Arkisto

Median Harkkailta – Miten niitä töitä oikein saadaan? (Osa…

Joukko medialaisia kokoontui kevään lopulla Uudella ylioppilastalla keskustelemaan opiskelijoita kovasti puhuttavasta aiheesta: työllistymisestä. Tässä blogikirjoituksessa kerrotaan Harkkaillassa puheenvuoronsa pitäneiden Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:n ja Viesti ry:n edustajien näkemyksiä työllistymisestä ja palkkauksesta. Myöhemmin ilmestyvässä kakkososassa käsitellään opiskelijoiden omia harjoittelukokemuksia ja vinkkejä.

Media ry:n järjestämän Harkkaillan tavoitteena oli tuoda työelämästä ja työharjoittelusta kiinnostuneita jäseniään saman katon alle jakamaan kokemuksiaan ja keskustelemaan itseään askarruttavista työelämän realiteetteihin liittyvistä asioista. Mukana Harkkaillassa olivat myös Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:n sekä Viesti ry:n edustajat, jotka jakoivat ammattilaisen ottein tutkimustietoa viestinnän opiskelijoiden työllistymisestä ja edunvalvonnasta.

Painoarvoa verkostoitumiselle ja proaktiivisuudelle  

Illan avasi puheenvuorollaan Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen opiskelija-asiamies Piritta Jokelainen, joka löi pöytään illan ensimmäisen hämmentävän faktan, joka varmasti muuttaa jokaisen iltaan osallistuneen työnhakumenetelmiä ainakin jonkin verran. Jokelaisen mukaan alle kolmen vuoden sisään valmistuneilla yhteiskuntatieteilijöillä alle puolet ensimmäisistä oman alan työpaikoista löytyvät avointen työpaikkailmoitusten kautta. Yli puolet ensimmäisistä työpaikoista hankitaan siis verkostojen kautta, eli ”suhteilla”.

Hämmentävää, mutta toisaalta myös loogista oli myös se, että isoa osaa esimerkiksi yksityisten yritysten avoimista työpaikoista ei edes ilmoiteta julkisesti, vaan paikat täytetään hiljaisella haulla niin ikään jo olemassa olevien verkostojen kautta. Jokelaisen mukaan työnhaussa kannattaa siis olla mahdollisimman proaktiivinen ja lähettää avoimia hakemuksia myös sellaisiin kiinnostaviin paikkoihin, jotka eivät välttämättä ole julkaisseet avointa työpaikkailmoitusta. Lisäksi Jokelaisen mielestä on tärkeää muistaa myös oma nykyinen verkostonsa. Omiin tuleviin kollegoihin verkostoituminen jo opiskeluaikana saattaa kuulostaa hupsulta, mutta se on satsaus tulevaisuuteen.

Jokelainen alleviivasi myös harjoitteluiden merkitystä: noin viidennes ensimmäisistä oman alan vakituisista työpaikoista on saatu aiemman harjoittelun avulla.

Entäs se palkka sitten?

Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen jälkeen ääneen päästettiin Viesti ry:n, eli viestinnän alan ammattilaisten ammattijärjestön edustaja Maria Vilppola. Vilppolakin korosti puheenvuoronsa alussa verkostoitumisen merkitystä, ja huomautti, että ammattijärjestöt ovat erinomainen verkostoitumisympäristö, joissa voi tutustua eri-ikäisiin ja erilaisissa tehtävissä toimiviin alan ammattilaisiin.

Vilppola käänsi puheenaiheen melko nopeasti medialaisten keskuudessa alati puhuttavaan ja usein närkästystä herättävään aiheeseen: palkattomiin harjoitteluihin.

Viesti ry:n linjaus on, että työstä pitää aina maksaa palkkaa. Googlaamalla löytää nopeasti Viestin julkaiseman vähimmäispalkkasuosituksen, joka on 80-90 prosenttia varsinaisesta palkasta. Luku kirvoitti kuulijoiden keskuudessa naurahtelua, sillä kukaan ei ollut kuullut kenenkään koskaan saaneen edes lähellekään niin paljon palkkaa harjoittelusta. Vilppolan mukaan kaiken voi saada realismin rajoissa, ja kaikesta voi neuvotella, mutta palkkatoiveensa pitää pystyä perustelemaan. Hänen mukaansa palkkaus pitäisi aina ottaa työhaastattelussa esille, ja siitä pitäisi aina yrittää neuvotella.

