Relevantit

Meemipolitiikkaa heimoyhteiskunnassa

Yes we can. Crooked Hillary. Kyllä kansa tietää. I am the senate. Lähes jokainen meistä assosioi useampaan oheisista lausahduksista tietyn tunnetun mielikuvan, meemin. Poliittisten meemien kavalkadi onkin laaja, vaikuttava ja ennen kaikkea vaikutusvaltainen. Jotkut asiantuntijat ovat arvioineet meemeillä olevan potentiaalia presidentintekijäksi asti. Mutta mihin tämä väitetty valta perustuu, ja kuka sitä todellisuudessa hallitsee?

TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Iisa Pappi

MEEMI MÄÄRITELLÄÄN USEIN ideaksi, käyttäytymismalliksi, tyyliksi tai käyttötavaksi, joka leviää henkilöltä toiselle. Oleellista meemissä on nimenomaan sen luonne replikoituna elementtinä, esimerkiksi toistettuna kuvana. Richard Dawkins on tiettävästi ensimmäinen meemin määritellyt ihminen, jo kauan ennen internetiä vuonna 1976 kirjassaan Geenien itsekkyys. Määritelmässä on kyse kulttuurin välittymisen ideasta, eli matkimisesta.

Sosiaalinen media kuitenkin mullisti meemin käsitteen tavalla, johon Dawkinskaan olisi tuskin villeimmissä visioissaan uskonut. Tähän liittyy myös poliittisten meemien nousu. Niiden suosiosta tänä päivänä kertoo esimerkiksi Googlesta hakusanalla “Donald Trump meme” löytyvät 109 miljoonaa hakutulosta, tai Facebookin Sassy Socialist Memes -sivun keräämät yli miljoona tykkäystä.

HELSINGIN YLIOPISTON yliopistonlehtori Janne Matikaisen mukaan poliittisten meemien suosio perustuu nimenomaan niiden ominaisuuteen osallistaa ihmisiä: meitä kiinnostaa kun voimme nauraa poliitikoille ja herjata heitä. “Koulutuslupaus on yksi viime vuosien suosituimpia meemejä Suomessa, ja suosituimmat meemit liittyvät usein juuri politiikkaan.”

Matikainen näkee meemeillä olevan potentiaalia nimenomaan ihmisten jakamisessa ja yhdistämisessä, enemmänkin kuin mielipiteiden muuttamisessa. “Esimerkiksi Trumpista tehdyt pilkkameemit vahvistavat hänen vastustajiensa käsitystä Trumpista hölmönä, kun toisaalta hänen kannattajissaan ne herättävät uhriutumisen kaltaisia ryhmäyttäviä reaktioita: muu maailma herjaa meitä!”

Meemit tulivat isosti mukaan politiikkaan vuoden 2008 presidentinvaaleissa Barack Obaman kampanjassa. Matikaisen mukaan tämä oli ensimmäinen kerta kun meemejä käytettiin näin systemaattisesti politiikan välineenä. Kaikki meistä varmasti muistavat Obaman kasvot, sloganit “Yes we can” ja “Hope” sekä sinipunaiset värit. “Toisaalta se oli pitkälti ruohonjuuritason työtä, ihmiset tekivät omia kuvia sloganeiden ja formaatin ympärille. Vastaavaa on nähty Suomessa lähinnä Pekka Haaviston kampanjassa vuonna 2012.”

Meemit perustuvatkin pitkälti siihen, ettei niitä voi kontrolloida, vaan leviäminen on orgaanista. Toisen oleellisen meemiteorian kehittäjän Susan Blackmoren mukaan meemit elävätkin omaa elämäänsä, jossa ihmiset ovat vain välikappaleita – kulttuuri puhuu meissä meemien kautta.

Meemit elävät omaa elämäänsä, jossa ihmiset ovat vain välikappaleita – kulttuuri puhuu meissä meemien kautta.

VAIKKA IHMISET OLISIVATKIN vain välikappaleita meemeille, joku on silti aina niiden takana, ja jotkut toiset vastuussa niiden leviämisestä. Eräs näihin rooleihin tottunut on toimittaja ja Twitter-aktiivi Toivo Haimi, jota on tituleerattu Suomi-twitterin meemimestariksi.

