Arkisto

Visiottoman visuaalisuuden aika

TEKSTI Juho Valta

Onko elokuvista tulossa pelkkiä valokuvia puhuvista ihmisistä? Jotain tällaista Alfred Hitchcockin väitetään kysyneen 1930-luvun alussa, jolloin äänielokuvat olivat vajaassa puolessa vuosikymmenessä puskeneet mykkäelokuvat lopullisesti marginaaliin. Monien muiden ohjaajakollegojensa tapaan Hitchcock oli huolissaan. Mitä oli tapahtumassa elokuvan kielelle? Kertoisivatko tarinaa enää pelkät näyttelijöiden resitoimat sanat vai jotain paljon syvällisempää paljastavat kuvat?

Hitchcockin ja kumppanien huoli oli kiistatta aiheellinen, olihan 1920-luku ollut elokuvataiteen lyhyen historian idearikkainta aikaa. Elokuvataiteilijat ympäri maailman olivat kehittäneet omia estetiikan teorioitaan, joiden avulla he pyrkivät selvittämään, mitä kaikkea liikkuvalla kuvalla voisikaan ilmaista.

Michael Baynkin otospituuksillaan kellistävillä montaasielokuvillaan neuvosto-ohjaajat osoittivat silmänräpäyksessä asioiden odottamattomia syy-seuraussuhteita tavalla, josta jokainen sosiologi voisi vain haaveilla. Saksassa ekspressionistit taas vangitsivat valojen ja varjojen painajaismaisella leikillään ne pinnan alla kytevät psykologiset patoumat, jotka ajaisivat näennäisesti tasapainoisen kansan hirmutekoihin seuraavalla vuosikymmenellä.

Vaikka aivan samanlaista luovuuden alkulähdettä elokuvataiteilijat eivät ehkä olekaan löytäneet 1920-luvun jälkeen, ei mestariohjaajien kauhukuva puhuvista päistä kuitenkaan täysin realisoitunut. Kukkaruukkuihin kätkettyihin mikrofoneihin puhuminen ja muut vastaavat kömpelyydet olivat äänielokuville tunnusomaisia muutaman vuoden, jonka jälkeen valtaosa näistä huolestuneista huippuohjaajista oli itsekin vaivattomasti omaksunut äänen osaksi elokuvakerronnallista arsenaaliaan.

Äänen ja kuvan mahdollisuuksia kekseliäästi yhdistelemällä he loivat audiovisuaalisia kokonaisuuksia, jotka eivät mykkäelokuvan kieliopilla olisi koskaan olleet mahdollisia. Skeptikot voivat osoittaa epäilynsä vääräksi katsastamalla Fritz Langin M:n tai Carl Theodor Dreyerin Vampyrin.

Onko Hitchcockin 85 vuotta sitten ilmoille heittämästä kysymyksestä kuitenkin jälleen tullut ajankohtainen?

Itse en ainakaan kyennyt olemaan pohtimatta asiaa tämän vuoden alussa, kun kiemurtelin kaksi tuntia tylsyydestä tukahtuneena Tom McCarthyn Oscareita rohmunneen Spotlightin parissa. Mielestäni oli käsittämätöntä, kuinka joku pystyi vakavissaan puhumaan elokuvakerronnallisesti niin rutiininomaisesta teoksesta vuoden vaikuttavimpana elokuvana.

Sen lisäksi, että teos on propagandistinen fanfaari amerikkalaiselle journalismille aikana, jolloin Yhdysvaltain massamedian presidentinvaaleja koskeva uutisointi on ennennäkemättömän luokattomalla tasolla, ei elokuvassa ole yhtään hetkeä, jossa jokin elokuvataiteelle eksklusiivinen tehokeino liikuttaisi katsojaa tai saisi hänet tarkastelemaan teosta jostain uudesta näkökulmasta. Siinä ei ole yhtään muistettavaa leikkausta, kamera-ajoa tai kuvakompositiota.

Elokuvaa katsoessa voisi luulla McCarthyn luoneen teoksensa jonkun tusinaohjaajia monistavan elokuvakoulun sääntökirja kätösissään. Sen faktoja lateleva kliinisyys muistuttaa dramatiikaltaan niukkaa Wikipedia-artikkelia. Sen elokuvakielitaidottomuudestaan huolimatta saama ylistys on ansaitsemattomuudessaan verrattavissa siihen, että Shakespeare olisi julistettu neroksi tiivistettyään Othellon virkkeisiin: ”Iago ilkeä. Othello siksi mustasukkainen. Siksi Othello Desdemonan tappaa.”

Miksi Spotlightin kaltaisia antielokuvallisuuden perikuvia tehdään tänä päivänä niin paljon ja miksi ne keräävät niin suurta arvostusta? Myönnän kysymyksenasettelun olevan epäreilu. Kyseessähän ei ole mikään uusi ilmiö. Hollywoodin amerisentriset akatemiat ja pressiklubit ovat jaelleet pystejä elokuvakerronnallisesti laiskoille teoksille jo yli puoli vuosisataa.
Väitän kuitenkin televisiosarjojen renessanssin ja monipuolistuneiden elokuvankatsomistapojen olevan osasyyllisiä tähän kuvakerronnan rappioitumiseen. Pääosin dialogivetoiset ”laatusarjat” ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana tosissaan haastaneet suosiossa elokuvat audiovisuaalisena taidemuotona. Tämä on asettanut elokuvatuottajat vaikeaan asemaan. Seuratako television jalanjäljissä vai houkutellako ihmisiä teattereihin kokemuksilla, jotka eivät ole mahdollisia kotisohvalla?

Valitettavasti studiopohatat ovat päätyneet yhä enemmän ensimmäiseen ratkaisuun etenkin kypsempiä yleisöjä kosiskelevien elokuvien tapauksessa. Toisin kuin 1950-luvulla, jolloin esimerkiksi amerikkalaiset studiot vastasivat television asettamiin haasteisiin Cinemascope-laajakuvaformaatin kaltaisilla houkutuksilla, on konglomeraattipomojen nykyään tienestinsä maksimoidakseen huomioitava kaikki ne lukemattomat tavat, joilla elokuvia digiaikana kulutetaan.

Valtaosa elokuvien katselusta tapahtuu tänä päivänä elokuvateattereiden ulkopuolella. Pahimmat kerettiläiset hakevat elokuvallisia elämyksiä peräti älypuhelimiensa ruudulta. Lienee selvää, että se estetiikka, jonka avulla elokuva on tyypillisesti kyennyt erottautumaan vaikkapa teatterista kärsii tällaisessa katselussa. Tarkovskilainen kamera-ajo ei järisytä sielua ihan samalla tavalla, kun sen seuraaminen vaatisi suurennuslasia.

Tehdäkseen tablettituijottajien katselusta mahdollisimman vaivatonta, on elokuvaohjaajat painostettu mukautumaan estetiikkaan, josta nauttiminen on yhtä mieluisaa niin kotiteatterissa, läppärillä kuin iPhonellakin. Helpoin tie on ollut televisiokerronnan imitoiminen, sillä televisiosarjoja kulutetaan nimenomaan kaikilla näillä välineillä. Tämä on johtanut siihen, että juuri ne tehokeinot, jotka ovat tehneet elokuvasta uniikin taidemuodon, ovat käyneet jokseenkin käyttökelvottomiksi.

Ja tämä jos jokin on surullista. 2000-luvun kuluessa ihmisten suhde kuviin on entisestään arkipäiväistynyt. Periscopen ja videoblogien myötä lähes kaikista on tullut visuaalisia ”tarinankertojia.” Iltapäivälehdet ovat potkineet ammattikuvaajia pihalle ja täyttäneet aukeamansa lukijoiden potreteilla. Joidenkin silmissä sushirullia Instagramiin ikuistava kylämissi täyttää kuvataiteilijan kriteerit.

En sinänsä haluaisi parjata näiden ihmisten harrastelua – kyllähän meistä itse kukin tykkää välillä kaihomielisesti katsoa vaikkapa isäpapan innosta vapisevilla käsillä kuvattuja kotivideoita. Ongelma on vain siinä, että näiden amatöörien tekeleistä harvemmin välittyy se, mitä kuvat kykenevät parhaimmillaan tekemään: näyttämään meille sen, mitä emme kykene arjessamme näkemään.
Koska kuvataiteesta on tullut yhä enemmän pienien piirien taidetta, tulisi elokuvien vaalia kuvien voiman perintöä näinä jatkuvien visuaalisten virtojen aikana. Niiden tulisi mahdollistaa se, että kuvien voisi vielä naama pokkana sanoa kertovan enemmän kuin tuhannen sanan.

