudeksi lippulaivaksi nousivattietokoneet ja verkostot. Tutkijat alkoivat kehitellä hajautettuja tietojärjestelmiä, jotka kestäisivät tarpeen tullen vaikka atomipommin. Ajatusmalleista syntyi kuitenkin jotain vielä ydinsotasuojaakin suurempaa.

Ensimmäinen internetinomainen yhteys onnistuttiin muodostamaan vuonna 1969 neljän tietokoneen välillä. Ainoa tähän päivään asti säilynyt tallenne tapahtumasta on rutiininomainen kaaviokuva muistilapulla, mikä kummastuttaa Länsipuroa: ”Samoihin aikoihin olivat esimerkiksi nämä kuulennot, joista on vaikka mitä ääni-, kuva- ja videotallenteita. Kumpikohan näistä tapahtumista oli merkittävämpi, näin tulevaisuuden kannalta?

Vuodet kuluivat, ja tietokoneiden verkostoon liittyi yhä useampia solmukohtia. 80-luvulla internet oli jo laajalti akateemikoiden käytössä, mutta tavalliselle kansalaiselle verkko toi yhä ennemminkin mieleen kalastuksen tai sulkapallon. Kunnes tuli WWW ja 90-luku, jolloin internet räjähti.

Räjähdykseen oli kolme syytä. Ensinnäkin Berners-Leen WWW yksinkertaisti internetiä niin, ettei käyttäjän tarvinnut enää opetella monimutkaisia komentosarjoja sisältöjä löytääkseen. Toisena tuli bisnes ja kolmantena politiikka. Liittovaltio alkoi suhtautua myönteisemmin siihen, että internet tulisi elinkeinoelämän käyttöön. Yritysmaailmassakin ymmärrettiin, että domaineilla eli IP-osoitteet ymmärrettävään muotoon muuttavilla verkkotunnuksilla voi olla paljonkin rahassa mitattavaa arvoa. ”Tajuttiin, että jos omistaa vaikka hotel.com -domainin, ollaan aika arvokkaan tontin päällä”, Länsipuro toteaa.

Käyttäjäystävällinen teknologia, suopea politiikka ja kaupalliset palveluntarjoajat yhdessä kiihdyttivät informaatioteknologian kehitystä eksponentiaalisesti. Yksinomaan 90-luvun lopulla harpottiin kehitysaskelia satojen vuosien edestä. Vauhdikas muutos herätti toisissa hurmosta, toisissa vastarintaa.

”Silloin 90-luvulla oli tosi selkeästi ne, jotka olivat hiffanneet, että mistä on kyse, ja sitten ne, jotka eivät”, Länsipuro muistelee, ”Erityisesti he, joilla oli jotain kiinni internetiä edeltävässä ajassa, kuten rahaa tai mainetta, olivat todella vastahakoisia.”

Toisessa ääripäässä olivat puolestaan fanaatikot, joille internet oli upouusi ulottuvuus, jonne yrityksillä tai valtiovallalla ei ollut mitään asiaa.

”Oli niitä, jotka ikään kuin temppelipappeina nousivat puolustamaan rakennelmaa, johon liittyi idealistisia ja jopa utopistisia piirteitä.”

Mahtipontinen manifesti julistaa, ettei väsyneillä, teollisen maailman ”lihaa ja terästä” olevilla jättiläisillä ole mitään asiaa mielen valtakuntaan, kyberavaruuteen.

Näkökulman kiteytymä on vuonna 1996 julkaistu internetin itsenäisyysjulistus: mahtipontinen manifesti julistaa, ettei väsyneillä, teollisen maailman “lihaa ja terästä” olevilla jättiläisillä ole mitään asiaa mielen valtakuntaan, kyberavaruuteen.

Ponnekkaista julistuksista huolimatta internetin hallinta oli 90-luvulla vielä pitkälti lihaa ja terästä. Rahoitusta hallinnoi edelleen Yhdysvaltain liittovaltio, joka toisaalta ei halunnut päästää sitä käsistään, mutta oli samalla haluton pyörittämään siviilien ja kaupallisten tahojen käsiin ajautunutta järjestelmää.

Kompromissina perustettiin käsivarren mitan päähän Internet Corporation for Assigned Names and Numbers eli ICANN. Järjestön tehtäväksi annettiin internetin osoitteiden hallinnoiminen. Vuosien saatossa ICANN on pyristellyt yhä kauemmaksi liittovaltion alaisuudesta, ja se ottikin merkittävän askeleen kohti kansainvälisyyttä vuonna 2016. Tuolloin saatettiin loppuun prosessi, jonka seurauksena Yhdysvallat luopui vapaaehtoisesti kaikista ICANNin ja näin ollen myös internetin valvontaoikeuksista. Taustavaikuttajana olivat ennen kaikkea Edward Snowdenin paljastukset maan hallituksen harjoittamasta globaalista joukkovalvonnasta.