Haimi, jolla on Twitterissä yli 7300 seuraajaa ja noin 26 000 twiittiä, tunnistaa asemansa mukana tulevan vastuun: “Pyrin hyväntahtoiseen huumoriin, kun jaan poliittisia meemejä. Tiedostan, että ne voivat olla ihmisiä jakava voima, enkä halua että meemejäni voidaan esimerkiksi tulkita vaaliaseeksi jonkun puolueen puolesta tai jotain puoluetta vastaan.”

Haimi on myös hyvin tarkka miettiessään mitä julkaisee, hän haluaa julkaisemansa sisällön olevan ‘wholesome’, eli sellaista jonka kuka tahansa voi kokea hauskaksi. “On merkki siitä että huumori on hauskaa, kun sille voivat nauraa sekä hallitus- että oppositiopuolueiden edustajat. Tämä näkyi esimerkiksi jokapäiväinen elämäni Antti Rinteen ilmein -ketjussa, jonka tykkääjistä löytyy laajalti muun muassa sekä demareita että kokoomuslaisia.”

Haimi tunnistaa myös hyvin meemien voiman, ja Matikaisen tavoin hän tarttuu niiden luonteeseen yhteisöissä. “Yksi tärkeimmistä johtopäätöksistä mitä meemeistä voidaan vetää on se, että ne heimouttavat: meemit edustavat tribalisoitumista ja identiteettipolitiikkaa. Niillä määritellään identiteetti, millaisen yhteiskunnan koet haluttavaksi ja keitä kuuluu meihin ja keitä teihin. Meemeillä tehdään sosiaalisessa mediassa selväksi, keitä kannatetaan ja keitä ei.” Haimi näkee meemit siis aktivismina, jolla määritellään omaa identiteettiä.

POLIITTISIA MEEMEJÄ ON kuitenkin nykypäivän informaatiotulvassa niin valtava määrä, että niihin ja niiden jakamiseen sisältyy myös merkittäviä ongelmia. Digitaalinen somekulttuuri, jossa jokaisen on helppo tuottaa sisältöä, luo otollisen alustan esimerkiksi disinformaation syntymiselle ja leviämiselle. On useita esimerkkejä siitä, miten Facebookissa tai muilla alustoilla on liikkunut poliitikkojen kuvia sitaattien kanssa, joita kyseiset poliitikot eivät todellisuudessa ole ikinä sanoneet. Meemien yhteydestä ei vaadita tai odoteta juurikaan ikinä lähteitä, joten tietojen paikkansapitävyyden tarkistaminen voi olla kovan työn takana.

Haimi nostaa esimerkiksi disinformaatiosta meemeissä erityisesti yhden tapauksen: Li Andersson ja vasemmistolainen väkivalta -casen. Tapauksessa Andersson kuvaili A2-illassa vuonna 2011 äärivasemmistolaisen väkivallan olevan erilaista ja tuomitsi samalla kaiken väkivallan. Hommafoorumilla sanoma muuttui kuitenkin muotoon ‘vasemmistolainen väkivalta on vaan parempaa’. “Tästä alkoi levitä meemikuvia ja jengi oikeasti luuli että Andersson on sanonut näin. Moni luulee edelleen että näin on tapahtunut, eikä vaivaudu selvittämään lähteitä”, Haimi kertoo. Kun ihmisille on iskostunut tietty informaatio tarpeeksi selkeästi ja useasti, voi väärää mielikuvaa olla erittäin vaikea muuttaa. “Laki menee niin että paskanjauhannan debunkkaamiseen menee aivan suunnaton määrä aikaa verrattuna sen levittämiseen.”

Myös Matikainen tunnustaa ilmiön suureksi ongelmaksi: “Jos disinformaatiota jaetaan paljon vaikka meemin muodossa, muuttuu se tieto todeksi ihmisten mielissä.” Sisältöjen vastaanottaja tarvitseekin merkittävää lähdekriittistä osaamista ja kehystämiskykyä tunnistaakseen disinformaation. “Somekäyttömme on usein painokkaammin jakamista kuin sisällöntuottamista. Saatamme herkästi tietämättämme levittää myös sisältöjä, merkityksiä ja ideologiaa, joita emme kannata, ja sisältö saattaa pitää sisällään merkityksiä, joita ei tule ajatelleeksi”, toteaa Matikainen.