Vaikka etenkin länsimaisen elokuvan näkökulmasta tämä haave näyttäytyy tällä hetkellä kaukaa haetulta, on mielikuvituksettomuuden yössä onneksi havaittavissa muutama toivonkipinä. Artikkelin kirjoittamishetkellä pyörii Finnkinon levityksessä kaksi rajoja rikkovaa elokuvakerronnan opinnäytettä, jotka todistavat, että elokuva elää vielä 2000-luvullakin.

Laszlo Nemesin esikoisohjaus Son of Saul ja Terrence Malickin Knight of Cups ovat monumentaalisia visuaalisia voimannäytteitä. Ne ovat elokuvia, joiden maailmankuva ei rakennu ainoastaan siihen, mitä asioita ne kuvaavat, vaan myös siihen, miten ne kuvaavat asioita. Ne ovat elokuvia, joissa puhutun kielen rajat eivät ole maailman rajat.

Arkisto

Mieluummin irvokas ku arvokas – haastattelussa Paperi T

Karu, kevätsateen piiskaama Tokoinranta ja hyinen huhtikuu piirtävät raamit kiusalliselle kuvaustilanteelle. Paperi T:nä paremmin tunnettu Henri Pulkkinen on onnistuneesti huijattu kaatosateeseen kameran eteen toimittajan sinnikkään stalkkauksen ja sähköpostispämmäyksen seurauksena.

TEKSTI Adile Sevimli

Pulkkinen painelee kädet syvällä mustan bomber-takin taskuissa Eläintarhanlahden edustalla tympääntyneisyydeksi tulkitsemani ilme kasvoillaan. Omaakaan alkukankeutta ei helpota, että kuvaus täytyy hoitaa heti kättelyssä, joten testaan toimittajantaitojani viihdyttämällä Pulkkista väkinäisillä puujalkavitseillä suoriltaan kylmään veteen heittämisestä.

Asiatonta läppää leikkipuistossa kuvaamisesta heitetään yhteen ääneen. Vääriä tulkintoja Paperi T:n soolodebyytistä Malarian pelko on tehty muun muassa Tapa-kappaleen lyriikoista: ”Lukiotytöissä se rakasti sitä, et vaik se vanheni, ne pysy samanikäsinä”. Ehkä Pulkkisella on yhtä huono huumorintaju kuin itselläni.

Katselen kauhistuneena vuoroin kelloa, vuoroin kuvattavaa. Kuinkahan kiireinen on Suomen virallisen listan kärjessä keikkunut, kaksi Emmaa ja Teosto-palkinnon plakkariinsa lunastanut artisti? Kuvaus käy onnekseni kivuttomasti ja pelastan Pulkkisen pian inhorealismia tihkuvasta tilanteesta Juttutuvan nukkuvaan nurkkaan. Hän kertoo varanneensa tuokiollemme tunnin verran aikaa, ja LP:n halkaisijan mittaan suurenneet silmäni skrätsäävät ympyrää – täältä ei muuten tunnissa kotiin selvitä! Ilmoitan suorapuheisena pitämälleni Pulkkiselle sen suurempia sokeroimatta, että voitelu loppuu nyt ja käyn asiaan.

Haastattelun tarkoituksena on selvittää, millaisen kehityskaaren Suomen räp-kulttuuri on lähihistoriassa käynyt ja mikä merkitys on ollut muun muassa Paavoharjun, Khidin ja Ruger Hauerin kanssa synkistä sävyistä ponnistaneen Paperi T:n sooloalbumilla niin omassa skenessään kuin laajemmassakin yhteiskunnallisessa kontekstissa. Rajoja rikkova runoilija joutuu seuraavaksi selvittämään, millaista todellisuutta tuottaa oma sekä ympäröivä kieli, lyriikka, tyyli ja terminologia.

Huonommin suomiräpin skeneä tuntevalle sen maailma voi näyttäytyä maneerisena machoiluna. Pulkkisen vastikään vuoden täyttänyt sooloesikoinen Malarian pelko oli allekirjoittaneelle ensimmäinen kosketus suomiräppiin Asan Avain-aikojen jälkeen, mikä sai ymmärtämään, ettei kyseinen kulttuuri koostu vain naistenalistamisesta ja uhosta. Paljastan tietämättömyyteni Pulkkiselle.

”Jos jotain hyvää pitää löytää siitä, että oma pärstä on nostettu parrasvaloihin, niin tämä on se syy. On hienoa kuulla pystyneensä muuttamaan ihmisten mielikuvaa siitä, mitä suomalainen räp-musiikki kokonaisuudessaan sisältää.”

Suomalaisen räp-skenen geneerisyydestä puhuttaessa Pulkkinen kertoo tarkastelleensa tuota maailmaa aina ulkopuolisen silmin. ”Tiedän musiikkibisneksestä ihmisiä, jotka elävät vain omalle genrelleen, vaikka tärkeää olisi pystyä näkemään asioita myös omasta jutustaan irrotettuna. Silloin huomaa, kuinka suuri osa kaikesta möyhötyksestä oman kuplan sisällä on absurdia ja huvittavaa. Mutta kyllä tässä skenessä tapahtuu Suomessa mielenkiintoisia juttuja, etenkin tuotantopuolella. Siinä mielessä me ollaan hyvissä käsissä.”

Tuotantopuolen vahvuus on Pulkkisen mukaan siinä, että nuoret tekijät harrastavat paljon sen sijaan, että rajoittaisivat resurssinsa yhteen mielenkiinnonkohteeseen. Fokuksen laajentuessa tuottamisesta konemusiikin tekemiseen tai kitaran soittamiseen rockbändissä oppii ilmaisemaan luovuuttaan moninaisemmin. Tällä tavoin voidaan rikkoa perinteisiä kaavoja tehdä musiikkia. Myös itse lunastetut Teosto- ja Emma-palkinnot symboloivat Pulkkiselle uudistumiskykyistä ja monimuotoista musiikkibisnestä. ”Pystien voittamisessa ei ole tärkeää, että mä vien jonkun patsaan kotiin. Todellinen arvo on siinä, että se vakavoittaa yleistä käsitystä suomalaisesta räpistä varteenotettavana musiikin lajina ja osoittaa, ettei menestymiseen vaadita perinteistä suomiräp-soundia.”

Vuolaasti kysymyksiini vastaileva Pulkkinen saa minut miettimään, oliko tulkintani tämän tylsistyneisyydestä sittenkään oikea. Välittömältä vaikuttava, julkisuudesta piittaamaton Pulkkinen puhuu pinnallisuuksia pölisemättä. Vaadin selvennystä siihen, mitä on perinteinen suomiräp-soundi ja eikö tuota sanataiteen lajia ole aiemmin otettu vakavasti.

”Nykyään räpin kuunteleminen on ihan standardia – jengi käy keikoilla ja listojen kärjessä kuullaan Kendrick Lamaria ja Drakea. 2000-luvun alussa suomalaisen räpin kuuntelu miellettiin cooleissa piireissä kuitenkin vielä lökäpöksyjen leikkimiseksi, mitä se suurimmaksi osaksi olikin”, Pulkkinen nauraa. “Kyllä mä sen tiedostin, ja mietin, että olinpa siististi ‘oman juttuni’ valinnut.”

Asan vuonna 2008 lunastama Teosto-palkinto oli Pulkkisen mukaan ensimmäinen ulkopuolelta tunnustettu räpmusiikin meriitti Suomessa. Vitsailu reilun vuosikymmenen takaisesta musiikkimaailmasta yltyy entisestään: “Etkö muka muista kuulleesi 2000-luvun alkupuolella räppäreiden radiohaastatteluja, joissa toimittajat aloittavat lähetyksen tyylillä ‘joujoujou, mäpäs räppään nyt tässä’. Ei kukaan rokkaria haastatellessaan heittänyt alkuun, että ‘yeeeeah, ärrr, rock ’n’ roll!’” Tämä demonstraatio toimittajien naurettavuudesta ärinöineen ja käsimerkkeineen olisi ehdottomasti pitänyt videoida Groteskin nettilehteä varten. Tallennan tähtihetken verkkokalvoilleni ainiaaksi.

Vaikka rap on kehittynyt lökäpöksyjen leikkimisestä paljon, löytyy laajasta valikoimasta paljon kertakäyttökamaa. “Räp on musiikkigenre, jossa sanoja voi riittää yhdessä biisissä yhtä paljon, kuin pop-genressä kokonaisessa levyssä. Siksi onkin absurdia, että suuri osa tästä musiikista on banaalia, yksinkertaistettua ja auttamattoman tyhmää. Räppäreiden pitäisi periaatteessa edustaa taitavinta kielenkäyttöä ja suuria ajatuksia, mutta todellisuudessa moni ei osaa edes yhdyssanoja. Liian usein kuulee, ettei jengi kuuntele räppiä, koska mieltää sen yksipuoliseksi tai dorkaksi.”

