Yleinen

Yksi (1) ihmiselon kokemusten rajojen etsintö

TEKSTI: Heta Ojanperä KUVITUS: Maija Harju

Lukijalle: tämä juttu ei ole koherentti. Sitä ei tarvitse lukea järjestyksessä, tai kokonaan. Silmäile, tutkiskele, pysähdy. Tai rullaa suoraan alas.

Taidehissan lyhyt oppimäärä

Suomen kielen sana “taide” on uudissana 1800-luvulta, ilmeisesti ainakin sanojen “taitaa” ja “tiede” jälkeläinen. Englannin sana “art” taas tulee latinan sanasta “ars”, josta juontuu myös sana “arm”. Jännittävää! Molempien juuret ovat protoindoeurooppalaisen kielen sanassa *h₂r̥tís (“fitting”), jonka kantasana on *h₂er- (“to join”).

Siinä etymologiaa, nyt esihistoriaa. Ajatellaan, että homo sapiens oli kehittynyt, kun se alkoi tehdä taidetta. Sen aivojen oli nimittäin täytynyt kehittyä niin pitkälle, että se kykeni abstraktiin ajatteluun. Homo sapiens vuodelta 200 000 eaa. pystyi kuvittelemaan kauriin, jota se oli edellisenä päivänä metsästänyt. Lisäksi sillä oli tekniset mahdollisuudet maalata kauris luolan seinään, ja vielä halua ja aikaa tehdä se. Esihistorioitsijoita tietenkin harmittaa, että he eivät voi kysyä tältä yksilöltä, miksi hän piirsi kauriin. Maalauksella kun ei ole mitään ilmeistä elossa pysymistä/suvun jatkamista edesauttavaa funktiota. Vai olisiko homo sapiens vuodelta 200 000 eaa. osannut vastata?

Taide on sitä, minkä taideyhteisö on hyväksynyt taiteeksi

Ketkä kuuluvat tähän instituutioon? Mitä pitää tehdä siihen päästäkseen? Miten he tekevät päätökset? Mistä heidän auktoriteettinsa tulee? Miten he tietävät?

Taideyhteisöön kuuluvat päätoimiset muusikot, kuvataiteilijat, elokuvantekijät, valokuvaajat, tanssijat, kirjailijat ja näyttelijät. Yhteisöön päästäkseen pitää opiskella jotain edellä mainittua alaa, olla siinä hyvä ja tulla ainakin jonkin verran kuuluisaksi. Yhteisön jäsenet tekevät päätökset keskustellen taidetapahtumissa, alan julkaisuissa ja sosiaalisessa mediassa. Heidän auktoriteettinsa tulee ikiaikaisen auktoriteetin myytistä. He eivät tiedä.

Taide vs. politiikka

Onko kantaaottava taide aitoa taidetta? Aikaisemmin vastasin ei: taiteella ei voi olla poliittisia tavoitteita, se ei voi pyrkiä ohjaamaan käyttäytymistä tai ajatuksia. Taidekokemuksen tulee olla vapaa, ei ennalta määrätty.

Muutin mieltäni. Piirtämäni raja taiteen ja politiikan välille ei enää ole piikkilangoin varustettu muuri. Taide on kommunikaatiota ja kommunikaatio vaikuttamista. Siinä on aina vähintään kaksi osapuolta. Siksi viattominkaan taide ei voi jättäytyä yhteiskunnan ulkopuolelle, ja kaikki taide on impliseettisemmin tai eksplisiittisemmin kantaaottavaa. Toisaalta taiteen kokijalla ei ole oikeita tai vääriä tunteita. Poliittinen taide voi pyrkiä synnyttämään esimerkiksi raivon tunteen ja ohjata taiteen kokijaa muuttamaan omaa käyttäytymistään. Tämä kokemus ja tunne on oikeutettu tunne muiden joukossa. Poliittisen taiteen selkeä kausaliteetti taidekokemuksen ja toiminnan muutoksen välillä ei tarkoita, etteikö muilla taideteoksilla olisi vastaavia suhteita. Ne vain ovat piiloisempia. Ja eihän se taiteilija pysty 100%-varmuudella määräämään, mitä mä tunnen, vaikka kuin yrittäis.

Kauhu, iljo, raivo – moraali?

Lars von Trierin uusin elokuva tekee paatuneenkin katsojan vihaiseksi”, kirjoitti Leena Virtanen maaliskuussa Helsingin Sanomien arviossa elokuvasta The House That Jack Built ja antoi elokuvalle kaksi tähteä. Hän kuvaili elokuvaa vastenmieliseksi, ohjaajan ja katsojan siteet katkovaksi, kiduttavaksi, kiusalliseksi, lapselliseksi ja taantuneeksi.

