Asialliset

Saatanan saappaat

Kuvittele mielessäsi ylisuuret, mökin kalareissuilla käytettävät, vanhat haisevat nahkasaappaat. Sen jälkeen kuvittele mielessäsi ajatus näiden seksikkyyden perikuvien yhdistymisestä valtaan. Absurdia. Mutta silti täyttä realismia. Miksi?

TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Helmi Partanen

“Power is a trick, a shadow on the wall, and even a very small man can cast a very large shadow”, todetaan fantasiamaailman valtapeleihin keskittyvässä tv-sarjassa Game of Thronesissa. Mielenkiintoinen kielikuva resonoi tarkemmin pohdittaessa erittäin osuvasti reaalimaailman ja sen poliittisen kentän kanssa.

Tietyt poliittiset voimahahmot onnistuvat luomaan itselleen suuria varjoja. Ei tarvitse miettiä Urho Kekkosta tai Sauli Niinistöä kauemmas. “Poliittiset saappaat”, joita nämä konservatiivisen äijäkulttuurin ilmentymät kantavat mukanaan, ovat kansan ja median silmissä valtavat. Ja näiden aurinkokuninkaina itseään pitävien hahmojen päissä varmasti vielä sitäkin suuremmat. Populismin, arvokonservatismin ja öyhötyksen kukoistaessa Suomen poliittisella kentällä etsivät kansalaiset jälleen messiasta joukostaan johtamaan sen syviä, ”jalomielisiä” rivejä nykypäivän saatanoita, kuten homoja, feminismiä ja ihmisoikeuksia vastaan.

Mikä meitä näissä voimahahmoissa niin kiihottaa? Miksi ylipäätään tarvitsemme vahvoja, konservatiivisissa arvoissa kylpeviä perinteisiä äijäjohtajia täyttämään edellisten jättämiä ”poliittisia saappaita”?

JOS LÄHTEE POHTIMAAN asiaa saappaiden poliittisen metaforan kautta, joutuu toteamaan sen tuottavan lähes yhtä vastenmielisiä mielleyhtymiä kuin Antti Rinteen pekonipasta, taidonnäyte mäntsäläläisen gourmet-kulttuurin huipulta. Nimenomaan saappaat ovat olleet Suomen poliittisessa kulttuurissa hallinneen äijäkulttuurin ilmentymä. Ne ovat historiallisesti olleet maskuliinisen voiman symboli: iso mies yhdistyy isoihin kenkiin, ja fyysinen voimahan on tietenkin valtaa ja johtajuutta parhaimmillaan! Voi hyvä luoja… Jotain kertoo se, miten usein Matti Vanhaseen liittyvässä uutisoinnissa huomioidaan nimenomaan hänen fyysinen kokonsa merkittävänä vahvuutena, vaikka kaverin karisma on muuten verrattavissa kolmanteen kertaan lämmitettyyn paahtoleipään.

Poliitikot ja mediakenttä ylläpitävät retoriikallaan tämän trendin jatkuvuutta. Esimerkiksi puolueen puheenjohtajan vaihtuessa korostetaan usein sitä, miten suuret saappaat uudella on täytettävänään edellisen jäljiltä. Tämä uutisointi oli keskiössä esimerkiksi viime kesäisen Vihreiden puoluekokouksen jälkeen Ville Niinistön vaihtuessa Touko Aaltoon.

Tämä ”pieni lingvistinen detalji”, joka liittyy saappaiden täyttämiseen retoriikkana, saattaa tuntua merkityksettömältä. Todellisuudessa tämänkaltaiset hallitsevat, fyysiseen kokoon ja voimaan liittyvät metaforat kuitenkin ylläpitävät vallitsevaa tilannetta ja edustavat jatkuvuutta. Eli niin kauan kuin on täytettävä saappaita, johdettava äksyllä maskuliinisella auktoriteetilla ja syötävä sydänkohtauksia aiheuttavaa pekonipastaa ollakseen statuksensa arvoinen johtaja, ovat muutoksen mahdollisuudet heikot. Saapasmetafora on vain yksi esimerkki näitä vallitsevia valtarakenteita ylläpitävistä voimista.

