Yleinen

Groteski kesäfestareilla: Flow Festival

Hanasaaren voimalaitoksen massiivisen hiilivoimalan varjossa jo viidettätoista kertaa järjestetty Flow-festivaali on profiloitunut korkeakoulutetun, valveutuneen ja myös ympäristöstä tietoisen yleisön tapahtumaksi, jossa juodaan joko kahdeksan euron luomulapparia tai lähes samanhintaista pienpanimokombuchaa. Groteski lähti festareille selvittämään mitä vihreän ja vastuullisen ulkokuoren alta löytyy ja mitä muut tapahtumat voisivat oppia Flow’sta.

TEKSTI: Toni Pakarinen ja Emilia Tiainen ARTIKKELIKUVA: Petri Anttila / Flow Festival

Flow joutui tänä vuonna median pyöritykseen muun muassa artistiperuutusten sekä artistien ja vapaaehtoisten palkkioiden takia. Vaikka festareilta löytyisi paljonkin kritisoitavaa musiikin, hintojen tai kävijöiden tyylin suhteen, on se poikkeuksellisen vahvasti onnistunut profiloitumaan tiedostavien ihmisten vastuulliseksi tapahtumaksi. Flow vetää vuosittain hurjasti ihmisiä Suvilahteen nauttimaan valtavirralle vähemmän tunnetuista artisteista ja näyttäytymään julkisen alueella omiensa joukossa. Vastuullisuuden korostaminen on juurikin yksi ydintekijöistä, joka erottaa Flow’n muista suomalaisista festareista. Tarkastellaanpa sitä vähän lähempää.

Kuva: Toni Pakarinen

Sustainable Flow on festareiden oma tavoiteohjelma, jonka mukaan Flow 2019 on yksi maailman ensimmäisistä hiilineutraaleista tapahtumista. Tapahtuma on sähköntuotannosta festariruokiin ja artistien raidereihin asti pyritty tekemään mahdollisimman vastuulliseksi. Festareiden sähköntuotanto toteutetaan Nesteen uusiutuvista ainesosista tehdyllä biodieselillä. Öljy-yhtiön ottaminen sponsoriksi tapahtumaan voi kuulostaa oudolta, mutta tarkemmin tutustumalla huomaa, että Neste tunnetaan yhtenä maailman “vähiten saastuttavimpana” öljy-yhtiönä. Täten valinta on ainakin jollain tasolla perusteltu. Tapahtumasta syntyneet päästöt myös luvataan kompensoida ja kävijöille tarjotaan mahdollisuutta kompensoida päästöjä sekä tehdä lahjoituksia ilmaston hyväksi.

Tapahtuman tiedottajan korviin ei ollut kuulunut jälkeenpäin kysyttäessä, että tapahtuman turvallisuushenkilöihin olisi oltu yhteydessä häirintätapauksien tiimoilta.

Toisin kuin tapahtuman nettisivuilta olisi voinut ymmärtää, festareilla ei ollut erikseen häirintäyhdyshenkilöä, vaan ongelmien ilmetessä on tarkoitus kertoa asiasta lähimmälle turvallisuushenkilölle. Tällä termillä ilmeisesti tarkoitettiin järjestyksenvalvojia. Tarkemmalla tiedustelulla selvisikin, että kyseessä oli ilmeisesti vain uusi nimike järjestyksenvalvojalle, eikä erillisiä valtsikalaisille tuttuja ”turvallisuushenkilöitä” ollut.

Nettisivujen mukaan myös ensiapuhenkilökunnan puolen olisi voinut kääntyä henkisen ensiavun tarpeessa. Tapahtuman tiedottajan korviin ei ollut kuulunut jälkeenpäin kysyttäessä, että tapahtuman turvallisuushenkilöihin olisi oltu yhteydessä häirintätapauksien tiimoilta. Tämän kokoisessa tapahtumassa on kuitenkin vaikea uskoa, ettei minkäänlaista häirintää olisi tapahtunut. Hiljaisuus voi kieliä siitä, ettei kävijäkunta ole ollut tietoinen turvallisuushenkilöiden tarjoamasta tuesta. 

Suuri osa Flow’n kävijöiden tuottamasta jätteestä on biohajoavaa. Lajittelupisteitä löytyi monesta paikkaa. Isompien lajittelupisteiden yläpuolella oli tarkat ohjeet siitä, mitkä jätteet kuuluvat minnekin. Mistään ei kuitenkaan löydy mainintaa siitä, kuinka paljon jätettä itse festivaalikokonaisuus rakennelmineen aiheuttaa. Oli hienoa nähdä miten aktiivisesti vapaaehtoiset keräilivät tupakantumppeja ja roskia maasta tehokkaasti. Alue oli massatapahtumaksi hyvin siisti. Tuhkakuppeja ei vaan meinannut löytyä millään, vaikka niitä kuulemma oli runsaastikin. 

Kuva: Toni Pakarinen

Tame Impalan visuaalisesti upealla keikalla taivaalle räjäytettiin konfettia, joka leijaili kauniisti ja pitkään taivaalla kohti festarialueen reunoja. Reunojen takana odotti jo valmiiksi saastunut ja roskainen Itämeri. Tiedottajan tietojen mukaan kyse oli biohajoavasta konfetista, mutta jäte Itämeressä on kuitenkin aina jätettä. 

Ruokatarjonta oli juuri niin erinomaista kuin olisi voinut kuvitellakin. Flow ei ota ketä vain tarjoamaan nälkäisille kävijöilleen eväitä, vaan valitsee ravintolansa tarkoin. Ravintoloiden tulee tarjota vähintään yksi kasvisannos, mielellään vegaaninen sellainen, ja ruokailuvälineiden tulee olla uusiokäytettäviä. Tämän lisäksi ravintoloiden tulee käydä festivaalin järjestämä koulutus, jossa opetetaan vastuullisemman ruuanlaiton saloja. Kasvisruoat olivat kaikilla myyntikojuilla listojen kärjessä parhaiten esillä.

Jäte Itämeressä on kuitenkin aina jätettä.

Keikat sujuivat silminnähden oikein kivasti. Suurimpien esiintyjien keikoille mahtui yllättävän hyvin ja jopa suhteellisen edessä oli tilaa liikkua ilman, että sai vahingossa naamaan iskun jonkun räppikäsistä. Poikkeuksena Nordea Globe Balloon -lavan keikat, jonne ei kaikkien esiintyjien kohdalla otettu kaikkia halukkaita sisään tilanpuutteen takia. Nuorisoa kritisoivat vanhemmat sukupolvet voivat myös vaieta nuorten huonosta käytöksestä: huonoiten tuntuivat käyttäytyvän nimenomaan yli 30-vuotiaat, turhan päihtyneet ja kovaääniset, kalliissa merkkivaatteissa näyttäytyneet aikuiset. He myös olivat niitä, jotka yrittivät ohittaa vessajonossa ja kiukuttelivat joutuessaan odottamaan sisäänpääsyä vippijonossa.

