2019

Tahtomaan tuomittu

“Testamentti (lat. testamentum, sanasta testari ’todistaa’) eli jälkisäädös on tahdonilmaisu, jolla henkilö ilmoittaa tahtonsa omaisuutensa kohtalosta kuolemansa jälkeen.”

TEKSTI Ainomaija Mikola KUVITUS Inka Salminen

Testamentti ei tunnu minulle läheiseltä instituutiolta eikä liiemmin säväytä. Vähän niin kuin kesämökin ostaminen tai ryijyt seinällä – en taida osua kohderyhmään. Lain mukaan testamentin voi Suomessa laatia kuka tahansa yli 18-vuotias, poikkeustilanteessa myös 15-vuotias. Testamentti liittyy kuitenkin väistämättä kuolemaan, enkä minä ole kuolemassa, päinvastoin: populaarikulttuurin mukaan elän elämäni parasta aikaa.

Mieleeni ei tule mitään, mitä haluaisin testamentata, jos minulta sellaista nyt vaadittaisiin.

Testamentin juuret löytyvät alun perin roomalaisesta oikeudesta. Meidän tuntemamme testamentti-instituutio kehittyi nykyiseen muotoonsa antiikin Roomassa 300- tai 200-luvulla eaa. Vanhimman säilyneen testamentin uskotaan kuitenkin olevan peräisin jo 2000-luvulta ennen ajanlaskun alkua: Faarao Khafren pojan Nekuren viimeinen tahto on kaiverrettu hänen hautakammionsa seinään oletettavasti jo vuonna 2061 eaa. Siinä hän testamenttaa 14 isänsä mukaan nimettyä kylää vaimolleen ja lapsilleen. Nykypäivänä aikamoisen kohuotsikon arvoinen jälkikirjoitus, uskaltaisin veikata…

Vanhin säilynyt suomalainen testamentti on piispa Benedictin testamentti vuodelta 1287. Keskiajalla katolinen kirkko kasvatti testamentin suosiota ja samalla omaa tilipussiaan – omaisuuden panttaaminen kirkolle kun luonnollisesti lyhensi kiirastulessa vietettyä aikaa. Niinpä uskovaiset tekivät kuolinvuoteillaan runsaskätisiäkin lahjoituksia sielunsa pelastamiseksi ja jättivät jälkikasvunsa näkemään oman torpan sijaan nälkää. Testamenttiasiakirjasta tehtiin mahdollisimman yksinkertainen, jottei yksikään seurakunnan jäsen pääsisi livahtamaan kuoleman tuolle puolen ilman, että jätti osastaan kirkolle – joko papin ylöspitoon tai kirkon kaunistukseksi. Uskovaisia myös kehotettiin tekemään Kristuksesta yksi lapsistaan, ja luonnollisesti Kristuksen perintöosan pystyi jättämään suoraan kirkolle. Miten sopivaa.

Siinä missä keskiajalla testamentti pelasti kuolevan tuonpuoleisessa koetulta kärsimykseltä – tai ainakin lievitti sitä – tunnutaan testamentteja laativan nykyään ennemmin eloonjäävien omaisten pelastamiseksi. Internetissä testamenttia mainostetaan helpoimpana keinona välttyä mojovalta perheriidalta. Netti pursuaa vinkkejä ja ohjeita testamentin laatimiseen ja maalailee samalla suhteellisen synkkää kuvaa perinnönjaosta. Potentiaalisia testaattoreita houkutellaan seuraavanlaisilla fraaseilla: Älä kylvä perintöriidan siemeniä”, “Tasapuolisuus ylläpitää sisarussuhteita” ja “Testamentti vapauttaa kaunasta ja kateudesta.

