Ihmiset

Kuka luulet olevasi, Heikki Pursiainen?

Kuka luulet olevasi?

Olen tämmöinen keski-ikäinen perheenisä, entinen ajatuspajamies ja nykyinen yrittäjä. Kai se kuva, jota mä olen itsestäni yrittänyt projisoida, on sellainen räväkkä liberaali.

TEKSTI JA KUVA Vivi Säiläkivi

Yleensä ihmiset ovat ihan hyvin ymmärtäneet, millainen mä olen. Aina silloin tällöin joku yksinäinen Twitterin susi esittää näkemyksiään. Milloin mä olen vihervasemmiston edustaja ja milloin puolestaan pääoman juoksupoika. Joskus sitä kuulutaan äärioikeistoon ja joskus taas maahanmuuttajia hyysäävään vasemmistoon. Yleensä ottaen nämä ovat yksittäistapauksia. Mä olen itselleni paljon ristiriitaisempi kuin miltä mä ulospäin näytän.

Mitä teet tällä hetkellä ja miksi?

Tällä hetkellä suurimman osan työajasta vie meidän uusi Mustread-media. Sanoisin, että sisällöntuotanto, juttujen kirjoittaminen, on aika lailla dominoinut. Kun laskee perhe-elämän päälle, ei siihen paljon muuta jää. Tänään haastattelin Keskustan kansanedustaja Katri Kulmunia ja täytyy sanoa, että haastattelujen purkaminen on aika tylsää ja vaativaa hommaa.  

Mä olen huono pohtimaan mun omia motiiveja. Kun erkaannuin laskujohteisesta tutkijan urasta ja menin Liberaan, siitä lähtien olen elättänyt itseni kirjoittamalla ja puhumalla. Työ Mustreadissa on luonteva jatko. Liberahan oli kivaa työtä. Suurin syy lähteä oli se, että mahdollisuus tarjoutui. Olen aina ajatellut, että olisi kiva jotenkin käyttää Liberassa opittuja taitoja laajemminkin kuin vain ajatuspajaraporttien ja blogien kirjoittamiseen.

Mulla ei ole suurta narratiivia elämästä. Olen aina vähän ajelehtinut paikasta toiseen ja tarttunut tarjouksiin, jos niitä on tullut. Sanoisin, että mulla on jonkinlainen palo yhteiskunnalliseen keskusteluun, yhteiskunnasta kirjoittamiseen ja yhteiskunnan ajattelemiseen. Se on varmaan syy, miksi mä olen tässä nykyisessä työssä Mustreadissa.

Millä perusteella Mustread, vain päättäjille sisällön ilmaiseksi tarjoava media, on perustettu?

Mustread perustuu sille ajatukselle, kuinka tehdä korkeatasoisesta yhteiskunnallisesta journalismista taloudellisesti kannattavaa. Tää on sellainen viisasten kivi, jota monet ovat miettineet ja Mustread on yksi yritys siihen suuntaan. On oltava jokin liiketoimintamalli, joka tekee laadukkaan yhteiskunnallisen journalismin tekemisestä mahdollista.  

Meillä on pyrkimys erittäin vahvasti riippumattomaan journalismiin. Jos ristiriitaa tulee kannattavuuden ja journalismin välillä, journalismi voittaa. Totta kai olisi höpsöä teeskennellä, ettei tällaisia ristiriitoja tulisi, ja siksi niihin pitää valmistautua.

Kumpi menee edelle: journalistiset ideaalit vai päättäjien kohdeyleisöksi myyminen?

En missään tapauksessa olisi lähtenyt hankkeeseen mukaan, jos tässä ei olisi menty journalistiset ideaalit edellä. Meidän liiketoimintamallissa ei ole mitään erikoista. Ainoa, mikä poikkeaa, on se, että kohdeyleisö on erilainen kuin massalukijakunnalle suunnatussa mediassa. En näe ristiriitaa siinä, että meidän mediassa on tilausmaksu. Kukaan ei ole sitä mieltä, että New York Times ei täytä demokraattisen julkisuuden ideaaleja, koska siinä on tilausmaksu. En tiedä, mikä siinä on ihmeellistä, että toinen joutuu maksamaan muutaman kympin kuussa ja joku saa median ilmaiseksi.

Onko teillä erityistä agendaa, jonka perusteella haluatte vaikuttaa päättäjien toimintaan?

Meillä on samanlainen halu vaikuttaa päätöksin kuin muillakin laatumedioilla eli luoda tietoa, näkökulmia ja analyysiä, jotka voivat auttaa päätöksenteossa. Haluamme, että päätöksentekijät tekevät informoituja päätöksiä ja itse harkitsevat oman aatteensa nojalla, millaisia hyvät päätökset ovat. Meidän eetos on asiantuntijaorganisaatioeetos eli jokainen on asiantuntija omalla alallaan ja saa oman asiantuntemuksensa perusteella päättää, mistä haluaa kirjoittaa. Me ei voida pyrkiä kattavuuteen, kun meidän resurssit ei siihen riitä. Esimerkiksi yksi juttu jonka kirjotin, oli mekanismisuunnittelusta ja sen suhteesta opiskelijavalintoihin. Ajattelin, että se on sellainen juttu, josta ei ainakaan siinä laajuudessaan voi muista paikoista lukea.  