Internetin hallintaverkostoon kuuluu toki muitakin järjestöjä kuin ICANN. On IP-osoitteiden jakoa valvova IANA, internet-protokollien standardoinnista vastaava IETF, RIPEn kaltaisen alueellisen osoitejakelun koordinaattorit sekä lukuisia muita vaikeasti muistettavien kirjainrykelmien taakse piiloutuvia organisaatioita. Verkko tihenee entisestään, kun hallintoelimiin lasketaan mukaan myös internetissä jaettavien sisältöjen hallinta, josta vastaavat esimerkiksi erilaiset ministeriöt. Jos huomioidaan vielä esimerkiksi tietoyhteiskunnan oikeuksia puolustava kansalaisyhteiskunta, tulee kokeneemmallekin hallintorakenteiden tutkijalle vaikeuksia pysyä kärryillä eri elinten välisistä valtasuhteista.

Eikä nokkimisjärjestyksen selvittäminen ole aina edes tarpeellista. Länsipuro ja monet muut vertaavat internetiä esimerkiksi sademetsään.

”Siellä on isoja ja pieniä puita, liaaneja ja kaiken maailman mönkiäisiä. Ja jotenkin se kaikki vaan toimii, vaikkei sitä kukaan erikseen johdakaan”, Länsipuro kuvaa, ”ja lisäksi tästä järjestelmästä voisi ottaa oppia muiden globaalien ilmiöiden, kuten vaikka ilmasto-ongelmien hoitamiseen.”

Internetillä on siis omanlainen hallituksensa, mutta vastavoimana myös aktiivinen kansalaisyhteiskunta. Virtuaalisen hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan välimaastossa häilyvä Internet Society on esimerkiksi julkaissut hallinnolle ja kaupallisille toimijoille suunnatun listan verkon invarianteista eli piirteistä, joita ilman internet ei ole internet. Tällaisia ovat muun muassa yhteneväisyys, globaali saatavuus ja vapaa innovointi. Tärkeää on myös suosikittomuus – minkä tahansa laitteen tai teknologian voi korvata tulevaisuudessa paremmalla.

”Nämä periaatteet ovat tietenkin meille tinkimättömiä. Pyrimme puolustamaan internetin alkuperäisiä arvoja ja arkkitehtuureja”, Länsipuro sanoo.

Invarianttien lisäksi verkon kansalaisyhteiskunta puolustaa äänekkäästi yksityisyydensuojaa ja nettineutraliteettia.

”Meille tärkeintä on keskittyä tiedostamaan meidän kansalais- ja ihmisoikeudet. Kaikilla on internetissäkin oikeus sananvapauteen ja tiedon vastaanottamiseen”, Electronic Frontier Finlandin (Effi) varapuheenjohtaja Leena Romppainen kuvaa.

Pääpiirteissään periaatteet ovatkin päteneet: Suomestakin pääsee vaikkapa etiopialaisille uutissivustoille, lakiin on kirjattu vaatimus verkkoneutraliteetista, ja harva muistaa 90-luvun hakukone AltaVistaa, jonka monopoliaseman Google riisti vuosituhannen vaihteessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö verkon perusarvoja haastettaisi jatkuvasti.

Kuka tai mikä näitä arvoja sitten haastaa? Sekä Effin että Internet Societyn syyttävä sormi osoittaa valtioihin ja suuryrityksiin.

”Maissa, joissa valtionhallinto ei kunnioita ihmisoikeuksia, on vaikeaa olla oikeasti anonyymi nettitoiminnassaan”, Romppainen kommentoi.

Anonymiteetin puute voi tiukan kontrollin maissa johtaa merkittäviin ihmisoikeusrikkomuksiin. Tyyppiesimerkkejä rajoittavasta kontrollista ovat muun muassa Venäjä ja Kiina, joiden sananvapausrikkomuksista kuullaan jatkuvasti, mutta myös Yhdysvallat, kuten Snowden aikanaan paljasti. Äärimmäisyyksiä nähtiin myös arabikevään Egyptissä, jossa hallitus onnistui sulkemaan verkon maassa kokonaan. Vaikka yhteydet olivat poikki vain muutaman päivän, antoi tapahtuma heijastuksen maailmasta ilman internetiä.

Länsipuro ei kuitenkaan pidä globaalia verkon kaatumista kovin todellisena.

”Onhan internet rakennettu kestämään ydinsota”, Länsipuro muistuttaa, ”mutta jos haluaisi saada jotain todella pahaa aikaan vaikka Suomessa, kannattaisi toki yrittää kaataa internet.”

Valtioitakin suurempi uhka piilee kuitenkin ehkä itse internetissä: hakukoneissa, sosiaalisen median palveluissa ja niiden monimutkaisissa algoritmeissa.

Google, Apple, Facebook ja Amazon eli internetin Big Four hallitsee leijonanosaa tietoliikenteestä, mikä horjuttaa ajatusta tasavertaisesti verkottuneesta tietojärjestelmästä.

”Huolestuttaa, että isot toimijat peittävät näkyvistä niiden takana olevan varsinaisen internetin”, Länsipuro tuumaa.

