Ilmiöt

SAIRAAN NOPEE JUTTU

JOURNALISMIO N KRIISISSÄ! (katso kuvat)

TEKSTI Roosa Kontiokari KUVAT Martta Kallionpää

NÄIn kerrotaan heti viestinnän ja journalsitiikan opiskelijoile jo pääsykoevaiheessa. Koska tottahan se on etttä nykyäajan hektisessä maailamssa ei kerkeä enäätehdä kunnon journalismia vaa kiakki pitää saada ulos heti nyt koska intternetsi ynnä muut tiedon valtatiet jossa tieto liiikkuu hirveän nopeasti. esimerkiksi Sosiaalinen media (lyhennetään usein some[1]) joka tarkoittaa verkkoviestintäympäristöjä, joissa jokaisella käyttäjällä tai käyttäjäryhmällä on mahdollisuus olla aktiivinen viestijä ja sisällöntuottaja tiedon vastaanottajana olon lisäksi. Sosiaalisessa mediassa viestintä tapahtuu monelta monelle, eli perinteisille joukkotiedotusvälineille ominainen viestijän ja vastaanottajan välinen ero puuttuu.[2]

Niin siellä somessa jutut leviää hirveetä tahtia eikä aina ehi tarkistaa ajoiss että oliko kyse

  • sodasta (juttua korjattu) terrorismista (juttua korjattu) yksittäistapauksesta (juttua korjattu)

vaikko vaan joku tyyppi huppu päässä (juttua korjattu) jossain mutta vhainko on jo tehty ja juttu levinnyt saavuttamattomiin niin turha sitä enää itkeä kaatunutta maitoa tai miten tämä sanonta menikään spilled milk sanonta suomeksi google haku okei ei ehdi googlata ei kerkee ei kerkee ei kerkee pakko tykittää juttuja nettiin koska KIIRE PAKKOHAN SE ON OLLA KIIRE KUN KAIKKI NIIN SANOO näin esimerkiksi tässä Harvardin tutkimuksessa sanotaan näin oho eikun jonkun gradussa oho eikun opinnäytetyössä eikun häh siis facebook-tilillä ai joo jaa vauva-fi keskustelussa (juttua korjattu)

Joskus kirjotietaan myös hyviä journalsitisia juttuaj joissa tutkittaan

paljon. asioita lähteitä käytetään aikaa ja timantti Syntyy niin kuin Hesarikin väittää mianos videossa. ja Long Play myös ja varmaan joku muu myös. Joo mutta näitä timantteja ei kutienkaan kukaan koskaan lue koska ne on maksumuurin takana ja ei kukaan maksa ennää intter netissä mistään. Siksipä että toimittajat sais rahaa hioa timantteja jouita kukaan ei koskaan tule näkemään niin pitää kirjotitaa juttuja kissanpennuista (katso kuvat!) tai siitä kun joku julkkisnaisella on näkynyt tissi (katso kuvat!)   

tai miten olet aina käyttänöyt vessapaperia vääri n(katso video!). Jam ielellään kannaattaa keksiä myös joku houkuteleva otsikko vaikka Jorunalistin Ohjeissa snoataan että 10. Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu.

11. Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta.

Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.

mutta ei nyt aina voi keretä otsikoimaan tai kirjotaan kunnolla ei ehdi ei ehdi. Minkäss sille voi koska pakko olla koko ajan hirvee ralli päällä kosak netti ja some ja kumppanit ja kiire eli mitä sitä turhia tarkasTelemaan asioita tai pohtimaan juttuja kunhan saadaan kiakki ulos hetinyt ja vähän lisää siihen pääle

G2

Jutun tekemiseen käytettiin 10 minuuttia.

Arkisto

Lehdet naisten asialla

Naistenlehdet ovat monen mielestä kaupallista humpuukia ja tuomittuja kuolemaan muotibloggareiden jalkoihin. Silti ne ovat yhä mediatalojen menestyjiä. Groteski kysyi suomalaisten naistenlehtien päätoimittajilta, miten ja miksi naistenlehtiä tehdään vuonna 2015.

