Röyhkeät

Pitäisikö meidän kaikkien olla himboja?

Olemme lähdössä elämysmatkalle Kaokolandiin osana eteläisen Afrikan läpi kulkevaa road tripia. Kaokolandiksi kutsutaan aluetta Namibian pohjoisosassa, jossa elelee yksi koko Afrikan mantereen perinteisimpänä säilyneistä heimoista nimeltään himba. Oppaaksemme olemme rekrytoineet paikallisen hostellin pitäjän, joka on itse 14-vuotiaana karannut omasta himba-kylästään.

TEKSTI Sini Harvo KUVITUS Roosa Kontiokari

Pakkaamme tavaramme ja lähdemme matkaan kitukasvuisen autiomaan halki. Saksalaiset siirtomaaherrat ovat 1800-luvun lopulla riistäneet himbojen maat ja ajaneet suurimman osan kansasta Angolan rajalle. Selviydymme erilaisten kuoppien ja pusikoiden lävitse kylään, jonka muodostaa yhden ainoan perheen yhteisö. Perheeseen kuuluu päällikkö, hänen neljä vaimoaan sekä hirvittävä määrä lapsia.

VIERAISIIN KULTTUUREIHIN TUTUSTUMINEN on minulle elämyksistä suurin. Tämä kulttuuri on vierain koskaan kohtaamistani, ja samalla syvimmältä riipaiseva kokemus. Kylä muistuttaa kaikin tavoin niitä stereotyyppisiä kuvastoja, joita meille läntisessä mediassa afrikkalaisista heimoista tarjotaan.

Kylän naiset ovat pukeutuneet nahkakaistaleista valmistettuihin hameisiin, ylävartalo heillä on paljaana. Käsissään, jaloissaan ja kaulassaan he kantavat massiivisia koruja, joiden määrä ilmaisee heidän statuksensa yhteisössä. Heidän ihonsa ja hiuksensa ovat kauttaaltaan punaiset, sillä kaunistautuakseen naiset levittävät vartalolleen okrasta ja rasvasta tehtyä seosta. Okran vahva, makeahko tuoksu on levittäytynyt koko leiriin.

Lapset tiedustelevat, olemmeko kotoisin lähellä kohoavan vuoren takana olevasta kylästä. He eivät kuulemamme mukaan ole tietoisia elävänsä maassa, jota me kutsumme Namibiaksi. He hahmottavat maailmaa omalla tavallaan. Yksi tytöistä tarttuu minua kädestä ja pyytää, että muuttaisin heidän savimajaansa. Muiden mielestä olen siihen liian valkoinen.  

Päivän aikana pääsemme osallistumaan arjen askareisiin. Ystäväni maistaa lasten esimerkkiä seuraten vuohenmaitoa suoraan utareesta ja minä kirnuan maidosta voita puista sankoa vimmatusti ravistelemalla. Päällikön poika palaa viereisestä kylästä morsiamenryöstöretkeltä, himbat avioituvat perinteisesti näin. Illalla nuotion äärellä ystäväni ottaa kännykkänsä esiin ottaakseen kuvan, ja lapset ryntäävät hänen luokseen. Hän päätyy näyttämään heille hassuja videoita siskonsa koirista. Lapset nauravat makeasti ja minä mietin kuinka absurdia tämä kaikki onkaan.  

KAKSI ASIAA OVAT puhuttaneet minua ja ystäviäni reissumme jälkeen. Kuinka eettistä oli mennä pällistelemään himboja, vain jotta löytäisin hedonistisia elämyksiä tai jotakin aitoa ja alkuperäistä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan?

Kuinka sietämätöntä ympäristöllemme on lähteä etsimään näitä elämyksiä toiselta puolelta maapalloa?

Kulttuurivaikuttaja Ronja Salmi kirjoitti kohua herättäneessä Nyt-liitteen kolumnissa joutuvansa luopumaan omasta tarinastaan lopettamalla ilmastoa kuormittavan kaukomatkailun. Myös ystäväpiirissäni kulttuuriset elämykset nähdään yleissivistävinä sekä todisteina valveutuneesta ja avarasta maailmankatsomuksesta. Eksoottisista olosuhteista kerätyt kokemukset ovat identiteettiemme rakennusainetta.

Miksi elämykset ovat meille niin tärkeitä?

Sosiologi Zygmunt Bauman on aikanaan todennut postmodernin ihmisen päämääränä olevan uusi elämys; turisti on tietoinen ja systemaattinen elämyksen etsijä. Ihminen etsii uutta sitä mukaa kun tutusta irtoavat ilot kuluvat pois ja lakkaavat viehättämästä. Elämysten korostuminen kertoo pohjimmiltaan kulttuurin yksilöllistymisestä. Nykyään matkailuntutkijat uskovat, että toiseuden ja aitouden elämykset, ja erityisesti niiden tuotantoprosessit ovat jopa korvanneet ystävyyden.