Vaikka internetjättien olemassaolo ei sinänsä riko suosikittomuuden perusperiaatetta, uhkaavat ne kääntää kehityksen takaisin kohti 90-lukua. Tuolloin monet internet-palveluntarjoajat, kuuluisimpana America Online, tarjosivat ensisijaisesti sponsoroituja sisältöjä, jotka käyttäjän oli ohitettava päästäkseen selaamaan internetiä vapaasti. Puhutaan niin kutsutusta aidatun puutarhan ilmiöstä, joka konkretisoituu nykyisin erityisesti maissa, joissa yhteyksien ylläpito on kallista: näissä maissa yleistyneessä zero rating -järjestelyssä palveluntarjoajat hinnoittelevat verkon selailua eriarvoisesti.

”Eli jos pysyy tiettyjen palveluiden, kuten vaikka Googlen ja Facebookin sisällä, on selailu lähes ilmaista. Mutta jos poistut aidatusta puutarhasta, joudutkin yhtäkkiä maksamaan enemmän”, Länsipuro selventää.

Megapalveluiden hakualgoritmeja voidaan myös pitää eräänlaisena nettineutraliteetin loukkaajana.  Algoritmit ovat tarkkaan määriteltyjä käskysarjoja, joiden perusteella laite tai sovellus hakee, järjestää ja kuratoi sisältöjä käyttäjälleen. Algoritmien kehittyminen on toisaalta helpottanut netinkäyttäjien elämää esimerkiksi tekemällä selailusta turvallisempaa. Niiden ansiosta ei tarvitse pelätä enää niin paljon, että klikatun linkin takaa pomppaisi esiin haetun sisällön sijasta pornoa, silvottuja ruumiita tai satoja pop-up-ikkunoita.

Länsipuroa ja Romppaista algoritmit kuitenkin ennemminkin huolestuttavat.

”Hakualgoritmit ovat yrityssalaisuuksia. Käyttäjät eivät voi tietää, kuinka tiedonhaku toimii, ja mitä tietoja meille isketään milloinkin silmien eteen”, Romppainen muistuttaa.

”Se on aika pirullinen ajatus, että joku seuraa sinua ja sen perusteella joko sulkee jotain pois tai työntää sinulle jotain”, miettii myös Länsipuro, ”Näin ihmiset tavallaan ajetaan siiloihin, joissa ne ovat yhä enemmän ja enemmän yksin.”

Internetiin liittyvä uhkakuva on myös sen jatkuva laajeneminen. Verkko ei ole enää vain tietokoneissa, ja tulevaisuudessa yhä useampi hehkulamppu ja välipala-automaatti tulee riippuvaiseksi ohjelmistopäivityksistä ja virusturvasta.

”Aika hyvin ihmiset huolehtivat tietokoneidensa tietoturvasta, mutta harva ajattelee, että vaikka uusi leivänpaahdin voi olla tietoturvariski”, Länsipuro naurahtaa. ”Kannattaa miettiä, että tarvitseeko ylipäätään kaiken olla edes internetissä”, Romppainen lisää.

Mielikuva orwellilaisesta yhteiskunnasta, jossa palveluntarjoaja seuraa käyttäjien jokaista liikettä, päättää heidän ajatuksensa ja jonka infrastruktuurin voi lamauttaa yksittäinen hakkeri, on toki vain yksi ennuste internetin tulevaisuudesta. Kauhukuvia voi maalata monenlaisia. Todellisuudessa tuskin kukaan osaa oikeasti ennustaa internetin tulevia kehitysaskelia – eihän se alun perinkään kävellyt mihinkään suuntaan.

Arvaamattomuudesta huolimatta Romp­painen uskaltaa toivoa tulevaisuuden internetiltä yhtenäisyyttä ja sananvapautta.

”Toivon mukaan pysytään yhdessä ja samassa internetissä, niin etteivät ihmiset eriydy omiin kupliinsa. Toivottavasti myös yksityisyys- ja tietosuoja parantuvat.”

Näihin toiveisiin Länsipuro lisäisi vain luottamuksen. ”Ettei tarvitsisi pelätä, että verkossa ei voi luottaa totuuteen.”

Arkisto

Sanateknologiaa

Teknologia on arkipäivää. Emme kiinnitä sen olemassaoloon juurikaan huomiota, jos kyseessä ei ole kuljettajattomat autot tai 3D-tulostetut elimet. Pian emme kiinnitä huomiota niihinkään.

Emme mieti algoritmeja päivittäisessä elämässämme, vaikka algoritmit määrittävät, mitä uutisia luemme, mitä mainoksia näemme ja mitä hakutuloksia Google meille tarjoilee. Emme välttämättä edes ymmärrä algoritmeja.

Ja vaikka meitä kutsutaan diginatiiveiksi, ymmärrämme digiä varsin vähän.

Algoritmeja löytyy myös arkisen kielenkäyttömme takaa, kieliteknologiasta.

Kieliteknologian historian lähtökohtana pidetään konekääntämistä. Google-kääntäjän räpiköiviä suomi-englanti-käännöksiä katsoessa ei uskoisi, että kielten konekääntämistä on kehitetty 40-luvulta asti. Silloin ajateltiin, että ihmiskieli on vain monimutkainen koodikieli.

Kieliteknologia on laitteita ja sovelluksia, jotka analysoivat, muokkaavat sekä tuottavat tekstiä ja puhetta. Tietokonelingvistiikka on kielitiedettä ja tietojenkäsittelytiedettä yhdistelevä teoreettinen pohja, jota kieliteknologia soveltaa.

