2019

Uudestaan, alusta

TEKSTI Roosa Rahkonen & Rosa Kaimio KUVITUS Maija Harju

TV:ssä pyörii enemmän uusintoja kuin kenties koskaan, ja nyt kierrätetyt tarinat ovat vallanneet myös elokuvateatterit. Esimerkiksi Disneyltä ilmestyy tänä vuonna neljä live action animated -versiota sen vanhoista klassikkoelokuvista. Onko luovuus kuollut viihteestä lopullisesti?

Tuntuuko sinusta avatessasi television, että olet nähnyt saman asian ennenkin? Ei ihme, sillä uusinnat ja jatko-osat ovat vallitseva trendi tämän päivän viihdemaailmassa. Kahdeksan kymmenestä vuoden 2018 parhaiten tienanneista elokuvista oli jatko-osia tai uusintaversioita. 

Myöskään tv-formaattien kierrättäminen ei ole uusi ilmiö. Ensimmäinen formaatti Tenavatuokio tuotiin Yleisradiolle vuonna 1968 USA:sta. Yhdysvaltalaiset kävivät jopa seuraamassa Suomen version tuotantoa. Ennen ensimmäisen formaattinsa ostoa suomalaisilla oli myös tapana varastaa formaatteja esimerkiksi katsomalla hotellissa televisiota ulkomailla ja kopioimalla sitten näkemänsä Suomen televisioon parhaansa mukaan. 

Kierrättämisen perinne kehittyi ensin elokuvagenrejen ja sitten tv-formaattien kautta. Esimerkiksi scifiä ja westerniä ilmestyi maailmalla 1900-luvun puolivälissä kyllästymiseen asti, sillä niiden todettiin myyvän. Tämän jälkeen tuli pitkien sarjojen aikakausi. Simpsonien ja Frendien kaltaiset pitkät sarjat valtasivat tv-ruudut. 2000-luvun alussa kierrätysrumbaan hyppäsi tosi-tv, kuten Selviytyjät, Big Brother ja Idols. Kyseiset ohjelmat on kaikki tuotu Suomeen ulkomailta, kuten lähes kaikki nykypäivän ohjelmatkin. Esimerkiksi suomalaisen television klassikko Salatut elämät on alkujaan australialainen formaatti.

Siinä missä televisio loi uusia kausia yleisön suosikkeihin, ryhtyi elokuva-ala puolestaan tuottamaan jatko-osia. Disney teki jo 90-luvulla omansa klassikkoelokuvistaan. Ensin tulivat Pocahontasin ja Leijonakuninkaan jatko-osat, jotka eivät kuitenkaan menestyneet yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Tänä aikakautena alkoi myös elokuva- ja tv-formaattien yhteennivoutuminen. Esimerkiksi Pokémonista tehtiin heti sarjan ensimmäisen esitysvuoden jälkeen elokuvia, joita on sittemmin ilmestynyt yli 20 samaan aikaan, kun sarja pyörii televisioissa. 

Nykyään näemme jatko-osia vanhoihin klassikoihin niin paljon, että tarjonta alkaa monista tuntua jo ylisaturaatiolta. Muun muassa Ihmeperhe ja Toy Story -saaga ovat saaneet viime vuosina jatkoa. Lisäksi viime vuosien suosituimpia elokuvia ovat olleet Disneyn klassikoista tehdyt live action animated -versiot, kuten Viidakkokirja, Kaunotar ja Hirviö sekä Leijonakuningas, jotka kaikki ovat tuottaneet yhtiölle satoja miljoonia dollareita. 

Televisiossa nykyhetken ostetuimpia formaatteja ovat erilaiset kykykilpailut. Idols, Huippumalli haussa ja Selviytyjät ovat hyviä esimerkkejä moniin maihin levinneistä formaateista. Prosessi ei kuitenkaan ole aina ihan suora siirto ostomaasta, vaan formaattia on muokattava ja sen tulee huomioida muun muassa maakohtaisen tuotannon budjetti ja kulttuuri. Saudi-Arabiassa Haluatko miljonääriksi? -tietokilpailun nimi on Who Will Earn a Million, koska islaminusko paheksuu ilman työtä tai sijoitusta saatua voittoa.

Kahdeksan kymmenestä vuoden 2018 parhaiten tienanneista elokuvista oli jatko-osia tai uusintaversioita.

Elokuvista on nykyään tapana tuottaa myös tv-sarjoja ja toisinpäin. Tarinoista tutut hahmot seikkailevat elokuvissa tai sarjoissa, joita on mahdotonta ymmärtää ilman alkuteoksen näkemistä. Esimerkiksi Salatut elämät -elokuvia löytyy jo pari kappaletta ja kesäisin sarja tuottaa myös spin-offeja, kuten Kämppä tyhjänä ja Rantabaari. Brittiläisestä hittisarja Downton Abbeystä ilmestyi syksyllä elokuva. Lisäksi Disney on tuottanut esimerkiksi Frozenista ja Leijonakuninkaasta minisarjat.

Miksi asiat, jotka olemme jo nähneet, palaavat ruutuihimme yhä uudelleen?

Motiivina on tietenkin raha. Uusinnoissa, jatko-osissa ja spin-offeissa on  tuotantoyhtiöiden näkökulmasta erityisen hyvää se, että ne ovat tavallista riskittömämpiä sijoituksia. Kyse on ilmiöstä, jossa sisällön myyvyys on jo kertaalleen testattu ja todettu tuottavaksi, joten sitä venytetään parhaan kyvyn mukaan tuottamaan lisää. 

Formaatin ostossa puolestaan turvan tuo ohjekirja, jota kutsutaan raamatuksi. Raamatulla tarkoitetaan alkuperäisen tuotantoyhtiön sarjalleen luomaa ohjekirjaa, jossa on lueteltu sen vaatimat ominaisuudet, kuten sen juonellinen rakenne, riskinhallinta, tuotantotapa ja lavasteet. Lisäksi uusintojen näyttäminen on kustannustehokkaampaa kuin kokonaan uuden formaatin etsiminen ja tuottaminen. Jatko-osissa taas viehättää hahmojen tuttuus, etenkin, kun kyse on lasten suosikkihahmoista. 

Myös katsojien näkökulmasta uusinnat ja jatko-osat ovat hyviä sijoituksia, sillä moni ei halua tuhlata aikaansa huonoon elokuvaan. Kun saman formaatin edellinen osa on ollut mieluisa, on uusikin sarja tai elokuva luultavasti omaan makuun. Samalla uudet versiot herättelevät katsojissa nostalgiaa, kun tutut lempihahmot näkee jälleen seikkailemassa. Lisäksi nostalgian saattaa haluta jakaa myös muille. Vanhemmat voivat viedä oman lapsen katsomaan vanhaa suosikkielokuvaansa toivoen antavansa tälle yhtä mieluisan kokemuksen, mikä itsellä lapsena oli alkuperäisversion parissa. 

Turvallisella ja tulospohjaisella viihdetuotannolla on seurauksensa. Elokuva taiteenalana ja uusien ideoiden esilletuojana on kuihtunut. Ongelmaa ovat kritisoineet muiden muassa ohjaajat Martin Scorsese ja Ridley Scott. Scorsese on sanonut elokuvan “kuolleen” ja Scott pitää suurinta osaa nykyään tuotetuista elokuvista suorastaan huonoina. 

