Asialliset

Astraalimatkalla

Teksti: Vilma Ikola ja Roosa Kontiokari

 

    1. Melkein tiedettä, ihan vaan pienellä twistillä
      Terveyskirjasto Duodecimin määritelmän mukaan uskomushoidoiksi lasketaan kaikki hoitomenetelmät, jotka eivät perustu tieteelliseen tutkimukseen. Skepsis ry määrittelee pseudotieteen tieteellisenä esitetyksi opiksi, joka ei kuitenkaan oikeasti täytä tieteen vaatimuksia.
    2. Ehkä uskon, ehkä en
      Vuoden 2016 Tiedebarometrin mukaan skeptisimmin suhtaudutaan astrologiaan, jota pitää luotettavana vain 13 % suomalaisista. Luontaislääkkeiden ylivertaisuuteen luottaa 19 %, homeopatiaan 25 %, telepatiaan 26 % ja kansanparantajiin jopa 40 % maamme väestöstä.   
    3. Muutama hörhö, usko jo
      Tilastokeskuksen vuoden 2014 työssäkäyntitilaston mukaan ammattiluokkaan 5161 Astrologit, ennustajat ym. kuului yhteensä vain 7 yrittäjää. Syytä huoleen ei kuitenkaan ole. Ennustajia riittänee Suomessa kaikille, sillä suurin osa tekee töitä sivutoimena, toiminimellä tai pimeänä.
    4. Ammattina selvänäkijä
      Haaveena ura ammattiennustajana? Valon Sydän ry:n selvännäkijäkoulutus kestää 13 kuukautta ja maksaa yhteensä 1560 euroa. Tämä koulu ei kuitenkaan ole tarkoitettu ummikoille. Edeltäviksi opinnoiksi vaaditaan hyväksytysti suoritetut Oman Voiman Avaimet, Energiahoito I ja Energian selvänäköinen lukeminen -kurssit, jotka maksavat yhteensä 340 euroa. Pätevyyden hinnaksi tulee siis 1900 euroa.
    5. Enkelihoitoon ei tule valtion rahaa
      Tiedustelimme enkeli- ja yksisarvishoitajakoulutuksia tarjoavalta Valkoisen liekin voimalta, kuuluvatko heidän koulutuksensa opintotuen piiriin. Vastaukseksi saimme sähköpostiimme linkin yhteydenottosivulle, jonka kautta on mahdollista lunastaa vastaus 1–2 kysymykseen 8 eurolla. Groteskilla ei valitettavasti ollut varaa suorittaa tiedustelua loppuun.  
    6. Työn raskaan raatajat
      AstralTV.fi -sivuston omistaa Londur Oy, jonka liikevaihto oli vuonna 2015 1,3 miljoonaa euroa. Henkimaailman kanssa viestiminen ei kuitenkaan lyö kaikilla leiville: Suomen johtavien enkelihoitajien ja unitulkitsijoidenkin bruttotulot jäävät alle 20 000 euroon. Ei liene siis ihme, että erästä unientulkintakoulutuskeskusta ja kouluttajan asuntoa rakennetaan Tenoon talkoilla, joissa talkoolainen maksaa 100 euroa viikossa ruoasta ja majoituksesta.
    7. “Kuluttaja soitellut tv:ssä mainostetulle ennustajalle, nyt pelottaa mihin sotkeentunut…”
      Kuluttaja- ja kilpailuvirasto on vastaanottanut viimeisen kolmen vuoden sisällä yhteensä 40 ennustamiseen ja astrologisiin palveluihin liittyvää valitusta. Valitukset käsittelevät lähinnä haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden hyväksikäyttöä, valheellisten tietojen levittämistä sekä harhaanjohtavaa palveluiden hinnoittelua.
    8. Kova duuni on rahaa
      Puhelu Astral-TV:hen, jonka asiantuntijat lupaavat muun muassa kirousten poistoa ja raha-asioiden setvimistä (kuitenkin vain viihdetarkoituksessa), maksaa 3,56 €/min + pvm (myös jonotus on maksullista). Valkoisen liekin voiman puhelimitse tehtävät ryhmäkaukohoidot maksavat 30–120 euroa hoidon tyypistä riippuen.
    9. Henkimaailman jokapaikanhöylät