Esimerkiksi keskusta on jo vuosikymmeniä etsinyt uutta messiasta Kekkosen valtaistuimelle. Yllättyykö kukaan siitä, että kaikki spekuloidut kandidaatit Paavo Väyrysestä Esko Ahoon ja Juha Sipilään ovat olleet nimenomaan näitä perinteisen, arvokonservatiivisen äijäkulttuurin edustajia?

Poliittisia saappaita pyritään täyttämään mahdollisimman paljon edellisiä hallitsijoita muistuttavilla hahmoilla. Tämä johtaa väistämättä tilanteeseen, jossa poliittisen historian miesvaltaisuudesta johtuen lähinnä miehet nähdään tulevaisuudessakin ainoina sopivina vaihtoehtoina. Äijät on hallinnu ennenkin, ja siksi äijien on hallittava myös jatkossa, räh räh. Yhtä loogista kuin ajatus krapulan estämisestä tequilaa kittaamalla tai aivovaurion ehkäisemisestä kuuntelemalla Petri Nygårdin tuotantoa. Kaikesta huumoriarvosta huolimatta emme tarvitse politiikkaan enää yhtään lisää näitä itseään jumalan valitsemina kekkosina pitäviä Väyrysiä.

ONNEKSEMME TULEVAISUUS NÄYTTÄÄ tuovan muutosta tähän vallinneeseen kulttuuriin. Vaikka Donald Trumpin valinta ja monet muut kansainvälisen ja kansallisen politiikan trendit taistelevatkin näiden perinteisten, konservatiivisten äijäarvojen puolesta, tuntuvat ne pikemminkin joutsenlaululta ennen uutta aikaa. Saappaiden täyttämisen kaltaiset maskuliiniset metaforat menettävätkin merkitystään oleellisesti, kun johtajuus politiikassa ja taloudessa yhdistyy kategorisesti vähemmän miehiin. Metafora himmenee, kun naiset aletaan nähdä luonnollisena asiana näissä rooleissa yksittäisten poikkeuksien sijaan.

Saappaat retoriikkana näyttävät olevan kuoleva luonnonvarana, ja hyvä niin. Poliittisten johtajien etsiminen täyttämään edellisten saappaita estää muutoksen mahdollisuudet. Kun uusiksi johtajiksi haetaan vain edellisten kaltaisia hahmoja, haikaillaan menneeseen aikaan ja ollaan jo valmiiksi askeleen perässä muutos kun on välttämätöntä, mikäli mielii säilyä relevanttina. Surullisena esimerkkinä tästä menneen haikailusta mainittakoon SDP:n politiikka, joka on Mäntsälän pekonipastakeisarin Antti Rinteen aikana taantunut monilta osin kivikaudelle AY-kähmintöineen ja synnytystalkoineen.

VAIKKA HISTORIAN SANOTAANKIN toistavan itseään, ihmiskunta voi oppia vain virheistään. Saappaiden täyttämisen metaforan maskuliininen historiallinen merkitys on kiistaton. Juuri siksi onkin niin tärkeää kiinnittää huomiota näihin ilmiöihin ja oppia niistä saappaat kun toimivat saatanallisena metaforana myös kaikelle sille taantumuksellisuudelle, jota meidän on syytä halveksua ja inhota politiikassa.

Eräät viisaat miehet ovat sanoneet, ettei tunteen vastakohta ole järki, vaan tunteettomuus. Ja juuri siksi meidän onkin niin tärkeää tuntea.

Juttua varten on haastateltu poliittisen historian professori Pauli Kettusta.

Asialliset

SDP, miksi nukut?