Niistä jonoista! Ne etenivät perjantaina yllättävän nopeasti. Vessajonot olivat välillä tuskastuttavan pitkiä, mutta nopeasti nekin liikkuivat. Loppuillasta jonoja ei enää ollut, vaan vessaan pääsivät lähinnä ne, jotka osasivat ohittaa. Se johtui tosin enemmän kävijöiden humalatilasta kuin festivaalin järjestelyistä. Tämä jatkui lauantaina ja sunnuntaina, jolloin alun perin miellyttävä wc-järjestely alkoi olla turhauttava. Jos vessoja osasi etsiä festarialueen syrjäisemmistä nurkista, selvisi paljon vähemmällä jonottamisella.

Kuva: Toni Pakarinen

Myös ensiapujärjestelyt vaikuttivat toimivan hyvin, ainakin silloin, kun toinen toimittajista itse joutui niihin turvautumaan nestehukan iskiessä väenpaljoudessa kolmantena festaripäivänä.

Flow’sta puhutaan usein “parempien ihmisten” festivaalina. Koko Suomen (eli Helsingin) kulttuuri- ja moraalikerma kokoontuu ottamaan kuvia ja nauttimaan tunnelmasta. Siihen mielikuvaan nähden Flow oli kuitenkin yllättävän tavanomainen. Suurin osa ihmisistä ei ollut pukeutunut erityisen villisti tai ollut värjännyt hiuksiaan oransseiksi. Flow-yleisön ja tapahtuman ”erityislaatuisuuteen” kuuluva itseironia toi asiaan myös oman makunsa.

Kokonaisuudessaan Flow on suomalaisen ja jopa globaalin musiikkifestarikentän vastuullisuuden kruununjalokivi. Monet tapahtumat voisivat ottaa Flow’sta mallia ja väitämme, että tapahtuma voisi toimia yhtä aktiivisemmin haastamassa muita samankaltaiseen kehitykseen.

Edistys ei lopu koskaan ja seuraava askel voisi ottaa yhä vahvemmin turvallisemman tilan periaatteet sekä turvallisuushenkilöiden tarjonnan esille. Voinemme odottaa, että tulevaisuudessa nähdään lisää luovia ratkaisuja ympäristöystävällisyyden suhteen. Nähdäänkö ensi vuonna lennättämisen sijaan vaikkapa hologrammi-artisteja? Voidaanko pyrkiä välttämään lentämistä lähempäät tulevilla artistivalinnoilla? Loppujenlopuksi Flow’n laskennallista hiilijalanjälkeä olennaisempaa on kuitenkin se, minkälaista esimerkkiä se näyttää kävijöilleen ja sidosryhmilleen.

Yleinen

Groteski kesäfestareilla: Ilosaarirock

Teksti: Antti Putila

Matka Ilosaarirockin päälavalle on pitkä. Ensin kuljetaan läpi suuresta portista, joka vie festarikävijän Chill out zonelle, jossa saa vielä nauttia omia juomia. Paikalliset, jo entiset nuoret kutsuivat nykyistä Chill out zonea vuoteen 2014 saakka ”teinimetsäksi”, jossa vietettiin festivaalin varjobileitä ja jossa monet maistoivat ensi kertaa alkoholia. Järjestyshäiriöiden vähentämiseksi Ilosaarirock laajensi vuonna 2015 aluettaan teinimetsän puolelle ja nimesi sen tyylikkäästi chill out zoneksi. 

Chill out zonen päässä on turvatarkastus, joka johtaa hiljalleen varsinaiselle alueelle. Itse päälavalle pääsee kahta reittiä: pienemmän Soundi-lavan ohitse tai massiivisen anniskelualueen läpi, jossa sijaitsee tänä vuonna myös useita ruokatelttoja. Anniskelu on rakennettu raviradan hevostenhoitoalueelle ja hevoskarsinat on tuunattu värivaloilla ja pöydillä ja hetken tuntee olevansa ennemmin keskiaikamarkkinoilla kuin festivaaleilla. Sen verran pistävä tuoksu hevostalleihin on jäänyt. 

Festivaalin historian alussa matka päälavalle ei ollut yhtä pitkä. Loppukesästä 1971 Pielisjoen keskellä olevassa Ilosaaressa juhlittiin 28. elokuuta kahdeksan paikallisen bändin voimin ensimmäistä Ilosaarirockia, joka kulki tuolloin nimellä Rockrieha. Kolean päivän aluksi bändien esiintymisjärjestys arvottiin, jotta näiden välienselvittelyltä vältyttäisiin. Festivaalin historiikki muistuttaa, että pelko nahistelusta oli turha, sillä järjestystä ensimmäisessä Ilosaarirockissa valvoivat ”Joensuun voimailukerhon herrasmiehet”. 

Ensimmäistä Ilosaarirockia juhlittiin nimellä rockrieha. Kuva: Tuntematon

Festivaali muutti nimikkopaikastaan Joensuun laulurinteelle (tutummin laululavalle) vuonna 1991, kun itse Ilosaari jäi liian pieneksi. Laulurinteellä tapahtuma on kasvanut yhdeksi Suomen suurimmista festivaaleista, ja Ilosaarirock on saanut sen muodon ja maineen, jolla se nykyisin tunnetaan.

Yhdessä raviradan hevoslooseista (vältettäköön sanan “karsina” käyttöä) istuu kaksi miestä siemaillen tuoppejaan. Rauhallisen, melkein palautumiselta näyttävän toiminnan katkaisee toisen kaveruksen innokas huudahdus: “Jouni, pitti pyörii!” Heput tyhjentävät keppanansa ja ryntäävät viereisessä Meteli-teltassa esiintyvän raptrion Mouhouksen keikalle. 

Mouhousin jäsenet, Super Duve, Monako ja Van Hegen ovat iltapäiväkeikan meiningistä jokseenkin hämmentyneitä. Rammstein-paitaan pukeutunut Monako kysyy muilta jäseniltä ”mitä vittuu oikein tapahtuu?” ja pyörittelee päätään. Trion kovimmat hitit, platinaa ja kultaa striimanneet Hellafly ja Äänii, kuullaan viimeisenä ja yleisö hyppii niin, että Jouni ja hänen kaverinsa ovat viimeistään nyt karistaneet eilisillan haamut harteiltaan. Super Duve, Monako ja Van Hegen ovat aidosti iloisia ja täynnä energiaa, joka vuosia festivaaleja kiertäneiltä artisteilta tuntuu valitettavan usein unohtuvan. 

Tähtiteltassa vietettiin festivaalia tänä vuonna pääosin aurinkoissa tunnelmissa. Kuva: Arttu Kokkonen

Ilosaarirock on suomalaisen festarikentän outolintu. Ohjelmisto on sekoitus valtavirtaa ja indietä, vaihtoehtokulttuuria unohtamatta. Festivaalilla on ollut viime vuosina nähtävissä jonkinasteinen identiteettikriisi, kun ohjelmisto on yrittänyt miellyttää mahdollisimman monenlaisia festivaalikävijöitä. Ilosaari ole oikeastaan koskaan ollut valtavirtamusiikin juhlaa, vaan miltei päinvastoin. Lavoille ovat astuneet vielä tuntemattomat indienimet, jotka ovat ottaneet Ilosaarirockin kesän ainoaksi Suomen esiintymiseksi. Tämä on ollut luonnollisesti monelle syy matkustaa Joensuuhun kauempaakin. Samalla festivaali tarvitsee taloudelliseksi turvakseen varmoja nimiä, joiden tiedetään uppoavan mahdollisimman hyvin, ja nämä varmat nimet ovat toki usein olleet myös pääesiintyjiä. 