1

On vuosi 1934. Lempi Torppa on juuri perustanut naistenlehti Eevan, jota hän myös päätoimittaa. Näin Torppa julistaa:

“Lehti tahtoo antaa naisten kirjoittaa ja lukea niistä harrastuksista, jotka tänään ovat heidän mielenkiintonsa kohteena, kysymyksistä, joita he ajattelevat ja keskustelevat työnsä ääressä ja yksityisessä seuraelämässään, kutsuilla, kahviloissa, teatterissa, elokuvissa, konserteissa, näyttelyissä, vieläpä urheilukilpailuissa. Sillä missäpä nainen ei nykyään olisi mukana, eikä vain sivustakatselijana, vaan aktiivisena osanottajana.”

Eevan nykyinen päätoimittaja Riitta Nykänen kuvailee lehden agendaa hieman eri sanoin kuin kollegansa 79 vuotta sitten:

”Haluamme tuottaa laadukasta journalismia. Olemme tarkkoja siitä, millaisia tyylilajeja ja aiheita lehteen valitaan. Kirjoittajalla tulee myös olla hyvä tunneilmaisun taito sekä aito kiinnostus asiaan tai ihmiseen, josta hän kirjoittaa, ja uskallusta lähestyä haastateltavaa vaikeissakin asioissa”, Nykänen sanoo.

Naistenlehdet ovat kulkeneet pitkän matkan 1800-luvun lopun järjestölehdistä 1960-luvun seksivallankumouksen kautta 2000-luvun lifestyle-paketeiksi. Aikanaan naistenlehdet toimivat ensimmäisinä julkisina foorumeina, joissa naiset saivat ilmaista itseään, keskustella ja saada äänensä kuuluviin. Mutta mikä on niiden paikka ja tarve nyt?

Väheksytty media

Vaikka naistenlehtien toimituksissa uurastaa korkeasti koulutettuja alan ammattilaisia, monen mielessä elää ajatus humpuukilehdistä, joihin politiikantoimittajat niistävät nenänsä. Eevan päätoimittajan Nykäsen mukaan luokattoman lehden maineesta ollaan kuitenkin vähitellen pääsemässä eroon.

”Toisaalta naistenlehdistä puhuttaessa kuulee usein, että lehteä luetaan kampaajalla, eli siinä on jo tietynlainen arvolataus.”

Suomen Cosmopolitanin tuore päätoimittaja ja Median alumni Stina Mäntyniemi pohtii, että “naistenlehti” on terminä ehkä vanhentunut arvottavuudessaan. Mäntyniemi kuitenkin uskoo, että naistenlehdiksi kutsutuilla julkaisuilla on tärkeä tehtävä.

“Näiden lehtien merkitys on yhteiskunnallisesti edelleen erittäin tärkeä, etenkin puhuttaessa tietoisuuden levittämisestä”, Mäntyniemi sanoo. ”Siinä missä Pohjoismaissa lehtiä lakkautetaan, esimerkiksi Intiassa tai Kazakstanissa niitä syntyy koko ajan lisää. Naistenlehdet voivat olla ainut kanava saada tietoisuutta esimerkiksi ehkäisystä tai seksuaalisuudesta yleensä”, Mäntyniemi sanoo.

Trendi-lehden päätoimittaja Jenni Lieto komppaa Mäntyniemeä.

 “Aina tuntuu tulevan uusi joukko ja sukupolvi ihmisiä, jotka eivät halua nähdä sen taakse, että lehdissä on jotain kaunista ja kaupallista. Mielestäni naistenlehdillä on valtavan suuri yhteiskunnallinen merkitys. Tätä merkitystä ei vähennä se, että lehti näyttää kivalta ja että siinä on myös muotia ja kauneutta”, Lieto sanoo.

Lieto kertoo, että Trendin toimitus haluaa tuottaa jokaisessa numerossa “monta pientä kiinnostavaa ahaa-elämystä ja mielellään myös yhden tosi suuren oivalluksen”.

