Asialliset

Kuka pelkää miesasiamiestä

Vähän puhuttu ja paljon parjattu miesasialiike on alkanut nostaa päätään. Twitterissä ja keskustelupalstoilla menistit kommentoivat maailman menoa, ja viesti on selvä: naiset ovat pilanneet tämän maailman. Onko tosiaan mahdollista, että yhteiskunnassa pesii joukko miesasiamiehiä, jotka vihaavat naisia? Selvittääksemme haastattelimme Naisasialiiton Unionin vastaavaa pääsihteeriä Taru Anttosta, Profeministimiesten varapuheenjohtaja Bert Bjarlandia, Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtajaa Juuso Ernoa sekä Pihtarihuorat-nimeä kantavaa feministikollektiivia.

”Luulen, että naiset ovat paljon vahvempia ja osaavampia kuin mitä tasa-arvopolitiikka antaa ymmärtää.”

Sanotaan, ettei ole mitään väliä mitä teet, sillä joku loukkaantuu kuitenkin. Oli ongelmana sitten Kiinassa tapahtuva tyttövauvojen tappaminen, sukupuolten väliset palkkaerot tai ilmastonmuutos, on kysymys aina sama: ”Entä miehet?” Usein muistetaan mainita myös sotiemme veteraanit ja kuinka sodassa miehet puolustivat maata samalla kun naiset oletettavasti itkivät rakkaan elättäjänsä perään kotona tekemättä yhtään mitään.

Alun toteamus kuului Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtajan Juuso Ernon suusta. Erno on miesasialiikkeeseen lukeutuvan järjestön perustajia ja toiminut sen puheenjohtajana alusta asti. Järjestö ei ole kovinkaan monelle tuttu, vaikka se onkin Suomen mittakaavassa alansa suurimpia toimijoita.

Miesasialiikkeestä puhuttaessa mieleen nousevat lähinnä ne pisteiden ja pilkkujen väärinkäyttäjät, joiden mielestä miehet ovat luomakunnan kruunuja ja naiset kuuluvat keittiöön. Yksi tulokas miesasialiikkeen saralla on amerikkalaislähtöinen Men going their own way -liike. Se kannustaa miehiä hyppäämään pois oravanpyörästä, hylkäämään parisuhteet ja pelin, jossa ei voi voittaa. Miesten on siis aika luottaa miesseuraan, sulkeutua omaan ”manosfääriinsä” ja haistattaa pitkät naisille ja heidän pyörittämälleen yhteiskunnalle.

Näkyvimmin MGTOW-liikettä edustaa Suomessa Miesasia-sivusto, jonka ulosanti on enintään yhtä vakuuttavaa kuin sanan ”manosfääri” käyttö vakavalla naamalla. Sivuston edustaja suostui haastatteluun, mutta alun myötämielisyys muuttui aikatauluongelmiksi kysymysten vastaanottamisen jälkeen. Edustajalta ei siis onnistuttu saamaan kommenteja liittyen muun muassa lukuisiin misogyynisiin kirjoituksiin. Sivusto mainostaa tarjoavansa suoraa puhetta ja lähettävänsä asiallisia uutiskirjeitä. Se sisältää monipuolisesti tekstejä, joissa puidaan tavallisen miehen ongelmia: naisten rumia treffivaatteita, manipuloivia feministejä ja pillun korkeaa hintaa.

Valittamisen lisäksi sivusto tarjoaa myös vinkkejä esimerkiksi elatusmaksujen välttelyyn. Lokaa kaadetaan niin naisten, naisten kuin naistenkin niskaan. Tekstit ovat anonyymeja muiden kuin muualta lainattujen osalta. Kokonaisuuden kruunaavat esimerkiksi lisäravinteiden ”arvostelut”, jotka sisältävät valmistajan tuotekuvia ja pelkkiä kehuja ilman viitteitä siitä, että tuotetta olisi oikeasti edes testattu. Sivusto lupaa sisällöntuottajilleen anonymiteetin, ”helppo käyttöisen” julkaisualustan ja sisältöjen saattamisen sosiaalisiin medioihin ”miljoonien ja taas miljoonien” saataville.

Tässä kohtaa on varmaan syytä mainita, että sivustolla on Facebookissa 512 tykkääjää. Sivustoa on käsitellyt esimerkiksi Nyt, jota sivustolla kuvataan naistenlehdeksi. Kyseisen ”naistenlehden” sivustoa käsittelevä pätkä on kokonaisuudessaan tässä: ”Suomessa MGTOW-sanomaa levittää ainakin kärjistäviä otsikoita käyttävä Miesasia.fi -sivusto, jolla tosin on marginaaliset 231 Facebook- fania.” Kun ottaa huomioon vielä sivuston edustajan haastattelut estävät tiukat aikataulut, näyttäisi siltä, että mikäli naisten ylivallan kaataminen on Miesasia-sivuston varassa, joutuvat kiltit miehet elättämään heitä sortavia naisia vielä pitkän aikaa.

MGTOW-liike ei ole Anttoselle eikä Bjarlandille tuttu. Bjarlandia liikkeen keskeisimmät ajatukset naurattavat. ”Kuulostaa ikävältä”, hän toteaa ja arvelee liikkeen taustalla vaikuttavan esimerkiksi parisuhteissa koetut pettymykset. Myöskään Pihtarihuorat- feministikollektiivin jäsenet eivät ole kuulleet eivätkä edes kiinnostuneet asiasta. Erno tietää kyllä liikkeen, mutta se ei hänen mukaansa edusta sitä, mitä Miesten tasa-arvo ry ajaa. Miesasia-sivusto on siis onneksi misogyniansa kanssa marginaalissa, eikä tuo liikkeelle uskottavuutta tai julkisuutta. Ikävä kyllä sivusto edustaa sitä tyyliä, joka usein mielletään miesasialiikkeelle ominaiseksi.

Millaista tyyliä miesasialiike sitten oikeasti toteuttaa? Esimerkiksi Miessakit, Vihreä miesliike ja Miesten tasa-arvo eivät syytä naisia miesten ja koko yhteiskunnan ongelmista. Järjestöt julkaisevat tiedotteita, lausuntoja ja kommentoivat tasa-arvoon liittyviä uutisia. Henry Laasasen kaltaisten kärkkäiden persoonien lisäksi jäseninä on ihan tavallisia miehiä. Erno kuvailee esimerkiksi avioeroa tapahtumaksi, joka voi saada miehen ajattelemaan, että ympäröivä yhteiskunta ei olekaan niin tasa-arvoinen kuin hän on tähän asti luullut.

Miesasialiike ei siis lähde liikkeelle siitä, että naiset tulisi tunkea takaisin sukkia parsimaan, vaan kiinnittää huomiota niihin keskusteluihin ja säädöksiin, joissa miesten näkökulma on unohdettu. Tällainen on Ernon mukaan esimerkiksi pakolaiskeskustelu.

”Konfliktivyöhykkeellä nuoret miehet ovat kaikkein suurimmassa vaarassa, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivät naiset, lapset ja vanhukset olisi myös. Usein miehet ovat kuitenkin niitä, jotka tapetaan ensimmäisenä. Tottakai se on aika ymmärrettävää, että tällä porukalla on tietty motivaatio lähteä sieltä äkkiä livohkaan, varsinkin jos on tällainen sisällissodan kaltainen tilanne kuten Syyriassa, jossa ei automaattisesti ole niin sanottua omaa puolta.”, Erno selittää. Hän kuvailee miesten olevan perinteisesti käytettävissä – nuoria miehiä lähetetään sotimaan ja heidän oletetaan uhraavan henkensä.

Profeministimiehet-yhdistyksen varapuheenjohtaja Bert Bjarland kritisoi miesasialiikettä esimerkiksi väkivallasta ja muista sellaisista aiheista, joissa mies voisi olla useammin syyllinen kuin uhri, vaikenemisesta. Bjarlandin mukaan esimerkiksi Miessakit-yhdistys ei halua leimautua virallisesti antifeministiseksi, mutta rivien välistä voi lukea heidän kokevan tilanteen usein sukupuolten väliseksi sodaksi. Näissä piireissä Profeministimiehet nähdään pettureina. ”Valveutuneimmat miehethän alkavat tajuta, että kohta miehet ovat niitä, jotka tarvitsevat feminismiä”, naurahtaa Bjarland.

Miesasialiike nähdään usein vastavoimana feminismille, mutta mitä feminismi oikeastaan on? Kielitoimiston sanakirjan määritelmä feminismille on seuraava: ”naisen yhteiskunnallisen aseman parantamiseen ja sukupuoliroolien muuttamiseen tähtäävä radikaalinen liike, nais(asia)liike”. Naisasialiitto Unionin vastaavan pääsihteerin Taru Anttosen mukaan tasa-arvo on feminismin tavoite ja feminismi keino tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Henkilö, joka kutsuu itseään feministiksi, mutta ei kannata aitoa tasa-arvoa, ei ole ymmärtänyt feminismin merkitystä.

Erno käsittää asian toisin. Hänen mukaansa feminismi tarkoittaa nimenomaan naisasialiikettä. Hän ei kuitenkaan teilaa feminismiä – miesasialiike ja feministit jakavat Ernon mukaan saman tavoitteen, tasa-arvon. Ero on Ernon mukaan liikkeiden lähtökohdissa, painopisteissä ja teemoissa. Ernon mukaan feminismi on ideologia, jolla ”aina välillä tuntuu olevan tämmöinen perinteinen patriarkaalinen systeemi, joka selittää suurin piirtein kaiken maailmassa”, kun taas miesliikkeeltä tällainen teoreettinen viitekehys puuttuu.