Kuten mainittua, ei valtavirtaräpin terminologia ollut vakuuttanut tämän tekstin kirjoittajaa. Oletettavasti listahittiräpillekin kuitenkin löytyy tilaajansa, ja Pulkkisen arvelema syy sen saamalle suosiolle on, että ihmiset saavat hiteistä hyvän fiiliksen. Motivaatio massatuotannon tekemiselle ei ole esiintyjän epärealistinen oletus oman lyriikan runollisesta arvosta. ”Pinnalle päästäessä kutkuttavaa on tulla kaikkien tuntemaksi. Monilla on tarve tehdä itsestäänselvää musiikkia ja tulla näin kaikkien tiedostamaksi. Tärkeintä silloin on ilmaista musiikillaan niin selkeä emootio, että suurin osa ihmisistä – olipa kyseessä sitten metsuri, liikemies tai lääkäri – löytää sen.”

Jos suomalainen sanataide kiinnostaa, on suomiräp kuitenkin herkullisimpia tarjottimia, jolta kielellisiä sutjautuksia voi nauttia. Hyvän musiikin mittari on Pulkkisen mielestä tuoda tuolle alustalle jotain, mitä siltä ei sillä hetkellä voi poimia. Olipa taiteenlaji mikä hyvänsä, tulee siihen pystyä tuomaan jotain uutta. “Ei välttämättä kokonaista gimmickiä tai kulmaa, vaan lisätä jotain valtavirrasta poikkeavaa.”

Pulkkinen ei kuitenkaan koe tarvetta tyrkyttää omaa nicheään joka paikkaan. Emma-gaalan TV-lähetyksen jälkeinen somesfääri oli hyvä herätys hänen mukaansa myös artistille itselleen. ”Hashtagilla Paperi T kirjoitettiin twiittejä, joiden sisältö oli pähkinänkuoressaan, että ’kuka vittu tää jätkä edes on?’ Silloin tajusin, että viittaukset ranskalaisista taideleffoista eivät tule kiinnostamaan suurta osaa suomalaisista”, elokuvista ilmaisuunsa polttoainetta tankkaava artisti kertoo. “Eikä se haittaa ollenkaan, heille on muuta sisältöä tarjolla.”

Olipa markkinarako Malarian pelolle mikä hyvänsä, kultaa myynyt multi-ilmiö upposi niin akateemiselle väelle, nuorille, vanhoille, räpistä pahemmin piittaamattomille posthipstereille kuin genreä jo aiemmin kuunnelleillekin. Suosion kautta julkisuutta saanut artisti on päässyt vaikuttamaan joko tiedostaen tai tiedostamattaan suureen yleisöön. Muistelen mielessäni vastikään vastaantullutta kuvaa, jossa Pulkkinen poseeraa silmät puoliummessa käsissään HeForShe-kampanjan sloganilla varustettu paperiarkki.

Malarian pelon kertoja on kärsivä mies, ei uhoava onnistuja, joka taluttaa konttaavia naisia kaulapannasta. Ehkä artisti on tietoisesti halunnut muokata muotteja, jotka puristavat kasaan niin miehiä, naisia, kuin kaikkia valmiisiin kehyksiin kuulumattomia. ”En koe keksineeni pyörää uudestaan. Pikemminkin tein jotain, mikä edustaa muuta kuin machokulttuuria.”

Haluaisin väen vängällä löytää tietoisesti kylvetyn yhteiskunnallisen aspektin levyltä, ja päädyn paljastamaan tulkintani koko musiikkibisneksen muuttavasta teoksesta, joka rikkoo sukupuolirooleja, murtaa myyttejä menestymisestä ja nostaa takaisin tietoisuuteen surulliset, syrjäytyvät miehet. Pulkkinen kuitenkin haastaa takaisin: “Itse näen kertojan olevan androgyyni, jonka sukupuolella ei ole mitään tekemistä levyllä läpikäytävien tunteiden kanssa. En ole mikään miehisyyden hengellistymä.”

Maailma, jossa nainen ei ole samassa asemassa miehen kanssa, on juurtunut myös musiikkibisnekseen, ja Pulkkinen myöntää tuon epäkohdan korostuvan etenkin räpkulttuurin ongelmallisessa naiskuvassa. Hän kertoo kuitenkin ihmettelevänsä kaksinaismoraalia, joka räp-kulttuurin kohtaamassa kritiikissä ilmenee. Malarian pelon on väitetty edustavan naisvihaa, koska siitä puuttuu naisnäkökulma. Samaan aikaan listojen kärjessä soi nuoren sukupolven kovasti kuluttamat kappaleet, joissa todellista naisvihaa ei edes piilotella, vaan veisut kohtaavat hiljaisen hyväksynnän, koska objektisoiva kieli ja kuva kuuluu genren alkuperäisenä pidettyyn tyyliin ja terminologiaan.

Nauramme absurdille ajatukselle siitä, millainen paskamyrsky ilmoille olisi noussut, mikäli Pulkkinen olisi valkoisena kolmikymppisenä miehenä astellut estradille kertomaan, miltä naisista tuntuu olla naisia. ”On huvittavaa, että parisuhteen loppumisesta ja negatiivisista asioista avautuminen kulminoidaan naisvihaksi.” Paradoksaalista Pulkkisen mielestä onkin, että siellä, missä pinttyneiden sukupuoliroolien ongelmaa koitetaan käsitellä, nähdään yritys vääränlaisena. Siellä missä naisviha ja naisten alistaminen taas voidaan nähdä selkeästi, annetaan asian olla.

Korostan, kuinka positiivisesti yllättynyt olin tajutessani, että räp-musiikilla voi saavuttaa suurta suosiota kertomalla elämästä miehenä, joka on rikki ja riutuva naisen vuoksi. Haastateltava ei kuitenkaan ensi alkuun innostu: ”Eikö sellaisia miehiä sun mielestä sitten ole?”

Nimenomaan on, mutta näkyvätkö he tai näytetäänkö heitä? Onko heitä Pulkkisen mielestä juuri populaarikulttuurissa tarpeeksi? “Me eletään ajassa, jossa voittajat ja onnistujat kertovat, kuinka kaikki on itsestä kiinni. Omalla panoksella voi päästä pitkälle, mutta mikäli vastoinkäymisiä sattuu enemmän, johtuu se ihmisen henkilökohtaisesta heikkoudesta.” Mikäli epäonnistumisia käsitellään, se tapahtuu Pulkkisen mukaan kannustamisen kautta. Instagramin tsemppikuvatilit eivät kuitenkaan kerro, mistä takaiskut johtuvat tai miten niitä ennaltaehkäistään.

Poliittisella taiteella Pulkkinen ei tahdo pelata Besserwisseriä. “‘Totuuksien’ osoittaminen ei kiinnosta mua. Teen mieluummin musiikkia, jolla pyrin tuomaan esille negatiiviset puolet maailmasta niin, että voisimme nähdä, mistä ongelmat kumpuavat. Malarian pelko käsittelee yksittäisen ihmisen eroamista ja elämänkriisiä, suurta kompastuskiveä. Yritän ymmärtää yksilön käymää matkaa.”

Henri Pulkkinen on taiteilija, ei poliitikko tai yhteiskuntakriitikko. Voisin päätellä kysymättäkin, ettei & Hendricksin toinen säe ‘Onks mestaa missä tytöt olis sievii ja Hendricks olis halpaa’ ole artistin kanta alkoholiveroon. ”No ei”, Pulkkinen nauraa, ”mutta jos sitä jatkaisi että ‘Virossa on sellasia baareja’ niin olisihan se sitten voinut olla…”

Väitän Pulkkisen pitävän itseään poikkeavana artistina. Mist’ nää räppärit puhuu / en osaa enää samaistua niihin, sekä Galis tekee hittei / Heikki tekee hittei / Mä vielki dokaan baaris omii litteit yhdessä säkeiden Mä en oo tefloneis / Ja mä en oo teflonist kanssa ovat sooloalbumin todisteita tästä. Ulkopuolisena itseään pienestä asti pitänyt Pulkkinen ei kuitenkaan halua tavoitella erilaisuutta itseisarvona. Erilaisuus ei hänen mukaansa myöskään automaattisesti tarkoita parempaa. ”Ajatus siitä, että aina pitää olla muita parempi, edustaa perinteistä räppiuhoa ja kertoo skenen kilpailukeskeisyydestä. Tällaisena en itse haluaisi nähdä kyseistä musiikkigenreä. Vaikka ymmärrän isottelua, ja nautin siitä joskus itsekin, ei se enää tässä iässä ole mielenkiintoista.”