En ole nähnyt elokuvaa. Virtasen arvion perusteella en tekisi johtopäätöstä, että elokuva on huono. Virtanen kommentoi myös: “Elokuvallisesti ja rakenteeltaan The House That Jack Built on taidokas kuten insinööri-Trierin elokuvat aina.” Se on ilmeisesti teknisesti hyvin toteutettu. Eikö elokuva saa tehdä ihmistä vihaiseksi? Pitääkö kielteiset tunteet kiistää ja negatiiviset asiat kuvailla silotellusti?

“Vai onko Trier sittenkin iro­niassaan askeleen edellä? Onhan se mahdollista. Saako tässä nauraa? Saa.” Virtanen pohtii. Menen vetämään omat johtopäätökseni lähipäivinä.

Hyödyke vs. taide

Minusta mikään ei erota artesaanileipää taiteesta. Leipuri tekee sillä rahaa, mutta niin tekee myös kuvataiteilija teoksillaan. Leipä on toki kulutushyödyke, eli hyödyllistä. Eikö perinteinen taide voi olla ainakin välillisesti hyödyllistä? Jos esimerkiksi kuuntelet musiikkia, joka antaa sinulle valtavasti energiaa ja siivittää elämäsi haasteissa eteenpäin, eikö taide-elämys ole hyödyllinen? Toisaalta, jos syö tajunnanräjäyttävän herkullista artesaanileipää, jonka koko hankintakokemus on mieleenpainuva elämys, leipää, jonka reseptin kehittämiseen leipuri on käyttänyt vuosia ja josta hän puhuu intohimolla, rajaako leivän ravintoarvo sen taidekategorian ulkopuolelle?

Esteettistä taidetta

Metrossa tuli vastaan esteettinen ihmisolento. Hänellä oli vitivalkoiset, kuultavat hiukset, ryhdikäs asento ja lämmintä, tummanpunaista huulipunaa. Samaa punaa oli hänen mokkainen käsilaukkunsa, muuten hän oli pukeutunut mustaan.

Mustat olivat myös Esa Saarisen housut hänen pitäessään Aalto-yliopiston luentosarjaa “Filosofia ja systeemiajattelu”. Mikä vaihtui luennosta toiseen, oli hänen takkinsa. Yksi takeista oli pantterikuvioinen, toinen vaaleanpunavalkoinen, yhdessä oli vihreitä, psykedeelisiä sipuleita ja löytyi klassikkokuosi liituraitaakin. Hänen takeissaan kiteytyi luentojen ydin: ne olivat huolellisesti valmisteltuja, kokonaisvaltaisia kokemuksia, myös esteettisesti.

Pohdin estetiikkaa niin ikään katsoessani YouTube-videota, jossa puhuvaa ihmisolentoa pidin kauniina. Hän oli korostanut poskensa kevyen punaisiksi ja valinnut miellyttävän heleää punaa huulilleen. Lisäksi hän oli kihartanut pitkät, tummat hiuksensa, jotka ryöppysivät yltympäriinsä hänen ympärillään. Jos myönnämme, että kauneus on itseisarvo, mikä ero on kauniilla YouTube-videolla ja kauniilla maalauksella?

Taide ja niukkuuden periaate

Rahaa ei ole koskaan tarpeeksi! Jonkun on kuitenkin maksettava taiteilijoille. Valtion, eli meidän kaikkien? Vain käyttäjien? Tätä juttua varten haastatellun nimettömän taiteilijan mukaan valtion tuen pitää a) tukea taiteen markkinointia yleisön saavuttamiseksi, b) kohdistua erityisesti kulttuurikermaperseiden ulkopuolelle jäävän kansanosan saavuttamiseen ja c) oltava vakaata.

Onko taidetta, josta kukaan ei halua maksaa? Pitäisikö kenen tahansa voida olla taiteilija? Van Gogh, jonka taidetta yhteiskunta vihasi, koki maalaavansa tuleville sukupolville. Miten emme tapa 2000-luvun Van Gogheja kiireeseen tai köyhyyteen? Kenties perustulolla asia ratkeaisi…

Toisaalta internetin erilaiset joukkorahoitusalustat, kuten Patreon.com, mahdollistavat esimerkiksi lukemattomien YouTube-sisällöntuottajien toiminnan. Pienet niche-yleisöt ja -artistit löytävät toisensa helpommin. Yleinen välineiden halpeneminen puolestaan tarkoittaa, että taiteen tekemisen mahdollisuudet ovat yhä useamman ulottuvilla. Kokeilemisen ja kokemisen hinta laskee.

