Asialliset

SDP, miksi nukut?

Kun sitseillä lauletaan Oodi sitoutumattomuudelle, nousee muiden vasemmistopuolueiden kohdalla kannatuksen merkiksi useita lasejaan kilisteleviä opiskelijoita, mutta SDP:n säkeistön tullessa penkistä irtautuu vain muutama. Ei ole ihme, että parikymppisten opiskelijoiden pöytäjuhlassa demareita on vähän – onhan valtaosa puolueen kannattajista eläkeikää lähestyviä.

TEKSTI Marissa Rämänen KUVA Heidi Puomisto

SDP tuntuu puolueelta, joka on jämähtänyt menneisyyteen eikä vetoa nopeasti muuttuvaan yhteiskuntaan kasvaneisiin, tulevaisuuteen katsoviin nuoriin. Puolueen puheenjohtaja Antti Rinne vaikuttaa niin ikään unissakävelijältä, jonka konkreettiset teot puolueen kannatuksen lisäämiseksi näyttävät vähäisiltä.

SDP on myöntänyt, että heillä on vaikeuksia saada nuoria arvoliberaaleja kaupunkilaisia kannattajikseen. He ovat ihmisryhmä, joka itselleni täältä keskustakampuksen kuplasta katsottuna tuntuu oleelliselta äänestäjäryhmältä tavoittaa. Demarit jäävät vaaleissa vaille nuorten äänestäjien tukea, vaikka puolueen ohjelmasta todennäköisesti löytyisi myös meille kiinnostavia ja läheisiä tavoitteita, kuten oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja demokratiaa. Demarit ajavat paitsi jokaisen ihmisen ihmisarvoa, myös mahdollisuuksien tasa-arvoa. Nämä kuulostavat omaan korvaani varsin hyviltä asioilta ajaa. Silti ääni sosiaalidemokraateille jää antamatta.

SDP:n imago-ongelmat eivät rajoitu vain siihen, ettei puolue tunnu nuorista houkuttelevalta. Puoluetta on kuvattu mediassa varsin ristiriitaisena ja hajanaisena. Rinne on otsikoissa harva se päivä – viimeksi kampanjoidessaan sinänsä hyväntahtoisesta perhepolitiikasta irvokkaalla synnytystalkoot -termillä. Erikoinen sanavalinta sai ymmärrettävästi aikaan negatiivisen palautevyöryn Twitterissä. Jopa puolueen omat jäsenet kritisoivat sanavalintaa, ja vertasipa SDP:n europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari Rinnettä natseihinkin. Kieltämättä sanavalinnassa on erikoinen kaiku, kun muistaa, että elämme vuotta 2017.

Rinne itse totesi sanavalintansa olleen tietoisesti räväkkä. Hän pyrki saamaan huomiota ohjelmalle, joka oli hänen mukaansa aiemmin sivuutettu. Hyvä ajatus sinänsä – mediassa esiin nousevat mielenkiintoiset persoonat ja raflaavat heitot saavat palstatilaa, mikä ei ole kovin tyypillistä SDP:n jäsenten monotoniselle, provokaatiota välttävälle viestinnälle. Provosoivat sanavalinnat ainoastaan provosoimisen vuoksi eivät kuitenkaan aina kannata. Rinteen sanavalinta aiheutti kyllä keskustelua, mutta jätti varjoonsa ajamansa asian: SDP:n perhepolitiikan.

SDP syntyi aikana, jolloin tiettyä puoluetta kannatettiin koko elämä. Demari oli demari vaipoista keinutuoliin. Nyt, kun äänestäjät saattavat vaihtaa puoluetta jokaisissa vaaleissa, on SDP:llä vaikeuksia sopeutua uuteen tilanteeseen ja saada puolelleen liikkuvia äänestäjiä. Sitä yritettiin räväkällä sanavalinnalla, joka kuitenkin sai vanhanaikaisella kaiullaan SDP:n näyttämään kankealta joukolta, jolla on vielä unihiekkaa silmissä.

Moitteiden sijaan Rinne on toivonut konkreettisia kehitysehdotuksia puolueelle. Konkreettisena toimenpiteenä Rinne voisikin harkita unesta heräämistä. SDP:ssä on painettu nyt riittävän monta kertaa torkkunappia. On korkea aika hyvästellä Nukkumatti ja herätä viimein tähän päivään.

Asialliset

Hätähuuto sivistysyliopiston puolesta

Mistä on politiikan ja viestinnän koulutusohjelman uusi pääsykoekirja tehty? Jäikö viestintä valtio-opin jalkoihin uuden kirjavalinnan myötä? On aika ottaa kirja lähempään tarkasteluun ja kysyä viestinnän henkilökunnalta, mistä on kyse.

