Asialliset

Puhutaan pornosta

Eettisyyden huomioon ottaminen kulutusvalinnoissa on yleistynyt. Ennen ostopäätöstä moni haluaa tietää, miten ja mistä ruoka on päätynyt marketin pakastealtaaseen, tai onko vaatebrändin tuotantoketju läpinäkyvä. Niin kauan kuin maailmassa on epäoikeudenmukaisuutta, löytyy sitä kaikilta teollisuuden aloilta. Samanlaisia kysymyksiä on siis syytä pohtia myös pornon kohdalla. Tapasimme pornoa tutkineen toimittaja Ina Mikkolan, jonka ohjelmassa Ina <3 porno tutustutaan pornon tuottamiseen ja sen erilaisiin muotoihin ympäri maailmaa, ja feminististä pornoa tekevän Lunan. Juttelimme heidän kanssaan – pornosta.

TEKSTI Laura Horsmanheimo ja Aku Houttu KUVAT Pinja Ylioja

VÄESTÖLIITON JO KYMMENIEN vuosien ajan toteuttamasta suomalaisten seksuaalisuutta seuraavasta FINSEX-tutkimushankkeesta käy ilmi, että pornon kulutus on kasvanut viime vuosikymmeninä, ja että sen katsomista pidetään yhä kiihottavampana. Yhteiskunnan suhtautuminen pornoon sisältää merkittäviä ristiriitaisuuksia. Ihmisten ympärillä esiintyy paljon pehmopornoon rinnastettavaa mainontaa, markkinointia ja muuta viestintää, sillä tiedämmehän että seksi myy. Kuitenkaan pornosta tai sen kulutuksesta ei juurikaan keskustella kaverin kanssa eikä aihe nouse usein esiin mediassa.

Miksi porno on tabu? Pornossa keskeistä on seksuaalisuus ja masturbointi, mikä tekee siitä erittäin henkilökohtaista. Porno on vaikea puheenaihe, jota on pyritty pitämään poissa myös julkisesta keskustelusta. Asioiden kieltämisen ja piilottamisen taustalla on yksityisyyden lisäksi usein vallankäyttö – näin on pornonkin kohdalla. Pornon ja seksuaalisuuden rajoittaminen on palvellut usein patriarkaalisia valtarakenteita. Tämän avulla eri instituutiot, kuten valtio ja kirkko, ovat pystyneet rajoittamaan esimerkiksi naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.

Mielessään moni saattaa pohtia, voiko pornoa katsoa hyvällä omallatunnolla, vaikka siinä esineellistetään ihmisiä, eikä tuotanto-olosuhteista ole tietoa. Mielikuvat pornosta epäeettisenä tuotannonalana kumpuavat usein luulosta, jonka mukaan (nais-)pornonäyttelijät tekevät työtään pakon sanelemana. Ihmisten on vaikea ymmärtää ja hyväksyä sitä tosiasiaa, että toiset todellakin haluavat tehdä pornoa työkseen, kuten taustastaan avoimesti puhunut entinen kansainvälinen pornotähti Satu Söderström. Negatiivinen suhtautuminen on rinnastettavissa irtosuhteita ja naisten useita seksikumppaneita paheksuvaan asenteeseen.

Alalla työskentelevät miehet eivät joudu ennakkoluulojen kohteeksi yhtä helposti kuin naiset; miehenä voi olla jopa ihailtavaa päästä työskentelemään kauniiden pornotähtien keskuuteen. Tämä kielii epätasa-arvon lisäksi siitä, että naisten seksuaalisuus on edelleen kiellettyä laajasti ympäri maailmaa. Mikkola huomauttaa, että suhteellisen tasa-arvoisessa, avoimessa ja alastomuuden kanssa sinut olevassa Suomessakin aiheesta puhutaan vähän, ja että joissakin maissa naisten seksuaalisuudesta ja masturboinnista ei puhuta julkisesti lainkaan. Esimerkiksi Japanissa naisia jopa kehotetaan olemaan koskettelematta itseään. Juuri Japanista kuitenkin löytyy monia pornografian villeimpiä piirteitä, kuten animoituja lonkerofantasioita. Kielteinen suhtautuminen seksuaalisuuteen ruokkii pornoteollisuutta ja fantasioita.