P.S. Aloitteita matalan kynnyksen ja hinnan taide-elämyksille on: Suomen kansallisooppera ja -baletti kokeilee lento- ja bussilipuista tuttua joustavaa hinnoittelua tietyissä esityksissään. Sinne!

Huonoin määritelmä taiteelle

Taiteen käsite ei ole vain turha, vaan haitallinen. Taiteen instituutio, se yhteinen käsityksemme taiteesta, määrittää ja rajaa sen, minkä arvotamme taiteeksi. Taiteen rajat liikkuvat eri kulttuuristen näkemysten myötä ja muokkautuvat historiallisissa prosesseissa. Käsite itsessään on oma rajansa. Sama vessanpönttö voi olla kulutushyödyke ja toisaalla taideteos. Nyt siitä voidaan vetää alas se vähiten huonokin määritelmä: se, joka ei kerro mitään. Taide on ihmiselon kokemusten rajojen etsintää ja etsinnän tulosten kommunikointia. Se vaatii tekijän ja kokijan, mutta heidän ei ole välttämättä oltava tietoisia toisistaan ja he voivat olla sama henkilö.

Pestyämme kädet instituution paskasta voimme keveinä siirtyä etsimään inhimillisyyden rajoja.

Ole sinäkin oman elämäsi taiteilija

Taide on jotain suurta ja hienoa. Sitä mennään katsomaan Ateneumiin ja kuuntelemaan Musiikkitaloon. Tullakseen taiteilijaksi pitää olla helvetin lahjakas ja silti harjoitella vuosia. Eikä sittenkään todennäköisesti onnistu.

Häh? Siis tekisin taidetta? No siis joo, kyllähän osaan soittaa pianoa, ja järkkärikin tuli joskus hankittua, mutta ei sitä voi verrata oikeaan taiteeseen. Ei oo mun juttu. En mä osaa. En edes kokeile. Edes ajattele. Ei.

Tulos: 35 x taide + 11 x taide yhdyssanassa + 8 x taiteilija  = 54 mainintaa taiteesta, enemmän kuin sanoja “ja” (50x). Tuliko taiteen raja vastaan?

Ihmiset

Kuka luulet olevasi, Rami Kiiskinen?

Kuka luulet olevasi, Rami Kiiskinen?

Hauska kysymys, koska en luule olevani kukaan, vaan olen. Nimeni on Rami Kiiskinen ja olen 21-vuotias. Olen kotoisin Joensuusta, mutta tällä hetkellä asun Helsingissä.

Drag-artistina olen nimeltäni Raija K. Myöskään dragia tehdessäni en ole koskaan esittänyt ketään, vaan olen ollut oma persoonani.

TEKSTI Laura Horsmanheimo KUVA Pinja Ylioja

Olet aloittanut drag-artistina vastikään. Millaiseksi olet kokenut piireihin sisään pääsemisen?

Kyllä, en ole vielä esiintynyt dragissa lavalla. Esiintyminen on kuitenkin tähtäimessä. Tähän mennessä olen käynyt ulkona viettämässä iltaa dragissa ja ottanut kuvia studiossa.

Koska Suomessa on melko vähän drag-artisteja, periaatteessa tunsin tai tiesin lähes kaikki heistä entuudestaan. Minulle oli helppoa päästä mukaan piireihin, koska monet alalla olivat jo kavereitani. He ovat olleet tosi kannustavia, ja esimerkiksi Suomessa tunnetut drag-artistit Kalkkuna ja Jere Sivonen ovat antaneet minulle vinkkejä muun muassa meikkaamiseen.

Olen kuitenkin kuullut, että toisinaan uusia tulokkaita saatetaan katsoa hieman epäileväisesti ja sen vuoksi piireihin mukaan pääseminen voi olla haastavaa.

Mistä sait innostuksen drag-artistina aloittamiseen?

Sen lisäksi, että monet ystäväni tekevät dragia, innostusta on luonut halu tuoda omaa femme-persoonaa esille. Miellän itseni mieheksi ja homomieheksi, mutta saatan siviilissä käyttää joskus korkkareita kaupungilla. Miehenä en kuitenkaan pukisi mekkoa päälleni. Kun taas laitan peruukin päähän ja meikkaan, voin tehdä niin. Se on kivaa, koska olen aina tykännyt vaatteista, meikeistä, muodista, hiustenlaitosta, korkkareista ja tällaisista kauniista asioista.

