Relevantit

Syrjintää ja esteitä yliopistoyhteisössä

Sörnai gushan laulaminen on valtsikassa asetettu kyseenalaiseksi tänä keväänä. Turvallisten tilojen ja yhdenvertaisuuden puolesta on kuitenkin mahdollista tehdä enemmän.

TEKSTI Aku Houttu KUVITUS Katri Astala & Rosa Lehtokari

YLIOPPILASLEHTI UUTISOI VUONNA 2008 venäläisen dosentin Andrei Gurtovin eduskunnan apulaisoikeusasiamiehelle tehdystä kantelusta, joka koski filosofisen tiedekunnan promootioretkellä jaetun kirjasen juomalaulua. Kyseisellä retkellä loukkaavaa laulua ei laulettu, mutta hyvin usein kappale lauletaan opiskelijoiden sitseillä tai vuosijuhlilla vielä tänä päivänä. Siitäkin huolimatta, että tuolloinen Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto kommentoi laulua epäasialliseksi ja tasa-arvovastaava Terhi Saarikoski kehotti miettimään, kannattaako loukkaavia lauluja laulaa ylipäänsä.

Sörnai gusha on yksittäisenä sitsilauluna syrjivä eikä yliopistomaailmassa tapahtuva ulossulkeminen missään nimessä lopu siihen. Suoraa rasismia näkyy yliopistoyhteisössä, ja lisäksi syrjintää ja ulossulkemista löytyy rakenteista. Sosiaalitieteiden opiskelija Aracelis Correa nostaa esiin esimerkkejä rasismista yliopisto- ja opiskelijamaailmassa: “Opiskelijat saattavat heittää rasistisia vitsejä tai kommentteja, jotka eivät ole ihan loppuun mietittyjä”. Konkreettisesti ulossulkeminen näkyy niin, että ei-valkoisille opiskelijoille puhutaan englantia olettamalla heidät esimerkiksi vaihto-oppilaiksi eikä suomalaisiksi.

Räikeimmillään rasismi näkyy yliopistoyhteisössä järjestöissä ja niiden ulostuloissa. “HYY:n alla on rasistisia järjestöjä, esimerkiksi Helsingin Akateemiset Perussuomalaiset (HAPSU). Sen kannanotot ovat olleet räikeän rasistisia. Hiljattain kuvattiin luonnolliseksi eri kansalaisuuksien tunnistamista ulkonäön perusteella ja väitettiin, ettei ulkomaalaisia saisi päästää yliopistolla päättäviin elimiin”, Correa sanoo. Suomalaisuus liitetään vain valkoisuuteen, mitä se ei missään nimessä ole.

Kannanoton jälkeen HYY tiedotti, ettei HAPSU:n ulostulo vastaa sen yhdenvertaisuuteen liittyviä arvoja. HAPSU:n suunnalta on aiemminkin tullut selkeästi rasistisia lausuntoja, mutta ongelmana on ollut niiden julkaisu yksityishenkilöltä eikä järjestöltä itseltään, jolloin HYY:n kädet toimia ovat olleet sidotut. Nyt järjestöltä tullut kannanotto on kuitenkin käsittelyssä, kun ylioppilaskunnan edustajiston alainen talousjohtokunta arvioi HAPSU:n jäsenyyttä HYY:n piirissä. [HAPSU on sittemmin poistettu HYY:n järjestörekisteristä, toim. huom.]

RASISMIN SIETÄMINEN OMASSA YHTEISÖSSÄ on ongelmallista. Esimerkkinä Correa antaa vaalipaneelin sisältävän HYY:n tapahtuman, jonka järjestämisessä hän on ollut mukana. Yhdenvertaisuuteen ja turvallisen tilan periaatteisiin sitoutuneen HYY:n tapahtumaan hän on yrittänyt etsiä perussuomalaisten ehdokasta, joka ei olisi tehnyt jotakin ihmisryhmää syrjivää tai loukkaavaa ulostuloa. Ehdokkaan etsiminen on tuottanut vaikeuksia, ja Correa pohtii, voiko rasismiin vahvasti liitettyä puoluetta edes edustaa ilman liitosta siihen. Yliopistoyhteisön pitäisi tuntua turvalliselta kaikille, joten hän toivoisi, että tapahtumia suunnitellessa kaikki voisivat kokea tulleensa huomioiduksi.

Yleisemmin valkoisuus näkyy normina yliopistolla. Sekä yliopiston hallinnossa että opetushenkilökunnassa representaatio on Correan mukaan puutteellista. Opetuksessa toistuu eurosentrisyys. Samat asiat pätevät myös ylioppilaskunnassa ja järjestökentässä sekä niiden järjestämissä tapahtumissa. “Itsensä näköisiä opiskelijoita näkee kovin vähän ja siksi välillä miettii, että kuulunko edes tänne”, Correa pohtii. Omia kokemuksia ei myöskään välttämättä pääse jakamaan samassa tilanteessa olevien kanssa.

”Minun ei tulisi olla se, joka heittelee ilmoille ehdotuksia tilanteen parantamiseksi.”

Correa katsoo, että päivittäin Suomessa kohdattavan syrjinnän takia tuki on tarpeen. “Ajattelen, että niin kauan kuin Suomessa on rasismia ja joudumme kohtaamaan ennakkoluuloja, ulossulkemista sekä räikeää vihapuhetta, tarvitsemme erityistä tukea.” Tämän takia hän nosti valtsikalaisille tarkoitetussa Facebook-ryhmässä esiin halunsa perustaa järjestö tuen takaamiseksi. “Haluaisin järjestöllä luoda representaatiota pitämällä esimerkiksi lukupiirejä ja leffailtoja, jotka rikkovat sitä valkoisuuden ja eurosentrisyyden kuplaa, jossa elämme yliopistolla ja yhteiskunnassamme.”

