Yleinen

Groteski kesäfestareilla: Flow Festival

Hanasaaren voimalaitoksen massiivisen hiilivoimalan varjossa jo viidettätoista kertaa järjestetty Flow-festivaali on profiloitunut korkeakoulutetun, valveutuneen ja myös ympäristöstä tietoisen yleisön tapahtumaksi, jossa juodaan joko kahdeksan euron luomulapparia tai lähes samanhintaista pienpanimokombuchaa. Groteski lähti festareille selvittämään mitä vihreän ja vastuullisen ulkokuoren alta löytyy ja mitä muut tapahtumat voisivat oppia Flow’sta.

TEKSTI: Toni Pakarinen ja Emilia Tiainen ARTIKKELIKUVA: Petri Anttila / Flow Festival

Flow joutui tänä vuonna median pyöritykseen muun muassa artistiperuutusten sekä artistien ja vapaaehtoisten palkkioiden takia. Vaikka festareilta löytyisi paljonkin kritisoitavaa musiikin, hintojen tai kävijöiden tyylin suhteen, on se poikkeuksellisen vahvasti onnistunut profiloitumaan tiedostavien ihmisten vastuulliseksi tapahtumaksi. Flow vetää vuosittain hurjasti ihmisiä Suvilahteen nauttimaan valtavirralle vähemmän tunnetuista artisteista ja näyttäytymään julkisen alueella omiensa joukossa. Vastuullisuuden korostaminen on juurikin yksi ydintekijöistä, joka erottaa Flow’n muista suomalaisista festareista. Tarkastellaanpa sitä vähän lähempää.

Kuva: Toni Pakarinen

Sustainable Flow on festareiden oma tavoiteohjelma, jonka mukaan Flow 2019 on yksi maailman ensimmäisistä hiilineutraaleista tapahtumista. Tapahtuma on sähköntuotannosta festariruokiin ja artistien raidereihin asti pyritty tekemään mahdollisimman vastuulliseksi. Festareiden sähköntuotanto toteutetaan Nesteen uusiutuvista ainesosista tehdyllä biodieselillä. Öljy-yhtiön ottaminen sponsoriksi tapahtumaan voi kuulostaa oudolta, mutta tarkemmin tutustumalla huomaa, että Neste tunnetaan yhtenä maailman “vähiten saastuttavimpana” öljy-yhtiönä. Täten valinta on ainakin jollain tasolla perusteltu. Tapahtumasta syntyneet päästöt myös luvataan kompensoida ja kävijöille tarjotaan mahdollisuutta kompensoida päästöjä sekä tehdä lahjoituksia ilmaston hyväksi.

Tapahtuman tiedottajan korviin ei ollut kuulunut jälkeenpäin kysyttäessä, että tapahtuman turvallisuushenkilöihin olisi oltu yhteydessä häirintätapauksien tiimoilta.

Toisin kuin tapahtuman nettisivuilta olisi voinut ymmärtää, festareilla ei ollut erikseen häirintäyhdyshenkilöä, vaan ongelmien ilmetessä on tarkoitus kertoa asiasta lähimmälle turvallisuushenkilölle. Tällä termillä ilmeisesti tarkoitettiin järjestyksenvalvojia. Tarkemmalla tiedustelulla selvisikin, että kyseessä oli ilmeisesti vain uusi nimike järjestyksenvalvojalle, eikä erillisiä valtsikalaisille tuttuja ”turvallisuushenkilöitä” ollut.

Nettisivujen mukaan myös ensiapuhenkilökunnan puolen olisi voinut kääntyä henkisen ensiavun tarpeessa. Tapahtuman tiedottajan korviin ei ollut kuulunut jälkeenpäin kysyttäessä, että tapahtuman turvallisuushenkilöihin olisi oltu yhteydessä häirintätapauksien tiimoilta. Tämän kokoisessa tapahtumassa on kuitenkin vaikea uskoa, ettei minkäänlaista häirintää olisi tapahtunut. Hiljaisuus voi kieliä siitä, ettei kävijäkunta ole ollut tietoinen turvallisuushenkilöiden tarjoamasta tuesta. 

