Arkisto

Satumaan dingo

Australia on maa, jonka kaukaisuus kiehtoi parikymppistä Petra Lummetta. Sinne oli päästävä. Lentolippu poltteli taskussa. Tarkoituksena oli viettää välivuosi Australian rannikoita kierrellen ja palata Suomeen yhteishakuihin mennessä. Paluulento varattiin maaliskuulle 2015, seitsemän kuukauden päähän. Se jäi käyttämättä.

TEKSTI JA KUVAT Sara Gylden

OPINTOPISTEET, Kelan kryptiset korvaushakemuspaperit ja töissä käyminen muodostavat monelle nuorelle elämän peruspilarit, joilta loikkaamisesta saattaa haaveilla kulkiessaan autopilotilla lähimarketin hyllyjen välissä. On vaikeaa olla tekemättä toimintasuunnitelmia tai irtisanoutua työstä, joka tuo avokadopastan pöytään. Vaikeaa, muttei mahdotonta. Yhä useampi suomalainen nuori löytää itsensä kiertelemästä kaukomaita, ja Australiasta onkin miltei huomaamatta muodostunut välivuoden viettäjien luvattu maa.

Kaukaisuus oli Petralle tärkein kriteeri. Mielikuvissa siinsi maa niin etäällä Suomesta, että sen kuvittelee päässään irralliseksi muusta maailmasta. Ennakko-odotuksia ei liiemmin ollut. ”Koko reissu tuli niin puskista, että aloin vasta lähdön hetkellä googlettamaan, että mikäs paikka tää nyt on”, hän nauraa. Myös Anniina Perätalolle, 21, Australia tuli puskista. Hän oli lopettelemassa vaihtojaksoaan Balilla, eikä Suomeen palaaminen ollut vaihtoehto. Kaksi viikkoa lääkärintarkastuksia ja paperisotaa, töistä irtisanoutuminen ja tradenomiopintojen jäädyttäminen, ja postiluukusta tipahti vuoden Working Holiday-viisumi Australiaan.

Molemmat naiset kiertelivät rannikoita ennen kuin asettuivat Melbourneen. Yksin asuminen on kallista, joten kimppakämpät ovat nuorten tavallisin asumismuoto. Petran ensimmäinen koti, motelli punkrock-baarin yläpuolella, vaihtuikin pian asuntoon kahden nuoren aussimiehen ja parin WC:n ikkunalaudalla majailevan vessahämähäkin kanssa. Anniina taas asuu nyt pienellä paikkakunnalla maaseudulla, paikallisen perheen luona. Hän suorittaa 88 päivän farmijaksoa, jotta saa jatkettua viisumiaan vielä toisella vuodella. Kylällä on yksi kauppa, joka toimii sekä postina, pubina että ravintolana. ”Täällä on enemmän lampaita kuin ihmisiä, mutta perheen kanssa asuminen on avannut oven paikalliseen yhteisöön, joka on tyypilliseen tapaan ystävällinen, tiivis ja aktiivinen”, Anniina kertoo.

Stereotyyppinen päivä Australiassa alkaa surffaamisella ja päättyy tappavien hämähäkkien väistelyyn flip flopeissa. Kaikki australialaiset eivät kuitenkaan ole Krokotiilimiehiä tai lammasfarmareita, eivätkä kengurut ja koalat hypi silmille. Kesähelteet tuntuvat Anniinan mukaan siltä kuin istuisi uunissa, mutta talvella Melbournessa on oikeasti kylmä, vain 3-7 astetta, ja talojen surkeat eristeet tekevät sisätiloista hyisiä. Melbournessa on ihmisiä miltei Suomen väkiluvun verran, mutta massat levittäytyvät niin laajalle alueelle, ettei kuhinaa Petran mukaan edes huomaa. Töiden saaminenkin on helppoa, kunhan on kielitaitoinen eikä liian nirso. Reppureissaajille suunnattuja töitä voi löytää vaikkapa Facebookista, ja matkailijoita on niin runsaasti, ettei ketään katsota kieroon hassun aksentin vuoksi. Petran oma suosikki oli tarjoilijan työ. Anniinan listaan ajalta ennen farmia kuuluvat ainakin keittiöapulainen ja siivoaja, varainkerääjä, kahvila-apulainen sekä promoottori. Tosin osaa töistä hän myöntää kokeilleensa vain päivän tai pari.