Olennaista on myös tarjota vertaistukea ja muistuttaa siitä, ettei kukaan ole ajatustensa kanssa yksin. Facebookissa Correa mainitsee, että jäseneksi haluavalle ei ole mitään ulkonäöstä, taustasta, uskonnollisesta vakaumuksesta tai kansalaisuudesta johtuvaa rajoitetta, vaan kyse on siitä, miten identifioituu itse. Toistaiseksi varsinaista järjestöä ei siis vielä ole, mutta jonkin verran ihmisiä on ilmaissut halunsa lähteä mukaan. “Heidän kanssaan aletaan pohtia, mihin suuntaan järjestöä luodaan. Myös järjestön nimi on vielä pohdinnan alla.”

KEINOT RASISMIN KITKEMISEEN on otettava tosissaan. Correa korostaa etenkin rakenteellisen rasismin tiedostamista ja oman toiminnan reflektointia: “Minun ei tulisi olla se, joka heittelee ilmoille ehdotuksia tilanteen parantamiseksi.” Hän nostaakin esiin yliopistolla toimivat tahot, joiden tehtävä olisi puuttua vallitsevaan ilmapiiriin ja kehittää yhdenvertaisuutta. ”Henkilökunnalla tulee olla työkalut toimia, kun joku ilmoittaa kokeneensa rasismia.” Tähän tarvitaan koulutusta. Luennoitsijoiden ja muiden järjestävien toimijoiden tulisi huomioida eri taustoista tulevat opiskelijat, kun suunnitellaan opetusta tai muuta toimintaa yliopistoilla.

Olennaista on tarjota vertaistukea ja muistuttaa siitä, ettei kukaan ole ajatustensa kanssa yksin.

Näin ei kuitenkaan aina ole, ja Correa nostaakin esimerkiksi tilanteen sosiologian kurssin luennolta, jolla näytettiin väkivaltainen video Rodney Kingin pahoinpitelystä. Afroamerikkalainen King tuli tunnetuksi, kun poliisit pahoinpitelivät hänet vuonna 1991 Los Angelesissa, mutta heitä ei koskaan tuomittu oikeudenkäynnissä, jossa valamiehistö koostui vain valkoisista. Seurauksena oli suuria mellakoita. Correa kyseenalaistaa sen, miksi video tuli näyttää luennolla ilman suoraa tarkoitusta tai sisältövaroituksia. Videota ei purettu muuten kuin keskustelemalla vierustoverin kanssa. Correa oli yhteydessä luennoitsijaan kysyäkseen asiasta, mutta ei saanut vastausta.

CORREAN MUKAAN RESURSSEJA tulisi käyttää sen selvittämiseksi, miksi suhteellisesti pienempi osa maahanmuuttajataustaisista päätyy yliopistoon kuin valtaväestöstä, jotta tasa-arvoiset kouluttautumismahdollisuudet voidaan taata. Samaa on pohtinut Turun yliopiston sosiologian dosentti Elina Kilpi-Jakonen tutkimuksissaan. Uutistamo.fi-sivustolla julkaistussa tekstissään hän nostaa esiin, ettei koulutuksen yhdenvertaisuus toteudu Suomessa.

Huomattavia eroja näkyy oppimistuloksissa ja arvosanoissa, joiden takia syntyy erilaisia mahdollisuuksia edetä koulutusjärjestelmässä. Kilpi-Jakonen nostaa esiin myös sen, että monesti niiden perusteella on mahdollista arvioida menestystä toisella asteella sekä todennäköisyys jatkaa korkea-asteelle. Maahanmuuttotausta vaikuttaa kuitenkin kaksijakoisesti, sillä huolimatta negatiivisista yhteyksistä on eurooppalaisissa tutkimuksissa havaittu myös maahanmuuttajaperheistä löytyvän enemmän koulutuksellista kunnianhimoa. Useissa tapauksissa muuhun väestöön verrattuna koulussa yhtä hyvin pärjänneet maahanmuuttajataustaiset nuoret etenevät korkeakouluun muita todennäköisemmin. Maahanmuuttajataustaiseksi on tässä yhteydessä määritelty henkilö, jolla on kaksi ulkomailla syntynyttä vanhempaa.

AINEISTOISTAAN KILPI-JAKONEN KUITENKIN huomaa eriarvoisuutta aiheuttavan seikan. Maahanmuuttajataustaiset nuoret päättävät peruskoulunsa heikommin arvosanoin kuin valtaväestöön kuuluvat. Tämä vaikeuttaa heidän jatko-opiskelumahdollisuuksiaan toisella asteella. Toiselle asteelle edenneistä valtaväestön nuorista 67 prosenttia suorittaa tutkintonsa loppuun, kun maahanmuuttajataustaisten kohdalla luku on vain 53 prosenttia Kilpi-Jakosen aineistossa, joka on kerätty Tilastokeskukselta vuosilta 2000–2004.

Kilpi-Jakonen nostaa selittäväksi tekijäksi perhetaustan. Maahanmuuttajataustaisten vanhemmat kykenevät antamaan vähemmän tiedollista ja taloudellista tukea kouluttautumiselle, vaikka henkinen tuki voi olla korkealla. Perhetaustalla on merkitystä, mutta ratkaisuja on löydyttävä erilaisista taustoista löytyville myös koulutusjärjestelmän sisällä, jotta yhdenvertaiset mahdollisuudet voidaan taata. Kilpi-Jakonen nostaa keinoiksi esimerkiksi opettajien kielitaitoisuuden lisäämistä, joilla voidaan parantaa maahanmuuttajataustaisten nuorten oppimistuloksia ja koulutuksesta läpipääsyä. Kannustus opiskeluun läpi elämän on myös olennaista.