TEKSTI Helena Vuorijärvi KUVA Roosa Kontiokari & Tuomas Heikkilä

Maaliskuun 15. päivänä viestinnän opiskelijoita kuohutti syksyllä 2017 alkavan uuden politiikan ja viestinnän koulutusohjelman pääsykoekirja. Viestintää opiskelemaan hakevat ovat kautta vuosien saaneet tottua varsin selkokielisiin ja helppolukuisiin teoksiin, viimeisimpänä Janne Seppäsen ja Esa Väliverrosen Mediayhteiskuntaan. Mediayhteiskunta (2012) ja sen edeltäjä Media markkinoilla (2004) painivat aivan eri sarjassa kuin seuraajansa, poliittisen filosofian klassikko, Hannah Arendtin Vita activa – Ihmisenä olemisen ehdot (1958).

Lähes 60 vuotta vanha teos on jo radikaali muutos sinänsä, mutta suurin shokki syntynee, kun kirjaa lähtee lukemaan. Teksti on filosofisen syvällistä.

Aina yhtä luotettavassa yleisen mielipiteen mittarissa Jodelissa @Media-kanavalla kirjavalintaa kommentoitiin muun muassa seuraavasti:

”Mitä v***ua toi uus pääsykoekirja?” ”viestinnän osuus tuntuu aika vähäiseltä”

Toisaalta keskustelussa on myös oltu positiivisin mielin: ”Miksi pääsykoekirja ei voisi olla filosofinen?”

Polttelevin kysymys huulilla on: Miten kyseinen kirja liittyy viestintään?

Vastausta voi hakea esimerkiksi tiedustelemalla asiaa joltakulta, joka on ollut mukana kirjan valintaprosessissa viestinnän puolelta. Yliopistonlehtori Johanna Sumiala valottaa päätöstä toteamalla, ettei se ollut ainakaan helppo ja nopea. Lopputulos oli monen muuttujan summa. Sumialan mukaan tappelemisen sijaan valitsijat päättivät pohtia, mitä yhteistä valtio-opilla ja viestinnällä on. Yhdistäväksi tekijäksi löytyivät klassikot.

Akatemiatutkija ja yliopistonlehtori Juha Herkman myöntää, että kaikki kolme valtio-opin suuntaa ja viestintä ovat haastavia sovittaa yhteen. Hän kuvaa tämänkaltaisen klassikon valintaa ”hätähuudoksi sivistysyliopiston puolesta”. On totta, että Arendt on inspiroinut useita sekä valtio-opin että viestinnän tutkijoita ja teoreetikkoja.

Kirjasta löytyy kyllä viestinnän teemoja. Eräs kirjan kappaleista käsittelee julkista tilaa. Arendt julistaa puheen, toisin sanoen viestinnän olennaisen osa-alueen, yhdeksi ihmisen tärkeimmäksi aktiviteetiksi ja inhimillisyyden mittariksi. Mitäpä muuta politiikkakaan on kuin viestintää – keskustelua, kiistoja ja sovittelua?

Sumiala ja hänen työparinaan prosessissa ollut professori Anne Holli valtio-opin puolelta halusivat valinnalla ottaa kantaa. Arendt tuo naisajattelijana vaihtelua miespainotteiseen klassikoiden sarjaan. Sumiala kuvaa Arendtia rohkeaksi esikuvaksi ja toivoo hänen inspiroivan myös nykyajan ajattelijoita. Kirja saattaa olla vanha, mutta Sumialan mukaan Arendtin ajattelua voidaan tulkita eri aikoina ja teoksen teemoja on syytä peilata nykypäivään.

Millaisia opiskelijoita pääsykokeesta sitten tulee siivilöitymään läpi? Siihen eivät Herkman ja Sumiala osaa sanoa mitään, mutta toivovat uuteen ohjelmaan kehittyneitä, motivoituneita ajattelijoita, jotka uskaltavat ottaa haasteen vastaan.

Arendt kieltämättä haastaa mutta myös palkitsee. Vita activan kosmokset, latinankieliset termit ja klassiset filosofit kahlattuasi tunnet pystyväsi mihin vain.

Ilmiöt

Kyllä ne jenkit osaavat olla tyhmiä

TEKSTI Erik Räsänen

Mentiin sitten ja äänestettiin valtion tärkeimpään virkaan hapsutukkainen miljonääri.

Ihan oikeasti, eihän sillä ole mitään poliittista kokemusta! Sehän vain jotenkin hyppäsi politiikkaan ykskaks mukaan liikemaailmasta, liittyi puolueeseen ja kohta väki söi sen kädestä – niitä sammakoita, joita se oli suustaan päästellyt.

Oppinsa se on ottanut liikemaailmasta. Näinköhän ne toimivat yks yhteen valtiontalouden kanssa? Ei valtio ole mikään firma, jota johdetaan ”tulos tai ulos” -mentaliteetilla. Valtio ei ole mikään yksityinen sektori, vaan sillä on erilaisia tinkimättömiä huolenpitoon ja moraaliin liittyviä periaatteita, joita ei voi tai ainakaan pitäisi rahassa mitata. Heikentävätköhän kaavaillut uudistukset heikko-osaisten terveydenhuoltoa?