Tarkoitus on, että faktat ovat oikein. Tärkeää on myös, että julkaistavat jutut perustuvat tutkimukseen. Johtuen lukijakohderyhmästä ja resurssien määrästä me kirjotetaan valikoivasti asioista, jotka ovat meidän mielestä tärkeitä ja kiinnostavia.  

Mitä mieltä olet ”always follow the money” -lausahduksesta?

Se on monessa asiassa oikein hyvä lähtökohta. Jos tarkastelee instituutioita, joiden keskeinen periaate on välittää varallisuutta, silloin on syytä seurata sitä, minne raha menee. Kunnallisessa päätöksenteossa keskeisenä asiana on, että kunta verottaa ja jakaa uudestaan verovarallisuutta sekä tekee päätöksiä asioista, jotka suoraan vaikuttavat ihmisten taloudelliseen hyvinvointiin.  

Median ei ole taloudellisesti optimaalista tehdä, sitä mitä sen mainostajat, sponsorit tai jopa tilaajat haluavat. Jos ajattelee median toimintalogiikkaa, luotettavan maineen hankkiminen on taloudellisesti erittäin arvokasta. Kaupallisen median voi olla järkevää tehdä sellaisia päätöksiä, jotka eivät ole sille lyhyellä aikavälillä taloudellisesti edullisia, jos se pystyy sillä osoittamaan luotettavuutensa. On taloustieteellisen analyysin näkökulmasta virheellinen tulkinta, että media toimii äänitorvena niille, joilta se saa rahat. Joskus journalistien ja mediatutkijoiden keskuudessa kuulee kummallista ajattelua siitä, että kaupallinen media on synnynnäisesti epäluotettava, koska se joutuu hakemaan markkinoilta oman rahoituksensa. Voi aivan hyvin olla liiketaloudellisesti kannattavaa olla puolueeton. Se voi olla just se tuote, mitä se media myy.

Ajattelen, että ihmisillä on paljon muitakin vaikuttimia kuin raha. Rahan mahdollistamat asiat ovat yksi merkittävä motiivi, mutta tuskin se tyhjentävästi kuvaa, mitä tehdään.  

Oletko koskaan epäillyt itseäsi?

Ne hetket, kun en epäile itseäni ovat aika poikkeuksellisia. Ei mulla ole mitään erityisen vahvaa luottamusta omiin kykyihini.

Onko mielestäsi olemassa jotain selkeää suuntaa, johon yhteiskuntaa pitäisi kehittää?

Suomea voitaisiin sysätä muutama piiru liberaalimpaan suuntaan markkinataloudessa ja arvoissa. Muihin Pohjoismaihin verrattuna Suomi on aika konservatiivinen maa. Poliittisen päätöksenteon täytyy olla taustalla ainakin markkinatalouden edistämisessä. Se, miten suomalaiset saadaan olemaan vähemmän konservatiiveja, on hankalampi juttu.  

Mulla ei ole illuusioita siitä, että saisin tuotoksillani aikaan mielipidemuutosta. Luulen, että niitä lukevat ihmiset, joilla on aika lailla samat arvot kuin mulla. Luulen, että vaikutusmahdollisuuteni arvokonservatiivisuuteen ovat aika vähäiset.  

Lainsäätäjillä tosin voisi olla liberaalimpi asenne. Lapsille tyrkytetään Jeesusta päiväkodeissa ja tätähän arvokonservatiivit kannattavat, mutta jos ajattelee amerikkalaista perinnettä, niin siellähän voi hyvin olla sekä konservatiivi että sitä mieltä, että Jeesus on sellainen asia, joka ei kuulu kouluihin.

Olisi hyvä, että ihmiset, jotka itse haluavat elää konservatiivisesti ajattelisivat, että valtion tehtävä ei ole puuttua siihen, mitä ihmiset ajattelevat. Tämän luulisi olevan monille konservatiiveille siedettävä ajatus. Mutta Suomessa on konservatiiveja, jotka haluavat, että valtio hoitaa myös uskonnolliset asiat. Sellaista ymmärrystä heiltä toivoisin, että liberaalissa yhteiskunnassa konservatiiveilla on oikeus olla konservatiiveja, mutta heillä ei ole oikeutta pakottaa muille konservatiivista elämäntapaa.

 

Arkisto

Kansankielistä mediakritiikkiä

Mihin tarvitaan journalismia, kysyvät Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru keväällä 2016 julkaistussa kirjassaan Luokkavallan vahtikoirat. Näyttäisi siltä, että poliittisen ja taloudellisen eliitin ylläpitoon.

TEKSTI Adile Sevimli

Teos on virkistävää luettavaa kahdesta syystä. Sen lisäksi, että se haastaa vallitsevan talouskeskustelun paikoilleen pysähtyneen ja monotonisen tyylin, se myös ilmaisee kantansa luokkavaltaa ylläpitävään journalismin instituutioon harvinaisen selkeästi. Vaikka puheenvuoro on vasemmalle värittynyt, ei kirjaa lukiessa jää epäselväksi, mikä on aktivisti-toimittajien omaa ääntä ja mikä tutkimustietoa. Onkin virkistävää päästä lukemaan tutkivaa journalismia omalla mielipiteellä maustettuna. Siinä on enemmän tarttumapintaa kuin ympäripyöreässä, ”objektiivisessa” sanahelinässä, jota valitettavan usein valtamediasta saa lukea.