Anniinan mukaan arjen päälaelleen heittäminen on tehty vaivattomaksi. Palkka ja vuokra maksetaan usein viikottain ja hanttihommille tarvitaan aina tekijöitä, joten pitkän tähtäimen suunnitelmat eivät ole tarpeen. Uskomaton luonto, elinikäiset ystävät ja spontaanit kutsut veneretkille ovat vakio. Reppureissaaminen tai pienellä palkalla eläminen ei kuitenkaan ole jatkuvaa autuutta. Huoli seuraavan viikon asuinpaikasta tai keinosta elättää itsensä on toisinaan kova, mutta Anniinan mukaan osa seikkailua. ”Eikä kukaan pakota hyppäämään tuntemattomaan ilman säästöjä!” Molemmat naiset toteavat, että lopulta kaikki on kiinni asenteesta. On varauduttava siihen, että aina ei ole kivaa. ”Vaikka kyllä kaikki täällä loiskaisen Kouvolan voittaa”, Anniina toteaa. ”Ja jos ei mitään muuta hyvää, niin ainakin Instagram-tili näyttää paremmalta.” Anniinan matkavinkki kuulostaa hassulta: kannattaa ostaa oma auto. Julkinen liikenne kulkee kyllä kaupungeissa, mutta roadtripit ovat paras tapa nähdä paikkoja, joihin ei muuten eksyisi. Ja pienet eksymiset tekevät reissusta ainoastaan mielenkiintoisemman.

On vaikea keksiä hetkeä, jolloin olisi pelottanut. Petra muistaa yhden tilanteen: ”Kävelin yksin illalla takaisin hostellille ja aloin miettiä, että jos jotain tapahtuisi nyt, mitä ihmettä tekisin. Ei ole ketään kelle soittaa, en tiedä mihin suuntaan mennä tai kuinka kaukana hostelli on. Sielläkään kukaan ei osaisia kaivata minua.” Kummankin kokemusten mukaan Australiassa on kuitenkin turvallista matkustaa, eikä yksin liikkuminen tai rikoksen uhriksi joutuminen ole liiemmin pelottanut. Paljon enemmän on saanut jännittää rahojen loppumista.

Liian moni vain puhuu, kuinka ihanaa olisi lähteä. Kun Petran kuukaudet Australiassa tulivat joulukuussa täyteen, hän muutti Lontooseen. Siellä hän aikoo tehdä töitä ja ehkä opiskella, tai sitten ei. Petran mukaan on aivan sama, missä on tai mihin menossa, kunhan vain lähtee. ”Osta se lippu ja mene! Saattaa olla, että se ei ole sun paikka, tai sitten se on juuri se sun paikka. Mene ja katso!” Anniina taas toivoisi tienneensä etukäteen, kuinka koukuttavaa matkailu on. Paluu Suomeen tuntuu välillä liian vaikealta ajatukselta, vaikka se kriittinen päivämäärä häämöttääkin vasta runsaan vuoden päässä. Tosin Australiassa Anniina on tuntenut ensimmäisen kerran myös koti-ikävää. Sen tunteen, kun on niin kova ikävä, että itkettää. ”Kaipaan yli vuoden ulkomailla olon jälkeen ystäviä ja perhettä. Australia on vaan niin uskomattoman kaukana.”

Arkisto

Kutosen kolo

Bile-Dani on Sipilän jälkeen ehkä syksyn puhutuin mies. Groteskin viihdetoimittaja Elina Hyvölä kävi treffeillä testaamassa, onko tosi-tv-tähti todella Suomen kovin naistenmies, kuten tämä itseään tituleeraa.

12081462_10207549181035028_1953436326_n

Lokakuisena maanantai-iltana värjöttelen Kansallisteatterin takana ja tähyilen punaista katumaasturia, jolla koko kansaa kuohuttanut hottis Daniel Lehtonen, 24, on juuri saapunut Porvoosta Helsinkiin. “High lifesta” ja jatkuvista ylilyönneistä tunnettu mies on luvannut antaa minulle täyden Bile-Dani-kokemuksen.

Bongaan Lehtosen nojailemassa autoonsa kadun reunalla. Mies selailee iPadia ja näyttää ärsyttävän itsetietoiselta. Yritän unohtaa ennakkoluuloni ja astelen reippaasti Lehtosen luokse. Minut huomatessaan hänen naamansa leviää veikeään hymyyn, ja yllätyksekseni hän avaa minulle herrasmiesmäisesti maasturinsa oven.