Kannattaako asettaa kansantaloudesta vastuuseen upporikas poroporvari? Eikä se ole edes erityisen aito, pohjalta ponnistanut self-made man. Ehei, jo lapsena tämä päivänpolitiikkaan taivaasta astunut jeesus kapaloitiin silkkiin.

Ja sillähän on niin perhanan laaja ja rikas sukukin! Ei ole kuin vain ajan kysymys, kun tulee jääviysongelmia päätöksenteossa. Vaikka oma omaisuus on olevinaan sysätty syrjään lasten luodattavaksi, onhan se ongelmallista, jos valtio käyttää tai tukee epäsuorasti skidien bisneksiä.

Miten ihmeessä valtiontalous saadaan kuntoon rikkaimpien verotusta keventämällä? Valtion varat eivät meinaa riittää sosiaaliturvaan, mutta auta armias jos joku uskaltaisi koskea uusiin hävittäjiin tai muuhun tappokoneistoon, ei ei, näpit irti sotilaallisturvasta, sitä ei saa kansalta viedä! Epävarmassa maailmassa tarvitaan itse asiassa enemmän sijoituksia sotavoimaan.

Kaveri käyttäytyy kuin kakara, kun tulee kyse jääviydestä tai surkeasta tiedotuksesta. Tiuskii tutkiville toimittajille, kehtaakin keltalehdistö kyseenalaistaa ja tehdä työtään. Antaisivat tehdä päätöksiä rauhassa.

Saatanan Sipilä.

Ja nyt jenkit olivat niin tyhmiä, että äänestivät valtaan oman Sipilänsä.

Kyllä ne jenkit vain osaa olla tyhmiä.

Kirjoittaja on viestinnän opiskelija, joka ei antanut ääntään Sipilälle ja joka lähtee sometrendeihin mukaan vasta kun ne ovat jo hiipumassa.

Arkisto

Barack Obama – petkuttava pelkuri vai lupauksien lunastaja?

Maailman vaikutusvaltaisimman miehen kenkiin astuessaan Barack Obama oli täynnä intoa. Vuoden 2009 alussa hänestä oli tullut Yhdysvaltojen ensimmäinen afroamerikkalainen presidentti, joka huudatti yleisöään kuin rock-tähti ja lumosi kansan puhetaidoillaan. Vaaleissa hän lupasi laajoja uudistuksia. Mitä Obaman lupauksille kuuluu, kun presidenttikautta on alle vuosi jäljellä?

YHDYSVALLAT VETÄYTYY IRAKISTA JA
AFGANISTANISTA

Yksi Obaman keskeisimpiä lupauksia oli saattaa Irakin ja Afganistanin sodat loppuun ja saada Yhdysvaltojen sotilaat vetäytymään pois maiden alueilta. Yhdysvaltain sotatoimet päättyivät Irakissa virallisesti elokuussa 2010, ja 2011 viimeisetkin maan sotilaat kotiutettiin. Afganistanin tilanne on toinen: vuoden 2015 lopussa Obama ilmoitti, että maassa oleva 9800 sotilaan joukko pysyy alueella vielä ainakin vuoden 2016.

Obaman strategian on arveltu perustuneen pitkälti hänen edeltäjänsä George W. Bushin sotapolitiikan arvosteluun. Obaman tavoitteena on ollut, että Yhdysvaltojen tuella kriisimaat pystyisivät vakauttamaan tilanteensa ja saavuttamaan järjestyksen, jonka ylläpitoon Yhdysvaltoja ei enää tarvittaisi. Toistaiseksi tavoitteessa ei ole onnistuttu, sillä äärijärjestöt ovat nostaneet päätään: Taleban on vahvistunut Afganistanissa, Irakissa taas Isis on vallannut jopa suurkaupunkeja. Obaman kriitikoiden mukaan juuri liian nopea vetäytyminen on luonut äärijärjestöille otollisen valtatyhjiön.

Obaman lupausten voidaan katsoa toteutuneen vain puoliksi. Toisaalta Irakistakaan Yhdysvallat ei ole täysin kadonnut: Isisiä on pommitettu ilmaiskuilla ja maahan on lähetetty pieni määrä erikoisjoukkoja.

GUANTANAMO BAYN VANKILEIRI SULJETAAN

Ihmisoikeusjärjestöjen kritisoima, Kuuban alueella sijaitseva Guantanamo Bayn vankileiri on surullisenkuuluisan historiansa aikana saanut syytöksiä ihmisoikeuksien polkemisesta. Vankeja – joista osa on myöhemmin osoittautunut syyttömiksi – on kohdeltu nöyryyttävästi ja kidutettu. Muutamia vankeja on peräti kuollut epäselvissä olosuhteissa.