Millainen oli ensimmäinen kerta drag-maskissa?

Hirveän jännittävä! Onneksi kaverini meikkasi minut ja sain kaiken tarvittavan lainaan. Monesti sanotaan, että on tehtävä paljon töitä kerätäkseen kasaan vaatteet, peruukit ja kengät. Minun kohdallani tämä ei muodostunut esteeksi, koska sain apua alalla kauemmin viihtyneiltä.

Avasi todella silmiä, kun sain kokeilla, miltä tuntuu olla kaupungilla naisen näkösenä. Osaan asettua naisen asemaan, kun nyt tiedän, miten erilailla miehet katsovat, jos julkisilla paikoilla liikkuu esimerkiksi lyhyt mekko yllään.

Vaikka esiintyjä henkilökohtaisesti mieltäisi tekevänsä dragia nimenomaan viihteen, ei kannanoton vuoksi, katsoja voi saada show’sta ymmärrystä siitä, ettei sukupuoli ole vain kaksi roolia.

Millainen on Suomen drag-skene?

Yhteisö on pieni ja siksi hyvin tiivis. Vuosittain Suomessa järjestetään Drag Battle ja Drag Artist Show. Ne ovat tapahtumia, joissa aloittelijat voivat ponnistaa pinnalle. Suunnitelmissani on osallistua syksyllä Drag artist show’hun. Pride-kulkueessa Suomen drag queenit kulkevat omassa joukossaan ja heillä on omat banderollit. Yhteisöllisyyttä osoittaa myös se, että toiset tekevät yhteiskeikkoja. Pääasiallisesti showt sijoittuvat isoimpiin kaupunkeihin, mutta jotkut kiertävät esiintymässä myös pienemmissä kaupungeissa.

RuPaul on alan suurimpana pidetty kansainvälinen nimi. Hänen lausuntonsa siitä, etteivät transsukupuoliset voi kilpailla hänen RuPaul’s drag race -showssaan, on herättänyt viime aikoina kuohuntaa drag-piireissä. Onko aiheesta keskusteltu Suomessa? Mitä mieltä itse olet?

Kuulemani mukaan kyseisestä tapauksesta ei ole erityisemmin puhuttu. RuPaulin kannanotto on voinut puhututtaa yksittäisiä ihmisiä, mutta julkista kuohuntaa ei ole ollut havaittavissa.

Mielestäni transsukupuolinen voi ilman muuta esiintyä drag-artistina. Suomessa kuka tahansa voi osallistua drag-kilpailuihin: rajoituksia ei ole, eikä mitään alkuperää syrjitä. Konkreettisena esimerkkinä Suomen drag-piireissä esiintyy Theodora Rex, joka on nainen ([biologisesti] naiseksi syntynyt ja mieltää itsensä naiseksi) ja pukeutuu mieheksi, joka tekee nais-dragia. Drag ei siis ole millään tavalla sukupuolisidonnaista. Lisäksi on olemassa drag kingejä eli naisia, jotka tekevät mies-dragia.

Drag on esiintyjän oma itseilmaisun keino ja taiteenlaji – taiteen määrittelee jokainen itse lähtökohdistaan riippumatta. Miksen minäkin voisi miehenä pukeutua naiseksi, joka tekee drag kingiä. Meillä on aika hyvällä mallilla Suomessa asiat.

Myös Suomessa on kirjoitettu, etteivät drag -artistit pidä itseään suvaitsevaisuuden lähettiläinä. Mitä mieltä olet tästä?

Drag on pääasiassa viihdettä, show’ta ja bisnestä. Toisaalta siinä ollaan tekemisissä vähemmistöjen kanssa, joten show’n ohella voi halutessaan olla suvaitsevaisuuden lähettiläs. Dragia tehdessäni voisin ihan hyvin ottaa kantaa asioihin omalla show’llani. Alalla ei ole sääntöjä, joten jokainen voi olla sellainen, kun haluaa.

Koetko, että alalla kauan esiintyneiden ja uusien tulokkaiden mielipiteet esimerkiksi transkysymyksestä eroavat toisistaan? Ovatko alan uudet tulokkaat yleisesti ottaen vanhoja suvaitsevaisempia?