ENTÄ MIKSI TÄLLÄ kaikella sitten on niin paljon väliä? Muun muassa siksi, että The Washington Postin haastattelemat asiantuntijat uskovat, että Trumpin valinta presidentiksi onnistui nimenomaan oikeistomielisten kannattajien kuvafoorumeilla käymän aktiivisen meemisodan ansiosta. Väite kuulostaa rohkealta, mutta samalla erittäin pelottavalta: aktiivisella meemisodalla voidaan rapauttaa demokratian rattaita ja vaikuttaa ratkaisevasti jopa vaalituloksiin.

Sekä Matikainen että Haimi suhtautuvat väitteeseen kuitenkin hieman varauksella. Matikainen toteaa meemeillä olleen kiistatta vaikutusta, mutta tuskin ratkaisevaa. “Trumpin kohdalla tilausta oli. Poliittinen konteksti oli sopiva, mutta meemit toki ovat varmasti vahvistaneet kannattajien ydinporukan uskoa ja ryhmäidentiteettiä.”

Haimi näkee toisaalta koko Yhdysvaltain 2016 presidentinvaaleissa isomman trendin meemien suhteen: “Laajempi meemin käsite identiteettiä kuvaavana symbolina oli tosi tärkeässä roolissa vaaleissa: somessa osoitettiin väriä avoimemmin kuin pitkään pitkään aikaan, olivat kyseessä sitten Trumpin, Sandersin tai Clintonin kannattajat. Kaikki halusivat osoittaa olevansa jonkun puolella, ja vielä enemmän jotain vastaan.”

Toisaalta on myös mielenkiintoista, miten tehokkaimmalla tavalla poliittisia meemejä on onnistunut hyödyntämään nimenomaan äärioikeisto. Jos Obama toi meemit isolla tavalla politiikkaan ja ne näyttäytyivät vielä enemmänkin liberaalin vasemmiston poliittisena retoriikkana esimerkiksi suuryrityksiä vastaan, on radikaali oikeisto nyt ottanut ne tehokkaasti omakseen. Haimi toteaa, että jo teekutsuliike Obaman ensimmäisen kauden aikana aloitti tökeröiden meemien avulla kamppailemisen. “Radikaalioikeisto on toiminut kaiken muunkin suhteen kuten meemeissä: he ottavat muilta poliittisilta aatteilta sen mikä toimii ja käyttävät sitä itse. Viimeistään Trump onnistui isolla tavalla poliittisten meemien käytössä siinä missä Obamakin.”

Meemien merkittävä vaikutusvalta on siis kiistaton. Tämä herättääkin kysymyksen siitä, voiko lopulta edes olla meemiä, joka ei ole poliittinen tavalla tai toisella. Matikainen ja Haimi ovat asiasta samoilla linjoilla: voi, mutta ei meemiä joka on ideologiaton. “Meemeihin ja niiden jakamiseen sisältyy usein kansalaisaktivismin ajatus, vaikuttaminen omien ajatusten ja ideologian kautta”, toteaa Matikainen.

Haimi uskoo ideologian olevan meissä läsnä aina: “Emme voi ottaa sitä pois tuotoksistamme. Meidän pitää tunnustaa se, että tausta, luokka-asema, maantieteellinen paikka yhteiskunnassa ja yhteiskunnalliset näkemykset tulevat aina olemaan niissä läsnä.” Ideologia meemeissä on siis asia, jota vastaan on hyvin vaikeaa taistella vaikka haluaisi. Kaikkeen ajatteluumme kun sisältyy lähtökohtaisesti aina Haimin mainitsemat vaikutteet.

Laki menee niin että paskanjauhannan debunkkaamiseen menee aivan suunnaton määrä aikaa verrattuna sen levittämiseen.