Kun sitseillä lauletaan Oodi sitoutumattomuudelle, nousee muiden vasemmistopuolueiden kohdalla kannatuksen merkiksi useita lasejaan kilisteleviä opiskelijoita, mutta SDP:n säkeistön tullessa penkistä irtautuu vain muutama. Ei ole ihme, että parikymppisten opiskelijoiden pöytäjuhlassa demareita on vähän – onhan valtaosa puolueen kannattajista eläkeikää lähestyviä.

TEKSTI Marissa Rämänen KUVA Heidi Puomisto

SDP tuntuu puolueelta, joka on jämähtänyt menneisyyteen eikä vetoa nopeasti muuttuvaan yhteiskuntaan kasvaneisiin, tulevaisuuteen katsoviin nuoriin. Puolueen puheenjohtaja Antti Rinne vaikuttaa niin ikään unissakävelijältä, jonka konkreettiset teot puolueen kannatuksen lisäämiseksi näyttävät vähäisiltä.

SDP on myöntänyt, että heillä on vaikeuksia saada nuoria arvoliberaaleja kaupunkilaisia kannattajikseen. He ovat ihmisryhmä, joka itselleni täältä keskustakampuksen kuplasta katsottuna tuntuu oleelliselta äänestäjäryhmältä tavoittaa. Demarit jäävät vaaleissa vaille nuorten äänestäjien tukea, vaikka puolueen ohjelmasta todennäköisesti löytyisi myös meille kiinnostavia ja läheisiä tavoitteita, kuten oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja demokratiaa. Demarit ajavat paitsi jokaisen ihmisen ihmisarvoa, myös mahdollisuuksien tasa-arvoa. Nämä kuulostavat omaan korvaani varsin hyviltä asioilta ajaa. Silti ääni sosiaalidemokraateille jää antamatta.

SDP:n imago-ongelmat eivät rajoitu vain siihen, ettei puolue tunnu nuorista houkuttelevalta. Puoluetta on kuvattu mediassa varsin ristiriitaisena ja hajanaisena. Rinne on otsikoissa harva se päivä – viimeksi kampanjoidessaan sinänsä hyväntahtoisesta perhepolitiikasta irvokkaalla synnytystalkoot -termillä. Erikoinen sanavalinta sai ymmärrettävästi aikaan negatiivisen palautevyöryn Twitterissä. Jopa puolueen omat jäsenet kritisoivat sanavalintaa, ja vertasipa SDP:n europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari Rinnettä natseihinkin. Kieltämättä sanavalinnassa on erikoinen kaiku, kun muistaa, että elämme vuotta 2017.

Rinne itse totesi sanavalintansa olleen tietoisesti räväkkä. Hän pyrki saamaan huomiota ohjelmalle, joka oli hänen mukaansa aiemmin sivuutettu. Hyvä ajatus sinänsä – mediassa esiin nousevat mielenkiintoiset persoonat ja raflaavat heitot saavat palstatilaa, mikä ei ole kovin tyypillistä SDP:n jäsenten monotoniselle, provokaatiota välttävälle viestinnälle. Provosoivat sanavalinnat ainoastaan provosoimisen vuoksi eivät kuitenkaan aina kannata. Rinteen sanavalinta aiheutti kyllä keskustelua, mutta jätti varjoonsa ajamansa asian: SDP:n perhepolitiikan.

SDP syntyi aikana, jolloin tiettyä puoluetta kannatettiin koko elämä. Demari oli demari vaipoista keinutuoliin. Nyt, kun äänestäjät saattavat vaihtaa puoluetta jokaisissa vaaleissa, on SDP:llä vaikeuksia sopeutua uuteen tilanteeseen ja saada puolelleen liikkuvia äänestäjiä. Sitä yritettiin räväkällä sanavalinnalla, joka kuitenkin sai vanhanaikaisella kaiullaan SDP:n näyttämään kankealta joukolta, jolla on vielä unihiekkaa silmissä.