Suuri osa Flow’n kävijöiden tuottamasta jätteestä on biohajoavaa. Lajittelupisteitä löytyi monesta paikkaa. Isompien lajittelupisteiden yläpuolella oli tarkat ohjeet siitä, mitkä jätteet kuuluvat minnekin. Mistään ei kuitenkaan löydy mainintaa siitä, kuinka paljon jätettä itse festivaalikokonaisuus rakennelmineen aiheuttaa. Oli hienoa nähdä miten aktiivisesti vapaaehtoiset keräilivät tupakantumppeja ja roskia maasta tehokkaasti. Alue oli massatapahtumaksi hyvin siisti. Tuhkakuppeja ei vaan meinannut löytyä millään, vaikka niitä kuulemma oli runsaastikin. 

Kuva: Toni Pakarinen

Tame Impalan visuaalisesti upealla keikalla taivaalle räjäytettiin konfettia, joka leijaili kauniisti ja pitkään taivaalla kohti festarialueen reunoja. Reunojen takana odotti jo valmiiksi saastunut ja roskainen Itämeri. Tiedottajan tietojen mukaan kyse oli biohajoavasta konfetista, mutta jäte Itämeressä on kuitenkin aina jätettä. 

Ruokatarjonta oli juuri niin erinomaista kuin olisi voinut kuvitellakin. Flow ei ota ketä vain tarjoamaan nälkäisille kävijöilleen eväitä, vaan valitsee ravintolansa tarkoin. Ravintoloiden tulee tarjota vähintään yksi kasvisannos, mielellään vegaaninen sellainen, ja ruokailuvälineiden tulee olla uusiokäytettäviä. Tämän lisäksi ravintoloiden tulee käydä festivaalin järjestämä koulutus, jossa opetetaan vastuullisemman ruuanlaiton saloja. Kasvisruoat olivat kaikilla myyntikojuilla listojen kärjessä parhaiten esillä.

Jäte Itämeressä on kuitenkin aina jätettä.

Keikat sujuivat silminnähden oikein kivasti. Suurimpien esiintyjien keikoille mahtui yllättävän hyvin ja jopa suhteellisen edessä oli tilaa liikkua ilman, että sai vahingossa naamaan iskun jonkun räppikäsistä. Poikkeuksena Nordea Globe Balloon -lavan keikat, jonne ei kaikkien esiintyjien kohdalla otettu kaikkia halukkaita sisään tilanpuutteen takia. Nuorisoa kritisoivat vanhemmat sukupolvet voivat myös vaieta nuorten huonosta käytöksestä: huonoiten tuntuivat käyttäytyvän nimenomaan yli 30-vuotiaat, turhan päihtyneet ja kovaääniset, kalliissa merkkivaatteissa näyttäytyneet aikuiset. He myös olivat niitä, jotka yrittivät ohittaa vessajonossa ja kiukuttelivat joutuessaan odottamaan sisäänpääsyä vippijonossa.

Niistä jonoista! Ne etenivät perjantaina yllättävän nopeasti. Vessajonot olivat välillä tuskastuttavan pitkiä, mutta nopeasti nekin liikkuivat. Loppuillasta jonoja ei enää ollut, vaan vessaan pääsivät lähinnä ne, jotka osasivat ohittaa. Se johtui tosin enemmän kävijöiden humalatilasta kuin festivaalin järjestelyistä. Tämä jatkui lauantaina ja sunnuntaina, jolloin alun perin miellyttävä wc-järjestely alkoi olla turhauttava. Jos vessoja osasi etsiä festarialueen syrjäisemmistä nurkista, selvisi paljon vähemmällä jonottamisella.

Kuva: Toni Pakarinen

Myös ensiapujärjestelyt vaikuttivat toimivan hyvin, ainakin silloin, kun toinen toimittajista itse joutui niihin turvautumaan nestehukan iskiessä väenpaljoudessa kolmantena festaripäivänä.

Flow’sta puhutaan usein “parempien ihmisten” festivaalina. Koko Suomen (eli Helsingin) kulttuuri- ja moraalikerma kokoontuu ottamaan kuvia ja nauttimaan tunnelmasta. Siihen mielikuvaan nähden Flow oli kuitenkin yllättävän tavanomainen. Suurin osa ihmisistä ei ollut pukeutunut erityisen villisti tai ollut värjännyt hiuksiaan oransseiksi. Flow-yleisön ja tapahtuman ”erityislaatuisuuteen” kuuluva itseironia toi asiaan myös oman makunsa.