“Ihmistenlehti” on vastaisku kuluttajakeskeisyydelle

1960-luvulla feministien vahva missio oli saada naiset lopettamaan naistenlehtien lukeminen. He julistivat naistenlehtien tuottavan valheellista ja alisteista naiskuvaa. Naiset nähtiin kuluttajina ja helppona markkinoinnin kohderyhmänä.

Kuluttajakeskeisyyteen kyllästyneitä on tietenkin edelleen. Vuonna 2014 julkaistiin joukkorahoitteinen naistenlehti Huuma – tai ihmistenlehti, kuten tekijät lehteä kutsuvat. Huuma haluaa tarjota vaihtoehdon nykyajan naistenlehdille.

“Huuma eroaa perinteisistä naistenlehdistä, sillä siinä ei ole mainoksia. Kosmetiikka- ja muotijuttuja ei ole lainkaan. Huuman lukijoita kohdellaan ennen kaikkea tekijöinä, ei kuluttajina”, linjaa päätoimittaja Aku Varamäki.

Rakennusaineita naiskuvaan

Naistenlehtien vaikutusvalta perustuu niiden tiiviiseen lukijasuhteeseen. Asemansa vakiinnuttanut naistenlehti on tuttu ja turvallinen tiedonlähde, joskus jopa ainoa sellainen.

Cosmopolitanin Mäntyniemi kertoo esimerkin brändin vaikutusvallasta Intiasta:

“Intian Cosmopolitanin päätoimittajan mukaan rakkausavioliittojen määrä maassa lähti kasvuun sen jälkeen, kun lehti lanseerattiin. Ennen lehtipalautteissa oli kysytty muun muassa, voiko suutelemisesta tulla raskaaksi. Lehden voimauttava vaikutus on auttanut naisia ymmärtämään itsemääräämisoikeutensa. Nainen saa vapaasti valita millainen on, mistä pitää ja mitä hänen elämäänsä kuuluu. Ei ole yhtä muottia tai ihannetta, johon kannustaisimme naista mahtumaan.”

Myös Trendin Lieto kertoo, että lehti haluaa tukea lukijoita ilmaisemaan itseään vapaasti: “He, jotka haluavat tehdä jotain tavallisesta naiskuvasta poikkeavaa, ajattelevat usein, että se on mahdollista. Sitä ajattelua me haluamme tukea. ”

Riitta Nykänen taas kertoo, että Eeva haluaa puhua itsensä hyväksymisestä ja lempeydestä.

“Naiset mielletään helposti suorittajiksi ja täydellisyyden tavoittelijoiksi. Henkinen ja fyysinen hyvä olo, rentous ja inhimillisyys omaa itseään kohtaan ovat asioita, joita haluamme lehdessä korostaa. Eeva ei ole hyöty- tai vinkkilehti, joka luettelisi sivuillaan esimerkiksi laihdutus- tai kuntoiluohjeita.  Pikemminkin haluamme puhua armollisuudesta. Ole rohkeasti se, kuka olet”, Nykänen pohtii.

Nykänen sanoo, että Eevassa pääosassa on aina ihminen – eikä pelkästään nainen vaan usein myös mies. Lehden lukijoista 10 prosenttia on miehiä.

“Miehet avautuvat meille mielellään ja kertovat omista elämäntilanteistaan hyvin avoimesti.”

Urbaanin legendan mukaan Cosmopolitanilla olisi mieslukijoita jopa 25 prosenttia. Miehet myös näkyvät lehtien sivuilla joko sisältönä tai sen tuottajana.

Crowdsourcing on nykytoimittajalle tärkeä työkalu

Oli naistenlehtien yhteiskunnallisesta merkityksestä tai viihdearvosta mitä mieltä tahansa, yksi niiden ansioista on kiistaton: naistenlehdet ovat hyödyntäneet tehokkaasti digitaalisen murroksen luomia uusia mahdollisuuksia.