ENTÄ OVATKO MEEMIT lopulta uhka vai mahdollisuus demokratialle? Asiantuntijamielipiteitä löytyy suuntaan jos toiseenkin, mutta Matikainen tunnustaa taipuvansa enemmän uhka-skenaarioon. “Ei se tietenkään ole yksioikoisesti kumpaakaan. Esimerkiksi oikeistopopulistien meemit ovat enemmänkin oire kuin syy. Meemien aiheuttama vastakkainasettelu saa minut kuitenkin hieman taipuvaisemmaksi uhkan ajatukseen.”

Haimi puolestaan löytää optimismin aihetta meemien potentiaalista, jonka myös Matikainen tunnustaa. Haimi kertoo näkevänsä meemit aina enemmän mahdollisuutena kuin uhkana, sillä mahdollisuus siitä, että useammat ihmiset kiinnostuisivat yhteiskunnallisesta prosessista, omista oikeuksistaan tai ylipäätään vaikuttamisesta, on itsessään arvokasta.

“Jos meemeillä saa ihmisen älyämään, että tähän yhteiskuntaan pystyy vaikuttamaan – oli kyse sitten vaikka millaisesta ääri-ideologiasta – niin ainakin herää joku kipinä. Ja kun kipinä herää, niin ihminen pystyy ottamaan kantaa. Ja kun pystyy ottamaan kantaa, niin pystyy myös korjaamaan kantaansa.”

Asialliset

Saatanan saappaat

Kuvittele mielessäsi ylisuuret, mökin kalareissuilla käytettävät, vanhat haisevat nahkasaappaat. Sen jälkeen kuvittele mielessäsi ajatus näiden seksikkyyden perikuvien yhdistymisestä valtaan. Absurdia. Mutta silti täyttä realismia. Miksi?

TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Helmi Partanen

“Power is a trick, a shadow on the wall, and even a very small man can cast a very large shadow”, todetaan fantasiamaailman valtapeleihin keskittyvässä tv-sarjassa Game of Thronesissa. Mielenkiintoinen kielikuva resonoi tarkemmin pohdittaessa erittäin osuvasti reaalimaailman ja sen poliittisen kentän kanssa.

Tietyt poliittiset voimahahmot onnistuvat luomaan itselleen suuria varjoja. Ei tarvitse miettiä Urho Kekkosta tai Sauli Niinistöä kauemmas. “Poliittiset saappaat”, joita nämä konservatiivisen äijäkulttuurin ilmentymät kantavat mukanaan, ovat kansan ja median silmissä valtavat. Ja näiden aurinkokuninkaina itseään pitävien hahmojen päissä varmasti vielä sitäkin suuremmat. Populismin, arvokonservatismin ja öyhötyksen kukoistaessa Suomen poliittisella kentällä etsivät kansalaiset jälleen messiasta joukostaan johtamaan sen syviä, ”jalomielisiä” rivejä nykypäivän saatanoita, kuten homoja, feminismiä ja ihmisoikeuksia vastaan.

Mikä meitä näissä voimahahmoissa niin kiihottaa? Miksi ylipäätään tarvitsemme vahvoja, konservatiivisissa arvoissa kylpeviä perinteisiä äijäjohtajia täyttämään edellisten jättämiä ”poliittisia saappaita”?

JOS LÄHTEE POHTIMAAN asiaa saappaiden poliittisen metaforan kautta, joutuu toteamaan sen tuottavan lähes yhtä vastenmielisiä mielleyhtymiä kuin Antti Rinteen pekonipasta, taidonnäyte mäntsäläläisen gourmet-kulttuurin huipulta. Nimenomaan saappaat ovat olleet Suomen poliittisessa kulttuurissa hallinneen äijäkulttuurin ilmentymä. Ne ovat historiallisesti olleet maskuliinisen voiman symboli: iso mies yhdistyy isoihin kenkiin, ja fyysinen voimahan on tietenkin valtaa ja johtajuutta parhaimmillaan! Voi hyvä luoja… Jotain kertoo se, miten usein Matti Vanhaseen liittyvässä uutisoinnissa huomioidaan nimenomaan hänen fyysinen kokonsa merkittävänä vahvuutena, vaikka kaverin karisma on muuten verrattavissa kolmanteen kertaan lämmitettyyn paahtoleipään.