Yliopistoyhteisössä on siis tehtävää yhdenvertaisuuden puolesta edelleen, vaikka paljon on saavutettu. Suomalainen yhteiskunta torjuu eriarvoisuutta, mutta koulutuspolitiikan keinoin erityistilanteita voitaisiin huomioida enemmän. Järjestelmätason ongelmien lisäksi jokaisen oma itsereflektio eri tilanteissa voi muuttaa ympäristöä.

Röyhkeät

Viisi valhetta Mediasta

“Viestintäala. Kas kun ei feministinen tanssiterapia. Näitä koukutetaan [sic] kortistoon tai hesen kassalle aivan liikaa.” – Anonyymi Nro. 86911673

TEKSTI Vilma Ikola KUVITUS Rosa Lehtokari, Alli Alho ja Iisa Pappi

VUONNA 1970 MAAILMA oli kovin toisenlainen kuin nyt: rööki paloi missä ja milloin vain, lauantaimakkara oli viikonlopun kohokohta ja viimeisen sanan kaikkeen sanoi Kekkonen.

Vuonna 1971 perustettiin Helsingin yliopiston tiedotusopin opiskelijoiden yhdistys Media. Samana vuonna asetettiin autoihin turvavyöpakko, Näsinneula avattiin ja homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin. Hyvä vuosi siis.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Vai ovatko? Tässä viisi väitettä siitä, millaista medialaisuus on ollut ja on.

ENSIMMÄINEN VALHE: WIIO OLI MEDIALAISTEN KAIPAAMA JA RAKASTAMA JOHTOHAHMO

VALTIO-OPIN KYLJESSÄ VÄRJÖTELLYT tiedotusoppi sai oman oppituolinsa 1978, kun viestinnällinen monitoimimies ja ideologinen katujyrä Osmo A. Wiio valittiin professoriksi ja tiedotusopin laitoksen esimieheksi. Näin Media sai bissensä ja hauskansa seuraksi Wiion.

Professorin alkoholimieltymyksistä ei Median arkistoissa ole mainintaa, mutta yksi asia on selvä: Wiiolla ei ollut hauskaa medialaisten kanssa. Tiedekunnalle lähettämässään kirjeessä hän ilmoittaa, ettei tule enää kertomaan mielipiteitään opettajainkokouksissa, joissa Median edustaja on läsnä. Syynä tähän oli Demari ja Kansan Uutiset -lehdissä julkaistu artikkeli, jossa tiedotusopin opetusta puitiin Median edustajan antamien tietojen perusteella.

Vaikka Media oli nuori ja viestiminen nykytilanteeseen verrattuna vaikeaa (tiedekunnan ilmoitustaulu toimi pääsääntöisenä tiedonvälityskanavana), edunvalvontaintoa riitti.

ANNA JOUTSENNIEMI OLI Median puheenjohtaja vuonna 1979. Nykyään Akavan Erityisalojen viestintäpäällikkönä toimiva Joutsenniemi kuvailee Wiion professuurin herättäneen keskustelua ja tilanteen kuohuneen sen verran, että tuore puheenjohtaja meinasi tulla katumapäälle. ”Helsingin ja Tampereen yliopistojen tiedotusopit olivat ideologisesti nokkapokkasilla. Organisaatioviestinnän linja, joka Helsinkiin syntyi, oli ylipäätään silloin vielä melko uusi asia ja sen merkitystä haastettiin”, Joutsenniemi kuvailee vallinnutta ilmapiiriä.

Hän pyrki puheenjohtajana rakentamaan siltaa Wiion ja Median välille. Tehtävä ei ollut helppo, sillä vaikka Joutsenniemi tuli mainiosti toimeen henkilökunnan, myös Wiion kanssa, vastusti osa opiskelijoista organisaatioviestinnällistä näkökulmaa ja Wiion professuuria vahvasti. Media valitti tiedekunnalle esimerkiksi kuinka ”Tutkintovaatimuksia on yksipuolistettu; mm. kaikki marksilaiset teokset on poistettu ja tilalla ovat lähinnä Usalaiset teokset.”

VÄHITELLEN TILANNE KUITENKIN rauhoittui. Tamperelaisetkin kirjoittivat Medialle kirjeen, jossa ilmoittivat Tampereella olevan “pieni joukko yksinäisyteen kyllästyneitä aineyhdistysihmisiä”, jotka tahtoisivat kuulla, miten medialaiset saavat aikansa kulumaan.

Arkistoista ei löydy tietoa medialaisten vastauksesta. Jotain ajankulua saatiin kuitenkin ainakin tietovihkosista, jotka nimettiin myöhemmin Groteskiksi. Lehden alkutaival oli kuitenkin kivinen.

”Groteski-parkaa on haukuttu suttuiseksi, huonotasoiseksi ja sisällöttömäksi räpyskäksi”, totesi nimimerkki AJ vuonna 1980. Hänestä Groteskilla oli jo silloin hauskuus-, hyöty-, tiedottamis- ja sosiaalinen funktio. Vuosien saatossa rakas Groteski on kasvanut kirjoittajan kuvailemasta ”pienestä kellertävästä lehdestä” muutoksia peruskallion lailla kestäväksi laatujulkaisuksi, mutta funktiomme on yhä sama.