Luonnollisesti web 2.0 on haastanut lehdet kovaan kilpailuun lukijan ajasta. Haastatellut päätoimittajat näkevät verkon kuitenkin ennen kaikkea mahdollisuutena päästä lähemmäs lukijaa. Lehtien verkkopalveluissa lukijat voivat kommentoida lehteä helposti ja kuluttaa uusia sisältöjä päivittäin, ja monilla lehdillä on lisäksi oma blogiyhteisönsä. Esimerkiksi Trendin Lily-yhteisössä on 8 000 blogia.

Blogiyhteisö antaa paitsi lukijalle mahdollisuuden julkaista omaa sisältöään, myös vaihtoehtoisia sisällöntuotannon tapoja toimittajalle. Trendin ja Cosmopolitanin kaltaisissa nuorekkaissa lehdissä hyödynnetään nyt ahkerasti crowdsourcingia eli lukijoiden osallistamista lehdentekoprosessiin.

Trendi-lehden Liedon mukaan nyt on tärkeää, että lehdessä kuuluu paljon erilaisia ääniä.

“Ei enää riitä, että kerran kuussa postiluukusta tupsahtaa lehti kuin Jumalan sana”, hän kuvailee. Tekniikan ansiosta nämä äänet on helppo löytää ja saada näkyviin. Vuorovaikutteinen keskustelu toimituksen ja kuluttajien välillä tuo uusia näkökulmia juttuaiheiden valintaan.

Lieto ei kuitenkaan usko, että toimittajan työ on kovin erilaista kuin ennen someaikaa.

“Harvat jutut ovat ennenkään syntynyt yksin toimittajan pikku päässä ilman, että hän olisi keskustellut aiheesta kenenkään muun kanssa.”

Printtilehti on luotettu identiteettisymboli

Päätoimittajien kokemusten mukaan printti ei ole menettänyt merkitystään verkon aikakaudella, koska alustojen käyttötarkoitukset ovat erilaisia.

“Verkon äärellä ihminen on todella usein aktiivinen: istuu etukenossa valmiina reagoimaan ja etsimään koko ajan uutta. Lehteä sen sijaan luetaan taaksepäin nojautuen, nauttien ja ajatellen, että nyt mikään ei häiritse minua. Saan uppoutua tähän ja nauttia elämyksestä”, Lieto sanoo.

Painettua sanaa on helppo pitää lopullisempana kuin nettisisältöä, koska printtiä ei voi muokata tai poistaa, kun se on kerran julkaistu. Luotettavuus on varmasti yksi syy siihen, että edes sähköisen murroksen edelläkävijät eivät vaikuta hylänneen printtiä. Liedon mukaan monet hyvin menestyneet suomalaiset muotibloggarit unelmoivat saavansa tehdä jutun lehteen. Uuden ajan sisällöntuottajatkin siis vaikuttavat yhä arvostavan perinteistä printtiä.

Mäntyniemi korostaa lehtien tunnearvoa lukijalle: “Naistenlehtipino olohuoneen pöydällä on identiteettisymboli. Lehtiä ei heitetä menemään ensimmäisen lukukerran jälkeen kuten sanomalehtiä, vaan ne annetaan eteenpäin äidille, siskoille tai ystäville. Niitä luetaan yhä uudestaan, koska ne tarjoavat ajattoman lukuelämyksen.”

Elämyksen, jossa pääosassa on yhä nainen aktiivisena toimijana. Aivan kuten Eeva-lehden Lempi Torppa aikanaan julisti.

2


Naistenlehdet vs. uutisjournalismi

Laura Saarenmaa ja Iiris Ruoho ovat tutkimuksessaan Edunvalvonnasta elämänpolitiikkaan – Naistenlehdet journalismina ja julkisuutena (2011) pureutuneet naistenlehtien paikkaan mediakentässä. Usein ne sijoitetaan uutisjournalismia alemmas.