Miten palkkauksesta sitten neuvotellaan? Vilppolan mukaan palkattomuus tuo mukanaan oikeusturvaan liittyviä ongelmia, joiden avulla voi yrittää perustella työnantajalle, miksi työstä pitäisi saada palkkaa. Ensinnäkin, palkattomassa harjoittelussa jää ilman kunnollista työsuhdetta, jolloin työntekijän oikeudet sekä työsuhteen tuoma turva ovat heikkoja tai jopa olemattomia. Palkattomasta työsuhteesta ei myöskään kerry ansiosidonnaista päivärahaa pahan päivän varalle. Tämä argumentti pätee myös harjoitteluihin, joista maksetaan nimellistä korvausta esimerkiksi muutama satanen kuukaudessa. Myöskään näistä työsuhteista ei ansiosidonnaista kerry.

Medialaiset pyysivät Viesti ry:tä pitämään isompaa meteliä harjoittelupalkkasuosituksista. Medialaisten mielestä olisi helpompaa neuvotella palkoista, jos taustalla olisi palkkasuositustaulukon lisäksi ammattijärjestön edistämä ja ylläpitämä voimakas mielipide siitä, että palkattomien harjoittelujen tarjoaminen on epäreilua ja vähentää viestinnän opiskelijoiden arvostusta työmarkkinoilla. Viestin Maria Vilppola lupasi, että Viesti ry keskittyä viestinnän opiskelijoiden edunvalvontaan, ja mielipiteisiin.

2015

Vastaisku median murrokselle

Toimitukset ympäri Suomen kärvistelevät rahapulassa, ja median murros meinaa viedä toimittajilta työt. Joukko tamperelaisia nuoria journalisteja on kuitenkin ottanut kohtalon ohjakset omiin käsiinsä. Pop up -verkkolehti Uusi Inari tekee uuden sukupolven paikallisjournalismia Inarissa, syvällä Lapin erämaassa. Samaan aikaan vuoden alusta pystyssä ollut Reunamedia haluaa nostaa Pirkanmaan maailmankartalle.  

TEKSTI Maria Tuomela & Saarlotta Virri

Paikallisjournalismin uusi aikakausi syntyy erämaassa

Seuraavan kuukauden ajan Tampereen yliopistosta ponnistaneiden toimittajien työvarustukseen kuuluvat läppäreiden ja kameroiden lisäksi toppahaalarit ja talvisaappaat. Toimittajat aikovat tehdä joukkorahoituksella rahoitettua pop up -lehteä täydellä teholla helmi-maaliskuun ajan, jonka jälkeen tekijät palaavat taas etelään muihin töihin.

Groteski tavoittaa Uuden Inarin päätoimittajan Mari Uusivirran, joka on hetkeä aiemmin palannut toimitukseen juttukeikalta. Toimituksen tukikohtana ja väliaikaisena asuinpaikkana toimii vuokraomakotitalo Ivalossa, Inarin kunnan eteläosassa.

Mutta peruutetaanpa vielä vähän. Miksi ihmeessä joukko parikymppisiä tamperelaisia päätyi erämaan keskelle Inariin?

”Tahdomme selvittää, miten etelässä tehdyt päätökset näkyvät Inarissa”, kerrotaan Uuden Inarin tiedotteessa. ”Vireä matkailuelinkeino, kaksi rajanaapuria, poikkeukselliset erämaa-alueet ja saamelaisvähemmistöt ovat ehtymättömiä tarinanlähteitä.”

Mari Uusivirran mukaan paikallisjournalismi on tärkeä journalismin muoto, jota tehdään tällä hetkellä turhan pienillä resursseilla. Paikallisnäkökulma on tärkeä, koska se antaa syrjäisemmillekin seuduille tapoja vaikuttaa paikallisella tasolla.

Uusi Inari sanoo tekevänsä lehteä nimenomaan paikallisille. Mutta miten nuoret eteläsuomalaiset toimittajat, joilla ei ole henkilökohtaisia siteitä alueeseen, onnistuvat edustamaan paikallista näkökulmaa?

Mari Uusivirran mielestä ulkopuolelta tuleminen on toimittajille etu.

”Meillä on tuore näkökulma, joka antaa jutuille potkua”, Uusivirta toteaa.