TOINEN VALHE: SOSIAALISET MEDIALAISET OVAT KAIKKIEN KAVEREITA

”PÄÄMÄÄRÄNÄ ON KAIKESTA mahdollisesta kuppikuntaisuudesta irtautuminen”, luki toimintasuunnitelmassa jo vuonna 1982. Tästä ylevästä tavoitteesta huolimatta Medialla on ollut sisäänpäinkääntyneen yhteisön maine. Jonnekin kauppakorkeakoululaisten ja journalistien välimaastoon lokeroitavat viestijät unohdetaan kutsua Journalistiristeilylle ja kauppislaiset ihmettelevät, mikseivät medialaiset tahdo tehdä enemmän yhteistyötä.

Kuppikuntaisuuden taidonnäyte oli tietenkin salainen “kaveriporukka” Median miehet, joiden paljastuminen aiheutti ainejärjestön sisällä kohun. Martta Kallionpää, neljännen vuoden medialainen, kirjoitti Ylioppilaslehdessä Median miesten toiminnasta ja omasta pettymyksestään.

Tasa-arvoisena pidetyn ainejärjestön sisällä toimikin mieskerho, johon kutsuttiin vain miespuolisia medialaisia, jotka olivat jotenkin erityisen “hyviä tyyppejä”.

MEDIAN MIESTEN PALJASTUMINEN aiheutti odotetusti pienen kriisin ainejärjestön sisällä. Yhteisössä, jonka ongelmana ovat enemmänkin naisvaltaisuudesta johtuvat stereotypiat, mieskerho oli yllätys. Median miehet ei toiminut Media ry:n alaisuudessa eikä hallitus ollut edes tietoinen sen olemassaolosta. Silti oli selvää, että ryhmän jäseniä yhdistävät tekijät olivat juuri sukupuoli ja järjestön jäsenyys. Ryhmän tarpeellisuutta perusteltiin esimerkiksi miesten vähäisyydellä viestinnän alalla.

Media julkaisi kannanoton, jossa se irtisanoutui Median miesten toiminnasta ja korosti ainejärjestön olevan mainio paikka saada ystäviä ja vaalia jo olemassa olevia ystävyyssuhteita.

Vuoden 2018 puheenjohtaja Emma Viitanen on kuitenkin iloinen tavasta, jolla asiaa käsiteltiin järjestön sisällä. ”Ei tullut sellaista puolesta-vastaan-huutelua, vaan keskustelu oli kunnioittavaa”, hän kuvailee. Jäsenet olivat pettyneitä ja osin järkyttyneitäkin. Miten tämä kaikki oli tapahtunut aivan silmiemme alla? Oliko ryhmä jotenkin Median “eliittiä”? Miksei Media ry riittänyt?

KOLMAS VALHE: MEDIALAISET TIETÄVÄT MITÄ HALUAVAT JA OVAT AINA OLLEET ARVOSTETTU OSA YHTEISÖÄÄN

VIESTINTÄ ON PÄÄAINEENA niin epämääräinen, että edes kaikki opiskelemaan hakeneet eivät tiedä mihin ovat ryhtyneet. ”Miksi viestintä edes on yliopistossa?”, kysyi eräs hakija pääsykoebileissä. Kummallinen kysymys ihmiseltä, joka on oletettavasti viettänyt satoja tunteja pääsykoekirjan parissa.

Syitä pyrkiä opiskelemaan viestintää on toki yhtä monta kuin hakijoitakin. Joku haluaa viestintäkonsultiksi, toinen toimittajaksi ja kolmas ei oikein tiedä vielä, mutta on kiinnostunut viestinnästä sen omnipresentin luonteen vuoksi. Koska valtio-opin ja viestinnän yhdistyminen on vielä suhteellisen tuore muutos, tietynasteinen hämmennys on toki ymmärrettävääkin.

Medialaisia yhdistää kuitenkin viestintää kohtaan tunnetun palavan rakkauden lisäksi myös stereotypioiden taakka.

ENNEN ISOA PYÖRÄÄ viestinnän opiskelijoista suurin osa oli tilastoidusti naisia. Stereotypiat olivat sen mukaisia: medialaisia pidettiin pinnallisena, läppäriensä ja take away -kahviensa taakse piiloutuvana laumana tai vaihtoehtoisesti mukasyvällisinä raivofeministeinä. Medialaiset ovat kuitenkin niin vetovoimaisia, että kelpaavat Cheekin elämäkertaelokuvaankin. Ylimielisiksi viettelyksen kohteiksi.

Stereotypiat kertovat enemmän yhteiskunnastamme kun medialaisista. Tätä todistaa sekin, että siinä missä vuoden 2016 fuksit joutuivat vielä kohtaamaan ennakkoluuloja suhteellisen usein, ei politiikan ja viestinnän opiskelijoihin näytä kohdistuvan samanlaisia oletuksia. Valtio-oppi ja miesoletettujen suurempi määrä koulutusohjelmassa näyttäisi tuoneen akateemista uskottavuutta.

Ylioppilaat, etenkin valtiotieteellisen tiedekunnan, tapaavat esiintyä yhteiskunnan Tulenkantajina, keskustelukulttuurin ja edistyksen tukipilareina. Silti medialaisia koskevat stereotypiat ovat kuin suoraan Yleinen ja mielikuvitukseton seksismi for dummies -oppaasta. Stereotypioita ja alansa kyseenalaistamista vastaan taisteleminen ei ole ainakaan saanut järjestöä avautumaan ulkopuolisille, vaan ennemminkin luonut toiseutta ja me vastaan muut -asetelman. Kun olemassaoloaan joutuu perustelemaan ulkomaailmalle jatkuvasti, ei aikaa ja energiaa juuri jää muuhun.