Moitteiden sijaan Rinne on toivonut konkreettisia kehitysehdotuksia puolueelle. Konkreettisena toimenpiteenä Rinne voisikin harkita unesta heräämistä. SDP:ssä on painettu nyt riittävän monta kertaa torkkunappia. On korkea aika hyvästellä Nukkumatti ja herätä viimein tähän päivään.

Asialliset

Hätähuuto sivistysyliopiston puolesta

Mistä on politiikan ja viestinnän koulutusohjelman uusi pääsykoekirja tehty? Jäikö viestintä valtio-opin jalkoihin uuden kirjavalinnan myötä? On aika ottaa kirja lähempään tarkasteluun ja kysyä viestinnän henkilökunnalta, mistä on kyse.

TEKSTI Helena Vuorijärvi KUVA Roosa Kontiokari & Tuomas Heikkilä

Maaliskuun 15. päivänä viestinnän opiskelijoita kuohutti syksyllä 2017 alkavan uuden politiikan ja viestinnän koulutusohjelman pääsykoekirja. Viestintää opiskelemaan hakevat ovat kautta vuosien saaneet tottua varsin selkokielisiin ja helppolukuisiin teoksiin, viimeisimpänä Janne Seppäsen ja Esa Väliverrosen Mediayhteiskuntaan. Mediayhteiskunta (2012) ja sen edeltäjä Media markkinoilla (2004) painivat aivan eri sarjassa kuin seuraajansa, poliittisen filosofian klassikko, Hannah Arendtin Vita activa – Ihmisenä olemisen ehdot (1958).

Lähes 60 vuotta vanha teos on jo radikaali muutos sinänsä, mutta suurin shokki syntynee, kun kirjaa lähtee lukemaan. Teksti on filosofisen syvällistä.

Aina yhtä luotettavassa yleisen mielipiteen mittarissa Jodelissa @Media-kanavalla kirjavalintaa kommentoitiin muun muassa seuraavasti:

”Mitä v***ua toi uus pääsykoekirja?” ”viestinnän osuus tuntuu aika vähäiseltä”

Toisaalta keskustelussa on myös oltu positiivisin mielin: ”Miksi pääsykoekirja ei voisi olla filosofinen?”

Polttelevin kysymys huulilla on: Miten kyseinen kirja liittyy viestintään?

Vastausta voi hakea esimerkiksi tiedustelemalla asiaa joltakulta, joka on ollut mukana kirjan valintaprosessissa viestinnän puolelta. Yliopistonlehtori Johanna Sumiala valottaa päätöstä toteamalla, ettei se ollut ainakaan helppo ja nopea. Lopputulos oli monen muuttujan summa. Sumialan mukaan tappelemisen sijaan valitsijat päättivät pohtia, mitä yhteistä valtio-opilla ja viestinnällä on. Yhdistäväksi tekijäksi löytyivät klassikot.

Akatemiatutkija ja yliopistonlehtori Juha Herkman myöntää, että kaikki kolme valtio-opin suuntaa ja viestintä ovat haastavia sovittaa yhteen. Hän kuvaa tämänkaltaisen klassikon valintaa ”hätähuudoksi sivistysyliopiston puolesta”. On totta, että Arendt on inspiroinut useita sekä valtio-opin että viestinnän tutkijoita ja teoreetikkoja.

Kirjasta löytyy kyllä viestinnän teemoja. Eräs kirjan kappaleista käsittelee julkista tilaa. Arendt julistaa puheen, toisin sanoen viestinnän olennaisen osa-alueen, yhdeksi ihmisen tärkeimmäksi aktiviteetiksi ja inhimillisyyden mittariksi. Mitäpä muuta politiikkakaan on kuin viestintää – keskustelua, kiistoja ja sovittelua?