Vaalikampanjassaan Obama vannoi sulkevansa arvostellun leirin. Vuonna 2016 vankileiri on kuitenkin yhä olemassa, sillä vankeja ei ole onnistuttu siirtämään Yhdysvaltain maaperälle pääasiassa republikaanien vastustuksen vuoksi. Vankileirin sulkemista valmistellaan, mutta leiriä tuskin ehditään lopettaa Obaman kauden loppuun mennessä.

On myös perusteltua kysyä tekisikö vankien siirtäminen Yhdysvaltain maaperälle vankeudesta lainkaan oikeutetumpaa. Ihmisten – myös potentiaalisten terroristien – tuomitseminen määrittelemättömän pituiseen vankeuteen ilman oikeudenkäyntiä on vahvasti ristiriidassa Yhdysvaltain perustuslain kanssa. Menettely vaarantaa monista oikeusvaltion periaatteen.

OBAMACARE

Obaman merkittävimpiä saavutuksia on ollut median Obamacareksi nimeämä lakimuutos, jolla on pyritty parantamaan amerikkalaisten mahdollisuuksia terveydenhoitoon. Terveydenhuollon uudistuksella on pyritty lisäämään sairausvakuutusten piirissä olevien määrää siten, ettei vakuutusta voi evätä ihmisiltä, joilla on jo terveysongelma, eikä sairastuneiden vakuutusturvaa voi lopettaa. Obamacaren on ennen kaikkea ollut tarkoitus helpottaa sairasvakuutusten saamista vähävaraisille.

Terveydenhuoltouudistuksen myötä vakuuttamattomien amerikkalaisten määrä on pudonnut noin kolmanneksella, ja luvun arvioidaan laskevan tulevaisuudessa entisestään. Kriitikoiden mukaan laissa on tosin porsaanreikiä, joiden vuoksi kaikki eivät välttämättä vieläkään saa vakuutusta. Vakuutusmaksut ovat myös Obaman väitteiden vastaisesti nousseet.

ASEPOLITIIKKA

Obaman keskeisiin lupauksiin on kuulunut aselakien kiristäminen. Monista yrityksistä huolimatta muutokset eivät ole saaneet kongressin hyväksyntää republikaanien vastustuksen ja valtavan aseteollisuuden lobbauksen vuoksi. Muutama vuosi sitten lakimuutokset kaatuivat, mutta tammikuussa 2016 Obama ilmoitti yrittävänsä vielä viimeisen kerran kiristää jo olemassa olevien lakien noudattamista presidentin valtuuksillaan. Taistelu jatkuu, mutta toistaiseksi tuloksia ei ole seitsemässä presidenttivuodessa saatu aikaan. Obama on kertonut pitävänsä aselakien tiukennuksessa epäonnistumista turhauttavimpina asiana presidenttinä ollessaan.

TALOUS

Obama astui virkaan vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin ollessa pahimmillaan. Obaman presidenttikauden alkaessa työttömien määrä oli 7,8 prosenttia, mutta vuoden 2016 alussa työttömyys on pudonnut jo alle viiden prosentin. Monilla mittareilla maan taloudella menee hyvin.

Toisaalta useat Obaman kannattajat ovat olleet pettyneitä siihen, ettei Obama ole aktiivisesti pyrkinyt lisäämään maailman finanssikeskuksena pidetyn Wall Streetin sääntelyä. Pankkiirien oikeutta keinotella ja uhkapelata kansalaisten rahoilla ei ole Obaman toimesta rajoitettu. Tämän seurauksena Bernie Sanders on kerännyt suosiota esivaalikampanjallaan vaatimalla pankkitoiminnan reformointia ja kaupallisien pankkien toimintaa säädelleen Glass-Steagall-lain palauttamista.

Obama ei myöskään kautensa alkuvaiheilla järjestänyt rikostutkintaa Wall Streetin toiminnasta, jonka avulla olisi voitu selvittää, johtiko pankkiirien rikollinen toiminta osittain finanssikriisin syntyyn. Sen sijaan Obaman hallinnon tukipaketit pelastivat pankit ja lukuisat merkittävät pankkiirit hyötyivät kriisistä peräti kymmenien miljoonien bonuksien muodossa. Moni pelkää, ettei Obaman kevyt linja ole saanut Wall Streetia oppimaan virheistään ja että uuden finanssikriisin syntyminen on tämän vuoksi vain ajan kysymys.

YMPÄRISTÖ

Kestävä kehitys oli Obaman keskeisimpiä tavoitteita hänen astuessaan virkaan. Obama lupaili valtavia panostuksia esimerkiksi tuuli- ja aurinkovoimaan. Nämä tavoitteet ovat toteutuneet: molempien kapasiteetti on nykyisin moninkertainen. Obama on myös suojellut ympäristöä enemmän kuin kukaan presidentti aiemmin.