Uudet visiot ja taiteellinen ilmaisu ovat kummankin mukaan poistuneet elokuvamaailmasta “teemapuistoelokuvien”, kuten supersankarifilmien, tieltä. Hyvällä tarinalla ei ole väliä, kun suuri ketju myy. Parempien voittojen tavoittelun myötä isot elokuvayhtiöt eivät myöskään harjoita yhtä tiukkaa laadunvalvontaa, vaan Scorsesen mukaan päästävät kaikki rahakkailta tuntuvat elokuvat jakeluun. Sen sijaan pieniä alkuperäiselokuvia on vaikea saada tuotettua, vaikka olisi isokin nimi elokuva-alalla. 

Monet elokuva-alan hahmot sanoivat esimerkiksi Inceptionin tullessa, ettei kyseinen elokuva tule menestymään, tai että elokuva ratsastaa vain ohjaaja Christopher Nolanin nimellä huolimatta sen huippukuuluisasta näyttelijäkaartista. Epäilyistä huolimatta elokuvasta tuli yksi 2010-luvun suurimmista onnistumisista.

Seuraavaan lausahdukseen puolestaan tiivistyy tuottaja Dan Jinksin mukaan Hollywoodin tämän päivän mentaliteetti: “On karsittu paitsi ‘Oscarin arvoisista elokuvista’, myös draamasta ylipäätään. Varovaisuus on saanut kaikki perääntymään. Ja se vaikuttaa koko bisnekseen”. Jokainen taiteellinen riski, oli kyseessä sitten Oscareihin tähtäävä elokuva tai tavallinen draama, on Hollywoodin silmissä liian suuri otettavaksi.

Ilman uusia ja rohkeita ideoita, viihdealalta loppuvat ennen pitkää tarinat, joita kierrättää.

Television kohdalla puolestaan fokus on siirtynyt informatiivisuudesta mainostettavuuteen ja feel good -genreen. Riskittömät sarjat, joissa on onnellinen loppu ja kevyttä huumoria, vetävät puoleensa katsojia ja sitä kautta mainostajia. Kukaan ei kuitenkaan jaksa katsoa samoja Frendien jaksoja loputtomiin. TV-sarjoilla on elokuvien tavoin mahdollisuus kertoa nykyajasta ja sen monesti synkistäkin hetkistä. Esimerkiksi hittisarja House of Cards käsitteli Yhdysvaltojen Valkoisen talon häikäilemättömiä valtapelejä, joissa ei pelätä edes murhaa.

Juuri uudet, rohkeat tai ronskit sarjat kuten Game of Thrones, Orange Is the New Black tai The Handmaid’s Tale ovat saaneet ihmiset keskustelemaan näkemästään ja jakamaan katselukokemuksiaan keskenään. Jälkimmäinen on ollut relevantti Yhdysvalloissa käytävässä aborttikeskustelussa ja naisten seksuaalisesta vapaudesta puhuttaessa. Orange Is the New Black taas käsittelee muun muassa transsukupuolisuutta, homoseksuaalisuutta ja seksuaalista hyväksikäyttöä, joihin kaikkiin kohdistuu yhteiskunnallista debattia nykyhetkessä.

Ilman uusia ja rohkeita ideoita, viihdealalta loppuvat ennen pitkää tarinat, joita kierrättää. Monet pitkään jatkuneet sarjat päätyvät jäämään tauolle yleisön kiinnostuksen hiipuessa ja näiden siirtyessä eteenpäin. Ja loppujen lopuksi yleisöjä koskettavat usein eniten uudet, ennennäkemättömät tarinat. Yksikään remake, jatko-osa tai uusi kausi ei olisi mitään ilman alkuperäistä.

Yleinen

Missä suimme kerran

Älkää keritkö tukkaanne päälaen ympäriltä, äläkä leikkaamalla turmele partasi reunaa (3. Moos 19:27).

TEKSTI: Antti Putila & Akseli Rouvari KUVAT: Suomen Parrakkaat-Yhteisö & kirjoittajat

Viereisillä penkeillä kaksi miestä puhuu rikoksesta. Toinen on ottanut repustaan esiin osuuskaupan pussiin käärityn pullon, josta hän juo pieniä kulauksia läpinäkyvää nestettä irvistellen. Ulkona tihkuttaa, ehkä. Varmuutta ei ole, sillä ikkunat ovat lian pinttämät. Penkit on verhoiltu vihreällä kankaalla, jonka aika on haalistanut oliivinruskeaksi. Niiden välissä on alumiinista tehdyt roskakorit, jotka loistavat katoissa välkkyvien loisteputkien tahdissa kuin tähdet.

Juna näyttää vankilalta.

“Sitten se käänty just, kun mä yritin lyödä sitä ja osuin sitä vaan kaulaan. Lähti juoksee Hennalaan päin.” Toinen mies kuuntelee rauhallisena, tai ainakaan hän ei kommentoi kertomusta mitenkään. Koko vaunu on täynnä ihmisiä, mutta silti tuntuu kuin olisi junassa yksin.

Kesken rikoskertomuksen jostain kauempaa kuuluu huuto: “Ulos sieltä junasta!” Junien ovet päästävät kolmen piippauksen merkkiäänen, ja hetken on hiljaista. Juna liikkuu hitaasti kohti Pasilaa, jonka jälkeen kovaääniset julistavat säristen: “Tämä on Z-juna Lahteen. Seuraavat pysäkit ovat Tikkurila, Kerava, Haarajoki.”

Jännitys.

Facebook-tapahtumassa paikaksi on merkitty lyhyesti vain ’Liipolan Betoni’.

Olemme edellisenä iltana katsoneet ystävien kanssa venäläistä art housea, jonka jälkeen muistamme, että huomenna todella lähdemme matkaan. Ostamme liput Lahteen, joskin tarkempi päämäärä on edelleen mysteeri. Facebook-tapahtumassa paikaksi on merkitty lyhyesti vain “Liipolan Betoni”. Etsimme internetistä tarkempaa tietoa, jota on tarjolla vain niukalti. Ainoa tiedonmurunen löytyy Pitnit.com-sivustolta, jonka mainoslause kuuluu: “Explore the Best Businesses Around You and Stay Connected With Your Friends While On the Go!” Sivusto on epäselväksi jäävällä harkinnalla lisännyt kohteisiinsa Liipolan Betonin. Paikan sijaintia se ei kerro ilmaiskäyttäjälle. Betonin luokitukseksi mainitaan “landmark and historical place”. Ainoastaan kahden virkkeen mittainen esittelyteksti säväyttää:

Täällä et selvää miestä nää. Sinipukuiset alkoholitarkastajat vainoavat tämän mystisen paikan lumoihin joutuneiden menninkäisten elämää.

Facebookissa kiertää vuosittain useita hauskan kuuloisia tapahtumia, joihin osallistutaan tai kiinnostutaan ja sitten odotellaan, että kaverit reagoivat heidän etusivuilleen tuleviin ilmoituksiin. On Naruto-juoksua, Area 51:n valtausta ja sankohiipimisen SM-kisaa. Näistä viimeisin toki sillä poikkeuksella, että tapahtuma oikeasti järjestettiin.

Syksyllä 2018 ilmestyi jälleen uusi tapahtuma. “Parran sukimisen SM-kisat” levisi ympäri internetiä niin, että tuhannet ja taas tuhannet ilmoittivat kiinnostuksestaan ja sadat osallistumisestaan. Niin myös me. Olemme jutelleet tapahtumasta jo vuosi sitten syksynä kaleksin äärellä, ja idea on noussut uudelleen esiin pitkin vuotta. Kaksi viikkoa ennen h-hetkeä käymme tunnustelevan keskustelun: pitäisikö oikeasti mennä?