Yksityiset lakifirmat käärivät luonnollisesti suurimmat rahat testamenttibisneksestä, mutta lisäksi mainonnassa ovat mukana pankit ja jopa aikakauslehdet. Artikkeleissa testamenttia verrataan tv:n ostoon (“kestää 50 vuotta ja estää perintöriidat”) ja jaetaan parhaat vinkit kuolinpesän raivaamiseen. Oman kategoriansa muodostavat listaukset yleisimmistä perintöriitojen aiheuttajista – asiantuntijoiden mukaan hirvensarvet ja kansallispuvut ovat jopa Arabian astioita halutumpia (!). Ilmeisesti testamenttia voi jopa treenauttaa (“testamentti kuntoon”). Sivustot ovat täynnä kiiltokuvamaisia mainoskuvia hymyilevistä valkohapsisista vanhuksista. Kuvituksen tarkoituksena on ilmeisesti herättää luottamusta, mutta lopputulos on lähinnä muovinen.

Jos testamentin ajatusta lähtee laajentamaan pois sen oikeudellisista ja kirjallisista rajoitteista, pursuaa maailma yhtäkkiä perintöä. Muusikot jättävät jälkeensä musiikkinsa, maalarit taulunsa. Tavallaan testamentin ajatuksen voidaan nähdä syntyneen jo 3000-luvulla ennen ajanlaskun alkua, kun sumerit kehittivät kirjoitustaidon. Korkeakulttuurien nuolenpääkirjoituksella raapustetuista kirjanpidoista on kuitenkin tultu kauas. Digiajasta intoutunut – tai vaihtoehtoisesti valvontayhteiskunnan pelästyttämä – voisi sanoa, että testamenttaamme jatkuvasti sisältöä kun haemme tai syötämme tietoa itsestämme nettiin. Ylipäätään liikkuminen internetissä tai sosiaalisessa mediassa jättää aina taakseen jäljen.

Välillä kuulee puhuttavan yksinäisistä ja upporikkaista vanhuksista, jotka testamenttaavat omaisuuksiaan taloyhtiöilleen. Satunnaisesti taas valtiota onnistaa, kun ilman perillisiä kuoleva jättää jälkeensä jättipotin. Tämänkaltaisesta tarinasta ei yhteiskunta voi kohdallani haaveilla. Ainoat minulta jäävät maalaukset taas ovat jostain syystä edelleen tallella olevat ala-asteen kuvaamataidon työt. Kuolemattomia lausahduksia tuskin löytyy myöskään, ainakaan myönteisessä mielessä. Mitä minä sitten jätän jälkeeni?

Olen ehtinyt vasta kuluttaa yhteiskuntaa, en oikeastaan maksaa mistään siltä saamastani takaisin.

Lapsilisillä todennäköisesti kustannettiin jotain kehitykseni kannalta ei-kuitenkaan-niin-merkittäviä harrastuksia. Nautin ilmaisesta varhaiskasvatuksesta, esikoulusta, yhdeksän vuoden pituisesta perusopetuksesta sekä toisen asteen koulutuksesta. (Ja kehtasinkin valittaa kun koulussa oli ruokana seitiä.) Jatkoin korkeakouluun, mutta minulle ilmainen koulutukseni ei ole poikinut vielä edes kandia, eli ei mitään mistä yhteiskunta hyötyisi piirun vertaa. Opintopistekertymäni on kuitenkin ehtinyt tehdä arviolta jo noin 10 000 euron suuruisen loven yhteiskunnan budjettiin. Voi veljet!

 

Töitä olen tehnyt niin kuin kuka tahansa nuori tässä vaiheessa elämäänsä. Jos jäisin nyt eläkkeelle, olisi eläkkeeni verohallinnon mukaan yksi euro kuussa. Ei niitä tunteja siis ihan mahdottomasti ole päässyt vielä kertymään. Kahden prosentin veroprosenttini ei liiemmin heilauta valtion taloutta.

Koko nuoruudestani jää jäljelle siis vain opintolainani, jonka valtio saa takaisinmaksettavaksi. En ole ehtinyt tehdä silläkään mitään yhteiskunnan mielestä järkevää, vaan asunut kantakaupungissa korkeassa asunnossa ja syönyt silloin tällöin avokadoja. (Jos olisin kauppiksessa, olisin sentään älynnyt sijoittaa lainan osakkeisiin…) Iloista maksuaikaa vaan, Suomen valtio.

Ja avokadoista puheen ollen: myös minun ja ilmaston välinen suhde on ollut melko yksipuolinen.