Kirjan parasta antia on kansankielisyys. Ymmärrettävästi kirjoitettu teksti ruotii median juurtuneita käytäntöjä. Kuka hyötyy siitä, että online-journalismin aikaan julkaisemistahti on armottoman nopea? Minkä vuoksi media on vahvasti hierarkkinen niin omistuksen kuin työolojensakin puolesta, ja kuinka tämä vaikuttaa sisällöntuotantoon ja kenttätyöhön? Tästä pääsevät kertomaan kirjaa varten toimittajakyselyyn vastanneet journalistit. Suorissa lainauksissa työskentelyä mediataloissa kuvaillaan enemmän ennalta määriteltynä liukuhihnatuottamisena kuin autonomisena kirjoittamisena.

Toimittajan ammatin todellisuus tulee kirjan kautta tutuksi suurelle yleisölle paljastaen toiseuttamisen tasoja niin pakolais-, seksuaalivähemmistö- kuin keskiluokkakontekstissakin kirjan edetessä tragikoomisesta käytännön esimerkistä toiseen.

Olipa kyseessä sitten Iltalehden etusivun lööppi koskien Suomeen saapuvia turvapaikanhakijoita kuvitettuna Daeshin aseistetuilla sotilailla Lähi-idässä tai Ulla Appelsinin pääkirjoitus Ilta-Sanomissa feminismin ylilyönneistä Suomessa, Luokkavallan vahtikoirat puuttuu median representaatioiden tapaan aiheuttaa tarpeetonta vastakkainasettelua ja ylläpitää luokkajakoa.

Osansa ruodinnasta saavat Appelsinin lisäksi muutkin nimekkäät journalistit, kuten Saska Saarikoski, Heikki Aittokoski ja Atte Jääskeläinen. Koko journalistisen instituution tarpeellisuutta ja tehtävää pohtiva teos kyseenalaistaa, millä perusteella voi voittaa Bonnierin Journalistipalkinnon, ketkä saavat toimia viranomaisten rinnalla asiantuntijoina ja uskottavina auktoriteetteina mediassa sekä millaisilla teksteillä yhteiskunnan älyköiksi mielletyt kirjoittajat saavat palstatilaa.

Teoksessa ei kuitenkaan hyökätä yksilöitä vastaan, vaan tarkastellaan valtaa, joka piilee rakenteissa. Luvussa Yhteisen hyvän harha paneudutaan siihen, miltä etäisyydeltä journalismi kuvaa esimerkiksi työttömiä, syrjäytyneitä, keskiluokkaa ja alakulttuureja.

Kirjoittajien mukaan ”journalismin todellisuus on hyvinvoivan todellisuus” ja tätä perustellaan marginaaliseen tilaan puristettujen ihmisten geneeristämisellä homogeenisiksi ongelmaryhmiksi, joiden arkikokemusta käsitellään mediassa vähätellen. Toimittaja testaa -tyyliset jutut, joissa päivän ajaksi astutaan huonompiosaisten saappaisiin, kuulevat kerjäämänsä kritiikin.

Kävipä toimittaja sitten lähijunalla Itä-Helsingin lähiössä tai työväenluokan suosimassa automarketissa Stockmannin sijaan, Kukkala ja Purokuru osoittavat, ettei asuinalueiden alentava kuvailu kiinnitä lainkaan huomiota eriarvoistumisen ongelmien sosiaalipoliittiseen kontekstiin vaan pikemminkin leimaa alueella asuvien yksilöiden ominaisuuksia. Aivan kuin lähiöiden eksotisointi kuvaisi siellä asuvien kokemusmaailmaa. Aivan kuin Stockalla shoppailun ihannointi ei edustaisi muuta kuin pyrkimystä yleismaailmallistaa sitä, millainen on hyvä maku, eli yhteiskunnan ylimmän luokan maku ja mieltymys. Tämän tunnisti jo muuan Bourdieu muutama vuosikymmen sitten eliitin vallankäytön välineeksi kamppailussa sosiaalisesta statuksesta.

Teos inhimillistää niitä, joiden ääni ei kuulu ja jotka leimaantuvat laiskoiksi, typeriksi tai omaa kuoppaansa kaivaviksi. Median puhuessa työttömyydestä se ei Kukkalan ja Purokurun mukaan pohdi, millainen yhteiskuntamalli mahdollistaa työttömyyden kasvun tai millainen politiikka ja millaiset olosuhteet edesauttavat ongelmien kasautumista. Syrjäytyviksi määriteltyjä yritetään pelastaa ja palauttaa takaisin tehokkaiksi kansalaisiksi kyselemättä, kenen etu on toisintaa keskiluokkaista elämää, ja haluavatko tuosta keskiluokkaisuuden ”kelkasta tippuneet” edes elää kuten heitä arvostelevat.

Journalismissa puhutaan sen alkuasetelmankin takia jonkun toisen suulla, välikätenä, mutta dialogille tulisi silti löytyä mahdollisimman paljon tilaa. Luvussa Oman elämänsä yleisöt keskitytäänkin esimerkiksi siihen, miksi maahanmuuttokeskustelussa asianosaiset sivuutetaan usein toimien kohteina sen sijaan, että he itse pääsisivät ääneen heitä koskevissa asioissa.