Kokonaisuudessaan Flow on suomalaisen ja jopa globaalin musiikkifestarikentän vastuullisuuden kruununjalokivi. Monet tapahtumat voisivat ottaa Flow’sta mallia ja väitämme, että tapahtuma voisi toimia yhtä aktiivisemmin haastamassa muita samankaltaiseen kehitykseen.

Edistys ei lopu koskaan ja seuraava askel voisi ottaa yhä vahvemmin turvallisemman tilan periaatteet sekä turvallisuushenkilöiden tarjonnan esille. Voinemme odottaa, että tulevaisuudessa nähdään lisää luovia ratkaisuja ympäristöystävällisyyden suhteen. Nähdäänkö ensi vuonna lennättämisen sijaan vaikkapa hologrammi-artisteja? Voidaanko pyrkiä välttämään lentämistä lähempäät tulevilla artistivalinnoilla? Loppujenlopuksi Flow’n laskennallista hiilijalanjälkeä olennaisempaa on kuitenkin se, minkälaista esimerkkiä se näyttää kävijöilleen ja sidosryhmilleen.

Yleinen

Groteski kesäfestareilla: Ilosaarirock

Teksti: Antti Putila

Matka Ilosaarirockin päälavalle on pitkä. Ensin kuljetaan läpi suuresta portista, joka vie festarikävijän Chill out zonelle, jossa saa vielä nauttia omia juomia. Paikalliset, jo entiset nuoret kutsuivat nykyistä Chill out zonea vuoteen 2014 saakka ”teinimetsäksi”, jossa vietettiin festivaalin varjobileitä ja jossa monet maistoivat ensi kertaa alkoholia. Järjestyshäiriöiden vähentämiseksi Ilosaarirock laajensi vuonna 2015 aluettaan teinimetsän puolelle ja nimesi sen tyylikkäästi chill out zoneksi. 

Chill out zonen päässä on turvatarkastus, joka johtaa hiljalleen varsinaiselle alueelle. Itse päälavalle pääsee kahta reittiä: pienemmän Soundi-lavan ohitse tai massiivisen anniskelualueen läpi, jossa sijaitsee tänä vuonna myös useita ruokatelttoja. Anniskelu on rakennettu raviradan hevostenhoitoalueelle ja hevoskarsinat on tuunattu värivaloilla ja pöydillä ja hetken tuntee olevansa ennemmin keskiaikamarkkinoilla kuin festivaaleilla. Sen verran pistävä tuoksu hevostalleihin on jäänyt. 

Festivaalin historian alussa matka päälavalle ei ollut yhtä pitkä. Loppukesästä 1971 Pielisjoen keskellä olevassa Ilosaaressa juhlittiin 28. elokuuta kahdeksan paikallisen bändin voimin ensimmäistä Ilosaarirockia, joka kulki tuolloin nimellä Rockrieha. Kolean päivän aluksi bändien esiintymisjärjestys arvottiin, jotta näiden välienselvittelyltä vältyttäisiin. Festivaalin historiikki muistuttaa, että pelko nahistelusta oli turha, sillä järjestystä ensimmäisessä Ilosaarirockissa valvoivat ”Joensuun voimailukerhon herrasmiehet”. 

Ensimmäistä Ilosaarirockia juhlittiin nimellä rockrieha. Kuva: Tuntematon

Festivaali muutti nimikkopaikastaan Joensuun laulurinteelle (tutummin laululavalle) vuonna 1991, kun itse Ilosaari jäi liian pieneksi. Laulurinteellä tapahtuma on kasvanut yhdeksi Suomen suurimmista festivaaleista, ja Ilosaarirock on saanut sen muodon ja maineen, jolla se nykyisin tunnetaan.

Yhdessä raviradan hevoslooseista (vältettäköön sanan “karsina” käyttöä) istuu kaksi miestä siemaillen tuoppejaan. Rauhallisen, melkein palautumiselta näyttävän toiminnan katkaisee toisen kaveruksen innokas huudahdus: “Jouni, pitti pyörii!” Heput tyhjentävät keppanansa ja ryntäävät viereisessä Meteli-teltassa esiintyvän raptrion Mouhouksen keikalle. 