Pornoteollisuus on ainoita aloja, jolla naisella on mahdollisuus ansaita enemmän rahaa samasta työstä kuin miehellä.

Yleisesti kuvitellaan, että pornoteollisuudessa jylläävät valtaisat rahasummat päätyvät johtavissa asemissa olevien miesten taskuihin, ja että naiset näyttelevät roolinsa kitisemättä pienellä palkalla. Tietenkin tämä voi pitää paikkansa. Kuitenkin jos verrataan pornoteollisuutta esimerkiksi Hollywood-elokuvateollisuuteen, naisten on Mikkolan mukaan helpompi päästä tuotantotehtäviin eikä pelkästään kameran linssin alle: monet naiset omistavat omia yhtiöitä, ja webcam-pornoa voi tehdä kokonaan ilman välikäsiä. Mikkola kertoo, että pornoteollisuus on ainoita aloja, jolla naisella on mahdollisuus ansaita enemmän rahaa samasta työstä kuin miehellä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole fanfaarien aihe, kieliihän palkkaerokin epätasa-arvoisesta suhtautumisesta seksuaalisuuteen.

Vaikka itse alan sisällä näyttelijä voi pitää työstään, ihmisten mielissä vallitseva kuva tulevaisuutensa tahranneista pornotähdistä on huomionarvoinen. Monesti historia pornoalalla nähdään negatiivisena, minkä seurauksena työn saaminen muilta aloilta voi olla vaikeaa. Kuitenkin myös poikkeuksia löytyy. Esimerkiksi Satu Söderström toimii seksologina, ja entinen yhdysvaltalainen pornotähti Sasha Grey on nykyään musiikintuottaja sekä näyttelee rooleissa pornon ulkopuolella, Mikkola mainitsee. Ennakkoluulot eivät kuitenkaan ulotu vain alalla työskentelyyn. Pornoa on akateemisesti tutkittu vähän, sillä aiheen tutkimista on Mikkolan mukaan mahdollisesti vierastettu maineen tahriintumisen pelossa.

MITEN ITSE ALA sitten kohtelee pornonäyttelijöitä? Eettisessä tuotannossa pyritään ihmisten kunnioittamiseen. Mikkola kertoo, että kuvauksissa voi olla käytössä lomake, johon näyttelijä merkitsee, mitä hänelle kuvauksissa saa tehdä. Hän nostaa tuotantomaan keskeiseksi eettisyyden mittariksi: mitä paremmassa kunnossa naisten asema ja ihmisoikeudet maassa ovat, sitä todennäköisemmin myös pornoalalla työskenteleminen on oikeudenmukaisempaa. Yhdysvalloissa tuotettu porno on mitä luultavammin eettisempää kuin esimerkiksi Intiassa tehty, sillä sen tuottaminen on siellä laitonta. Koska Yhdysvalloissa pornotuotannolla on pitkä historia, sinne on kehittynyt paljon edistynyttä lainsäädäntöä ja etujärjestöjä, jotka huolehtivat näyttelijöiden oikeuksista. Yhteiskunnalliset rakenteet edesauttavat reilua pornoteollisuutta.

Ohjenuorana verkkopornon katsomiselle voi pitää sitä, että kunnolliselta näyttävät tuotantoyhtiöiden omat sivut ovat luotettavia. Mikkola suosittelee maksullisia pornosivuja ja vertaa tilannetta nettikauppaostoksiin: kukaan ei tilaa laukkua epäluotettavalta vaikuttavalta nettisivulta – miksi sitten katsoisi sellaiselta pornonsa. Maksaessaan katsomastaan kuluttaja tukee tekijöitä taloudellisesti.  