Kirja osoittaa, kuinka rasismia pyritään purkamaan ontuvasti muuttamalla negatiivisia stereotypioita muista kuin kantasuomalaisista positiiviseksi ja millaista hiljaista hyväksyntää nauttii journalismiin juurtunut tapa erotella ”meidät” ”heistä”.

Moitteita teos saa kovasta kielestä koskien toimittajien ylimielisyyttä, etuoikeutettua asemaa ja itsetyytyväisyyttä. Ristiriitaisesti Kukkala ja Purokuru korostavat, kuinka lopullisiin teksteihin päätyvät journalistiset virhearviot eivät useinkaan johdu yksittäisen toimittajan välinpitämättömyydestä tai asioiden tahallisesta yksinkertaistamisesta, vaan julkaisukulttuurin nopeasta aikataulusta ja ammattiolosuhteiden kiristymisestä.

Kenen vastuulla on pitää huoli siitä, ettei journalistisista ihanteista tingitä – työnantajan vai -tekijän? Ammattikunta näyttää olevan erittäin ahtaalla ainakin suurimpien mediatalojen sisällä, mikäli teoksen piirtämään kuvaan on uskominen. Viestinnän opiskelijalle teos tarjoaa näkökulman kurkistaa ammatin käytäntöihin. Tulevaisuuden mediantekijän tulee kuitenkin ymmärtää, että Luokkavallan vahtikoirat on vain yksi ikkuna sisälle toimituksiin.

Viimeisessä luvussa argumentoidaan, että toimittaja on aktivisti. Tästä olen samaa mieltä. Journalistisen aktivismin tulisi olla pelkän raportoinnin sijasta haastamista ja vaihtoehtojen etsimistä vallitseville valtarakenteille. Onko esimerkiksi tämän kevään kiintoisampiin uutisiin lukeutuva Panama-paperien vuoto vaikuttanut puheenvuoroihin ja asiantuntijalausuntoihin? Millaisia vaihtoehtoja uskalletaan esittää jatkuvalle talouskasvulle, jota pallomme ei kestä? Vieläkö puhutaan “lännen kriisistä” koskien “pakolaistulvia”? Luokkavallan vahtikoirat laajentaa julkista keskustelua sekä rikkoo sosiaalisia kuplia muistuttamalla monen tavallisen kansalaisen kokemusmaailmasta ja osallistamisesta yhteiskuntaan korkealentoisen jargonin ja näennäisen keskustelunkäynnin sijaan.

Arkisto

Kuuleeko Suomi?

Suomessa on nousussa media, jonka juju on tarinankerronnassa. Mikä podcast oikeastaan on ja miten se tehdään? Groteski etsi käsiinsä tekijät, joilla juttu luistaa – ainakin itsekseen.

TEKSTI Tuomas Heikkilä

Suomen podcasteilla on käynnissä näytön paikka. Puolessa vuodessa kotimaisten audiotiedostojen verkkolataamisesta ja -kuuntelemisesta on tullut valtavirtaa. Ensin vuodenvaihteessa aloitti Supla, Nelonen Median ensimmäinen yksinomaan Audio-on-demand -palvelu. Yle taas on panostanut alkuvuonna kahteen podcast-ohjelmaa, jotka ovat kuunneltavissa vain verkossa. Viime kuukausina ovat ilmestyneet myös mm. Puolustusvoimien Kipinä Radio ja Vapa Median Vapahtajat.

Samaan aikaan podcast.fi -facebook-ryhmässä on jo 160 jäsentä, ja twitterissäkin viestitellään melko aktiivisesti. Onko kyse siis buumista?

”Vielä on hankala sanoa, että onko tämä vain hype-käyrää ja havaintoharhaa. Ainakin nyt podcasteista puhutaan, siinä on tilaisuus”, arvioi Olli Sulopuisto, vapaa toimittaja ja mies, joka tietää podcasteista ”suomalaiseksi perustellusti aika paljon”. Sulopuisto muun muassa tuottaa Liberan podcastia, on yksi Ylen viikoittaisen tietotekniikkarevittely Vikasietotilan vetäjistä ja ylläpitää Jakso.fi-sivustoa, jonka tavoite on kerätä yhteen ja tuoda saataville kaikki suomalaiset podcastit.

”Teoriani on kuitenkin edelleen, että nykytilanne on eniten mediapöhinää. Kun jengi on puhunut tarpeeksi pitkään Serialista, niin kylvetään ideansiemen, josko Suomessakin voisi olla jotain samantyyppistä.”

Podcasteista on mahdotonta puhua mainitsematta Serialia, vuonna aloittanutta 2014 hittisarjaa yhtä kuuluisalta This American Lifelta. Baltimorelaisen murhamysteerin, oikeudenkäynnin ja vangitsemisen ympärillä liikkuva podcast yhdisti menestyksekkäästi suosittua True Crime -genreä ja tutkivaa journalismia ja teki sen käyttäen hyväkseen aitoja kuulustelunauhoja, vankilapuheluita ja haastatteluita sekä vangitsevaa musiikkia. Sarjan herättämät intohimot ja vieroitusoireet vetävät vertoja mille tahansa A-luokan HBO-tuotannolle.