      Jos perinteinen lääketiede ei kolahda, Suomessa pääsee hoitamaan vaivojaan myös muun muassa magneetti-, reiki-, enkeli- ja yksisarvishoidoilla, homeopatialla sekä vyöhyke- ja väriterapialla. Tilastokeskuksen toimialaluokituksessa näiden palveluiden tarjoajat luokitellaan toimialaluokkaan 96090 Muualla luokittelemattomat henkilökohtaiset palvelut, johon luetaan mukaan myös seksi- ja seuralaispalvelut. Monet henkimaailman ammattilaiset toimivat kuitenkin laaja-alaisemmin usealla alalla. Esimerkiksi ennustuspalveluita tuottava Martidos Oy toimii Kauppalehden tietojen mukaan lisäksi sijoitus-, kehitys- ja rahoitusyhtiönä ja harjoittaa toimisto- ja hallinnollisten palvelujen tuottamista, vuokrausta, välitystä ja kauppaa sekä liikkeenjohdon, sijoitustoiminnan, hallinnon ja markkinoinnin koulutusta ja konsultointia. Edelleen yhtiön toimialana on koti- ja ulkomaisten kiinteistöjen, asunto-, kiinteistö-, loma- ja peliosakkeiden, osuuksien ja oikeuksien omistaminen, hallinnointi, osto, myynti ja vuokraus sekä rakentamis-, rakennuttamis-, saneeraus-, maanrakennus- ja maansiirtotoiminta mukaanlukien lämpö-, vesi-, ilmastointi- ja sähköasennustyöt. Yhtiö voi harjoittaa arvopaperikauppaa; isännöintitoimintaa; kiinteistö- ja siivouspalvelutoimintaa; perinteistä ja sähköistä kustantamis-, julkaisu- ja painamistoimintaa; mainos- ja mediavälitystä; automaattiseen tietojenkäsittelyyn liittyvää tietokone- ja tietojenkäsittelypalvelutoimintaa sekä ohjelmointi- ja atk-suunnittelupalvelua; majoitus- ja ravitsemistoimintaa; kuljetus- ja tilausliikennetoimintaa; taide-, sijoitus- ja keräilyesineiden valmistusta, välitystä ja kauppaa sekä edellisiin liittyvää alan koulutusta ja konsultointia. Lisäksi yhtiö voi harjoittaa rakennustarvikkeiden, rakennusten valmisosien, rakennustyökoneiden, sähkötarvikkeiden, tietokoneiden, atk-laitteiden ja -tarvikkeiden sekä ohjelmistojen, konttorikoneiden, toimistotarvikkeiden, kulkuneuvojen, koneiden, laitteiden, metallien ja metallituotteiden, hyöty- ja viihde-elektroniikan, optisen- ja valokuvausalan tuotteiden, metsäteollisuustuotteiden, huonekalujen ja sisustusalan tuotteiden, tekstiilien, vaatteiden, jalkineiden, nahka-, kumi-, muovi- ja lasituotteiden, kemikaalien ja kemiallisten tuotteiden, kultasepäntuotteiden, painotuotteiden, pelien, soitinten, leikkikalujen, urheiluvälineiden, vapaa-ajanvarusteiden, puutarha-alan tuotteiden, elintarvikkeiden ja luontaistuotteiden valmistusta sekä edellisiin liittyvää maahantuontia ja maastavientiä, agentuuri- ja tradingtoimintaa, tukku- ja vähittäiskauppaa, leasingtoimintaa, tarvike- ja varaosakauppaa, korjaus- ja huoltotoimintaa samoin kuin alan koulutusta ja konsultointia. Edelleen yhtiön toimialana on neuvonta-, tiedotus-, viihde- ja markkinointipalvelujen tuottaminen ja myyminen.
    10. Kokeillaan somen voimaa…
      2. lokakuuta 2017 Valkoisen liekin voimalla oli 19 636 Facebook-tykkääjää. Suljettuun “Valkoisen liekin voima – kohti sisäistä rauhaa” -ryhmään kuului 3982 käyttäjää luvun kasvaessa jatkuvasti. Ryhmässä muun muassa keskustellaan hoitojen sivuvaikutuksista, ollaan kiitollisia, rakastetaan toisia ja jaetaan kuvia enkelihavainnoista (tai tahroista linsseissä).
    11. Jos ei sauna, terva ja viina auta, niin…
      Groteskin toimitus konsultoi kaukoparantajalta apua migreenin hoitoon. Anonyymin parantajan mukaan migreeniä hoidettaessa on ensin tutkittava aivojen tila ja sen jälkeen suoritettava puhelimitse kaukoparannuksia, jotka maksavat 70 euroa tunnilta. Vertailun vuoksi tavallisimmat migreenilääkkeet maksavat euron tabletilta.
    12. Rikkaat idiootit ottakkee yhteyttä!