Sumiala ja hänen työparinaan prosessissa ollut professori Anne Holli valtio-opin puolelta halusivat valinnalla ottaa kantaa. Arendt tuo naisajattelijana vaihtelua miespainotteiseen klassikoiden sarjaan. Sumiala kuvaa Arendtia rohkeaksi esikuvaksi ja toivoo hänen inspiroivan myös nykyajan ajattelijoita. Kirja saattaa olla vanha, mutta Sumialan mukaan Arendtin ajattelua voidaan tulkita eri aikoina ja teoksen teemoja on syytä peilata nykypäivään.

Millaisia opiskelijoita pääsykokeesta sitten tulee siivilöitymään läpi? Siihen eivät Herkman ja Sumiala osaa sanoa mitään, mutta toivovat uuteen ohjelmaan kehittyneitä, motivoituneita ajattelijoita, jotka uskaltavat ottaa haasteen vastaan.

Arendt kieltämättä haastaa mutta myös palkitsee. Vita activan kosmokset, latinankieliset termit ja klassiset filosofit kahlattuasi tunnet pystyväsi mihin vain.

Ilmiöt

Kyllä ne jenkit osaavat olla tyhmiä

TEKSTI Erik Räsänen

Mentiin sitten ja äänestettiin valtion tärkeimpään virkaan hapsutukkainen miljonääri.

Ihan oikeasti, eihän sillä ole mitään poliittista kokemusta! Sehän vain jotenkin hyppäsi politiikkaan ykskaks mukaan liikemaailmasta, liittyi puolueeseen ja kohta väki söi sen kädestä – niitä sammakoita, joita se oli suustaan päästellyt.

Oppinsa se on ottanut liikemaailmasta. Näinköhän ne toimivat yks yhteen valtiontalouden kanssa? Ei valtio ole mikään firma, jota johdetaan ”tulos tai ulos” -mentaliteetilla. Valtio ei ole mikään yksityinen sektori, vaan sillä on erilaisia tinkimättömiä huolenpitoon ja moraaliin liittyviä periaatteita, joita ei voi tai ainakaan pitäisi rahassa mitata. Heikentävätköhän kaavaillut uudistukset heikko-osaisten terveydenhuoltoa?

Kannattaako asettaa kansantaloudesta vastuuseen upporikas poroporvari? Eikä se ole edes erityisen aito, pohjalta ponnistanut self-made man. Ehei, jo lapsena tämä päivänpolitiikkaan taivaasta astunut jeesus kapaloitiin silkkiin.

Ja sillähän on niin perhanan laaja ja rikas sukukin! Ei ole kuin vain ajan kysymys, kun tulee jääviysongelmia päätöksenteossa. Vaikka oma omaisuus on olevinaan sysätty syrjään lasten luodattavaksi, onhan se ongelmallista, jos valtio käyttää tai tukee epäsuorasti skidien bisneksiä.

Miten ihmeessä valtiontalous saadaan kuntoon rikkaimpien verotusta keventämällä? Valtion varat eivät meinaa riittää sosiaaliturvaan, mutta auta armias jos joku uskaltaisi koskea uusiin hävittäjiin tai muuhun tappokoneistoon, ei ei, näpit irti sotilaallisturvasta, sitä ei saa kansalta viedä! Epävarmassa maailmassa tarvitaan itse asiassa enemmän sijoituksia sotavoimaan.

Kaveri käyttäytyy kuin kakara, kun tulee kyse jääviydestä tai surkeasta tiedotuksesta. Tiuskii tutkiville toimittajille, kehtaakin keltalehdistö kyseenalaistaa ja tehdä työtään. Antaisivat tehdä päätöksiä rauhassa.

Saatanan Sipilä.

Ja nyt jenkit olivat niin tyhmiä, että äänestivät valtaan oman Sipilänsä.

Kyllä ne jenkit vain osaa olla tyhmiä.

Kirjoittaja on viestinnän opiskelija, joka ei antanut ääntään Sipilälle ja joka lähtee sometrendeihin mukaan vasta kun ne ovat jo hiipumassa.

Arkisto

Barack Obama – petkuttava pelkuri vai lupauksien lunastaja?