Aivan ensimmäiset digitaaliset sanakirjat pystyivät kääntämään vain yhden sanan kerrallaan. Kielet olivat kaksinapaisen maailmanjärjestyksen hengen mukaisesti englanti ja venäjä.

Aluksi kieliteknologiaan suhtauduttiin suurella innostuksella, mikä näin jälkeenpäin tuntuu hassulta huomioon ottaen alkukantaiset koodikielet ja koneet sekä rajoittuneen varastotilan. Yhden lauseen kääntäminen kesti parhaillakin koneilla 7 minuuttia.

60-luvulla konekäännöstutkimuksen rahoitus tyrehtyi Yhdysvalloissa, koska sitä pidettiin lyhytnäköisenä ja toivottomana. Mielenkiinto kääntyi teknologiaan, joka pystyisi vastaamaan ihmisten kysymyksiin. Yritykset fantasioivat kieli pitkällä koneista, jotka hoitaisivat yksinkertaisen asiakaspalvelun ja säästäisivät palkkakustannuksissa.

80-luvulla palattiin konekääntämisen tutkimiseen. 90-luvulla puheentunnistusta yhdistettiin kielen ymmärtämiseen. Tänä päivänä visiot puhetta ymmärtävistä asiakaspalveluroboteista ovat toteutuneet Sirin kaltaisissa virtuaaliassistenteissa.

Kiinnostus venäjän kieleen on laskenut tietokonelingvistiikan parissa siinä missä kiinnostus mandariinikiinaa ja arabiaa kohtaan on noussut. Suomi on pieni kieli ja suomalaiset puhuvat verrattain hyvin englantia, joten suomen konekäännöksen kehittämiselle ei ole samanlaista tarvetta kuin suurempien maailmankielien. Vain tuplasti puhutumpaa ruotsia on helpompi kääntää englanniksi, sillä kielet ovat huomattavasti lähempänä toisiaan. Huolimatta siitä, että Google-kääntäjä on meille tunnetuin kääntäjäkone, on kehittyneempiäkin, maksullisia käännösohjelmia olemassa.

Jo nyt on teknologiaa, joka helpottaa kääntäjien työtä, mutta kääntävätkö jonain päivänä koneet tv-sarjojen tekstitykset ja romaanit? Vaikka teknologia kehittyisi, voiko se koskaan tunnistaa kielestä kulttuurisia eroja ja vivahteita? Vai lisääntyvätkö suorat käännökset ja anglismit, tehdä kavereita ja kirjoittaa alas?

Verkossa käytävät keskustelut loivat kirjoitetun puhekielen. Nyt käymme leijonanosan keskusteluistamme verkossa. Vaikka kotimaisten kielten keskus kuinka yrittää, verkon uussanat eivät taivu näppäimistöllämme meitsieksi ja risuaidaksi.

Konekäännöksien lisäksi kieliteknologialle on tyypillistä kielen korjaaminen. Oikeinkirjoituksen tarkistus tekee virheettömien esseiden ja työhakemusten kirjoittamisesta vaivattomampaa. Kirjoitusvirheiden suhteen ei tarvitse olla jämäkkä, kun tietää Wordin lisäävän sinistä tai vaaleanpunaista siksakia lipsahdusten alle.

Ennakoiva tekstinsyöttö auttaa valinnoissamme tekstiviestejä kirjoittaessamme ja hakiessamme sisältöä esimerkiksi Googlesta ja YouTubesta. Sanoja ei tarvitse kirjoittaa loppuun asti, kun meille jo ehdotetaan mitä olimme ajattelemassa. Onko mahdollista, että ennakoiva tekstinsyöttö vaikuttaa hakukomentoihimme, ja lopulta haemme kaikki samoja sisältöjä?

Kieliteknologiaa tarvitaan sekä eri äidinkieltä puhuvien ihmisten väliseen viestintään sekä konekäännösten tapauksessa että ihmisten ja koneiden väliseen kommunikaatioon. Koneet eivät ymmärrä ihmiskieliä, ja konekielet ovat vaikeita opetella.

Tulevaisuudessa yksi kiinnostavimpia kieliteknologian sovelluksia on tekoälytutkimus. Tekoäly itsessään on kieliteknologiaa suurempi ja monimutkaisempi tutkimuksenala, mutta kieliteknologia on olennainen osa sitä.

Maaliskuussa Microsoft joutui sulkemaan tekoälyprojektinsa nimeltä Tay. Oltuaan alle 24 tuntia Twitterissä, ihmiskontaktia varten kehitetty Tay oli muuttunut ”niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan” -tyyppisestä robotti-papukaijasta aggressiiviseksi sovinistiksi ja rasistiksi, joka kielsi holokaustin ja toivoi feministien kuolevan helvetin liekeissä.

Microsoft kertoi Tayn olevan paitsi tekninen, myös kulttuurinen ja sosiaalinen koe. Tay oli ikään kuin peili, joka oppi lukemalla muiden ihmisten twiittejä, eikä sen peilikuva Internetistä ja ihmiskunnasta ollut kovin mairitteleva.