Elämyksiin liittyy usein toive ja uskomus aitoudesta. Turismin aitous on perinteisesti tarkoittanut koskemattomuutta ja puhtautta, sitä, että koetaan ja jätetään jalanjälki johonkin ensimmäisenä. Aito on jotain alkuperäistä, jota tuskin on olemassakaan: nyt alkuperäisinä pitämämme kansat ovat aina ensin syrjäyttäneet jotkut muut tieltään. Antropologi John P. Taylorin mukaan meidän tulisi etsiä elämyksiä autenttisuuden sijaan vilpittömistä kohtaamisista. Hänen mielestään elämykset voisivat toisen objektivoinnin joko aidoksi tai epäaidoksi sijaan koostuakin neuvotteluista sekä spontaaneista ja jaetuista hetkistä. Näin yksilöllisistä elämyksistä ja tarinoista voisi muodostua kollektiivisia. Toisen kohtaaminen vilpittömästi ei voi olla huonoksi ihmiselle tai maapallolle.

Parasta ilmaston kannalta olisi istahtaa kompostin päälle ja tehdä itsari.

OLEN SIIS LENTÄNYT toiselle puolelle maailmaa ihastelemaan ”alkukantaisesti” elävää kyläyhteisöä, vaikka paremman tietoni valossa kenties sivistyneempää olisi elää kuten tämä kansa. Himbat saavat kaiken tarvitsemansa välittömästä ympäristöstään, ja jokaisella heistä on taidot pärjätä omillaan, kunnioittavassa vuorovaikutuksessa ympäröivän luonnon kanssa. Taidot, jotka me olemme menettäneet aikoja sitten. Meille luonto on jo niin kauan ollut kapitalistisen yhteiskuntamme tarpeisiin valjastettu rajoittamaton resurssi. Viimeistään tämän syksyn aikana olen monien muiden tavoin joutunut ymmärtämään, että ilmastomme ei kestä elämyshakuisuuttani.

Kysyin ympäristötieteilijä Risto Willamolta, miten eletään kestävää, elämystentäyteistä elämää.  

”Parasta ilmaston kannalta olisi istahtaa kompostin päälle ja tehdä itsari.”

Willamo korostaa kestävän elämän olevan kuitenkin paljon monimutkaisempi käsite. Se mikä on ilmaston kannalta kestävää, ei välttämättä olekaan sitä esimerkiksi biodiversiteetin, Itämeren, taloudellisen tasa-arvon tai vaikkapa juuri alkuperäiskansojen kannalta.  

Turun yliopiston elämysmatkailun yliopistonlehtori Eeva Raike ehdottaa ratkaisuksi elämysten etsimistä lähiympäristöstä. Ihmisten vieraantuessa luonnosta sinne palaamalla voimme löytää uudelleen eksotiikkaa, joka on samalla kestävää. Lappi on jo pidemmän aikaa tehnyt tuloaan elämyskohteena, ja sieltähän löytyy myös – niin vähän keskusteltu ja kauan syrjitty – alkuperäiskansa, saamelaiset. Olisin siis voinut etsiä alkuperäiskansaa 13 000 kilometriä lähempää.

Aitoa kokemusta toisesta kulttuurista on turha lähteä Suomestakaan etsimään. Raike toteaa, että emme voi koskaan matkailijoina päästä ihmettelemään saamelaisten todellista elämää. Ajatus ”live like a local” –tyyppisestä turismista on utopiaa, vaikka pääsisimmekin kotimajoitukseen ja jakamaan isäntiemme kanssa illallispöydän. Raiken mielestä tämän tulisi riittää, meidän ei tarvitsekaan päästä iholle.

YMPÄRISTÖKATASTROFIN LISÄKSI matkustamisesta voi seurata kohtaamisia. ”Eksoottisiin paikkoihin tutustuminen luultavasti avartaa maailmankuvaamme. Globaalien ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen, torjumisen kannalta on varmasti hyvä, jos ihmiset oppivat ymmärtämään toisiaan ja toistensa kulttuureja mahdollisimman laajasti. Runsas matkustelu ehkä tuhoaa ilmaston, mutta estää maailmansodan. Kumman valitset”, kysyy Willamo.

Willamo muistuttaa minua lohduttaen siitä, ettei ihmiskunta maapalloa onnistu tuhoamaan. Se kiertää radallaan vielä 5 miljardia vuotta, kunnes aurinko laajenee ja nielaisee sen. Luonto on suuri ja mahtava, se kyllä pärjää. Ihminen onnistuu hävittämään ainoastaan itse itsensä.

Sen sijaan, että etsisimme yksilöllisesti koettuja elämyksiä tai aitoutta alkuperäisväestöjen keskuudesta, voisimme oppia heiltä inhimillisyydestä ja kestävästä luontosuhteesta. Vaikka emme voikaan päästä osaksi heidän kulttuuriaan, voimme pyrkiä kohtaamisiin, joiden myötä näemme minkälaisia vaihtoehtoisia tarinoita on mahdollista luoda. Tarinoita, joiden omaksuminen saattaa osaltaan pelastaa meidät. Itävaltalaista tulevaisuudentutkija Robert Junkinia lainaten Willamo kehottaa meitä olemaan vähemmän ylpeitä omasta “kehityksestämme”:  

”On vihdoinkin tajuttava, että ei ole kysymys myötätunnosta, jos pyrimme säilyttämään pienet kansat elossa. Kysymys on omasta henkiin jäämisestämme. Sillä kaikesta siitä, minkä teollisen hyödyn aikakausi on meiltä riistänyt, on pienten kansojen keskuudessa jäljellä ainakin aavistus. Jos haluamme taas muuttua inhimillisiksi ihmisiksi, tarvitsemme kipeästi kehitysapua niiltä, joita päättömässä ylpeydessämme nimitämme ’alikehittyneiksi’.”