Vastaukset transkysymykseen ovat varmasti jokaiselle henkilökohtaisia. En usko mielipiteiden noudattavan nuoret-vanhat -jakoa.

Kuitenkin nuorten ja vanhojen, monta vuotta dragia tehneiden välillä voi olla joitakin mielipide-eroja. Moni konkari saattaa tehdä hyvin perinteistä dragia, kun taas uusilla tulokkailla voi olla nuorekkaampaa näkökulmaa. Tämän vuoksi saattaa syntyä keskustelua siitä, onko nuorempien artistien drag “oikeaa” dragia ja voiko sitä tulla esittämään perinteistä dragia harjoittavien show’hun.

En kuitenkaan usko, että keskustelusta on varsinaista haittaa – tietenkin ihmisillä on erilaisia mielipiteitä. Tätä voidaan verrata esimerkiksi siihen, jos ihminen menee taidenäyttelyyn ja näkee taulun, jota ei pidä taiteena. Luonnollisesti siitä huolimatta hän jättää kyseisen taulun seinälle. Sama pätee dragissa: vaikka kaikki ei välttämättä jokaisen mielestä ole “oikeaa” dragia, kyse on itseilmaisusta eli yhtä lailla oikeasta tavasta tehdä taidetta.

Vaikka kaikki ei välttämättä jokaisen mielestä ole “oikeaa” dragia, kyse on itseilmaisusta eli yhtä lailla oikeasta tavasta tehdä taidetta.

Miten määrittelet mainitsemasi perinteisen drag-artistiuden? Entä millaista on nuorekas drag?

Perinteinen drag-artisti esittää monesti hyvin perinteisiä hahmoja; Suomessa tällaisia ovat esimerkiksi Paula Koivuniemi ja muut tunnetut iskelmälaulajat. Yleensä [perinteisessä dragissa] tehdään hyvin vahva drag-meikki, jossa esimerkiksi peitetään omat kulmakarvat kokonaan ennen uusien piirtämistä. Koko meikki tehdään överiksi ja hiusten on oltava mahdollisimman isot. Ja mekoissa on kauheasti paljetteja.

Itse tykkään toteuttaa modernimpaa tyyliä. Minulla saattaa olla esimerkiksi suorat ja lyhyet hiukset ja modernit vaatteet, ei välttämättä mitään paljettimekkoa. Silmämeikki on vahva, mutta sen on tarkoitus olla kaunis.

Keskustelussa on sivuttu myös kysymystä siitä, pyrkiikö drag-ala haastamaan binääristä sukupuolijakoa. Onko drag-artistina esiintyminen poliittista? Pyritäänkö sillä ottamaan kantaa?

Tietenkin drag taidemuotona itsessään on osoitus siitä, että esiintyjän mielestä on hyväksyttävää käyttää mekkoa ja korkokenkiä miehenä. Kuitenkaan binäärisen sukupuolijakauman purkaminen ei ole välttämättä drag-esiintyjän tavoite, joten en pidä dragia ensisijaisesti poliittisena toimintana. Vaikka esiintyjä henkilökohtaisesti mieltäisi tekevänsä dragia nimenomaan viihteen, ei kannanoton vuoksi, katsoja voi saada show’sta ymmärrystä siitä, ettei sukupuoli ole vain kaksi roolia.

Drag on niin moninaista, että jokainen voi itse luoda sellaisia mielikuvia, joita haluaa. Mielipiteensä voi saada dragin kautta taiteen keinoin esille erityisesti aiheissa, jotka ovat muuten todella herkkiä tai joista ei keskustella paljon julkisesti.

Keino, jolla ihmisiin voi todella vaikuttaa dragillä, on mielestäni dragissa esimerkiksi baariin tai kaupungille meneminen. Valtaosa ihmisistä ei tule koskaan elämänsä aikana katsomaan drag-show’ta. Kaupungilla nämäkin ihmiset näkevät siellä liikkuvat drag-artistit.

Asialliset

Aito väärennös

Aito on varma, vääristelemätön, autenttinen, oikea. Väärennös on väärennös. Vai eikö kopioitu teos ole katsojalleen aito?