Parran sukimiskisat tapahtumakonseptina on kiinnostava, mutta sopii hyvin yhteen vallitsevien nykytrendien kanssa: parrakkuus ja partaan liittyvät asiat ovat tällä hetkellä muodissa. Tämä näkyy jo tavaratalojen parranhoitotuotehyllyillä sekä parrakkaan yhteisöllisyyden kasvuna sosiaalisessa mediassa. Tästä paras esimerkki lienee Suomen Parrakkaat-Yhteisö -niminen ryhmä Facebookissa, jonka jäsenmäärä lähentelee jo 1 700.

Mielestäni yhteisö on hieno läpileikkaus suomalaisista parrakkaista.

Yhteisön ylläpitäjä A-J Keskinen kertoo perustaneensa ryhmän vuonna 2016 idean synnyttyä hänen Parrakas Mies -bloginsa kautta. “Huomasin blogin suosion kautta partojen, ja varsinkin niiden hoitamisen, alkavan olla Suomessakin selkeästi nouseva trendi”, hän toteaa. “Mielestäni yhteisö on hieno läpileikkaus suomalaisista parrakkaista: on nuorempaa ja vanhempaa, pitempipartaista ja lyhyempipartaista, jo pidempään parrakkaina olleita sekä vasta parran kasvattamisen aloittaneita”, jatkaa Keskinen. “Yhteisö on verkosto suomalaisille parrakkaille. Siellä keskustellaan niin partaan liittyvistä asioista, mutta myös kaikesta muusta. Ryhmässä on jaettu ajatuksia muun muassa koulukiusaamisesta, seksuaalivähemmistöistä, matkailusta ja harrastuksista, ja aina positiiviseen sävyyn.” Keskinen kertoo myös ryhmän toteuttaneen viime jouluna keräyksen Kummit ry:n hyväntekeväisyyskampanjaan. Parrakkuus vaikuttaa siis tulleen jäädäkseen osaksi suomalaisen somekulttuurin tiheikköä.

Z-junassa suurin osa matkustajista, myös kovanaamat, ovat kaikonneet ennen Lahtea. Junan hiljentäessä vauhtia Lahden Betoni siintää jylhänä horisontissa kolmoistornineen. Vuotta aikaisemmin Suomen suosituin rap-artisti Cheek on lopettanut uransa mäkimontussa räjähdysten saattelemana.

Hyppytornit ovat kaupungin suosituin maamerkki. Suomalaisen kulttuurin nousut ja laskut nähnyt urheilupyhättö seisoo yksinäisenä Salpausselän ympäröimänä. Liipolan betonista ei sen sijaan näy vielä häivähdystäkään.

Rantaudumme junasta Lahden asemalle, joka on perjantai-iltapäivänä seesteinen. Eilisillasta jatkunut jännitys ja päivällä tehty matkustaminen hiukovat hiljalleen, joten päätämme poiketa lounaalle rautatieaseman läheisyydessä sijaitsevaan Ravintola Vinosiaan.

Tilaamme annokset ja ravintoloitsija Ismaelin tuodessa ne pöytään kysymme, josko hän paikallisena tietäisi Liipolan Betonista.

Hämmentyneen näköinen ravintoloitsija ei ole koskaan kuullutkaan paikasta, saati sitten siellä järjestettävästä tapahtumasta mutta lupaa soittaa ystävälleen, joka “tietää kaikkea tuollaista turhaa”. Kotvasen kuluttua Ismael palaa kertomaan viestin ystävältään. ”Liipolan Betoni on ostoskatu”, hän sanoo. Itse kisat eivät kuulemma ole näkyneet katukuvassa.

Katsomme karttasovellusta ja nopeasti selviää, että Lahden Liipolan kaupunginosassa sijaitsee todella ostoskatu. Kuvitelmat hämärästä kujasta häviävät ja näemme mielessämme, kuinka kävelykadulle on pystytetty pieni lava, jossa kilpaillaan sulassa sovussa.

Siirrymme odottamaan bussia Marskin aukiolle, jonka keskellä seisoo lahtelaisen kuvanveistäjän Veikko Leppäsen veistämä, Suomen ensimmäinen marsalkka Mannerheimin patsas. Leppäsen patsas oli alunperin tarkoitettu Helsinkiin, juuri siihen, missä Mannerheiminaukiolla nyt seisoo toinen lähes identtinen Marski, mutta suunnittelukilpailussa hänen luomuksensa jäi toiselle sijalle. Leppäsen patsaasta pidettiin kuitenkin hänen kotiseudullaan niin paljon, että se päätettiin siirtää Lahteen, keskeiselle paikalle rautatieaseman viereen.

Odotellessa keskustelu kääntyy parrakkuuteen ja sen merkitykseen. Sosiaalisesta mediasta löydetyn yhteisöllisyyden ja sitä kautta organisoitujen tapahtumien kautta parrakkuus voidaan nykyään kokea hyvin vahvana ja kokonaisvaltaisena osana omaa identiteettiä ja elämää, johon me molemmat myös samaistumme.

Kavereiden postauksia seuratessa rentoutuu…

Suomen Parrakkaat-Yhteisön aktiivi Markku T. Penttinen kuvaa parrakkuutta ja yhteisöä päivittäiseksi harrastukseksi. “Parta on olennainen osa persoonaani, vaimo ei edes muista, milloin minulla ei olisi ollut partaa – paitsi 35 vuotta sitten, kun meidät vihittiin!” hän naurahtaa. Penttinen näkee yhteisön somekotinaan, jossa voi aina olla oma itsensä riippumatta siitä, mitä muussa elämässä tapahtuu. “Kavereiden postauksia seuratessa rentoutuu, aivan kuin juttelisi omien veljien tai parhaiden ystävien kanssa.”

Ryhmän aktiivisuus ja positiivinen henki on silmiinpistävää, aivan toisenlaista kuin muissa vastaavankokoisissa isoissa Facebook-ryhmissä. Julkaisuja tulee joka päivä lukuisia, ja esimerkiksi tämän jutun kuvitusta varten postaamamme ketju keräsi yhteensä yli 150 kommenttia. Ryhmään jopa monia kertoja päivässä postaava Penttinen kertoo myös saaneensa ryhmästä lukuisia kavereita, joita on tavannut sosiaalisen median ulkopuolella. “Tunnelma esimerkiksi partamiitissä oli yhtä rento kuin ryhmässä. Itse tapasin myös juuri puolentusinaa partaveljeä viikon aikana työmatkoilla eri puolilla Suomea.”

Yhteisön merkitys näyttäytyy sen jäsenille arvokkaana ja tärkeänä, mikä on aistittavissa yhteisön hengestä.

Tienvartta koristaa komea lakana, jossa mainostetaan Nipan Grillin suuria annoksia.

Bussi 1R kaartaa hitaasti pysäkille ja nousemme kyytiin. Toivomme näkevämme bussissa muita osallistujia, mutta turhaan. Mistään sukimiseen viittaavasta ei ole merkkejä. Ohitamme jäähallin, jonka piha on täynnä punaisia perheautoja. Tienvartta koristaa komea lakana, jossa mainostetaan Nipan Grillin suuria annoksia. Äkkiä olemme keskellä teollisuusaluetta, joka vaihtuu nopeasti metsäksi. Bussi yskii ylöspäin pitkää, jyrkkää mäkeä niin, että kyydissä olevat matkustajat pitävät kiinni kaiteistaan. Mäen päällä on yksinäinen Luhtikadun pysäkki, jonka kohdalla karttasovellus käskee jäädä pois.

Pysäkiltä taivallamme muutaman minuutin syrjäistä metsäpolkua, jonka jälkeen kohtaamme yllättävän näyn. Metsän keskeltä avautuu leveä asfalttitie, jonka vieressä on tyhjiä parkkipaikkoja ja autioita liiketiloja. Tyhjässä liiketilassa on ollut ravintola, josta muistuttavat enää vain kuluneet teippaukset ikkunoissa ja kolme uljasta lipputankoa, joiden nupit kiiltävät pilvisestä säästä huolimatta.