Ilosaarirockin ohjelmiston suuret linjat ovat pääesiintyjissä seuranneet valtavirtaa hieman viivytellen. Nykyisessä musiikkibisneksessä tämä voi helposti tarkoittaa tilannetta, jossa pari vuotta sitten hoidetut artistidiilit voivat olla festivaalin koittaessa jo musiikkimaailmassa vanhentuneita. Ilosaarirockissa 2010-lukua hallinneeseen ja maailmalla festivaaleja loppuun myyvään EDM-genreen on tartuttu vasta tänä vuonna, kun ensi kertaa festivaalin historiassa yksikään pääesiintyjistä ei ole rock-yhtye. Perjantaina yleisöä villitsi ranskalainen tuottaja DJ Snake, jonka festivaali mainosti kuuluvan sunnuntain pääesiintyjän Chainsmokersin tavoin elektronisen tanssimusiikin eliittiin. Perinteitä kunnioittaen lauantaina pääesiintyjä oli kotimainen, ja tällä kertaa kunnian sai uuden levyn keväällä julkaissut, kenties suomalaisartisteista varmin viihdyttäjä, rapduo JVG

Perjantain pääesiintyjä DJ Snake. Kuva: Kalle Kervinen

Nousukiitoa lähes koko 2010-luvun kulkenut suomirap on saanut jalansijaa myös Ilosaaresta paljon jalansijaa ohjelmistossa. Heti Mouhousin jälkeen festivaalin tunnelmallisimmassa paikassa, rentolavalla esiintyy kovassa nosteessa tällä hetkellä oleva Gettomasa, joka nousi suuren yleisön tietoisuuteen viimeistään Kaisaniemenpuistossa järjestetyissä kultajuhlassa, jossa kiekkoilija Juhani Tyrväinen hillui ympäriinsä fanipaidassa, jossa luki Gettomasa is chosen one, ilman määräistä artikkelia ja artisti revittiin esiintymään kultajuhliin parin tunnin varoitusajalla. Nopeasti kultajuhlien jälkeen useita artistin aiemmin julkaistuja kappaleita kipusi Spotifyn Suomen top 50 -listalle. 

Gettomasa aloittaa rantalavan keikkansa minuutilleen ajoissa. ”Tänään ei sit hypitä kun mulla on selkä ihan paskana”, räppäri aloittaa ensimmäisen välispiikin hauraalla äänellä. Ennen keikkaa lavan edustalla on vietetty värijauhebileitä ja eipä aikaakaan kun joku heittää lavalle yhden jauhepussin.

Rentolavalle valuvat hiljalleen Mouhousin keikalta tutut pelipaidat päällä laahustavat hurjat. Gettomasa vaikuttaa koko keikan ajan silmin nähden väsyneeltä ja kunnon yhteislauluun ylletään vaan kappaleiden Räkis ja Lössi aikana, jolloin joku riisuu yleisössä pelipaitansa ja alkaa pyörittää sitä päänsä päällä ja puolen minuutin päästä keskellä yleisöä pyörii jälleen moshpit. 

Festivaalialuetta ilmasta katsottuna. Päälavalla esiintyy Olavi Uusivirta. Kuva: Kalle Kervinen

Väsyneen Gettomasan tilalle on onneksi muitakin vaihtoehtoja, kun samaan aikaan alueella on käynnissä jopa kolme keikkaa. Päälavalla jammailevalle J. Karjalaiselle vaihtoehdon tarjoaa pimeässä teltassa soittava jyväskyläläinen trash-metal-yhtye Lost Society, jota on saapunut kuuntelemaan alle tuhatpäinen joukko. Aiemmin Children of Bodomin lämmittelybändinä mm. Yhdysvaltoja kiertänyt bändi teki tänä keväänä ensimmäisen itsenäisen Euroopan kiertueensa ja esiintyi muun muassa Isossa-Britanniassa, Irlannissa ja Puolassa.

Teltassa käy nopeasti selväksi, ettei kukaan ole tullut paikalle leikkimään, vaan kuuntelemaan heviä. Kitaristi, basisti ja laulaja moshaavat suorassa rivissä lavan etuosassa samalla kun säröiset sävelet täyttävät pirunsarvimerkkiä näyttävien fanien korvakäytävät. Ja kuten tämän vuoden festivaalille on tyypillistä, tälläkin keikalla pyörii moshpit. Tosin se on nuorista pelipaitahemmoista poiketen väkivaltaisempi, nykivämpi, jo osittain nuoruutensa eläneiden tekemä sekamelska: se aito metallipitti. Hiekka pöllyää, kyynärpäät ja pitkät hiukset viuhuvat, kun fanit nauttivat yhtyeen suosituimmasta biisistä Riot.Now! It is time to disobey! Abolish tyranny! It’s time to riot!”, yleisö karjuu samalla, kun yhtyeen solisti ja perustaja Samy Elbanna kiipeää lavarakenteita pitkin lavan katolle, niin että katsojaa hirvittää. 

Kuva: Valentin Abramenkov

Ilosaarirockin indiepainotteista linjaa edustaa tänä vuonna puhtaimmillaan Lxandra, joka päätti kaksi vuotta sitten muuttaa Berliiniin, koska hän omien sanojensa mukaan halusi pois Suomesta. Vuosi sitten hänet signattiin Saksan Universaliin kuuluvalle Vertigolle ja samalla yhdysvaltalaiselle Islandille. On sääli, että Lxandran keikalle on saapunut vain muutamia satoja ihmisiä. Keikalla vallitsee kuitenkin erittäin rauhallinen ja intiimi tunnelma. Pelipaitoihin pukeutuneet haamut ovat poissa ja sen sijaan harvalukuinen yleisö keskittyy itse musiikkiin. Väkevää sanomaa tarjoavat laulut käsittelevät yhteiskunnassa pinnalla olevia aiheita. Lxandran ensimmäinen sinkku Big Deep käsittelee yhteiskunnan kapeaa naiskuvaa ja ihannoi vahvoja, vapaita ja omatahtoisia naisia. Artistin ja bändin tunteella esittämät kappaleet saavat hetkeksi unohtamaan, että kyseessä on yksi Suomen suosituimmista festivaaleista, eikä intiimi klubikeikka. Lxandran ääni muistuttaa yllättävissä määrin Adelea. Laulu on teknisesti todella taidokasta, kansainvälisen kuuloista ja puhdasta myös livenä. Lyhyt kolmen vartin keikka päättyy harvalukuisen yleisön kiitollisiin suosionosoituksiin. Lxandra esiintyy tänä vuonna Suomessa vielä ainakin Qstockissa, joten jos festivaalille on menossa, voi keikkaa suositella lähes varauksetta. 