Luonnollisesti hyvä maine tuo Mikkolan mukaan tuotantoyhtiölle luotettavuutta. Pornoalalla järjestetään gaaloja, kuten yhdysvaltalainen AVN-awards, saksalainen Venus Award ja brittiläinen SHAFTA Awards. Voittajaelokuvien tuotannossa näyttelijöiden oikeuksista on todennäköisemmin pidetty huolta, sillä muuten pärjääminen alan kovassa kilpailussa olisi haastavampaa, hän jatkaa.

Mikäli suhtautuminen pornoon olisi avoimempaa, myös läpinäkyvyys alalla lisääntyisi. Pelkällä asennemuutoksella ja keskusteluilla ei muutosta Mikkolan mukaan vielä edistetä, vaan siihen tarvitaan myös ihmisten tasavertaista kohtelua lain edessä sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai mistään muustakaan riippumatta. Lainsäädännön ja työehtosopimusten kehittämistä edesauttaisi asiantunteva tieto pornoteollisuuden työoloista – tutkimusta aiheesta siis tarvitaan.

KAIKKIEN MIELESTÄ VALTAVIRTAPORNO ei tunnu sisällöllisesti omalta, ja sen katsominen voi puuduttaa. Usein heteropornossa miehen roolina on olla haluaja ja naisen on tyydytettävä hänen tarpeensa. Kulahtanut asetelma yhdistettynä vinoutuneeseen ja yksinkertaistettuun ihmiskuvaan ei välttämättä tunnu kiinnostavalta, saati kiihottavalta. Moninaisuutta sekä aitoutta tavoittelevia vaihtoehtoja on onneksi olemassa.

Feministinen porno pyrkii huomioimaan erityisesti tekijöidensä toiveet ja näyttämään ihmiskuvaa, joka vastaa ihmisten moninaisuutta. Lunan mukaan valtavirtapornosta puuttuu monesti visuaalinen kauneus, ja ihmisten välinen kommunikaatio jää usein hyvin vähäiseksi. Kommunikaation puuttumisen seurauksena pornon välittämä kuva seksistä saattaa olla katsojalleen jopa vahingollinen.

Feministinen porno tavoittelee terveen ihmiskuvan näyttämistä ja kaikkia kunnioittavan seksuaalisuuden tukemista. Suuntaus ei esitä pelkkää sukupuolten välistä tasa-arvoa, vaan huomioi laajemman yhdenvertaisuuden ihmisten välillä. Tällöin pornografian tarkoituksena on tarjota erilaisia samaistumisen kohteita, sekä osoittaa monenlaisten ihmisten seksuaalisuuden ja halujen olevan oikein samalla tavalla kuin kenen tahansa muunkin.

Yksi feministisen pornoteollisuuden suurimpia kansainvälisiä nimiä on ohjaaja Erika Lust, joka omistaa mininetflixmäisen Xconfessions-sivuston. Juttua varten haastateltu Luna on mukana käsikirjoittamassa ja ohjaamassa kahta elokuvaa sivustolle. Niissä keskeistä on aitous; että näyttelijät esiintyvät kuten oikeassa elämässäkin tekisivät. Toisessa elokuvassa kuvataan kahden ihmisen välistä hetkeä, toinen taas kertoo fantasioista.

Lunaa pornon pariin on innoittanut se, ettei hän ole nähnyt juurikaan sellaista pornoa, joka kaikilta aspekteiltaan miellyttäisi. Tehdessään pornoa hän ajatteleekin sen olevan ensisijaisesti itseään varten. Pornon tuottamisesta Luna kertoo avoimesti läheisilleen, eikä hän usko sen vaikuttavan negatiivisesti tulevaisuuteensa, sillä tekee sitä eettisesti.