”Meillä ei ole alueesta ennakkokäsityksiä, ja meillä on kyky nähdä paikallisille arkisilta tuntuvat asiat uudesta näkökulmasta.”, Uusivirta jatkaa.

Uuden Inarin ennakkoon julkaisemat jutut lupaavat visuaalisesti vaikuttavaa ja tyylikkäästi verkon ominaisuuksia hyödyntävää journalismia. Uusi Inari toimittaa esimerkiksi Humans of New York -blogista inspiroitunutta Inarin ihmiset -sarjaa. Lehden tuore reportaasi Inarijärven salaisuuksista hyödyntää huikeiden valokuvien lisäksi ääntä. Reportaasiin on upotettu kuunnelmatyyliin ääniraitaa soutuveneen liplatuksesta. Ääni vie lukijan suoraan Inarijärven laineille.

”Juttujen aiheet ja teemat voivat olla perinteisiä ja perinteisen median mukaisia, mutta toteutus verkkoon sopiva”, vahvistaa päätoimittaja Mari Uusivirta.

Lappi-eksotiikka kiinnostaa etelässäkin. Joukkorahoituksella pyörivän lehden rahoituskampanja oli Uusivirran mukaan hyvä tapa testata sitä, kuinka paljon hanke kiinnostaa ihmisiä. Lehden ennakkotilausten perusteella Uusivirta ei kuitenkaan osaa vielä sanoa, kuinka suuri kiinnostus Inarin 6 800 asukkaalla on ryhtyä tilaamaan lehteä.

Joukkorahoituskampanja silti osoitti, että Uuteen Inariin on kiinnostusta. Lehti onnistui keräämään kampanjallaan 13 000 euron potin, eli hieman enemmän kuin tavoitesummaksi oli määritetty. Myös lehden maksullisen tilauksen toivotaan tuottavan jonkin verran, vaikka osa sisällöstä julkaistaankin ilmaiseksi.

Riittääkö 13 000 euroa kahdeksan hengen toimituksen kuluihin ja elämiseen kuukauden ajaksi?

”Eihän kukaan meistä tästä saa palkkaa”, lehden päätoimittaja Mari Uusivirta naurahtaa.

”Sen sijaan me saadaan tästä monia muita asioita. Saamme mielettömästi kokemusta ja perinteisen median ansaintalogiikasta vapaata työn arkea.”

Ennen kaikkea projekti on kuitenkin Uusivirran mukaan oppimiskokemus. Joukkorahoitus mahdollistaa kokeilemaan sellaisia juttuja, joita muualla ei tehdä.

Ennakkoluulotonta paikallisjournalismia tehdään myös muualla Suomessa. Pirkanmaalla toimii verkkopaikallislehti Reunamedia, Oulun seudulla Kaupunnimedia, Jyväskylässä Torikokous ja Lappeenrannassa Hito hyvä. Meneillään tuntuu olevan uusien, ketterien verkkopaikallismedioiden buumi.

Itsenäiset paikallismediat ovat toimittajille keino työllistää itseään, ja lisäksi ne toimivat ponnistuslautana tuleviin töihin. Vaikka Mari Uusivirta toivoo paikallislehtien uutta aikakautta, hän ei kuitenkaan koe, että Uudella Inarilla olisi tarvetta varsinaisesti haastaa perinteistä mediaa.

”Toivomme kuitenkin että tästä syntyy aineksia uudistamaan mediakenttää. Uusi Inari on meidän tapamme osallistua journalismin murrokseen.”

Voisiko joukkorahoituksen kaltaisista rahoitusmalleista tulla tulevaisuudessa journalismin arkipäivää? Mari Uusivirta ei ole siitä varma.

”Median murrokseen vastaaminen tämän tyyppisellä journalismilla voi jäädä välivaiheeksi.”

Uuden Inarin ja Reunamedian kaltaiset verkkopaikallismediat ovat kuitenkin hyviä esimerkkejä siitä, että journalismille on kysyntää mediakentän muutoksista huolimatta.

Uhkakuviin journalismin kuihtumisesta Uusivirta vastaa: ”Asiat lähtevät parempaan suuntaan vain tekemällä.”