 

Jos oman astraalikehon parannus ei riitä, kysy reippaasti lisätietoja paikalliselta hörhöltäsi! Monet enkeliparantajat ilmoittavat hoitavansa kuntoon myös kisumirrit ja mustit.

 

Asialliset

Liikunnan ilosta liiketoimintaa

Niin mediassa kuin liikuntablogeissa on viime vuosina hypetetty Crossfittia, johon varomaton liikunnan rakastaja addiktoituu hetkessä. Laji on levinnyt Yhdysvalloista ympäri maailmaa ja virallisia Crossfit-saleja on jo yli 13 000. Miten liikuntabisnes toimii?

TEKSTI JA KUVAT Roosa Savo

Vuoden 2015 Reebok – Crossfit Games kilpailuissa eli Crossfitin epävirallisissa MM-kisoissa urheilijat kokivat yllätyksen, kun heitä kiellettiin käyttämästä urheiluvaatemerkki Niken kenkiä. Kielto johtui siitä, että kisojen virallinen sponsori Reebok halusi pitää itsellään kunnian Crossfitin harrastajille suunnattujen kenkien valmistajana. Nike ei kuitenkaan luovuttanut ilman taistelua. Toinen urheilujätti alkoi markkinoida kenkiään sloganilla Don’t ban our shoe, beat our shoe, haastaen Reebokin Crossfit-kenkien kuninkaana.

Crossfit perustuu ajatukseen hyvästä fyysisestä yleiskunnosta, ja lajin taustalla vaikuttaa tavaramerkki Crossfit Inc. Vuonna 2015 yhdysvaltalainen Forbes-lehti arvioi Crossfitin 4 miljardin dollarin arvoiseksi liiketoiminnaksi, joka on iskenyt toimintamallillaan kultasuoneen. Vertailun vuoksi vuonna 2014 työ- ja elinkeinoministeriön selvityksessä Suomen koko liikuntatoimialan liikevaihto arvioitiin 5,5 miljardin euron arvoiseksi.

Suomessa on 63 virallisesti rekisteröitynyttä Crossfit-salia eli boxia, jotka maksavat vuosittain lisenssimaksuja Yhdysvalloissa sijaitsevaan Crossfit Inc.:in päämajaan saadakseen käyttää tavaramerkkiä. Elokuussa 2016 Helsinkiin Crossfit Härkä -salin perustanut Alina Kangasluoma uskoo nimen voimaan. Lisenssi vain takaa, että saat käyttää nimeä Crossfit. Mitään muuta sillä ei saa – maksat 3000 dollaria vuodessa, että saat käyttää nimeä.

Tavaramerkki erottaa yrityksen tuottamat tuotteet tai palvelut muista, esimerkiksi Reebokin treenikengät Niken vastaavista. Liikuntalaji ei kuitenkaan ole tuote, eikä tavallaan palvelukaan. Miten sen oikein voi omistaa?

Kysymys ei olekaan yksinkertainen, minkä vuoksi nimen käytöstä on herännyt maailmalla ristiriitoja. Käytännössä itse lajin liikkeet, eli Crossfitissa eri lajeihin perustuvat toiminnalliset liikkeet, eivät ole kenenkään omistamia. Tavaramerkin haltija kuitenkin omistaa oikeudet käyttää nimeä esimerkiksi mainoksissa tai nettisivun webdomainissa.

Kuka tahansa saa siis tehdä crossfit-treenejä, mutta jos lajia tarjotaan esimerkiksi kuntokeskuksessa asiakkaille, nimeä ei saa käyttää ilman lupaa.

Vaikutusvaltainen tavaramerkki voi valvoa merkin käyttöä, lähettää väärinkäyttäjille vaatimuksen lopettaa nimen käytön tai pahimmassa tapauksessa haastaa heidät oikeuteen. Suomessa taistelu nimen käytöstä eteni markkinaoikeuteen vuonna 2006, kun helsinkiläisyrittäjä rekisteröi crossfit-tavaramerkin Suomeen ennen kuin yhdysvaltalainen miljardiyritys ehti näin tehdä. Crossfit Inc. vaati yrittäjää olemaan käyttämättä nimeä 100 000 dollarin sakon uhalla, mutta lopulta markkinaoikeus päätti tilanteen yrittäjän hyväksi.

Lähestulkoon jokainen brändi on tavaramerkkisuojattu”, kertoo Aalto-yliopiston kauppatieteiden tohtorikoulutettava Emma Mäenpää markkinoinnin laitokselta. ”Crossfitin tapauksessa brändi vain edustaa tiettyä urheilumuotoa.”

Tunnettu brändi toimii yrityksen rahasampona: tavaramerkin käytöstä voidaan laskuttaa, ja hyvämaineinen brändi edistää yrityksen liiketoimintaa. Esimerkkejä muista lisenssimaksuihin perustuvista liikuntabrändeistä löytyy joka puolelta, kuten harjoittelumuoto Training For Warriors, hatha-joogaan perustuva Bikram-Jooga ja suositut Les Mills -tunnit. Liikuntalajeja syntyy jatkuvasti, ja ne voivat kehittyä menestyviksi liikeideoiksi ja vahvoiksi brändeiksi, jos ne onnistuvat vetoamaan sen ajan liikuntakulttuuriin.

Tavaramerkityt hittilajit ovat syntyneet ihmisten muuttuneista odotuksista liikuntaa kohtaan, koska yhä useampi etsii liikunnasta äärikokemuksia, oman identiteetin määrittelyä ja yhteisöllisyyttä.

”Menestyneimmät brändit ymmärtävät kuluttajakulttuuria, jossa heidän palveluitaan käytetään”, korostaa Mäenpää.