Ohjaamisen ja käsikirjoittamisen lisäksi kameran edessä näyttelevä Luna kertoo esiintymisen jännittävän. Hän haluaa kuitenkin näyttää, että oman seksuaalisuuden esiin tuominen on sopivaa ja kaunista, jos niin haluaa. Kuvauksissa olennaista on, että jokainen kokee olonsa mukavaksi eikä ketään painosteta mihinkään. Tuotantoon palkataankin henkilö, jonka tehtävänä on pitää huolta etteivät näyttelijät ylitä omia rajojaan.

Feministinen porno tavoittelee terveen ihmiskuvan näyttämistä ja kaikkia kunnioittavan seksuaalisuuden tukemista.

NUOREMMAT SUKUPOLVET SUHTAUTUVAT vanhempiaan avoimemmin seksuaalisuuteen ja pornoon. Pornon suosion kasvu on osoitus kielteisistä vaikutuksista vapautumisesta. Normalisointiin voisi auttaa lisäksi pornonkulutustottumuksista keskusteleminen. Ihmiset keskustelevat pitämistään Netflix-sarjoista, joten Mikkolan mukaan voisivat jakaa myös tietoa siitä, millaista pornoa katsovat.

Voimmeko olla todella vapaita ja täysin omia itsejämme, jos joudumme rajoittamaan osaa itsestämme ja omasta seksuaalisuudestamme, Mikkola kysyy. Vapaampi ja tiedostavampi maailma olisi mahdollisesti myös onnellisempi. Voisiko porno olla jopa voimaannuttavaa, ellei sitä pidettäisi niin suurena tabuna yhteiskunnassamme?

Asialliset

Ihan sairaan kiihottavaa paskaa

TEKSTI JA KUVAT Martta Kallionpää

Video alkaa romanttisella musiikilla ja kuvalla, jossa nainen suutelee toisen rintoja. Seuraavaksi toinen naisista ulostaa juomalasiin. He levittävät ulostetta toistensa vartaloille ja kasvoille ja myös syövät ulostetta. Sitten he oksentavat suoraan toistensa suuhun.

Järkytyskertoimia lisää se, että katsomani 2 Girls 1 Cup -video on vain traileri pidemmälle pornoelokuvalle. Alkuperäinen teos on siis eroottista materiaalia. Miten video, joka saa yhden pahoinvoimaan, voi kiihottaa jotakin toista?

Psykoanalyysin kehittäjä Sigmund Freud selitti perversioiksi kutsumiaan seksu- aalisia vääristymiä lapsuudeniän traumoilla, oidipuskompleksilla ja kastraatiopelolla. Myös nojatuolipsykologin on helppoa spekuloida lapsuuden ja seksuaalisuuden yhteyttä törmätessään netissä pornoon, jossa aikuiset pukeutuvat vaippoihin ja esittävät vauvaa tuttia imeskellen.

Nykyään psykologiassa käytetään termiä parafilia viitatessa sairaalloiseen seksuaaliseen poikkeavuuteen. Parafiliaksi luetaan muun muassa itsensäpaljastelu, fetisismi eli esineistä tai materiaaleista kiihottuminen, masokismi, sadismi, transvestisuus ja pedofilia.

Kattavaa teoriaa parafilioiden synnystä tai vakiintunutta hoitomuotoa niihin ei ole olemassa.

Koska emme tiedä mistä perversiot, parafiliat tai poikkeavuudet juontuvat, jäljelle jääkin paljon tärkeämpi kysymys. Miten kohtelemme ihmisiä ja asioita, joita emme ymmärrä?

Seksuaalinen poikkeavuus tuntuu olevan asia, jonka yhdistämme pahuuteen, mielisairauteen tai jopa epäinhimillisyyteen. Useista hirmuhallitsijoista on kehitelty heidän kuolemansa jälkeen mitä ihmeellisempiä psykohistorioita, joissa seksuaalisuus on tärkeässä osassa.

Mussolinin arvellaan fantasioineen raiskauk- sista ja pakottaneen kumppaninsa roolileikkimään prostituoituja. Stalinin on huhuttu olleen pedofiili, joka sai raskaaksi ja sitten hylkäsi 13-vuotiaan siperialaistytön. Hitlerin spekuloidulle kieroutuneelle seksuaalisuudelle on omistettu oma wikipediasivunsa jopa kahdeksalla eri kielellä. Hänen on väitetty olleen muun muassa koprofiili eli kiihottuvan ulosteista.