Mutkia on kuitenkin mahtunut matkaan. Esimerkiksi energiateollisuuden päästöjen leikkaukset ovat toistaiseksi jäissä republikaanijohtoisten osavaltioiden vietyä päätöksen oikeuteen.
Obama lupasi myös Yhdysvaltojen pääsevän omavaraiseksi energian suhteen. Toistaiseksi öljyä kuitenkin tuodaan edelleen Lähi-idästä, joskin omavaraisuus on lisääntynyt esimerkiksi vesisärötystekniikalla tuotettavan liuskeöljyn ansiosta. Frackingista eli vesisärötystekniikasta on tullut Obaman kauden aikana yksi merkittävimpiä öljyn hankkimistapoja, vaikka tekniikkaa pidetään ympäristölle äärimmäisen haitallisena.

PÄÄTÖKSENTEKOKYVYTTÖMYYS ON YLEINEN VAIVA

Tutustuminen Yhdysvaltojen poliittiseen järjestelmään ja Obaman presidenttikauteen auttaa ymmärtämään, että suurilla mailla on myös eri lailla suuret ongelmat.

Vaaleja demokratian ihmemaassa on jatkuvasti. Edustajainhuoneen kausi on kaksivuotinen, presidentti valitaan neljän vuoden välein. Senaatin kaudet ovat kuusivuotisia, mutta joka toinen vuosi kolmasosa senaattorien paikoista on äänestettävissä: seuraavan kahden vuoden kuluttua on toisen ja sitten kolmannen kolmanneksen vuoro, minkä jälkeen kierros alkaa alusta. Kun maassa on vaalit käynnissä käytännössä koko ajan, tehokas päätöksenteko voi menettää sijaa äänestäjien mielistelyltä.

Sekametelisoppaa ei selkeytä sekään, että lobbaus on maassa aivan omaa kokoluokkaansa. Myös oikeudenkäynnit voivat synnyttää lakeja ja täten vaikuttaa uusien lakien valmisteluun; itse asiassa ne voivat jopa estää muutoksia, kuten Obaman päästövähennysten kävi niiden päädyttyä oikeuden käsiteltäväksi.

Astuessaan presidentiksi Obamalla oli monia visioita ja tavoitteita. Valitettavasti vain pieni osa niistä toteutui, sillä demokraatit menettivät enemmistön kongressissa republikaaneille vuoden 2010 vaaleissa. Monet suurimmat uudistuksensa Obama saikin aikaan ensimmäisinä kahtena presidenttivuotenaan, siinä missä viime vuosina yhä useammat hänen ehdotuksensa ovat päättäneet päivänsä kongressin kylmissä käsissä. Viime vuosien aloitteet ovat yhä useammin olleet kompromisseja, mikä on valitettavan usein tarkoittanut laihempia tuloksia.

Toisaalta on pantava merkille, että Obama on paikoittain tehnyt vaalikampanjansa teemojen vastaisia valintoja aivan omasta päätöksestään. Jemenin ja Pakistanin useimmiten siviiliuhreja vaativat ilmaiskut tai terroristilistalle joutuneiden Yhdysvaltain kansalaisten eliminoiminen ilman oikeudenkäyntiä oli tuskin sitä, mitä valtaosa Obaman kannattajista äänensä vastineeksi odotti. Sama pätee NSA:n kiistanalaisiin tietomurtoihin tai Wall Streetin toimintakulttuuriin ennallaan säilyttämiseen.

Obaman kauden alku herättää kysymyksiä: olisiko tuoreen presidentin ollut järkevämpää toteuttaa ensivuosinaan vielä aggressiivisemmin politiikkaansa? Olisiko joitakin päätöksiä voinut tehdä toisin?

Jälkiviisastelu voi olla turhaa ja jopa tekopyhää, mutta ehkä katsaus Obaman presidenttikauteen opettaa kaksi asiaa. Yksi: valtaa kannattaa käyttää silloin, kun sitä on. Kaksi: emme ole yksin päätöksentekokyvyttömyyden kanssa. Oikeastaan ongelmamme ovat paljon, paljon pienempiä kuin Atlantin toisella puolella.

Arkisto

Ilmastoratkaisu

Ihminen ratkaisee ilmastokysymyksen, lupaavat Leo Stranius ja Leena Mörttinen.
Siihen tarvitaan kuitenkin ripaus scifiä.

TEKSTI Oona Pohjolainen  AVUSTAJA Emma Lehikoinen KUVAT Jaakko Suomalainen

EDESSÄMME ovat elämän ja kuoleman kysymykset”, Leo Stranius toteaa.