Jos päivä Ilosaaressa on jälleen tarjonnut hienoja hetkiä loistavan musiikin parissa, on paras kuitenkin vielä kokematta. Festivaalin pienimmällä lavalla esiintyy puoli yhdeltätoista Henrik!. Aiemmin Versace Henrikinä tunnettu räppäri kertoi viime marraskuusa Ylioppilaslehden haastattelussa, että hänen koko tuotantonsa poistettiin Soundcloud-palvelusta, koska hän oli “ihmisiä vieraannuttaakseen” ladannut profiilinsa kansikuvaksi “kullin”. Henrik kasasi uuden bändin ja julkaisi kaikkien yllätykseksi loppusyksystä 2018 epäalbumina pidetyn pitkäsoiton Vanha Testamentti, joka olikin punkia. Henrikin! ensimmäinen keikka päättyi julkiseen fiaskoon, kun yleisön sekaan heitettiin muun muassa tuoleja. 

Henrik! Kuva: Henrikin! arkisto

Ilosaarirokissa lavalle saapuu hieman myöhässä yhdeksän mekkoon pukeutunutta miestä. Eturivin yleisö on käynnistänyt Henrik-chantin. Henrik aloittaa keikan spiikillä: “Vittu meidän tarvii ees tehdä mitään kun jengi huutaa kuitenkin meidän nimee.” Seuraa pitkä intro, joka päättyy pitkään, useiden minuuttien revitykseen, jossa viisi kitaristia, basisti, kosketinsoittaja ja kaksi rumpalia soittavat joitakin soinnuilta kuulostavia asioita. Henrik huutaa sanoja, joiden merkitys jää korkeintaan triviaaliksi. 

Toisessa välispiikissä Henrik kertoo, kuinka on jo yhtyeineen ehtinyt viettää tunnin festivaalin leirinnässä ennen keikkaa. 

“Mä näin tuolla leirinnässä sellasen vitun söpön koiran joka tuli mua kohti ja se oli vittu huumekoira. Nyt mä oon sitten kaks grammaa pilvee ja meta-amfetamiinii eli noin satakakskymppii köyhempi. Shoutout Suomen poliisille.” 

Välispiikin jälkeen Henrik riisuu pois mekkonsa ja vetää loppukeikan boksereissa. Luvassa on transsinomaista, saatanallista tykitystä, jota voi ainoastaan seurata vain arvaillen, mitä seuraavaksi on luvassa. Välillä Henrik, teologian ylioppilas, lukee päiväkirjastaan huumetrippiensä aikaisia tekstejä ja itkee sikiöasennossa. Sitten vuorossa on taas monen minuutin tykitys, jossa kyytiä saavat niin soittimet kuin mikkitelineetkin. Aika menettää merkityksensä tiedottomalta tuntuvassa kokemuksessa ja Henrik! poistuu lavalta hajanaisten aplodien saattelemana. Yleisö ei tunnu tietävän, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. 

Hetken päästä päälavalla aloittaa illan pääesiintyjä JVG, mutta sillä ei taida olla enää merkitystä. 

Ihmiset

Kuka luulet olevasi, Adikia?

TEKSTI: Emilia Tiainen KUVAT: Rosa Lehtokari

Kirsikka Ruohonen, Adikia, kuka luulet olevasi?

Rap-artisti, intersektionaalinen feministi, podcast-vetäjä. Mä oon myös kuvataiteilija. Valmistuin Lahden muotoiluinstituutista muutama vuosi sitten.

Miten räpistä tuli osa elämääsi?

Aloitin rumpujen soittamisen joskus kymmenvuotiaana ja soitin bändeissä lukion loppuun asti. Kun muutin pois himasta eikä ollut enää vanhempien autotallia ja rumpuja siellä, niin räppi tuli luontevasti siihen, kun kuitenkin oli tarve tehdä musaa. Mä oon siis aina kirjoittanut lyriikoita ja kirjotin usein bändeillekin biisejä, vaikka en niitä itse laulanutkaan. Mä oon aina kuunnellut räppiä, mutta lukion jälkeen alkanut kirjoittaa sitä. Olin pitkään kaapissa sen kanssa, jopa vähän neuroottisesti yritin pitää sitä piilossa. Kesti myös pitkään ennen kuin aloin räpätä itselleni ääneen, kirjoitin vain laineja. Systemaattisesti aloin treenata silloin, kun tein opinnäytetyötäni Lahdessa. Viimeisen vuosikurssin opiskelijoilla oli omat työhuoneet, ja mun työhuone oli koulun perimmäisessä nurkassa, joten sain olla siellä aika rauhassa. Nukuin siellä ja treenasin öisin.

Se on mun keino osoittaa, että pelaan teidän säännöillä, mutta omilla ehdoilla.

Miksi räppäämisen aloittaminen tuntui niin vaikealta?

Olin meidän kaveriporukan se räppiä kuunteleva rumpali. Silloin oikeasti kelasin, että naiset eivät voi räpätä. Ei ollut esikuvia – you can’t be what you can’t see. Olin paljon miespuolisten kavereiden kanssa keskusteluissa ja näin miten naisräppäreistä puhutaan. En halunnut altistaa itseäni sille. Aloin kirjoittaa aktiivisesti vähän ennen kuin Sini Sabotage nousi ja seurasin aika tarkkaan, miten häntä kohdeltiin. Päätin, että mun pitää olla todella hyvä, kun mä tuun sieltä kaapista. Kun kirjoittaa sydänverellä, niin siinä on iso hylätyksi tulemisen pelko ja mietityttää, että onko tää nyt tosi noloa. Yhdessä vaiheessa tuntui siltä, että kaikki miespuoliset kaverit räppäsivät. Niiden räppi saattoi olla aika paskaakin, mutta niillä oli sitä itsevarmuutta ja pokkaa, mitä mulla ei ollut.

Räppi on koettu aina todella miehisenä alana. Tuntuuko siltä, että sinun pitää pelata muiden säännöillä?

Kyllä mä pelaan räppisäännöillä, mutta pyrin tuomaan siihen omaa. Mun lähtökohta kirjoittamiseen on ollut se, että olen luonut oman kielen ja pyrin siihen, etten toista niitä samoja kliseitä. Mieluummin ammentaa omasta anatomiastaan ja feminiinisyydestä. ”Suck my dick” onkin ”suck my clit”. Räpissä on paljon sitä asennetta, että herkkyys on heikkoutta ja heikkous on huono. Vahvuus on maskuliinista, joten itse olen pyrkinyt tuomaan siihen herkkyyttä.

On tutkittu, että matalat äänet ovat vakuuttavampia. Se on tietoinen valinta, että mun räppiääni on vähän mun puheääntä korkeampi. Haluan pitää siinä tietynlaista pehmeyttä. Toisaalta tykkään myös kontrasteista! Voi olla vaikka duuribiitti ja pehmeää äänenkäyttöä, mutta tekstit rajuja. Mun biisit on tosi räppimäisiä, jos vertaa vaikka muihin D.R.E.A.M.G.I.R.L.S.-artisteihin. Niissä on aika perinteinen kaava, paljon versekikkailua. Se on mun keino osoittaa, että pelaan teidän säännöillä, mutta omilla ehdoilla.