Ostoskadun loistosta on jäljellä enää pelkät paljaat luut.

Kauempana siintävät lähikaupan valotaulut ja huomaamme toisen ravintolan edessä olevilla penkeillä noin kymmenisen ihmistä.

Innostus.

Olemme ehtineet kävellä vain muutaman askeleen kohti kaukana näkyvää joukkoa, kun kaukaa kuuluu rosoisella äänellä toimitettu aggressiivinen huuto.

“Älä saatana lähetä tota viestii!”  

Astumme lähemmäksi ja huomaamme, että ravintolan edessä istuva ihmisjoukko koostuukin hieman nuhraantuneista ravintolan asiakkaista, jotka ovat siirtyneet epäviralliselle anniskelualueelle omine eväineen. Bongaamme heidän tukikohtansa olevan sama Pitnit.comin kuvassa esiintyvä betonikoroke: olemme löytäneet Liipolan Betonin.

Kello lyö hieman yli neljän. Itse kilpailun on julistettu alkavan Liipolan Betonilla kello 16:20. Päätämme kävellä vielä kerran ostoskadun takakautta ympäri, tutkaillen josko jostain löytyisi viitteitä muista osallistujista.

Paikalle on saapunut vain hiljaisuus.

Asetumme odottamaan muita osallistujia vielä Liipolan parturi-kampaamon eteen, mistä pystymme tarkkailemaan joka suuntaa. Muita ei kuitenkaan näy. Päätämme odottaa reilusti ja toivomme, että paikalle saapuisi vielä mattimyöhäisiä. Turhaan. Varttia vaille viisi aloitamme kilpailun, joka on lyhyt. Asetumme vuorotellen parturi-kampaamon oven eteen ja aloitamme noin kahdenkymmenen sekunnin suorituksen. Ei aplodeja, ei kättelyitä, ei kanssakilpailijoita. Olemme kai voittaneet parran sukimisen Suomen mestaruuden.

Yleinen

Groteski kesäfestareilla: Flow Festival

Hanasaaren voimalaitoksen massiivisen hiilivoimalan varjossa jo viidettätoista kertaa järjestetty Flow-festivaali on profiloitunut korkeakoulutetun, valveutuneen ja myös ympäristöstä tietoisen yleisön tapahtumaksi, jossa juodaan joko kahdeksan euron luomulapparia tai lähes samanhintaista pienpanimokombuchaa. Groteski lähti festareille selvittämään mitä vihreän ja vastuullisen ulkokuoren alta löytyy ja mitä muut tapahtumat voisivat oppia Flow’sta.

TEKSTI: Toni Pakarinen ja Emilia Tiainen ARTIKKELIKUVA: Petri Anttila / Flow Festival

Flow joutui tänä vuonna median pyöritykseen muun muassa artistiperuutusten sekä artistien ja vapaaehtoisten palkkioiden takia. Vaikka festareilta löytyisi paljonkin kritisoitavaa musiikin, hintojen tai kävijöiden tyylin suhteen, on se poikkeuksellisen vahvasti onnistunut profiloitumaan tiedostavien ihmisten vastuulliseksi tapahtumaksi. Flow vetää vuosittain hurjasti ihmisiä Suvilahteen nauttimaan valtavirralle vähemmän tunnetuista artisteista ja näyttäytymään julkisen alueella omiensa joukossa. Vastuullisuuden korostaminen on juurikin yksi ydintekijöistä, joka erottaa Flow’n muista suomalaisista festareista. Tarkastellaanpa sitä vähän lähempää.

Kuva: Toni Pakarinen

Sustainable Flow on festareiden oma tavoiteohjelma, jonka mukaan Flow 2019 on yksi maailman ensimmäisistä hiilineutraaleista tapahtumista. Tapahtuma on sähköntuotannosta festariruokiin ja artistien raidereihin asti pyritty tekemään mahdollisimman vastuulliseksi. Festareiden sähköntuotanto toteutetaan Nesteen uusiutuvista ainesosista tehdyllä biodieselillä. Öljy-yhtiön ottaminen sponsoriksi tapahtumaan voi kuulostaa oudolta, mutta tarkemmin tutustumalla huomaa, että Neste tunnetaan yhtenä maailman “vähiten saastuttavimpana” öljy-yhtiönä. Täten valinta on ainakin jollain tasolla perusteltu. Tapahtumasta syntyneet päästöt myös luvataan kompensoida ja kävijöille tarjotaan mahdollisuutta kompensoida päästöjä sekä tehdä lahjoituksia ilmaston hyväksi.

Tapahtuman tiedottajan korviin ei ollut kuulunut jälkeenpäin kysyttäessä, että tapahtuman turvallisuushenkilöihin olisi oltu yhteydessä häirintätapauksien tiimoilta.

Toisin kuin tapahtuman nettisivuilta olisi voinut ymmärtää, festareilla ei ollut erikseen häirintäyhdyshenkilöä, vaan ongelmien ilmetessä on tarkoitus kertoa asiasta lähimmälle turvallisuushenkilölle. Tällä termillä ilmeisesti tarkoitettiin järjestyksenvalvojia. Tarkemmalla tiedustelulla selvisikin, että kyseessä oli ilmeisesti vain uusi nimike järjestyksenvalvojalle, eikä erillisiä valtsikalaisille tuttuja ”turvallisuushenkilöitä” ollut.

Nettisivujen mukaan myös ensiapuhenkilökunnan puolen olisi voinut kääntyä henkisen ensiavun tarpeessa. Tapahtuman tiedottajan korviin ei ollut kuulunut jälkeenpäin kysyttäessä, että tapahtuman turvallisuushenkilöihin olisi oltu yhteydessä häirintätapauksien tiimoilta. Tämän kokoisessa tapahtumassa on kuitenkin vaikea uskoa, ettei minkäänlaista häirintää olisi tapahtunut. Hiljaisuus voi kieliä siitä, ettei kävijäkunta ole ollut tietoinen turvallisuushenkilöiden tarjoamasta tuesta. 

Suuri osa Flow’n kävijöiden tuottamasta jätteestä on biohajoavaa. Lajittelupisteitä löytyi monesta paikkaa. Isompien lajittelupisteiden yläpuolella oli tarkat ohjeet siitä, mitkä jätteet kuuluvat minnekin. Mistään ei kuitenkaan löydy mainintaa siitä, kuinka paljon jätettä itse festivaalikokonaisuus rakennelmineen aiheuttaa. Oli hienoa nähdä miten aktiivisesti vapaaehtoiset keräilivät tupakantumppeja ja roskia maasta tehokkaasti. Alue oli massatapahtumaksi hyvin siisti. Tuhkakuppeja ei vaan meinannut löytyä millään, vaikka niitä kuulemma oli runsaastikin. 

Kuva: Toni Pakarinen

Tame Impalan visuaalisesti upealla keikalla taivaalle räjäytettiin konfettia, joka leijaili kauniisti ja pitkään taivaalla kohti festarialueen reunoja. Reunojen takana odotti jo valmiiksi saastunut ja roskainen Itämeri. Tiedottajan tietojen mukaan kyse oli biohajoavasta konfetista, mutta jäte Itämeressä on kuitenkin aina jätettä. 