Arkisto

Satumaan dingo

Australia on maa, jonka kaukaisuus kiehtoi parikymppistä Petra Lummetta. Sinne oli päästävä. Lentolippu poltteli taskussa. Tarkoituksena oli viettää välivuosi Australian rannikoita kierrellen ja palata Suomeen yhteishakuihin mennessä. Paluulento varattiin maaliskuulle 2015, seitsemän kuukauden päähän. Se jäi käyttämättä.

TEKSTI JA KUVAT Sara Gylden

OPINTOPISTEET, Kelan kryptiset korvaushakemuspaperit ja töissä käyminen muodostavat monelle nuorelle elämän peruspilarit, joilta loikkaamisesta saattaa haaveilla kulkiessaan autopilotilla lähimarketin hyllyjen välissä. On vaikeaa olla tekemättä toimintasuunnitelmia tai irtisanoutua työstä, joka tuo avokadopastan pöytään. Vaikeaa, muttei mahdotonta. Yhä useampi suomalainen nuori löytää itsensä kiertelemästä kaukomaita, ja Australiasta onkin miltei huomaamatta muodostunut välivuoden viettäjien luvattu maa.

Kaukaisuus oli Petralle tärkein kriteeri. Mielikuvissa siinsi maa niin etäällä Suomesta, että sen kuvittelee päässään irralliseksi muusta maailmasta. Ennakko-odotuksia ei liiemmin ollut. ”Koko reissu tuli niin puskista, että aloin vasta lähdön hetkellä googlettamaan, että mikäs paikka tää nyt on”, hän nauraa. Myös Anniina Perätalolle, 21, Australia tuli puskista. Hän oli lopettelemassa vaihtojaksoaan Balilla, eikä Suomeen palaaminen ollut vaihtoehto. Kaksi viikkoa lääkärintarkastuksia ja paperisotaa, töistä irtisanoutuminen ja tradenomiopintojen jäädyttäminen, ja postiluukusta tipahti vuoden Working Holiday-viisumi Australiaan.

Molemmat naiset kiertelivät rannikoita ennen kuin asettuivat Melbourneen. Yksin asuminen on kallista, joten kimppakämpät ovat nuorten tavallisin asumismuoto. Petran ensimmäinen koti, motelli punkrock-baarin yläpuolella, vaihtuikin pian asuntoon kahden nuoren aussimiehen ja parin WC:n ikkunalaudalla majailevan vessahämähäkin kanssa. Anniina taas asuu nyt pienellä paikkakunnalla maaseudulla, paikallisen perheen luona. Hän suorittaa 88 päivän farmijaksoa, jotta saa jatkettua viisumiaan vielä toisella vuodella. Kylällä on yksi kauppa, joka toimii sekä postina, pubina että ravintolana. ”Täällä on enemmän lampaita kuin ihmisiä, mutta perheen kanssa asuminen on avannut oven paikalliseen yhteisöön, joka on tyypilliseen tapaan ystävällinen, tiivis ja aktiivinen”, Anniina kertoo.

Stereotyyppinen päivä Australiassa alkaa surffaamisella ja päättyy tappavien hämähäkkien väistelyyn flip flopeissa. Kaikki australialaiset eivät kuitenkaan ole Krokotiilimiehiä tai lammasfarmareita, eivätkä kengurut ja koalat hypi silmille. Kesähelteet tuntuvat Anniinan mukaan siltä kuin istuisi uunissa, mutta talvella Melbournessa on oikeasti kylmä, vain 3-7 astetta, ja talojen surkeat eristeet tekevät sisätiloista hyisiä. Melbournessa on ihmisiä miltei Suomen väkiluvun verran, mutta massat levittäytyvät niin laajalle alueelle, ettei kuhinaa Petran mukaan edes huomaa. Töiden saaminenkin on helppoa, kunhan on kielitaitoinen eikä liian nirso. Reppureissaajille suunnattuja töitä voi löytää vaikkapa Facebookista, ja matkailijoita on niin runsaasti, ettei ketään katsota kieroon hassun aksentin vuoksi. Petran oma suosikki oli tarjoilijan työ. Anniinan listaan ajalta ennen farmia kuuluvat ainakin keittiöapulainen ja siivoaja, varainkerääjä, kahvila-apulainen sekä promoottori. Tosin osaa töistä hän myöntää kokeilleensa vain päivän tai pari.

Anniinan mukaan arjen päälaelleen heittäminen on tehty vaivattomaksi. Palkka ja vuokra maksetaan usein viikottain ja hanttihommille tarvitaan aina tekijöitä, joten pitkän tähtäimen suunnitelmat eivät ole tarpeen. Uskomaton luonto, elinikäiset ystävät ja spontaanit kutsut veneretkille ovat vakio. Reppureissaaminen tai pienellä palkalla eläminen ei kuitenkaan ole jatkuvaa autuutta. Huoli seuraavan viikon asuinpaikasta tai keinosta elättää itsensä on toisinaan kova, mutta Anniinan mukaan osa seikkailua. ”Eikä kukaan pakota hyppäämään tuntemattomaan ilman säästöjä!” Molemmat naiset toteavat, että lopulta kaikki on kiinni asenteesta. On varauduttava siihen, että aina ei ole kivaa. ”Vaikka kyllä kaikki täällä loiskaisen Kouvolan voittaa”, Anniina toteaa. ”Ja jos ei mitään muuta hyvää, niin ainakin Instagram-tili näyttää paremmalta.” Anniinan matkavinkki kuulostaa hassulta: kannattaa ostaa oma auto. Julkinen liikenne kulkee kyllä kaupungeissa, mutta roadtripit ovat paras tapa nähdä paikkoja, joihin ei muuten eksyisi. Ja pienet eksymiset tekevät reissusta ainoastaan mielenkiintoisemman.