Pelkästään viime reissullani keräämäni lentokilometrit muodostavat jo leijonanosan suomalaisen keskimääräisistä vuosittaisista hiilidioksipäästöistä. Siihen päälle kun lisää matkalla kuluttamani pulloveden ja kerääntyneet taksimatkat, saa kasvissyöntiä ja kierrättämistä jatkaa vielä tovin, ennen kuin tuo kaikki on kuitattu. Unohtamatta, että joululomaa ennen minulla on ollut kaksi vuosikymmentä aikaa tehdä hallaa ilmastolle.

Kuulun siihen sukupolveen, jota nimitetään ilmaston viimeiseksi oljenkorreksi. Täyskäännös parempaan on tehtävä nyt eikä tulevaisuudessa, muuten tulevaisuutta ei tule. Kansainvälinen hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC antoi viime lokakuussa julkaistussa ilmastoraportissaan ihmiskunnalle 12 vuotta aikaa tehdä merkittävät päästövähennykset, muuten testamenttaamme tuleville sukupolville kuolemaa tekevän maailman. Se vaatii toimintaa, ei taantumista tai passivoitumista. Ilmastokontekstissa ajasta ikuisuuteen siirtyminen voisi toimia – viimeistään hautajaisten jälkeen olisin ainakin päästötön. Valitsen kuitenkin ensisijaisesti muun reitin.

Yhteenveto? Jotta testamentti on laillinen, täytyy se allekirjoittaa kahden todistajan läsnäollessa. Maapallon ei tarvitse etsiä testamenttiinsa todistajia, sillä jokainen meistä on sellainen. Sama pätee yhteiskuntaan – me emme pääse pakoon sitä, eikä se liiemmin meitä. Tässä hetkessä omina todistajinani toimivat Tiedekulman kirkas valaistus ja lukemattomat kaltaiseni, näennäisesti hommia painavat tulevaisuuden toivot. Läppärini akku tekee kuolemaa, en minä. Onneksi näin, sillä kuoleminen tässä kohtaa elämänkaartani olisi suoranaista pilkkaa yhteiskunnalle.

 

jhfklshao Arkisto

Printti elää!

Printti on kuollut! Sisällöt siirtyvät verkkoon! Paperi on pyllyn pyyhkimistä varten! Vai onko sittenkään? Haastattelimme kolmea painettujen julkaisujen voimaan uskovaa tekijää ja kysyimme, mikä printissä oikein kiehtoo.

magazines-705885_640

Journalistiset sisällöt pakenevat kovaa vauhtia internetiin, mutta indie-kirjallisuutta julkaiseva ja myyvä Khaos Publishing kaavailee taiteellisille printtijulkaisuilleen uutta askelta: kivijalkaliikettä Helsingin keskustaan. Suomalainen taidelehti FAT sen sijaan nauttii kansainvälistä suosiota, ja vastikään toisen numeronsa julkaissut pornografinen taidelehti Rivo myi ensipainoksensa hujauksessa loppuun.

Tavallisten lehtien räpiköidessä pienten yleisöjen printtilehdille taitaakin kuulua ihan hyvää. Kaikki tietävät internetin olevan julkaisualusta, jolla tavoittaa helposti globaaleja yleisöjä kustannusten jäädessä minimitasolle. Miksi printtiä siis tehdään, ja miten ihmeessä se menestyy?

Painetun ääressä pysähdytään

Printin kuoleman ennustaminen tuntuu olleen ennenaikaista. Vanhempi sukupolvi on tottunut lukemaan lehden aamiaispöydässä painolta tuoksuvalta paperilta eikä tabletin ruudulta. Printin merkitys ei kuitenkaan ole vain sen tunnearvossa.

”Printissä on tärkeää fyysinen kokemuksellisuus. Lehti voi itsessään olla taideteos ja yllättää joka aukeamalla”, toteaa helsinkiläisen taidelehden FAT:in päätoimittaja Tero Kartastenpää.

Rivo puolestaan käyttää printtiä vastaiskuna hektiselle nettipornon kulutukselle.