Arkisto

Näkemisen ammattilaiset

Valokuvaamisesta on tullut seksikäs ala, mutta samalla kuvajournalistien arvostus on laskenut. Mihin heitä enää tarvitaan, kun kuka tahansa voi kaivaa kännykän taskustaan ja olla kuvaaja?

TEKSTI Oona Pohjolainen

Vielä muutama vuosikymmen sitten kukaan ei halunnut valokuvaajaksi. Ammatista oli silloin hohto kaukana.

“Työ oli raskasta, ja kuvauskeikoilla täytyi olla kolmekymmentä kiloa painava valikoima varusteita mukana suurennuskoneesta filminkehitysvälineisiin”, kertoo pitkän linjan lehtikuvaaja Martti Kainulainen. “Jäähallin vessassa tai välinevarastossa tehtiin kuvista kopiot ja sen jälkeen ne lähetettiin puhelinlinjalla.”

Paljon on ehtinyt muuttua niiden neljän vuosikymmenen aikana, joina Martti Kainulainen on kiertänyt kameroineen Suomea ja muuta maailmaa STT:n palveluksessa. Useita kertoja Vuoden lehtikuva -palkinnon voittanut Kainulainen on ehtinyt kuvata neljättoista olympialaiset ja Berliinin muurin murtumisen ja samaan aikaan todistanut, kuinka filmikamerat ovat vaihtuneet digitaalisiin. Nyt Kainulainen kuuluu siihen pieneen kouralliseen kuvajournalisteja, jotka aloittivat uransa 80-luvulla ja kuvaavat edelleen aktiivisesti. Nämä pitkän linjan kuvaajat ovat kaikki tuttuja keskenään ja kutsuvat harvalukuiseksi käynyttä joukkoaan suomenhevosiksi.

Tällä hetkellä STT työllistää Martti Kainulaisen mukaan puolet vähemmän kuvaajia kuin hänen aloittaessaan. Kainulainen kierrättää minua kuvatoimiston laajoissa tiloissa, jotka kuitenkin kaikuvat autioina ja hiljaisina. Moni työpöytä on tyhjentynyt.

“Kuvajournalistien ammattikunta tulee katoamaan kymmenen vuoden sisällä”, Kainulainen julistaa.

Tilanne näyttää tosiaan huonolta. Suomalaiset mediat kuten Helsingin Sanomat ja Iltalehti käyttävät kuvajournalistien palveluksia yhä vähenevissä määrin. Kuvien ottamisesta on tullut tavallisten toimittajien tehtävä.

Meidän aikaamme luonnehditaan usein visuaalisuuden aikakaudeksi. Kuvien merkitys viestinnässä lienee tällä hetkellä suurempi kuin mitä se on koskaan historian aikana ollut. Tuntuukin ristiriitaiselta, että samaan aikaan kuvajournalismia ajetaan yhä ahtaammalle eikä alan ammattilaisille riitä töitä.

Median digitalisoituminen on suurin taustalla vaikuttava tekijä. Se on muuttanut kuvaamista ja kuvien roolia kahdella eri tapaa. Toisaalta teknologian kehittyminen on johtanut siihen, ettei kuvaamiseen enää vaadita samanlaista käsityöläisyyteen verrattavissa olevaa ammattitaitoa kuin ennen – nykyään kolmivuotias lapsikin osaa lähettää kuvia digitaalisesti alustalta toiselle, huomauttaa Martti Kainulainen. Muutama vuosikymmen sitten tuohon tehtävään oli vielä oma ammattikuntansa.

Samalla medioiden kulutuskulttuuri on muuttunut. Kuvia katsellaan yhä enemmän älypuhelinten ruuduilta painettujen lehtien tai television sijaan, eikä niille enää aseteta yhtä korkeita kriteerejä kuin ennen. Ihmiset ovat tottuneet katsomaan huonolaatuisia kuvia. Kun yhtälöön lisätään nopeuttaan kiihdyttänyt uutissykli, on selvää, että kuva on kärsinyt inflaation. Kuvista on tullut pikaruokaa, jossa määrä korvaa laadun.

“Tämä on normaalia kehitystä millä tahansa alalla”, Martti Kainulainen toteaa. “Jotkut ammatit yksinkertaisesti katoavat.”

Väline ei siis enää ole esteenä kuvan ottamiselle, mutta vaaditaanko hyvän kuvan syntymiseen muutakin? Riittääkö, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja painaa laukaisijaa, vai osaako kuvajournalisti tehdä jotain sellaista, mitä kukaan muu ei osaa?

“Kuvaajan tehtävä on kertoa tarina”, sanoo kuvajournalisti Markus Jokela.

1980-luvulta asti Helsingin Sanomilla työskennellyt Jokela voitti viime vuonna arvostetun Vuoden kuvajournalisti -palkinnon, jonka jakaa vuosittain Suomen kuvajournalistit oy Canonin tuella. Tuomaristo perusteli valintaansa sillä, että Jokelan kuvissa näkyy oikean hetken valitsemisen ja kuvalla kertomisen taito ja niissä on “oivaltavaa näkökulmien hallintaa ja tilannetajua sekä lisämerkitysten synnyttämistä sommitelman ja eleiden avulla”. Yhdessä voittokuvistaan Jokela on taltioinut Angela Merkelin valtiovierailulta hetken, kun Alexander Stubb saattaa Merkelin räntäsateen läpi pidellen mustaa varjoa hänen yllään, toisessa kuvassa taas näkyy kumarainen laitapuolen kulkija ohittamassa värikkäitä vaalimainoksia.