Maailman vaikutusvaltaisimman miehen kenkiin astuessaan Barack Obama oli täynnä intoa. Vuoden 2009 alussa hänestä oli tullut Yhdysvaltojen ensimmäinen afroamerikkalainen presidentti, joka huudatti yleisöään kuin rock-tähti ja lumosi kansan puhetaidoillaan. Vaaleissa hän lupasi laajoja uudistuksia. Mitä Obaman lupauksille kuuluu, kun presidenttikautta on alle vuosi jäljellä?

YHDYSVALLAT VETÄYTYY IRAKISTA JA
AFGANISTANISTA

Yksi Obaman keskeisimpiä lupauksia oli saattaa Irakin ja Afganistanin sodat loppuun ja saada Yhdysvaltojen sotilaat vetäytymään pois maiden alueilta. Yhdysvaltain sotatoimet päättyivät Irakissa virallisesti elokuussa 2010, ja 2011 viimeisetkin maan sotilaat kotiutettiin. Afganistanin tilanne on toinen: vuoden 2015 lopussa Obama ilmoitti, että maassa oleva 9800 sotilaan joukko pysyy alueella vielä ainakin vuoden 2016.

Obaman strategian on arveltu perustuneen pitkälti hänen edeltäjänsä George W. Bushin sotapolitiikan arvosteluun. Obaman tavoitteena on ollut, että Yhdysvaltojen tuella kriisimaat pystyisivät vakauttamaan tilanteensa ja saavuttamaan järjestyksen, jonka ylläpitoon Yhdysvaltoja ei enää tarvittaisi. Toistaiseksi tavoitteessa ei ole onnistuttu, sillä äärijärjestöt ovat nostaneet päätään: Taleban on vahvistunut Afganistanissa, Irakissa taas Isis on vallannut jopa suurkaupunkeja. Obaman kriitikoiden mukaan juuri liian nopea vetäytyminen on luonut äärijärjestöille otollisen valtatyhjiön.

Obaman lupausten voidaan katsoa toteutuneen vain puoliksi. Toisaalta Irakistakaan Yhdysvallat ei ole täysin kadonnut: Isisiä on pommitettu ilmaiskuilla ja maahan on lähetetty pieni määrä erikoisjoukkoja.

GUANTANAMO BAYN VANKILEIRI SULJETAAN

Ihmisoikeusjärjestöjen kritisoima, Kuuban alueella sijaitseva Guantanamo Bayn vankileiri on surullisenkuuluisan historiansa aikana saanut syytöksiä ihmisoikeuksien polkemisesta. Vankeja – joista osa on myöhemmin osoittautunut syyttömiksi – on kohdeltu nöyryyttävästi ja kidutettu. Muutamia vankeja on peräti kuollut epäselvissä olosuhteissa.

Vaalikampanjassaan Obama vannoi sulkevansa arvostellun leirin. Vuonna 2016 vankileiri on kuitenkin yhä olemassa, sillä vankeja ei ole onnistuttu siirtämään Yhdysvaltain maaperälle pääasiassa republikaanien vastustuksen vuoksi. Vankileirin sulkemista valmistellaan, mutta leiriä tuskin ehditään lopettaa Obaman kauden loppuun mennessä.

On myös perusteltua kysyä tekisikö vankien siirtäminen Yhdysvaltain maaperälle vankeudesta lainkaan oikeutetumpaa. Ihmisten – myös potentiaalisten terroristien – tuomitseminen määrittelemättömän pituiseen vankeuteen ilman oikeudenkäyntiä on vahvasti ristiriidassa Yhdysvaltain perustuslain kanssa. Menettely vaarantaa monista oikeusvaltion periaatteen.