“Hyppää kyytiin!” Daniel kehottaa.

Lehtonen paljastaa, että hänen suunnitelmissaan oli alun perin viedä minut surffaamaan. Harmiksemme elämysurheilukeskus, jossa lajia voi harrastaa, on kiinni.

Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen. Bile-Danilla on varasuunnitelma: Megazone. Lähdemme matkaan kohti Salmisaarta.

Missä Dani, siellä bileet

Juhlien keskipisteeksi itsensä ristinyt Lehtonen on tehnyt muutamassa kuukaudessa bilettämisestä ammatin.

Tällä hetkellä miehen pitää kiireisenä ympäri Suomen kulkeva hostaus-kiertue, jossa hän viihdyttää janoista bilekansaa soittamalla levyjä ja heittämällä kappaleiden väliin tyylilleen uskollisia spiikkejä. Palveluja voi ostaa biledani.fi-sivuston kautta. Suosion vuoksi Lehtonen on joutunut jättämään pelinhoitajan työnsä Itämerellä, ja dj:n urakin on väliaikaisesti katkolla.

Tosi-tv-tähdillä on tapana hiipua nopeasti. Lehtonen ei ole kuitenkaan huolissaan, sillä mielessä kiitävät ajatukset omasta ohjelmasta. Bile-Dani ei koe suorasukaista mainettaan ongelmana, sillä hän seisoo joka ikisen sanansa takana.

”Teen palveluksen miehille. Sanon vain sen, mitä suurin osa ajattelee, muttei uskalla sanoa ääneen. Ei kukaan meistä tykkää, kun mimmit saavat kiloja”, hän selittää.

12166746_10207549181115030_714390187_n

Where the magic happens

Joukkueemme pieksee kevyesti junnujen jalkapallojengin Megazonen lasersodassa. Peli vie mennessään, enkä edes muista olevani treffeillä.

Ottelun jälkeen Lehtonen ehdottaa siirtymistä ruokailemaan, mutta vetää sanansa nopeasti takaisin.

”Ei sittenkään, mä oon dieetillä.”

Pyöräytän silmiäni, mutta en väitä vastaan. Tänään tanssitaan Bile-Danin tahtiin.

Päätämme suunnata johonkin kuppilaan juttelemaan. Ehdottamani Punavuoren trendipaikat eivät Lehtosta kiinnosta, sillä hän haluaa viedä minut pois mukavuusalueeltani.

Bile-Dani heittää ilmoille haasteen biljardimatsista Itäkeskuksessa – siis todella kaukana mukavasta.

Olen salaa hieman pettynyt, sillä odotin vähintäänkin reissua Berliiniin. Sieltä Lehtonen on nimittäin herännyt erään kostean Vantaalla vietetyn bileillan jälkeen.

”En todellakaan valinnut sarjassa näkyviä treffikumppaneita itse, ne olivat tuotannon vastuulla. Ei vantaalainen yksinhuoltaja ole mun tyyppiä. Paitsi no, sillä oli kyllä omistusasunto.”

Silikonitissit kiinnostavat

Ajamme Kallion läpi kohti itää, ja Lehtonen avautuu tosi-tv-tähteyden tuomista iloista. Yli Panomies on omien sanojensa mukaan kaatanut yli 300 naista. Hän on tyytyväinen julkisuuden tarjoamiin apajoihin.

Bile-Dania ei haittaa, että häntä lähestyvät usein Seiskan kohuotsikoista haaveilevat tytöt, sillä juuri he ovat hänen tyyppiään.

“Silikonitissit kiinnostavat, läskit perseet eivät. Vaaleat hiukset viehättävät enemmän kuin tummat, ja sinisistä silmistä saa plussaa”, Lehtonen luettelee.

Hottikset-sarjassa hänen deittinsä ovat kuitenkin olleet täysin muuta. Miten näin on päässyt käymään?

”En todellakaan valinnut sarjassa näkyviä treffikumppaneita itse, ne olivat tuotannon vastuulla. Ei vantaalainen yksinhuoltaja ole mun tyyppiä. Paitsi no, sillä oli kyllä omistusasunto.”

Bile-Danin rajut naisten ulkonäköä ruotivat kommentit ovat kirvoittaneet keskustelua niin sosiaalisessa mediassa kuin viihdelehtien sivuilla. Lehtonen on saanut runsaasti vihaisia viestejä mielipiteistään, mutta häntä kritiikki ei voisi vähempää kiinnostaa.