Ruokatarjonta oli juuri niin erinomaista kuin olisi voinut kuvitellakin. Flow ei ota ketä vain tarjoamaan nälkäisille kävijöilleen eväitä, vaan valitsee ravintolansa tarkoin. Ravintoloiden tulee tarjota vähintään yksi kasvisannos, mielellään vegaaninen sellainen, ja ruokailuvälineiden tulee olla uusiokäytettäviä. Tämän lisäksi ravintoloiden tulee käydä festivaalin järjestämä koulutus, jossa opetetaan vastuullisemman ruuanlaiton saloja. Kasvisruoat olivat kaikilla myyntikojuilla listojen kärjessä parhaiten esillä.

Jäte Itämeressä on kuitenkin aina jätettä.

Keikat sujuivat silminnähden oikein kivasti. Suurimpien esiintyjien keikoille mahtui yllättävän hyvin ja jopa suhteellisen edessä oli tilaa liikkua ilman, että sai vahingossa naamaan iskun jonkun räppikäsistä. Poikkeuksena Nordea Globe Balloon -lavan keikat, jonne ei kaikkien esiintyjien kohdalla otettu kaikkia halukkaita sisään tilanpuutteen takia. Nuorisoa kritisoivat vanhemmat sukupolvet voivat myös vaieta nuorten huonosta käytöksestä: huonoiten tuntuivat käyttäytyvän nimenomaan yli 30-vuotiaat, turhan päihtyneet ja kovaääniset, kalliissa merkkivaatteissa näyttäytyneet aikuiset. He myös olivat niitä, jotka yrittivät ohittaa vessajonossa ja kiukuttelivat joutuessaan odottamaan sisäänpääsyä vippijonossa.

Niistä jonoista! Ne etenivät perjantaina yllättävän nopeasti. Vessajonot olivat välillä tuskastuttavan pitkiä, mutta nopeasti nekin liikkuivat. Loppuillasta jonoja ei enää ollut, vaan vessaan pääsivät lähinnä ne, jotka osasivat ohittaa. Se johtui tosin enemmän kävijöiden humalatilasta kuin festivaalin järjestelyistä. Tämä jatkui lauantaina ja sunnuntaina, jolloin alun perin miellyttävä wc-järjestely alkoi olla turhauttava. Jos vessoja osasi etsiä festarialueen syrjäisemmistä nurkista, selvisi paljon vähemmällä jonottamisella.

Kuva: Toni Pakarinen

Myös ensiapujärjestelyt vaikuttivat toimivan hyvin, ainakin silloin, kun toinen toimittajista itse joutui niihin turvautumaan nestehukan iskiessä väenpaljoudessa kolmantena festaripäivänä.

Flow’sta puhutaan usein “parempien ihmisten” festivaalina. Koko Suomen (eli Helsingin) kulttuuri- ja moraalikerma kokoontuu ottamaan kuvia ja nauttimaan tunnelmasta. Siihen mielikuvaan nähden Flow oli kuitenkin yllättävän tavanomainen. Suurin osa ihmisistä ei ollut pukeutunut erityisen villisti tai ollut värjännyt hiuksiaan oransseiksi. Flow-yleisön ja tapahtuman ”erityislaatuisuuteen” kuuluva itseironia toi asiaan myös oman makunsa.

Kokonaisuudessaan Flow on suomalaisen ja jopa globaalin musiikkifestarikentän vastuullisuuden kruununjalokivi. Monet tapahtumat voisivat ottaa Flow’sta mallia ja väitämme, että tapahtuma voisi toimia yhtä aktiivisemmin haastamassa muita samankaltaiseen kehitykseen.

Edistys ei lopu koskaan ja seuraava askel voisi ottaa yhä vahvemmin turvallisemman tilan periaatteet sekä turvallisuushenkilöiden tarjonnan esille. Voinemme odottaa, että tulevaisuudessa nähdään lisää luovia ratkaisuja ympäristöystävällisyyden suhteen. Nähdäänkö ensi vuonna lennättämisen sijaan vaikkapa hologrammi-artisteja? Voidaanko pyrkiä välttämään lentämistä lähempäät tulevilla artistivalinnoilla? Loppujenlopuksi Flow’n laskennallista hiilijalanjälkeä olennaisempaa on kuitenkin se, minkälaista esimerkkiä se näyttää kävijöilleen ja sidosryhmilleen.

Yleinen

Groteski kesäfestareilla: Ilosaarirock

Teksti: Antti Putila

Matka Ilosaarirockin päälavalle on pitkä. Ensin kuljetaan läpi suuresta portista, joka vie festarikävijän Chill out zonelle, jossa saa vielä nauttia omia juomia. Paikalliset, jo entiset nuoret kutsuivat nykyistä Chill out zonea vuoteen 2014 saakka ”teinimetsäksi”, jossa vietettiin festivaalin varjobileitä ja jossa monet maistoivat ensi kertaa alkoholia. Järjestyshäiriöiden vähentämiseksi Ilosaarirock laajensi vuonna 2015 aluettaan teinimetsän puolelle ja nimesi sen tyylikkäästi chill out zoneksi. 

Chill out zonen päässä on turvatarkastus, joka johtaa hiljalleen varsinaiselle alueelle. Itse päälavalle pääsee kahta reittiä: pienemmän Soundi-lavan ohitse tai massiivisen anniskelualueen läpi, jossa sijaitsee tänä vuonna myös useita ruokatelttoja. Anniskelu on rakennettu raviradan hevostenhoitoalueelle ja hevoskarsinat on tuunattu värivaloilla ja pöydillä ja hetken tuntee olevansa ennemmin keskiaikamarkkinoilla kuin festivaaleilla. Sen verran pistävä tuoksu hevostalleihin on jäänyt. 

Festivaalin historian alussa matka päälavalle ei ollut yhtä pitkä. Loppukesästä 1971 Pielisjoen keskellä olevassa Ilosaaressa juhlittiin 28. elokuuta kahdeksan paikallisen bändin voimin ensimmäistä Ilosaarirockia, joka kulki tuolloin nimellä Rockrieha. Kolean päivän aluksi bändien esiintymisjärjestys arvottiin, jotta näiden välienselvittelyltä vältyttäisiin. Festivaalin historiikki muistuttaa, että pelko nahistelusta oli turha, sillä järjestystä ensimmäisessä Ilosaarirockissa valvoivat ”Joensuun voimailukerhon herrasmiehet”. 

Ensimmäistä Ilosaarirockia juhlittiin nimellä rockrieha. Kuva: Tuntematon

Festivaali muutti nimikkopaikastaan Joensuun laulurinteelle (tutummin laululavalle) vuonna 1991, kun itse Ilosaari jäi liian pieneksi. Laulurinteellä tapahtuma on kasvanut yhdeksi Suomen suurimmista festivaaleista, ja Ilosaarirock on saanut sen muodon ja maineen, jolla se nykyisin tunnetaan.

Yhdessä raviradan hevoslooseista (vältettäköön sanan “karsina” käyttöä) istuu kaksi miestä siemaillen tuoppejaan. Rauhallisen, melkein palautumiselta näyttävän toiminnan katkaisee toisen kaveruksen innokas huudahdus: “Jouni, pitti pyörii!” Heput tyhjentävät keppanansa ja ryntäävät viereisessä Meteli-teltassa esiintyvän raptrion Mouhouksen keikalle. 

Mouhousin jäsenet, Super Duve, Monako ja Van Hegen ovat iltapäiväkeikan meiningistä jokseenkin hämmentyneitä. Rammstein-paitaan pukeutunut Monako kysyy muilta jäseniltä ”mitä vittuu oikein tapahtuu?” ja pyörittelee päätään. Trion kovimmat hitit, platinaa ja kultaa striimanneet Hellafly ja Äänii, kuullaan viimeisenä ja yleisö hyppii niin, että Jouni ja hänen kaverinsa ovat viimeistään nyt karistaneet eilisillan haamut harteiltaan. Super Duve, Monako ja Van Hegen ovat aidosti iloisia ja täynnä energiaa, joka vuosia festivaaleja kiertäneiltä artisteilta tuntuu valitettavan usein unohtuvan. 