Onko silmittömiä pahuuden tekoja muka jotenkin helpompi prosessoida, jos käy ilmi, että ne on masinoinut ihminen, joka syö paskaa? Vai tuntuvatko hirmuteot itse asiassa vielä kamalammilta, jos niiden takana ajattelee olevan jotakin sairasta seksuaalista nautintoa?

Myös fiktiivisten hahmojen pahuutta korostetaan ja selitetään parafilioilla. Elokuvassa The Silence of the Lambs sarjamurhaajan motiiviksi paljastuu halu pukeutua tappamiensa naisten ihoon. Hän on transvestiitti, joka kiihottuu pukeutuessaan naiseksi.

The Human Centipede -elokuvasarja menee vieläkin pidemmälle. Trilogian ensimmäisessä osassa mielipuolinen kirurgi ompelee kolme ihmistä kiinni toisiinsa, seuraavan aina suustaan kiinni edellisen anukseen, muodostaen elokuvan nimen mukaisen ihmistuhatjalkaisen. Elokuvan toisessa osassa, josta ohjaaja halusi tehdä vielä edellistäkin järkyttävämmän, samankaltaisen ihmistuhatjalkaisen luo ylipainoinen, hikinen, äitinsä kellarissa asuva astmaatikko, joka saa tekemistään väkivaltaisuuksista ja ihmistu- hatjalkaisen tarkkailemisesta seksuaalista tyydytystä.

Ohjaajan toive toteutui. The Human Centipeden ensimmäinen osa pääsi Ison-Britannian elokuvatarkastamon läpi saaden ikärajakseen k-18, kun taas toisen osan levittäminen kiellettiin maassa kokonaan.

Poikkeavista seksuaalisuuksista puhuttaessa unohdamme usein, että ne eivät hallitse kokijansa koko elämää tai persoonallisuutta. Seksuaaliset fantasiat voivat olla syvyydeltään eritasoisia. Eroottisen materiaalinen kuluttaminen ei aina johda sen inspiroimiin tekoihin. Ylen Vaakakapina -ohjelma toteutti keväällä 2017 seksikyselyn, jonka vastausten perusteella moni kiihottuu anaalipornosta, vaikkei itse haluaisi koskaan koettaa anaaliseksiä.

Myös se, kuinka tarpeelliseksi esimerkiksi latek- sifetisoija kokee materiaalin nauttiakseen tyydyt- tävästä seksielämästä, voi vaihdella. Jotkut näkevät kumppanin pukeman lateksiasun kivana mausteena, toiset tarvitsevat lateksin kosketusta jokaista orgas- miaan varten

Parafilioissa on lopulta kyse siitä, minkä yhteiskunta katsoo olevan normaalia seksuaalisuutta. Homoseksuaalisuus poistettiin Suomessa tautiluokituksesta vuonna 1981. Transvestisuus on siellä edelleen. Naisten kuuluu tuntea olonsa seksikkäiksi pukeutuessaan korkokenkiin, mutta miehille vastaava käytös onkin sairaalloista. Raiskauksesta kiihottuminen ei ole ikinä ollut tautiluokituksessa.

Onko seksuaalisuudesta mitään järkeä luoda ”sairautta”, jonka tärkein tuntomerkki on se, että potilaan seksuaaliset ajatukset tai käytös ”poikkeavat normaalista”? Seksuaalisen väkivallan uhreja suojelemme jo rikoslailla, jossa määrätään muun muassa lasten hyväksikäytön, tirkistelyn ja itsensä paljastamisen olevan rangaistavia tekoja. Medikalisaatiolla yritämme ikään kuin suojella ihmisiä itseään heidän omalta seksuaalisuudeltaan.