”Katkerimpien viestien lähettäjät ovat usein niitä rumimpia ja lihavimpia. En ikinä katsoisi sen näköisiä naisia – ehkä korkeintaan silloin, kun ihmettelisin, miten niin kamalan näköisiä ihmisiä on olemassa”, mies tuhahtaa.

Mieluummin taivaan kuin tossun alla

Kulosaaren kohdalla puheenaiheemme kääntyvät olennaiseen: miten naisia sitten isketään?

Lehtonen ei ole aina ollut yhtä supliikki naistenmies kuin mitä tv-kamerat antavat olettaa. Myös hän on saanut pakkeja, useastikin.

Viime aikoina pukille pääseminen ei ole kuitenkaan tuottanut vaikeuksia. Lehtonen kehuskelee, ettei hän ole saanut rukkasia puoleentoista vuoteen.

”Totta kai oon saanut pakkeja aikaisemmin. Oon kuitenkin ottanut ne kaikki oppitunteina ja harjoitellut lukemaan naisia. Tunnistan, minkälainen taktiikka kehenkin sopii”, Lehtonen kertoo.

Bile-Dania ei haittaa, että häntä lähestyvät usein Seiskan kohuotsikoista haaveilevat tytöt, sillä juuri he ovat hänen tyyppiään.

Bile-Danin mielestä suurin osa miehistä tekee virheen olemalla liian kiltti ja miellyttämällä naisia liikaa. Hänen mukaansa miehen tulisi olla “mieluummin taivaan kuin tossun alla”. Rumakin voi saada naisia, kunhan on tarpeeksi itsevarma ja sopivasti kusipää.

Lehtonen kertoo osaavansa päätellä, minkälainen mies naista viehättää pelkän olemuksen perusteella. Pyydän häntä arvioimaan, minkälainen mies minuun iskee.

”Itsevarma ja herrasmies. Sä haluat, että mies saa sut nauramaan ja tekee sun kanssa asioita. Mies ei saa myöskään olla liian tossu.”

Hävettää myöntää, mutta voisin laittaa ruksin jokaiseen kohtaan.

12166809_10207549181075029_1562140425_n

Leveä vyötärö, pienet tissit

Uppouduttuamme biljardin saloihin eräässä itähelsinkiläisten kantakapakoista en edes huomaa, että treffit venyvät myöhään yöhön.

Kotimatkalla en voi olla kysymättä päivän polttavinta kysymystä: Olenko tavoitellut kympin miehiä turhaan, eli mikä on oma arvosanani?

Pahimmat pelkoni osoittautuvat todeksi, sillä Dani pudottaa minut pilvilinnoista alta aikayksikön. Edes siniset silmäni eivät pelasta liian leveää vyötäröä ja pieniä tissejä.

En mahdu maestron ihannemittoihin. Arvosana: 6,5.

Herrasmiehen eleenä Lehtonen tarjoaa kuitenkin muutaman lohduttavan sanan. Ilta on ollut hauska, ja seurana ansaitsen yhdeksikön.

Täyteen kymppiin Bile-Dani ei ole toistaiseksi törmännyt, mutta jos niin kävisi, ei nainen kävelisi kauaa vapaalla jalalla.

Bile-Dani on luonnossa täysin samanlainen kuin televisiossa.

Kolojen kolo

Ennakko-olettamukseni siitä, että Lehtonen vetää ruudulla tiukkaa roolia, osoittautui treffien myötä vääräksi. Bile-Dani on luonnossa täysin samanlainen kuin televisiossa.

Vaikka harjoitelluilta vaikuttavat lausahdukset ja hieman ylilyövä itsevarmuus hallitsevat Lehtosen käytöstä, hän on lopulta varsin hauskaa seuraa. Bile-Dani ei pyytele anteeksi ja vittuilee rohkeasti takaisin.

Emme tosiaankaan ole toistemme match: Minä brunettena en täytä Lehtosen kriteereitä, eikä hän vastaa ihannettani tummasta ja raamikkaasta uroksesta.

Kaikesta huolimatta ymmärrän, miksi naiset löytävät tiensä Lehtosen kainaloon. Bile-Danilla on pokkaa.