 

Maakuntaromantiikkaa Pirkanmaalta

Idea Reunamedian perustamisesta alkoi muhia päätoimittaja Vilma-Lotta Lehtisen päässä jo vuoden 2013 kesällä. Kansainvälisen politiikan opiskelija työskenteli toista kesää Aamulehden toimittajana, mutta unelmoi siitä, että pääsisi tekemään jotain täysin omaa.

Vähitellen Lehtinen alkoi haalia kokoon sopivaa tiimiä, jonka kanssa ideaa voisi lähteä työstämään eteenpäin. Mukaan tulivat pitkäaikaiset ystävät Markus Malmberg, Riina Rinne ja Saara Kokko. Myöhemmin tiimi täydentyi vielä neljällä muulla Tampereen yliopiston journalistiopiskelijalla.

”Kun Vilma pyysi minua mukaan, en epäröinyt hetkeäkään. Tuli heti sellainen olo, että nyt ollaan tekemässä jotain uutta”, kertoo Reunamedian viestintävastaava ja toimittaja Minna Ohtamaa.

Alussa suunnitelmat olivat suuruudenhulluja, päätoimittaja Vilma-Lotta Lehtinen myöntää. Lopulta tiimi päätti kuitenkin rajata alueekseen Pirkanmaan, lähinnä käytännön syistä.

Konseptia ja työtapaa kehiteltiin syksyn 2014 ajan, ja ensimmäiset jutut julkaistiin vuoden 2015 alussa. Missiona on tehdä pitkiä ja taustoittavia juttuja maakunnista, jotka kuitenkin herättäisivät mielenkiintoa myös valtakunnallisesti.

”Suomi ei ole homogeeninen alue, vaikka kielialue on yhteinen. Haluamme kartoittaa Suomen maakuntien moninaisuutta ja löytää omasta maakunnastamme ne kaikista kiinnostavimmat tarinat”, Lehtinen kertoo.

Lehtinen on huolissaan siitä, että samalla kun kaikki maailman tapahtumat ovat helposti ja nopeasti löydettävissä verkosta, pimentoon jää se, mitä ihmisen lähellä tapahtuu.

”Reunamedian taustalla on myös halu innostaa ihmisiä itse vaikuttamaan omaan elinympäristöönsä. Haluamme näyttää ihmisille, miten omaa elinympäristöään voi konkreettisesti pyrkiä muuttamaan.”

Tiimin jäsenistä osa on paljasjalkaisia tamperelaisia, ja lopuille rakkaus Tamperetta kohtaan on roihahtanut opintojen aikana. Vaikka Reunamedian taustalla on kotiseuturakkautta, voisi Lehtinen tehdä samankaltaista projektia myös missä tahansa muualla.

”Kun ei ylenkatso ympäristöjä, joissa ihmiset elää, kiinnostavaa journalismia voi tehdä mistä tahansa.”

Yhtäkkinen nuorten tekijöiden aluille laittama paikallismedioiden buumi kulkee käsi kädessä median murroksen ja lohduttomien tulevaisuuden näkymien kanssa. Myös Reunamedia on tekijöidensä tapa vastata median ahdinkoon.

”Tällä alalla on masentavat merkit ilmassa. Monissa sanomalehdissä ei arvosteta nuoria toimittajia, ja muutenkin työpaikoilla on lopun ajan meiningit. Reunamediassa on kiva tehdä töitä, koska me kaikki ajatellaan, ettei pidä alistua, luovuttaa tai vaihtaa alaa, kun me voidaan itse luoda oma työmme”, Ohtamaa korostaa.

Vielä Reunamedia ei kuitenkaan pysty maksamaan tekijöilleen palkkaa. Joukkorahoituskampanja on käynnissä rahoitusalusta mesenaatissa toukokuulle asti. 1500 euron minimitavoite on jo ylitetty, mutta todelliseen 6000 euron tavoitteeseen on vielä matkaa. Sillä saataisiin rahoitettua uudet nettisivut sekä katettua työväline- ja matkakulut.

”Hyvä juttu on se, että kenenkään ei ole tarvinnut sijoittaa 100 000 euroa tähän ja pelätä rahojensa puolesta”, Lehtinen huomauttaa.

Kaikki Reunamedian perustajajäsenistä ovat vielä opiskelijoita, joten konseptia on voitu  kehitellä rauhassa ilman paineita – toimeentulo on taattu niin kauan, kuin opiskelut jatkuvat.