Kaiken lisäksi Serialin julkaisu sattui yhteen Applen iOS8-ohjelmistopäivityksen kanssa, joka toi sisäänrakennetun podcast-sovelluksen ensi kertaa yhtiön sadoille miljoonille mobiilikäyttäjille. Teorian mukaan yhden pioneerisarjan vanavedessä yhä useampi kuulija löysi tiensä iTunesin vuodesta 2005 kasvaneeseen laajaan ja tasokkaaseen tarjontaan.

Saman kokoluokan ilmiöstä voi Suomessa vasta unelmoida. Sulopuisto arvelee, että Ylen lisäksi Suomessa on ehkä kourallinen toimijoita, joilla olisi rahkeita pyörittää vaikkapa Planet Moneyn ja Gimlet-podcastien tapaisia kiiltäviä jättituotantoja. Ja tyyypillisempi ohjelmaformaatti olisi silloin puhdaspiirteisempi puheohjelma, jossa samanmieliset tyypit höpöttelevät keskenään tai vaihtavat alansa kuulumisia – piirre, joka leimaa tavalla tai toisella kaikkia Sulopuistonkin podcasteja.

Yksittäisten läpilyöntien sijaan Sulopuisto keskittyisikin luomaan podcastaajille identiteettiä ja tilan vuorovaikutukseen, samaan tapaan kuin bloggaajille ja tubettajille aikanaan. Tärkeintä olisi tukea kokeilevuutta ja yhteisöllisyyttä. ”On oltava yhteisö, joka sekä seuraa mitä muut samassa jengissä olevat tekevät, että tuottaa sisältöä”.

On totta, että podcasteista puhuttaessa jo pelkkä termi särähtää korvaan – puhutaanko podcastaamisesta vai podcästingistä? Sanakirjakäännöksen lisäksi median perustulkintakin vaihtelee vastaajasta toiseen, eikä olematon tutkimustyö auta asiaa.

Sulopuisto ehdottaa työmääritelmäksi karkeaa kahtiajakoa. Teknisessä mielessä podcastaamisessa on kyse jakeluteknologiasta, audiotiedostojen lataamisesta tai suoratoistosta. Sen avulla podcastin kuuntelu verkosta onnistuu missä ja milloin vain, ja lähes aina ilmaiseksi.

”Olennaista on automaattisuus. Podcastin sisältöön ja genreen vaikuttaa todella paljon se, ettei sitä tarvitse lähteä joka kerta erikseen hakemaan. Suurin kynnys on kuitenkin siinä, että rupeaa ikinä kuuntelemaan edes sitä ensimmäistä.”

Tallennetusta radio-ohjelmasta podcastin erottaa kuitenkin yleisellä tasolla sen moninaisuus, kuluttamisen keskittyneisyys ja tekemisen vapaus. Verkossa lähes kuinka erikoislaatuinen aihe tahansa voi löytää uskollisen kuulijakuntansa, ja podcastissa jaksot kuunnellaan radiota useammin asiaan paneutuvasti.

Suurin vapaus podcasteissa radioon verrattuna on kuitenkin aika tai slotit. Kun tekijät ovat vapautettu ohjelmistosuunnittelun aikatauluista, jaksojen pituudesta ja ohjelman ilmestymistiheydestä, keventää se merkittävästi tekemistä ja mahdollistaa kokeilevuutta ja improvisointia sekä äänityshetkessä että leikkauspöydällä.

Podcastien perusominaisuuksiin kuuluu autotallihenkisyys – liikuteltavuus, helppous ja kokeilevuus. Simone Boccedi, markkinointitoimisto Dinglen Creative Planner oli kiertämässä työtovereineen Cannes Lions -festivaaleilla kesällä 2015, kun inspiraatio iski. ”Kuuntelimme joka päivä esitelmiä aivan uskomattomilta ihmisiltä, ja kaikkien yhteinen sanoma oli kokeile, epäonnistu, älä kysy lupaa vaan pyydä anteeksi jälkeenpäin”.

Boccedi otti neuvosta vaarin. Sen suuremmin konsultoimatta hän loi firmalle podcastin, johon matkaseurue päivitti paikan päällä kokemuksensa nauhalle esimerkiksi illallisen äärellä. Jaksot ladattiin päivittäin reaaliaikaisesti Soundcloudiin ja iTunesiin. Suomesta tullut palaute oli välittömästi kannustavaa, ja kun Boccedi nautti tekemisestä täysin rinnoin, konsepti tuotiin kotiin jatkokehitykseen.

Syntyi Dinglecast, digitaalisista trendeistä ja markkinoinnista kertova podcast, jonka toteuttamiseen Boccedi sai täydellisen taiteellisen vapauden. ”Mikä on melko uskomatonta, sillä tekeminen vie paljon aikaan, melkein työpäivän jaksoa kohden.” Suurin osa ajasta kuluu jälkituotantoon, editointiin- ja julkaisemiseen. Sitä seuraa markkinointi, esittelyn hakukoneoptimointi ja twiittien ajastaminen viikoiksi eteenpäin.