NELJÄS VALHE: MEDIALAISET SUORASTAAN REVITÄÄN HYVIIN TÖIHIN

LAULUSSA TODETAAN VALTIOTIETEELLISEN tiedekunnan postinumeron (00170) olevan yhdentekevä, sillä opiskelijasta tulee kuitenkin joku hiton poliitikko, joka päätyy kortistoon. Medialaiset ovat tottuneet kuulemaan alumniensa sankaritarinoita, joissa töihin on revitty kesken opintojen. Valmistuminen ei olekaan pakollista, sillä luja osaaminen korvaa puuttuvan gradun. Työelämään tuntuu olevan kamala kiire. Kilpailu on kovaa ja tarve todistella omaa osaamista ja turvata tulevaisuutensa suuri.

Jos medialainen onkin pelätty ideologioita puhkuva vihervasemmistolaismädättäjä, karsiutuvat turhat luulot edistyksestä ja kehityksen mahdollisuudesta viimeistään työelämässä. ”Mä tiedän kokemuksesta, että kun nuoret ihmiset tulee tälle alalle; ne on täynnä omaa idealismiaan. Mutta kun ne on tällä alalla vähän aikaa ollu niin kyllä idealismit karisee. Ei työmarkkinaelämässä tee idealismilla yhtään mitään.” kirjoitti Tero Hautala muinoin Groteskissa pomonsa todenneen hänelle alan liiton työharjoittelussa.

Yle aloitti kesätoimittajahakunsa lokakuussa. Hakemuksen ja videohaastattelun jälkeen jatkoon päässeet saivat osallistua puoli päivää kestävään rekrytointipäivään, johon sisältyi muun muassa ryhmähaastattelu. Millä muulla alalla kolmen kuukauden määräaikaista työsuhdetta haetaan yli puoli vuotta aiemmin ja kulutetaan hakuprosessiin työpäivän verran aikaa?

Viestinnän alallakaan tilanne ei ole erityisen valoisa. Viime vuonna eräs helsinkiläinen viestintätoimisto kyykytti harjoittelijaa ja muun muassa asensi videokameran hänen työpistelleen. Sairaslomaa ei herunut, sillä ”kaikkien muidenkin on vähän venyttävä”. Harjoittelujakso jäi opiskelijalta kesken.

Finnair haki vuonna 2016 viestintäharjoittelijaa. Palkka: lounas ja käyttöoikeus yhtiön kuntosaliin. Ja tietysti sitä kuuluisaa kokemusta ja näkyvyyttä.

VIITANEN KOROSTAA TYÖELÄMÄÄN tutustuttamisen olevan edunvalvonnan ohella Median tärkeimpiä tehtäviä. ”Opinnoissamme ei ole kovinkaan paljoa käytännönläheisyyttä, joten on todella tärkeää käydä tutustumassa mahdollisiin tuleviin työpaikkoihin ja päästä kokeilemaan esimerkiksi case-työskentelyä”, hän pohtii. ”Kaiken sen ’Mitä mä nyt haluisin opiskella täällä’ -pohdinnan keskellä on hyvä nähdä työelämää monipuolisesti.”

Teoreettisen tiedekunnan teoreettinen koulutusohjelma jättää paljon opiskelijan oman aktiivisuuden varaan. Tällä hetkellä ainejärjestö pyrkii paikkaamaan käytännön osaamiseen jääviä aukkoja. Täysin puolueettomasti voidaan todeta esimerkiksi Groteskin tarjoavan journalistin urasta haaveileville sitä kuuluisaa substanssiosaamista. Huhujen mukaan ainejärjestön yrityssuhdevastaavat ovat työmarkkinoilla yhtä kuumaa valuuttaa kuin salaa saastutetulla tietokoneella louhitut bitcoinit.

VIIDES VALHE: OPISKELIJAT OVAT ULALLA, MUTTA YLIOPISTON PUOLELLA KAIKKI ON HYVIN

YLIOPISTON TAVOITE EI ole tehdä medialaisista valmiita, tietyn alan ammattilaisia, vaan asiantuntijoita. Mutta mikä on todellinen asiantuntijuuden tunteen taso, kun Twitter-mainoksetkin jauhavat kenen tahansa voivan muuttua SoMe Tohtorixxi suunnilleen viikon nettikurssilla? Henkilökohtaisen joukkoviestinnän maailmassa jokainen on oman elämänsä viestintäasiantuntija ja jokainen, joka on joskus avannut JSN:n sivut, tietää journalismista kaiken.

Lähes kaksi vuotta Ison Pyörän pyörähtämisen jälkeen kaikki on yhä levällään. Rahaa ei ole sen paremmin tiedekunnilla kuin opiskelijoillakaan. Vanhan tutkinto-ohjelman mukaan opiskelevat manaavat muuttuneita kurssisisältöjä ja yleistä kaaosta.

HENKILÖKUNTAKIN ON TIUKILLA uusien koulutusohjelmien etsiessä yhä muotoaan. Tämä näkyy jo siinä, että Yhteiskuntateoriat-kurssin korvauduttua Johdatuksella politiikan ja organisaatioiden tutkimukseen luki diojen alareunassa ”Johdatus valtio-oppiin”. Kursseja on kursittu kokoon kovalla tahdilla samaan aikaan kun opiskelijat ovat ruuhkauttaneet opiskelijapalvelut.

Yliopiston sisäisessä raportissa koulutusohjelman henkilökunta kuvailee tilannetta vaikeaksi. Politiikan ja viestinnän yksikkö suoltaa ulos 27 % tiedekunnan maisteritutkinnoista, vaikka sen opetushenkilökunta on vain 16 % tiedekunnan kokonaismäärästä. Tämä on selkeästi tärkeää, sillä se mainitaan raportissa kahdesti. Opetustyö vie resursseja tutkimukselta. Yksiköllä sujuu kuitenkin verrattain hyvin. Raportissa mainitaan esimerkiksi Median entinen puheenjohtaja Anu Kantola, joka pitää oppiaineen profiilia korkealla.