“Kuvaajalle inspiroivimpia ovat tilanteet, joissa muutos on konkreettisesti näkyvissä”, kertoo Jokela. Kun mieltään osoittavat ihmisjoukot virtaavat kaduille, uutisen arvoinen kuva syntyy helposti. Usein muutos kuitenkin tapahtuu jossain aivan muualla kuin suoraan silmien edessä, ja silloin on kuvaajan tehtävä saattaa abstrakti asia helposti ymmärrettävään, visuaaliseen muotoon. Se vaatii ammattitaitoa.

Markus Jokela on tullut tunnetuksi nimenomaan tylsyyden kuvaamisesta. Hän on matkustanut Kuukausiliitteen toimittajan Ilkka Malmbergin kanssa ympäri Suomea ja kaksikon tekemiin reportaaseihin on tallentunut tavallinen suomalainen arki. Arjen kuvaaminen oli se, mistä Jokela alunperinkin valokuvaamisessa kiinnostui. Hän kertoo, kuinka nuorena tunsi halua tehdä näkymätön näkyväksi ja pakottaa ympärillään olevat ihmiset tarkastelemaan asioita, joihin heidän katseensa yleensä ei pysähtynyt. Samaa taitoa Jokela on käyttänyt myöhemminkin kuvatessaan poliitikkoja ja muita merkkihenkilöiden tapaamisia, joissa ainoat visuaaliset ärsykkeet ovat yleensä hienoisia ilmeen värähdyksiä ja pieniä eleitä.

“On kaksi mahdollista hetkeä saada kiinnostava kuva: joko juuri ennen tilaisuutta tai heti tilaisuuden loppumisen jälkeen”, Markus Jokela kuvailee. Käytännössä tämä tarkoittaa muutaman sekunnin aikaikkunaa.

Vaikka visuaalisuuden kuluttamisesta on tullut ahmimista, loputtomasta kuvien virrasta nousee edelleen aika ajoin kuvia, jotka asettuvat symboloimaan hetkiä ja tapahtumia ja määrittelemään muutosta.

“Pysäyttäviä valokuvia otetaan yhä”, Markus Jokela väittää. Hän nostaa esimerkiksi euroopan pakolaiskriisin eräänlaiseksi symboliksi nousseen kuvan mereen hukkuneesta, rantahietikolle ajautuneesta pakolaispojasta.

Valokuvaajien työskentelytilasta on kuitenkin tullut kapea.

“Valokuvaamisesta on kadonnut näkeminen”, Jokela kuvailee lehtikuvaamisen työskentelykulttuurin muutosta. “Perinteinen kuvajournalismi on kuollut aikaa sitten.”

Jokelan mukaan kuvajournalismi elää yhä valokuvaajien henkilökohtaisissa projekteissa, joita tehdään intohimolla ja oman talouden riskillä. Tärkein foorumi on siirtynyt lehdistä muualle; kirjoihin ja näyttelyihin. Onko kuvajournalismille enää lainkaan sijaa perinteisissä medioissa?

Aikaisemmin kuvaajan ja toimittajan muodostava työpari meni tapahtumapaikalle ja kuvaaja alkoi sieltä etsiä sopivaa kuva-aihetta ja kulmaa – nykyään valokuvaaja saa toimituksesta etukäteen tarkat ohjeet siitä, millainen kuva juttuun halutaan. Kun sivun taitto on mietitty valmiiksi ja aikaa on vähän, kuvaajalle ei jää muuta mahdollisuutta kuin täyttää valmiiksi asetellut raamit. Herää kysymys, kuinka objektiivisesti tilanteesta voi raportoida, jos on jo etukäteen päättänyt, mitä haluaa nähdä. Harvemmin tapahtumapaikalle edes enää lähetetään kuvaajan ja toimittajan työparia. Sen sijaan toimittajan käteen annetaan kamera.

Mtv:n ja STT:n leivissä työskentelevä nuori journalisti Iida Tikka kutsuu tätä työskentelytapaa multitaskaamiseksi. Hän on uuden polven monimediajournalisteja; toimittajia, jotka tuottavat sisältöä yhtä aikaa kaikille eri median alustoille tekstin, still-kuvan ja videon muodossa.

“Meidän sukupolvi edustaa sitä tilannetta, ettei ole enää yhtä tiettyä välinettä, joka määrittelisi ilmaisun”, Tikka sanoo.

Iida Tikka on huolissaan kuvan laadun heikkenemisestä. Häntä mietityttää, voiko yksi ihminen saada aikaan yhtä hyvää jälkeä kuin monta omien alojensa ammattilaista yhteistyössä. Samaan aikaan hän näkee multitaskaamisessa myös positiivisia puolia. Pohjatyön tekeminen korostuu, sillä uutisjuttua tehdessä on oltava hyvin valmistautunut, kun menee tapahtumapaikalle. Soveltamiseen ei yleensä ole varaa lainkaan. Tämä johtaa siihen, että monimediajournalisti voi parhaimmillaan perehtyä syvääluotaavasti aiheeseensa ja tuntee oman materiaalinsa läpikotaisin. Tikka nauttii siitä, että hallitsee jutun tekemisen prosessin alusta loppuun asti.