”Onhan se kova paikka nähdä, saadaanko me tämä vakiintumaan. Pakostakin miettii, että mennäänkö tässä nyt perse edellä puuhun, kun kaikki pitää opetella kantapään kautta”, Ohtamaa naurahtaa.

Oppia voi kuitenkin vain tekemällä, ja oppimiskokemuksena Reunamedia on tekijöilleen korvaamaton. Vaikka ansaintalogiikka ei vielä olekaan varma ja työmaata tuotteen kehittämisessä riittää, tiimi suhtautuu luottavaisesti Reunamedian tulevaisuuteen.

”Kyllä me tätä ihan tosissamme teemme, vaikka emme vielä palkkaa pystykään nostamaan. Ei journalismia kannata tehdä ilmaiseksi harrastuksena: se syö kaikkien muidenkin leipää. Jostain raha on saatava, ja mielelläni sen tästä työstä saisin”, toteaa Ohtamaa.

2015

Kuka luulet olevasi, Lauri Korolainen?

 

Median alumni ja YleX:n digituottaja Lauri Korolainen, 28, kuka luulet olevasi?

Olen miettinyt tuota paljon. Lukiossa oli helppo sanoa ylpeästi, että olen sibisläinen. Seuraava tärkeä ja mieluisa identiteettini oli valtsikalainen. Pian aloitin toimittajan työt ja heiluttelin polleana journalistin lippua joka tilanteessa. Sitten syksyllä 2012 jäin työttömäksi Hesarista ja hyppäsin Milttonille ja kesällä 2013 valmistuin valtsikasta. Yhtäkkiä olinkin konsultti, ja nyt YleX:ällä olen tavallaan taas journalisti, vaikka itse asiassa olen toimittajien esimies. Tuntuisi omituiselta esittäytyä: ”Lauri Korolainen, digituottaja.” En osaa antaa yksiselitteistä ammattinimikettä. Olen media-alan aidanylihyppijä.

Missä kaikkialla on tullut hypittyä?

Vuonna 2007 aloitin työt Ylen uutisissa ja nettitoimituksessa. Sen jälkeen olen ollut HS:n kaupunkitoimituksessa, Iltalehdessä toimittajana ja toimitussihteerinä, Nyt-liitteessä, Seuran politiikan toimittajana, Ylellä radiotoimittajana ja Milttonilla konsulttina ja plannerina. Maaliskuussa 2014 siirryin digituottajaksi YleX:älle. Nykyinen duunini on super kiva. Saan yhdistää toimittajantyöhön kaiken sen, mitä opin konsulttina.

Mitä konsulttivuodet opettivat?

Ainakin käyttämään PowerPointia ja esiintymään. Konsultti tekee presentaatioita ja myy omaa asiantuntemustaan. Toiseksi opin pois siitä ajatuksesta, että yritykset ovat lähtökohtaisesti pahoja. Ennen pidin viestintäkonsulttien työtä moraalisesti arveluttavana. Hehän ovat kuin palkkatappajia, jotka edistävät mitä tahansa pyrkimyksiä, joiden edistämisestä heille maksetaan. Nyt tajuan, että yritykset eivät ole pahoja vaan itsekkäitä. Maailmankuvani oli ennen hassunkurisen mustavalkoinen ja kriittinen. Kun tekee pitkään samaa työtä, voi tulla siinä taitavaksi, mutta samalla alkaa helposti katsoa maailmaa pienestä avaimenreiästä ja pitää muulla tapaa ajattelevia idiootteina. Oikeasti voi itse olla se idiootti. Kolmanneksi sain ahaa-elämyksen siitä, miten työelämässä pärjätään.

No miten siellä pärjätään?

Toisin kuin yliopistossa, työelämässä tehokkuus on usein älykkyyttä tärkeämpää. Yrittäjällä pitää luonnollisesti olla hyvä bisnesidea. Mutta kun bisnes on jo olemassa, työnantajat eivät tarvitse niinkään filosofoivia älyköitä vaan tehokkaita ihmisiä, jotka saavat asioita tapahtumaan. Siinä pärjää paremmin kiva ja tehokas typerys kuin muumien murahteleva piisamirotta. Välillä jopa tuntui, että Suomen liike-elämää johdetaan todella pienellä henkisellä ja älyllisellä kapasiteetilla.

Miksi itse menestyt?