Ernolle tasa-arvo sukupuolten välillä on esimerkiksi sitä, että henkilöllä on sukupuolestaan riippumatta samat oikeudet, velvollisuudet ja mahdollisuudet. Erno tuo esiin myös sen, että osa feministeistä ei näe tasa-arvoa lainkaan samalla tavalla kuin miesasialiike. Hän ei halua kuitenkaan määritellä miesasialiikettä feminismin kautta anti- tai profeminstiseksi. Ernon ajatukset tasa-arvosta ja toisaalta feminismistä ovat siis jokseenkin ristiriitaiset, eikä hänellä selvästikään ole täyttä ymmärrystä feminismin tavoitteista.

Profeministimiehet-yhdistyksen varapuheenjohtaja Bert Bjarland sen sijaan määrittelee yhdistyksen juuri feminismin kautta. Bjarland korostaa, ettei ole feministi, sillä ei koe voivansa ikinä täysin ymmärtää sitä, miltä tuntuu olla nainen tässä yhteiskunnassa. Profeministimiehet tukevat feminismiä esimerkiksi levittämällä tietoa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastustavasta White Ribbon -kampanjasta.

Bjarland itse on ollut Profeministimiehien edustajana mukana esimerkiksi Amnestyn Joku raja -kampanjassa. Hän kuvailee olevansa vastaavissa projekteissa usein ainoa mies. Järjestön toiminta on hiipunut viime vuosina, joten jäsenet pohtivat lapun laittamista luukulle ja liittymistä Feministiseen puolueeseen. ”Mahdollisesti perustettaisiin sinne joku miesjaosto”, Bjarland pohtii.

Mikäli feminismin aito perusajatus ei ole kaikille tuttu, ainakin termi feminazi on.

Nimityksellä tarkoitetaan miehiä vihaavaa raivotarta, joka ei ymmärrä kotiäitejä ja vaatii naisille 666 kertaa korkeampaa palkkaa. Anttosen mukaan feminazi on lähinnä urbaani legenda ja valitettava osoitus siitä, että antifeministit ovat saaneet väärän mielikuvansa elämään.

”Ruotsissa tilanne on aika erilainen kuin Suomessa. Siellä lähes kaikki puolueet ovat julistautuneet feministisiksi, eikä sanalla ole yhtä negatiivista leimaa kuin mikä sille Suomessa ollaan onnistuttu luomaan.” Myös Bjarland puhuu Suomen asenneilmaston eroista länsinaapuriin verrattuna. ”Täällähän feminismi määritellään usein niin, että se on oikeuksien ottamista miehiltä ja antamista naisille. Ruotsissa tasa-arvoa on, että sukupuolen ei pitäisi mitenkään määritellä ihmisen oikeuksia tai velvollisuuksia, vaan olla tavallaan näkymätön.”

Länsituulen soisi saapuvan jälleen ja tuovan muutakin kuin lämpimän viestin, sillä antifeminismiä on havaittavissa eri puolilla yhteiskunnallista keskustelua. On täysin hyväksyttävää ilmoittaa kannattavansa tasa-arvoa ja ettei ole feministi – tai että ei kannata feminismiä, sillä ei vihaa miehiä. Antifeminismin salonkikelpoistuminen huolestuttaa Naisasialiitto Unionia. Anttonen uskoo, että etenkin antifeminististen naisten tapauksissa kyse on kuitenkin väärinkäsityksestä. Feminismi kun ei ole miesvihaa.

Mistä kumpuaa tarve miesasialiikkeelle, jos feminismi edustaa kaikkia sukupuolia? Kaikkien mukaan feminismi ei aja jokaisen sukupuolen, vaan pelkästään naisten etuja. Kokevatko miehet olevansa uhattuina ja nousevat siksi vastarintaan?

Erno ei ajattele asian olevan näin. Hänen mukaansa miesten ongelmista on puhuttu vähemmän eikä niihin olla yhtä halukkaita puuttumaan. Anttonen arvelee, että jotkut kokevat tutun ja tietyllä tapaa hyväksi havaitun roolinsa olevan uhattuna ja haluavat siksi puolustaa perinteisiä arvoja.

”Huomioimatta jää, että feminismi nimenomaan laventaisi sukupuolirooleja, jotta kaikenlaiset miehenä ja naisena olemisen tavat olisivat hyväksyttyjä. Sukupuolia on myös enemmän kuin kaksi, feminismi tarkoittaa vapautta olla oma itsensä.”, Anttonen täsmentää. Pihtarihuorat-nimeä kantavan feministikollektiivin jäsen Gertrud Rosegarden taas kuvailee tarpeen olevan vanhan maailman äänekkäitä kuolinkorahduksia.

Kaikki haastatteluun vastanneet tunnustavat sukupuolten kirjon olevan moninainen. ”Binääriajattelusta on luovuttava ja lainsäädäntöä muokattava, jotta sukupuolten moninaisuus tunnustetaan kaikilla tasoilla”, kommentoi Pihtarihuorat-kollektiivin jäsen nimimerkillä Sullemäen Anna. Edes konservatiiviseksi mielletyn miesasialiikkeen Erno ei allekirjoita väitettä vain kahdesta sukupuolesta. ”Ihminen tietysti on mitä on. Lähtökohtaisesti kaikilla pitäisi olla samat oikeudet ja samat velvollisuudet. Tottakai tämä koskee kaikkia siitä riippumatta, mitä he ovat tai miksi he kokevat itsensä”, Erno toteaa.

Naisten kokemasta seksuaalisesta ahdistelusta ollaan myös samoilla linjoilla. Bjarland, Anttonen ja Erno puhuvat kaikki kulttuurista ja asenteista. Bjarlandin ja Ernon mukaan kyse on myös häpeästä: miehen voi olla vaikeampi kertoa joutuneensa rikoksen kohteeksi. Uhri voi pelätä leimautuvansa, menettävänsä kasvonsa. Bjarland huomauttaa, että seksuaalisuutta käytetään usein myös vallan välineenä. Bjarland tai Erno eivät käsittele naisten leimautumista tai häpeän tunteita. Seksuaalisuus vallan välineenä jää myös vaille syvällisempää pohdintaa.

Erno tuomitsee slutshamingin, ahdistelevien viestien lähettelyn ja baarikähminnät. Hän ei myöskään laske himokkaiden viestien lähettelyä kehuna otettavaksi huomioimiseksi. Esimerkiksi #tissiviikko-kampanjaan osallistuneiden saamat törkyviestit eivät Ernon mukaan ole oikeutettuja, vaikka hän onkin hieman epäileväinen kampanjan toimintatapojen suhteen. Hän kuitenkin korostaa, että alatyylinen heittely ei ole missään nimessä hyväksyttävää eikä rakentavaa.

Määrittelyeroista huolimatta Naisasialiitto Unionilla ja Miesten tasa-arvo ry:llä on suhteellisen paljon yhtymäkohtia. Molemmat kannattavat esimerkiksi asevelvollisuuden tasa-arvoistamista ja isien aseman parempaa huomioimista huoltajuuskiistoissa. Myös järjestöjen vaikuttamistavat ovat samantyyliset. Toisin kuin internetissä anonyymisti toimivat Pihtarihuorat tai Miesasia-sivusto, nämä kaksi toimivat virallisempia reittejä. Molemmat pyrkivät muuttamaan yhteiskunnan epätasa-arvoistavia rakenteita etenkin lainsäädännön kautta, vetoamalla päättäjiin ja osallistumalla julkiseen keskusteluun.

Erno ei kuitenkaan usko, että järjestöillä on yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa. Hän kuvailee tapausta, jossa Miesten tasa-arvo ry ei saanut tilaa tasa-arvopäivillä, vaan joutui puhumaan ”suurin piirtein seinille”. Valtavirtamedia on hänen mukaansa värittynyttä: esimerkiksi parisuhdeväkivallasta puhuttaessa kaikki haastateltavat saattavat olla naisia, jolloin syntyy kuva, että ongelma ei kosketa miehiä.

Yhdistys esittää usein sosiaalisessa mediassa hyvin kärkkäitä kommentteja. Edustavatko nämä kommentit tosiaan järjestöä ja sen toimintamalleja? ”Eivät”, vastaa Erno. Hänen mukaansa rajut kommentit ovat välttämättömiä huomion saamiseksi. ”Jos kommentit ovat hyvin perusteltuja ja hyvin monipuolisia, niin ne käytännössä häviävät kun kukaan ei vastaa niihin ja mitään ei tapahdu”, hän kuvailee.

Erno myöntää järjestön kärsivän jonkinlaisesta julkisuusongelmasta. Hän ei kuitenkaan näe tarpeellisena irtisanoutua Miesasia- sivuston tyylisistä julkaisuista. Ernon mukaan irtisanoutumiselle ei ole nähty tarvetta, sillä he eivät ole koskaan väittäneet olevansa yhteyksissä Miesasia-sivuston tyyppisiin tahoihin.

Mielipiteitä jakavista puheistaan tunnettu Henry Laasanen nostetaan usein miesasialiikkeen kasvoiksi. Myöskään tämä ei ole Ernon mielestä ongelma, sillä vaikka useat Laasasen mielipiteet eroavatkin järjestön linjasta, on joukossa myös yhteisiä arvoja. Erno ei osaa kommentoida sitä, onko Laasasen esittäminen julkisuudessa liikkeen puhujana ongelmallista. Järjestön julkisuuskuva on jokseenkin sekalainen.

Tasa-arvokolikon kaksi puolta pidetään visusti erillään. Pyritään luomaan kuvaa jonkinlaisesta sukupuolten välisestä sodasta, jossa kukaan ei voita. Feministit ja maskulistit asetetaan lähtökohtaisesti vastakkain. Miksi he eivät tee yhteistyötä?