Ruohon ja Saarenmaan mukaan eri medioilla on erilaisia funktioita: Aikakauslehden tarinassa näkökulma on yksityisestä yleiseen, kun taas uutistarinassa näkökulma on yleisestä yksityiseen. Uutisen tavoite on siirtää informaatiota, naistenlehtien taas viihdyttää, inspiroida ja myötäelää.

Saarenmaa ja Ruoho muistuttavat, että journalismin kuuluu tarjota samaistumispintoja.

Naistenlehtien voidaankin ajatella täydentävän uutisjournalismia. Ne syventävät uutisaiheita ja esittävät erilaisia, kevyempiä ja arkisempia näkökulmia samaistuttavien tarinoiden muodossa.

Tätä tukee vahva visuaalisuus ja kuvien paljous, jota käytetään tehokeinona nykyään myös uutistoimittamisessa.


Kuvitus:LaMA

2015

Tule sellaisena kuin olet

Exclusive editorial: Tänä syksynä valtiotieteellisen käytävillä nähtiin Lainaa ja omaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

KUVAT Joona Raudaskoski LUOVA KONSULTOINTI Liina Suominen
2015

Kuka luulet olevasi, Lauri Korolainen?

 

Median alumni ja YleX:n digituottaja Lauri Korolainen, 28, kuka luulet olevasi?

Olen miettinyt tuota paljon. Lukiossa oli helppo sanoa ylpeästi, että olen sibisläinen. Seuraava tärkeä ja mieluisa identiteettini oli valtsikalainen. Pian aloitin toimittajan työt ja heiluttelin polleana journalistin lippua joka tilanteessa. Sitten syksyllä 2012 jäin työttömäksi Hesarista ja hyppäsin Milttonille ja kesällä 2013 valmistuin valtsikasta. Yhtäkkiä olinkin konsultti, ja nyt YleX:ällä olen tavallaan taas journalisti, vaikka itse asiassa olen toimittajien esimies. Tuntuisi omituiselta esittäytyä: ”Lauri Korolainen, digituottaja.” En osaa antaa yksiselitteistä ammattinimikettä. Olen media-alan aidanylihyppijä.

Missä kaikkialla on tullut hypittyä?

Vuonna 2007 aloitin työt Ylen uutisissa ja nettitoimituksessa. Sen jälkeen olen ollut HS:n kaupunkitoimituksessa, Iltalehdessä toimittajana ja toimitussihteerinä, Nyt-liitteessä, Seuran politiikan toimittajana, Ylellä radiotoimittajana ja Milttonilla konsulttina ja plannerina. Maaliskuussa 2014 siirryin digituottajaksi YleX:älle. Nykyinen duunini on super kiva. Saan yhdistää toimittajantyöhön kaiken sen, mitä opin konsulttina.

Mitä konsulttivuodet opettivat?

Ainakin käyttämään PowerPointia ja esiintymään. Konsultti tekee presentaatioita ja myy omaa asiantuntemustaan. Toiseksi opin pois siitä ajatuksesta, että yritykset ovat lähtökohtaisesti pahoja. Ennen pidin viestintäkonsulttien työtä moraalisesti arveluttavana. Hehän ovat kuin palkkatappajia, jotka edistävät mitä tahansa pyrkimyksiä, joiden edistämisestä heille maksetaan. Nyt tajuan, että yritykset eivät ole pahoja vaan itsekkäitä. Maailmankuvani oli ennen hassunkurisen mustavalkoinen ja kriittinen. Kun tekee pitkään samaa työtä, voi tulla siinä taitavaksi, mutta samalla alkaa helposti katsoa maailmaa pienestä avaimenreiästä ja pitää muulla tapaa ajattelevia idiootteina. Oikeasti voi itse olla se idiootti. Kolmanneksi sain ahaa-elämyksen siitä, miten työelämässä pärjätään.

No miten siellä pärjätään?