Poliitikot ja mediakenttä ylläpitävät retoriikallaan tämän trendin jatkuvuutta. Esimerkiksi puolueen puheenjohtajan vaihtuessa korostetaan usein sitä, miten suuret saappaat uudella on täytettävänään edellisen jäljiltä. Tämä uutisointi oli keskiössä esimerkiksi viime kesäisen Vihreiden puoluekokouksen jälkeen Ville Niinistön vaihtuessa Touko Aaltoon.

Tämä ”pieni lingvistinen detalji”, joka liittyy saappaiden täyttämiseen retoriikkana, saattaa tuntua merkityksettömältä. Todellisuudessa tämänkaltaiset hallitsevat, fyysiseen kokoon ja voimaan liittyvät metaforat kuitenkin ylläpitävät vallitsevaa tilannetta ja edustavat jatkuvuutta. Eli niin kauan kuin on täytettävä saappaita, johdettava äksyllä maskuliinisella auktoriteetilla ja syötävä sydänkohtauksia aiheuttavaa pekonipastaa ollakseen statuksensa arvoinen johtaja, ovat muutoksen mahdollisuudet heikot. Saapasmetafora on vain yksi esimerkki näitä vallitsevia valtarakenteita ylläpitävistä voimista.

Esimerkiksi keskusta on jo vuosikymmeniä etsinyt uutta messiasta Kekkosen valtaistuimelle. Yllättyykö kukaan siitä, että kaikki spekuloidut kandidaatit Paavo Väyrysestä Esko Ahoon ja Juha Sipilään ovat olleet nimenomaan näitä perinteisen, arvokonservatiivisen äijäkulttuurin edustajia?

Poliittisia saappaita pyritään täyttämään mahdollisimman paljon edellisiä hallitsijoita muistuttavilla hahmoilla. Tämä johtaa väistämättä tilanteeseen, jossa poliittisen historian miesvaltaisuudesta johtuen lähinnä miehet nähdään tulevaisuudessakin ainoina sopivina vaihtoehtoina. Äijät on hallinnu ennenkin, ja siksi äijien on hallittava myös jatkossa, räh räh. Yhtä loogista kuin ajatus krapulan estämisestä tequilaa kittaamalla tai aivovaurion ehkäisemisestä kuuntelemalla Petri Nygårdin tuotantoa. Kaikesta huumoriarvosta huolimatta emme tarvitse politiikkaan enää yhtään lisää näitä itseään jumalan valitsemina kekkosina pitäviä Väyrysiä.

ONNEKSEMME TULEVAISUUS NÄYTTÄÄ tuovan muutosta tähän vallinneeseen kulttuuriin. Vaikka Donald Trumpin valinta ja monet muut kansainvälisen ja kansallisen politiikan trendit taistelevatkin näiden perinteisten, konservatiivisten äijäarvojen puolesta, tuntuvat ne pikemminkin joutsenlaululta ennen uutta aikaa. Saappaiden täyttämisen kaltaiset maskuliiniset metaforat menettävätkin merkitystään oleellisesti, kun johtajuus politiikassa ja taloudessa yhdistyy kategorisesti vähemmän miehiin. Metafora himmenee, kun naiset aletaan nähdä luonnollisena asiana näissä rooleissa yksittäisten poikkeuksien sijaan.

Saappaat retoriikkana näyttävät olevan kuoleva luonnonvarana, ja hyvä niin. Poliittisten johtajien etsiminen täyttämään edellisten saappaita estää muutoksen mahdollisuudet. Kun uusiksi johtajiksi haetaan vain edellisten kaltaisia hahmoja, haikaillaan menneeseen aikaan ja ollaan jo valmiiksi askeleen perässä muutos kun on välttämätöntä, mikäli mielii säilyä relevanttina. Surullisena esimerkkinä tästä menneen haikailusta mainittakoon SDP:n politiikka, joka on Mäntsälän pekonipastakeisarin Antti Rinteen aikana taantunut monilta osin kivikaudelle AY-kähmintöineen ja synnytystalkoineen.