Viimeistään tässä vaiheessa suosittelenkin kaikkia isorintaisia blondeja suuntaamaan metsälle: Lehtosen mukaan hänen vakituinen “kolonsa” tulee saamaan niin hyvää kohtelua, ettei ole ennen nähty.


Kuvat: Elina Hyvölä

2015

In Georgia much wine, much food, much everything

TEKSTI JA KUVAT Kira Keini, Saarlotta Virri, Jenni Jääskeläinen, Anki Sipilä & Elina Hyvölä

Georgia_gpb

Median matkakokoonpano vuosimallia 2014 suuntasi toukokuussa demokraattisen äänestyksen perusteella Georgian pääkaupunkiin Tbilisiin. Mystinen ja monelle tuntematon matkakohde avasi vieraanvaraiset ovensa viidelle viestinnän opiskelijalle.

Kaukaasiassa Mustanmeren rannalla sijaitsevassa Georgiassa on 4,9 miljoonaa asukasta – se on siis väkiluvultaan noin Suomen kokoinen. Suomessa Georgiasta käytettiin nimitystä Gruusia vuoteen 1991 asti, jolloin Neuvostoliitto hajosi ja maa itsenäistyi. Tästä muistona on myös Unicafen kaalilaatikon nimi.

Yleisen määritelmän mukaan Georgia kuuluu maantieteellisesti lähes kokonaan Aasiaan, mutta sen kulttuuriset, historialliset ja uskonnolliset siteet Eurooppaan ovat vahvat. Suurin osa georgialaisista on ortodokseja.

Monien muiden neuvostomaiden tapaan Georgia on itsenäistymisensä jälkeen pyrkinyt lähentymään länttä, ja sen välit Venäjään ovat viileät. Se onkin ilmaissut halunsa liittyä sekä sotilasliitto Natoon että Euroopan Unioniin. Viileistä väleistä Venäjään kertoo myös vuonna 2008 käyty alle viikon mittainen Etelä-Ossetian sota Venäjän federaation joukkojen, Georgian sotavoimien ja Etelä-Ossetian armeijan välillä. Sodan taustalla oli pitkään jatkunut Etelä-Ossetian konflikti. Viime vuosina Georgia on pyrkinyt puhdistamaan ikävää mainettaan korruptiopesäkkeenä.

Kaalilaatikkonsa ohella Georgia tunnetaan muun muassa makeista punaviineistään sekä ainutlaatuisesta lähialueiden ruokaperinteitä yhdistelevästä ruokakulttuuristaan. Maan pääkaupungissa Tbilisissä yhdistyvät itä ja länsi, uusi ja vanha – se on kaupunki, jossa kaksi maailmaa kohtaavat.

Kaupungin läpi kulkeva Mtkvari-joki erottaa vanhan ja uuden kaupungin toisistaan. Kontrasti kaupunginosien välillä on raju: vanhan kaupungin tunnelma on uinuva lukemattomine kirkkoineen, vanhoine rakennuksineen sekä kapeine kujineen, joiden varsilla kaupitellaan makkaran muotoisia churckchela-makeisia. Uudessa kaupungissa puolestaan sijaitsevat kaikki miljoonakaupungin ketjuliikkeet, kerrostaloalueet ja kiireiset työläiset.

Makeaa elämää opiskelijabudjetilla

Heti matkan alussa huomasimme suomalaisen opiskelijabudjetin venyvän Tbilisissä varsin leveään elämäntyyliin. Koska emme tunteneet kaupunkia tai edes paikallisen kielen aakkosia, jouduimme usein turvautumaan taksiin päästäksemme haluttuun määränpäähän. Tämä ei kuitenkaan menoa haitannut, sillä taksilla matkustaminen kaupungin rajojen sisällä oli suomalaisittain lähestulkoon ilmaista.

Matkustamisen ylellisyys tosin koki pieniä kolhuja istuessamme sylikkäin auton takapenkillä kuskin kaahatessa kuuttakymppiä keskiaikaisilla mukulakivikaduilla.

Halpojen hintojen ja jännittävien makujen ansiosta ruoasta tuli vastoin odotuksiamme yksi matkan pääteemoista. Ensimmäisen kulinaristisen elämyksen koimme paikallisessa aamiaisravintolassa, johon hostellin omistaja meidät ystävällisesti ohjasi. Aamupala poikkesi totutusta jo pelkän kalorimääränsä perusteella.