On vaikea keksiä hetkeä, jolloin olisi pelottanut. Petra muistaa yhden tilanteen: ”Kävelin yksin illalla takaisin hostellille ja aloin miettiä, että jos jotain tapahtuisi nyt, mitä ihmettä tekisin. Ei ole ketään kelle soittaa, en tiedä mihin suuntaan mennä tai kuinka kaukana hostelli on. Sielläkään kukaan ei osaisia kaivata minua.” Kummankin kokemusten mukaan Australiassa on kuitenkin turvallista matkustaa, eikä yksin liikkuminen tai rikoksen uhriksi joutuminen ole liiemmin pelottanut. Paljon enemmän on saanut jännittää rahojen loppumista.

Liian moni vain puhuu, kuinka ihanaa olisi lähteä. Kun Petran kuukaudet Australiassa tulivat joulukuussa täyteen, hän muutti Lontooseen. Siellä hän aikoo tehdä töitä ja ehkä opiskella, tai sitten ei. Petran mukaan on aivan sama, missä on tai mihin menossa, kunhan vain lähtee. ”Osta se lippu ja mene! Saattaa olla, että se ei ole sun paikka, tai sitten se on juuri se sun paikka. Mene ja katso!” Anniina taas toivoisi tienneensä etukäteen, kuinka koukuttavaa matkailu on. Paluu Suomeen tuntuu välillä liian vaikealta ajatukselta, vaikka se kriittinen päivämäärä häämöttääkin vasta runsaan vuoden päässä. Tosin Australiassa Anniina on tuntenut ensimmäisen kerran myös koti-ikävää. Sen tunteen, kun on niin kova ikävä, että itkettää. ”Kaipaan yli vuoden ulkomailla olon jälkeen ystäviä ja perhettä. Australia on vaan niin uskomattoman kaukana.”

2015

Vieraasta tutuksi, ongelmista haasteiksi

Leikitään.

 

Kuvittele hetkeksi itsesi puhekyvyttömäksi. Kommunikointi tapahtuu eleiden ja ilmeiden välityksellä.

Hymyn sanotaan olevan tarttuvaa. Entä jos tarina hymyn takana ei aukea? Entä jos jokaisen naurunremahduksen takana ollut keskustelu näyttäytyy isona tunnistamattomana möykkynä, jonka avaamiseen tunnet tarvitsevasi vähintään kaksikymmentä vuotta paikallisen kulttuurin ja historian tuntemusta?

Tämä kykenemättömyys saattaa välillä johtaa epämukaviin, jopa kiusallisiin tilanteisiin. Sana kielimuuri konkretisoitui nenäni edessä huomattuani ympärilläni kaikkien muiden paitsi itseni nauravan.

Kielen ymmärtäminen ja puhuminen ovat kaksi eri asiaa. Ottamani tanskan kielen tunnit ennen lähtöäni Kööpenhaminaan eivät vain opettaneet minua lausumaan tanskan vaikeimman sanan gulerod [ˈguləˌʁoˀð]. Ne opettivat myös tanskalaisten tavan vitsailla kaikesta.

Kysyttyäni esimieheltäni mitä hän mahtaa tehdä vapaapäivinään kertoi hän linnoittautuvansa vessaan kuudeksi tunniksi kymmenien sanomalehtien kanssa.

Jaa-a.

(c) Justus  Mättö

Kun paikalliset tavat alkavat hiipiä rutiineihin sekä koti-ikävä vaihtuu nostalgisoimiseen, on yhteiskuntaan integroituminen alkanut. Itselläni se alkoi yksinkertaisesti leivän kulutuksen 300-prosenttisesta noususta.

Aloin myös huomaamattani viljelemään sanaa hygge puheissani ja pyöräilemään ongelmitta sateessa. Minut tuntevat voivat myös pitää perinteisessä tupakansavun täyteisessä bodegassa istumista epäardamaisena.

Kielimuurista johtuva kiusaantuneisuus vetää olkapäät yhteen, leuan alas ja rajoittaa rentoa jutustelua. Sitä voi tuntea itsensä puolikkaaksi omasta entisestä itsestään ja tuntea suunnatonta turhautumista. Yleensä taustalla piilee meille kaikille tuttu epäonnistumisen pelko.

Ulospäin kiusaantuminen näkyy kärsimyksenä. Aiheutamme sillä helposti tahatonta kiusaannusta ja mielipahaa muille. Sitä ei meistä kuitenkaan kukaan halua.

Japanilaiset taitavat muuten olla tämän taidon maailmanmestareita.

Loppujen lopuksi rutiinit auttavat jäsentämään vieraalta tuntuvat tapamme osaksi nykyistä itseämme. On vain jätettävä se itseään rajoittava pelkotila kotiin, kun lähtee ulos sosialisoitumaan. Ihmisten, ei puhuvien päiden, kanssa on huomattavasti hedelmällisempää jutella.