”Mielenkiinnoton ja itseään toistava pornografinen sisältö ympäröi meitä jatkuvasti. Printattua lehteä puolestaan selataan ja luetaan useimmiten rauhassa ajatuksen kanssa. Nettijulkaisuna Rivo luultavasti vain hukkuisi ylitsepursuavan seksuaalisen sisällön joukkoon”, selittää lehden päätoimittaja Juha Arvid Helminen.

Myös Khaos Publishingin kustantaja Iina Esko korostaa printtiin liittyvää rauhoittumista. Internet on kenties pullollaan upeaa ja ammattimaista sisältöä, mutta käsissä pideltävä julkaisu on parhaimmillaan vieläkin pidemmälle mietitty kokonaisuus, josta löytyy selkeä fokus. Sen ääreen pysähdytään, ja siitä nautitaan kokonaisvaltaisena teoksena. Kun kaikkea ei voi kustannussyistä painaa, harkinta tulee positiivisella tavalla väliin. Turha karsitaan, ja jäljelle jää todellinen parhaimmisto.

Printti tuntuu siis toimivan vastavoimana kaikelle sille hektisyydelle ja kertakäyttöisyydelle, joka meitä nykyisin ympäröi. Siinä on myös nostalgiaa, myöntää Helminen. Hän toivoo voivansa törmätä Rivoon vuosikausien päästä divarissa ja ihmetellä, mitä aikoinaan tulikaan puuhattua. Painettu, harkittu taidejulkaisu on nimittäin kestotuote. Hyvin tehtyyn sisältöön tarttuu mielellään yhä uudestaan. Siinä on ajattomuutta ja pysähtyneisyyttä.

”Turhan vahva printti-internet -vastakkainasettelu ei kuitenkaan ole tarpeen. Toisen toimivuus ei sulje toista pois, ja ainakin minua kiinnostavat myös nettijulkaisut. Ne ovat kaksi täysin erillistä kategoriaa”, muistuttaa Esko.

Ei elitismille

Pienten printtilehtien viehätys tuntuu perustuvan niiden erikoistumiseen. Kartastenpään mielestä printin arvostus ei ole vähentynyt oleellisesti, se on vain kallista tuottaa.

”Ei kannata tehdä mitään turhaa paperille. Jos tekee paperille, sen täytyy olla jotain erityistä. Siksi on ymmärrettävää, että yleislehdet tai keskinkertaiset lehdet ovat pulassa, toisin kuin erikoisemmat julkaisut.”

Pienillä lehdillä on mahdollisuus tehdä jotain täysin omanlaista.

”FAT-lehti tarjoaa oman helsinkiläisen näkökulman maailmaan ja on juuri sen takia arvokas. Tällainen tietoinen subjektiivisuus toimii paremmin pienten lehtien kohdalla, eikä objektiivisuutta ihannoivassa valtamediassa”, Kartastenpää toteaa.

Myös Rivo irrottautuu tietoisesti valtavirrasta. Lehti ottaa askeleen etäälle pornosta sellaisena kuin sen yleensä tunnemme. Ideana on lähestyä seksuaalisuutta rohkeasti, mutta taiteilijoiden omasta näkökulmasta.

”Uskomme, että nimenomaan persoonallisilla pienlehdillä on tulevaisuus printtinä. Ei pidä lähteä kilpailemaan isojen lehtien säännöillä, vaan laadulla. Jos lehti on kiinnostava, se löytää kyllä lukijansa”, korostaa Helminen.

Pesäero tehdään Khaos Publishingissakin. Heidän ei kustantamona ja nettikauppana tarvitse kilpailla suurten yritysten kanssa, sillä heillä on aivan oma asiakaskuntansa. Eikä tässä hommassa – kuten ei taiteessa yleensäkään – ole kyse taloudellisesta tuotosta.

”Meille on tärkeintä laajalle levittäytyvä yhteiskunnallinen kommunikaatio. Esteettisyys on toki julkaisuillemme olennaista, mutta emme ole kiinnostuneita lehdistä, jotka ovat pelkkiä koristeita”, Esko selittää.