Kuinka paljon musiikkiin sitten mahtuu uhoa tai viihdykettä? ”Riippuu, mitä kuunteluhetkellä haluaa kokea. Uhollekin on tässä genressä oma paikkansa.” Pulkkinen personifikoi musiikkia: “Räp on vähän kuin Smackdownia: se on viihdyttävää, siinä on hahmoja, suurin osa niistä on idiootteja ja sitten voi seurata mitä kentällä sähelletään. Kyse on viihteestä, joka pitää ottaa hirveän vakavasti, muttei liian vakavasti.”

Tärkeää omassa tekemisessä Pulkkiselle on uudistumiskyky. Utopistisessa musiikkibisneksessä räpistä ei tarvitsisikaan puhua skenenä vaan musiikkina, jota ihmiset tekevät. “Mulla ei ole mitään tarvetta varjella jotain hiphopin aitoutta. Monet siisteistä jutuista syntyy sen jälkeen, kun pystyy vapautumaan genrerajoista. Vaikka nyt puhutaankin paljon rodullistamisesta ja siitä, miten valkoinen keskiluokka ottaa haltuun alakulttuurit raiskaten ne turvallisiksi ja tyhjiksi.”

Pulkkisen itsensä mukaan kulttuurien sekoittuminen kuuluu niiden luonnolliseen kehityskaareen. Genrerajat paukkuvat myös Paperi T:n omassa tuotannossa, joka tunnetaan elokuva-referenssiensä lisäksi kuvataide-, musiikki- ja kirjallisuusviitteistään.

Vastaanottavaiseksi ja laiskaksi luonteeksi itseään karikatyrisoiva mies kertoo, että taide on hänelle luontevin tapa käsitellä maailmaa ja omia tunteitaan. Mitä ikinä kukakin Thunder Roadin innoittamana karkuun ajaakaan, Pulkkinen kokee helpoimmaksi tavaksi tehdä selkoa ajatuksistaan osoittamalla, että ‘just niin kuin Bruce sanoi’.

Kulttuurinkulutus on artistille tärkeää myös ammatinvalinnan takia. Paljon Pulkkisen tuotannossa puhuttanut namedroppailu on keino tuoda esille vaikeita asioita. Kuten niin monelle muullekin, taiteen omakohtainen tulkinta auttaa käsittelemään oman elämän lukkoja.

Bob Dylanin Visions of Johanna on mun mielestä parhaiten kirjoitettuja lauluja maailmassa. Tuo tekstillinen maalaus todistaa, kuinka laululyriikka voi vastata maalaustaidetta. Mä en ymmärrä vittuakaan, mitä siinä biisissä tapahtuu, mutta mulla on oma mielikuvani siitä. Enkä mä ikinä pyytäisi Dylania niitä tapahtumia selittämään, vaikka se istuisi nyt tuossa vieressä, koska se on tuskin tarkoittanut laulua ymmärrettäväksi sillä tavalla kuin itse sitä tulkitsen.” Maalaus menisi vain pilalle.

Kirjallisuudesta Pulkkinen etsii mielenkiintoista tapaa kirjoittaa. Maailman hienoimpiin asioihin lukeutuvaa täydellistä lausetta metsästävä Pulkkinen antaa esimerkin tällaisesta taianomaisesta tekstinpätkästä: Thomas Pynchonin liki tuhatsivuisen Gravity’s Rainbow’n aloituslause – A screaming comes across the sky -riitti vakuuttamaan Pulkkisen koko kompleksisesta kirjasta. ”Tarina on mielestäni kirjojen epämielenkiintoisinta antia. Mulle on ihan sama, mistä kirja kertoo. Tärkeää on miten se kertoo.”

Oletan Pulkkisen siis lukevan kotona ainakin Hemingwaytä. ”Sitä muun muassa”, Pulkkinen naurahtaa jälleen. ”Ei mua The Sun Also Rises koukuta sen takia, että mua kiinnostaisi härkätaistelu. Hienoa on, että kun kirjassa istutaan dokaamassa ja katsotaan härkätaistelua, se fiilis välittyy ja tunnen tajuavani jotain siitä maailmasta. Mielenkiintoista on pystyä ymmärtämään asioita, jotka eivät muuten kosketa omaa elämää jonkun toisen kertoman kautta.”

Kirjallisuudesta hengittävän artistin olettaisi huolestuvan diginatiivi-nuorten passivoitumisesta iPadiensä äärelle. Radio Helsingillä työskentelevä medianomitaustainen Pulkkinen haastatteli vastikään Mikko Toiviaista Pojatkin lukee –kampanjasta. Eivätkö nuoret enää lue?

”Mä vähän haastoin Toiviaisen näkemystä siitä, että olisi tärkeää, että kaikki lukevat. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta ja hakeutuvat sen luo. Mutta jos joku teinipoika saa käsiinsä Zlatanin elämäkerran, niin innostuuko se myöhemmin Rimbaudin runoista? Nykymaailmassa on niin paljon kaikkea muutakin, mihin uppoutua.”

Lukijoiden, kuten radiolähetyksen kuuntelijoidenkin järkytykseksi Pulkkinen kertoo, ettei näe hittikirjoista olevan juurikaan hyötyä. Hän myöntää möläyttäneensä radiossa esimerkiksi Harry Potter -sarjan olevan kauheinta, mitä kirjallisuudelle on koskaan tapahtunut. “Siinä vaiheessa se haastattelu meni huonoksi ja ihmiset alkoivat kauhistella, miten voin sanoa jotain noin ignoranttia.”

Taikamaailman sankarit saati urheilijaelämäkerrat eivät edusta Pulkkiselle kaunokirjallisuutta. Vaikka mies myöntääkin lopulta, että lukeminen on aina askel positiiviseen suuntaan, suhtautuu hän porttiteoriaan toisenlaisen kirjan käteen nappaamisesta kyynisesti: “Sama asia on väittää, että hittiräppärin suosio tekee hyvää koko skenelle, koska yleisö voi löytää yhden artistin avulla laajemmalta kyseisestä genrestä vaihtoehtoista sisältöä. En tiedä uskonko tuohon minkään taiteenlajin kohdalla.”

Pohdimme vielä lyhyesti puhuvien päiden suosiota nuorten uutena informaatiokanavana. Pulkkinen toteaa, että jos Häräntappoaseesta ja vlogeista olisi nuorena pitänyt valita, niin ei hänkään välttämattä kyseistä ”suomiklassikkoa” olisi lukenut.

Menneen romantisointi ja kukkahattutäteily nuorten passivoitumisen suhteen ei kuitenkaan ole täysin aiheetonta Pulkkisenkaan mielestä. Pojatkin lukee -kampanja on osittain myös vastaisku asenteelle, jossa lukemista pidetään nolona. Pulkkinen itse ei ole kohdannut nuoruudessaan ennakkoluuloja lukuharrastuksensa suhteen. Hän kuittaa huumorilla aikuisiällä piirtyneen julkisen profiilin Porvoossa kulttuurinörtteilleestä pikku-Henkasta, joka luki kotona muiden pelatessa ulkona jääkiekkoa. Tarjottua mahdollisuutta rikkoa nörttistatus tässä ja nyt hän ei näe tarpeelliseksi.

”Teininä kyllä sanottiin, että ‘hemmetti kun Pulkkinen on aina tuollainen vastarannan kiiski’. Vallinnut mielipide oli, ettei nuori Henri pitänyt koskaan mistään. ”Vastasin aina, että päinvastoin: pidän niin paljon niin monesta asiasta, ettei mulla ole minkäänlaista mielenkiintoa haaskata aikaani asioihin, jotka mua ei innosta.” Olipa kyseessä sitten uusi toimintaleffa tai mikä tahansa populaarikulttuurin pintatrendi, Pulkkisen mieltymykset ovat selkeästi erotettavissa massatuotannosta.

Tästä syystä elitistiksi leimattua artistia ahdistaa, kuinka nykypäivänä sivistys, koulutus ja asioista tietäminen nähdään pätemisenä ja pröystäilynä. “Musiikkimaailman puolella huudellaan, että ‘olen mäkin joskus lukenut kirjan, ei sitä tarvitse kenenkään naamalle tulla tunkemaan’. Miten joku voi loukkaantua siitä, että mua kiinnostaa joku kirja?”