Brändien kehittymiseen ei kuitenkaan vaikuta vain liikunnan ilon leviäminen mantereelta toiselle. Crossfit Inc.:in tapauksessa tärkeässä osassa on ollut lajin yhteistyö vaatejätti Reebokin kanssa, joka omistaa oikeudet käyttää nimeä Crossfit tuotteissaan.

Reebok on saanut yhteistyön seurauksena yksinoikeuden kohdistaa tuotteitaan lajin harrastajille, kun taas Crossfit Inc. on saanut valtavasti julkisuutta, mikä on auttanut lajia leviämään. Ei siis ole yllättävää, jos kävelet minkä tahansa boxin sisään, on kuin kävelisit Reebokin showroomiin: painonnostosukkia, trikoita, vesipulloja ja treenikenkiä, joissa yhteistyö on selvää.

Vuoden 2015 Niken kenkäkohun jälkeen muutkin urheiluvaateyritykset ovat uskaltautuneet mukaan markkinoille, vaikka Reebok edelleen hyötyy tavaramerkkioikeudestaan. Menestyneet yritykset haastavat toisiaan saadakseen vallan liikuntamarkkinoista, vaikka se tarkoittaisi suurien summien varaamista oikeuskuluihin.

Aivan kuten vaatemerkit, liikuntalajit tavaramerkin takana tekevät paljon työtä profiloituakseen omaksi lajikseen, jonka harrastamisesta kannattaa maksaa. Toiminta ei ole vain liikunnan iloa, vaan myös todella hyvää bisnestä. Voittajia ovat niin lajin tavaramerkkioikeuksien haltijat kuin isoja summia tahkoavat liikuntavälineitä ja -vaatteita valmistavat yritykset.

Toisaalta häviäjiksi voidaan ajatella lisenssistä maksavia yrittäjiä ja itse lajin harrastajia, jotka maksavat enemmän, koska osa yritysten tuotoista menee tavaramerkin omistajille. Suuret liikuntayhteisöt perustuvat erilaisiin lisenssimaksuihin ja koulutuksiin, jolloin perimmäinen sanoma – terveys – jää kenties vähemmälle huomiolle. Toisaalta yhteisöt ja yritykset houkuttelevat ihmisiä kokeilemaan uusia lajeja ja haastamaan itseään, mikä lisää kansanterveyttä ja innostaa liikkumaan.

Kuitenkin uusia boxeja syntyy ja harrastajamäärät jatkavat nousuaan, joten Crossfit Inc. on tehnyt jotain oikein. Mutta eikö ole ärsyttävää maksaa siitä, että saa käyttää nimeä, joka on muutenkin kielessä niin vakiintunut? Kangasluoma kertoo, mistä viime kädessä on kyse. ”Se nimihän on valuuttaa. Jos emme olisi Crossfit-sali, olisimme ‘toiminnallisen harjoittelun’ sali, jonka markkina-arvo ei varmasti olisi yhtä suuri.”

Arkisto

Visiottoman visuaalisuuden aika

TEKSTI Juho Valta

Onko elokuvista tulossa pelkkiä valokuvia puhuvista ihmisistä? Jotain tällaista Alfred Hitchcockin väitetään kysyneen 1930-luvun alussa, jolloin äänielokuvat olivat vajaassa puolessa vuosikymmenessä puskeneet mykkäelokuvat lopullisesti marginaaliin. Monien muiden ohjaajakollegojensa tapaan Hitchcock oli huolissaan. Mitä oli tapahtumassa elokuvan kielelle? Kertoisivatko tarinaa enää pelkät näyttelijöiden resitoimat sanat vai jotain paljon syvällisempää paljastavat kuvat?

Hitchcockin ja kumppanien huoli oli kiistatta aiheellinen, olihan 1920-luku ollut elokuvataiteen lyhyen historian idearikkainta aikaa. Elokuvataiteilijat ympäri maailman olivat kehittäneet omia estetiikan teorioitaan, joiden avulla he pyrkivät selvittämään, mitä kaikkea liikkuvalla kuvalla voisikaan ilmaista.

Michael Baynkin otospituuksillaan kellistävillä montaasielokuvillaan neuvosto-ohjaajat osoittivat silmänräpäyksessä asioiden odottamattomia syy-seuraussuhteita tavalla, josta jokainen sosiologi voisi vain haaveilla. Saksassa ekspressionistit taas vangitsivat valojen ja varjojen painajaismaisella leikillään ne pinnan alla kytevät psykologiset patoumat, jotka ajaisivat näennäisesti tasapainoisen kansan hirmutekoihin seuraavalla vuosikymmenellä.