Mouhousin jäsenet, Super Duve, Monako ja Van Hegen ovat iltapäiväkeikan meiningistä jokseenkin hämmentyneitä. Rammstein-paitaan pukeutunut Monako kysyy muilta jäseniltä ”mitä vittuu oikein tapahtuu?” ja pyörittelee päätään. Trion kovimmat hitit, platinaa ja kultaa striimanneet Hellafly ja Äänii, kuullaan viimeisenä ja yleisö hyppii niin, että Jouni ja hänen kaverinsa ovat viimeistään nyt karistaneet eilisillan haamut harteiltaan. Super Duve, Monako ja Van Hegen ovat aidosti iloisia ja täynnä energiaa, joka vuosia festivaaleja kiertäneiltä artisteilta tuntuu valitettavan usein unohtuvan. 

Tähtiteltassa vietettiin festivaalia tänä vuonna pääosin aurinkoissa tunnelmissa. Kuva: Arttu Kokkonen

Ilosaarirock on suomalaisen festarikentän outolintu. Ohjelmisto on sekoitus valtavirtaa ja indietä, vaihtoehtokulttuuria unohtamatta. Festivaalilla on ollut viime vuosina nähtävissä jonkinasteinen identiteettikriisi, kun ohjelmisto on yrittänyt miellyttää mahdollisimman monenlaisia festivaalikävijöitä. Ilosaari ole oikeastaan koskaan ollut valtavirtamusiikin juhlaa, vaan miltei päinvastoin. Lavoille ovat astuneet vielä tuntemattomat indienimet, jotka ovat ottaneet Ilosaarirockin kesän ainoaksi Suomen esiintymiseksi. Tämä on ollut luonnollisesti monelle syy matkustaa Joensuuhun kauempaakin. Samalla festivaali tarvitsee taloudelliseksi turvakseen varmoja nimiä, joiden tiedetään uppoavan mahdollisimman hyvin, ja nämä varmat nimet ovat toki usein olleet myös pääesiintyjiä. 

Ilosaarirockin ohjelmiston suuret linjat ovat pääesiintyjissä seuranneet valtavirtaa hieman viivytellen. Nykyisessä musiikkibisneksessä tämä voi helposti tarkoittaa tilannetta, jossa pari vuotta sitten hoidetut artistidiilit voivat olla festivaalin koittaessa jo musiikkimaailmassa vanhentuneita. Ilosaarirockissa 2010-lukua hallinneeseen ja maailmalla festivaaleja loppuun myyvään EDM-genreen on tartuttu vasta tänä vuonna, kun ensi kertaa festivaalin historiassa yksikään pääesiintyjistä ei ole rock-yhtye. Perjantaina yleisöä villitsi ranskalainen tuottaja DJ Snake, jonka festivaali mainosti kuuluvan sunnuntain pääesiintyjän Chainsmokersin tavoin elektronisen tanssimusiikin eliittiin. Perinteitä kunnioittaen lauantaina pääesiintyjä oli kotimainen, ja tällä kertaa kunnian sai uuden levyn keväällä julkaissut, kenties suomalaisartisteista varmin viihdyttäjä, rapduo JVG

Perjantain pääesiintyjä DJ Snake. Kuva: Kalle Kervinen

Nousukiitoa lähes koko 2010-luvun kulkenut suomirap on saanut jalansijaa myös Ilosaaresta paljon jalansijaa ohjelmistossa. Heti Mouhousin jälkeen festivaalin tunnelmallisimmassa paikassa, rentolavalla esiintyy kovassa nosteessa tällä hetkellä oleva Gettomasa, joka nousi suuren yleisön tietoisuuteen viimeistään Kaisaniemenpuistossa järjestetyissä kultajuhlassa, jossa kiekkoilija Juhani Tyrväinen hillui ympäriinsä fanipaidassa, jossa luki Gettomasa is chosen one, ilman määräistä artikkelia ja artisti revittiin esiintymään kultajuhliin parin tunnin varoitusajalla. Nopeasti kultajuhlien jälkeen useita artistin aiemmin julkaistuja kappaleita kipusi Spotifyn Suomen top 50 -listalle. 