Georgia_churckchela

Ravintolan erikoisuutena olivat khachapurit, paksut taikinaveneet, joihin sai valita haluamansa täytteet. Elina päätyi tilaamaan itse khachapurien kuninkaan, joka sisälsi raa’an kananmunan, pari sataa grammaa voita sekä juustoa. Aterian päätteeksi olo oli kaikkea muuta kuin kevyt.

Illallisella pääsimme tutustumaan ehkä kaikkein tunnetuimpaan georgialaiseen herkkuun – khinkaliin – paikallisten suosimassa kellariravintolassa. Sipulin muotoisiin taikinanyytteihin sai täytteeksi esimerkiksi lihaa, juustoa tai sieniä. Koska ravintolan henkilökunta ei osannut englantia, jouduimme turvautumaan venäjän alkeisiin.

Ensimmäisen epäonnistuneen ruokatilauksen jälkeen jätimme venäjän sikseen ja tyydyimme osoittelemaan ruokalistaa sen toivossa, että osuisimme oikeaan.

Kolme tuntia, kahdeksan annosta ja neljä viinipulloa myöhemmin tuli laskun aika. Vaikka tiesimme, ettei budjettimme romuttuisi syömättä jääneistä juusto- ja perunakhinkaleista, emme siltikään tahtoneet uskoa, että jokaisen maksettavaksi jäisi lopulta vain 13 laria eli kuutisen euroa. Olo oli kuin kroisoksella.

Illallinen paljasti meille myös paikallisen tapakulttuurin konservatiivisemman puolen. Keräsimme illan aikana useasti paheksuvia katseita, mistä päättelimme, että naisseurueiden ei ole sopivaa käydä ravintoloissa keskenään ilman miehiä. Pitämämme meteli ja nopeasti tyhjentyneet viinipullot eivät ainakaan auttaneet asiaa.

Täysin puskista maan konservatiivinen ilmapiiri ei kuitenkaan illallisella tullut, sillä aiemmin päivällä olimme jo ehtineet herättää huomiota vähäisellä pukeutumisellamme. Paikallisilla tuntui olevan hyvin poikkeava näkemys siitä, miten +30 asteen helteellä kuuluu pukeutua.

Idän ihmeellinen yöelämä

Georgialainen viini on maailmankuulua ja Tbilisissä viinikellareita on enemmän kuin Helsingissä kampaamoja. Tyypillinen paikallinen viini on hyvin makeaa ja mausteista punaviiniä, jota oli tietenkin ostettava myös kotiin vietäväksi.

Päädyimme tekemään tuliaishankintoja rustiikkiseen viinikellariin, jossa pääsimme myös maistelemaan erilaisia paikallisia herkkujuomia. Saimme kukin eteemme neljä annosta eri tavoin maustettua georgialaista tšatša-viinaa. Hyvään palveluun tottumattomina vaivaantuneet katseemme vaihtuivat nopeasti hiprakkaiseen hihitykseen.

Nousuhumalan siivittäminä siirryimme vielä tutustumaan paikallisiin viineihin. Viinikellarin työntekijöiden myyntitaktiikka toimi erinomaisesti: ostimme viiniä litroittain muovipulloihin pakattuna.

Georgia_Tbilisi

Tbilisin yöelämässä pisti silmään se, ettei naisia pahemmin ollut liikenteessä. Ensimmäisenä iltana saimme perusteluksi “kansainvälisen homojen päivän”, mutta iltojen kuluessa selitys alkoi tuntua yhä epäuskottavammalta. Ilmeisesti viiden turistinaisen porukkana – ja varsin harvinaisena näkynä – herätimme baarikadulla paljon enemmän huomiota, kuin olisimme ehkä halunneet. Tbilisin poikkeuksellinen yöelämä herätti matkaseurueessamme muun muassa seuraavanlaisia kysymyksiä:

”Onko hameeni liian lyhyt?”

“Olenko polttanut liikaa vesipiippua?”

“Mistä näitä ruusuja oikein tulee?”

”Eikö minun tarvitsekaan itse maksaa mistään?”

“Osaavatko georgialaiset slaavikyykyn?”

”Mitä vittua?”

Sukuloimista ja Suomi-musiikkia

Matkan aikana pääsimme myös tutustumaan paikallisiin, kun vietimme päivän Saarlotan georgialaisen sukulaisen kanssa. Paikallinen tuttavuutemme oli suunnitellut meille päiväohjelmaksi piknikin läheisen Lisi-järven rannalle tuulisesta ja epävakaasta säästä huolimatta. Paikan päällä kohtasimme kuitenkin yllättäviä vastoinkäymisiä kun selvisi, että nuotion sytyttäminen on puistoalueilla kielletty.