Pulkkista inhottaa ignooranttiuden ja antisivistyksen kukkiva renessanssi. ‘Kaiken maailman dosentit tulevat kertomaan’ on kuittaus asiantuntijoiden lausunnoille, joiden sijasta ihmiset kuuntelevat populistisia poliitikkoja tai muuten esille päästettyjä puupäitä. Julkisessa keskustelussa idiotismi on standardi, mikä pakottaa Pulkkisen päätä, mutta monelle muulle näyttäytyy normaalina. Ihmiset julkaisevat, jakavat ja lukevat klikkiotsikoista kopioituja aivo-oksennuksia ja mieltävät mielenkiintoiseksi muun muassa tositelevision. Sananvapauden väärintulkitsemisen varjolla voi sylkeä mitä mielen päältä kielelle juolahtaa, vailla sanktioita.

Onko kieli kokenut inflaation? ”Pikemminkin on kyse tiedosta. Asiantuntijuudella ei tunnu olevan mitään arvoa, vaan sitä pidetään elitisminä. Kieli sen sijaan on kovassa käytössä, ja kuka vaan voi huudella mitä tahansa, saaden sanomisilleen vieläpä tilaa. Mielestäni asiattomilta huutelijoilta saisi leikata kielet poikki”, Pulkkinen ärähtää, mutta nauraa päälle.

Vakavoiduttuamme jälleen pohdimme, miksi ennen pikkuporukoissaan jupisseet, rasisti-kusipäiksikin haukutut, hatarapohjaiset huutelijat pääsevät parhaalle palstatilalle. “Iljettävää, että me eletään yhtäkkiä yhteiskunnassa, jossa isojen mediatalojen halu luoda klikkiotsikoita ajaa meidät tilanteeseen, jossa lehtijuttuja tehdään ihmisistä, joilla ei ole keskusteluun mitään rakentavaa lisättävää. Samoja lehtijuttuja myös jaetaan Facebookissa, Twitterissä ja muualla sosiaalisessa mediassa, vaikka ne pitäisi ohittaa.” Pulkkisen mukaan klikkiotsikoita ei tehtäisi, ellei niille olisi selkeää tilausta. “Elämme aikaa, jossa sivistymättömyyttä ihannoidaan. Se on ahdistavaa.”

Pulkkinen muistelee, kuinka ennen vain harvat portinvartijat pääsivät ääneen. “Muistan nuoruudestani, kuinka suuren vaikutuksen tekivät esimerkiksi elokuva-alan asiantuntijat Peter von Bagh ja Jörn Donner. Tuli sellainen olo, että tällainen intellektuellismi on siistiä, kun televisiossa puhuvat ihmiset, joilla on asioista spesifiä tietoa. Nykyään framille pääsee mutu-tuntumalla.”

Massamusiikin kieli köyhtyy siinä missä muukin populaarikulttuuri suunnataan jo tehdessä kertakäyttöiseksi. Artistit kokevat kovaa painetta julkaista uutta musiikkia, koska kulutettavaa sisältöä on tarjolla niin paljon ja helposti, että ulos tullut materiaali unohdetaan hetkessä ja siirrytään seuraavaan. Väittämä kuuluu, että albumi on kuollut. Pulkkinen kuitenkin taistelee pitkäsoittojen puolesta ja uskoo niille olevan tilausta. Levyt, joita Pulkkinen on ollut tekemässä, ovat kaikki kokonaisuuksia. “Albumin 10 biisiä ovat yhdessä enemmän, kuin yksinään.”

Levyt ovat ohjaajanurasta haaveilleen Pulkkisen tapa tehdä elokuvia. Juuri Ruger Hauerin kanssa uunituoreen Mature-albumin julkaissut artisti konstruoi jo päässään seuraavan soololevyn tematiikkaa. Ideoita riittää, mutta ongelma on niiden toteuttaminen. ”Mun unelma-ammatti on ideoija, joka heittelee hyville muusikoille albumeiden aiheita ja biisien nimiä. Sitten ne taitavat tyypit toteuttaisivat ne käytännössä.”

Myös suuri sanataiteilija Paperi T siis kamppailee hyvien onelinereiden liittämisessä kontekstiin? ”Totta kai, se on se todellinen duuni. Writer’s block on huvittava käsite, sillä koko elämä on yhtä writer’s blockia, kunnes jostain syystä se solmu hetkellisesti aukeaa. Yleensä yksi lause tai sana kerrallaan.”

Spekulaatioita paineista uuden levyn tekemisessä on kuultu paljon, mutta Pulkkinen oikaisee samanlaisen stressin vaivanneen jo Malarian pelkoa tehdessä. “Pelkäsin, että eihän kukaan halua kuunnella tällaista vaivaannuttavaa, kornia musaa.”

Pulkkinen haluaa kulkea pelkoa kohti seuraavassakin projektissaan. Tärkeää on haastaa itseään ja tunnistaa toimivat maneerinsa sekä osata luopua toimimattomista. “Mulla on sellainen tunne, että pitää mennä sitä kohti mikä stressaa ja ahdistaa. Ensi levyllä haluan dropata sitä Maturellakin kuultua kylmää, ulkopuolisen kertojan roolia ja fronttia mahdollisimman paljon pois. Todennäköisesti seuraavastakin tulee ihan vitun ikävä levy.”

Uusiutumishaluinen ja -kykyinen Paperi T voi olla Suomen musiikkitarjonnan tulevaisuuden outolintu, Morrissey tai Bowie. Pulkkinen ei halua jäädä loukkoon yhteen määrittelevään lokeroon, mutta tulee todennäköisesti säilymään synkkänä ja vaikeana hahmona tulevaisuudessakin. ”Mukavuus ja helppous ei ole mielenkiintoista. Mutta en mä sitä sillä ikävällä tarkoittanut. Ensi levyllä aion olla puhtaampi. Herkempi.”

Arkisto

Erään maan armoilla – haastattelussa Jussi Parviainen

”When I fall into the abyss, I go straight into it, head down and heels up, and I’m even pleased that I’m falling in such
a humiliating position. I find it beautiful.”
Fjodor Dostojevski, Karamazovin veljekset (1880)

TEKSTI Juho Valta KUVAT Jaakko Suomalainen

Istun Café Engelin tunkkaisessa nurkkapöydässä. Hypistelen lievästi tutisevissa käsissäni ruttuista paperia, jolle olen edellisillan hermokaljojen aiheuttamassa tokkurassa kömpelösti muotoillut toistakymmentä kysymystä. Määräni on hetken päästä esittää ne kotimaan taidetaivaan ehkä pahamaineisimmalle henkilölle – Jussi Parviaiselle. Miehelle, jonka nimen mainitsemista seuraa aina hetki, jolloin monitaiteilijan mediaesiintymisistä pöyristynyt henkilö resitoi rykelmän niitä kunnianimikkeitä, joita Parviainen on vaiherikkaiden vuosikymmenten kuluessa itselleen kerännyt.

”Narsisti”, ”hullu”, ”kusipää”, ”naistenvihaaja”, ”paskanheittäjä”. Lista on pitkä ja sisällöltään karski.

Ehdin odotellessani arvuuttelemaan hyvän tovin sitä, millaisen Parviaisen saan pian kuulusteltavakseni. Mediaperformansseilta haiskahtavista muodonmuutoksistaan tunnettu Parviainen on esiintynyt näkemissäni haastatteluissa niin panojutuilla kerskailevana keikarina, poissaolevasti rahahuolistaan mumisevana hampuusina kuin vangitsevasti maailmankatsomustaan avaavana älykkönä. Urbaanilegendojen mukaan kaltaiseni kimittävät kukkakeppitoimittajat eivät ole aina selviytyneet herran grillaamisesta naarmuitta. Toivon siis hartaasti kohtaavani edellä mainitsemistani Jusseista viimeisimmän.

Kauhuskenaarioiden kehittelyni keskeytyy, kun siisteihin, mutta varsin huomiota herättämättömiin kuteisiin sonnustautunut Parviainen pamahtaa kantakuppilaansa prikulleen sovittuun aikaan. Ehdimme hädin tuskin sanoa edes käsipäivää, kun Parviainen jo ehdottaa siirtymistä hänen vakiopöytäänsä, josta voi ihastella Senaatintorilla loistavaa Tuomiokirkkoa. Yritys vaikuttaa toivottomalta, sillä kahvila on aivan täynnä. Hipsin kuitenkin kaulahuiviini kompuroiden jo päättäväisesti peremmälle tarpovan Parviaisen perässä.