Sorrun harvoin klassiseen utilitarismiin mutta ulostepornon edessä en osaa muutakaan. Jos jokin asia tuottaa ihmiselle nautintoa, eikä se vahingoita ketään muuta, pitäisi tätä asiaa harrastaa iloiten. Minun ei onneksi tarvitse ymmärtää, miksi kakka kiihottaa. Se mitä ihmiset tekevät makuuhuoneissaan – tai vessoissaan – ei kuulu minulle.

 

Arkisto

”Viihteen ja sosiaalipornon raja on veteen piirretty viiva”

Annette Ekengren, Pauliina Martikainen

Journalismi ja lobbaus, onko toista ilman toista?

Helsingin yliopiston viestinnän professori Anu Kantola:

Rajat ryskyvät ja paukkuvat. Journalistit ovat hyviä lobbareita, sillä heillä on ymmärrystä yhteiskunnasta, viestinnällisiä taitoja sekä tietoa siitä, kuka on kuka, eli ketä kannattaa lobata. Journalisti voi hypätä lobbariksi, joka konsultoi vaikuttajaviestintänsä ulkoistaneita yrityksiä tai organisaatioita. Syntyy rajoja rikkovia ammattilaisia, joiden ongelmana on tuotosten laatu ja läpinäkyvyys. Olisi hyvä, että pystymme erottamaan kenen etuja ajetaan. Avaimia ovat viestinnän ammattilaisten oma etiikka sekä mediakasvatus. Mikäli eettisyys ei toteudu, voi yhteiskunnalliselle, läpinäkyvyyttä lisäävälle säätelylle olla tarvetta.

Mihin asettuu viihteen ja sosiaalipornon raja?

ITV Studios Nordicin tuottaja Kai Herdin:

Viihteen ja sosiaalipornon raja on veteen piirretty viiva. Dramaattisista hahmoista syntyy mielenkiintoista viihdettä. Julkisuuteen astutaan yleensä tietoisesti ymmärtäen sen lainalaisuudet ja heikentynyt yksityisyyden suoja. On kuitenkin tapauksia, jotka eivät niitä ymmärrä. Tällöin jutun toimittajalla tai tuottajalla on vastuu kyseessä olevan ihmisen hyvinvoinnista. Sosiaalipornon puolelle siirrytään silloin, kun toimittaja tai tuottaja pyrkii tietoisesti hyötymään siitä, ettei kohteena oleva ihminen ymmärrä toimintansa ja esiintymisensä seurauksia. Kun ihminen saatetaan tietämättään naurunalaiseksi kasvavien levikkien tai katsojalukujen toivossa, liikutaan kyseenalaisella alueella.

Missä kulkevat sananvapauden rajat? Mikä tai kuka sananvapautta voi rajoittaa?

Helsingin yliopiston viestintäoikeuden professori Päivi Korpisaari:

Sananvapauden uloimmat rajat määrittelee lainsäädäntö. Väärinkäytöstä voi seurata rangaistus tai vahingonkorvausvelvollisuus. Sananvapautta rajoittavat esimerkiksi kunnian ja yksityiselämän loukkaamista koskevat kriminalisoinnit. Sananvapautta rajoitetaan myös vapaaehtoisesti, kuten esimerkiksi sitoutumalla hyvää journalistista tapaa koskeviin itsesääntelynormeihin. Lisäksi myös niin sanottu itsesensuuri ja hyvät tavat vaikuttavat siihen, miten me sananvapauttamme käytämme. Koska sananvapaus on perustuslailla suojattu oikeus, sitä voi rajoittaa vain lailla, jota riippumattomat tuomioistuimet tulkitsevat.


Bees & Honey –palstalla asiantuntijat vastaavat viestinnässä ja opiskelussa mietityttäviin kysymyksiin.