Enhän mä ole täydellinen. En kuulu mihinkään intersektionaalisen feminismin korkeimpaan päättävään elimeen, jossa yhdessä sovittaisiin, miten asioihin pitäisi suhtautua.

 

 

Kumpi tuli ensin, musiikki vai feminismi?

Äitini oli Naisasialiitto Unionin hallituksen jäsen, niin kuin mä nyt. Mun kasvatus on ollut korostuneen feminististä. Sen takia mun on helppoa puhua siitä, koska en kyseenalaista sitä, että olenko mä feministi. Mulla on monta frendiä, jotka on ainakin aikaisemmin olleet varovaisia kutsumaan itseään feministeiksi, koska ne pelkää, että ne sanoo jotain väärin.

Millainen edes on hyvä feministi? Mä koen, että hyvä feministi on sellainen, joka kyseenalaistaa itseään koko ajan. Ja miettii, että onko itsellä jotain käyttäytymismalleja tai ongelmallisia tapoja ajatella, joita siis mulla on ollut aina. Eli vaikka oon aina ollut feministi, niin ei se ole ollut mitenkään ongelmatonta. Ehkä sen takia oon hakeutunut miesvaltaisille aloille, mennyt sinne miesten tontille. Kuvataiteilijana huomasin, että tarvitsin jonkun muun mediumin ilmaisulle. Mulla oli tarve kirjoittaa lyriikoita.

Kokevatko miesräppärit sinut uhkaksi? Pitääkö naisräppärinä perustella sanomisia?

En koe, että tarvitsee perustella, mutta olen itse ottanut sellaisen lähtökohdan, että mä pystyn perustelemaan kaiken mitä sanon. Yksikään laini ei ole vain heitetty, vaan siellä on aina keloja taustalla. Mutta kyllä mä huomaan, että mun on vaikeampi saada fiittejä jäbien kanssa. Haluaisin ajatella, että se on sellaista pelonsekaista kunnioitusta. Jos mä pyydän jotain jäbää fiittaamaan, niin niiden ensimmäinen ajatus on että ”vitsi, nyt mun pitää miettiä tarkemmin mitä mä kirjoitan”. Mun biiseissä fiittaavien jäbien tekstejä syynätään tarkemmin kuin silloin, kun ne on niiden omalla mukavuusalueella. Toisaalta mä oon myös ympäröinyt itseni sellaisilla ihmisillä, sellaisilla miehillä, jotka on intersektionaalisia feministejä.

Matriarkaatti-podcastissa vasta heräsimme siihen, että jengi oikeasti pitää meitä tietynlaisina auktoriteetteina. En ole itse oikein sisäistänyt sitä, ja musta tuntuu oudolta ajatella, että jengi pelkäisi mua. Enhän mä ole täydellinen. En kuulu mihinkään intersektionaalisen feminismin korkeimpaan päättävään elimeen, jossa yhdessä sovittaisiin, miten asioihin pitäisi suhtautua. Pyrin luomaan sellaisen ilmapiirin mun ympärille ihan sukupuolesta riippumatta, että jengillä on turvallinen fiilis.

 

 

Kysytäänkö sinulta usein, että vihaatko miehiä?

Ei koko ajan, mutta kysytään. Usein feminismiä syytetään miesvihamielisyydestä ja mä puhun paljon patriarkaatista, niin musta tuntuu, että miehet usein sekoittaa sen. Miehet ei ole yhtä kuin patriarkaatti ja maskuliinisuus ei ole yhtä kuin miehet. Sen takia siinä on se etuliite ”toksinen”, kun ei kaikki maskuliinisuuskaan ole toksista. Mulla on paljon maskuliinisia piirteitä ja miehillä mun ympärillä on paljon feminiinisiä piirteitä. Tuntuu välillä siltä, että toistan aina vaan samaa: ”feministit ei vihaa miehiä”. Tuntuu, että sanoo mitä tahansa, niin ei jengi halua kuunnella. Koen, että mun on tärkeää puhua näistä asioista, koska koen ne kummatkin puolet: sen altavastaajan roolin sukupuolen kautta, mutta sitten valkoisuuden kautta mulla on myös paljon etuoikeuksia. Varsinkin, kun on itse kuluttanut paljon afroamerikkalaista musaa ja rodullistettujen ihmisten tekemää kulttuuria, niin mä tavallaan samastun siihen, että tuntuu kuin syytettäisiin asioista, mitä ei ole itse voinut valita. Mutta se ei ole henkilökohtaista, eikä kukaan vaadi mitään muuta kuin sen, että itse tunnistaa omat etuoikeutensa.

Kyllä mä nuorempana kelasin, että nainen ei voi räpätä.

Lyriikoissasi puhutaan paljon seksistä. Miksi haluat korostaa sitä? Onko sekin poliittista?

On sekin joo. Mun oma kamppailu nuorempana on kiteytynyt siihen kodin ja muun kasvuympäristön ristipaineeseen. Nuorempana kävin läpi paljon sitä, että millainen on hyvä feministi ja millainen uskottava asiantuntija. Mä voin räpätä ja tehdä tosi eksplisiittisiä biisejä ja tuoda omalla pukeutumisella sitä sukupuolta ja seksuaalisuutta esiin, mutta se ei vähennä mun asiantuntijuutta millään tavalla.

Mun mielestä sellainen seksuaalisuus seksuaalisuuden vuoksi ja sen normalisoiminen on tärkeää. Kuvataiteessani on ollut seksuaalisuuden karnevalisointia. Turvasanan lähtöajatus on ehkä ollut se ristiriita, että mediakuvasto on yliseksualisoitu, mutta jengi on kuitenkin ihan hukassa oman seksuaalisuutensa kanssa. Kun 50 Shades of Grey tuli, niin yhtäkkiä oli tosi siistiä olla BDSM, vaikka jengi ei olisi edes oikeasti halunnut sitä. Että seksi on sellaista suorittamista ja pornonäyttelemistä, josta ei itse edes nauti. Se ei palvele omaa nautintoa, ja naisille se on usein heterosuhteessa sitä miehen ja mieskatseen tyydyttämistä. Mun musa on sellaista toimijuuden ja erityisesti naisen seksuaalisuuden toimijuuden haltuunottamista.

Yritätkö muuttaa maailmaa?

Ajattelen niin, että kieli muuttaa maailmaa, ja että todellisuus muokkaa kieltä. Eli kieltä pystyy muokkaamaan siihen suuntaan, että se alkaa vaikuttaa ajattelumalleihin. Ja toki myös omalla esimerkillä: kyllä mä nuorempana kelasin, että nainen ei voi räpätä. Tavallaan se, että mä räppään ja julkaisen materiaalia on jo iso juttu, koska se muuttaa todellisuutta. Kyllä mä uskon, että muutos on vääjäämätön ja haluan mielellään olla siinä mukana. Voi olla liian mahtipontista sanoa, että haluan muuttaa maailmaa, mutta ainakin vähän ohjata sitä tiettyyn suuntaan, että se lähtisi muuttumaan.

 

Asialliset

Oikein aitoa, vai oikeita asioita?