Vaikka aivan samanlaista luovuuden alkulähdettä elokuvataiteilijat eivät ehkä olekaan löytäneet 1920-luvun jälkeen, ei mestariohjaajien kauhukuva puhuvista päistä kuitenkaan täysin realisoitunut. Kukkaruukkuihin kätkettyihin mikrofoneihin puhuminen ja muut vastaavat kömpelyydet olivat äänielokuville tunnusomaisia muutaman vuoden, jonka jälkeen valtaosa näistä huolestuneista huippuohjaajista oli itsekin vaivattomasti omaksunut äänen osaksi elokuvakerronnallista arsenaaliaan.

Äänen ja kuvan mahdollisuuksia kekseliäästi yhdistelemällä he loivat audiovisuaalisia kokonaisuuksia, jotka eivät mykkäelokuvan kieliopilla olisi koskaan olleet mahdollisia. Skeptikot voivat osoittaa epäilynsä vääräksi katsastamalla Fritz Langin M:n tai Carl Theodor Dreyerin Vampyrin.

Onko Hitchcockin 85 vuotta sitten ilmoille heittämästä kysymyksestä kuitenkin jälleen tullut ajankohtainen?

Itse en ainakaan kyennyt olemaan pohtimatta asiaa tämän vuoden alussa, kun kiemurtelin kaksi tuntia tylsyydestä tukahtuneena Tom McCarthyn Oscareita rohmunneen Spotlightin parissa. Mielestäni oli käsittämätöntä, kuinka joku pystyi vakavissaan puhumaan elokuvakerronnallisesti niin rutiininomaisesta teoksesta vuoden vaikuttavimpana elokuvana.

Sen lisäksi, että teos on propagandistinen fanfaari amerikkalaiselle journalismille aikana, jolloin Yhdysvaltain massamedian presidentinvaaleja koskeva uutisointi on ennennäkemättömän luokattomalla tasolla, ei elokuvassa ole yhtään hetkeä, jossa jokin elokuvataiteelle eksklusiivinen tehokeino liikuttaisi katsojaa tai saisi hänet tarkastelemaan teosta jostain uudesta näkökulmasta. Siinä ei ole yhtään muistettavaa leikkausta, kamera-ajoa tai kuvakompositiota.

Elokuvaa katsoessa voisi luulla McCarthyn luoneen teoksensa jonkun tusinaohjaajia monistavan elokuvakoulun sääntökirja kätösissään. Sen faktoja lateleva kliinisyys muistuttaa dramatiikaltaan niukkaa Wikipedia-artikkelia. Sen elokuvakielitaidottomuudestaan huolimatta saama ylistys on ansaitsemattomuudessaan verrattavissa siihen, että Shakespeare olisi julistettu neroksi tiivistettyään Othellon virkkeisiin: ”Iago ilkeä. Othello siksi mustasukkainen. Siksi Othello Desdemonan tappaa.”

Miksi Spotlightin kaltaisia antielokuvallisuuden perikuvia tehdään tänä päivänä niin paljon ja miksi ne keräävät niin suurta arvostusta? Myönnän kysymyksenasettelun olevan epäreilu. Kyseessähän ei ole mikään uusi ilmiö. Hollywoodin amerisentriset akatemiat ja pressiklubit ovat jaelleet pystejä elokuvakerronnallisesti laiskoille teoksille jo yli puoli vuosisataa.
Väitän kuitenkin televisiosarjojen renessanssin ja monipuolistuneiden elokuvankatsomistapojen olevan osasyyllisiä tähän kuvakerronnan rappioitumiseen. Pääosin dialogivetoiset ”laatusarjat” ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana tosissaan haastaneet suosiossa elokuvat audiovisuaalisena taidemuotona. Tämä on asettanut elokuvatuottajat vaikeaan asemaan. Seuratako television jalanjäljissä vai houkutellako ihmisiä teattereihin kokemuksilla, jotka eivät ole mahdollisia kotisohvalla?

Valitettavasti studiopohatat ovat päätyneet yhä enemmän ensimmäiseen ratkaisuun etenkin kypsempiä yleisöjä kosiskelevien elokuvien tapauksessa. Toisin kuin 1950-luvulla, jolloin esimerkiksi amerikkalaiset studiot vastasivat television asettamiin haasteisiin Cinemascope-laajakuvaformaatin kaltaisilla houkutuksilla, on konglomeraattipomojen nykyään tienestinsä maksimoidakseen huomioitava kaikki ne lukemattomat tavat, joilla elokuvia digiaikana kulutetaan.

Valtaosa elokuvien katselusta tapahtuu tänä päivänä elokuvateattereiden ulkopuolella. Pahimmat kerettiläiset hakevat elokuvallisia elämyksiä peräti älypuhelimiensa ruudulta. Lienee selvää, että se estetiikka, jonka avulla elokuva on tyypillisesti kyennyt erottautumaan vaikkapa teatterista kärsii tällaisessa katselussa. Tarkovskilainen kamera-ajo ei järisytä sielua ihan samalla tavalla, kun sen seuraaminen vaatisi suurennuslasia.