Tähtiteltassa vietettiin festivaalia tänä vuonna pääosin aurinkoissa tunnelmissa. Kuva: Arttu Kokkonen

Ilosaarirock on suomalaisen festarikentän outolintu. Ohjelmisto on sekoitus valtavirtaa ja indietä, vaihtoehtokulttuuria unohtamatta. Festivaalilla on ollut viime vuosina nähtävissä jonkinasteinen identiteettikriisi, kun ohjelmisto on yrittänyt miellyttää mahdollisimman monenlaisia festivaalikävijöitä. Ilosaari ole oikeastaan koskaan ollut valtavirtamusiikin juhlaa, vaan miltei päinvastoin. Lavoille ovat astuneet vielä tuntemattomat indienimet, jotka ovat ottaneet Ilosaarirockin kesän ainoaksi Suomen esiintymiseksi. Tämä on ollut luonnollisesti monelle syy matkustaa Joensuuhun kauempaakin. Samalla festivaali tarvitsee taloudelliseksi turvakseen varmoja nimiä, joiden tiedetään uppoavan mahdollisimman hyvin, ja nämä varmat nimet ovat toki usein olleet myös pääesiintyjiä. 

Ilosaarirockin ohjelmiston suuret linjat ovat pääesiintyjissä seuranneet valtavirtaa hieman viivytellen. Nykyisessä musiikkibisneksessä tämä voi helposti tarkoittaa tilannetta, jossa pari vuotta sitten hoidetut artistidiilit voivat olla festivaalin koittaessa jo musiikkimaailmassa vanhentuneita. Ilosaarirockissa 2010-lukua hallinneeseen ja maailmalla festivaaleja loppuun myyvään EDM-genreen on tartuttu vasta tänä vuonna, kun ensi kertaa festivaalin historiassa yksikään pääesiintyjistä ei ole rock-yhtye. Perjantaina yleisöä villitsi ranskalainen tuottaja DJ Snake, jonka festivaali mainosti kuuluvan sunnuntain pääesiintyjän Chainsmokersin tavoin elektronisen tanssimusiikin eliittiin. Perinteitä kunnioittaen lauantaina pääesiintyjä oli kotimainen, ja tällä kertaa kunnian sai uuden levyn keväällä julkaissut, kenties suomalaisartisteista varmin viihdyttäjä, rapduo JVG

Perjantain pääesiintyjä DJ Snake. Kuva: Kalle Kervinen

Nousukiitoa lähes koko 2010-luvun kulkenut suomirap on saanut jalansijaa myös Ilosaaresta paljon jalansijaa ohjelmistossa. Heti Mouhousin jälkeen festivaalin tunnelmallisimmassa paikassa, rentolavalla esiintyy kovassa nosteessa tällä hetkellä oleva Gettomasa, joka nousi suuren yleisön tietoisuuteen viimeistään Kaisaniemenpuistossa järjestetyissä kultajuhlassa, jossa kiekkoilija Juhani Tyrväinen hillui ympäriinsä fanipaidassa, jossa luki Gettomasa is chosen one, ilman määräistä artikkelia ja artisti revittiin esiintymään kultajuhliin parin tunnin varoitusajalla. Nopeasti kultajuhlien jälkeen useita artistin aiemmin julkaistuja kappaleita kipusi Spotifyn Suomen top 50 -listalle. 

Gettomasa aloittaa rantalavan keikkansa minuutilleen ajoissa. ”Tänään ei sit hypitä kun mulla on selkä ihan paskana”, räppäri aloittaa ensimmäisen välispiikin hauraalla äänellä. Ennen keikkaa lavan edustalla on vietetty värijauhebileitä ja eipä aikaakaan kun joku heittää lavalle yhden jauhepussin.

Rentolavalle valuvat hiljalleen Mouhousin keikalta tutut pelipaidat päällä laahustavat hurjat. Gettomasa vaikuttaa koko keikan ajan silmin nähden väsyneeltä ja kunnon yhteislauluun ylletään vaan kappaleiden Räkis ja Lössi aikana, jolloin joku riisuu yleisössä pelipaitansa ja alkaa pyörittää sitä päänsä päällä ja puolen minuutin päästä keskellä yleisöä pyörii jälleen moshpit. 

Festivaalialuetta ilmasta katsottuna. Päälavalla esiintyy Olavi Uusivirta. Kuva: Kalle Kervinen

Väsyneen Gettomasan tilalle on onneksi muitakin vaihtoehtoja, kun samaan aikaan alueella on käynnissä jopa kolme keikkaa. Päälavalla jammailevalle J. Karjalaiselle vaihtoehdon tarjoaa pimeässä teltassa soittava jyväskyläläinen trash-metal-yhtye Lost Society, jota on saapunut kuuntelemaan alle tuhatpäinen joukko. Aiemmin Children of Bodomin lämmittelybändinä mm. Yhdysvaltoja kiertänyt bändi teki tänä keväänä ensimmäisen itsenäisen Euroopan kiertueensa ja esiintyi muun muassa Isossa-Britanniassa, Irlannissa ja Puolassa.

Teltassa käy nopeasti selväksi, ettei kukaan ole tullut paikalle leikkimään, vaan kuuntelemaan heviä. Kitaristi, basisti ja laulaja moshaavat suorassa rivissä lavan etuosassa samalla kun säröiset sävelet täyttävät pirunsarvimerkkiä näyttävien fanien korvakäytävät. Ja kuten tämän vuoden festivaalille on tyypillistä, tälläkin keikalla pyörii moshpit. Tosin se on nuorista pelipaitahemmoista poiketen väkivaltaisempi, nykivämpi, jo osittain nuoruutensa eläneiden tekemä sekamelska: se aito metallipitti. Hiekka pöllyää, kyynärpäät ja pitkät hiukset viuhuvat, kun fanit nauttivat yhtyeen suosituimmasta biisistä Riot.Now! It is time to disobey! Abolish tyranny! It’s time to riot!”, yleisö karjuu samalla, kun yhtyeen solisti ja perustaja Samy Elbanna kiipeää lavarakenteita pitkin lavan katolle, niin että katsojaa hirvittää. 

Kuva: Valentin Abramenkov

Ilosaarirockin indiepainotteista linjaa edustaa tänä vuonna puhtaimmillaan Lxandra, joka päätti kaksi vuotta sitten muuttaa Berliiniin, koska hän omien sanojensa mukaan halusi pois Suomesta. Vuosi sitten hänet signattiin Saksan Universaliin kuuluvalle Vertigolle ja samalla yhdysvaltalaiselle Islandille. On sääli, että Lxandran keikalle on saapunut vain muutamia satoja ihmisiä. Keikalla vallitsee kuitenkin erittäin rauhallinen ja intiimi tunnelma. Pelipaitoihin pukeutuneet haamut ovat poissa ja sen sijaan harvalukuinen yleisö keskittyy itse musiikkiin. Väkevää sanomaa tarjoavat laulut käsittelevät yhteiskunnassa pinnalla olevia aiheita. Lxandran ensimmäinen sinkku Big Deep käsittelee yhteiskunnan kapeaa naiskuvaa ja ihannoi vahvoja, vapaita ja omatahtoisia naisia. Artistin ja bändin tunteella esittämät kappaleet saavat hetkeksi unohtamaan, että kyseessä on yksi Suomen suosituimmista festivaaleista, eikä intiimi klubikeikka. Lxandran ääni muistuttaa yllättävissä määrin Adelea. Laulu on teknisesti todella taidokasta, kansainvälisen kuuloista ja puhdasta myös livenä. Lyhyt kolmen vartin keikka päättyy harvalukuisen yleisön kiitollisiin suosionosoituksiin. Lxandra esiintyy tänä vuonna Suomessa vielä ainakin Qstockissa, joten jos festivaalille on menossa, voi keikkaa suositella lähes varauksetta. 