Vuonna 2017 hiphop nousi Spotifyn kuunnelluimmaksi genreksi koko maailmassa. Vaikka New Yorkin Bronxissa syntyneen kulttuurin elementit vaikuttavat nykyisin kaikkialla presidentinvaaleista Prisman lastenvaateosastoon, ytimessä kytevän rodullistetun köyhän amerikkalaisen narratiivia ei tule unohtaa. Hiphopin kehitys on tarina ryysyistä riiston kautta rikkauksiin, ja ehkä siksi aitous on sille niin tärkeää.

TEKSTI Roosa Kontiokari KUVITUS Lumi Hartikainen

Feikki.

Vittu mitä poskisyöpää.

Tällä ei ole mitään tekemistä oikean rapin kanssa. Jumalauta kukaan teistä faneista ei oo koskaan kuullukkaan räppiä!!!

Mikäli Youtube-kommentteja on uskominen, kaupallisesti huippumenestynyt Cheek ei suosiostaan huolimatta ole räppärinä kovinkaan uskottava. Kovin toisenlaisia ovat kommentit puolestaan vähän vähemmän tunnetun Eevil Stöön videoissa. Niissä Stöö on original gangsta, ihan saatanan kova ja vittu suomen ainoo oikee räppäri.

Cheek on kertonut räppäävänsä aidosti siitä, millaista hänen elämänsä on. Stöö taas piiloutuu hiihtomaskin ja äänenmuuntimen taa ja sepittää kuvitteellisia tarinoita gangsterielämästä. Miksi Stöö on silti aito, ja Cheek ihan feikki?

Hiphop -tutkija Inka Rantakallion mukaan aitoutta räpissä ei voi määritellä yksiselitteisesti. Aitous on korostunut teema räpissä, mutta kyseessä on muuttuva diskurssi, joka ymmärretään eri tavalla eri ajassa ja paikassa. ”Tällä hetkellä esimerkiksi on aitoa juuri se, että ei seurata vanhoja aitousideologioita vaan tehdään ihan omaa juttua”, Rantakallio havainnollistaa.

Vanhalla aitousideologialla Rantakallio viittaa niin kutsuttuun keep it real -mentaliteettiin, joka nousi erityisen voimakkaana 90-luvulla räpin nopean kaupallistumisen myötä. Tämän aitoilumentaliteetin syvemmäksi ymmärtämiseksi on tehtävä aikamatka hiphopin synnyinkotiin: 70-luvun Bronxiin.

Maailma on patriarkaatin hallitsema, eihän siinä ole mikään muuttunut.

NEW YORKISSA MANHATTANIN ja Bronxin kaupunginosat erottaa fyysisesti vain kapea joki, mutta sosioekonominen kuilu niiden välillä on valtava. Manhattanin pilvenpiirtäjien ja valkokauluksisten pörssimeklarien varjossa pitkälti mustien ja latinoiden asuttamaa Bronxia riivasivat 70-luvulla köyhyys, työttömyys ja väkivalta. Julkisessa keskustelussa Bronx oli olemassa vain kurjuuden kautta: uutisotsikoihin nousivat lähinnä jengisodat ja tuhopoltot, joita junailivat niin vakuutusrahoja kalastelevat isännöitsijät kuin elämään tylsistyneet nuoretkin. Ulkopuolisille Bronx oli kenties vain ankea maisema junan ikkunasta, mutta katseilta piilossa afrodiasporisista ilmaisumuodoista oli jalostumassa täysin uusi kulttuuri, joka pian tulisi valloittamaan koko maailman.

Rap, breakdance, graffiti ja DJ. Ne mielletään yleensä hiphopin neljäksi peruselementiksi. DJ Kool Hercin, kulttuurin pioneerin, mukaan hiphop on jotain vielä enemmän. Kulttuurin kehitystarinan kertovan Can’t Stop, Won’t Stop -kirjan esipuheessa Kool Herc luonnehtii hiphopia ennemminkin elämäntavaksi, joka perustuu yhteisöllisyydelle ja ihmisten välisen yhteyden löytämiselle. Se on foorumi, johon kaikki ovat tervetulleita taustasta riippumatta – kunhan muistetaan, että äänen ja toimijuuden saavat hekin, joilta se on julkisessa keskustelussa viety.

HIPHOPIN POSITIIVINEN ENERGIA ja ilmaisu vakuutti loppujen lopuksi myös Manhattanin levy-yhtiöt ja mediatalot, ja kulttuuri nousi nopeasti valtavaksi globaaliksi ilmiöksi. Suuri suosio oli tervetullutta, mutta toi mukanaan myös uuden pelon: että rakas kulttuuri typistyy valkoisen populaarikulttuurin hyödykkeeksi ja kadottaa historialliset juurensa. Tämän assimilaation pelosta nousee yhdysvaltalaistutkija Kembrew McLeodin mukaan juuri aiemmin mainittu aitousmentaliteetti. 90-luvun lopulla julkaistussa tutkimuksessa McLeod määritteli valtavan aineiston pohjalta hiphopin aitouden diskurssin, joka koostui kuudesta elementistä: itselleen rehellisenä pysymisestä, tummaihoisuudesta, undergroundista, maskuliinisuudesta, kaduista ja historian sekä perinteiden kunnioittamisesta. Diskurssi korostaa kulttuurin ytimessä olevan tekijän, köyhän rodullistetun amerikkalaismiehen narratiivia.

McLeodin määrittelemä diskurssi mielessä on mielenkiintoista palata Suomeen, jonne hiphop rantautui noin 80-luvun puolivälissä. Suomihiphopin pioneerit opettelivat uutta kulttuuria aluksi lähinnä yksityiskohtaisesti imitoimalla. Rodullistetun, suurkaupungin köyhistä oloista tulevan amerikkalaisen matkiminen syrjäisessä hyvinvointivaltiossa ei kuitenkaan vaikuta kovin autenttiselta varsinkaan silloin, kun suurin osa tekijöistä itse on omakotitaloissa asuvia keskiluokkaisia valkoisia – alkuperäisen diskurssin mukaan siis superfeikkejä.

RANTAKALLION MUKAAN SUOMALAISEN hiphopin autenttisuuskäsitys onkin osin Yhdysvalloista omittua, osin paikallisesti uudelleenrakennettua. Täälläkin on tärkeää pysyä aitona itselleen ja tehdä musiikkia rehellisistä, kulttuuria kunnioittavista lähtökohdista. Myös maskuliinisuus on keskeisessä roolissa – mikä ei Rantakalliosta ole kovin yllättävää: ”Maailma on patriarkaatin hallitsema, eihän siinä ole mikään muuttunut.”

“Mielestäni täällä autenttisuutta perustellaan räppäämällä oikeasti tapahtuneista asioista tai aidoista havainnoista ympäristöstään”, Rantakallio kuvaa, “ja lisäksi on oltava tarpeeksi omaperäinen, jotta on kiinnostava ja aito, mutta ei kuitenkaan voi mennä liian kauaksi perinteisestä ilmaisutavasta, koska silloin on liian feikki, pop tai kaupallinen.”  