Ympäristöaktivisti Stranius ja taloustieteilijä Mörttinen tulevat eri maailmoista. Mörttinen toimii parhaillaan Perheyritysten liiton toimitusjohtajana ja lentää kokouksesta toiseen ympäri Eurooppaa; Suomen Luonnonsuojelu-liiton toiminnanjohtaja Stranius taas tunnetaan askeetikkona, joka noudattaa vegaanista ruokavaliota ja ottaa kylmiä suihkuja pitääkseen hiilijalanjälkensä minimissä. Kun he istuvat samaan pöytään puhumaan ilmastokriisistä, ovat he kuitenkin samaa mieltä lähes kaikesta. Molempia yhdistää vankka usko siihen, että ihmiskunnalla on tulevaisuus.

”Toivosta luopuminen olisi moraalitonta”, Leena Mörttinen väittää. ”Jos koetaan, että huominen ei ole parempi, ajaudutaan valtapeliin, jossa kaikki yrittävät pitää hupenevista resursseistaan kiinni. Silloin muutosta ei ainakaan tapahdu.”

TEHDÄÄN yksi asia heti selväksi: opti-mismistaan huolimatta Mörttinen ja Stranius eivät kumpikaan vähättele ympäristökriisin aiheuttamaa uhkaa. Straniuksesta on selvää, että ilmaston lämpeneminen on karkaamassa käsistä. Olemme muuttaneet ekosysteemiä pysyvästi ja tällä hetkellä on käynnissä lajien sukupuuttoaalto, jonka nopeus on lähes tuhatkertainen luonnolliseen tahtiin verrattuna.

Mekään emme ole siltä turvassa. Jo neljän asteen nousu maapallon keskilämpötilassa voisi merkitä sitä, että planeetalle mahtuisikin kuuden miljardin sijasta vain noin miljardi ihmistä.

Silti kaiken aikaa kehittyvät teknologiset resurssit takaavat sen, että toivoa löytyy vielä. Keinoja katastrofin torjumiseen on olemassa, nyt ne pitää vain ottaa käyttöön.

MISTÄ sitten kiikastaa? Jos ratkaisuja kerran on olemassa vain odottamassa, että joku tarttuisi niihin, miten ilmastonmuutoksen torjuminen voi olla niin vaikeaa? Leena Mörttinen syyttää yhteiskunnassa vallitsevaa vastuun pakoilun kehää.

”Ei ole minun ongelmani” -ajattelutapa on hänen mukaansa tämänkin kriisin taustalla vaikuttavista tekijöistä hankalin.

Yksittäiset ihmiset ajattelevat, ettei vastuu ongelman ratkaisusta kuulu heille ja kokevat sen yhteiskunnan tehtäväksi. Hallinto taas näkee, että vapaassa yhteiskunnassa kiellot ja rajoitukset ovat demokratian vastaisia ja kulutuskäyttäytymisen sääntely kuuluu markkinataloudelle. Yritykset kuitenkin tuottavat sitä, mikä menee kaupaksi, ja tällä hetkellä suuret kuluttajajoukot eivät ole valmiita maksamaan vastuullisemmin tuotetuista hyödykkeistä. Näin kehä on valmis.

Stranius suhtautuu hallinnon, markkinoiden ja yksilön suhteeseen hiukan positiivisemmin. Hän nostaa esimerkiksi energian tuotantorakenteessa tapahtuneet vähittäiset muutokset. Suomessa on välttämätöntä lämmittää oma talous talvisin, vaikka kuinka yrittäisi elää ekologisesti. Kaukolämmöstä syntyy Straniuksenkin hiilijalanjäljen suurin osa. Jos hallinto kuitenkin ohjaa yrityksiä kehittämään energiantuotantoaan ekologisempaan suuntaan, tarjoutuu myös kuluttajille enemmän mahdollisuuksia ostaa energiaa vastuullisesti. Kehän voi siis kääntää pyörimään myös positiiviseen suuntaan.

”Tämähän on sitä parasta propagandaa, kun Suomessa ei enää ole muita vuodenaikoja kuin syksy ja kevät”, Mörttinen heittää. Ulkona sade putoaa helmikuiselta taivaalta; lumesta ja pakkasesta ei ole tietoakaan.

PELKKÄ tuulivoimaloiden pystyttäminen ei pelasta maailmaa. Sekä Stranius että Mörttinen ovat yhtä mieltä siitä, että luonnonvarojen ja talouskasvun välillä on tapahduttava täydellinen irtikytkentä. Vain näin voidaan varmistaa ihmisten hyvinvointi – ympäristön ehdoilla.

Kuulostaa hurjalta. Miltä näyttäisi maailma, jossa talouskasvu ei enää tarkoittaisi luonnonvarojen riistoa? Se olisi maailma, jossa vähemmällä tehdään enemmän ja jossa aineettomat hyödykkeet muodostuvat materiaa tärkeämmiksi. Se voisi tarkoittaa esimerkiksi paperittomia toimistoja, joissa kaikki data on varastoitu pilveen tai jakamistaloutta, jossa työmatkat kuljetaan kollegoiden kanssa yhteisellä autolla. Tuotteiden elinkaaret pidentyisivät ja informaatiosta tulisi valuuttaa.