VAIKKA HISTORIAN SANOTAANKIN toistavan itseään, ihmiskunta voi oppia vain virheistään. Saappaiden täyttämisen metaforan maskuliininen historiallinen merkitys on kiistaton. Juuri siksi onkin niin tärkeää kiinnittää huomiota näihin ilmiöihin ja oppia niistä saappaat kun toimivat saatanallisena metaforana myös kaikelle sille taantumuksellisuudelle, jota meidän on syytä halveksua ja inhota politiikassa.

Eräät viisaat miehet ovat sanoneet, ettei tunteen vastakohta ole järki, vaan tunteettomuus. Ja juuri siksi meidän onkin niin tärkeää tuntea.

Juttua varten on haastateltu poliittisen historian professori Pauli Kettusta.

Asialliset

SDP, miksi nukut?

Kun sitseillä lauletaan Oodi sitoutumattomuudelle, nousee muiden vasemmistopuolueiden kohdalla kannatuksen merkiksi useita lasejaan kilisteleviä opiskelijoita, mutta SDP:n säkeistön tullessa penkistä irtautuu vain muutama. Ei ole ihme, että parikymppisten opiskelijoiden pöytäjuhlassa demareita on vähän – onhan valtaosa puolueen kannattajista eläkeikää lähestyviä.

TEKSTI Marissa Rämänen KUVA Heidi Puomisto

SDP tuntuu puolueelta, joka on jämähtänyt menneisyyteen eikä vetoa nopeasti muuttuvaan yhteiskuntaan kasvaneisiin, tulevaisuuteen katsoviin nuoriin. Puolueen puheenjohtaja Antti Rinne vaikuttaa niin ikään unissakävelijältä, jonka konkreettiset teot puolueen kannatuksen lisäämiseksi näyttävät vähäisiltä.

SDP on myöntänyt, että heillä on vaikeuksia saada nuoria arvoliberaaleja kaupunkilaisia kannattajikseen. He ovat ihmisryhmä, joka itselleni täältä keskustakampuksen kuplasta katsottuna tuntuu oleelliselta äänestäjäryhmältä tavoittaa. Demarit jäävät vaaleissa vaille nuorten äänestäjien tukea, vaikka puolueen ohjelmasta todennäköisesti löytyisi myös meille kiinnostavia ja läheisiä tavoitteita, kuten oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja demokratiaa. Demarit ajavat paitsi jokaisen ihmisen ihmisarvoa, myös mahdollisuuksien tasa-arvoa. Nämä kuulostavat omaan korvaani varsin hyviltä asioilta ajaa. Silti ääni sosiaalidemokraateille jää antamatta.

SDP:n imago-ongelmat eivät rajoitu vain siihen, ettei puolue tunnu nuorista houkuttelevalta. Puoluetta on kuvattu mediassa varsin ristiriitaisena ja hajanaisena. Rinne on otsikoissa harva se päivä – viimeksi kampanjoidessaan sinänsä hyväntahtoisesta perhepolitiikasta irvokkaalla synnytystalkoot -termillä. Erikoinen sanavalinta sai ymmärrettävästi aikaan negatiivisen palautevyöryn Twitterissä. Jopa puolueen omat jäsenet kritisoivat sanavalintaa, ja vertasipa SDP:n europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari Rinnettä natseihinkin. Kieltämättä sanavalinnassa on erikoinen kaiku, kun muistaa, että elämme vuotta 2017.

Rinne itse totesi sanavalintansa olleen tietoisesti räväkkä. Hän pyrki saamaan huomiota ohjelmalle, joka oli hänen mukaansa aiemmin sivuutettu. Hyvä ajatus sinänsä – mediassa esiin nousevat mielenkiintoiset persoonat ja raflaavat heitot saavat palstatilaa, mikä ei ole kovin tyypillistä SDP:n jäsenten monotoniselle, provokaatiota välttävälle viestinnälle. Provosoivat sanavalinnat ainoastaan provosoimisen vuoksi eivät kuitenkaan aina kannata. Rinteen sanavalinta aiheutti kyllä keskustelua, mutta jätti varjoonsa ajamansa asian: SDP:n perhepolitiikan.