Tehdäkseen tablettituijottajien katselusta mahdollisimman vaivatonta, on elokuvaohjaajat painostettu mukautumaan estetiikkaan, josta nauttiminen on yhtä mieluisaa niin kotiteatterissa, läppärillä kuin iPhonellakin. Helpoin tie on ollut televisiokerronnan imitoiminen, sillä televisiosarjoja kulutetaan nimenomaan kaikilla näillä välineillä. Tämä on johtanut siihen, että juuri ne tehokeinot, jotka ovat tehneet elokuvasta uniikin taidemuodon, ovat käyneet jokseenkin käyttökelvottomiksi.

Ja tämä jos jokin on surullista. 2000-luvun kuluessa ihmisten suhde kuviin on entisestään arkipäiväistynyt. Periscopen ja videoblogien myötä lähes kaikista on tullut visuaalisia ”tarinankertojia.” Iltapäivälehdet ovat potkineet ammattikuvaajia pihalle ja täyttäneet aukeamansa lukijoiden potreteilla. Joidenkin silmissä sushirullia Instagramiin ikuistava kylämissi täyttää kuvataiteilijan kriteerit.

En sinänsä haluaisi parjata näiden ihmisten harrastelua – kyllähän meistä itse kukin tykkää välillä kaihomielisesti katsoa vaikkapa isäpapan innosta vapisevilla käsillä kuvattuja kotivideoita. Ongelma on vain siinä, että näiden amatöörien tekeleistä harvemmin välittyy se, mitä kuvat kykenevät parhaimmillaan tekemään: näyttämään meille sen, mitä emme kykene arjessamme näkemään.
Koska kuvataiteesta on tullut yhä enemmän pienien piirien taidetta, tulisi elokuvien vaalia kuvien voiman perintöä näinä jatkuvien visuaalisten virtojen aikana. Niiden tulisi mahdollistaa se, että kuvien voisi vielä naama pokkana sanoa kertovan enemmän kuin tuhannen sanan.

Vaikka etenkin länsimaisen elokuvan näkökulmasta tämä haave näyttäytyy tällä hetkellä kaukaa haetulta, on mielikuvituksettomuuden yössä onneksi havaittavissa muutama toivonkipinä. Artikkelin kirjoittamishetkellä pyörii Finnkinon levityksessä kaksi rajoja rikkovaa elokuvakerronnan opinnäytettä, jotka todistavat, että elokuva elää vielä 2000-luvullakin.

Laszlo Nemesin esikoisohjaus Son of Saul ja Terrence Malickin Knight of Cups ovat monumentaalisia visuaalisia voimannäytteitä. Ne ovat elokuvia, joiden maailmankuva ei rakennu ainoastaan siihen, mitä asioita ne kuvaavat, vaan myös siihen, miten ne kuvaavat asioita. Ne ovat elokuvia, joissa puhutun kielen rajat eivät ole maailman rajat.

Arkisto

Pöhinän takana

Pitchausta, pivotointia ja pöhinää, yksisarvisia ja enkeleitä.
Monille startup-yrittäjyys ja sitä ympäröivä kulttuuri saattavat näyttäytyä ilmiönä, jossa puhutaan
paljon hassuilla sanoilla, mutta tehdään vähän. Istutaan siistissä toimistossa, juodaan perjantaiskumpat ja käydään kerran vuodessa Slushissa näyttäytymässä ja ottamassa selfieitä laput kaulassa.
Milloin yrittäjyydestä tuli coolia?

TEKSTI Aino Vähälä & Mari Liukkonen KUVAT Jaakko Suomalainen

Yrittäjyys ei ole uusi ilmiö – sen mediaseksikkyys on. Kansainvälisen GEM-tutkimuksen mukaan joka viides alle 25-vuotias suomalainen uskoo perustavansa yrityksen seuraavan kolmen vuoden sisään, eikä ihme. Mieluisan työn saaminen tuntuu lähes mahdottomalta ja suuret yritykset näyttäytyvät nuorille lupauksille kaavoihinsa kangistuneilta.

Siiri Hakulinen, 3. vuoden medialainen, Aaltoes:n jäsen ja Startup Lifen projektimanageri, on huomannut saman ilmiön. Uudenlainen työympäristö on houkutteleva: ”Startupeihin kuuluu todella nuorekas, chilli meininki. Töihin pukeudutaan huppareihin ja tennareihin, toimistossa on office dogeja, ping pong -pöytä ja kaikki käyttää Applen tuotteita.”

Äkkiseltään työskentely nuoressa, nopeaan kasvuun tähtäävässä startup-yrityksessä vaikuttaa unelmalta, sillä työtä voi tehdä kivassa ympäristössä rakastamansa asian parissa. Mikä tahansa on mahdollista ja kaikki on mahtavaa. Voiko maailmaa kuitenkaan pelastaa hypetyksellä tai uudella yrityskulttuurilla?