Toisin kuin yliopistossa, työelämässä tehokkuus on usein älykkyyttä tärkeämpää. Yrittäjällä pitää luonnollisesti olla hyvä bisnesidea. Mutta kun bisnes on jo olemassa, työnantajat eivät tarvitse niinkään filosofoivia älyköitä vaan tehokkaita ihmisiä, jotka saavat asioita tapahtumaan. Siinä pärjää paremmin kiva ja tehokas typerys kuin muumien murahteleva piisamirotta. Välillä jopa tuntui, että Suomen liike-elämää johdetaan todella pienellä henkisellä ja älyllisellä kapasiteetilla.

Miksi itse menestyt?

En välttämättä ole kaikkein fiksuin tyyppi, mutta olen ihan kiva tyyppi. Tykkään ihmisistä ja kanssani on helppo tulla toimeen. Lisäksi tein heti urani alussa tietoisen päätöksen: Halusin tietenkin kirjoittaa pitkiä, hienoja artikkeleita Kuukausiliitteeseen ja Imageen. En kuitenkaan havitellut suoraan huipulle vaan tein uutisia paljon ja pitkään.

Nyt päästään setä neuvoo -osastolle: On toki tosi kivaa, jos saa tehdä siistejä feature-journalismikeikkoja, mutta uutistoimituksessa oppii kaikkein eniten. Yleissivistys laajenee. Kun kirjoittaa verkkoon kymmenen juttua päivässä, kehittyy vahvat rutiinit. Journalismissa uutiset ovat ruisleipä, ja vasta sitten saa pannaria ja kermavaahtoa. Söin tosi pitkään ruisleipää, ja se kantaa. Tuurillakin on osuutensa. Pääsin ensimmäisiin toimittajaduuneihini Ylen uutistoimitukseen syksyllä 2007 ja Hesariin kesällä 2008 eli juuri ennen kansainvälistä finanssikriisiä. Silloin toimituksilla oli vielä varaa palkata kaiken maailman muroperseitä.

Onko kiusallista hypätä journalismista organisaatioviestinnän puolelle?

Jos vaihtamisessa on jonkun mielestä jotain kiusallista, niin sanon että paskan marjat. Teen itse toimittajan työtä idealistisista periaatteista. Kun havannoin maailmaa ja kerron siitä muille, ajattelen ajavani yhteistä etua. Miltton-aika kuitenkin avasi sitä, ettei journalismissa ja organisaatioviestinnässä lopulta ole niin paljon eroja kuin olin ajatellut. Journalismikin on B to C -bisnestä.

Mitä mieltä olit viestinnän opiskelusta ja oppiaineesta?

Olin tosi pettynyt molempiin. Luennoitsijoilla oli heikot pedagogiset taidot niillä harvoilla kursseilla, joilla ylipäänsä oli luentoja. Valtsikasta valmistuu yksiä Suomen halvimmista maistereista, koska lähiopetusta on niin vähän. Viestinnän teoreettinen pohja oli höpölöpöä. Täysin arkipäiväisiä asioita pyritään sanomaan hienosti, jotta oppiaine saisi jotain tieteellistä selkänojaa ja systemaattisuutta. Loistava esimerkki tästä on teoria hiljaisuuden spiraalista eli siitä, että jos muut eivät puhu, ei itsekään tee mieli puhua. Vau, mikä löydös!  Vähäinen pätevältä tuntuva teoriapohja oli lainattu sosiologeilta tai valtio-opista. Olin tosi pettynyt myös fuksivuoteen. Samalla kun vaikka kauppislaisilla kavereillani oli bileitä ja yhteisöllinen meininki, tuntui, että meidät jätettiin heitteelle lukemaan yksin niitä saakelin kirjojamme.

Kaikkein palkitsevinta opiskelussa oli gradun tekeminen. Se oli myös kaikkein eniten perseestä. Hakkasin sitä kaksi vuotta. Graduvaihe oli kuitenkin opiskelun ensimmäinen ja ainoa hetki, kun sain oikeasti oivalluksia viestinnän teoriasta. Aiheeni oli politiikan journalismin viihteellistyminen ja valmistuin vuonna 2013. Työ löytyy netistä.