OBAMACARE

Obaman merkittävimpiä saavutuksia on ollut median Obamacareksi nimeämä lakimuutos, jolla on pyritty parantamaan amerikkalaisten mahdollisuuksia terveydenhoitoon. Terveydenhuollon uudistuksella on pyritty lisäämään sairausvakuutusten piirissä olevien määrää siten, ettei vakuutusta voi evätä ihmisiltä, joilla on jo terveysongelma, eikä sairastuneiden vakuutusturvaa voi lopettaa. Obamacaren on ennen kaikkea ollut tarkoitus helpottaa sairasvakuutusten saamista vähävaraisille.

Terveydenhuoltouudistuksen myötä vakuuttamattomien amerikkalaisten määrä on pudonnut noin kolmanneksella, ja luvun arvioidaan laskevan tulevaisuudessa entisestään. Kriitikoiden mukaan laissa on tosin porsaanreikiä, joiden vuoksi kaikki eivät välttämättä vieläkään saa vakuutusta. Vakuutusmaksut ovat myös Obaman väitteiden vastaisesti nousseet.

ASEPOLITIIKKA

Obaman keskeisiin lupauksiin on kuulunut aselakien kiristäminen. Monista yrityksistä huolimatta muutokset eivät ole saaneet kongressin hyväksyntää republikaanien vastustuksen ja valtavan aseteollisuuden lobbauksen vuoksi. Muutama vuosi sitten lakimuutokset kaatuivat, mutta tammikuussa 2016 Obama ilmoitti yrittävänsä vielä viimeisen kerran kiristää jo olemassa olevien lakien noudattamista presidentin valtuuksillaan. Taistelu jatkuu, mutta toistaiseksi tuloksia ei ole seitsemässä presidenttivuodessa saatu aikaan. Obama on kertonut pitävänsä aselakien tiukennuksessa epäonnistumista turhauttavimpina asiana presidenttinä ollessaan.

TALOUS

Obama astui virkaan vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin ollessa pahimmillaan. Obaman presidenttikauden alkaessa työttömien määrä oli 7,8 prosenttia, mutta vuoden 2016 alussa työttömyys on pudonnut jo alle viiden prosentin. Monilla mittareilla maan taloudella menee hyvin.

Toisaalta useat Obaman kannattajat ovat olleet pettyneitä siihen, ettei Obama ole aktiivisesti pyrkinyt lisäämään maailman finanssikeskuksena pidetyn Wall Streetin sääntelyä. Pankkiirien oikeutta keinotella ja uhkapelata kansalaisten rahoilla ei ole Obaman toimesta rajoitettu. Tämän seurauksena Bernie Sanders on kerännyt suosiota esivaalikampanjallaan vaatimalla pankkitoiminnan reformointia ja kaupallisien pankkien toimintaa säädelleen Glass-Steagall-lain palauttamista.

Obama ei myöskään kautensa alkuvaiheilla järjestänyt rikostutkintaa Wall Streetin toiminnasta, jonka avulla olisi voitu selvittää, johtiko pankkiirien rikollinen toiminta osittain finanssikriisin syntyyn. Sen sijaan Obaman hallinnon tukipaketit pelastivat pankit ja lukuisat merkittävät pankkiirit hyötyivät kriisistä peräti kymmenien miljoonien bonuksien muodossa. Moni pelkää, ettei Obaman kevyt linja ole saanut Wall Streetia oppimaan virheistään ja että uuden finanssikriisin syntyminen on tämän vuoksi vain ajan kysymys.

YMPÄRISTÖ

Kestävä kehitys oli Obaman keskeisimpiä tavoitteita hänen astuessaan virkaan. Obama lupaili valtavia panostuksia esimerkiksi tuuli- ja aurinkovoimaan. Nämä tavoitteet ovat toteutuneet: molempien kapasiteetti on nykyisin moninkertainen. Obama on myös suojellut ympäristöä enemmän kuin kukaan presidentti aiemmin.