Iida Tikka uskoo kuitenkin, että mediat purevat omaan nilkkaansa, jos eivät nyt panosta visuaalisuuteen. Hän on sitä mieltä, että kuvajournalisteja on olemassa vielä kymmenen vuoden kuluttua. Tikka huomauttaa, että mitä enemmän kuvia voidaan manipuloida digitaalisesti, sitä enemmän merkitystä on kuvaajan luotettavuudella ja sillä, että hänellä on faktat hallussaan. Journalistinen silmä ja äly korostuvat. Tämä on kääntänyt kehityksen osittain myös päinvastaiseen suuntaan: tällä hetkellä jotkut mediat markkinoivat itseään sillä, ketkä kuvaavat heille. Nuoret, nimekkäät kuvaajat ovat houkutteleva myyntivaltti.

Myös Iltalehden päätoimittaja Kari Kivelä uskoo, että lehti tulee työllistämään kuvajournalisteja vielä kymmenenkin vuoden kuluttua. Heidän toimenkuvansa tulee kuitenkin näyttämään erilaiselta. Kivelä haluaa kyseenalaistaa ajatuksen, että monimediajournalistien käyttö automaattisesti johtaisi mediaesitysten laadun heikkenemiseen.

“Kun puhutaan sukupolvesta, jonka median kulutus alkaa Instagramista tai Youtubesta, ei ehkä enää olekaan niin suurta merkitystä, tapahtuuko viestiminen sanoin vai kuvin”, Kivelä sanoo ja tuntuu ajattelevan, että median tekijät monimediaistuvat itsestään. “Mediaesitysten laatu ei korreloi julkaisukanavien määrään.”

Kivelä vertaa monimediajournalistin viestintäkanavia sinfoniaorkesteriin, joka tarjoaa loputtomasti erilaisia instrumentteja viestin välittämiseen. Väline ei kuitenkaan muuta fundamentaalisinta asiaa viestinnän takana: journalistin on edelleen osattava hankkia tietoa ja esittää se mielenkiintoisella tavalla. Mediat saattavat muuttua tulevina vuosina paljonkin, mutta kyky ymmärtää olennainen ja ilmaista se parhaalla mahdollisella tavalla sekä maksimoida viestin perille meno tulee edelleen olemaan journalistin perimmäinen tehtävä.

Medioiden muuttuessa yhä visuaalisemmiksi tarvitaan viestijöitä, jotka hallitsevat kuvallisen tarinankerronnan kielen. Kari Kivelä haluaisikin mieluummin puhua kuvan ammattilaisista kuin kuvajournalisteista tai ammattikuvaajista. Tulevaisuuden kuva-ammattilaisen työnkuva ei rajoittuisi ainoastaan kapea-alaiseen kuvan ottamiseen, mikä teknologian kehittyessä muuttuu yhä helpommaksi. Sen sijaan kuvan ammattilaisilla olisi laaja ymmärrys kerronnasta, kontekstuaalisuudesta ja erilaisista tekniikoista – heidän ammattinaan olisi näkeminen.

Arkisto

Nettipolitiikan puuttuvat pulliaiset

Internet on rikki, joskus kuulee sanottavan. Mutta se ei ole totta, luulemme netistä vain liikoja.

KUN WORLD WIDE WEB keksittiin 90-luvun alkupuolella, lupaukset sen maailmaa demokratisoivasta vaikutuksesta olivat valtavia. Tilanne ei ole juuri muuttunut. Sosiaalisen median menestystarina on puhaltanut lisää tuulta purjeisiin. Siellä viimeistään kaikki saavat tarvittaessa äänensä kuuluviin ja epäoikeudenmukaisuudet paljastuvat.

Arkipuheessa elää ajatus, että netin avulla on mahdollista saavuttaa oikeasti demokraattinen – siis kansanvaltaan perustuva – globaali yhteiskunta tai maailmankylä.

Matthew Hindman kuitenkin väittää onnistuneesti juuri päinvastaista kirjassaan The Myth of Digital Democracy. Hindmanin mukaan kyse ei ole siitä, etteikö omaa ääntään saisi kuuluviin, vaan siitä, kuunteleeko sitä kukaan.

Niin, miksi ketään kiinnostaisi?

Ensinnäkin, demokratian mahdollistava politiikka itsessään ei juurikaan kiinnosta ihmisiä. Valtaosa internetin liikenteestä suuntautuu pornosivuille. Niiden jälkeen merkittävän osuuden saavat vain sähköpostipalvelimet, hakukoneet sekä uutis- ja mediasivustot. Siinä missä aikuisviihdesivut keräävät noin kymmenen prosenttia netin liikennemäärästä, poliittiset sivustot vain vähän päälle 0,1 prosenttia.

Porno kiinnostaa siis sata kertaa enemmän kuin politiikka.