Yksityisyyden suojan puute verkossa kuitenkin jarruttaa informaation siirtymistä pilveen, ja näin ollen myös kuormittaa luonnonvaroja.

”Suurin este kehitykselle ei ole enää yritysten kyky innovoida teknologiaa, vaan tietoturvan heikkous”, Leena Mörttinen sanoo. ”Minun täytyisi pystyä hallinnoimaan omaa virtuaalista identiteettiäni ja informaatiotani samaan tapaan kuin rahaa. Tällä hetkellä informaatiota ei voi lain mukaan omistaa. Datan omistajuuden selkeyttäminen olisi suuri ekoteko.”

MERKITTÄVÄN uhkatekijän muodostavat myös globaalin politiikan liikkeet. Kiristyvässä poliittisessa tilanteessa päättäjät asettavat monia asioita tärkeysjärjestyksessä ilmastokriisin edelle.

”Maailmanlaajuisen mittakaavan taantumat ja muut shokit ovat pelottavia, sillä ne horjuttavat koko systeemiä ja johtavat populismiin ja sisäänpäin kääntymiseen”, Mörttinen sanoo. ”Poliittinen ilmapiiri muuttuu aggressiiviseksi.”

Leo Stranius on huolissaan ilmastopakolaisten aalloista, jotka tulevaisuudessa lähtevät liikkeelle lämpenemisen myötä elinkelvottomiksi muuttuvilta alueilta. Viime vuosina näkemämme pakolaiskriisi on hänen mukaansa pientä verrattuna siihen, millainen virta ilmastopakolaisista voi syntyä.

”Kannattaisi alkaa sopeutumaan, ennemmin kuin vetää rajoja kiinni”, Stranius toteaa, viitaten Suomessakin kiivaana käyvään keskusteluun turvapaikanhakijoista.

Poliittisesti epävarmassa tilanteessa kansainvälisillä sopimuksilla on tärkeä vakauttava rooli. Stranius ja Mörttinen iloitsevat Pariisin ilmastosopimuksen synnystä ja uskovat, että se johtaa myös todellisiin tekoihin. Historiallinen sopimus solmittiin vuoden 2015 joulukuussa ja sen ratifioivat kaikki YK:n jäsenmaat tämän vuoden aikana.

VAIKKA kansainvälisen yhteisön paine takaa sen, että jäsenvaltiot eivät hevillä pääse lipsumaan sopimuksesta, sen sisältö jättää toivomisen varaa. Ongelmallista on, että sopimus perustuu maiden antamaan vapaaehtoiseen lupaukseen hillitä päästöjä, joka ei kuitenkaan ole riittävä. Tähän asti sovituilla toimilla maapallon lämpeneminen ei pysähdy tavoitteeksi asetettuun 1,5 asteeseen eikä luultavasti rajoitu edes kriittiseen 2 asteeseen.

Stranius antaa luvuista konkreettisen esimerkin:

”Ekotehostamista pitäisi tapahtua 6,2 prosenttia joka vuosi vuoteen 2050 saakka. Tällä hetkellä tehostamista on tapahtunut koko 2000- luvun aikana yhteensä 0,9 prosenttia.”

Stranius kuitenkin väittää, että päästöt tulevat kiihtyvällä tahdilla vähenemään.

”EU:n sisäisesti ollaan jo nyt saavutettu vuodelle 2020 asetettu päästötavoite, vaikka laskelmissa onkin otettava huomioon päästöjen ulkoistaminen muille alueille”, hän sanoo.

Myös Mörttinen on sitä mieltä, että porukan paine ja muuttuvat asenteet saavat aikaan päästöjen suunniteltua nopeamman vähenemisen. Muutokset alkavat aina hitaasti, mutta tapahtuvat sitten nopeammalla tahdilla kuin mitä aluksi kuviteltiin.

”Ihmiset yliarvioivat muutoksen nopeuden lyhyellä tähtäimellä ja aliarvioivat sen pitkällä tähtäimellä”, hän sanoo.
Suomi on maailman suurvaltoihin verrattuna pieni. Jos täällä tehdään ekotekoja, onko niillä globaalissa mittakaavassa mitään merkitystä?

Stranius ja Mörttinen haluavat kyseenalaistaa ajatuksen, että pinta- alaltaan ja väestöltään pienikokoinen valtio ei voisi saada aikaan muutoksia. Molemmat lataavat toivoa suomalaisiin. Siitä ei ole kauan, kun tulimme metsistä ja kaupungistuimme. Täällä on totuttu tekemään käsillä.