Podcastaamisen edellytys oli, että julkaisuaikataulu pysyy liukuvana. Boccedille Dinglecast on sivuprojekti, jossa asiakkaiden tarpeet ajavat ohi. Tai jos taustatutkimus jää tekemättä, äänityssessio siirtyy. Kaiken kaikkiaan uusi jakso ilmestyy vähintään kerran kuussa.

Vuodenvaihteeseen asti Boccedi haastatteli Cannesissa tavattuja markkinointimaailman pioneereja, osaa henkilökohtaisesti, osaa Skypen välityksellä. Kun lista loppui, toisella kaudella päätettiin keskittyä tarkemmin pinnalla oleviin trendeihin. ”Nyt podcastia viedään eteenpäin markkinointityökaluna, joten jatkossa saan varmaankin toteutettavakseni enemmän rakennetta, mutta en paljon”.

Boccedi on ammentanut vaikutteita sieltä täältä: henkilöhaastattelut Tim Ferrisiltä, kausimuotoisuus Serialilta ja teemakeskustelut /Filmcastistä.

Vaikka Dinglecastin aiheet on suunnattu asiakkaille ja alan kollegoille, tekijän omienkin lempijaksoissa on puhtaasti alan ulkopuolelta tulevia, mutta inspiroivia vieraita, jotka avaavat omaan työhön uusia näkökulmia.

Kerran vauhtiin päästyään Boccedista voi päätellä, että Dinglecastilla on pitkä tulevaisuus edessään. Työläimpäänkin editointityöhön verrattuna podcastaaminen on yhä blogintekemistä nopeampaa ja vieraiden jututtamisen ansiosta paljon palkitsevampaa. Podcastin jälkeen aiheesta voi kirjoittaa blogin samalla vaivalla ja jaksot kestävät paremmin aikaa. Sitä paitsi Boccedi myöntää puhuvansa paljon ja se välittyy koko hänen persoonastaan.

Podcastin tekeminen tuskin olisi mahdollista ilman vapautunutta suhdetta omaan ääneensä ja jutusteluunsa. Sulopuisto tunnustautuu luennoijatyypiksi ja Boccedi on huomannut, kuinka henkilökohtaisesti yleisö tuntuu tuntevan hänet pelkästään median perustella. Tällaisella asenteella on liikkeellä myös Henri Huikuri, 27-vuotias, Jämsästä kotoisin oleva opiskelija ja Hunri Heikuri Show:n isäntä.

”Show on vähän sellainen oma terapiaprojekti itselleni, ja jos joku siitä saa naurun tai pari, niin se on aina plussaa”.

Kommentti kiteyttää ohjelman sisällön hyvin. Tyypillisessä jaksossa voi kuulla, kuinka Huikuri flippailee kahvikupin äärellä, huudattaa vuoroin Tomas Lediniä ja vuoroin ryydittää monologia kirosanoilla ja ranttauksella, jota tarjoillaan vähän joka suuntaan. Show onkin 95-prosenttisesti hauskanpitoa.

Se ei kuitenkaan merkitse, etteikö Huikuri olisi samaistuttava ja hauska tyyppi, joka tekee päteviä havaintoja elävästä elämästä. Parhaat kohdat vain sattuvat tulemaan hetkessä, pilalaulun tai imitaation muodossa. Esikuvatkin ovat podcastaavia stand-up-koomikkoja, kuten Joe Rogan ja Bill Burr

Huikuri nauttii kaikista podcastin vapauksista. Jaksot ilmestyvät viikoittain tai sitten eivät, teknisesti kaikki oleellinen onnistuu älypuhelimella, ja välillä mukana voi olla vieraskin. Samalla hän pyörittää kuitenkin somessa aktiivisesti ohjelman markkinointia usealla eri kanavalla.

Mitä yleisöihin tulee, Huikurista kuulee, että HHS:n latauskerroilla ei ole juurikaan merkitystä. Ohjelmaa kuitenkin tehdään etupäässä itselleen ja vasta sen jälkeen some-kaveripiirille. Sitä paitsi, Huikurilta puuttuu latauspalvelun maksullinen versio, joten data on muutenkin niukkaa. Vertailun vuoksi ohjelman YouTube -kanavalla (jossa muuten pyörii podcastien ohella humoristinen ruokaohjelma) on tällä hetkellä 75 tilaajaa, ja jaksojen katselukerrat vaihtelevat muutamasta kymmenestä useisiin satoihin.

Loppujen lopuksi Huikurin podcastaaminen on samalla viivalla Sulopuiston ja Boccedin kanssa. Kuunnella ja ottaa vaikutteita ympäristöstään, kehittyä tarinankertojana ja luottaa tekemiseensä – yleisön koosta riippumatta.

Arkisto

Työ media-alalla tarkoittaa jatkuvaa epävarmuutta, sanovat kokemusasiantuntijat

Uutisiin media-alan YT-neuvotteluista ja irtisanoamisista törmää harva se päivä. Mitä enemmän ihmisiä erotetaan, sitä vaikeampaa työnsaanti media-alalta on. Haastattelimme neljää Journalistiliiton pääluottamusmiestä. Kysyimme miltä YT-neuvottelut ja irtisanomiset tuntuvat ihmisistä, jotka edustavat neuvotteluissa työntekijöitä ja millaiselta media-alan tilanne näyttää heidän näkökulmastaan.