Gettomasa aloittaa rantalavan keikkansa minuutilleen ajoissa. ”Tänään ei sit hypitä kun mulla on selkä ihan paskana”, räppäri aloittaa ensimmäisen välispiikin hauraalla äänellä. Ennen keikkaa lavan edustalla on vietetty värijauhebileitä ja eipä aikaakaan kun joku heittää lavalle yhden jauhepussin.

Rentolavalle valuvat hiljalleen Mouhousin keikalta tutut pelipaidat päällä laahustavat hurjat. Gettomasa vaikuttaa koko keikan ajan silmin nähden väsyneeltä ja kunnon yhteislauluun ylletään vaan kappaleiden Räkis ja Lössi aikana, jolloin joku riisuu yleisössä pelipaitansa ja alkaa pyörittää sitä päänsä päällä ja puolen minuutin päästä keskellä yleisöä pyörii jälleen moshpit. 

Festivaalialuetta ilmasta katsottuna. Päälavalla esiintyy Olavi Uusivirta. Kuva: Kalle Kervinen

Väsyneen Gettomasan tilalle on onneksi muitakin vaihtoehtoja, kun samaan aikaan alueella on käynnissä jopa kolme keikkaa. Päälavalla jammailevalle J. Karjalaiselle vaihtoehdon tarjoaa pimeässä teltassa soittava jyväskyläläinen trash-metal-yhtye Lost Society, jota on saapunut kuuntelemaan alle tuhatpäinen joukko. Aiemmin Children of Bodomin lämmittelybändinä mm. Yhdysvaltoja kiertänyt bändi teki tänä keväänä ensimmäisen itsenäisen Euroopan kiertueensa ja esiintyi muun muassa Isossa-Britanniassa, Irlannissa ja Puolassa.

Teltassa käy nopeasti selväksi, ettei kukaan ole tullut paikalle leikkimään, vaan kuuntelemaan heviä. Kitaristi, basisti ja laulaja moshaavat suorassa rivissä lavan etuosassa samalla kun säröiset sävelet täyttävät pirunsarvimerkkiä näyttävien fanien korvakäytävät. Ja kuten tämän vuoden festivaalille on tyypillistä, tälläkin keikalla pyörii moshpit. Tosin se on nuorista pelipaitahemmoista poiketen väkivaltaisempi, nykivämpi, jo osittain nuoruutensa eläneiden tekemä sekamelska: se aito metallipitti. Hiekka pöllyää, kyynärpäät ja pitkät hiukset viuhuvat, kun fanit nauttivat yhtyeen suosituimmasta biisistä Riot.Now! It is time to disobey! Abolish tyranny! It’s time to riot!”, yleisö karjuu samalla, kun yhtyeen solisti ja perustaja Samy Elbanna kiipeää lavarakenteita pitkin lavan katolle, niin että katsojaa hirvittää. 

Kuva: Valentin Abramenkov

Ilosaarirockin indiepainotteista linjaa edustaa tänä vuonna puhtaimmillaan Lxandra, joka päätti kaksi vuotta sitten muuttaa Berliiniin, koska hän omien sanojensa mukaan halusi pois Suomesta. Vuosi sitten hänet signattiin Saksan Universaliin kuuluvalle Vertigolle ja samalla yhdysvaltalaiselle Islandille. On sääli, että Lxandran keikalle on saapunut vain muutamia satoja ihmisiä. Keikalla vallitsee kuitenkin erittäin rauhallinen ja intiimi tunnelma. Pelipaitoihin pukeutuneet haamut ovat poissa ja sen sijaan harvalukuinen yleisö keskittyy itse musiikkiin. Väkevää sanomaa tarjoavat laulut käsittelevät yhteiskunnassa pinnalla olevia aiheita. Lxandran ensimmäinen sinkku Big Deep käsittelee yhteiskunnan kapeaa naiskuvaa ja ihannoi vahvoja, vapaita ja omatahtoisia naisia. Artistin ja bändin tunteella esittämät kappaleet saavat hetkeksi unohtamaan, että kyseessä on yksi Suomen suosituimmista festivaaleista, eikä intiimi klubikeikka. Lxandran ääni muistuttaa yllättävissä määrin Adelea. Laulu on teknisesti todella taidokasta, kansainvälisen kuuloista ja puhdasta myös livenä. Lyhyt kolmen vartin keikka päättyy harvalukuisen yleisön kiitollisiin suosionosoituksiin. Lxandra esiintyy tänä vuonna Suomessa vielä ainakin Qstockissa, joten jos festivaalille on menossa, voi keikkaa suositella lähes varauksetta. 