Ja kappas kummaa! Leveäharteisen Parviaisen ei tarvitse tähystellä ympärilleen minuuttia kauemmin, kunnes pankinjohtajalta näyttävä herrasmies on kurlannut konjakkilasinsa tyhjäksi ja koikkelehtinut kumarrellen pois kuppilan paraatipaikalta. Parviainen on ottanut tilan haltuunsa pelkällä läsnäolollaan.

Istumme alas ja saan takellellen kysytyksi korkeintaan puolet ensimmäisestä kysymyksestäni, kun Parviainen on jo yltynyt luovan vimman vallassa intohimoiseen ja anekdoottien täyttämään monologiin. Kymmenen minuutin kuluessa olen saanut tietoiskun kohtaamispaikkamme karusta esihistoriasta, syväanalyysin Senaatintorilla pönöttävän Tsaari Aleksanteri II:n elekielestä ja pikaluennon siitä, miten filosofien siirtymä strukturalismista poststrukturalismiin vaikutti tarinankertojien tapaan suhtautua henkilöhahmoihinsa.

Helvetti! Tästähän taitaa tulla jotain.

VAPAAMUOTOISESTI soljuvan rupattelun lomassa muistan, että haastattelukin olisi tehtävä. Alamme ranskalaisia naturalisteja ylistettyämme viimein käsitellä Parviaisen uraa ja etenkin hänen läpimurtoaan.

”Mä olin aina kokenut olevani jotain muuta”, tunnustaa läpi teini-ikänsä Kuhmon kirjastossa klassikoita kuluttanut Parviainen. Taiteilijasieluille ominaisella tavalla Parviaisella oli riipivä tarve tulla joksikin. Siinä missä monet muut teatterikorkeakoululaiset suhtautuivat kouluun turvallisena harjoitusvaiheena ennen näyttämölle nousemista, alkoi suorituskeskeinen Parviainen miltei välittömästi työstää ensimmäisiä teoksiaan. ”Mä en kokenu teatterikorkeakoulua minään yritysvaiheena, jonka jälkeen vasta tehtäisiin. Koulu oli hyvä paikka, jossa tehdä”, hän muistelee. Huvittuneena hän myöntää suorastaan valmistautuneensa läpimurtoon mielensä sopukoissa.

Alter egojen kautta sielunelämäänsä kuvanneiden kirjailijoiden inspiroimana parikymppinen Parviainen ryhtyi rakentamaan omaa sivupersoonaansa ja kirjoittamaan itselleen ”fiktiivistä historiaa”. Omien kokemusten kollaasina syntyi Juska Paarma – mitättömyyden tunteen kanssa tuskaileva hurskas maalaispoika, jolla oli pakkomielle bodata itsensä Michelangelon Daavid-patsaan ruumiillistumaksi.

Läpimurrosta haaveileminen ei osoittautunut turhaksi. ”Diletantti”, ”Jumalan rakastaja” ja ”Valtakunta” näytelmien muodostama Juska Paarma –trilogia valloitti kasariyleisöjen sydämet, jotka olivat vielä sopeutumassa vuosikymmenen vaihteessa Suomeen rantautuneeseen ”joksikin tulemisen” –kulttuuriin. Alter egonsa tuhoisaa narsismia kritisoivilla teoksillaan Parviainen lunasti parissa vuodessa paikkansa kotimaisen teatteritaiteen suurimpana lupauksena.

Juska Paarma -buumi ei rajoittunut kotimaahan: ulkomaalaiset kriitikot puhuivat Parviaisesta milloin Dostojevskin toisena tulemisena, milloin Rainer Werner Fassbinderin manttelinperijänä. Kaavoihin kangistuneen kotimaisen teatterin täysremontin tehtäväkseen ottanut Jouko Turkka vakuuttui Parviaisen potentiaalista niin vahvasti, että kutsui hänet tutkaparikseen Teatterikorkeakouluun.

Menestystarinan sinetöi Seura-lehden äänestys, jossa suosituimpia suomalaisia pantiin järjestykseen. Keke Rosberg sai tyytyä palkintopallin nurkkapaikkaan ja Mauno Koivisto myöntymään vaalitappioon Parviaisen kavutessa katajaisen kansamme kukkulan kuninkaaksi. Jehovan todistajien raamattupiirien entisestä vakiokasvosta oli hetkessä tullut koko kansan Juska, joka köllötti Burt Reynoldsin ikonisten nakukuvien hengessä valtakuntansa lehtien kansissa luksusmersun nokkapellillä.

Parviainen kuitenkin muistuttaa, ettei tähteys ollut koskaan hänen ensisijainen tavoitteensa. ”Joksikin tuleminen on vain yksi dimensio elämässä. Asioiden ymmärtäminen on aivan toinen asia.” Hän ei missään nimessä vähättele ensimmäisiä teoksiaan, mutta toteaa, kuinka ”jokainen joksikin tullut pitää tärkeinä aivan muita töitä kuin niitä, joilla läpimurto on tehty.” Läpimurtoteoksissa piilee se vaara, että taiteilija jää toimittajien tekaiseman huuman vangiksi, eikä koskaan toivu siitä, kun mediamania lakkaa.

JA PARVIAISEN TAPAUKSESSAHAN se lakkasi.

Herkuleellista voittoputkea muistuttanut onnistumisten sarja oli liian hyvää ollakseen totta, ja Parviainen syöksyi hetkessä pollasta nollaan.

Tammikuun 17. vuonna 1987 Parviaisen oppilaista koostuva nelikko otti pikajunan pohjoiseen, mukanaan muutama litra aamukakkaa ja jokunen vaahtosammutin. Matkatavarat pantiin jo samaisena iltana kovaan käyttöön, kun Jumalan teatteriksi itsensä tituleerannut avantgardistien kvartetti vaahtokylvetti ja lingotti paskaa pahaa-aavistamattoman oululaisyleisön niskaan.

Seurasi valtava kansallinen ajojahti, jossa Parviaisen opetuslapset julistettiin valtakunnan ykkösvihollisiksi. Peräti ministeritasolla kuulutettiin näyttämötaiteiden ”normalisaation” ja Teatterikorkeakoulun ”erään linjan” eliminoimisen perään. Ikekanervamaisilla kiertoilmaisuilla viitattiin Teatterikorkean konventioita karttavan aisaparin kiistanalaisiin opetusmetodeihin. Keltainen lehdistö spekuloi Turkan ja Parviaisen osallisuudesta operaatioon ja vaati heitä tuomitsemaan seuraajiensa rötökset.

Mutta siihen ei Kallion kohukaksikko suostunut. Kyse ei ollut siitä, että Parviainen olisi pitänyt pojankoltiaisten erite-estetiikkaa erityisen vaikuttavana, vaan siitä, kenen joukoissa Turkka ja Parviainen halusivat julkisesti seistä. ”Kenen puolelle me oltaisiin silloin menty? Niiden, joita me oltiin koko ajan vastustettu”, selittelee hän päätöstään pysyä oppilaidensa tukena.

Päätös olla siirtymättä teatterimaailman pimeälle puolelle osoittautui Parviaisen uran merkittävimmäksi. Kouluun kohdistuva julkinen paine kävi niin kovaksi, että jatkaminen Turkan kanssa raivatulla polulla oli mahdotonta. Kapinahengessä itsepintainen Parviainen jätti dramaturgian lehtorin viran ja loikkasi pois kansakunnan suurnäyttämöiden parrasvaloista.

Lohdutuspalkinnoksi koulu tarjosi epämääräistä kokeilulaitosta, mutta mainstreamin mullistamiseen pyrkinyttä miestä ei kiinnostanut marginaalissa tuhertaminen. ”Mikään ei ole niin masentavaa kuin kokeilu ja sen tarjoaminen vaihtoehtona. Mua ei kiinnostanut jäädä vanhan isännän taloon uuden emännän pehtooriksi.”

Kun aiemmin kotimaan halutuimpiin dramaturgeihin kuulunut Parviainen alkoi paskapölyn laskeuduttua koputella jälleen tuttujen teatterilavojen ovia, vaadittiin häneltä dialoginäytteitä. Vaatimus oli hämmentävä, mutta Parviainen toimitti kiltisti otteita uusista töistään teatterijohtajille. Näytteet eivät kuitenkaan täyttäneet maamme taidepohattojen korkeita laatukriteereitä, ja Parviainen sai kerta toisensa jälkeen käännytyspäätöksen entisen territorionsa rajatarkastuksissa.

Koko kansan Parviaisesta oli tullut kotimaan teatteritalojen persona non grata – taidepiirien hiekkalaatikon hylkiö.