Lotta Lappinen, Österbottens Tidning, HSS Media pääluottamusmies

Lotta_lappinen

Yksi pääluottamusmiehen tehtävistä YT-neuvotteluista on niistä tiedottaminen jäsenille ja liiton yhteyshenkilöille. En ole itse kirjoittanut omista YT-neuvotteluistani, mutta annan kyllä lausuntoja omalle lehdelle sekä muille.

Mielestäni media-alan tilanne ei ole niin huono kuin uutiset antavat ymmärtää, vaikka ala kärsiikin kehnosta johtamisesta, huonosta tai täysin puuttuvasta tulevaisuuden visioinnista ja huonosta käsityksestä alan muutoksista. YT- neuvotteluista uutisoidessa toimittajia kuvataan vihjaillen laiskuudesta ja ylipalkkauksesta. Lisäksi toimittajista usein luodaan kuva hankalina ja liiton sääntöihin takertuvina.

Paperilehtien kuolemaa vähätellään toisinaan uutisissa. Luulen, että sanomalehtien ja aikakausilehtien tilannetta halutaan kuvata positiivisempana kuin se ehkä on siksi, ettei tiedetä tai ymmärretä millainen median tulevaisuus voisi olla.

Hannu Kauhanen, Karjalaisen pääluottamusmies

hannu_kauhanen

YT-neuvottelut herättävät monenlaisia tunteita työpaikalla: ensisijaisesti pelkoa, pettymystä ja epätietoisuutta sekä epävarmuutta omasta ja muiden tulevaisuudesta. Toisaalta joukkohenki myös tiivistyy ja asioista keskustellaan paljon.

Usein pääluottamusmiehen kannalta hankalinta on suhde omiin joukkoihin eli muihin työntekijöihin, jotka eivät pääse niin perille neuvottelujen etenemisestä. Se aiheuttaa heissä pelkoa ja jopa hysteriaa, ja sitä pitää yrittää rauhoittaa. Kaikkea ei voi kertoa kesken neuvottelujen vaan vasta niiden päätyttyä. Tästä syystä usein tuntuu, että asioista on YT-neuvotteluissa helpompi puhua työnantajan kuin työntekijöiden kanssa.

Irtisanomiset tuntuvat aina kurjilta, mutta onneksi meillä on niiden suhteen toistaiseksi päästy vähällä. Myös koko henkilöstöä koskevat lomautukset rassaavat toimitusta, mutta sekin aina parempi kuin yhdenkään ihmisen uhraaminen säästöjen alttarille.

Luottamusmiehellä ja myös työsuojeluvaltuutetulla on irtisanomissuoja. Se on toiminnan onnistumisen kannalta tärkeää. En ole kuitenkaan luottamusmies suojan takia, vaan siksi, että koen henkilöstöpolitiikan ja henkilöstön eduista huolehtimisen läheiseksi. Pääluottamusmiehenä pyrin aina siihen, että irtisanomisilta vältyttäisiin kokonaan.

Jussi Lankinen, STT-Lehtikuvan pääluottamusmies

Jussi_Lankinen

Esitämme työntekijöiden neuvottelijoiden kanssa omia vastaehdotuksiamme työnantajan säästösuunnitelmiin, jotka yleensä tarkoittavat irtisanomisia tai heikennyksiä työehtoihin. YT-lain mukaan työnantajan velvoitteet loppuvat työntekijöiden kuulemiseen. Neuvotteluasema ei siis ole kovinkaan tasa-arvoinen.

Marko Laita, Talentumin pääluottamusmies

Marko_Laita

Media-alan jatkuvat YT-neuvottelut latistavat ja vievät toimituksen työntekijöiltä tulevaisuudenuskoa sekä kuormittavat henkisesti. Se näkyy väistämättä juttujen sisällöissä, ja itseään ruokkiva kurjistumiskierre on valmis. Mediayhtiöt eivät voi tehdä tulosta koko ajan säästämällä, ilman tuotekehitykseen ja median uuden digitaalisen roolin ymmärrykseen panostamista.

Media-alan tulevaisuus vaikuttaa juuri nyt ikävältä, alalta poistuu ihmisiä työttömiksi, toisille aloille tai eläkkeelle, eikä tilalle oteta ketään. Kuukausipalkkaista työtä on entistä vähemmän. Pätkätyötä on tarjolla ja sisällöille on kysyntää yrityksissä ja mediatoimistoissa. Vakituisen työpaikan saaminen on juuri nyt vaikeaa, koska likimain kaikissa mediataloissa käydään tai on juuri käyty YT-neuvottelut, joissa on myös irtisanottu toimitusten työntekijöitä. Se estää rekrytoinnit pitkään.

Printti ei juurikaan kasva, mutta kasvava digipuoli tarvitsee koko ajan tekijöitä. Ongelma on toistaiseksi rahapula. Digi ei korvaa printtipuolen voimakasta supistumista. Uskon kuitenkin, että hyvät nuoret tekijät, jotka osaavat alansa perusasiat ja haluavat oppia, löytävät nyt ja tulevaisuudessakin töitä tavalla tai toisella.

Tällä hetkellä näyttää valitettavasti siltä, että työ media-alalla tarkoittaa epävarmuutta ja jatkuvia YT-neuvotteluja. Vasta kun median digimurroksessa päästään siihen, että kaupallinen media löytää taas toimivantavan ansaita tyydyttävästi sekä levikistä että mainonnasta, työllisyystilanne paranee merkittävästi.