TEKSTI Julia Rautiainen KUVITUS Heidi Puomisto

”Seitsemälle syytteet taideväärennöksistä Pirkanmaalla.” “Suomen suurin taideväärennyssotku tekee lommon hyväuskoisuuteen.” Viime vuosina taideväärennökset ovat olleet useasti otsikoissa. Vuonna 2012 arvioitiin, että Suomessakin pyörivistä vanhoista taideteoksista viidesosa on väärennöksiä. Aito on määritelmältään alkuperäinen, varma ja oikea, kun taas väärennös on jäljitelmä, joka on tehty hyötymistarkoituksessa. Aidosta on nykyaikana tullut vahva varallisuuden ja hyvän maun symboli, sillä piraattituotteita liikkuu markkinoilla enemmän kuin koskaan ja niitä on helppo saada käsiinsä. Taideteoksesta ei kuitenkaan välttämättä ikinä huomata, että kyseessä on väärennetty teos.

Taiteella tarkoitetaan toimintoja ja tuotteita, joilla taiteen tekijä pyrkii herättämään muissa ihmisissä niitä tunnevaikutuksia, joita taiteilija kokee itsessään. Kun taiteen perimmäinen tarkoitus on herättää tunteita, onko sillä enää mitään väliä, kuinka aito tai epäaito jokin teos on? Eikö väärennös voisi toimia yhtä hyvin tunteiden herättäjänä? Olisiko silläkään siis mitään väliä, jos kaikki maailman taide olisi väärennettyä, eikä mikään olisi enää aitoa, väärentämätöntä?

Taiteen väärentämisellä on pitkä historia, joka ulottuu antiikin marmoripatsaisiin asti. Kuuluisia väärentäjiä on paljon, ja tänä päivänä heistä on tullut melkeinpä julkkiksia. Elmyr de Hory myi yli 1000 väärennettyä teosta 1900-luvun puolivälissä. Mark Landis lahjoitti 1900-luvun loppupuolella useille amerikkalaisille museoille omia teoksiaan, joiden hän väitti olevan kuuluisien taiteilijoiden maalauksia. Ranskalaissyntyinen Guy Ribes myi omia maalauksiaan muun muassa Picasson ja Renoirin tekeleinä. Ribes pidätettiin vuonna 2005, ja vankeusrangaistuksen jälkeen hän on avustanut poliisia väärennettyjen taulujen tunnistamisessa. Kuitenkin vain de Horya ja Ribesia voidaan todella kutsua väärentäjiksi. Landisia ei ole voitu tuomita väärennöksistään, sillä hän ei ottanut teoksistaan rahaa. Väärentää siis saa, jos sitä ei tee taloudellisin perustein.

Väärentämisbisneksessä perimmäinen tarkoitus on saada merkittävää taloudellista hyötyä. Kopiosta tai jäljitelmästä tulee väärennös vasta, kun se esitetään petollisesti aitona. Kun antiikin aikana merkitystä oli vain teoksen ulkonäöllä, nykyään väärennöksiä tehdään väärentämällä teoksen tekijä. Teoksen ulkonäöllä ei ole väliä, vaan ainoa merkittävä asia on teoksen tekijä, tai se, kenen tekele teoksen väitetään olevan. Taidetta väärennetään taiteilijoiden signeerauksia myöten, mutta väärennös ei kohdistu mihinkään tiettyyn teokseen. Väärentäjät vain imitoivat kuuluisien taiteilijoiden tyyliä ja siveltimenvetoja. Näin toimi esimerkiksi Ribes, joka ei koskaan maalannut jäljennöksiä oikeista teoksista. Tekijänoikeus on oikeastaan muodon suojaa, eli sen persoonallisen ilmaisun suojaa, jolla joku on esittänyt jonkin asian tai ajatuksen. Itse sisältöä ei voi tekijänoikeudella suojata, mutta ilmaisumuodon voi.

Nykyajan tyyliksi onkin muotoutunut se, että maalauksessa vaihdetaan tuntemattoman taiteilijan nimen tilalle tunnetun taiteilijan signeeraus. Tämä herättää ajatuksen siitä, että onhan itse teos kuitenkin aito, vaikkei signeeraus ole. Niin kuin taide, myös aitous on aina kontekstista riippuvaista. Kopiosta tulee väärennös vasta, kun se esitellään valheellisesti aitona. Väärentämistä ei myöskään ole olemassa, ennen kuin saapuu lainsäätäjä, joka kriminalisoi teon. Väärennetty teos voi olla katsojalle aito, ainakin siihen asti, kun totuus paljastuu. Ja miksei myös sen jälkeen? Onhan taitava väärennöskin taideteos itsessään.