SDP syntyi aikana, jolloin tiettyä puoluetta kannatettiin koko elämä. Demari oli demari vaipoista keinutuoliin. Nyt, kun äänestäjät saattavat vaihtaa puoluetta jokaisissa vaaleissa, on SDP:llä vaikeuksia sopeutua uuteen tilanteeseen ja saada puolelleen liikkuvia äänestäjiä. Sitä yritettiin räväkällä sanavalinnalla, joka kuitenkin sai vanhanaikaisella kaiullaan SDP:n näyttämään kankealta joukolta, jolla on vielä unihiekkaa silmissä.

Moitteiden sijaan Rinne on toivonut konkreettisia kehitysehdotuksia puolueelle. Konkreettisena toimenpiteenä Rinne voisikin harkita unesta heräämistä. SDP:ssä on painettu nyt riittävän monta kertaa torkkunappia. On korkea aika hyvästellä Nukkumatti ja herätä viimein tähän päivään.

Asialliset

Hätähuuto sivistysyliopiston puolesta

Mistä on politiikan ja viestinnän koulutusohjelman uusi pääsykoekirja tehty? Jäikö viestintä valtio-opin jalkoihin uuden kirjavalinnan myötä? On aika ottaa kirja lähempään tarkasteluun ja kysyä viestinnän henkilökunnalta, mistä on kyse.

TEKSTI Helena Vuorijärvi KUVA Roosa Kontiokari & Tuomas Heikkilä

Maaliskuun 15. päivänä viestinnän opiskelijoita kuohutti syksyllä 2017 alkavan uuden politiikan ja viestinnän koulutusohjelman pääsykoekirja. Viestintää opiskelemaan hakevat ovat kautta vuosien saaneet tottua varsin selkokielisiin ja helppolukuisiin teoksiin, viimeisimpänä Janne Seppäsen ja Esa Väliverrosen Mediayhteiskuntaan. Mediayhteiskunta (2012) ja sen edeltäjä Media markkinoilla (2004) painivat aivan eri sarjassa kuin seuraajansa, poliittisen filosofian klassikko, Hannah Arendtin Vita activa – Ihmisenä olemisen ehdot (1958).

Lähes 60 vuotta vanha teos on jo radikaali muutos sinänsä, mutta suurin shokki syntynee, kun kirjaa lähtee lukemaan. Teksti on filosofisen syvällistä.

Aina yhtä luotettavassa yleisen mielipiteen mittarissa Jodelissa @Media-kanavalla kirjavalintaa kommentoitiin muun muassa seuraavasti:

”Mitä v***ua toi uus pääsykoekirja?” ”viestinnän osuus tuntuu aika vähäiseltä”

Toisaalta keskustelussa on myös oltu positiivisin mielin: ”Miksi pääsykoekirja ei voisi olla filosofinen?”

Polttelevin kysymys huulilla on: Miten kyseinen kirja liittyy viestintään?

Vastausta voi hakea esimerkiksi tiedustelemalla asiaa joltakulta, joka on ollut mukana kirjan valintaprosessissa viestinnän puolelta. Yliopistonlehtori Johanna Sumiala valottaa päätöstä toteamalla, ettei se ollut ainakaan helppo ja nopea. Lopputulos oli monen muuttujan summa. Sumialan mukaan tappelemisen sijaan valitsijat päättivät pohtia, mitä yhteistä valtio-opilla ja viestinnällä on. Yhdistäväksi tekijäksi löytyivät klassikot.

Akatemiatutkija ja yliopistonlehtori Juha Herkman myöntää, että kaikki kolme valtio-opin suuntaa ja viestintä ovat haastavia sovittaa yhteen. Hän kuvaa tämänkaltaisen klassikon valintaa ”hätähuudoksi sivistysyliopiston puolesta”. On totta, että Arendt on inspiroinut useita sekä valtio-opin että viestinnän tutkijoita ja teoreetikkoja.

Kirjasta löytyy kyllä viestinnän teemoja. Eräs kirjan kappaleista käsittelee julkista tilaa. Arendt julistaa puheen, toisin sanoen viestinnän olennaisen osa-alueen, yhdeksi ihmisen tärkeimmäksi aktiviteetiksi ja inhimillisyyden mittariksi. Mitäpä muuta politiikkakaan on kuin viestintää – keskustelua, kiistoja ja sovittelua?