Anttonen korostaa, että Unionin yhteistyöperiaatteisiin kuuluu, että kenen tahansa kanssa ei leikitä. Unioni ei tee yhteistyötä eikä suostu keskustelemaan lainkaan esimerkiksi sellaisten antifeminististen tahojen kanssa, jotka eivät kunnioita ihmisoikeuksia. Ei siis riitä, että jossakin asiassa olisi samat tavoitteet, vaan yhteistyömahdollisuuksia punnittaessa tarkastellaan koko kuvaa.

Erno lisäisi yhteistyötä feministien kanssa mieluusti. ”Me ei ajeta paluuta mihinkään 50- luvulle eikä meillä ole mitään utopistisia ajatuksia”, Erno tiivistää. ”Me ei vaadita mitään ihmeitä vaan pikkuisen tasapuolisempaa linjaa. Sen nyt ei pitäisi olla keneltäkään pois.”

Voisivatko feministit ja maskulistit siis kohdata neutraalilla maaperällä?

Sitä Erno toivoo. ”Silloin kun itse olen ollut esimerkiksi naisjärjestöjen edustajien kanssa tekemisissä, niin ei meillä ole ollut mitään ongelmaa – ei oltu toistemme kurkuissa kiinni tai mitään sellaista. Ihan sivistyneesti on voitu asioista keskustella, vaikka oltaisiin ehkä joistain asioista oltu eri mieltäkin.” Hän lisää, että järjestön kritiikki kohdistuu viranomaisiin ja poliittisiin päättäjiin – ei naisiin. Esimerkiksi poikien huonompi koulumenestys ei ole naisten syytä, vaan tilannetta ylläpitävät asenteet ja rakenteet, sekä yksilöiden oma toiminta.

Ongelmana tuntuu olevan ennen kaikkea tiedon puute – maskulistit näkevät feministien ajavan vain naisten asioita ja toimivat siksi vastavoimana. Median rooli tiedon välittäjänä korostuu, kun osapuolet eivät tunne toisiaan kunnolla. Anttonen ja Erno puhuvat molemmat median luomasta turhasta vastakkainasettelusta. Erno kuvailee tilannetta harmillliseksi. ”Jos jotain toistetaan tarpeeksi monta kertaa, niin ajatellaan, että näinhän se on.”

Klikkijournalismin vallatessa lisää tilaa ei ole yllättävää, että vain kärkkäimmät kommentit saavat julkisuutta. Kärjistäen voisi sanoa, että media myös ylläpitää luomaansa vastakkainasettelua.

Välejä hiertää myös kokemus suosimisesta. Miesasialiikkeen piirissä median koetaan antavan feministeille enemmän tilaa. Erno myös arvelee feministien saavan valtion tukea, toisin kuin Miesten tasa-arvo ry, sillä tasa-arvo käsitetään usein naisasian teemaksi. Anttonen teilaa nämä väitteet ainakin Unionin kohdalta. Unioni saa valtion tukea vain opetusministeriöltä, ja tuen turvin kustannetaan järjestön Tulva-lehteä. Muu toiminta rahoitetaan esimerkiksi jäsenmaksuilla ja kiinteistöjen vuokratuloilla.

Olisiko yhteistyö sitten mahdollista, jos molemmat osapuolet olisivat täysin perillä vastapuolesta? Ehkäpä. Mikäli molemmat osapuolet ilmoittavat pyrkivänsä tasa-arvoon, voisi yhteistyön odottaa onnistuvan. Voisiko yhteistyö sitten tulevaisuudessa synnyttää laajemman liikkeen tasa-arvon edistämiseksi?

Anttonen ei tyrmää ajatusta. Hän kuitenkin toivoisi miesasialiikkeiltä voimakasta irtisanoutumista rasistista ja naisvihamielistä mölyä pitävistä tahoista. Rapautuneen julkisivun vuoksi miesasialiike ei näyttäydy kovinkaan houkuttelevana yhteistyökumppanina.

Miksi yhteistyötä tulisi edes tehdä? Molemmat leirit vaikuttavat olevan tyytyväisiä omaan toimintaansa. Erno arvelee, että naisasiajärjestöillä ja etenkin tasa-arvoviranomaisilla ei olisi voimien yhdistämisessä ”mitään voitettavaa” ja että muutos vaatisi heiltä enemmän kuin vaikkapa Miesten tasa-arvo ry:ltä. Vallan yhteistoiminnallisen puolen huomioiminen voisi kuitenkin olla avuksi. Monen pienen järjestön valta olisi yhdessä suurempi kuin yhden ison toimijan – tässä tapauksessa konservatiivisten ja kapeakatseisten kansan syvien rivien – ja näin kykeneväinen suurempaan hyvään. Yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi.

Tällä hetkellä tasa-arvon tiellä on vielä monia esteitä. Bjarland pukee sanoiksi niistä suurimman: ”Ei se kauheasti kiinnosta tällaista kadunmiestä, feminismi.” Siinä Bjarland on oikeassa ja samalla väärässä. Feminismihän kiinnostaa kadunmiehiä – esimerkiksi sellaisia kuin Juuso Erno. He eivät vain osaa kutsua sitä siksi.

Arkisto

Veretön vallankumousvaatimus

Anarkistit Suvi Auvinen ja Antti Rautiainen kertovat poliittisesta filosofiastaan ja pureutuvat ajankohtaisiin tapauksiin, joiden myötä anarkismi on noussut julkiseen keskusteluun. Anarkistit ovat arvostelleet poliisin voimankäyttöä ja pidättäytyvää puuttumista äärioikeiston aktivoitumiseen. Institutionaalisia ristiriitoja anarkistien ja poliisien välillä ymmärtääksemme otimme yhteyttä myös voimankäyttöä tutkineeseen komisario Henri Rikanderiin ja poliisihallituksen viestintäpäällikkö Marko Luotoseen.

TEKSTI Adile Sevimli

Anarkismi on aate, joka tavoittelee yksilönvapautta pakkovaltaa vastaan. Suomessa se sekoitetaan usein tarkoittamaan Hobbesin luonnontilan kaltaista kaaosta ja sekasortoa tai rinnastetaan yhtäläisyysmerkillä marxismiin.

Anarkismin näkyvimpiä puolestapuhujia Suomessa on Suvi Auvinen, toimittaja, jonka mukaan anarkismista puhutaan liian usein negaatioiden kautta: “Usein kuulee väitettävän, että anarkismi vastustaa yhteiskuntaa, järjestystä tai sääntöjä. Se ei pidä paikkaansa. Se, mitä me vastustamme, on hierarkiat. Tavoite, johon pyrimme on tasa-arvo.”

Historiallisia nyansseja anarkismin aikajanalta tarkastellessa aate näyttäytyy monihaaraisena. Muualla maailmassa anarkismi operoi vakiintuneemmin kuin Suomessa. Täällä uudet protestiliikkeet on aina pyritty integroimaan jo olemassaoleviin liikkeisiin.

Kansalaistottelemattomuuteen ei suhtauduta suopeasti, minkä vuoksi anarkistiksi henkilöityminen ei aina ole ollut helppoa. Maailmalla anarkisteiksi itsensä ovat lukeneet muun muassa Judith Butler, Oscar Wilde, Leo Tolstoi, Alan Moore ja Noam Chomsky.

Myös anarkismin veteraanit ovat joutuneet oikomaan käsityksiä aatteesta.

Ranskalaisen Daniel Guérinin mukaan epäjärjestyksen käsitteeseen sisältyy historian saatossa anarkismiin liitetty negatiivinen sävy. Sanan anarkismi etymologia viittaa hänen mukaansa esivallan tai hallituksen täydelliseen puuttumiseen. Tämän kaltainen tilanne on väärintulkittu epäjärjestykseksi.

Guérinia aiemmin elänyt maanmies, anarkismin tärkeä teoreetikko Pierre-Joseph Proudhon, korosti, että anarkismi päinvastoin on järjestystä.

Suvi Auvinen teroittaa tavoitteensa olevan nimenomaan radikaali tasa-arvo – ei näennäinen, lievempi light-versio yhdenvertaisuudesta.

“Tyydymme pieniin nyökkäyksiin tasa-arvon suuntaan. Se ei riitä”, hän sanoo.

Tasa-arvoinen avioliittolaki – jota Auvinenkin vahvasti puolustaa – ei vielä edusta todellista tasa-arvoa. Esimerkiksi epäoikeudenmukainen translaki on jäänyt Suomessa huomiotta. Muun muassa ihmisoikeusjärjestö Amnesty International kritisoi Suomea epäinhimillisestä translaista, joka vaatii juridista sukupuolenkorjausta pyytävän henkilön steriloimista. Juridisesti sukupuolensa saa vaihdettua toiseksi vasta kun todistaa olevansa lisääntymiskyvytön. Amnesty on moittinut transpolikliniikka-käytäntöä, jossa ihmisen täytyy kuukausia toistella usealle psykologille ja lääkärille omaa sukupuolikokemustaan.

Toinen tasa-arvovaatimusten ulkopuolelle jäävä ryhmä on paperittomat pakolaisnaiset, joita heikommassa asemassa olevia ihmisiä Auvisen on vaikea kuvitella. Heidän oikeutensa eivät nousseet esille edes lokakuun lopun naisten palkkapäivänä, jolloin sukupuolten tasa-arvoa vaadittiin jälleen äänekkäästi.

Syy ignoranssiin löytyy yhteiskunnasta, jossa elämme ja arvoista, joita opimme. “Meitä ei kannusteta haaveilemaan suuresta muutoksesta, vaan ylläpitämään jo valmiita rakenteita pienillä korjauksilla.”