Mistä sitten syntyy tarve väärentämiselle, jos väärentäjä on jo itse lahjakas taiteentekijä ja voisi tehdä rahaa omilla teoksillaan? Ehkä väärennyskulttuuri kumpuaa siitä, että monet taiteilijat ovat saavuttaneet huippusuosion vasta kuolemansa jälkeen, eivätkä elossa olevat taiteilijat pysty mitenkään myymään omia teoksiaan yhtä kovalla hinnalla. Guy Ribes pystyi elämään väärennöksistä tienaamillaan rahoilla “kuin miljonääri”. Ehkä siinä on vain tietynlaista taikaa, kun maalaus onnistuu niin hyvin, että se huijaa lukuisia ihmisiä. Voi olla, että tällä hetkellä katsojaa on helpompi vetää nenästä kuin koskaan aikaisemmin. Kulttuurituotteiden sekoittuessa ja samojen aiheiden toistuessa jatkuvasti ei oikeastaan enää näe, mikä on alkuperäistä ja mikä on lainattua. Mutta eikö taiteessa kiinnostavinta olekin se, mitä ei heti ensisilmäyksellä näe?

Asialliset

Nokkosesta lähtee hienous kun ei ole jumalauta ruokaa

Suomen valokuvataiteen museossa esillä olevan Tuntuuko tutulta? -näyttelyn keskiössä on kymmenen päiväkirjamaista kuvasarjaa arjesta. Teokset ovat peräisin Valokuvataiteilijoiden liiton vuonna 2016 toteuttamasta Arjen kuvat -työpajasta, joka järjestettiin osana Itä-Suomen yliopiston hallinnoimaa Kaksi Suomea -tutkimushanketta. Hankkeessa suomalaista eriarvoistumiskehitystä tarkasteltiin yhdistelemällä yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, journalismia ja valokuvataidetta.

TEKSTI Helmi Partanen
KUVAT Hannu Väisänen ja Saana Wang

Kahtiajakautumista on kuitenkin esillä vain yhdessä kuvasarjassa, ja siinäkin tilanteet ovat lavastettuja. Adolfo Veran sarjassa eriarvoistumiskehityksen voittajat kokoustavat isojen ikkunoiden äärellä ja häviäjät nukkuvat sanomalehtipinon alla hienostoalueen autotallissa. Kuvat ovat laskelmoituja, mutta eivät karikatyyrejä.

Eriarvoisuus ei ole vain toisistaan erilleen karkaavia palkkakuitteja, vaan myös arjessa koettua erottautumista hyvinvoivasta enemmistöstä.

Oivallukset elämän tarkoituksesta ja omasta osasta tehdään arkeen peilaten. Se tulee esiin näyttelyn kaikissa kuvasarjoissa. Hannu Väisäsen arjessa kasvatetaan chiliä ja opiskellaan aikuislukiossa, mutta samalla myös pohditaan mikropitsan olemusta ja viihtyisän kaupunkiympäristön merkitystä.

Arjen kuvat –projekti. www.arjenkuvat.fi
18/11/2016

Arto Timosen kuvissa on mukana aiemmin asunnoton Matias, johon Timonen on työnsä kautta tutustunut. Kuvat ovat perhealbumimaisia tallenteita elämän merkkipaaluista. Perhekuviin pääsy ei ole kiinni verisiteistä, vaan siitä kenen kanssa arki jaetaan.

Kuvasarjojen esittämä elämä ei ole surkeaa tai surkuteltavaa, mutta arjen hauraus välittyy. Toimeentulo on kiinni yhteiskunnan tarjoamasta sosiaaliturvasta, mutta usein myös läheisistä ihmisistä ja hyvästä tuurista. Vakaus on etuoikeus, jonka saavuttaminen on monesta tekijästä kiinni.

Kuvasarjoissa kuvattavan itseironia ivaa katsojaansa. Kuvaajat ovat opiskelijoita, työttömiä, yksinhuoltajia ja pitkäaikaissairaita. Asettumalla kuvissaan näennäisesti yhteiskunnan heille asettamiin stereotypioihin he tuovat roolinsa näkyväksi ja murtavat ne.

Toisin kuin voisi luulla, Tuntuuko tutulta? ei aseta eriytyvän yhteiskunnan vastakkainasetteluja Valokuvataiteen museon seinille helposti tarkasteltaviksi. Vertailun kohde on katsoja itse. Onko villiyrttien keruu minulle hifistelyä vai ravinnonhankintaa? Asetelma tekee näyttelystä paitsi väkevän kokemuksen, myös poikkeuksellisen representaation eriarvoistuvasta Suomesta. Yhteiskunnan erilaisia todellisuuksia tarkastellessa ei tule unohtaa omaa asemaansa.   