Jos päivä Ilosaaressa on jälleen tarjonnut hienoja hetkiä loistavan musiikin parissa, on paras kuitenkin vielä kokematta. Festivaalin pienimmällä lavalla esiintyy puoli yhdeltätoista Henrik!. Aiemmin Versace Henrikinä tunnettu räppäri kertoi viime marraskuusa Ylioppilaslehden haastattelussa, että hänen koko tuotantonsa poistettiin Soundcloud-palvelusta, koska hän oli “ihmisiä vieraannuttaakseen” ladannut profiilinsa kansikuvaksi “kullin”. Henrik kasasi uuden bändin ja julkaisi kaikkien yllätykseksi loppusyksystä 2018 epäalbumina pidetyn pitkäsoiton Vanha Testamentti, joka olikin punkia. Henrikin! ensimmäinen keikka päättyi julkiseen fiaskoon, kun yleisön sekaan heitettiin muun muassa tuoleja. 

Henrik! Kuva: Henrikin! arkisto

Ilosaarirokissa lavalle saapuu hieman myöhässä yhdeksän mekkoon pukeutunutta miestä. Eturivin yleisö on käynnistänyt Henrik-chantin. Henrik aloittaa keikan spiikillä: “Vittu meidän tarvii ees tehdä mitään kun jengi huutaa kuitenkin meidän nimee.” Seuraa pitkä intro, joka päättyy pitkään, useiden minuuttien revitykseen, jossa viisi kitaristia, basisti, kosketinsoittaja ja kaksi rumpalia soittavat joitakin soinnuilta kuulostavia asioita. Henrik huutaa sanoja, joiden merkitys jää korkeintaan triviaaliksi. 

Toisessa välispiikissä Henrik kertoo, kuinka on jo yhtyeineen ehtinyt viettää tunnin festivaalin leirinnässä ennen keikkaa. 

“Mä näin tuolla leirinnässä sellasen vitun söpön koiran joka tuli mua kohti ja se oli vittu huumekoira. Nyt mä oon sitten kaks grammaa pilvee ja meta-amfetamiinii eli noin satakakskymppii köyhempi. Shoutout Suomen poliisille.” 

Välispiikin jälkeen Henrik riisuu pois mekkonsa ja vetää loppukeikan boksereissa. Luvassa on transsinomaista, saatanallista tykitystä, jota voi ainoastaan seurata vain arvaillen, mitä seuraavaksi on luvassa. Välillä Henrik, teologian ylioppilas, lukee päiväkirjastaan huumetrippiensä aikaisia tekstejä ja itkee sikiöasennossa. Sitten vuorossa on taas monen minuutin tykitys, jossa kyytiä saavat niin soittimet kuin mikkitelineetkin. Aika menettää merkityksensä tiedottomalta tuntuvassa kokemuksessa ja Henrik! poistuu lavalta hajanaisten aplodien saattelemana. Yleisö ei tunnu tietävän, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. 

Hetken päästä päälavalla aloittaa illan pääesiintyjä JVG, mutta sillä ei taida olla enää merkitystä. 

Yleinen

Season Film Festival tarjosi laadukasta indie-elokuvaa ja monenlaisia näkökulmia

Groteski kävi katsastamassa Season Film Festivalin tarjontaa ja tunsi kevään tarttuneen myös valkokankaalle.

TEKSTI Antti Putila

Season Film Festival järjestettiin Helsingissä maaliskuun viimeisenä viikonloppuna, siis aivan kevään kynnyksellä. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin järjestämä, ennen ”Nainen ja Artisokka” -nimellä kulkenut festivaali tarjoaa keväisin taidokkaasti kuratoidun kattauksen elokuvia, jotka tulevat Suomen valkokankaalle joko tuoreeltaan tai ovat (usein harmittavasti) jääneet täällä vaille laajaa teatterilevitystä.

Tänä vuonna festivaalin ohjelmiston keskiössä olivat kysymykset identiteetistä, sukupuolesta ja moniäänisyydestä. Ohjelmistoon oli valittu uutuuselokuvia yhteensä yhdeksästä eri maasta. Festivaalin kuumimpiin elokuviin voidaan laskea Jacques Audiardin upea Sistersin veljekset, sekä indiefaneja ympäri maailmaa ihastuttaneet Brady Corbetin Vox Lux ja Carlos López Estradan Blindspotting, jotka saivat Suomen ensi-iltansa festivaalilla.

Kävimme katsastamassa festivaalin huomiota herättäneet uutuudet.

 

Blindspotting (Carlos López Estrada, 2018, USA.)

Oaklandin lähiöön sijoittuva draama herättää ajatuksia vakavista ilmiöistä sekoittaen taitavasti draamaa ja komediaa. Viimeisiä päiviä ehdonalaisessaan viettävä Collin (Daveed Diggs) on töissä muuttofirmassa parhaan ystävänsä Milesin (Rafael Casal) kanssa. Collin on päivä päivältä kyllästyneempi Milesin käytökseen ja pohtii asettaako edelle hyvän elämän vai ystävyyden. Kaksikon välinen dynamiikka toimii loistavasti ja pakottaa katsojan syventymään myös taustalla näkyviin ongelmiin, joita ympäröivä yhteiskunta aiheuttaa. Elokuvan miljöö, aurinkoinen Oakland ja sen tuhannet korttelit kätkevät auringon ja harmaan asfaltin taakse talouskriisin runteleman kaupungin, jossa yhteiskunta on murroksessa ja haparoi uutta suuntaansa vanhojen, värillisiä edelleen räikeästi sortavien rakenteiden alla.

Janina Gavankar ja Daveed Diggs.

Collin haluaa tuntea empatiaa, olla kiltti ja osoittaa huumoria, mutta on silti niin lähellä räjähtää vihasta. Vihan tunteen ottaessa vallan hän räppää ja kirjaimellisesti sylkee pois hänet täyttävää vihaa. Miles puolestaan on epävarma ja kantaa hartioillaan valtavia paineita perheensä elättämisestä. Myös ympäröivä yhteiskunta muuttuu ja asettaa hänen asemansa uhatuksi, olipa kyse sitten värillisten ihmisten voimaantumisesta tai siitä, että nykyään hampurilaisravintolan oletusvaihtoehto onkin vegaaninen ja lihaa saa vain pyydettäessä.

Diggs ja Rafael Casal.

Blindspotting on Carlos López Estradan esikoisohjaus ja samalla mestariteos. Se onnistuu kuvaamaan rakenteellista syrjintää, yksilön sisäistä kamppailua muuttuvan identiteettinsä kanssa sekä urbaanin kaupungin ongelmia. Ja kaikki tämä hieromatta niitä katsojan naamaan.

Blindspotting nähtävissä verkossa muun muassa iTunesista ja Amazon primesta

 

Eighth Grade (Bo Burnham, 2018, USA.)

Vuosi sitten Sundancen elokuvajuhlilla ensi-iltansa saanut Eighth Grade oli festivaalin suuria tapauksia. Se on (jopa meemiksi nousseen) A24-tuotantoyhtiön luomus, joka saa nauramaan ja kiristämään hampaita, monesti jopa samanaikaisesti. Eighth Grade on samalla myös ohjaaja Bo Burnhamin debyyttiohjaus.