Auvisen mukaan kansallinen iskulause“on lottovoitto syntyä Suomeen” tiivistää, kuinka nöyrät suomalaiset opetetaan hiljaisesti tyytymään vallitseviin olosuhteisiin. Auvinen ei vähättele suomalaisille suotuja mahdollisuuksia, vaan korostaa, ettei jättipotti vielä takaa todellista onnea. Hokemalla Suomen olevan maailman paras maa ei edistä kehitystä mihinkään suuntaan.

“Ihminen on kehittyvä laji, emmekä ole vielä saavuttaneet kehityksemme huippua.”

anarkismi1

Kehityksen sisäänajoa käytäntöön jarruttaa anarkistien mukaan poliisi. Ihanteellinen, radikaali tasa-arvo merkitsisi rakenteiden purkamista. Poliisi on virkamies, jonka tehtävä on valvoa noita rakenteita.

Anarkisti määrittelisi poliisin tehtävän jotakuinkin näin: legitimoitu väkivaltakoneisto ylläpitää valtiota väkivallalla tai vähintään sen uhalla. Oikeusoppinut sosiologi Max Weberkin kuvaili valtion mahdin piilevän sen monopolissa väkivaltaan.

Poliisi valvoo lain noudattamista. Ristiriitaista kyllä, poliisi valvoo pitkälti itse myös omaa lainkuuliaisuuttaan. Ongelmallinen tilanne syntyy, kun poliisi käyttää lain takaamaa voimaansa kansalaista kohtaan väärin.

Auvinen on vaatinut poliisia julkistamaan voimankäyttöasteikon, jonka ohjeistamana se käyttää voimaa. Myös ihmisoikeusjärjestö Amnesty on Auvisen mukaan vaatinut julkisiksi ohjeita, joiden mukaan poliisi valitsee välineensä.

Komisario Henri Rikander tutkii poliisiammattikorkeakoulussa poliisin voimankäyttöä. Hän selventää, ettei poliisilla ole porrastettua asteikkoa käytössään, vaan voimankäyttöväline valitaan voimankäyttövälinerattaasta suhteellisuusperiaatteeseen ja vähimmän haitan periaatteen mukaan – lievintä, mutta tehokkainta keinoa käyttäen.

Edellä mainitut periaatteet määritellään poliisilaissa. Poliisi ei saa puuttua kenenkään oikeuksiin enempää kuin on välttämätöntä voimankäytön tarkoituksen saavuttamiseksi. Harkinta voimankäytössä on kuitenkin aina tulkinnanvaraista. Pakkokeinotoiminnan käytäntöjä käsitellään laissa lähinnä vangitsemistilanteiden, matkustuskieltojen, takavarikointien ja kommunikointikieltojen suhteen voimankäyttövälineohjeiden sijaan.

Mikäli poliisi määrittelisi taktisia valintojaan etukäteen, toiminnasta katoaisi yllätyksellisyys. Voimankäytön kohdehenkilö voisi tuolloin Rikanderin mukaan aktiivisesti vastustaa voimakeinoja, jolloin poliisi joutuisi turvautumaan vielä voimakkaampaan keinoon. Auvinen taas uskoo, että toiminnan mahdollinen ennakointi voisi vähentää voimankäytön ylilyöntejä.

Suomessa poliisin toiminnasta on kirjattu tutkintapyyntöjä valtakunnansyyttäjänviraston julkaiseman raportin mukaan 836 kappaletta vuonna 2015. Ilmoituksista useimmat liittyvät kiinniottoihin ja voimankäytön ylilyönteihin.

Valtakunnansyyttäjänviraston käsittely-yksikkö tekee ilmoitetuista poliisirikoksista seulonnan, jonka perusteella päätetään mitkä tapauksista lähtevät jatkokäsittelyyn. Vuoden 2015 tapauksista 404 valitusta päätettiin jättää toimittamasta eteenpäin.

Mikäli poliisirikosepäily päätetään viedä eteenpäin tarkempiin selvityksiin, se siirtyy alueellisen syyttäjätutkinnanjohtajan käsiteltäväksi. Tämä tarkoittaa, että valtakunnansyyttäjänvirasto siirtää poliisia koskevat tapaukset tutkintaan toiselle poliisilaitokselle. Jos epäiltynä on esimerkiksi Tampereen poliisi, tutkinnanjohtajuus on Turussa. Poliisia siis tutkitaan toisen poliisilaitoksen puolella.

Mikäli poliisin epäillään syyllistyneen vakavampaan rikokseen tai jos voimankäyttötilanteessa joku on kuollut tai vakavasti loukkaantunut, tehdään rikosilmoitus automaattisesti ja tieto tapahtumasta laitetaan välittömästi eteenpäin valtakunnansyyttäjänvirastoon.

Suomesta puuttuu poliisi-instituution ulkopuolinen elin, joka käsittelisi poliisirikosepäilyt alusta loppuun.

Rikanderin mukaan voimankäyttöön liittyy poliisin työssä aina vaikeita valintoja. “Voimankäyttöä arvostellessa pitää kiinnittää huomiota ex post-ex ante -tyyppiseen tarkasteluun. Tilanteet voivat näyttää hyvin erilaisilta tapahtumahetkellä kuin viikon päästä.”

Rikander kertoo, että talon sisäinen valvonta halutaan pitää kunnossa. “Se ei ole mikään miellyttävä hetki, kun päällystöesimies kutsuu konstaapelin kulmahuoneeseen antaakseen moitteita. Siinä tapahtuu tosiasiallista valvontaa.“

Poliisin esimies voi antaa poliisille huomautuksen, eli moitteita suullisesti tai kirjallisesti. Huomautuksessa pyritään selventämään virassa toimineelle, mikä toiminnassa meni pieleen.

Valvontaa pitää tulla myös ulkoapäin, Rikander sanoo. “Poliisilaitoksen sisällä toimii oikeusyksikkö, jossa tulisi lakimiesliiton lausunnon mukaan työskennellä juristikoulutuksen saaneita henkilöitä, jotka tutkivat poliisilaitoksen toimintaa.” Tämä tarkoittaa esimerkiksi kansalaisen tekemän kantelun prosessin valvontaa – jos kantelua ei päätetä viedä eteenpäin, oikeusyksikkö varmistaa, että päätös perustuu laadullisesti tarpeeksi hyvälle syylle. Valvonta kuitenkin tapahtuu laitoksen sisällä.

Ylintä laillisuusvalvontaa suorittaa kaikkia virkamiehiä valvova eduskunnan oikeusasiamies, joka vierailee poliisilaitoksella tutkiakseen sen toimintaa. Vierailulla tarkastellaan yleisesti poliisin toimintaa, myös poliisilaitoksen tekemiä kanteluratkaisuja. Mikäli kansalaisen tekemän, poliisin epäoikeudenmukaisia menettelyitä koskevan raportin käsittely venyy, voi kansalainen ottaa yhteyttä eduskunnan oikeusasiamieheen.

Vaikka poliisirikoksien tutkinta suoritetaan toisella poliisilaitoksella, Suomessa poliisiin luotetaan vahvasti, vuoden 2016 poliisibarometrin mukaan jopa kasvavissa määrin. “Suorinta kritiikkiä kuulemme asiakkailta, joiden kanssa poliisi on tehnyt kiinniottoja tai käyttänyt voimaa”, Rikander kertoo. Eniten poliisiin luottavat ne, joilla on poliisikokemuksia kaikista vähiten.

“Perusihmisen turvallisuudentunne liittyy poliisin näkyvyyteen, tehokkuuteen, tavoitettavuuteen, turvan tarjoamiseen ja häneen kohdistuneiden rikosten selvittämiseen sekä ammattirikollisten kiinniottoon.”

Perusihmisen, jolle poliisiauton tai konstaapelin näkeminen tuo turvallisuuden tunteen, voidaan olettaa tuntevan omat ja poliisin oikeudet, Suomen lainsäädännön peruspiirteet sekä ehkä kuuluvan muutenkin etuoikeutettuun ryhmään esimerkiksi tulotasonsa tai kielitaitonsa perusteella – mikäli perusihminen ei ole joutunut elämänsä aikana vaikeisiin valintatilanteisiin lain edessä, ei hänellä ole syytäkään pelätä poliisia. Kaikille poliisi ei kuitenkaan edusta turvaa.

“Jos olet maasta, jossa poliisia pitää lahjoa tai poliisiin ei voi luottaa, niin se varmasti vaikuttaa näkemyksiisi poliisista. Se myös hankaloittaa poliisin ja asiakkaan välistä työtilannetta”, Rikander myöntää. “Myös Suomessa eriarvoinen asema voi periytyä monessa polvessa ja vaikuttaa näkemyksiin yhteiskunnan toiminnasta ja poliisista instanssina.”

Poliisi pyrkii tekemään koulukäyntejä, nuorisotalovierailuja, laajamittaista viestintää ja integroivaa toimintaa vastaanottokeskuksissa levittääkseen tietoa toiminnastaan ja ollakseen helposti tavoitettavissa.

Anarkismin ja poliisi-instituution välisen suhteen kitka kiteytyy institutionaliseen ristiriitaan. Anarkistit haluavat purkaa rakenteet, joita poliisi suojelee. Poliisin lakisääteinen tehtävä on yhteiskuntajärjestyksen takaaminen ja turvaaminen – lievintä mahdollista voimankäyttökeinoa tarvittaessa soveltaen. Anarkistin mielestä tämä ei ole reilua. Ryhmät joutuvat törmäyskurssille, kun anarkistien toiminta ylittää lain rajat.

Poliisi pyrkii toimimaan käskyin ja kehotuksin, mutta poliisilain mukaan poliisilla on kuitenkin aina oikeus käyttää fyysistä voimaa virkatehtävissään. “Aina kun kansalaisiin kohdistetaan virkatoimia, olivatpa ne sitten sosiaalityöntekijän tai poliisin suorittamia, on taustalla virkavastuu”, Rikander kertoo.