 

Tuntuuko tutulta? Valokuvia suomalaisesta arjesta. Suomen valokuvataiteen museo 7.2.-20.5.

Asialliset

Miksi musiikki liikuttaa?

Musiikki on liikettä, joka liikuttaa. Oikein valittu kappale voi tuoda pinnalle tunteita, joiden olemassaolosta emme edes olleet tietoisia – musiikilla nostatetaan tunnelmaa tietoisesti niin juhlissa kuin vaatekaupoissakin. Miksi näkymätön värähtely ilmassa saa itkemään tai nauramaan?

TEKSTI JA KUVAT Heidi Puomisto

Musiikki on lopulta vain liikettä, ääniaaltoja, jotka havaitsemme korvilla, ja joista aivot ja sisäkorva tekevät yhdessä tulkintatyön. Maallikollekin on selvää, että ihmisääni ja sanoituksiin sisältyvät merkitykset herättävät tunnereaktion. Mitä järkeä on siinä, että pianonsoitto herkistää?

Durhamin yliopiston ja Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen professori Tuomas Eerola on tutkinut musiikin ja tunteiden yhteyttä lukuisissa tutkimuksissa. Vastaus riippuu hänen mukaansa siitä, minkälaisen roolin musiikille antaa evoluutiossa:

”Jos musiikilla ei ole mitään annettavaa evoluutiossa, voisi sanoa vain, että musiikki käyttää puheessa käytettäviä piirteitä tehokkaasti.”

Juuri abstrakti luonne saattaa tehdä musiikista taidemuotona niin puhuttelevan. Kielen kyky ilmaista tunteita on aina rajallinen, kun taas äänillä on merkityksiä jo ennen sanojen muodostumista. Eräässä tutkimuksessa selvitettiin, että jo ennen äidinkielen tiedostamista saksalaiset ja ranskalaiset vauvat itkevät eri intonaatioilla, mikä voi kertoa äänen sanattomien ulottuvuuksien, siis myös musiikin, merkityksestä ihmiselle.

”Sanattomia tunnepiirteitä on ollut hyödyllistä tunnistaa, sillä toisen tunnereaktioiden lukeminen on ollut erityisen tärkeää sosiaalisissa ryhmissä”, Eerola kertoo.

Musiikilla voi myös olettaa olleen itsenäinen rooli evoluutiossa. Oletusta voisi perustella esimerkiksi siten, että äidin laululla on tutkittu olevan merkitystä tunneyhteyden muodostamisessa lapsen ja äidin välille.

”Niillä äideillä, jotka piristivät lasta laulamalla, on ollut suurempi todennäköisyys selvitä”, Eerola selittää.

Jotkut pitävät musiikkia vain kulttuurin tuotteena, mutta Eerolan mielestä kyse on sekoituksesta synnynnäistä ja opittua. Eerola kertoo Petri Laukan kanssa tekemästään tutkimuksesta, jossa muusikot neljästä eri kulttuurista soittivat näytteitä eri painotuksilla, joita kuulijat analysoivat. Kävi ilmi, että kuuntelijat ymmärsivät painotuksia yli kulttuurirajojen.

”Vaikka semanttinen sisältö eli sanojen merkitys on vieraan kulttuurin kuulijalle tuntematon, prosodia eli äänen paino, korkeus ja sävy kertovat tunnesisällöstä.”

Ihmisillä on siis eräänlainen universaali koodisto äänessä välittyvien tunteiden tunnistamiseen. Tätä selittävät tunteiden aiheuttamat muutokset kehossamme. Ne heijastuvat suoraan äänen tuottamiseen: miellyttävä ääni saadaan kurkunpään ollessa rennosti matalassa asennossa.

Kun kiihdymme, kurkunpää on kireämpi ja äänikin erilainen. Näitä eroja olemme oppineet kuulemaan musiikista empatian avulla: ymmärrämme muutokset äänessä peilaamalla sitä, miten oma kehomme toimii.

Erikseen ovat kulttuurisesti sovitut merkit, kuten molli ja suru länsimaisessa musiikissa.

Aivan perimmäistä syytä musiikin herättämille tunteille ei oikeastaan edes tiedetä, ja aiheen tutkimuksessa on viime aikoina vasta päästy asettamaan täsmällisiä kysymyksiä sen sijaan, että niihin olisi löydetty vastauksia.

Paljon on vielä tutkimatta voimme siis toistaiseksi vain tyytyä ihmettelemään, miksi liikutumme molekyylien aaltoliikkeestä.