Kuvat: Haastateltavat

Arkisto

Riittävän hyvä

Iltalehti ilmoitti syyskuussa siirtävänsä kuvaamista valokuvaajilta toimittajilleen. Tulevaisuudessa lehti odottaa toimittajilta juttujen kirjoittamisen ohella myös kuvaamista. Ulkopuolisten kuvaajien palkkaamisen sijaan IL-Median journalisteille hankittiinkin uudet kamerat.

Kuvauksesta säästäminen ei ole uusi juttu. Jo vuosia sanoma- ja iltapäivälehdet ovat hyödyntäneet juttujen yhteydessä lukijoiden lähettämiä kuvia, usein naurettavan halpaan hintaan. Useimmiten kuvat ovat suttuisia kännykkäotoksia, joista on suunnitelmallisuus ja esteettisyys kaukana. Amatöörikuvaajien tuotosten laatu ei ole kuitenkaan aina väistämättä ala-arvoinen. Jos välineet ovat oikeat ja kuvasta tulee laadukas, onko väliä, että se ei ole ammattilaisen ottama? Iltalehteen ostettiin järjestelmäkamerat, ja uusimmilla älypuhelimilla kuvien laatu on yllättävän tai ainakin riittävän hyvä. Parhaimmillaan lukijoiden kuvista voi välittyä jotain, jota tarkkaan sommitellusta ammattikuvasta ei: välittömyys ja läsnäolo. Tunne siitä, että minäkin olisin voinut olla paikan päällä.

Vuoden viimeisessä Groteskissa liitymme kännykkäkuvien trendiin. Nyt ei kuitenkaan puhuta rahasta, jota opiskelijalehdellä ei muutenkaan ole tekijöilleen tarjota. Ajan puute on yksi syy – vuosi lähenee häviävän nopeasti loppuaan, deadlinet hengittävät niskaan ja kuvaajien ja kirjoittajien aikataulujen yhteensovittaminen on usein suuren vaivan takana. Ei ihme, että samat ongelmat tulevat vastaan päivittäin ilmestyvässä lehdessä.

Elämä helpottuu, kun toimittaja voi jutun valmistelun lomassa kaivaa iPhonen taskustaan ja itse räpsäistä kohteesta pari(kymmentä) kuvaa. Vielä helpompaa on pistää haastateltava ottamaan itsestään selfie: Ketä muka ei kiinnosta nähdä viestintä- ja liikenneministeri Anne Bernerin itsestään ottamaa kännykkäkuvaa? Jos lopputulos ei riittävästi miellytä silmää, apuun rientävät filtterit, nuo digitaalisen esteetikon parhaat ystävät.

Tärkein motiivimme puhelimella otettujen kuvien käyttöön on vuoden viimeisen lehden teema, paska. Groteski 4/2015 ei hienostele, pyri parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen tai viilaa pilkkua. Elämme monessa mielessä paskoja aikoja, on siis syytä puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tätä numeroa varten olemme muun muassa koonneet listan paskoista asioista ja istuneet lokakuskin kyydissä Vihdin pikkuteillä.

Paskasti menee myös omalla alallamme. Printin hidas ja tuskainen kuolema on osaltaan ajanut media-alan tilanteeseen, jossa YT-neuvottelut ja irtisanomiset ovat arkipäivää. Kysyimme neljältä YT-neuvotteluissa työntekijöitä edustaneelta pääluottamusmieheltä, miltä media-alan tulevaisuus näyttää heidän silmissään.

Jos näkymät tuntuvat ahdistavilta, ei syytä huoleen: on meillä toivoakin, jos haastattelemiamme printin tekijöitä on uskominen. Tyypit saivat internetistä tarpeekseen ja päättivät keskittyä nimenomaan printtiin. Ympyrä sulkeutuu.

Vaikka olet vasta lehden alussa, rakas lukija, on jo näillä ensimmäisillä sivuilla lopetettava eräs aikakausi. Groteskin vuosi on ollut kiireinen, kipinöivä, innostava, stressaava, yllättävä ja arvaamaton, mutta ennen kaikkea täynnä intohimoa tätä juttua kohtaan. Itkupotkuraivarit ja moneen kertaan ohitetut deadlinet ovat unohtuneet sillä sekunnilla, kun juuri painosta tullut lehti on tuoreena kädessä. Kiitos hienosta vuodesta kuuluu kaikille lehden tekoon osallistuneille, mutta erityisen kiitollinen olen kanssapäätoimittajilleni ja graafikollemme. Olen useaan otteeseen hämmästellyt, kuinka ammattimaista ja lahjakasta porukkaa ympärilläni on. Mikä tuuri onkaan käynyt, että olen saanut tehdä juuri tätä lehteä juuri näiden tyyppien kanssa.

Vaikka viimeisen lehden idea on mikä on, voin vakuuttaa, että kokonaisuudessaan Groteskin vuosi on ollut paljon monipuolisempi. Sen tiivistävät loistavasti vuosikertamme neljä teemaa:

Groteski 2015 – kiusallisen rajoittunutta ysäripaskaa.


Kirjoitus on vuoden 2015 viimeisen numeron pääkirjoitus.