(c) Justus Mättö

Monen mielestä saattaa kuulostaa liioittelulta, että pohjoismaiden välillä esiintyisi suuria kulttuurillisia eroja. Niin suuria, ettei tuntisi paikallisten kanssa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Onhan meillä pienoisia eroja verrattuna korvapuustihulluihin ruotsalaisiin, kalanmaksaöljyhuuruisiin norjalaisiin sekä tuoreen leivän vuoksi kymmenen kilometriä pyöräileviin tanskalaisiin. Itse koen olevani kakku, jonka jokainen kerros on yksi näistä arkkityypeistä. Kuorrutus on se hiljaisuudesta nauttiva ja mämmiä kauhova suomalainen jääräpää.

Olen aina nauttinut kunnon löylyistä, mutten osannut edes kuvitella, kuinka niin arkista asiaa voi kaivata ja romantisoida. Työkaverini muistavat minut varmasti päällimmäisenä (omintakeisten ”vitsieni” lisäksi) saunaa romantisoivana suomalaisena.

Hehkuvin silmin ja kyynel silmäkulmassa selitin, kuinka koikkelehdimme alasti joulusaunasta jäiseen hankeen ja kieriskelemme selkämme verille.

”And all that happens while drinking vodka and listening to Lordi I guess?” muistan tanskalaisen kollegani kysyneen.

Naurahdin ja kielsin. Hetken pohdittuani tajusin, että minähän edustan vain vähemmistöä Suomen kansasta, vihreä kaupunkihipsukka kun olen.

”Kyllähän me sitäkin teemme”, oli lopulta myönnettävä.

Näin jälkikäteen kulttuuri- ja kielimuurista selvinneenä totean, että on maailman turhinta asettaa itsensä ja toisen väliin näkymätön muuri. Sitä muuria ei nimittäin niin vain kaadeta.

Muurattuna on helppo luoda ympärilleen hiljainen ja näennäisesti turvallinen maailma, jonne on aina mahdollista paeta kohdatessa uuden selätettävän haasteen. Sitä paitsi, maailmallahan meidät tunnetaan juroudestamme, joten turhaa stressiä väkinäisen hymyn luomisesta ei edes tarvitse ottaa.

Loppujen lopuksi koen kielen olevan se tekijä, joka ajaa meidät konflikteihin keskenämme. Informaatiokatkos, väärinymmärrys tai kommunikoinnin kulttuurierot. Arkiongelmat ovat yleensä hyvin globaaleja. Heräämme kahvin avulla, mietimme missä söisimme lounaan ja soitammeko tarpeeksi usein vanhemmillemme. Etsimme rakkautta ja teemme itsekkäitä tekoja.

On vain päästettävä irti siitä yksinäisyyden ja alastomuuden tunteesta, joka helposti kehittyy uudessa ympäristössä. Yhtenä päivänä sitä vain sitten herää pitkästä aikaa vaatteet päällä ja mieli kirkkaana. Vieras tuntuu tutulta ja ongelmat muuttuvat haasteiksi tai projekteiksi.


 

Kuvat: Dora Göran & Justus Mättö

2015

In Georgia much wine, much food, much everything

TEKSTI JA KUVAT Kira Keini, Saarlotta Virri, Jenni Jääskeläinen, Anki Sipilä & Elina Hyvölä

Georgia_gpb

Median matkakokoonpano vuosimallia 2014 suuntasi toukokuussa demokraattisen äänestyksen perusteella Georgian pääkaupunkiin Tbilisiin. Mystinen ja monelle tuntematon matkakohde avasi vieraanvaraiset ovensa viidelle viestinnän opiskelijalle.

Kaukaasiassa Mustanmeren rannalla sijaitsevassa Georgiassa on 4,9 miljoonaa asukasta – se on siis väkiluvultaan noin Suomen kokoinen. Suomessa Georgiasta käytettiin nimitystä Gruusia vuoteen 1991 asti, jolloin Neuvostoliitto hajosi ja maa itsenäistyi. Tästä muistona on myös Unicafen kaalilaatikon nimi.

Yleisen määritelmän mukaan Georgia kuuluu maantieteellisesti lähes kokonaan Aasiaan, mutta sen kulttuuriset, historialliset ja uskonnolliset siteet Eurooppaan ovat vahvat. Suurin osa georgialaisista on ortodokseja.

Monien muiden neuvostomaiden tapaan Georgia on itsenäistymisensä jälkeen pyrkinyt lähentymään länttä, ja sen välit Venäjään ovat viileät. Se onkin ilmaissut halunsa liittyä sekä sotilasliitto Natoon että Euroopan Unioniin. Viileistä väleistä Venäjään kertoo myös vuonna 2008 käyty alle viikon mittainen Etelä-Ossetian sota Venäjän federaation joukkojen, Georgian sotavoimien ja Etelä-Ossetian armeijan välillä. Sodan taustalla oli pitkään jatkunut Etelä-Ossetian konflikti. Viime vuosina Georgia on pyrkinyt puhdistamaan ikävää mainettaan korruptiopesäkkeenä.

Kaalilaatikkonsa ohella Georgia tunnetaan muun muassa makeista punaviineistään sekä ainutlaatuisesta lähialueiden ruokaperinteitä yhdistelevästä ruokakulttuuristaan. Maan pääkaupungissa Tbilisissä yhdistyvät itä ja länsi, uusi ja vanha – se on kaupunki, jossa kaksi maailmaa kohtaavat.