2015

Ihan liekeissä

Rakel Liekin metamorfoosi MoonTV:n pornotähdestä rautaiseksi journalistiksi ja juontajaksi on yllättänyt kaikki paitsi hänet itsensä. Ylen leivissä Liekkiä on tänä keväänä nähty suorissa lähetyksissä jopa kuutena päivänä viikossa. Groteski tapasi räiskyvän journalistin Ylen ajankohtaispalvelu Kioskin kulisseissa.

TEKSTI Alli Alho & Elisa Kitunen

Rakel Liekki tiesi jo nelivuotiaana haluavansa taiteilijaksi. Suunnitelmat toteutuivat, kun hän valmistui kuvataiteilijaksi 2000-luvun alussa. Nyt näyttelyille ei kuitenkaan ole aikaa, koska Rakelin toimittajan ura etenee vauhdilla, ja erilaisia projekteja tarjotaan monesta suunnasta.

Tällä hetkellä Liekki työskentelee Ylen uuden uutis- ja ajankohtaispalvelu Kioskin tiimissä. Hän nauttii palvelun suorista lähetyksistä sekä verkkojulkaisemisen nopeasta tahdista.

”Kioskilla työskentely on sellaista, mihin aidosti uskon, ja johon olen todella sitoutunut. Taiteen tekeminen on yksinäistä ja siitä saa palautetta vasta pitkän ajan päästä. Olen melko kärsimätön: pidän nopeasta palautteesta ja siitä, että asiat tulevat tehdyksi.”

Kioskin konseptiin kuuluu sosiaalisen median aktiivinen hyödyntäminen. Twitter onkin tärkeä osa Liekin toimittajaidentiteettiä. Sen potentiaali journalistin työvälineenä valkeni Liekille jo vuosia sitten.

“Olen tehnyt hartiavoimin töitä Twitterin eteen ja siksi olenkin siellä melkein 24/7.”

Vuorovaikutteisuus ja avoin keskustelu ovat molemmat Liekille luonteenomaista. ”Somessa on oltava aidosti läsnä. Ei riitä, että vain mainostaa itseään.“

 

Aikuisviihteen parissa Liekki ei ole työskennellyt kymmeneen vuoteen. Toimittajana hän on sen sijaan tehnyt kaikkea uutisista radio- ja tv-ohjelmiin sekä taustatoimittamiseen. Siksi onkin huvittavaa, että toimittajia kiinnostavat aina samat pornoaiheiset kysymykset.

“Toisaalta surettaa, jos he ajattelevat pornon olevan ainoa asia, jolla jutun saa myydyksi. Siinä vaiheessa rima on ehkä asetettu liian alhaalle.”

Liekki ei kuitenkaan kiusaannu aikuisviihdeuraansa liittyvistä kysymyksistä. Hän tietoisesti hakeutui alalle opiskellessaan kuvataidetta ja halutessaan tehdä aiheesta kuvia.

“En jaksa häpeillä mitään, enkä heittää tuhkaa ylleni.”

Liekki ei ole pahemmin törmännyt ennakkoluuloihin taustansa takia. Hän toivoo, ettei naisia nähtäisi niin yksiulotteisesti.

“On järjetön ajatus, että jos joku mielletään seksikkääksi, niin hän olisi sen takia jotenkin vähemmän älykäs.”

Hän uskoo, että aikuisviihdeura on antanut hyviä valmiuksia myös hänen nykyiseen työhönsä: koska MoonTV oli pieni kanava, Liekki pääsi näyttelemisen lisäksi käsikirjoittamaan, tuottamaan ja myös vaikuttamaan asioihin.

 

Yle on aina vetänyt Liekkiä puoleensa. Muutama vuosi sitten ura kaupallisen radion puolella alkoi käydä rutiinista ja kehittymismahdollisuudet vähentyä.

“Ajattelin, että ihan itsensä motivoinnin kannalta voi olla hyvä tehdä jotakin sellaista, missä on enemmän tilaa kehittyä.”

Liekki päätti tehdä siirron, jota moni voisi epävarmoina aikoina pitää jopa typeränä: hän irtisanoutui parempipalkkaisesta vakituisesta työpaikastaan ja haki avoimen väylän kautta töihin ensin Yle Uutisiin ja sieltä Kioskiin.