Elsie Fisher näyttelee elokuvassa kahdeksasluokkalaista Kaylaa.

Elokuva kertoo nimensä mukaisesti kahdeksasluokkalaisesta Kaylasta (Elsie Fisher), jonka harrastus on kuvata Youtubeen elämänohjelatteuksia viliseviä videoita, jotka on suunnattu juuri hänen ikäisilleen nuorille. Jo videoiden otsikot saavat katsojan vääntelemään penkissään: ”Kuinka olla oma itsesi”, ”Kuinka selvitä joka tilanteesta itseluottamuksen avulla”. Selfhelp-videoiden ohella Kayla on kuitenkin hyvin epävarma. Koulussa hän kohtaa jatkuvasti tilanteita, joita jokainen meistä on ainakin jossain muodossa joskus kokenut. Nuoruuden haparoivissa ensiaskeleissa Kaylaa auttaa hänen isänsä (loistava Josh Hamilton), joka tuntuu olevan aivan pihalla siitä, mitä nuoruus oikein on.

Eighth grade tarjoaa kuitenkin myös syvempiä sävyjä. Tilannekomiikan taakse kätkeytyy sosiaalisen median parissa kasvaneen z-sukupolven syvä ahdistus, joka näyttäytyy omanlaisena normistonaan. Kaiken sosiaalisuuden keskellä tulee kuitenkin muistaa, että myös yksin eläminen on hyvä ja oivallinen valinta.

Elokuvaa katsoessa haluaa painautua kiusallisuudesta penkkiin sikiöasentoon aivan kuin olisi katsomassa piinaavinta kauhua. Tilannekomiikka toimii Burnhamin ohjauksessa loistavasti ja Elsie Fisher näyttelee kaikki tunneskaalat mielettömän taidokkaasti.

Kahdeksasluokkalainen jännittää ensi kertaa eteen tulevia tilanteita ja tapahtuipa niissä mitä tahansa, on hän mielestään epäonnistunut. Parhaiten koko elokuvan ja murrosiän summaavat Kaylan sanat: ”Tuntuu kun jonottaisi vuoristorataan, jännitys tuntuu vatsanpohjassa asti. Erona on se, että vuoristoradassa käytyäsi tunnet vatsanpohjassasi helpotuksen tunteen. Minulla sellaista ei tule, vaan sama jännitys jatkuu ikuisuuteen asti.”

 

Eight Grade nähtävissä verkossa ainakin Amazon primessa.

 

Woman at War [Kona fer í stríð] (Benedikt Erlingsson, 2018, Islanti, Ranska, Ukraina.)

Woman at War on islantilaisen Benedikt Erlingssonin toinen kansainväliseksi hitiksi noussut elokuva. Hänen kansainvälinen läpimurtonsa oli pikimustaa huumoria täynnä ollut Of Horses and Men, joka oli vuoden 2013 omalaatuisimpia elokuvia. Viisi vuotta myöhemmin Erlingsson ohjasi ja käsikirjoitti Woman at Warin, joka on hänen tyylilleen uskollinen, mutta hänen edellistä elokuvaansa vieläkin sekopäisempi ja ihanampi.

 

Halldóra Geirharðsdóttir tekee hienon kaksoisroolin.

Islantilainen kuoronjohtaja, maailman sympaattisin tyyppi, Halla (Halldóra Geirharðsdóttir), on kyllästynyt ilmastoahdistukseen ja kaupunkiin tulevaan uuteen voimalaitokseen ja on päättänyt ottaa oikeuden omiin käsiinsä sabotoimalla voimalinjoja. Hallan tekoset ovat aiheuttaneet pienessä Islannissa suuren skandaalin, joka on yllättänyt myös Hallan itsensä. Tarinan alkuasetelma on sympaattinen, ja niin absurdi, että se naurattaa väkisinkin.

Geirharðsdóttir tekee elokuvassa mielettömän hienon kaksoisroolin näytellessään Hallaa ja tämän siskoa, joogaopettaja Ásaa. Siskosten välinen dynamiikka on koko elokuvan keskiössä, kun he joutuvat pohtimaan elämää suurempia kysymyksiä, vaikka muukin elämä painaa päälle. Elokuva tavoittaa hyvin tämän ajan eetoksen, jossa ilmastoahdistuksemme raivaa tietä huolettomuuden edestä tuoden samalla arkeemme yhä enemmän asioita, joita pohtia.

Woman at War on uskomattoman kaunis elokuva. Kuvaaja Bergsteinn Björgúlfsson on tehnyt taianomaista työtä sommittelussa ja monet elokuvan freimit sopisivat hyvin kehyksiin seinälle Ikeasta ostettujen sisustustaulujen paikalle. Islannin ylängöt loistavat kauniimpana kuin koskaan vain paljastaakseen tuhon, joka meitä odottaa, jos emme tee mitään.

Erlingsson onnistuu yhdistämään elokuvassa, monen muun festivaalilla nähdyn teoksen tavoin, tilanteen vaatiman vakavuuden huumoriin, jonka alkulähde on lopulta tilanteen vaatima vakavuus. Elokuvan kerronta ottaa niin absurdeja piirteitä, että on pakko hymyillä ääneen monta kertaa. Juonenkäänteet ovat toinen toistaan hurjempia ja elokuvan henkilöhahmot jotain poikkeuksellista. Esimerkiksi Juan Camillo Roman Estrada tekee yhden hauskimmista sivuosarooleista, joita olen koskaan nähnyt. Ai niin, musiikki. Noh, katsokaa itse ja nauttikaa.

Woman at War saatavilla digitaalisesti 4.5. alkaen.

 

Vox Lux (Brady Corbet, 2018, USA.)

Ohjaaja Brady Corbet on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt ohjata jo kaksi palkittua kokopitkää. Hänen fasismin noususta nuoren ihmisen näkökulmasta kertova esikoisohjauksensa The Childhood of a Leader (2015) keräsi palkintoja muun muassa Venetsian elokuvajuhlilla. Corbetin toinen ohjaus, Vox Lux jakaa mielipiteitä aivan yhtä paljon kuin hänen ensimmäinen elokuvansakin.

Natalie Portman loistaa poptähti Celestenä.

Vox Lux kertoo kouluampumisesta odottamattomaan poptähteyteen nousevan Celesten (Natalie Portman) tarinan. Sivuosassa Celesten karismaattista manageria esittää Jude Law, jonka karismaattisuus ei yllä aivan Portmanin tasolle, mutta korkealla ollaan silti.

Elokuvassa suuressa osassa on luonnollisesti musiikki. Vox Luxin soundtrackin on kirjoittanut tosielämän poptähti Sia, joka on tehnyt fantastista työtä. Scifipopin vallatessa korvakäytävät elokuva tulee yhtenäiseksi sen päähenkilöiden ollessa juuri sitä, mihin heidät on alun perin luotu. Intensiivisten kohtausten välissä tempoa rikkoo hieman Willem Dafoen kertojaääni, joka tarjoaa informaatiota lopulta itse elokuvaa nopeammin.

Corbynin käsikirjoituksen myötä elokuvan tarina on kuitenkin voimakas. Aluksi tragedia antaa viisautta, joka kuitenkin muuttuu tähteyden myötä joksikin aivan muuksi. Celestestä tulee loppuun hiotun mekanismin yksi osa, joka oikeastaan pitää koko laitetta toiminnassa. Tämä osa on kuitenkin kuolevaisen hauras. Itse koneen tarkoitus on tuottaa sen näkevälle maailmalle onnellisuutta. Maailmalle, joka haluaa unohtaa rumuuden ja tuskan.

Vox Lux saatavilla digitaalisesti muun muassa Amazon primesta.