”Kyllä maailman pelastamiseen tarvitaan muutakin kuin startuppeja, mutta ne saatetaan nähdä nopeana ratkaisuina esimerkiksi taloudelliseen kriisiin”, Hakulinen pohtii.

Hakulinen korostaa, että vaikka Nokiaa rakennettiin yrityksenä vuosikymmeniä, ei sellaiseen ole enää aikaa. Uudet tulevaisuuden Nokiat, taloutemme veturit, tulevat olemaan nopeasti kasvavia startupeja. Nämä kasvuyritykset tulevat toivottavasti työllistämään valtavia määriä ihmisiä niin Suomessa kuin ulkomailla ja lisäämään kotimaan verotuloja.

Maailman muuttamisesta puhuu myös Helsingin yliopiston alaisuudessa toimivan yrittäjyysyhteisö Helsinki Think Companyn toimitusjohtaja Matti Petteri Pöntiö. Think Company haluaa viedä akateemisuutta käytäntöön tarjoamalla opiskelijoille yhteistyöskentelytilat, matalan kynnyksen tapahtumia sekä sparrausta yrittämisen alkuvaiheisiin. Tärkeintä on kuitenkin löytää oman intohimonsa mukainen tapa vaikuttaa omalla akateemisella osaamisellaan – yrittäminen on siihen yksi vaihtoehto.

”Nykyinen yhteiskunta tarjoaa makeen tilaisuuden viedä omaa tuotettaan nopeasti eteenpäin, mutta kyllähän osa tästä draivista tulee myös siitä, että jengi haluaa muuttaa maailmaa”, Pöntiö arvioi.

Vaikka nopeatempoinen innovointi, rento ilmapiiri ja mukaansatempaava yrityskulttuuri kuulostavat houkuttelevalta tavalta muuttaa maailmaa, startup-yritysten vetovoimana on myös ajatus oman työn merkityksellisyydestä. Juuri se onkin tärkeää Think Companyn toiminnassa, mikä erottaa sen muista samantyyppisistä toimijoista.

”On olemassa monia tapoja muuttaa maailmaa, joissa sä itse voit olla osallisena siihen muutokseen. Se on todella käsinkosketeltavaa ja siistiä”, Pöntiö kuvailee.

Raha ja menestys voivat motivoida monia perustamaan yrityksen, mutta palo omaan tekemiseen kumpuaa kuitenkin usein sisäisestä motivaatiosta.

”Loppujen lopuksi sä teet suuressa yrityksessä töitä hirveesti, jotta joku muu rikastuu, kun taas startupeissa sä teet tosi tosi paljon töitä tuotteen kanssa, josta sä pidät, ja jonka olet synnyttänyt”, Hakulinen summaa.

Houkuttelevien uramahdollisuuksien ja mullistavien ideoiden lisäksi skeneen kuuluu ainutlaatuinen yhteisö. Samankaltaiset ihmiset, uudet innovaatiot ja tuore kahvi muodostavat kotoisan ilmapiirin. Yhteisöltä saa myös laajan verkoston eri alojen ammattilaisia sekä tukea silloin, kun oma idea ei lähdekään lentoon.

Kulttuuriin kuuluvatkin vahvasti ”fail fast” ja ”rapatessa roiskuu” – ideologiat.

”Tämän skenen makeimpia valtavirtajuttuja on epäonnistumisen vaaliminen ja idea siitä, että nimenomaan pitää epäonnistua, jotta osaa jatkossa välttää karikoita”, Pöntiö selittää.

Suomalaisen mentaliteetin näkökulmasta epäonnistumista pelkäämätön ilmapiiri tuntuu utopistiselta. Ajatusmaailmassa, jossa pessimisti ei pety, saattaa jatkuvaan hypetykseen mukaan pääseminen tuntua työläältä tai jopa teeskentelyltä. Ehkä kyseessä on kuitenkin ajatusmalli, jonka voisi oppia. Jos tarpeeksi kehuu itseään katsoessaan peiliin, alkaa pikkuhiljaa uskoa sanomaansa.

”Suomalaisten tulisi oppia sanomaan, että me ollaan oikeesti maailman parhaita joissain asioissa!” Hakulinen kiteyttää usein toistetun ajatuksen.

Moni opiskelija uskoo edelleen, että ilman kokemusta on turha haaveilla startupin perustamisesta. Hakulinen paljastaa totuuden myytin takaa:

”Ei ne muutkaan tiedä, vaan kaikki opettelevat kaiken alusta asti. Startupeissa ihmiset, jotka eivät ole ikinä tehneet jotain asiaa – vaikka perustaneet yritystä – perustavat yrityksen.”

Pöntiö on samaa mieltä ja harmittelee, että opiskelijat eivät aina välttämättä ymmärrä omaa potentiaaliaan:

”Yliopistolaiset ovat älyllisesti vilpittömiä ja todella paljon harrastavaa porukkaa. Pääainekaan ei välttämättä kerro sitä, mitä ihminen oikeesti osaa.”