Auvinen ymmärtää, että ihmisten on vaikea epäillä poliisin legitimiteettiä. Jo lapsuudessa ihmisiin iskostetaan poliisin olevan ystävä. Automaattinen ajattelumalli perustuu oletukselle poliisista, joka on hyvien puolella ja ylläpitää hyvää yhteiskuntajärjestystä.

Poliisi lanseeraa tammikuussa oman lastenohjelman, jossa seikkailee lapsia ohjeistava maskotti, poliisileijona. Auvinen osuu siis sinänsä oikeaan. Lasten tavoittamisen ideana on poliisihallituksen mukaan kuitenkin poliisin tutuksi tuominen ja helppo lähestyttävyys, ei propaganda.

Auvinen pysyy kriittisenä poliisia kohtaan. Voimankäytön oikeutus on yksittäisessä tilanteessa aina tulkinnanvaraista. Hänelle poliisi sellaisena kuin sen tällä hetkellä tunnemme tulee aina olemaan konfliktissa vapauden ja vapaiden yhteisöjen kanssa. Vapaassakin yhteiskunnassa voisi kuitenkin olla jonkinlaista valvontaa.

“Minulla ei ole ongelmaa yksittäisen poliisin kanssa, vaan poliisi-instituution.”

Sosiaalipsykologit kiistelevät edelleen ihmisen luontaisesta taipumuksesta aggressioon ja egoistiseen oman edun tavoitteluun. Auvinen ei halua ottaa kantaa mahdolliseen väkivallan ilmenemiseen biologis-psykologisista syistä hypoteettisessa, vapaassa yhteiskunnassa.

Hän ei kuitenkaan usko, että ihmiset kävisivät toistensa kimppuun ilman legitimoitua väkivaltaa. Päinvastoin itsekkäät yksilöt eivät tuolloin pääsisi päättämään muiden asioista.

“Uskon ja toivon, että pystymme ihmis- ja yhteiskuntana päätymään tämänhetkisiä parempiin ratkaisuihin ilman kaaosta. Tasa-arvon kerran vallitessa emme tarvitse lainkaan väkivaltaa.”

Kapinallinen kirjailija, anarkisti Emma Goldman argumentoi, että jokainen hallinnan muoto perustuu väkivallalle. Anarkistinen yhteiskuntajärjestys taas perustuu vapaudelle.

Vapaudella Goldman tarkoittaa ihmisen täydellistä tietoiseksi tulemista itsestään ja mahdollisuuksistaan. Vapautumista varten ihmisen on kuitenkin jätettävä menneisyydessä määritellyt järjestyksen muodot taakseen, jotta voisi rakentaa parhainta mahdollista yhteiskuntaa tänään.

Yksilönvapaus liittyy liberalismiin. Kansalaisaktivisti ja anarkisti Antti Rautiainen korostaa, että anarkismi on jossain suhteessa jopa lähempänä liberalismia kuin marxismia. Kun valtion haltuunotto ja kaiken sorron perustuminen riistoon kuuluvat marxismiin, kääntää anarkismi kausaalisuhteet toisin päin: taloudellinen riisto on vain yksi hierarkkisten valtasuhteiden muoto.

Toki anarkismi liittyy myös marxismiin. Rautiainen itse lukeutuu anarkokommunisteihin, joiden ajattelu juontaa Karl Marxin ja Mihail Bakuninin ajatusten synteesistä.

Marx ja Bakunin perustivat 1800-luvun lopulla Ensimmäiseksi internationaaliksi kutsutun kansainvälisen työväenluokan yhteistyöjärjestön. Marxistit ja anarkistit ajautuivat kuitenkin riitoihin siitä, tulisiko valtio ottaa haltuun vai järjestelmää vastustaa täysin.

“Anarkisti ei juuri usko vapautumiseen vaalilipun alla”, kirjoittaa Guérin. Anarkistit eivät myöskään ole perustamassa puoluetta. “Näitä keinoja on historiassa jo kokeiltu”, kertoo Rautiainen.

Mihail Bakunin ja hänen jälkeensä Pjotr Kropotkin, eräänlaiset anarkismin oppi-isät, tyrmäävät täysin edustuksellisen järjestelmän.

Bakunin alleviivaa, että se turvaa vain pienen aristokratian olemassaolon lain legitimoimana. Kropotkin pitää kirjoitettujen lakien järjestelmää lähinnä aikansa eläneenä käyttäytymistapojen kiteyttämisprosessina. Hänen mukaansa lakeja tulisi tutkia historiallisina ja antropologisina ilmiöinä.

Anarkismin sisäisiä suuntauksia erottavat päämäärien lisäksi metodit. Linjaerimielisyyksissä kättä on väännetty siitä, pitäisikö anarkistien toimia työväenliikkeessa, muodostaa anarkistisia liittoja, syndikalistisia liittoja vai anarkistisia ammattiliittoja. Syndikalistisen liiton tavoite on kaikkien, myös anarkistiksi tunnustautumattomien osallistumismahdollisuus toimintaan ja tätä kautta koko yhteiskunnan tasa-arvoistaminen.

Rautiaisen mielenkiinto on taloudessa. Anarkokommunisti kannattaa tuotannon yhteisomistusta. Koska kaikki tuottavat jotain arvoa tai hyödykkeitä toisistaan riippuvaisesti, kaikki myös tarvitsevat tuotantovälineitä. On kuitenkin mahdotonta erotella minkä arvosta joku toinen ansaitsisi tuotettuja hyödykkeitä toista enemmän. “Mielestäni nykyisenkaltainen tuotantojärjestelmä ei pysty edes rikkaimmissa maissa täyttämään ihmisten perustarpeita.” Kaikilla ei ole edes asuntoa tai kunnollisia vaatteita.

Suomessa anarkistien toiminta valtiota tai kapitalistista talousjärjestelmää vastaan on vielä suppeaa. Rautiainen huomauttaa, että anarkistien suoraa toimintaa kriminalisoidaan ja siihen kohdistetaan herkästi repressiota. Valtion vastustaminen on vähemmän hyväksyttyä kuin muualla.

Suora toiminta tarkoittaa oma-aloitteisuutta sen sijaan, että odottaisi järjestöjen tai muiden tahojen ajavan asioita eteenpäin. Suoraan toimintaan kuuluu laillisia ja laittomia keinoja. Leivän jakaminen leipäjonossa on esimerkki laillisesta suoran toiminnan muodosta.

Merkittävää, laitonta suoraa toimintaa Suomessa ovat tehneet eläinaktivistit. Rautiainen toteaa, että trendiksi paisunut vegaanius on saanut vaikutteita eläinten oikeuksia puolustavasta yhteisöstä, joka on raivannut Suomessa pohjaa aiemmin melko vieraalle ilmiölle. Nyt yhteisö on laajentunut, eikä sitä voi poliittisesti erottaa suomalaisesta yhteiskunnasta.

Toinen laiton toimintamuoto on talonvaltaus, joka edustaa klassista suoraa toimintaa anarkistien repertuaarissa. Tyhjiä tiloja valjastetaan muun muassa asumis- tai kulttuuritiloiksi.

Rautiaisen esimerkit anarkistien toiminnasta eivät edusta radikaalia terroria ihmiskuntaa vastaan. Rautiaista ärsyttääkin anarkismin virheellinen liittäminen esimerkiksi leninismiin ja poliittiseen hirmuvaltaan. “Kyseenalaista toimintaa on tapahtunut maailmalla myös anarkismin nimissä. Siinä on kuitenkin valtava ero, onko poliittinen väkivalta yksittäisen ihmisen ylilyönti vai keskusjohtoisen puolueen puheenjohtajan järjestämää”, Rautiainen sanoo.

Talonvaltaukset päättyvät yleensä siihen, ettei tiloja pystytä pitämään hallussa pitkään. Rautiaisen mukaan Helsingissä suurin syy on, että tilakeskus pitää lähes poikkeuksetta tiloja sopimattomina sosiaalikeskus- tai asumiskäyttöön. Turun politiikka on, ettei valtaajien kanssa neuvotella. Poliisin on puututtava tilanteeseen lakisääteisen tehtävänsä suorittamiseksi.

Poliisin ja anarkistien välillä on tapahtunut viime vuosina useita yhteentörmäyksiä. Poliisi sai huomautuksia vuonna 2006 osittain laittomasta toiminnastaan Smash ASEM -mielenosoituksen suhteen. Vappumarssilla 2014 anarkisteilta takavarikoitiin lippuja astaloina, eli aseena pidettyinä välineinä. Poliisi on puuttunut anarkistien toimintaan myös, kun paikkoja on pistetty palasiksi.

Omaisuussabotaasi nousi huomattavan korkealle, kun itsenäisyyspäivän perinteiset kuokkavierasjuhlat lanseerattiin vuonna 2014 nimellä Luokkaretki lähiöst Linnaan. Eliitin juhlia vastustava mielenosoitus nousi valtamedioissa leimaamaan kuvaa anarkisteista.

Auvisen mukaan omaisuussabotaasi, talonvaltaukset ja mielenosoitukset ovat kaikki symbolista toimintaa, ei päämäärätöntä riehumista. “Kukaan tuskin ajattelee, että rikkomalla ikkuna saadaan mitään muutosta aikaiseksi. Se on ennen kaikkea viestintää ja huomion hakemista.”

Luokkaretki lähiöst linnaan on viimevuosien mielenosoituksista ehkä radikaalein. Toiminta on Suomessa harvoin paisunut moisiin mittakaavoihin. Auvinen ymmärtää ihmisten turhautumisen, mutta ei itse harrasta omaisuussabotaasia. Hän ei usko sillä saavutettavan mainitun kaltaisessa tilanteessa juuri mitään.