Tunnelma on silti raskas. Yliopiston sisäiset uudelleenjärjestelyt, irtisanomiset ja Iso Pyörä ovat aiheuttaneet stressiä, epävarmuuden tunnetta, lisänneet tutkijoiden hallinnollisia tehtäviä ja kylväneet epäluottamusta johtoa kohtaan. Raportissa on silti jotain lohdullistakin: opiskelijat eivät selkeästi ole ainoita, jotka tuntevat jääneensä pyörän alle.

LOPPUTULOS

”NÄYTTÄÄ SIIS SILTÄ, että Tiedotusoppi jatkaa kaikkine epäkohtineen samoilla linjoilla aiottujen muutosten törmätessä joko määrärahojen puutteeseen tai yleisesti ottaen koko järjestelmän joustamattomuuteen — siitäkin huolimatta, että aineesta hyvää vauhtia on tulossa yksi suosituimmista aineista Valtiotieteellisessä tiedekunnassa”, Tero Hautala pohti tilannetta Groteskissa viime vuosituhannella.

Maailma on muuttunut, niin myös Media. Edustettava tutkinto on muuttunut tiedotusopin sivuaineesta omaksi pääaineekseen ja takaisin valtio-opin pariksi. Lokaa tulee niskaan välillä yhteisön, välillä yliopiston suunnalta. Työelämän ehdot muuttuvat, ala muuttuu. Minkään pysyvyyteen ei voi luottaa. Varmaa on vain ainejärjestön perustehtävä: opiskelijoiden etujen valvominen ja heidän jaksamisestaan huolehtiminen. Ja bisse ja hauska.

Röyhkeät

Pelkkää paskaa tilalla

He ovat pilanneet jotain hyvää. On aika avautua.

TEKSTI Emma Viitanen KUVITUS Roosa Kontiokari

Keski-ikäiset Facebookin

Nettipoliisi Marko “Fobba” Forsskin sen sanoi: keski-ikäiset ovat pilanneet Facebookin. Muistaako kukaan samanlaista vihapuheen määrää siihen aikaan, kun Facebookiin päivitettiin “kaupungille kamujen kaa (::”, “nyt nuq →” tai “ihan parasta luokkaretkellä ft. parhaat <3”?

Taannoisessa Groteskin haastattelussa Forss kuvaili nykyistä tilannetta kyläkokoukseksi, jossa parilta rähisijältä ei saa mikrofonia pois. Siltä se vaikuttaakin, ainakin kun katsoo iltapäivälehtien kommenttiosioita. Eikä tilanne ota rauhoittuakseen.

Facebookin piti pelastaa habermasilainen julkisuus globaalissa mittakaavassa. En ole vielä täysin vakuuttunut.

Donald Trump Amerikan

Paljon on tapahtunut reilussa puolessatoista vuodessa. Kytkökset Venäjään, monet potkut, maksut Stormy Danielsille, jatkuvat hyökkäykset mediaa vastaan, lasten erottaminen vanhemmistaan Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla. Siinä vain muutama juttu.

Ikävä Obamaa.

Jukka Kola yliopiston

Vuonna 2017 uutisoitiin Yorkin yliopiston professori Sue Scottin riippumattoman työryhmän raportista, jossa kävi ilmi vakavia ongelmia Helsingin yliopiston johdossa. Jukka Kola toimitti tuolloin rehtorin virkaa ja ohjasi yliopistoa läpi suurten rakenteellisten muutosten. Niitä olivat muun muassa koulutusohjelmien uudistus sekä valtionrahoituksen merkittävä pieneneminen.

Raportissa kritiikkiä saivat erityisesti itsevaltainen johtaminen sekä huono viestintä. Työntekijöitä ei kuunneltu, irtisanomisista ei tiedotettu tarpeeksi hyvin. Niin opiskelijat kuin henkilökuntakin olivat tyytymättömiä. Ja ovat varmaan edelleen.

Lähetin erään kurssin opettajalle palautepyynnön noin vuosi sitten. Vastausta ei ole vieläkään kuulunut. Saan tasaisin väliajoin kuulla, etten mahdu ilmoittautumilleni sivuainekursseille. Pienryhmäopetusta ei ole ollut aikoihin.

Mutta hei, huippuyliopisto! Saatiin tosi hyvä sijoitus Shanghai Rankingissa!

“Netflix & Chill” sanonnan keksinyt tyyppi rennot leffaillat

Tuntuu vaikealta pyytää deittiä katsomaan leffaa ilman väärinymmärrysten vaaraa. Että kiitos vaan.

Atte Jääskeläinen Yleisradion

Tarina lienee tuttu monelle, mutta tiivistetään silti: toimittaja Salla Vuorikoski kirjoitti marraskuussa 2016 uutisen pääministeri Juha Sipilän sukulaisten kytköksistä kaivosyhtiö Terrafameen. Sipilä suuttui, lähetti monta sähköpostia ja kirjoitti muun muassa, että “Arvostukseni Yleen on nyt täysi nolla, ei tietysti poikkea teidän arvostuksestanne minua kohtaan. Tasoissa ollaan. t. Juha”. Niin.

Viestirumban jälkeen Yleisradion johto päätti perua Sipilää koskevien juttujen julkaisemisen. Syntyi kohu, jonka jälkeen Yle sai Julkisen sanan neuvostolta langettavan päätöksen poliittiseen painostukseen taipumisesta. Silloin vastaava päätoimittaja Jääskeläinenkin ymmärsi viimein lähteä muihin tehtäviin.

Jonnet Jodelin

Hnngh. Menkää jo muualle.