JA TÄTÄ TITTELIÄ hän saa kantaa vielä tänäkin päivänä.

Jumalan teatterin synnyttämän mediamylläkän jälkeen Parviainen on onnistunut toteuttamaan vain kourallisen kirjoittamiaan näytelmiä, sekä kaksi kulttimaineen saanutta elokuvaa – Yksinteoin (1990) ja Yksinteoin kaksi (2011) – jotka nähdäkseen kotimaan filmihullut ovat valmiita reissaamaan vaikka puoli Suomea. Töitä on kyllä löytynyt, erityisesti television puolelta. Lienee kuitenkin turvallista sanoa, ettei kyseinen tuotanto tavoittele samanlaista klassikkostatusta kuin Parviaisen teatteri- ja elokuvatyö.

”Kyllä se silloin aika paljon sattui. Oli niin paljon tehnyt ja kaikki ovet olivat olleet auki. Kaikki halusivat keskustella siitä, mitä mä tekisin. Mutta sitten kun teki sen ison valinnan, sen aatteellisen valinnan, että mitä piti hyvänä, niin siinä oli sitten vain lähdettävä. Mutta kyllä se koski siis pitkään. Se harjoittelun määrä ja työn määrä ja se töiden laatu. Ja sitten siitä seuraa tämä. Kyllähän se katkaisi jollain tavalla elämän. Jokin itsessä oleva tendenssi siinä suljettiin”, kuvailee Parviainen tunteitaan hetkenä, jolloin ovet teatterimaailmaan lämähtivät kiinni.

Vaikka kovalla työllä ansaitun aseman menettäminen vaivasikin pitkään, ei Parviainen halunnut typistyä kultaista menneisyyttään märehtivän edellispäivän taiteilijan karikatyyriksi. Takaiskusta palautumisen mahdollisti sen ymmärtäminen, ettei oman työn laatu ollut laskenut, vaikka työnteko olikin hankaloitunut.

”Ihmiset haavoittuvat siitä, ettei niiden elämä jatkunutkaan niin, miten heistä kirjoitettiin. Mutta se mitä heistä kirjoitettiin olikin vain toimittajien tarvetta kirjoittaa jostakin. Ei se koske ihmisen persoonaa laisinkaan. Ihmiset kuitenkin tekevät tästä identiteettikriisiin ja katsovat peiliin ajatellen, että: ‘Herranjumala näytän ihan samalta, mutta en olekaan enää se sama.’ Sitten he sortuvat alkoholismiin ja käyvät taiteilijaravintoloissa valittamassa epäoikeudenmukaisesta elämästään”, parodisoi Parviainen hetkellisen valokeilansa vangeiksi jääneitä kohtalotovereitaan.

Nykyään Parviaisesta puhutaan julkisuudessa usein lunastamattomana lupauksena. Taiteellisten ansioiden sijaan Parviainen on nuorelle sukupolvelle usein tutumpi kohutusta avioliiton tyngästään Saana Uimoseen tai talvimajailustaan autiossa Lapinlahden mielisairaalassa. Uran on voivoteltu kaatuneen milloin juorulehdissa puituihin parisuhdekriiseihin, milloin poltettuihin siltoihin, milloin mielenterveysongelmiin.

Parviainen on kuitenkin oppinut minimoimaan moisen suruvalittelun vaikutuksen minäkäsitykseensä ja jatkanut luomistyötä lakkaamatta. Lehdistö ei hänen lahjakkuuttaan tule koskaan viemään.

NOIN TUNNIN Parviaisen menneisyyttä vatvottuamme alamme vähitellen siirtyä nykypäivään ja suuntaamaan katseemme tulevaisuuteen. Haastattelutilanne alkaa asteittain muistuttaa enemmänkin uusien kapakkakaverien päämäärättömästi soljuvaa keskustelua: välillä kehutaan kilpaa taidehistorian suurmiehiä, välillä räkätetään silmät vetisinä Nathalie Cardonen musiikkivideolle, jolla mudassa möyrivä latinokaunotar kiljuu orgastisesti Che Guevaran nimeä.

Aluksi uskoin, että Jussin tapa viedä keskustelua sivuraiteille oli puolustuskeino henkilökohtaisia kysymyksiäni vastaan. Nyt se alkaa kuitenkin saada silmissäni aivan uuden merkityksen. Historiallisten henkilöiden elämänkäänteitä ruotiessaan Jussi tuntuu paljastavan tuntemuksistaan jopa enemmän kuin suoraan kysymyksiin vastatessaan.

Murehtiessaan elokuvataiteen mullistaneen Orson Wellesin lähtöpasseja Hollywoodista tai parhaiden ystävien hylkäämäksi tulleen surrealistikirjailija Antonin Artaudin kohtaloa Jussi vaikuttaa epäsuorasti ilmaisevan, ettei hänen elämänkokemuksensa ole erityisen poikkeuksellinen. Hän tuntuu tietävän, että lukemattomat ihmiset tulevat läpikäymään samanlaisia vaiheita ja tuskailemaan samojen tunteiden kanssa. Ehkä hänen tarinansa on vain yksi ihmisluonteen voimien kohtaamisen loputtomasti toistuvista ilmentymistä.

Haluttomuus ilmaista jotain ajatonta onkin Jussista yksi kotimaisen teatterin perisynneistä tänä päivänä. Teatteritaide asettuu hänestä nykyään liikaa luokattoman alas vajonneen julkisen keskustelun asettamiin raameihin. Keskustelunjohtajan roolin mediassa ovat kaapanneet Jussin mielestä heikosti sivistyneet toimittajat, jotka älykkäämpien ihmisten ajatuksia nasevasti referoiden laulavat kaanonissa kapeakatseisia mielipiteitään.

Hänestä taiteilijoiden tulisi pyrkiä nousemaan median rakentamien rintamalinjojen yläpuolelle, ja etsiä kohtaamiimme ongelmiin uusia näkökulmia. ”Täytyy olla ihan pöljä, että menee median luomiin olosuhteisiin. Älyäminenhän tarkoittaisi juuri sitä, että ymmärtäisi tilanteesta jotain uutta. Eihän tässä kenelläkään ole mitään omaa havaintomaailmaa. Taiteilija syntyy vasta löydettyään oman havaintomaailmansa”, hän summaa.

Jussista teatterintekijät ovat unohtaneet Turkan kultaisen kehotuksen olla asettumatta kenenkään puolelle. Taiteen tulisi toimia hänestä sen sijaan keskustelun ”kolmantena tekijänä.” ”Ei keskitysleireilläkään kirjoitettu natseja vastaan, vaan elämän puolesta”, hän muistuttaa. Nykyään palvelutalossa asuvassa Turkassa piileekin Jussista yhä Suomen suurin taiteellinen lupaus. Jonkun on vain sisäistettävä hänen oppinsa ja jatkettava hänen jalanjäljissään. ”Siinä 73-vuotiaassa on tulevaisuus. Muuta ei näy.”

Erityisen vastenmielisenä Jussi pitää sitä, kun ajattomat klassikot typistetään aikamme puoluepoliittisen vastakkainasettelun pelinappuloiksi. ”Kun ajattomuus aikalaistetaan, tapahtuu suuri virhe”, hän julistaa.

Vasta äskettäin Aku Hirviniemen tähdittämä produktio Aleksis Kiven Nummisuutareista sai hänen verensä kiehumaan. Kiven yksinkertaisesta, mutta herkästä ja kauniista Eskosta oli tehty suomileijona-korua kaulassaan roikuttava sketsihahmo, jolla voitiin naljailla Perussuomalaisille. ”Ja silti Kansallisteatterissa osoitetaan suosiota jalat tömistäen ja huudetaan, että ’Hyvä Aku!’ Voi ku kiva! Nyt on klassikot saatavilla Putous-versioina!”, ironisoi kotimaan teatterin rappiota hämmästelevä Parviainen.

Kun kysyn Jussilta onko hänestä kevyen olemassaolon ihanne riivannut nykyihmisen, vastaa hän myöntävästi. ”Arto af Hällström sanoi joskus, että: ‘En viihdy tässä ajassa’. Se oli varmaan ihan oikein sanottu … Onhan tämä heikko aika. Kahdeksankymmentäluvunkin näkökulmasta tämä näyttää ihan naurettavalta. Ei kukaan olisi uskonut, että ihmisten elämä menisi näin pieneksi. Henkinen köyhyys on ihan älytöntä.”