Georgian lainsäädäntö ei siis tässä suhteessa poikkea Suomen vastaavasta.

Saadaksemme ostamamme makkarat grillattua päädyimme toimimaan lainvastaisesti – huonoin seurauksin. Puistonvartija löysi nuotiomme myös puiston kaukaisimmasta nurkasta, keskeltä pusikkoa. Jatkoimme iltaa kaatosateelta ja puistonvartijoilta paossa ystävämme kotona.

Georgia_Lisi-järvi

 

Lopulta usean tunnin kokkailujen tuloksena pöytä notkui ruokaa, ja väsyneet matkalaiset saivat suunsa kostukkeeksi georgialaista hunajatšatšaa (paikallinen rypäleviina). Seurueemme lukumäärä myös kasvoi, kun illallisseuraksemme saapui kymmenen vuotta sitten Vantaalle eksynyt tbilisiläinen herrasmies.

Georgialaisen tavan mukaan maljaa nostettiin tiuhaan, ja illan mittaan maljapuheet kävivät yhä sentimentaalisimmiksi. Illan ehdoton kohokohta oli georgialaisten ystäviemme esittämä versio Leevi and the Leavingsin ikivihreästä Pohjois-Karjala-kappaleesta.

Sopivasti paikallisesta ruokakulttuurista ja hunajatšatšasta päihtyneinä hyvästelimme illallisseurueemme keskiyön tienoilla.

Paikalliseen julkisen palvelun mediaan tutustumassa

Jotta saatoimme hyvällä omallatunnolla kutsua pientä retkeämme opintomatkaksi, olimme mahduttaneet aikatauluumme ekskursion Georgian Public Broadcasterille (GPB) eli paikalliseen yleisradioon.

Vaikka korkealla vuoren huipulla kohoava GPB:n televisiotorni on yksi Tbilisin selkeimmin erottuvista maamerkeistä, itse mediatalo sijaitsee varsin huomaamattomasti keskellä kaupungin sykettä, suuressa harmaassa neuvostoaikaisessa rakennuksessa.

Mediatalon turvatarkastuksen läpi selviydyttyämme meidät otettiin avosylin vastaan tutustumaan georgialaiseen julkisen palvelun mediaan ja sen tuotantoon. Paikka oli valtava: yhden katon alle oli mahdutettu kaikki GPB:n mediat televisio- ja radiokanavista verkkotoimitukseen.

Oppaamme kierrättivät meitä paikallisen aamuohjelman kulisseista ajankohtaisasioita käsittelevän radio-ohjelman tuotantoon samalla GPB:n historiasta ja kehityksestä vuolaasti kertoen. Ylpeinä he mainitsivat muun muassa georgialaisen julkisen palvelun median olevan Kaukaasiassa vanhin laatuaan.

Georgia_gpb_verkkotoimitus
Verkkotoimituksessa pääsimme seuraamaan läheltä uutisten siirtymistä GPB:n nettisivuille ja sieltä yhtiön sosiaalisiin medioihin. Paikallinen nopean tiedonsiirron käsitys oli kuitenkin hieman suomalaisesta poikkeava: siinä missä Suomessa juttujen tulee internetin aikakaudella olla ihmisten luettavissa minuuteissa, Georgiassa viive on nopeimmillaan muutaman tunnin luokkaa.

Excun päätteeksi ja oppaidemme vieraanvaraisuudesta otettuina lähetimme GPB:n nettisivuille vielä videoterveiset suomalaisten viestinnän opiskelijoiden puolesta.

Idän hemmottelulomamme sai ansaitsemansa päätöksen, kun suuntasimme Ankin syntymäpäivän kunniaksi vielä viimeisenä iltana tuttuun kellariravintolaan. Makunystyrät äärimmilleen viritettyinä ja keuhkot vesihöyrystä pinkeinä hyvästelimme Tbilisin vanhan kaupungin hurmaavat puuparvekkeet sekä houkuttelevat viinitynnyrit.

Minilomaamme seuraavan viikon keskityimme puhdistamaan kehoamme ylimääräisistä kemikaaleista.


Kuvat: Saarlotta Virri, Kira Keini, Anki Sipilä