En välttämättä ole kaikkein fiksuin tyyppi, mutta olen ihan kiva tyyppi. Tykkään ihmisistä ja kanssani on helppo tulla toimeen. Lisäksi tein heti urani alussa tietoisen päätöksen: Halusin tietenkin kirjoittaa pitkiä, hienoja artikkeleita Kuukausiliitteeseen ja Imageen. En kuitenkaan havitellut suoraan huipulle vaan tein uutisia paljon ja pitkään.

Nyt päästään setä neuvoo -osastolle: On toki tosi kivaa, jos saa tehdä siistejä feature-journalismikeikkoja, mutta uutistoimituksessa oppii kaikkein eniten. Yleissivistys laajenee. Kun kirjoittaa verkkoon kymmenen juttua päivässä, kehittyy vahvat rutiinit. Journalismissa uutiset ovat ruisleipä, ja vasta sitten saa pannaria ja kermavaahtoa. Söin tosi pitkään ruisleipää, ja se kantaa. Tuurillakin on osuutensa. Pääsin ensimmäisiin toimittajaduuneihini Ylen uutistoimitukseen syksyllä 2007 ja Hesariin kesällä 2008 eli juuri ennen kansainvälistä finanssikriisiä. Silloin toimituksilla oli vielä varaa palkata kaiken maailman muroperseitä.

Onko kiusallista hypätä journalismista organisaatioviestinnän puolelle?

Jos vaihtamisessa on jonkun mielestä jotain kiusallista, niin sanon että paskan marjat. Teen itse toimittajan työtä idealistisista periaatteista. Kun havannoin maailmaa ja kerron siitä muille, ajattelen ajavani yhteistä etua. Miltton-aika kuitenkin avasi sitä, ettei journalismissa ja organisaatioviestinnässä lopulta ole niin paljon eroja kuin olin ajatellut. Journalismikin on B to C -bisnestä.

Mitä mieltä olit viestinnän opiskelusta ja oppiaineesta?

Olin tosi pettynyt molempiin. Luennoitsijoilla oli heikot pedagogiset taidot niillä harvoilla kursseilla, joilla ylipäänsä oli luentoja. Valtsikasta valmistuu yksiä Suomen halvimmista maistereista, koska lähiopetusta on niin vähän. Viestinnän teoreettinen pohja oli höpölöpöä. Täysin arkipäiväisiä asioita pyritään sanomaan hienosti, jotta oppiaine saisi jotain tieteellistä selkänojaa ja systemaattisuutta. Loistava esimerkki tästä on teoria hiljaisuuden spiraalista eli siitä, että jos muut eivät puhu, ei itsekään tee mieli puhua. Vau, mikä löydös!  Vähäinen pätevältä tuntuva teoriapohja oli lainattu sosiologeilta tai valtio-opista. Olin tosi pettynyt myös fuksivuoteen. Samalla kun vaikka kauppislaisilla kavereillani oli bileitä ja yhteisöllinen meininki, tuntui, että meidät jätettiin heitteelle lukemaan yksin niitä saakelin kirjojamme.

Kaikkein palkitsevinta opiskelussa oli gradun tekeminen. Se oli myös kaikkein eniten perseestä. Hakkasin sitä kaksi vuotta. Graduvaihe oli kuitenkin opiskelun ensimmäinen ja ainoa hetki, kun sain oikeasti oivalluksia viestinnän teoriasta. Aiheeni oli politiikan journalismin viihteellistyminen ja valmistuin vuonna 2013. Työ löytyy netistä.

Kaduttaako?

Jälkeenpäin ajateltuna olen tyytyväinen siihen, että olen opiskellut viestintää, vaikka oppiaine tuntui aikoinaan pahalta. Ensinnäkin jengi työllistyy viestinnästä paremmin kuin muista valtsikan oppiaineista. Pelkästään harjoittelupaikkailmoituksista suurin osa on meille. Onneksi en vaihtanut valtio-oppiin, kuten välillä suunnittelin. Kaikkein eniten sivistyin UniCafén pöydässä. Valtsikassa opiskelee todella fiksuja ihmisiä. Puolitoistatuntiset lounaskeskustelut olivat parasta, mitä yliopisto pystyi tarjoamaan. Niissä pääsimme parhaimmillaan huikeille leveleille.

TEKSTI Pauliina Suominen KUVAT Joona Raudaskoski