Kun Kioskia vielä valmisteltiin, pyydettiin Liekkiä juontamaan Uuden musiikin kilpailua. Hän ei osannut etukäteen aavistaa, mistä oli kyse, kun UMK:n taiteellinen tuottaja Elias Koskimies kutsui hänet palaveriin.

”Ajattelin, että kyse on jostain pikkujutusta. Vasta paikan päällä tajusin, että palaverissa olivat mukana kaikki ohjelman tuotannosta vastaavat henkilöt, ja että he aikoivat pyytää minua juontamaan.”

Kieltäytyminen ei missään vaiheessa käynyt Liekin mielessä. ”Kun on lapsesta asti katsonut Euroviisuja, niin tällaisesta ei kieltäydytä. Varsinkaan kun kyseessä on viisujen 60. juhlavuosi!”

 

Liekki mieltää julkisuuden työhönsä liittyväksi pakolliseksi elementiksi.

“Olen elänyt lähestulkoon koko aikuiselämäni niin, että ihmiset tietävät kuka olen. En koe julkisuutta rasitteena, koska en ajattele, että ihmisiä kiinnostaisi loputtomasti tekemiseni. Varmaan joku ohi kulkiessaan miettii, että “ton oon nähnyt jossain ohjelmassa”, mutta seuraavaksi se miettiikin, että syökö maksa- vai makaronilaatikkoa. Keskimäärin ihmiset ovat kiinnostuneempia itsestään kuin muista.”

Joihinkin kysymyksiin Liekki jättää tietoisesti vastaamatta.

“En ole koskaan puhunut yksityiselämästäni, enkä aio puhuakaan. Jos on oman työnsä takia julkisuudessa, niin yleensä annetaan haastattelu silloin, kun on jokin proggis, jota halutaan mainostaa.”

Liekki on ottanut taiteessaan ja kirjoituksissaan rohkeasti kantaa moniin arkoihin aiheisiin, kuten perheväkivaltaan ja seksuaalivähemmistöihin. Tämä ei ole kaikkien mieleen. Verkossa on aloitettu useita vihamielisiä keskusteluketjuja hänen mielipiteidensä takia. Muutaman tappouhkauksenkin hän on saanut.

“Parin kaverin kanssa vitsaillaan, että tappouhkaus on aina pieni yläfemman paikka. Siitä tietää, että on koskettanut jotain aihetta, joka on jollain tavalla tabu. Joku on joutunut muuttamaan ajattelutapaansa tai hänelle on tarjottu ajatus, joka häntä ärsyttää.“

 

Kioskin tekijät julistavat: ”Me haluamme etsiä ratkaisuja. — Me haluamme nähdä, kuulla, koskettaa ja kokea. Me haluamme, että uutisista on jotain hyötyä.” Tämä aate on konkretisoitunut, kun asunnottoman Miskan tarina sai asuntoministerin perustamaan työryhmän nuorisoasunnottomuuden ehkäisemiseksi.

”On tärkeää, että journalisti pystyy löytämään tarinat tilastojen takaa ja tuomaan ne ihmisten nähtäville”, Liekki sanoo.

Hän haluaa tuoda jutuissaan niiden tahojen ääniä kuuluviin, jotka eivät muuten julkisuuteen pääsisi. Hän ei kuitenkaan suoranaisesti usko siihen, että journalismin tehtävänä on olla missiojournalismia, jolla maailmasta tehdään parempaa. Jokaisella kun on omat käsityksensä siitä, mitä paremmuus tarkoittaa.

“Vaikka pyrin tekemään juttuni aina objektiivisesti, niin vastaanottajat tulkitsevat ne haluamallaan tavalla. Jos kuitenkin jossakin tilanteessa voi toimia vähemmistön äänenä, niin se on arvokasta. Se, miten viesti sitten tulkitaan, ei ole minun käsissäni.”