Kaduttaako?

Jälkeenpäin ajateltuna olen tyytyväinen siihen, että olen opiskellut viestintää, vaikka oppiaine tuntui aikoinaan pahalta. Ensinnäkin jengi työllistyy viestinnästä paremmin kuin muista valtsikan oppiaineista. Pelkästään harjoittelupaikkailmoituksista suurin osa on meille. Onneksi en vaihtanut valtio-oppiin, kuten välillä suunnittelin. Kaikkein eniten sivistyin UniCafén pöydässä. Valtsikassa opiskelee todella fiksuja ihmisiä. Puolitoistatuntiset lounaskeskustelut olivat parasta, mitä yliopisto pystyi tarjoamaan. Niissä pääsimme parhaimmillaan huikeille leveleille.

TEKSTI Pauliina Suominen KUVAT Joona Raudaskoski

 

2015

”Huonolla haastateltavalla on oma lehmä ojassa”

”Talouspolitiikkamme perustuu uskomuksiin”, kertoo kosmologi Helsingin Sanomissa.

”Niukkuuteen perustuva taloustiede on moraalitonta”, uutisoi tiedekolumnisti.

”Tuskin”, vastaavat Katsastaja H ja T, viime vuonna verkkoon ilmestyneen Asiaton lehdistökatsaus -blogin pitäjät.

Puolivillaista talousjournalismia napakasti arvostelevaa blogia on ehditty kehua jo Suomen fiksuimmaksi mediakriittiseksi palstaksi. Taloussanomat onnistui kahdella klikkauksella selvittämään kirjoittajien henkilöllisyydet. Kaksikosta toinen, Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen erikoistutkija Heikki Pursiainen, pitää Helsingin yliopistolla taloustieteen peruskurssia.

Kuinka tärkeää tutkijalle on osata suojata omaa anonymiteettiään, tutkija Heikki Pursiainen?

”No ei oikeastaan yhtään, siksi suojausta ei ollut varsinaisesti tehtykään. Valitsimme anonyymin lähestymistavan lähinnä markkinointisyistä. Ajattelimme, että kahden VATT:n tutkijan blogi tuntuisi ihmisistä tylsältä.”

Blogin taustalla on ajatus, että kotimainen talouskeskustelu on luokatonta. Mikä on vialla?

”Suomessa helposti mielletään, että työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen välinen konflikti on ainut tapa hahmottaa talouden asioita. Tämä on huomattavan rajoittunut näkökulma. Lehdistössä pitäisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, ketä pidetään asiantuntijana. Korkeatasoinen keskustelu ei ole sitä, että pankkiekonomisti kertoo näkemyksiään viime päivien tapahtumista siteeraamatta mitään tutkimusta. Lisäksi toimittajan pitäisi osata tunnistaa kiinnostavat uutiset.”

Kenen juttuja itse luet?

”Luen itse rajoittuneesti suomalaista lehdistöä. Blogit ovat usein kiinnostavampia kuin perinteiset mediat. Jos haluat yhden lähteen kiinnostavaan kirjoitteluun, se on Marginal Revolution.

Ohjeesi hyväksi talousjournalistiksi aikovalle?

”Ensimmäinen ohje on, että näkee vaivaa ja kaivaa oikeasti asiantuntevan tyypin. Ne löytyvät yliopistoista ja tutkimuslaitoksista, ja silloinkin kannattaa kysyä monelta. Huono talousjournalismi on tyypillisesti sellaista, jossa haastatellaan ihmisiä, joilla on oma lehmä ojassa. Lisäksi usein ajatellaan, että mitään tosiasiaväitteitä ei voida esittää. Taloudessakin asiat oikeasti ovat jollain tavalla, jos joku on tutkimuksella sen osoittanut. Nämä eivät ole vain mielipidekysymyksiä.”

Asiaton lehdistökatsaus -blogia voit lukea täältä.


Kuva: Joona Raudaskoski