Kaupungin läpi kulkeva Mtkvari-joki erottaa vanhan ja uuden kaupungin toisistaan. Kontrasti kaupunginosien välillä on raju: vanhan kaupungin tunnelma on uinuva lukemattomine kirkkoineen, vanhoine rakennuksineen sekä kapeine kujineen, joiden varsilla kaupitellaan makkaran muotoisia churckchela-makeisia. Uudessa kaupungissa puolestaan sijaitsevat kaikki miljoonakaupungin ketjuliikkeet, kerrostaloalueet ja kiireiset työläiset.

Makeaa elämää opiskelijabudjetilla

Heti matkan alussa huomasimme suomalaisen opiskelijabudjetin venyvän Tbilisissä varsin leveään elämäntyyliin. Koska emme tunteneet kaupunkia tai edes paikallisen kielen aakkosia, jouduimme usein turvautumaan taksiin päästäksemme haluttuun määränpäähän. Tämä ei kuitenkaan menoa haitannut, sillä taksilla matkustaminen kaupungin rajojen sisällä oli suomalaisittain lähestulkoon ilmaista.

Matkustamisen ylellisyys tosin koki pieniä kolhuja istuessamme sylikkäin auton takapenkillä kuskin kaahatessa kuuttakymppiä keskiaikaisilla mukulakivikaduilla.

Halpojen hintojen ja jännittävien makujen ansiosta ruoasta tuli vastoin odotuksiamme yksi matkan pääteemoista. Ensimmäisen kulinaristisen elämyksen koimme paikallisessa aamiaisravintolassa, johon hostellin omistaja meidät ystävällisesti ohjasi. Aamupala poikkesi totutusta jo pelkän kalorimääränsä perusteella.

Georgia_churckchela

Ravintolan erikoisuutena olivat khachapurit, paksut taikinaveneet, joihin sai valita haluamansa täytteet. Elina päätyi tilaamaan itse khachapurien kuninkaan, joka sisälsi raa’an kananmunan, pari sataa grammaa voita sekä juustoa. Aterian päätteeksi olo oli kaikkea muuta kuin kevyt.

Illallisella pääsimme tutustumaan ehkä kaikkein tunnetuimpaan georgialaiseen herkkuun – khinkaliin – paikallisten suosimassa kellariravintolassa. Sipulin muotoisiin taikinanyytteihin sai täytteeksi esimerkiksi lihaa, juustoa tai sieniä. Koska ravintolan henkilökunta ei osannut englantia, jouduimme turvautumaan venäjän alkeisiin.

Ensimmäisen epäonnistuneen ruokatilauksen jälkeen jätimme venäjän sikseen ja tyydyimme osoittelemaan ruokalistaa sen toivossa, että osuisimme oikeaan.

Kolme tuntia, kahdeksan annosta ja neljä viinipulloa myöhemmin tuli laskun aika. Vaikka tiesimme, ettei budjettimme romuttuisi syömättä jääneistä juusto- ja perunakhinkaleista, emme siltikään tahtoneet uskoa, että jokaisen maksettavaksi jäisi lopulta vain 13 laria eli kuutisen euroa. Olo oli kuin kroisoksella.

Illallinen paljasti meille myös paikallisen tapakulttuurin konservatiivisemman puolen. Keräsimme illan aikana useasti paheksuvia katseita, mistä päättelimme, että naisseurueiden ei ole sopivaa käydä ravintoloissa keskenään ilman miehiä. Pitämämme meteli ja nopeasti tyhjentyneet viinipullot eivät ainakaan auttaneet asiaa.

Täysin puskista maan konservatiivinen ilmapiiri ei kuitenkaan illallisella tullut, sillä aiemmin päivällä olimme jo ehtineet herättää huomiota vähäisellä pukeutumisellamme. Paikallisilla tuntui olevan hyvin poikkeava näkemys siitä, miten +30 asteen helteellä kuuluu pukeutua.

Idän ihmeellinen yöelämä

Georgialainen viini on maailmankuulua ja Tbilisissä viinikellareita on enemmän kuin Helsingissä kampaamoja. Tyypillinen paikallinen viini on hyvin makeaa ja mausteista punaviiniä, jota oli tietenkin ostettava myös kotiin vietäväksi.

Päädyimme tekemään tuliaishankintoja rustiikkiseen viinikellariin, jossa pääsimme myös maistelemaan erilaisia paikallisia herkkujuomia. Saimme kukin eteemme neljä annosta eri tavoin maustettua georgialaista tšatša-viinaa. Hyvään palveluun tottumattomina vaivaantuneet katseemme vaihtuivat nopeasti hiprakkaiseen hihitykseen.

Nousuhumalan siivittäminä siirryimme vielä tutustumaan paikallisiin viineihin. Viinikellarin työntekijöiden myyntitaktiikka toimi erinomaisesti: ostimme viiniä litroittain muovipulloihin pakattuna.

Georgia_Tbilisi

Tbilisin yöelämässä pisti silmään se, ettei naisia pahemmin ollut liikenteessä. Ensimmäisenä iltana saimme perusteluksi “kansainvälisen homojen päivän”, mutta iltojen kuluessa selitys alkoi tuntua yhä epäuskottavammalta. Ilmeisesti viiden turistinaisen porukkana – ja varsin harvinaisena näkynä – herätimme baarikadulla paljon enemmän huomiota, kuin olisimme ehkä halunneet. Tbilisin poikkeuksellinen yöelämä herätti matkaseurueessamme muun muassa seuraavanlaisia kysymyksiä:

”Onko hameeni liian lyhyt?”