Sanna Ukkola Pressiklubin

Ruben Stiller ehti juontaa Pressiklubia vuodesta 2009 asti, kunnes päätti jättää ohjelman keväällä 2017. Paikalle napattiin Stilleriä tämän sairauslomalla tuurannut Sanna Ukkola.

No, eihän se enää ollut sama juttu. Pressiklubille sanoimme lopulliset jäähyväiset tänä vuonna, kun Yleisradio päätti vaihtaa ohjelman tilalle Ukkolan ja Marja Sannikan Sannikka & Ukkola -keskusteluohjelman. Ja samalla pistettiin uusiksi myös Pressiklubin sosiaaliset mediat, joiden tykkääjät siirrettiin suoraan seuraamaan Sannikkaa ja Ukkolaa.

Lepää rauhassa, Pressiklubi. Kiitos kaikesta.

Maanviljelyn keksijä elämänlaadun

Historioitsija Yuval Noah Harari ravisutti maailmojamme toteamalla Sapiens -teoksessaan, että neoliittinen vallankumous on “historian suurin huijaus”.

Maanviljelystä seurasi väestöräjähdyksiä, hierarkkisia yhteiskuntarakenteita ja ruokavalion yksipuolistumista. Keho alkoi rappeutua, kun ihminen oli sidottu raskaaseen työhön. Maanviljelyn keksijää voimmekin kiittää esimerkiksi rasitusvammoista.

Taloushistorian emeritusprofessori Sakari Heikkinen kuvaili metsästäjä-keräilijöiden eläneen “mukavaa elämää pähkinöitä keräillen”. Minäkin haluan.

Milleniaalit, kaiken

Nenäliinat, pankit, öljy, murot, parisuhteet, avioerot, kasvokkainen vuorovaikutus, tavaratalot ja seksi. Siinä vain muutama niistä monista asioista, jotka milleniaalit ovat Googlen mukaan pilanneet.

Pyydän anteeksi koko työryhmän puolesta.

UniCafe meksikolaisen ruuan

Meksikolainen uunimakkara.

Röyhkeät

Etten vain pysähtyisi hetkeksikään

Herätys puoli yhdeksän, kymmeneksi luennolle. Äkkiä aamupala naamaan, tiedän olevani jo nyt vähän myöhässä. Aamukahvi mukaan termarissa, ei ole aikaa juoda kahvia kotona. Ratikassa ehtii käydä sähköposteja läpi. Hirveät kantamukset taas mukana, Onnibus lähtee neljältä kohti Turkua. Sinne pitää juosta suoraan luennolta. Taas on ollut ihan liikaa näitä päiviä, kun pitää vain juosta paikasta toiseen. Ihan saatanallinen ralli!

TEKSTI Julia Rautiainen KUVITUS Iisa Pappi

KAIKILLA ON KOKO ajan kauhea kiire. Tai siltä se tuntuu. Koko ajan pitäisi olla menossa, koko ajan pitäisi tehdä jotain. Länsimaisessa yhteiskunnassa kaikki tapahtuu yhä nopeammin, ja jatkuvasti nopeutuvassa tahdissa on pysyttävä mukana.

Meillä on oltava kiire, jotta voisimme tuntea olevamme tärkeä osa yhteiskuntaa, jotta jättäisimme tänne jonkinlaisen jäljen itsestämme. Hyvällä ihmisellä on kalenteri täynnä ja kännykkä soi. Aika pitää käyttää tehokkaasti, jotta voi tuntea itsensä merkitykselliseksi. Aikaa kuitenkin valuu hukkaan jatkuvasti. Hukkaamme aikaa joutavuuksiin, nukumme liikaa, tuijotamme puhelimen näyttöä.

EI KUKAAN PYSTY olemaan jatkuvasti tuottava, tehokas, tai tekemään parastaan. Silti tähän pyritään koulussa, töissä, yksityiselämässä, yhteiskunnassa.

Luennolla ehtii hyvin hoitaa rästihommia. Päädyn kuitenkin lukemaan ensin Hesaria, sitten Jodelia. Samalla kuuntelen luennoitsijan englanninkielistä puhetta ja yritän saada kiinni edes jostain ajatuksesta, jonka voisin laittaa muistiinpanoihin. Tämä on sitä multitaskingia parhaimmillaan. Kauhea nälkä. Luentojen välissä ei ehdi syömään, ellei lähde ajoissa tältä luennolta. Kauhon pikavauhtia hernekeittoa suuhun ja ryntään seuraavalle luennolle. Silti olen vähän myöhässä.

KIIRE ON JÄNNITTEINEN tila, jolla on aina suhde aikaan. Se on ajan niukkuutta ja puutetta, aika loppuu aina kesken. Kiire on myös illuusioita, vain tunnetta siitä, että meillä on liian vähän aikaa käsissämme. Kiire on siis vain kuvitelmaa oman päämme sisällä. Siksi kiirehtiminen on oikeastaan aika turhaa. Hukkaamme lopulta omaa aikaamme, hukkaamme potentiaalista tuottavuutta. Kaikki tehtävät huitaistaan vasemmalla kädellä, jotta ne saadaan nopeasti alta pois, emmekä pyri tekemään parastamme. Tämä johtaa plus miinus nolla -tilanteeseen, kun hutaistuun työhön ei ole enää tyytyväinen ja siihen palaa uudelleen.

Lähden taloustieteen laskarista vähän ajoissa, jotta ehdin bussiin. Pitää ostaa eväitäkin vielä. Kun vihdoin saavun bussilaiturille, on lähtöön aikaa viisi minuuttia. Laiturilla on kuitenkin vielä väärä Onnibus, tämä olisi matkalla Ouluun. Ahdistaa, haluan vain istumaan bussiin omalle paikalleni. Bussiterminaali on täynnä ihmisiä, minunkin bussini on kuljettajan mukaan täyteen buukattu. Kaikki matkalla jonnekin.