Nyt on siis löytynyt ala, jossa kokemattomuus ei ole kirosana, vaan siitä saattaa olla jopa hyötyä. ”Startupeissa on mahdollisuudet päästä todella pitkälle, todella nopeasti, siinä missä isommassa firmassa voi mennä monta vuotta, että pääset johtajan pallille”, Hakulinen kertoo.

Monille startupit näyttäytyvät ilmiönä, jonka synnyttämät trendisanat aiheuttavat lähinnä pahoinvointia. Harvan medialaisen lapsuuden tai vielä fuksivuodenkaan unelmiin kuuluu ura startupissa, vaikka viestinnän ammattilaisten rooli onkin niissä usein avainasemassa.

Startupien perustajat eivät ole kuitenkaan vielä täysin käsittäneet viestinnän suurta roolia ja viestintäalan ihmiset palkataankin yleensä viimeisenä. Kovassa vauhdissa tarvitaan osaajia, jotka ymmärtävät, miltä asiat näyttävät ulospäin.

”Jos startupeissa ei tehdä hyvää viestintää tai jos mennään liian kovaa eteenpäin, voidaan menettää jopa kokonainen asiakasryhmä”, kiteyttää Hakulinen.

Viestinnän opiskelijat viihtyvät hyvin keskustakampuksen uumenissa, minkä takia startupin perustaminen voi olla haasteellista. Menestyvään startupiin tarvittavaa osaamisen poikkitieteellisyyden yhteentörmäyksiä ei tapahdu. Medialainen kykenee kyllä perustamaan firman, mutta tie on huomattavasti kevyempi, jos viestinnän osaaja firmaa perustaessaan kohtaa vaikkapa yhden kauppatieteilijän, yhden koodarin sekä yhden innovoivan tieteentekijän.

Jos keskustakampukselta ei kuitenkaan tee mieli poistua, ei hätää.

”Pystyy tästäkin joukosta yliopistolaisista tekemään lähestulkoon kaikenlaisia kombinaatioita”, huomauttaa Pöntiö, mutta korostaa myös, että monitieteisyys on avain todellisen potentiaalin löytymiseen.

Startup -kulttuurille, kuten kaikille nopeasti trendaaville ilmiöille, on syntymässä vastaliike. Kyllästytään ärsyttäviin sanoihin ja jatkuvaan pöhinään. Leimataan koko touhu päälle liimatuksi innovointi-shitiksi. Kun joka kanavasta tulee täysillä ilosanomaa yrittäjyyden hienoudesta, innostus alkaa puuduttaa. Vaikka omassa kuplassa on onnellista elää, on siinä myös vaaransa.

”Olisi todella surullista, jos se kupla puhkeaisi. Suomessa startup-meininki ei ole vielä edes alkanut, sillä vaikka hyviä startupeja on, niitä ei ole vielä tarpeeksi. Jos miettii, että yksi kymmenestä startupista onnistuu, niin meillä on niitä vielä liian vähän.” Hakulinen selventää.

Vaikka startup-ilmiöstä ärsyynnytään, on kolikolla toinenkin puoli. Toisinaan yrittäjyys ja etenkin startupit saavat osakseen ansaittua suitsutusta, erityisesti marraskuussa Slushin aikaan. Jotta uuden sukupolven Ilkka Paanasia syntyy, tulee Hakulisen mielestä into koko skeneä kohtaan säilyttää tasaisena ympäri vuoden: ”Otettaisiin ohjat omasta taloudellisesta onnesta kansallisellakin tasolla, että saataisiin joku sellainen yritys, josta voitaisiin olla ylpeitä sekä Suomessa että maailmalla.”

Aina ei tarvitse kuitenkaan tavoitella tähtiin – ei edes uuden Nokian synnyttämiseen. Yrittäjyys voi olla vain tapa ymmärtää omat taitonsa ja tehdä niillä jotain oikeasti merkittävää. ”Meidän unelma Think Companylla on se, että kaikki yliopistolaiset tietäisivät mahdollisuutensa viedä osaamistaan käytäntöön”, visioi Pöntiö. ”Tärkeintä on tunnistaa mahdollisuutensa ja oppia suhteuttamaan niiden vieminen käytäntöön, relevantin kokoisena.”

Kaiken pöhinän takaa löytyy siis uskallus ajatella isosti ja ymmärrys siitä, mihin kaikkeen pystyy ja kuinka pitkälle oma osaaminen voi viedä. Pöhinää voisikin kuvata startup-yhteisön synnyttämäksi positiiviseksi energiaksi; on lupa innostua, hehkuttaa – ja välillä myös epäonnistua.

Hypetyksen takana voi olla lupaus jostain suuremmasta, mutta pelkkään pöhinään ei Hakulisenkaan mielestä tule tuudittautua: ”Voisihan sitä hypeä vähän laskea ja tekemisen volyymia nostaa niin, että ne olisivat tasapainossa.”