”Otamme etäisyyttä joihinkin pienten piirien taidejulkaisuihin liittyvään elitismiin. Pidämme hinnat niin alhaalla kuin tuottaminen sallii, jotta kaikilla olisi pääsy näiden teosten äärelle. Ennen kaikkea Khaos tahtoo synnyttää toiminnallaan lisää aktiivista kulttuuria Suomeen.”

”Tätä ei tehdä rahan takia”, myös Kartastenpää kommentoi. ”FAT ei voi maksaa tekijöilleen paljon, mutta antaa mahdollisuuden tehdä jotain erityistä. Jotain, mikä peruskaupallisissa töissä ei kuvaajille ja kirjoittajille aina olisi mahdollista.”

Monien erikoislehtien hinnat pyörivät useissa kymmenissä euroissa. Jos ei ole alan harrastaja tai vannoutunut keräilijä, näitä julkaisuja tuskin tulee ostettua. Vaikka tuotantoprosessista riippuen korkea hinta on välillä täysin perusteltu, kiinnostaa ainakin Khaosta helposti lähestyttävä julkaisu, jonka matka ideasta toteutukseen on verrattain lyhyt ja hinta alhainen. Tällaisesta teoksesta esimerkiksi Esko ojentaa käteen tukholmalaisen Moon Space Booksin siron, käsin sidotun Foggy Opus -julkaisun. Sen hinta on 12 euroa, joka on Eskosta melko edullinen.

magazine-806073_640

Lehtikaupasta asiakkaiden käsiin

Erikoistuneille lehdille on tietysti rajatummat markkinat, ja ne houkuttelevat vain pieniä yleisöjä. Yksi keino jatkaa printin tekemistä onkin julkaista kansainvälisesti.

”Ajatuksemme on ollut, että jos lehti on suosittu ulkomailla, kelpaa se täälläkin”, Kartastenpää kuvailee. ”FAT:in kaltaisten pienten lehtien alakulttuuri on vahvaa etenkin Euroopassa, ja siellä on isompi kysyntä kuin Suomessa. Euroopan isoissa metropoleissa on muutamia pieniä levykauppojen tyylisiä lehtikauppoja, joita Suomessa ei ole oikeastaan ollenkaan.”

Tämän on huomannut myös Esko. Hän kertoo jopa paljon pienemmältä kielialueelta Virosta löytyvän aktiivisempaa pienlehtitoimintaa. Tätä aukkoa Khaos Publishing syntyi paikkaamaan. Kaavailtu kivijalkaliike tuo Suomeen myös Kartastenpään kuvailemaa lehtikauppatoimintaa.

”Asiakkaalle on tärkeää päästä oikeasti hipelöimään näitä tuotteita”, Esko perustelee Khaosin uutta askelta.

Se on helppo ymmärtää, kun onnistuneen teoksen saa omiin hyppysiinsä. Foggy Opus -teosta selatessa tuntee sameapintaisen paperin, joka on kevyt mutta tukeva käsissä. Pehmeät värisävyt ja valokuvat sulavat paperilla kauniisti osaksi tekstiosuuuksia. Lehti muodostaa juuri sellaisen teoksellisen kokonaisuuden, jonka tärkeyttä kaikki pienlehtien parissa työskentelevät tuntuvat vannottavan. Samaa kokemusta ei saa tabletin ruudulta.


Kuvat: Pixabay.com

2015

Kuolema saapuu Facebookiin

Sosiaalisessa mediassa juhlitaan syntymäpäiviä ja virstanpylväitä. Onko kaiken elämän keskellä tilaa kuolemalle?

Facebook-kaverini Sara meni kihloihin. 71 tykkäystä ja viisi kommenttia. Satu osallistuu tapahtumaan ”Lihaton lokakuu”. Hyvä Satu, tykkään. Tapio osallistuu tapahtumaan ”Matin hautajaiset”.

Hätkähdin viestiä, sillä se oli uutisvirrassani ensimmäinen laatuaan. En tiennytkään, että hautajaisista voi tehdä samanlaisen tapahtuman kuin tupareista tai synttäreistä. Mahtuvatko läheisen kuolema, hautajaiset ja henkilökohtainen suru sosiaaliseen mediaan?