Jussista ”pintarekisterissä” elävät ihmiset ovat unohtaneet Leninin käskyn haaveilla ja Freudin ihmiselle asettaman tehtävän luoda aikaisempaa parempaa olemassaoloa. Ihmisestä on kitketty usko vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen muun kuin itsensä kohdalla. Hänestä se kertoo paljon, että filosofian aatelia edustaa itseriittoinen self help –jupina, joka muistuttaa lähinnä yleisaikakauslehtien elämänohjeita. ”Vielä parikymmentä vuotta sitten oli filosofiassa vallalla ajattelu, ettei asioita voi sanoa yksinkertaisesti, koska asiat eivät ole yksinkertaisia. Nyt asioiden täytyy olla yksinkertaisia, koska muuten asian esittäjällä ei ole kompetenssia. Se on teoreettinen, eikä sillä ole käytännön kompetenssia”, hän murehtii. Jyrkän näkökantansa ihmispsyykeen nykytilasta Parviainen tiivistää toteamukseen: ”Ihmiset eivät näe maailmaa, vaan pelkän oman etunsa”.

SULKEMISAIKA lähestyy ja Café Engelin empiretyylinen sali alkaa kaikua tyhjyyttään. Nauhurini ajastimen ylittäessä kolmen tunnin rajapyykin tunnen saaneeni sen, mitä tulin hakemaankin: avoimen, machoilusta ja roolileikeistä vapaan oloisen Jussin. Vakavahenkiseen tuumailuun väsyneinä olemme viimeisen parinkymmenen minuutin aikana siirtyneet aavistukseen kevyempiin aiheisiin. Olemme muun muassa kummastelleet Teemu Selänteen absurdit mittasuhteet saanutta sankarimyyttiä. Paikoittain Jussi on peräti sortunut juoruilemaan Suomen seurapiireistä.

Vasta äskettäin ”Jengi vetää käteen, vaikka Teemu olisi jäähyllä” –tyylisiä törkeyksiä laukonut Jussi kuitenkin vakavoituu yllättäen ja tuo pyytämättä pari tuntia sitten käsittelyssä olleen alku-uransa jälleen esille.

”Ilman Jumalan teatteria mä olisin varmaan tehnyt sitä samaa mitä aiemminkin”, lausuu hän mietteliäänä. Hän vaikuttaa tietävän kuoppaisen uran ja nöyryyttävien mediaryöppyjen olleen avain monipuoliseen luomistyöhön. ”Ei se ole menestystä, että pääsee vaan tekemään duunia. Sekö olisi ollut menestystä, että oltaisiin Turkan kanssa alettu tekemään just sitä, mitä vastaan oltiin taisteltu?”, modernia menestyskäsitystä vieroksuva Parviainen toteaa.

Ennen lähtöäni en malta olla kysymättä sitä, minkä lupauksen äskettäin 60 vuotta täyttänyt Jussi Parviainen haluaisi vielä lunastaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän toteaa yksiselitteisesti haluavansa ilmaista sen, mitä on oppinut. Lapin yliopistoon on valmistumassa Jeesuksen menestystarina niminen taiteen väitöskirja, jossa hän korostaa muun muassa taiteen kykyä ulottua transsendenssiin ja dialogin roolia viisauden lähteenä. ”Dialogi on kaiken edellytys. Dialogissa kaksi on yksi. Siinä syntyy se kolmas tekijä, se meidän yhteinen jaettava”, hän filosofoi.

Ensisijaisena projektina on kuitenkin vielä lopullista esitysmuotoaan hakeva Armo-näytelmä, joka on ollut työn alla pitkään. Teoksen pyrkimys on kunnianhimoinen: saada yleisö tuntemaan armon kokemus. Siinä ei Jussin mielestä ole vielä kukaan taidehistoriassa täysin onnistunut.

HAIKEAMIELISEEN huohotukseemme lopullisesti kyllästynyt nuori tarjoilijatar marssii luoksemme hampaitaan pureskellen ja ilmoittaa kahvilan menneen juuri kiinni. Olen jo ehtinyt keräämään tavarani ja kiittämään keskustelukumppaniani värikkäästä vuoropuhelusta.

Jussi ei kuitenkaan ole vielä valmis lähtemään. Kaihoisalla äänenpainolla hän pyytää tarjoilijalta lupaa jäädä kahvilaan katsomaan kirkkoa vielä siksi aikaa, kun henkilökunta siivoaa paikkoja. Näin hänellä oli tapana tehdä aina silloin, kun uusi näytelmä oli valmistumassa. Epäuskoisesti silmiään pyöräyttävä palvelusneitomme ei vaikuta liikuttuvan taiteilijan muisteloista, mutta sallii Jussille hetken palata menneisyyteensä.

Naulakolle käveltyäni vaihdan vielä kertaalleen hymyileviä katseita pöytään jääneen Parviaisen kanssa. Vähitellen hän osoittaa katseensa ulos ikkunasta, johon Tuomiokirkon hehku on piirtänyt himmeän valokeilan. Jätän taiteilijan autioon ateljeehensa ja häviän Helsingin yöhön itselleni yhtä kysymystä toistaen: ”Miten ihminen kykenee välittämään armon, jos ei ole sitä koskaan kokenut?”

2015

”Konservatiivisen väen ärsyyntyminen ihmetytti”

 

”Minut halutaan eri medioihin vähän väliä. Tätä on jatkunut kohta 50 vuotta. Aina kun olen tehnyt jotakin kansanomaista, media innostuu. Ei median läsnäolo ole kuitenkaan koskaan minua ahdistanut: viihdetaiteilijan työn kannalta median kiinnostus on tärkeää.”

TEKSTI Saarlotta Virri

”En koskaan nuoruudessani ajatellut: ”Nytpä ärsytän!” Sen sijaan pyrin toteuttamaan omia näkemyksiäni. Tietysti toivoin, että uusiin päämääriin pyrkinyttä taidettani olisi ymmärretty. Omanikäiseni – tai ainakin vastoin yleisiä normeja ajatelleet – ymmärsivätkin. Se, että konservatiivinen väki ärsyyntyi, herätti ihmetykseni. Myöhemmin se muuttui innostukseksi siitä, että sain toisenlaista palautetta.

En muista yhtään tapausta, jossa ihmisten kimpaantuminen olisi tuntunut pahalta. Havahduin huomaamaan, että olen saanut aikaan jotakin kiistanalaista uutta. Se miellytti minua.

Pikkupaikkakuntien lehdet kertovat saman tarinan minusta aina uudestaan ja uudestaan. Sellaiset jutut, joissa saan kertoa lukijoille jotain uutta, ovat harvassa. Viimeisin sellainen oli toimittaja Eva Kelan haastattelu, jossa hän kyseli kirjallisuusharrastuksestani. Vastaukseni varmasti yllättävät katsojat, koska keskityn filosofisiin kirjoihin.

Toinen mieleen jäänyt juttu on Svenska Dagbladetin noin kolmen vuoden takainen laaja kolmen sivun henkilökuva. Niin pitkiä juttuja ei Suomessa tehdä minusta koskaan.

Jos on aivan pakko keksiä jotain epämiellyttävää sanottavaa mediasta, niin se on juuri niiden samojen vanhojen, lähes 40 vuotta  identtisinä kerrottujen asioiden toistaminen. Olen vastannut lukemattomia kertoja kysymykseen: ”Mitä voisin tehdä, jotta ärsyttäisin samalla tavalla, kuin sinä aikoinasi?”

En voi opettaa ketään olemaan luovasti ärsyttävä. Kukin aika vaatii omat menetelmänsä.”

 

M.A. Numminen

  • Toiminut uransa aikana laulajana, säveltäjänä, sanoittajana, kirjoittajana, runoilijana, näyttelijänä, tuottajana ja lyhytelokuvien ohjaajana.
  • Laulajanura alkoi yhtyeessä The Orgiastic Nalle Puh Big Band. Tällöin kehittyi myös tunnusomainen parodinen laulutapa.
  • Opiskellut yliopistossa kansantaloustiedettä, valtio-oppia, sosiologiaa, filosofiaa, kielitiedettä, suomalais-ugrilaisia kieliä, kansanrunoutta, eskimo- ja bantukieliä sekä tähtitiedettä.
  • Herätti nuoruudessaan pahennusta muun muassa laulamalla Franz Schubertin liedejä parodisella laulutavallaan sekä säveltämällä lauluja Sukupuolielämän tietokirjasta.
  • Vihitty kunniatohtoriksi Åbo Akademissa ja Helsingin yliopistossa.

 VAIN MEDIAA -palstalla ei-medialainen pohtii mediaa tai Mediaa.


Kuva: Tomas Dikk,(www.tomasdikk.com)