”Maalla näkee jatkuvasti, miten luovia ihmiset ovat, vaikka eivät välttämättä ole saaneet yliopistotutkintoa”, Leena Mörttinen sanoo. ”Maalla on pakko tehdä lumityöt ja ratkaista ongelmia päivittäin.”

”Kokeilukulttuuria pitäisi ruokkia”, Leo Stranius jatkaa.” Tekeminen on sanomisen korkein muoto.”

Tarvitaan vain ripaus rohkeutta ja uskallusta epäonnistua. Ollaan palattu yksilön roolin tärkeyteen maapallon mittakaavan ongelmissa; pienikin voi olla kokoaan suurempi.

”Rosa Parkskin oli vain yksi ihminen, joka ei suostunut bussissa luopumaan istumapaikastaan”, Stranius toteaa.

ILMASTOKYSYMYKSET ovat nyt politiikan kovassa ytimessä, sillä tosiasioita ei voi enää kiistää. Keskustelu ympäristön ongelmista on siirtynyt parissa kymmenessä vuodessa marginaaleista keskiöön. Silti Stranius ja Mörttinen ovat yhtä mieltä, että poliitikot eivät ole vielä tarpeeksi aktiivisia. Ehkäpä ilmastoratkaisun avainpelaajat löytyvätkin jostain muualta.

”Muutama jätkä läppäreiden kanssa voi saada ihmeitä aikaan”, Leena Mörttinen maalailee.

INNOVAATIOT syntyvät Mörttisen mukaan nykyään eri tavoin kuin ennen. Enää ei olla yhtä kiinni jäykissä organisaatiorakenteissa, joissa ideat kypsyvät hitaasti ja kaavamaisesti. Ajattelu keskittyy ongelmanratkaisuun. Leo Stranius näyttää mallia: hän saapuu haastatteluunkiin selässään reppu, johon on kiinnitetty minikokoinen aurinkopaneeli. Sen varastoiman energian avulla hän lataa matkapuhelimensa.

”Me olemme digimaahanmuuttajia, jotka ovat onnistuneet kotoutumaan uudenlaiseen ympäristöön”, Stranius kuvailee itseään ja Mörttistä. ”Uusi sukupolvi, diginatiivit, hahmottaa maailman kuitenkin aivan eri tavoin. Puolitoistavuotias lapsenikin osaa jo selailla virtuaalista sanomalehteä tabletin ruudulta.”

Mörttisen mielestä teknologisen kehityksen avaamia mahdollisuuksia ei ole vielä täysin huomioitu. Ilmastokriisin ratkaisu ei ole mahdollista, ellei uuden teknologian koko potentiaalia saada käyttöön.

Meiltä yksinkertaisesti puuttuu kunnianhimoa. Mörttinen kertoo eräällä luennolla kuulemansa anekdootin siitä, että iPhoneen verrattavissa oleva koneiden laskentakapasiteetti riitti aikoinaan viemään ihmisen Kuuhun, mutta me tyydymme tuijottamaan älypuhelimiemme ruuduilta vihaisia lintuja.

Ajatus teknologisesta singulariteetista; yli-inhimillisestä tekoälystä, kiehtoo Mörttistä. Hän uskoo, että tekoälyn kehittäminen on seuraava luonnollinen vaihe ihmisen evoluutiossa. Mörttinen haaveilee tilanteesta, jossa koneet ja ihmiset voisivat työskennellä joustavasti rinnakkain. Koneet hoitaisivat eksponentiaaliset laskelmat ja ennusteet, joissa ihmiset usein epäonnistuvat. Ihmiset taas voisivat keskittyä intuitiiviseen päätöksentekoon.

”Pohdin, tuleeko ihminen ensin laajentamaan elintilaansa muille planeetoille vai kartoittamaan kyberavaruutta”, Leo Stranius sanoo. ”Ennemmin tai myöhemmin tämä aurinko tulee sammumaan.”

MUTTA mitä tapahtuu sitten, kun saavutetaan teknologinen singulariteetti ja koneista tulee meitä älykkäämpiä? Saatamme hyvinkin onnistua kehittämään koneen, joka voisi pelastaa meidät. Kysymys kuuluu, haluaako se.

Leo Stranius ei näe ihmislajilla muuta itseisarvoa kuin Telluksen luonnon monimuotoisuuden osana olemisen. Jos meidän toimintamme uhkaa maapallon lajikirjoa, olemassaolomme oikeutus on kyseenalainen. Vain elämällä itsellään on Straniukselle itseisarvoa, sillä se on tuntemassamme maailmankaikkeudessa harvinainen ilmiö.

Leena Mörttinen taas ajattelee, että ihmislaji todistaa oman arvonsa sillä, selviämmekö vai emme. Joko olemme planeetallamme tulevaisuudessakin tai sitten tuhoamme itse itsemme. Mielikuvitus ja kyky innovoida tekee ihmisistä vastaisuudessakin koneisiin verrattuna ainutlaatuisia. Ja kauniita.