Toisekseen, vaikka suosiossa ovat myös poliittisiakin aiheita käsittelevät uutissivustot, niin demokratialle keskeinen moniäänisyys ei niiden keskuudessa juurikaan juhli. Hindman osoittaa, että uutta digitaalista verkkomaailmaa näyttävät ohjaavan samat voimasuhteet kuin vanhaa kivi-paperi-Bilderberg-maailmaakin. 20 prosenttia määrää lopun 80 prosentin menoa, kuten Vilfredo Pareto asian ilmaisi jo vuonna 1897.

Tämän potenssilakiin perustuvan ajatuksen, jossa toisen muuttujan arvo vaihtelee toisen muuttujan potenssiin, on osoitettu pätevän varsin hyvin paitsi luonnontieteellisissä ilmiöissä, myös maailmanlaajuisissa sosiopoliittistaloudellisissa kysymyksissä.

Esimerkkinä käy vaurauden jakautumista havainnollistava spektri, jonka toisessa päässä on yksi miljoonan euron arvoinen ihminen, kymmenen 100 000 euron arvoista, sata 10 000 euron arvoista, tuhat 1 000 euron arvoista ihmistä ja niin edelleen. Toisessa päässä taas on miljoona yhden euron arvoista ihmistä.

Kuulostaako tutulta?

Isot mediat ovat siis isoja myös netissä, eikä kymmenen suurimman jälkeen muille jää kuin kävijöiden rippeet. ”Winners-take-all”, jäljittelee Hindman Abbaa. Itse asiassa verkkoon siirtyminen on todennäköisesti vain kaventanut journalismin kenttää entisestään, kun paikallismediat on sulautettu osaksi isompia konglomeraatteja, jotka voivat kätevästi kierrättää samoja juttuja lehdistä ja verkkosivuista toisiin. Samalla niiden yksilölliset poliittiset näkökulmat ja mielipiteet ovat hiljentyneet.

Tällainen keskittymiskehitys on luonnollista muullekin internetille sen linkkirakenteen vuoksi, ja linkkeihin perustuva nykyinen hakukoneiden toiminta vain ruokkii keskittymistä entisestään. Mitä enemmän tietyllä sivulla on linkkejä ja mitä enemmän siihen linkataan, sitä arvokkaampi sivu on hakuroboteille. Tätä Hindman nimittää Googlearchyksi.

Tutkimusten perusteella Googlearchylla todellakin on vaikutusvaltaa: 90 prosenttia nimittäin klikkaa linkkiä hakutulosten ensimmäiseltä sivulta ja 74 prosenttia viiden ensimmäisen tuloksen joukosta. Jopa 42 prosenttia tyytyy heti ensimmäiseen tulokseen. Vaikka Google siis kertoisikin löytäneensä miljoonia osumia, valtaosalla niistä ei tee mitään.

Kolmanneksi kirjassa havainnollistetaan, kuinka sananvapauden ja kollektiivisuuden airuena pidetty sosiaalinen media blogeineen pettää myöskin lupauksensa demokratian puolesta.

Esimerkiksi blogit ovat Hindmanin tutkimuksiin perustuvien näkemysten mukaan vain uudenlainen eliittimedia. Kuka tahansa pystyy perustamaan blogin, mutta ongelma on sama kuin muillakin sivustoilla: ketä kiinnostaa? Mikäli olet tavallinen pyjamissa bloggaava sohvaperuna, vastaus on: ei juuri ketään.

Vaikka blogit keskittyvät verrattain paljon poliittisiin aiheisiin, niiden näkemysten kirjo kohtaa samat keskittymisen ongelmat. Suosituimmat blogit keräävät leijonanosan lukijoista, ja niiden pitäjissä ovat yliedustettuina korkean koulutuksen saaneet valkoiset miehet. Siinä missä journalistien demografia koostuu vielä melko heterogeenisesti myös naisista ja matalammin koulutetuista henkilöistä, poliittisen blogimaailman kuninkaita ovat lakimiehet, maisterit ja tohtorit, jotka ovat jo aiemmissa työsuhteissaan konsultoineet, kirjoittaneet tai kommentoineet enemmän tai vähemmän julkisesti.

Hindman niputtaakin internetin ongelmat demokratian suhteen sanapariin ”missing middle”, jonka vapaa suomennos voisi olla vaikkapa ”puuttuvat pulliaiset”.

Jotain toivoa kuitenkin annetaan. Esimerkiksi sosiaalinen media ja blogit toimivat Hindmanin mukaan melko hyvin eräänlaisina palohälyttiminä, jotka reagoivat kun kansaa kustaan huolella linssiin. Valitettavasti pelkkä reagointi ei aina johda toimintaan.

Vaikka kirja on vuodelta 2009 ja tutkimusaineisto ja esimerkit lähinnä vain Yhdysvalloista, Hindmanin väitteiden voi helposti ajatella pätevän myös nykyaikana ja skaalautuvan muuallekin maailmaan. Ei edes tarvita kirjassa esiteltyä mittavaa aineistoa tai tilastollisia menetelmiä. Empiirinen katsaus tämän päivän internetiin ja sen sisältöihin riittää.

Tai kenties pelkkä vilkaisu omaan käytökseen.