Mutkia on kuitenkin mahtunut matkaan. Esimerkiksi energiateollisuuden päästöjen leikkaukset ovat toistaiseksi jäissä republikaanijohtoisten osavaltioiden vietyä päätöksen oikeuteen.
Obama lupasi myös Yhdysvaltojen pääsevän omavaraiseksi energian suhteen. Toistaiseksi öljyä kuitenkin tuodaan edelleen Lähi-idästä, joskin omavaraisuus on lisääntynyt esimerkiksi vesisärötystekniikalla tuotettavan liuskeöljyn ansiosta. Frackingista eli vesisärötystekniikasta on tullut Obaman kauden aikana yksi merkittävimpiä öljyn hankkimistapoja, vaikka tekniikkaa pidetään ympäristölle äärimmäisen haitallisena.

PÄÄTÖKSENTEKOKYVYTTÖMYYS ON YLEINEN VAIVA

Tutustuminen Yhdysvaltojen poliittiseen järjestelmään ja Obaman presidenttikauteen auttaa ymmärtämään, että suurilla mailla on myös eri lailla suuret ongelmat.

Vaaleja demokratian ihmemaassa on jatkuvasti. Edustajainhuoneen kausi on kaksivuotinen, presidentti valitaan neljän vuoden välein. Senaatin kaudet ovat kuusivuotisia, mutta joka toinen vuosi kolmasosa senaattorien paikoista on äänestettävissä: seuraavan kahden vuoden kuluttua on toisen ja sitten kolmannen kolmanneksen vuoro, minkä jälkeen kierros alkaa alusta. Kun maassa on vaalit käynnissä käytännössä koko ajan, tehokas päätöksenteko voi menettää sijaa äänestäjien mielistelyltä.

Sekametelisoppaa ei selkeytä sekään, että lobbaus on maassa aivan omaa kokoluokkaansa. Myös oikeudenkäynnit voivat synnyttää lakeja ja täten vaikuttaa uusien lakien valmisteluun; itse asiassa ne voivat jopa estää muutoksia, kuten Obaman päästövähennysten kävi niiden päädyttyä oikeuden käsiteltäväksi.

Astuessaan presidentiksi Obamalla oli monia visioita ja tavoitteita. Valitettavasti vain pieni osa niistä toteutui, sillä demokraatit menettivät enemmistön kongressissa republikaaneille vuoden 2010 vaaleissa. Monet suurimmat uudistuksensa Obama saikin aikaan ensimmäisinä kahtena presidenttivuotenaan, siinä missä viime vuosina yhä useammat hänen ehdotuksensa ovat päättäneet päivänsä kongressin kylmissä käsissä. Viime vuosien aloitteet ovat yhä useammin olleet kompromisseja, mikä on valitettavan usein tarkoittanut laihempia tuloksia.

Toisaalta on pantava merkille, että Obama on paikoittain tehnyt vaalikampanjansa teemojen vastaisia valintoja aivan omasta päätöksestään. Jemenin ja Pakistanin useimmiten siviiliuhreja vaativat ilmaiskut tai terroristilistalle joutuneiden Yhdysvaltain kansalaisten eliminoiminen ilman oikeudenkäyntiä oli tuskin sitä, mitä valtaosa Obaman kannattajista äänensä vastineeksi odotti. Sama pätee NSA:n kiistanalaisiin tietomurtoihin tai Wall Streetin toimintakulttuuriin ennallaan säilyttämiseen.

Obaman kauden alku herättää kysymyksiä: olisiko tuoreen presidentin ollut järkevämpää toteuttaa ensivuosinaan vielä aggressiivisemmin politiikkaansa? Olisiko joitakin päätöksiä voinut tehdä toisin?

Jälkiviisastelu voi olla turhaa ja jopa tekopyhää, mutta ehkä katsaus Obaman presidenttikauteen opettaa kaksi asiaa. Yksi: valtaa kannattaa käyttää silloin, kun sitä on. Kaksi: emme ole yksin päätöksentekokyvyttömyyden kanssa. Oikeastaan ongelmamme ovat paljon, paljon pienempiä kuin Atlantin toisella puolella.