Sumiala ja hänen työparinaan prosessissa ollut professori Anne Holli valtio-opin puolelta halusivat valinnalla ottaa kantaa. Arendt tuo naisajattelijana vaihtelua miespainotteiseen klassikoiden sarjaan. Sumiala kuvaa Arendtia rohkeaksi esikuvaksi ja toivoo hänen inspiroivan myös nykyajan ajattelijoita. Kirja saattaa olla vanha, mutta Sumialan mukaan Arendtin ajattelua voidaan tulkita eri aikoina ja teoksen teemoja on syytä peilata nykypäivään.

Millaisia opiskelijoita pääsykokeesta sitten tulee siivilöitymään läpi? Siihen eivät Herkman ja Sumiala osaa sanoa mitään, mutta toivovat uuteen ohjelmaan kehittyneitä, motivoituneita ajattelijoita, jotka uskaltavat ottaa haasteen vastaan.

Arendt kieltämättä haastaa mutta myös palkitsee. Vita activan kosmokset, latinankieliset termit ja klassiset filosofit kahlattuasi tunnet pystyväsi mihin vain.

Ilmiöt

Kyllä ne jenkit osaavat olla tyhmiä

TEKSTI Erik Räsänen

Mentiin sitten ja äänestettiin valtion tärkeimpään virkaan hapsutukkainen miljonääri.

Ihan oikeasti, eihän sillä ole mitään poliittista kokemusta! Sehän vain jotenkin hyppäsi politiikkaan ykskaks mukaan liikemaailmasta, liittyi puolueeseen ja kohta väki söi sen kädestä – niitä sammakoita, joita se oli suustaan päästellyt.

Oppinsa se on ottanut liikemaailmasta. Näinköhän ne toimivat yks yhteen valtiontalouden kanssa? Ei valtio ole mikään firma, jota johdetaan ”tulos tai ulos” -mentaliteetilla. Valtio ei ole mikään yksityinen sektori, vaan sillä on erilaisia tinkimättömiä huolenpitoon ja moraaliin liittyviä periaatteita, joita ei voi tai ainakaan pitäisi rahassa mitata. Heikentävätköhän kaavaillut uudistukset heikko-osaisten terveydenhuoltoa?

Kannattaako asettaa kansantaloudesta vastuuseen upporikas poroporvari? Eikä se ole edes erityisen aito, pohjalta ponnistanut self-made man. Ehei, jo lapsena tämä päivänpolitiikkaan taivaasta astunut jeesus kapaloitiin silkkiin.

Ja sillähän on niin perhanan laaja ja rikas sukukin! Ei ole kuin vain ajan kysymys, kun tulee jääviysongelmia päätöksenteossa. Vaikka oma omaisuus on olevinaan sysätty syrjään lasten luodattavaksi, onhan se ongelmallista, jos valtio käyttää tai tukee epäsuorasti skidien bisneksiä.

Miten ihmeessä valtiontalous saadaan kuntoon rikkaimpien verotusta keventämällä? Valtion varat eivät meinaa riittää sosiaaliturvaan, mutta auta armias jos joku uskaltaisi koskea uusiin hävittäjiin tai muuhun tappokoneistoon, ei ei, näpit irti sotilaallisturvasta, sitä ei saa kansalta viedä! Epävarmassa maailmassa tarvitaan itse asiassa enemmän sijoituksia sotavoimaan.

Kaveri käyttäytyy kuin kakara, kun tulee kyse jääviydestä tai surkeasta tiedotuksesta. Tiuskii tutkiville toimittajille, kehtaakin keltalehdistö kyseenalaistaa ja tehdä työtään. Antaisivat tehdä päätöksiä rauhassa.

Saatanan Sipilä.

Ja nyt jenkit olivat niin tyhmiä, että äänestivät valtaan oman Sipilänsä.

Kyllä ne jenkit vain osaa olla tyhmiä.

Kirjoittaja on viestinnän opiskelija, joka ei antanut ääntään Sipilälle ja joka lähtee sometrendeihin mukaan vasta kun ne ovat jo hiipumassa.