Ihonväriin, tulotasoon ja asuinpaikkaan liittyviä ulottuvuuksia on täytynyt kuitenkin häivyttää. “Esimerkiksi lähiöiden edustaminen on tärkeää täälläkin, mutta siihen ei liity samanlaista rodullistetun köyhän narratiivia”, Rantakallio huomauttaa, ”ennemminkin esiin nostetut teemat liittyvät muunlaiseen yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen.”

KENTIES SYVÄLLISTEN JA vaikeiden teemojen uupuminen on yksi syy siihen, miksi moni ei pidä Cheekiä aitona. Pintapuolisesti Cheek toimii kuin aito räppäri: tekee bilemusiikkia, jota hiphop oli alun perinkin, kertoo oman elämän oikeista tapahtumista ja kaupan päälle vielä varsin sovinistisesti. Jauhaessaan timanteista ja täyteenvedetyistä stadioneista hän unohtaa kuitenkin puhua aidoista asioista – mikä on Kool Hercinkin mukaan yksi suurimmista synneistä. Vaikka hiphopissa on kyse yhteisöllisestä hauskanpidosta, kulttuuriin kuuluu olennaisena myös vastuu muista. “Miljoonat ihmiset kuuntelevat meitä”, Kool Herc muistuttaa, “olisiko yleisön aika kuulla jotain vaikuttavaa?”

Vaikuttava ei välttämättä tarkoita vaikeaa tai vakavaa. Rantakallio muistuttaa, että “helposti kovin masentavassa maailmassa” on paikkansa myös esimerkiksi eskapistiselle bileräpille: ”Siitähän menee fiilis, jos bilemusiikin sisältö on ainoastaan, että rasismi sitä ja syrjäytyminen tätä.” Bileräpinkään ei tarvitse olla merkityksetöntä: hyväntuulista musiikkia voidaan käyttää myös tuomaan kuuluviin sellainen ääni, joka yleensä vaiennetaan. Kuten rodullistettujen suomalaisten Aito G -possebiisi, patriarkaalisia valtarakenteita Broflake-kappaleellaan näpäyttävä Yeboyah tai pohjoissaameksi räppäävä Áilu Valle. Jos oma ääni taas on sellainen, joka kuuluu jo ihan tarpeeksi, sitä voi käyttää tukemaan hiljennettyjä ääniä erityisesti silloin, kun heillä on vaikeaa.

Vaikka hiphopissa on kyse yhteisöllisestä hauskanpidosta, kulttuuriin kuuluu olennaisena myös vastuu muista.

HIPHOPIIN OLENNAISESTI KUULUVA yhteisöllisyys ja muiden tukeminen näkyy kuitenkin oikeasti harvemmin kuin olettaisi.  Kun muutama vuosi sitten hiphop -festivaali Blockfestin järjestäjä jakoi rasistisia kommentteja Facebookissa, valtaosa valkoisista hiphop -kulttuurin vaikuttajista pysyi hiljaa. Niin Cheek kuin Eevil Stöökin. Kun Yhdysvalloissa puhutaan vaikkapa rasistisesti latautuneesta poliisiväkivallasta, harva hiphopista hyötynyt valkoinen artisti avaa suutaan. Sen sijaan moni artisti jopa sanoutuu kulttuurista irti kokonaan – kuten esimerkiksi Post Malone, joka räppäämisestään huolimatta ei suostu kutsumaan itseään räppäriksi. ”Varsinkin Yhdysvalloissa on paljon artisteja, jotka ensin hyötyvät hiphop -kulttuurista urallaan, mutta sitten päättävät, että tekevätkin jotain ihan muuta”, Rantakallio kertoo mainiten Post Malonen ohella muun muassa Miley Cyruksen ja Justin Timberlaken, ”Ja se rassaa monia. Jos haluaa olla messissä kivoissa jutuissa ja silloin kun menee hyvin, niin ole sitten messissä myös huonoina aikoina. Älä ota vain rusinoita pullasta. Sitä tässä kaikessa kritiikissä yritetään sanoa.”

Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Se kannattaisi niin Cheekin kuin Eevil Stöönkin muistaa.

Ihmiset

Kuka luulet olevasi, PastoriPike?

Kuka luulet olevasi?

Luulen olevani Suomen pioneeri. Sellainen, joka auttaa nuoria eteenpäin ja antaa heille rohkeutta olla oma itsensä. Yritän olla nuorille hyvä liideri ja jeesata niitä, jotka tarvitsevat apua.

TEKSTI Emma Viitanen KUVAT Pinja Ylioja

Pastor tarkoittaa latinaksi paimenta. Mistä artistinimesi tulee?

Siitä, että tein ennen gospel-räppiä Pastorit-ryhmässä yhdessä Prinssi Jusufin ja Joonatan Palmin kanssa. Sana kuvastaa myös itseäni, olen vähän sellainen ”paimenäijä”. Sellaista nimeä ei myöskään ole vielä kellään. Pelkkä Pike on tylsä, PastoriPike aiheuttaa hämminkiä ja pistää miettimään, että millainen toi tyyppi on.

Lisäksi toteat biiseissäsi olevasi visionääri, joka tarkoittaa tulevaisuuden hahmottajaa. Miltä tulevaisuudessa näyttää?

Esimerkiksi suomalainen muoti tulee menemään eteenpäin.Tuetaan enemmän niitä uusia tyyppejä, jotka tekevät vaatteita. Välillä ärsyttää, miten porukka ostaa tuntemattomilta tyypeiltä Jenkeistä vaatteita eikä tue kavereitaan Suomessa. Vaikka tietäisi tasan tarkkaan, mihin ne rahat menisivät. Lisäksi näen, että tulevaisuudessa nuoret osaavat auttaa toisiaan paremmin. Aina tulee olemaan kateellisuutta, mutta jos haluaa menestyä, pitää osata tukea muita.

Lisäksi olet kuvaillut itseäsi termeillä Hullutyyli, Aito G ja bulifleim. Mitä nämä tarkoittavat?

Hullutyyli meinaa sitä, että olen todella tyylikäs äijä. Ihan sama minne menen, niin huomaat, että mulla on todella hullu tyyli. Hullutyyli on toinen persoonani. Bulifleim on puolestaan se ADHD-Pike, joka tulee esiin keikoilla.

Aito G rakastaa toisia ihmisiä ja yrittää jeesaa heitä. Termi meinaa myös sitä, että olin pienenä aika ”bad boy”, sellainen gangsteri. Aito G voi olla siis molempia.

Tuot usein esiin sen, että teet työtäsi sen takia, että voit olla esikuva nuorille. Keitä ovat omat esikuvasi?

Isä ja äiti. Lisäksi Jumala on sellainen esikuva, jonka kautta pystyn rauhoittumaan. Musiikki- ja vaatepuolelta esikuvani on Kanye West.

Nuoruudessani mulla ei ollut paljoa esikuvia. Jokainen nuori tarvitsee mielestäni esikuvan, jottei tunne olevansa yksin. Mielestäni esikuvien pitäisi avautua enemmän, jolloin muillekin tulisi fiilis, että toi äijä pystyi avautumaan, miksen minäkin.

Miksi rupesit räppäämään?