Jos päivä Ilosaaressa on jälleen tarjonnut hienoja hetkiä loistavan musiikin parissa, on paras kuitenkin vielä kokematta. Festivaalin pienimmällä lavalla esiintyy puoli yhdeltätoista Henrik!. Aiemmin Versace Henrikinä tunnettu räppäri kertoi viime marraskuusa Ylioppilaslehden haastattelussa, että hänen koko tuotantonsa poistettiin Soundcloud-palvelusta, koska hän oli “ihmisiä vieraannuttaakseen” ladannut profiilinsa kansikuvaksi “kullin”. Henrik kasasi uuden bändin ja julkaisi kaikkien yllätykseksi loppusyksystä 2018 epäalbumina pidetyn pitkäsoiton Vanha Testamentti, joka olikin punkia. Henrikin! ensimmäinen keikka päättyi julkiseen fiaskoon, kun yleisön sekaan heitettiin muun muassa tuoleja. 

Henrik! Kuva: Henrikin! arkisto

Ilosaarirokissa lavalle saapuu hieman myöhässä yhdeksän mekkoon pukeutunutta miestä. Eturivin yleisö on käynnistänyt Henrik-chantin. Henrik aloittaa keikan spiikillä: “Vittu meidän tarvii ees tehdä mitään kun jengi huutaa kuitenkin meidän nimee.” Seuraa pitkä intro, joka päättyy pitkään, useiden minuuttien revitykseen, jossa viisi kitaristia, basisti, kosketinsoittaja ja kaksi rumpalia soittavat joitakin soinnuilta kuulostavia asioita. Henrik huutaa sanoja, joiden merkitys jää korkeintaan triviaaliksi. 

Toisessa välispiikissä Henrik kertoo, kuinka on jo yhtyeineen ehtinyt viettää tunnin festivaalin leirinnässä ennen keikkaa. 

“Mä näin tuolla leirinnässä sellasen vitun söpön koiran joka tuli mua kohti ja se oli vittu huumekoira. Nyt mä oon sitten kaks grammaa pilvee ja meta-amfetamiinii eli noin satakakskymppii köyhempi. Shoutout Suomen poliisille.” 

Välispiikin jälkeen Henrik riisuu pois mekkonsa ja vetää loppukeikan boksereissa. Luvassa on transsinomaista, saatanallista tykitystä, jota voi ainoastaan seurata vain arvaillen, mitä seuraavaksi on luvassa. Välillä Henrik, teologian ylioppilas, lukee päiväkirjastaan huumetrippiensä aikaisia tekstejä ja itkee sikiöasennossa. Sitten vuorossa on taas monen minuutin tykitys, jossa kyytiä saavat niin soittimet kuin mikkitelineetkin. Aika menettää merkityksensä tiedottomalta tuntuvassa kokemuksessa ja Henrik! poistuu lavalta hajanaisten aplodien saattelemana. Yleisö ei tunnu tietävän, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. 

Hetken päästä päälavalla aloittaa illan pääesiintyjä JVG, mutta sillä ei taida olla enää merkitystä. 

Yleinen

Season Film Festival tarjosi laadukasta indie-elokuvaa ja monenlaisia näkökulmia

Groteski kävi katsastamassa Season Film Festivalin tarjontaa ja tunsi kevään tarttuneen myös valkokankaalle.

TEKSTI Antti Putila

Season Film Festival järjestettiin Helsingissä maaliskuun viimeisenä viikonloppuna, siis aivan kevään kynnyksellä. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin järjestämä, ennen ”Nainen ja Artisokka” -nimellä kulkenut festivaali tarjoaa keväisin taidokkaasti kuratoidun kattauksen elokuvia, jotka tulevat Suomen valkokankaalle joko tuoreeltaan tai ovat (usein harmittavasti) jääneet täällä vaille laajaa teatterilevitystä.