Myös naamioituminen on tuottanut eripuraa poliisin ja anarkistien välillä.

Naamioituminen on rikoslain mukaan laitonta silloin, kun on ilmeistä, että naamioitunut henkilö aikoo käyttää toiseen henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai vahingoittaa omaisuutta.

Poliisin on vaikea tulkita, milloin väkivallan uhka on ilmeinen. Naamioitumistilanteessa poliisi päättää havaintojen perusteella, ryhtyykö toimiin. “Selkeää rajaa tällaisissa tilanteissa ei pystytä vetämään, eivätkä resurssit aina riitä toimimiseen”, Rikander sanoo.

Naamioituminen voi liittyä esimerkiksi toiselta ryhmittymältä piiloutumiseen. Anarkistit vastustavat äänekkäästi äärioikeistoa, ja Auvinen määrittelee anarkismin ja fasismin ideologiasuoran äärilaidoiksi. Aatteet ovat vastakkaiset, ja kasvojen tunnistaminen voi johtaa myöhemmin uhkailuun kansallismielisten puolelta.

Äärioikesto ja anarkistit törmäsivät yhteen itsenäisyyspäivänä 2015, kun uusnationalistit marssivat 612-yhdistyksen järjestämässä soihtukulkueessa kansalaistorilla pidetyn rasistisen tapahtuman jälkeen. Toki tapahtumaan osallistui muitakin kuin itsensä ääripäähän luokittelevia nationalismin kannattajia.

Anarkistinen Vapaus pelissä -vastamielenosoitus oli paikalla tarkoituksenaan häiritä kansallismielisten kulkuetta. Ajatuksena oli osoittaa, ettei natsitervehdyksiä hyväksytä kansanedustajien kokouksissa eikä suomalaisessa katukuvassa. Antifasistit protestoivat rasismin, misogynian ja fasismin normalisoitumista.

Vapaus pelissä -vastamielenosoituksesta ei ilmoitettu poliisille etukäteen. Järjestäjien tarkoituksena ei ollut hakea yhteenottoa poliisin tai muiden mielenosoittajien kanssa. Toisin kävi. Vastamielenosoitus pyrittiin motittamaan poliisin toimesta heti sen alettua. Poliisi varoitti toiminnastaan etukäteen.

Auvinen syyttää poliisia puolueellisuudesta. Hänen mukaansa poliisi on katsonut äärioikeiston toimintaa läpi sormien koko kansallismielisen liikkeen nousun ajan, kun taas anarkistien toimia valvotaan tarkasti.

Itsenäisyyspäivänä poliisi oli paikalla turvaamassa kokoontumislain mukaisesti organisoitua kulkuetta. Poliisi suoritti agitatiivista tehtävää, eli yhteiskuntajärjestyksen ja -turvallisuuden ylläpitoa. “Taktisessa mielessä poliisi ei voi päästää kahta eri ryhmittymää kohtaamaan, mikäli toinen tuntee halua vahingoittaa toista, tai mikäli on mahdollista, että tilanne eskaloituu väkivaltaiseksi”, Rikander selittää massiivista mellakkapoliisijoukon paikallaoloa itsenäisyyspäivänä.

Poliisi ei ole poliittinen järjestö, vaan turvaa kaikkien mahdollisuutta päästä ääneen aatteesta riippumatta. Anarkistit ovat tästä toista mieltä: “Poliisi tekee joka päivä päätöksen puolustaa vallitsevaa järjestystä”, Auvinen kommentoi.

Rikanderin mukaan ei ole tarkoituksenmukaista, että poliisi ottaisi kantaa poliittiseen keskusteluun. Sen tehtävä on ainoastaan turvata järjestys. Järjestyksen realiteeteista taas päättää joku muu.

Auvinen pitää ongelmallisena, ettei poliisi joudu perustelemaan tai puolustelemaan tekemisiään vahvan oikeusturvan ja sisäisen valvontansa vuoksi. Hän kokee poliisin kyttäävän anarkisteja. “Eikä ihme, kun tarkastelee poliisin puoluekantakyselyjä.”

Auvinen viittaa Lännen Median yhdessä Suomen poliisijärjestöjen liiton kanssa suorittamaan kyselyyn, jossa poliisien todettiin kannattavan pääasiassa kahta puoluetta – kokoomusta ja perussuomalaisia.

Kokoomuksen ja perussuomalaisten kannatus oli kyselyn mukaan poliisin keskuudessa suositumpi kuin kaikkien suomalaisten keskuudessa keskimäärin. Noin yksi viidesosa vastanneista jätti paljastamatta, mitä puoluetta äänesti. Kyselyn mukaan muun muassa turvapaikanhakijatilanne nähtiin etenkin kyselyyn vastanneiden alle 50-vuotiaiden poliisien mielestä erittäin tai melko uhkaavana Suomen tai suomalaisten turvallisuuden kannalta. Kyselyyn vastasi 2489 poliisia, eli noin joka kolmas Suomen poliisi.

Poliisihallituksen viestintäpäällikkö Marko Luotonen painottaa, että kaikkia ryhmiä kyllä valvotaan ja että poliisin viesti äärioikeistolle on, ettei minkäänlaista rikollista toimintaa suvaita. Rikander muistuttaa, ettei poliisi paljasta, ketä se tosiasiassa ‘kyttää’.

Luotonen myöntää, ettei poliisi onnistunut viestinnässään katupartioiden noustessa julkiseen keskusteluun. “Poliisia vaadittiin tuomitsemaan välittömästi uusi ilmiö, mutta sitä poliisi ei voinut tehdä, sillä rikollista toimintaa ei ollut ilmennyt.”

“Poliisi on siinä mielessä preventiivinen, että yritämme vaikuttaa ennalta yhteiskunnan suvaitsevaisuuteen, mutta siinä mielessä ikävä kyllä reaktiivinen, että toimimme vasta, kun jotain on todellisuudessa tapahtumassa”, Rikander sanoo.

Luotosen mukaansa oleellista on kysyä, miksi poliittisia näkemyksiä ylipäätään pitää puolustaa väkivallan keinoin.

Anarkistit ovat antifasisteja, mutta kränää väkivallasta ja voimankäytöstä itsenäisyyspäivänä 2015 aiheutui moneen suuntaan. Muutama anarkisti oli ilmeisesti kerännyt kiviä ja oksia, ja heittänyt niitä kohti poliisia. Anarkistit arvostelevat poliisin väkivaltaa, mutta onko poliisi-instituution väkivaltainen vastustaminen oleellista anarkistien omassa toiminnassa?

“En osaa kuvitella tilannetta, jolloin poliisin väkivaltainen vastustaminen olisi kannattavaa. Sen taistelun tulet häviämään, päädyt putkaan ja saat syytteen poliisin väkivaltaisesta vastustamisesta, mistä seuraa ehdollista linnaa. Tällainen ei hyödytä ketään”, sanoo Auvinen.

Mikäli yhteiskunnalliset voimasuhteet olisivat erilaisia ja poliisi selkeästi fasistien puolella, olisi väkivaltaa sisältävä itsepuolustus poliisia vastaan Auvisen mielestä “OK”. Hän ei halua määritellä, kannattaako kenenkään koskaan heittää yhtään kiveä. “Tähän ei ole oikeaa eikä väärää vastausta. Yksittäiset tapaukset ovat aina tilannesidonnaisia.”

Jos valtion väkivaltakoneistoa tai äärioikeistolaista ryhmää kohti hyökätään keinoja kaihtamatta, eikö tämä ole yhtä kaikki fasismia? Päämäärä, jonka ajatellaan pyhittävän keinot, muodostaa moraalisen ristiriidan.

Auvisen mukaan olisi tekopyhää lähteä väittämään, ettei hyväksy väkivaltaa missään tilanteessa. Käsitepallottelu itsepuolustuksen ja väkivallan välimaastossa on Auvisen mukaan umpikuja. “Poliitikot kertovat, kuinka he tuomitsevat poliittisen väkivallan, mutta kun poliisi käyttää väkivaltaa, niin sitä kukaan ei tuomitse poliittisena väkivaltana.”

Kun itsensä sorretuksi tunteva ryhmä kamppailee oikeuksiensa puolesta, on elitististä mennä osoittelemaan heidän käyttämiään keinoja vääriksi. Auvisen mukaan anarkismi kuitenkin pystyy pyrkimään yhteiskuntaan, joka olisi vähemmän väkivaltainen, kuin missä tällä hetkellä elämme.

Vastauksena anarkistien kivien ja keppien heittelyyn itsenäisyyspäivänä poliisi ampui FN303-nimisestä mellakka-aseestaan laukauksia kohti Vapaus pelissä -vastamielenosoitukseen osallistuneita ihmisiä. FN303:a käytettiin tuolloin Suomessa ensimmäistä kertaa mielenosoituksen aikana. Tätä kritisoitiin sekä anarkistipiireissä että niiden ulkopuolella.

Helsingin poliisin johtokeskuksen päällikkö Jussi Huhtela kommentoi FN303:n käyttöä tapahtuman jälkeen Nyt-liitteelle seuraavasti: “FN303 on kieltämättä provosoivan näköinen. Sille porukalle, jota kohtaan välinettä käytettiin, syntyi sellainen olo, että heitä on ammuttu. Heidän tunnettaan me emme pysty jälkeenpäin mitenkään muuttamaan.”

Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä tunne ammutuksi tulemisesta, vaan todellinen tilanne. Viestintäpäällikkö Luotonen kommentoi Huhtelan viitanneen luultavasti myös muihin tapahtumaan osallistuneisiin ihmisiin, joihin välinettä ei käytetty. Luotonen kuitenkin myöntää, ettei kyseessä tietenkään ole pelkkä tunne vaan aktuaalinen tapahtuma.