En ole missään nimessä mikään kova räppäri, mutta mulla on karismaa. Jos sanon jotain, niin jengi kuuntelee. Lisäksi jos joku räppäri tekee jotain huonosti, niin haluan olla se tyyppi, joka itse samanlaisessa tilanteessa toimii paremmin. Joskus voin mokata, en ole täydellinen ihminen. Tai no olen, omalla tavallani.

Miten itse kuvailisit omaa musiikkiasi? Minkälaista musiikkia haluat tehdä?

Olen tehnyt aika paljon energistä musiikkia. Nyt yritän päästä sellaiselle levelille, jossa musiikissani olisi enemmän sanomaa, joka voisi oikeasti koskettaa nuoria.

Haluan, että jengi tajuaa, kuka PastoriPike oikeasti on. En ole aina riehakas ADHD, vaan todella tunteellinen äijä.

Miten musiikkisi eroaa muusta suomirapista? Entä oma musiikkisi Pastoreiden tuotannosta?

Ainakin niin, etten koskaan halua alistaa naisia. Lisäksi sen sijaan, että kiroilisin ja räppäisin esimerkiksi alkoholista, yritän saada musiikkivideoistani ja teksteistäni puhtaita. Haluan, että kaikki pystyvät nauttimaan musiikistani.

Musiikissani ei ole enää samaa gospel-sanomaa, joka siinä oli ennen. Yritän nykyään tuoda esiin enemmän omaa näkökulmaani. Ennen räppäsin Jumalasta, nykyään omasta elämästäni.

Kappaleissasi on paljon uhoa. Miksi?

Uhoaminen oli nuorena mulle tapa saada kunnioitusta, sillä olin todella kiusattu. Heikkoutta ei voinut näyttää samalla tavalla kuin nyt, vaan kaduilla piti olla kova, että pärjäsi. En pääse siitä helposti eroon, vaan se on mun elämäntyyli.

Sinulla on myös oma vaatemallisto, mikä on melko epätyypillistä suomirap-skenessä. Mistä sait inspiraation tähän?

Kanye West on isoin inspiraationi. Silloin kun Yeezy-vaatemerkki tuli, ajattelin, että jos toi äijä pystyy tekemään noin, niin miksi mä en? Mitä eroa meissä muka on? Okei, Kanyella on enemmän fyrkkaa.

Seksikäs-Suklaa huusi joskus metrossa, että “hei, hullu tyyli ku PastoriPike!” Päätettiin tehdä hashtag ja jengi innostui siitä. Siitä tuli myös vaatemerkkini nimi.

Suunnittelen itse merkin vaatteet ja saan inspiraationi 70-, 80- ja 90-luvuilta. Tutkin, mikä oli silloin se kovin juttu ja pohdin, miten voisin tuoda sen takaisin. Loppujen lopuksi muoti kiertää, se pitää vaan tuoda eri tavalla esiin. Suunnittelussa mulla on aina mukana Niklas – luottotyyppini muotiasioissa –  ja Jouni, joka on päägraafikkoni.

Ihailet Kanyeta ja hänen meininkinsä muistuttaa omaasi. Koetko olevasi Suomen Kanye West?

En ole ikinä sanonut itsestäni, että olen Suomen Kanye, vaan muut ovat sanoneet mulle niin. Hyväksyn tämän, miksi en olisi? Olen kuitenkin kulkenut jollain tapaa Kanyen jalanjälkiä, tehnyt perässä ja onnistunut siinä. Samalla olen tuonut tekemiseen omaa itseäni.

Onko sinulla idoleita suomirapin sisältä?

Cheek oli yhdessä vaiheessa. Hän on tehnyt hitosti duunia, vetänyt stadionin täyteen ja pistänyt suomirapin uuteen uskoon. En ole koskaan välittänyt Cheekin musiikista hirveästi, mutta hän osaa tehdä töitä ja on fiksu, kova bisnesmies. Siinä ihailen häntä. Kun Cheek tulee takaisin, hän tulee uutena ihmisenä, joka tekee asiat neljä kertaa kovemmin. Boom. Samaan pyrin itsekin.

Aito G jengi eli sinun, Graciaksen, Kingfishin, Bilen, Musta Barbaarin ja Sebastian Da Costan porukka, on monen huulilla juuri nyt. Mistä saitte idean tähän porukkaan?

Olen poiminut äijät mukaan elämän eri vaiheista, esimerkiksi Graciaksen ja Musta Barbaarin olen tuntenut lapsesta saakka. Suomessa ei oltu vielä tehty biisiä, jossa olisi vain tummia räppäreitä, joten päätettiin testata. Mentiin studioon ja sieltä tuli hitti.

Ketkä ovat planeetan aidoimmat G:t?

Minä itse, tietenkin. Lisäksi jokainen Aito G -äijistä on omalla tavallaan. Kingfish on yksi hoodigangsteri, Gracias on lyrikaalisesti yksi Suomen kovimpia räppäreitä. Bile on todella hyvä laulamaan, ”Suomen Weeknd”, ja Da Costa on kova räppäri, mutta ennen kaikkea ihan hullun hyvä tuottaja. Barbaari on puolestaan vähän kuin Martin Luther King Jr. Hän avasi meille portin isommalle yleisölle, koska jengi pystyi samaistumaan häneen nopeammin kuin meihin. Hän on äijä, joka puhuessaan ei peräänny sanomastaan vaan taistelee sen puolesta.

Voiko siis sanoa, että Martin Luther King Jr. oli Aito G?

Ehdottomasti. Hän on myös mun esikuva. Ja Malcolm X!

Jos ihminen voi olla Aito G, voiko hän olla myös Feikki G?

Ei missään nimessä, ei kukaan voi olla Feikki G. G ja feikkiys eivät käy yhteen, ei todellakaan.

Mikä fiilis sinulla on lavalla?

Tuntuu kuin olisin voittamaton. Siltä, että olen saavuttanut paljon ja tehnyt sen eteen duunia. Lavalla voin iloita siitä.

Vaikutat todella itsevarmalta. Jännitätkö koskaan lavalle menemistä?

Todellakin. Jännitän ihan hitosti aina kun menen lavalle. Joskus tuntuu, etten halua mennä keikalle ollenkaan.

Kun PastoriPikeä muistellaan sadan vuoden päästä, mistä sinut tullaan muistamaan: musiikista vai vaatteista?

Ei kummastakaan. Veikkaan, että mut muistetaan siitä, minkälainen ihminen olin.

Teko, josta haluan tulla muistetuksi on se, että Pike lopetti koulukiusaamisen. Että olin se, joka otti vastuuta ja uskalsi puhua asiasta enemmän. Aito G liittyy tähän, sillä Aito G yhdistää kansat: kukaan ei enää mieti millainen tai esimerkiksi minkä värinen olet. Uskon, että tämä tapahtuu kolmen vuoden sisään. Siihen mennessä olen stopannut ainakin jonkun kiusaamisen.

Urasi on lähtemässä toden teolla käyntiin ja olet silti saavuttanut paljon. Miltä näyttää PastoriPiken tulevaisuus?

Siltä, ettei lasteni tarvitse pelätä, kun he astuvat kadulle. Se on suurin tavoitteeni ja syy, jonka takia haluan taistella kiusaamista vastaan: että lapsillani ja vaimollani olisi hyvä olla.