“Olenko polttanut liikaa vesipiippua?”

“Mistä näitä ruusuja oikein tulee?”

”Eikö minun tarvitsekaan itse maksaa mistään?”

“Osaavatko georgialaiset slaavikyykyn?”

”Mitä vittua?”

Sukuloimista ja Suomi-musiikkia

Matkan aikana pääsimme myös tutustumaan paikallisiin, kun vietimme päivän Saarlotan georgialaisen sukulaisen kanssa. Paikallinen tuttavuutemme oli suunnitellut meille päiväohjelmaksi piknikin läheisen Lisi-järven rannalle tuulisesta ja epävakaasta säästä huolimatta. Paikan päällä kohtasimme kuitenkin yllättäviä vastoinkäymisiä kun selvisi, että nuotion sytyttäminen on puistoalueilla kielletty.

Georgian lainsäädäntö ei siis tässä suhteessa poikkea Suomen vastaavasta.

Saadaksemme ostamamme makkarat grillattua päädyimme toimimaan lainvastaisesti – huonoin seurauksin. Puistonvartija löysi nuotiomme myös puiston kaukaisimmasta nurkasta, keskeltä pusikkoa. Jatkoimme iltaa kaatosateelta ja puistonvartijoilta paossa ystävämme kotona.

Georgia_Lisi-järvi

 

Lopulta usean tunnin kokkailujen tuloksena pöytä notkui ruokaa, ja väsyneet matkalaiset saivat suunsa kostukkeeksi georgialaista hunajatšatšaa (paikallinen rypäleviina). Seurueemme lukumäärä myös kasvoi, kun illallisseuraksemme saapui kymmenen vuotta sitten Vantaalle eksynyt tbilisiläinen herrasmies.

Georgialaisen tavan mukaan maljaa nostettiin tiuhaan, ja illan mittaan maljapuheet kävivät yhä sentimentaalisimmiksi. Illan ehdoton kohokohta oli georgialaisten ystäviemme esittämä versio Leevi and the Leavingsin ikivihreästä Pohjois-Karjala-kappaleesta.

Sopivasti paikallisesta ruokakulttuurista ja hunajatšatšasta päihtyneinä hyvästelimme illallisseurueemme keskiyön tienoilla.

Paikalliseen julkisen palvelun mediaan tutustumassa

Jotta saatoimme hyvällä omallatunnolla kutsua pientä retkeämme opintomatkaksi, olimme mahduttaneet aikatauluumme ekskursion Georgian Public Broadcasterille (GPB) eli paikalliseen yleisradioon.

Vaikka korkealla vuoren huipulla kohoava GPB:n televisiotorni on yksi Tbilisin selkeimmin erottuvista maamerkeistä, itse mediatalo sijaitsee varsin huomaamattomasti keskellä kaupungin sykettä, suuressa harmaassa neuvostoaikaisessa rakennuksessa.

Mediatalon turvatarkastuksen läpi selviydyttyämme meidät otettiin avosylin vastaan tutustumaan georgialaiseen julkisen palvelun mediaan ja sen tuotantoon. Paikka oli valtava: yhden katon alle oli mahdutettu kaikki GPB:n mediat televisio- ja radiokanavista verkkotoimitukseen.

Oppaamme kierrättivät meitä paikallisen aamuohjelman kulisseista ajankohtaisasioita käsittelevän radio-ohjelman tuotantoon samalla GPB:n historiasta ja kehityksestä vuolaasti kertoen. Ylpeinä he mainitsivat muun muassa georgialaisen julkisen palvelun median olevan Kaukaasiassa vanhin laatuaan.

Georgia_gpb_verkkotoimitus
Verkkotoimituksessa pääsimme seuraamaan läheltä uutisten siirtymistä GPB:n nettisivuille ja sieltä yhtiön sosiaalisiin medioihin. Paikallinen nopean tiedonsiirron käsitys oli kuitenkin hieman suomalaisesta poikkeava: siinä missä Suomessa juttujen tulee internetin aikakaudella olla ihmisten luettavissa minuuteissa, Georgiassa viive on nopeimmillaan muutaman tunnin luokkaa.

Excun päätteeksi ja oppaidemme vieraanvaraisuudesta otettuina lähetimme GPB:n nettisivuille vielä videoterveiset suomalaisten viestinnän opiskelijoiden puolesta.

Idän hemmottelulomamme sai ansaitsemansa päätöksen, kun suuntasimme Ankin syntymäpäivän kunniaksi vielä viimeisenä iltana tuttuun kellariravintolaan. Makunystyrät äärimmilleen viritettyinä ja keuhkot vesihöyrystä pinkeinä hyvästelimme Tbilisin vanhan kaupungin hurmaavat puuparvekkeet sekä houkuttelevat viinitynnyrit.

Minilomaamme seuraavan viikon keskityimme puhdistamaan kehoamme ylimääräisistä kemikaaleista.


Kuvat: Saarlotta Virri, Kira Keini, Anki Sipilä

2015

Cheers mate!

Eteläamerikkalaisesta perinnejuomasta tuli eurooppalainen trendivirvoke – maten nimeen vannotaan ympäri maailmaa.