Matin hautajaisiin osallistuneen Tapion mielestä merkittävää hautajaiskutsussa oli se, että sen sai suoraan leskeltä eikä vaikka kaverin kaverilta puhelimessa. Hänen mukaansa ei olisi ollut varmaa, olisiko häntä kutsuttu hautajaisiin ilman Facebookia, sillä hän ei ollut kovin läheisissä väleissä Matin kanssa.

Näkyykö tässä sosiaalisen median ihmisiä yhdistävä vaikutus?

”Kyllä nimenomaan”, Tapio vastaa ja jatkaa, ”sosiaalista mediaa voi käyttää myös tyylikkäästi. Kutsussa oli sama teksti kuin kirjallisessa ja kirkko oli täyteen pakattu.”

Hautajaisiin osallistui klikkaamalla 111 kutsuttua. Yhteisöllisyys näkyi myös siten, että Matin Facebook- kaverit kirjoittivat tapahtuman seinälle suruvalitteluja ja muistelivat häntä niin sanoin, kuvin kuin videoinkin. Silti ihmettelin, miksi minulla – täysin ulkopuolisella ihmisellä – oli mahdollisuus päästä töllistelemään Matin mennyttä elämää ja läheisten surua.

Ilmiö ei näköjään ole täysin uusi, sillä se on aiheuttanut keskustelua blogeissa ja verkon keskustelupalstoilla. Kuolemasta puhumisen puolustajat kertovat, kuinka viestittelystä ja surun jakamisesta on ollut apua suruprosessin aikana. Vastustajat taas kokevat viestittelyn kiusallisena ja ärsyttävänä. Joidenkin mielestä se vaikuttaa jopa sympatiapisteiden onkimiselta ja siten loukkaavalta vainajaa kohtaan.

Kuolema saapuu Facebookissa

Puolustajat ja vastustajat erottaa heidän näkemyksensä siitä, mikä on Facebookin rooli ihmisten elämässä. Puolustajien mielestä myös kuolemasta ja surusta pitää saada kirjoittaa, kun kerta kaikesta muistakin asioista niin tehdään. Sen sijaan vastustajien mielestä sivuston ei tarvitse koskea koko elämää.

Koko ilmiön kermaa ovat hautajaisissa otetut selfiet. Kuvissa poseeraukset ovat tapahtuman luon- teeseen nähden yllättäviä: löytyy duckfaceja, irvistyksiä, kieroon katsovia silmiä ja lyhyitä pikkumustia. Hashtagit ovat #finnishboy #rip #tags4likes –tyylisiä. Kuvat ovat viihdyttäneet verkkoyleisöä, mutta myös herättäneet pahennusta. Yhdessä julkaisussa mies istuu autossa tuhkauurnan kanssa.

”Meitsi istuu autossa mummi sylissä. #mummi #hautajaiset”, kuvateksti valaisee. Hänen tuttunsa kommentoivat kuvaa: ”Tästä ei oikein voi tykätä…”

Hautajaisissa otettuja selfieitä on myös puolustettu. Caitlin Doughty ehdottaa verkkolehti Jezebelin jutussaan A Passionate Defense of Selfies at Funerals, että koska kuolema ei ole läsnä länsimaisessa kulttuurissa, hautajaisissa otetut omakuvat voivat olla osoitus uudenlaisesta rituaalista ja suremisen tavasta älypuhelinten aikakaudella.

Verkossa ollaan siis eri mieltä kuoleman roolista somessa. Kahtiajako näkyy myös arkikeskustelussa. Tuttavani mielestä se ei enää koske häntä, mikäli lähimmäiset haluavat muistella ja surra sosiaalisessa mediassa. Minä taas en halua muisteluseiniä, surupäivityksiä tai kuvia tuhkasta häveliäiden hashtagien kera. Ehkä meidän molempien on parasta kirjoittaa testamentteihimme selkeät ohjeet siitä, miten toivomme meitä käsiteltävän sosiaalisessa mediassa kuolemamme jälkeen.

Henkilöiden nimet on muutettu.


TEKSTI Hanna Schneider KUVAMANIPULAATIO Joona Raudaskoski