Miksi poliisi hankkii uusia voimankäyttövälineitä, vaikka luotto poliisiin on mielipidemittausten mukaan kasvussa? “Jos koemme, että jokin väline puuttuu, se pitää hankkia. Välineiden tarkoitus on päästä haluttuun lopputulokseen lievintä, mutta tehokasta keinoa käyttäen”, Rikander kertoo.

Asearsenaalin monimuotoistuminen herättää kysymyksen voimankäytön normalisoitumisesta tulevaisuudessa. “Lelujen lisääntyminen merkitsee myös niiden käyttämistä. Yhdysvallat on tästä hyvä esimerkki”, Auvinen kommentoi. Yhdysvalloissa poliisin aseenkäyttöä ei pidetä enää erityisen ihmeellisenä. “Suomessa poliisi ei onneksi vielä syyllisty samaan.”

Rikander kertoo, että poliisin aseenkäyttö Suomessa on itseasiassa pidättyvämpää nykyään kuin esimerkiksi 80-luvulla. Lukuja hänellä on kuitenkin antaa vain ampuma-aseen käytöstä, ei muista voimankäyttövälineistä. FN303 ei ampuma-aselain määrityksen mukaan lukeudu ampuma-aseeksi.

anarkismi2

Auvinen ja Huhtela ajautuivat Twitterissä verbaaliseen kamppailuun itsenäisyyspäivän tapahtumien jälkeen koskien poliisin uutta voimankäyttövälinettä. Kiistelyä käytiin siitä, voiko FN303:a kutsua aseeksi vai ei. Huhtela twiittasi, ettei kyseinen väline ole ase.

Poliisin retoriikan voi tulkita vähättelevän voimankäytön vakavuutta.

Rikander kertoo paineilmatoimisen projektiililaukaisimen olevan nimenomaan voimankäyttöväline, ei ase. Voimankäyttövälineiden käyttö perustuu poliisin harkintaan, jonka tulee perustua perus- ja ihmisoikeuksille sekä suhteellisuusperiaatteeseen – lievimpään, mutta tehokkaimpaan keinoon.

Ampuma-aseen määritelmä ampuma-aselaissa on seuraava:

Ampuma-aseella tarkoitetaan välinettä, jolla ruutikaasunpaineen, nallimassan räjähdyspaineen tai muun räjähdyspaineen avulla voidaan ampua luoteja, hauleja tai muita ammuksia taikka lamaannuttavia aineita siten, että siitä voi aiheutua vaaraa ihmiselle.“

Poliisille nimenomaan aseen käyttö merkitsee äärimmäistä voimankäyttöä. Siksi poliisi haluaa pitää termin määritelmän tarkkana. Niin tarkkana, että sana saa erilaisen määritelmän myös arkiajattelussa. Arkiajattelussa aseiksi miellettäviä välineitä ovat myös kyynelkaasu ja pamppu, vaikka poliisille ne ovat voimankäyttövälineitä.

Eikö FN303:sta kuitenkin ammuta projektiili? “Sillä ei ammuta, vaan siitä lentää”, Rikander selventää. Ase tai voimankäyttöväline, FN303:n lievempi kutsumanimi on laiha lohtu sille, joka ammuksesta saa.

Poliisilla on oma diskurssinsa, jonka kautta se määrittelee käsitteen ase. Poliisin tulisi kuitenkin pystyä puhumaan kansankielellä voimankäytöstä. Viranomaisterminologiaan juuttuminen ei luo hedelmällistä keskustelua tai edesauta instituution läpinäkyvyyttä.

“Poliisin käyttämä kieli voi syventää epäluuloa esivaltaa kohtaan. On ymmärrettävää, jos joku ei luota tahoon, joka yrittää väittää mustaa valkoiseksi”, Luotonen kertoo.

Virkakielellä on kuitenkin omat kulttuuriset ja historialliset perustansa. “Emme me esimerkiksi miellä nykyisin, että poliisimiehet, palomiehet ja lakimiehet olisivat kaikki miehiä.”

Korrektilla kielellä FN303:n käyttöä voisi luonnehtia näin: paineilmatoimisesta projektiililaukaisimesta lennätetään saippuamassan kaltaisesta valmistettu kova aines, jonka on tarkoitus aiheuttaa kipua lihaksessa. On ymmärrettävää, miksi kansankielellä FN303 on ase.

Luotosen mukaan hiuspinnikin voi toimia tarpeen tullen aseena. Hänen mukaansa poliisi tiedostaa, etteivät kaikki halua käyttää poliisin aseretoriikkaa, eikä heidän Luotosen mielestä tarvitsekaan.

Aseen määritelmä on liukuva ja kielenkäytön kulttuurit erilaiset. “Voimankäyttövälinetermit ovat kieltämättä vaikeita. Jos joku haluaa välinettä aseeksi sanoa, se käy ihan hyvin.”

Kieli on yksi vallankäytön muoto. Viestintä voi toimia diplomaattisena vuorovaikutuksen välineenä tai vaarallisena määrittelyn mandaattina. Jos pystyy retoriikallaan pelaamaan keskustelun omaan pussiinsa, on onnistuneesti käyttänyt valtaa tarkoitusperiensä edistämiseksi.

Poliisi on vastannut muuttuneen viestintäkentän haasteeseen esimerkiksi aktiivisella toiminnalla sosiaalisessa mediassa. Viestintää tekee poliisihallituksessa päätoimisesti 30 ihmistä.

“Poliisit toimivat viestintäalustoilla omilla kasvoillaan ja persoonillaan. Tämä on täysin uutta.” Luotonen komppaa Rikanderia siitä, kuinka poliisi pyrkii tekemään yhteistyötä yhteiskunnan muiden toimijoiden kanssa. Viestintä on molempien mukaan yksi tapa madaltaa kynnystä keskusteluun poliisin ja kansalaisten välillä. Viestinnän tarkoituksena on ennaltaehkäistä rikoksia vaikuttamalla ihmisten asenteisiin.

“Poliisi haluaa palata aikaan, jolloin kyläpoliisin tunsivat nimeltä ja naamalta kaikki. Emme halua istua norsunluutornissa määräilemässä. Siksi kommunikoimme nykyään viestintäalustoilla henkilötasolla, kuten Jussi Huhtela”, Luotonen kertoo.

Myös anarkistit toimivat nykyään omilla kasvoillaan. Auvinen on tästä elävä esimerkki.

Rautiaisen mukaan henkilökeskeisessä kulttuurissa anarkistiksi tunnustautuminen on nykyään hyväksyttävämpää kuin ennen. Lisäksi se on tehokasta viestin viemistä. “Kaikki kortit pitää käyttää”, Rautiainen sanoo.

Omaa nimeä ei ole aina toivottu otsikoihin. Rautiaisen mukaan vielä 90-luvulla aktiivisille anarkisteille lähinnä naurettiin. Asenteet suoraa toimintaa ja kansalaistottelemattomuutta kohtaan olivat tuomitsevat.

Persoonan valjastaminen aatteen käyttöön julkisuudessa luo paineita perheen, koulun ja työn puolelta. “Voi tulla paljon paskaa niskaan, ja ennen sitä tulikin”, Rautiainen kertoo.

“Toki naisille sitä sataa aina rutkasti enemmän.” Rautiaisen mukaan seksismi elää edelleen vahvasti keskustelukulttuurissa. “Julkisuudessa puhuvia naisia vastaan hyökätään usein. Tosi harvoin itse joudun kokemaan samanlaista vittuilua.”

Yksilönvapautta on edistetty maailmalla oman vapauden uhalla. Rautiainen kertoo, että anarkisteja on aikanaan istunut Yhdysvalloissa vankiloissa heidän puhuttua seksuaalisesta vapaudesta ja ehkäisystä. Tasa-arvoa on ajettu vapaan rakkauden nimissä, mikä tarkoittaa mahdollisuutta avioeroon ja naisen mahdollisuutta omaisuuteen. “Individualistit saavat turhan harvoin tunnustusta työstään.”

Auvinen on aktiivinen mediassa avatakseen keskustelua ja perustellakseen anarkistien tekemisiä, sillä liike, jonka päämääriä ja toimintatapoja kukaan ei tunne, ei voi vaikuttaa mihinkään. “Se jää keskinäiseksi puuhasteluksi.”

Anarkismi pyrkii kokoamaan kaikki sorretut yhteen. 1900-luvun alussa työläisidentiteetti yhdisti laajalti massoja, mutta tänä päivänä identiteetit muodostuvat pirstaloidusti. Ihmisiä on vaikeampi yhdistää vallankumoukselliseen liikehdintään, kuin monoliittisen työväenliikkeen aikana. Kuinka edustuksellisen instituution vaaleilla valittu eliitti riuhdotaan valtaistuimiltaan?

“Tällä hetkellä en näe muunlaista vaihtoehtoa kuin valtion purkamisen asteittain”, Auvinen sanoo. “On erittäin mahdollista, että ilmastonmuutoksen kaltainen mullistus pakottaa meidät yllättäen luopumaan yhteiskunnasta sellaisena kuin sen tällä hetkellä tunnemme. Ekologinen kriisi voi jouduttaa meitä tekemään radikaaleja muutoksia nopeammin kuin edustuksellinen järjestelmä on tällä hetkellä kykenevä tekemään.”

Rautiaisen mukaan talous voitaisiin tuolloin perustaa uusiutuviin energianlähteisiin ja permakulttuuriviljelyyn – kestävään, rakennetun ympäristön suunnittelemiseen luonnon ehdoilla.