OIKEASTAAN KIIREESSÄ ON kyse vain kahdesta asiasta: osaako ihminen organisoida tekemisensä ja erottaako hän epäolennaiset tehtävät olennaisista. Kiireen tunne ei yleensä hellitä istumalla paikallaan. Toiset haluavat tuntea jatkuvan kiireen, kasaavat tehtävää tehtävän päälle eivätkä edes yritä pysähtyä hetkeksi. Kiire ei katoa mihinkään, ainakaan jos sitä ei tietoisesti yritä kadottaa. Siksi meillä on kiire, koko ajan. Kiire saada kaikki ajoissa valmiiksi. Kiire eteenpäin elämässä. Mutta vaikka kuinka kiirehtii, nopeammin ei pääse.

Kun bussi pääsee viimein matkaan, kiireeni hellittää. Kaksi tuntia aikaa tehdä mitä vain, tässä sitä nyt istutaan. Enpä taida kuitenkaan tehdä yhtään mitään.

Asialliset

10 vuotta juorunnälkää, proffien lahjomista ja feminismiä

TEKSTI Ripsa Niemi
KUVA Roosa Kontiokari

Mistä medialaiset puhuivat 10 vuotta sitten? Kysymys heräsi, kun sain lokakuussa sähköpostia Median verkkosivujen palvelimelta ja pyynnön joko poistaa tai päivittää mediary.fi/osmo -osoitteessa majailevan foorumin. Linkin takaa paljastui sittemmin suljettu keskustelualue, jossa ruodittiin nimimerkkien takaa medialaisten puuhia riettaisiin yksityiskohtiin asti.

Aloitan aikamatkan kuitenkin kaukana verkkoyhteyksistä ottamalla hissin Kaisa-kirjaston neljänteen kellarikerrokseen. Pölyn keskellä on kansiota täynnä vanhoja Groteskeja. Mikä aarreaitta! Kansien välistä löytyy tuttuja nimiä kirjottajina ja haastateltuina. On samoja proffia vähän nuoremmilla kasvoilla ja excuilla nähtyjä yritysten konsultteja.

Groteski on aina tarttunut hanakasti ajankohtaiseen. Jutussa Kuvagallerioiden kasvatit on pohdittu muun muassa IRC-galleriaa ja omien kuvien lataamista nettiin. “Mutta miksi kukaan ylipäänsä haluaa oman kuvansa nettiin muiden töllisteltäväksi ja arvosteltavaksi?” (1/2005) Ilmiön taustalla kuvataan ihanneminän rakentamista ja eksistentiaalista tarvetta näyttää olevansa olemassa. Samaa totesi nykyajassa yksi päätoimittajista ollessamme yhdessä keikalla: “Snäppään niin muut näkee, että käyn joskus iltaisin ulkona.”

Medialaisia ovat kiehtoneet samat teemat vuodesta toiseen. Groteskin pääkirjoituksessa 4/2006 kirjoitetaan: “Lukuisista osakseen saamista käsittelykerroista huolimatta sukupuoli puhuttaa ja mietityttää tässäkin numerossa” ja “Groteski on vuoden loppua kohden tultaessa muovautunut likipitäen feministiseksi julkaisuksi! Ihan mahtavaa!” Feminismi ja sukupuoli ovat edelleen jatkuvasti opiskelutovereiden huulilla.

Kun Groteskissa on kirjoitettu teräviä, on asiattomat jutut jätetty verkkoon Juorut & jupinat -palstalle. Se on Median nettisivujen yhteydessä toiminut keskustelualusta, joka on jäänyt verkkoon roikkumaan. Foorumilla käytetyt rempseät nimimerkit, kuten salonkikulli ja juorutto, sekä lukuisat mauttomat läpät vuosilta 2005–2011 herättävät nykyopiskelijassa suurta huvitusta. Jos nykyään uskalletaan paljastaa korkeintaan valtsikaihastuksen nimikirjaimet Jodelissa, on Juoruissa & jupinoissa arvailtu nimillä seuraavan mediaparin häitä ja huudeltu treffeillä spotattuja medialaisia. Aloitukset “Kesäjuoruja” ja “Syksyjuoruja” kertovat palstan aktiivien loputtomasta juorunnälästä.

Suosikkini palstalta löytyy otsikolla Älä lue tätä, Esa Väliverronen. Ketjussa on kerätty Väliverrosen 50-vuotislahjaksi opiskelijoiden allekirjoittamia lupauksia kuten kirjoittaa lähdeviitteet oikein ja pysyä hereillä luentosalin ensimmäisessä rivissä. Aivan kuten Mediayhteiskunnan hautajaisissa keväällä 2017, on rakkaita proffiamme kiitelty aiemminkin huumorin keinoin tärkeissä tilaisuuksissa.

Jos tätä juttua aloittaessani luulin luovani jotain uutta ja ennennäkemätöntä, osoittaa vuoden 2004 ensimmäinen Groteski minut totaalisen vääräksi. Lehdestä voi lukea kattavan jutun Groteskin menneisyydestä. “Groteski on testannut lähes kaikkea mahdollista”, sanotaan jutussa tyhjentävästi. Lehdessä tosin todetaan, että ajat ovat muuttuneet ja Groteski sen mukana. Saanen olla eri mieltä. Lähes mikään ei tunnu lopulta muuttuneen vuosien kuluessa.

Kirjoittaja on Median hallituksen 2017 digimon ja historiikkihaaveilija