Kun Etelä-Amerikassa mateyrttiä tarjoillaan tavallisesti höyryävän kuumana teejuomana, nauttii trenditietoinen eurooppalainen matensa kylmänä pitkäkaulaisesta lasipullosta.Yrttiin yhdistetään ylisanoja kaikkialla maailmassa: se on nimitetty Argentiinan ja Uruguayn kansallisjuomaksi sekä Berliinin kuuluisimmaksi virvoitusjuomaksi. Matea jumaloidaan sen alhaisen sokeripitoisuuden sekä ruoansulatusta edistävän ja välittömästi virkistävän vaikutuksen takia.

Luonnon omaa energiajuomaa valmistetaan mate-nimisestä yrtistä, jota saadaan Etelä-Amerikassa kasvavan matepuun lehdistä hauduttamalla. Kyseessä onkin useiden latinalaisamerikkalaisten maiden suosikkijuoma: esimerkiksi Uruguayssa sitä kulutetaan suunnilleen saman verran kuin kahvia Suomessa.

Eteläamerikkalainen perinnejuoma on Euroopassa perinteiseen tapaan valjastettu trendikkääksi virvoitusjuomaksi. Tunnetuin matesta valmistettu juoma ei olekaan tee, vaan saksalainen Club-Mate. Sitä juodaan kylmänä joko sellaisenaan tai drinkeissä terästettynä.

Oikeaoppisesti oreganon näköistä mate-yrttiä kuuluisi nauttia nimenomaan matea varten tarkoitetusta kupista metallisella pillillä. Matekuppien valmistamisesta on muodostunut ainakin Argentiinassa jo pieni bisnes: niitä saa kaikissa mahdollisissa väreissä, kuoseissa ja materiaaleissa. Käytännöllisyytensä ohella ne ovatkin myös kauniita koriste-esineitä.

Etelä-Amerikassa maten juonti pohjautuu alueen traditioihin ja kulttuuriin. Perinteellä on pitkälle ulottuvat historialliset juuret: latinalaisamerikkalainen alkuperäiskansa guaranít olivat tiettävästi ensimmäisiä maten kuluttajia. Guaranít käyttivät yrttiä alun perin pääasiassa lääketieteellisiin tarkoituksiin. Espanjan kolonisaation mukana mate levisi 1600-luvulla muualle Latinalaiseen Amerikkaan.

Vaikka matella on Etelä-Amerikassa erityisesti vanhoja traditioita ylläpitävä rooli, luetaan se muualla maailmassa usein terveystuotteeksi. Kitkerän makuinen mate sisältää runsaasti vitamiineja ja mineraaleja, ja antioksidanttien määrässä se päihittää kevyesti jopa vihreän teen.

Ihmejuoman nimeen vannovilla verkkosivustoilla maten kuvaillaan toimivan luonnollisena energiaboostina: sen sisältämä kofeiini piristää samalla tavoin kuin kahvi, mutta ilman epämukavia seurauksia, kuten tärinää, närästystä ja pahaa oloa. Kerrotaanpa sen olevan myös tehokas krapulan parantaja.

Kuten mitä tahansa herkkua, ei mateakaan kannata nauttia liikaa.

Verkossa liikkuu ristiriitaista tietoa yrtin haittavaikutuksista: sen väitetään samanaikaisesti edistävän ja toisaalta ehkäisevän joitakin syöpätyyppejä. Keskustelu haitoista on loppujen lopuksi suhteellisen vähäistä, Etelä-Amerikassa lähes olematonta. Ihmejuomasta luopuminen ei ole vaihtoehto.

Suurkuluttajamaissa maten juominen onkin enemmän sääntö kuin poikkeus. Uruguayssa ei ole lainkaan outoa olettaa, että vähintäänkin joka toisella vastaantulevalla paikallisella on lämpimällä vedellä täytetty termoskannu mukanaan. Huoltoasemilla on yleensä ilmainen lämminvesiautomaatti, josta termarin saa pidemmilläkin reissuilla täytettyä. Matea juodaan koko ajan ja kaikkialla.

Club-Mate on suosiostaan huolimatta vielä suhteellisen marginaalinen tuote. Saksassa juoma on jo valtavirtaa, mutta sielläkin se liitetään usein hipsterikulttuuriin. Suomessa Club-Mate ei kulttituotteen asemaa ole ainakaan vielä saavuttanut, eikä sitä löydy läheskään kaikkien kauppojen hyllyiltä.

Matea nautitaan yhdessä niin perheen, ystävien kuin ventovieraidenkin kesken. Ei ole epänormaalia sekään, että julkisen liikenteen bussissa joku kaivaa laukustaan esille termoskannun ja pistää matella täytetyn kupin kiertämään matkustajien kesken. Alkuperäiskansa guaranít kutsuivat matea aikoinaan osuvasti ”ystävyyden juomaksi”, ja sellaisena sitä pidetään edelleen.

Harva elintarvike synnyttää niin suuria kansallisen yhtenäisyyden tunteita kuin mate alkuperämaissaan: se yhdistää ihmiset iästä, sosiaalisesta statuksesta ja varallisuudesta riippumatta. Ajatus maten eurooppalaisesta versiosta rajatun ryhmän villityksenä tuntuukin hieman nurinkuriselta.

Lasipullolla on vielä pitkä matka esikuvansa kaltaiseksi koko kansan eliksiiriksi.

TEKSTI Kira Keini