“Kaikki järjestelmät tarvitsevat jatkuvaa kriittistä tarkkailua ja uudelleenjärjestystä. Siksi anarkisteilla ei ole tarjota neuvottelupöytään Anarkismi 101 -oppikirjaa, joka sisältäisi tarkat ohjeet valtion purkamisen jälkeiselle elämälle”, kertoo Auvinen.

Käytännön ohjeita löytyy Kropotkinin Kapinahengestä. Se sisältää kappaleen Bakuninin ajatuksiin pohjautuvalle vallankumouksen jälkeiselle järjestäytymiselle.

Kappaleessa esitetään ajatus itsenäisistä yhteisöistä, jotka muodostaisivat alueellisen järjestelmän ja ammattikuntien liitoista, jotka toimisivat erilaisten toimien järjestäjinä. Tämän jälkeen ihmiset muodostaisivat yhdistysten tapaisia tiivistymiä, joissa täytettäisiin muun muassa terveyteen, kasvatukseen, talouteen, taiteeseen, huolenpitoon ja huvitteluun liittyviä tarpeita.

Tärkeintä olisi antaa näiden keskittymien vapaasti täydentää toisiaan, ilman rangaistuksien pelkoa tai pakottavia sanktioita. Yksilö olisi vapaa pelosta.

Avustajat: Martta Kallionpää, Ripsa Niemi

Arkisto

Naisen demokraattinen tasavalta

 

Naiset hallitsevat maailmaa seksuaalisella vallalla. Näin julistaa miesten tasa-arvon puolestapuhuja ja seksuaalisen markkina-arvon teoreetikko, sosiologi Henry Laasanen.

Olemme sopineet puhelinhaastattelun alkamisajankohdaksi kello kymmenen aamulla. Olen valmistautunut kohtaamaan ylimielisen teoreetikon ja Uusisuomen kohubloggarin. Miehen, joka on väittänyt tatuointien alentavan naisten markkina-arvoa sekä vahvojen naisten uhkaavan parisuhteen luontaista dynamiikkaa.

Laasasen ääni on nöyrän rauhallinen, jopa flegmaattinen. Heti alkuun Laasanen paljastaa olevansa työtön. Vuosia kestänyt miesten tasa-arvoa käsittelevän väitöskirjan teko on jäänyt kesken. Apurahoja ei ole herunut eikä työttömyyskorvauksia nostavalla ole lupaa kirjoittaa väitöskirjaa. Oman alansa töitä Laasanen ei ole löytänyt.

– Aina toisinaan olen hakenut töitä, mutta en ole päässyt mihinkään, mihin olen hakenut. Kun ei pääse töihin mihinkään, ei voi tehdä väitöskirjaa eikä oikeastaan yhtään mitään, Laasanen harmittelee.

Feministit hallitsevat tasa-arvokeskustelua

Miestutkimuksella ei ole Suomessa yhtään laitosta eikä miesten tasa-arvotutkimus saa rahoitusta. Akateemisessa maailmassa kukaan ei tunnu ottavan Laasasta tosissaan.

Vuonna 2008 Laasanen julkaisi graduunsa pohjautuvan kirjan Naisten seksuaalinen valta. Lisäksi hän on Miesten tasa-arvo ry:n jäsen. Minkälaisia tasa-arvo-ongelmia miehillä on Suomessa?

– Suurin ja selkein on tietysti asevelvollisuus. Mutta se mihin pitäisi ensimmäisenä puuttua, on itse tasa-arvokeskustelun sukupuolittuneisuus.

Laasasen mukaan on feministien keksimä valhe, että miesten asema olisi parempi kuin naisten. Vertailevaa tutkimusta asiasta ei Laasasen mukaan ole olemassa.

Miesliikkeen ja naisliikkeen yhdistäminen yhteiseksi tasa-arvoa ajavaksi liikkeeksi olisi kuitenkin Laasasesta mahdotonta, sillä niiden teoreettinen lähtökohta ei yhdisty.

– Meillä on täysin eri käsitys tasa-arvo-ongelmista. Feministien liike perustuu enemmän tai vähemmän patriarkaattiteoriaan, jossa naiset ovat uhreja ja miehet syyllisiä. Miesliike ei allekirjoita tätä teoriaa.

Kysynnän ja tarjonnan lait

Teoria naisten seksuaalisesta vallasta on Laasasen tuotannon ydin. Naisten seksuaalinen arvo on korkeampi, minkä Laasanen selittää biologialla. Miehillä on enemmän seksuaalisia haluja: haluja satunnaiseen seksiin sekä useampiin partnereihin. Asetelma tuottaa parisuhdemarkkinoille tilanteen, jossa naisiin kohdistuu kysyntää paljon enemmän kuin miehiin.

– Esimerkiksi jos nainen laittaa ilmoituksen nettiin, hän saa sata vastausta päivässä. Miehillä luku on nolla. Naisten seksuaalisuus on siis ihan eri luokkaa kuin miesten seksuaalisuus.

Seksuaalinen valta on absoluuttista, miehet eivät pysty riistämään sitä mitenkään. Feministit kuitenkin vaativat myös muunlaista valtaa.

– Mutta jos nämä muut vallan muodot tasa-arvoistetaan ja naisille jää seksuaalinen valta, niin sehän ei ole tasa-arvoa. Se on tilanne, jossa miehet ovat alakynnessä, Laasanen toteaa.

Laasanen myöntää, ettei hänen teoriansa ole saanut paljoa kannatusta. Koko pariutuminen ja tasa-arvokeskustelu liittyvät siihen asetelmaan, että naiset ovat uhreja ja miehet oman onnensa seppiä. Jos joku yrittää esittää jotain muuta, sen ympärille ei synny lainkaan järkevää keskustelua.

Pariutumismarkkinoiden kuninkaalliset

Naisten seksuaalinen valta on markkinailmiö, jota voidaan korjata helposti kysyntää ja tarjontaa säätelemällä. Laasasen mukaan Suomi voisi esimerkiksi suosia maahanmuuttajanaisten ottamista sellaisista maista, joissa pariutuminen suomalaisten miesten kanssa koetaan tavoiteltavana. Naisten välinen kilpailu kasvaisi, mikä vähentää seksuaalista valtaa.

Laasasen mukaan suomalaiselle miehelle Suomen markkinat ovat huonoimmasta päästä. Maailmanlaajuisilla markkinoilla asema olisi paljon parempi.

Mikä oikein määrittää markkina-arvon? Laasanen ei tunnu ymmärtävän kysymystäni. Hänestä vastaus on itsestään selvä.

– Ei tarvitse muuta kuin katsoa malli- tai missikilpailuja. Kauneus ja nuoruus, jotka tietysti liittyvät toisiinsa, ovat ne kaksi määräävää tekijää markkina-arvossa.

Laasasen mukaan naisten markkina-arvosta 70 prosenttia määrittyy kauneuden ja nuoruuden mukaan. Loput 30 prosenttia viittaavat yleiseen olemisen tapaan: siihen miten hymyilee ja miten on naisellinen. Jos on nuori, kaunis ja suhteellisen selväpäinen nainen, markkina-arvo on väistämättä korkea.

Miehillä ulkonäkö ei riitä suureen suosioon. Jos mies haluaa korkean markkina-arvon, hänen on hankittava korkea status. On oltava menestynyt omassa lajissaan, esimerkiksi rocktähti tai huippu-urheilija. Vasta statuksen jälkeen tulevat raha ja ulkonäkö, joiden tärkeysjärjestys vaihtelee maittain.

– Suomessa rahalla ei ole paljon merkitystä, ellei sitä ole tolkuttoman paljon. Mutta jos mennään maahan, jossa naisilla on rahasta pulaa, niin ulkonäöllä ei ole enää merkitystä, kunhan vaan on rikas.

Asteikolla 1-10 Laasanen määrittää oman markkina-arvonsa 3-4 pintaan.

– Ei se kovin hääppöinen ole. Sitä en tiedä, miten paljon julkisuus vaikuttaa markkina-arvooni. En ole saanut naisilta ehdotuksia sitten vuoden 2008, vaikka olen tällainen B-luokan julkkis.

Julkisuuden statusarvo voi Laasasen mukaan olla merkittäväkin. Esimerkiksi Jethro Rosted sai julkkikseksi tultuaan alastonkuvia sadoilta naisilta. Laasanen ei omasta mielestään edes osaa kalastella suurta suosiota, vaan on pikemminkin antipopulisti. Seuraajia on vain kourallinen ja heistäkin suurin osa on ”kaappifaneja”. Harva nainen tuntuu lämpenevän Laasasen kannanotoille.

Kodinhengetär tunnustautuu

Puhelu lähenee loppuaan. On kuitenkin vielä yksi aihe, josta haluan Laasasen kanssa keskustella: luontainen mies-naisdynamiikka. Mikä se oikein on ja miksi vahvat naiset ovat sille uhka?

– Parhaiten toimivat perinteisissä rooleissa olevat parisuhteet, joissa miehet ovat miehiä ja naiset naisia. Tuntuu, että kaikista onnellisin porukka on niissä kristityissä pariskunnissa, joissa vaimo on kotona. Käännetty dynamiikka ei tuosta vain toimi – ei makuukammarin puolella eikä muutenkaan.

Laasanen kuitenkin myöntää, että nykymaailmassa tällainen tilanne on lähes mahdoton. Naiset ovat muuttuneet miehekkäämmiksi ja miehet naisellisemmiksi. Edes Laasasen omassa parisuhteessa ei vallitse luontainen mies-naisdynamiikka.

– Meillä on ollut enemmänkin niin päin, että tyttöystävä on töissä ja minä olen tällainen kodinhengetär. En ole itse pystynyt asetelmaa toteuttamaan, koska en käy töissä enkä ole välttämättä miehekkäimmästä päästä miehiä.