Tänä vuonna festivaalin ohjelmiston keskiössä olivat kysymykset identiteetistä, sukupuolesta ja moniäänisyydestä. Ohjelmistoon oli valittu uutuuselokuvia yhteensä yhdeksästä eri maasta. Festivaalin kuumimpiin elokuviin voidaan laskea Jacques Audiardin upea Sistersin veljekset, sekä indiefaneja ympäri maailmaa ihastuttaneet Brady Corbetin Vox Lux ja Carlos López Estradan Blindspotting, jotka saivat Suomen ensi-iltansa festivaalilla.

Kävimme katsastamassa festivaalin huomiota herättäneet uutuudet.

 

Blindspotting (Carlos López Estrada, 2018, USA.)

Oaklandin lähiöön sijoittuva draama herättää ajatuksia vakavista ilmiöistä sekoittaen taitavasti draamaa ja komediaa. Viimeisiä päiviä ehdonalaisessaan viettävä Collin (Daveed Diggs) on töissä muuttofirmassa parhaan ystävänsä Milesin (Rafael Casal) kanssa. Collin on päivä päivältä kyllästyneempi Milesin käytökseen ja pohtii asettaako edelle hyvän elämän vai ystävyyden. Kaksikon välinen dynamiikka toimii loistavasti ja pakottaa katsojan syventymään myös taustalla näkyviin ongelmiin, joita ympäröivä yhteiskunta aiheuttaa. Elokuvan miljöö, aurinkoinen Oakland ja sen tuhannet korttelit kätkevät auringon ja harmaan asfaltin taakse talouskriisin runteleman kaupungin, jossa yhteiskunta on murroksessa ja haparoi uutta suuntaansa vanhojen, värillisiä edelleen räikeästi sortavien rakenteiden alla.

Janina Gavankar ja Daveed Diggs.

Collin haluaa tuntea empatiaa, olla kiltti ja osoittaa huumoria, mutta on silti niin lähellä räjähtää vihasta. Vihan tunteen ottaessa vallan hän räppää ja kirjaimellisesti sylkee pois hänet täyttävää vihaa. Miles puolestaan on epävarma ja kantaa hartioillaan valtavia paineita perheensä elättämisestä. Myös ympäröivä yhteiskunta muuttuu ja asettaa hänen asemansa uhatuksi, olipa kyse sitten värillisten ihmisten voimaantumisesta tai siitä, että nykyään hampurilaisravintolan oletusvaihtoehto onkin vegaaninen ja lihaa saa vain pyydettäessä.

Diggs ja Rafael Casal.

Blindspotting on Carlos López Estradan esikoisohjaus ja samalla mestariteos. Se onnistuu kuvaamaan rakenteellista syrjintää, yksilön sisäistä kamppailua muuttuvan identiteettinsä kanssa sekä urbaanin kaupungin ongelmia. Ja kaikki tämä hieromatta niitä katsojan naamaan.

Blindspotting nähtävissä verkossa muun muassa iTunesista ja Amazon primesta

 

Eighth Grade (Bo Burnham, 2018, USA.)

Vuosi sitten Sundancen elokuvajuhlilla ensi-iltansa saanut Eighth Grade oli festivaalin suuria tapauksia. Se on (jopa meemiksi nousseen) A24-tuotantoyhtiön luomus, joka saa nauramaan ja kiristämään hampaita, monesti jopa samanaikaisesti. Eighth Grade on samalla myös ohjaaja Bo Burnhamin debyyttiohjaus.

Elsie Fisher näyttelee elokuvassa kahdeksasluokkalaista Kaylaa.

Elokuva kertoo nimensä mukaisesti kahdeksasluokkalaisesta Kaylasta (Elsie Fisher), jonka harrastus on kuvata Youtubeen elämänohjelatteuksia viliseviä videoita, jotka on suunnattu juuri hänen ikäisilleen nuorille. Jo videoiden otsikot saavat katsojan vääntelemään penkissään: ”Kuinka olla oma itsesi”, ”Kuinka selvitä joka tilanteesta itseluottamuksen avulla”. Selfhelp-videoiden ohella Kayla on kuitenkin hyvin epävarma. Koulussa hän kohtaa jatkuvasti tilanteita, joita jokainen meistä on ainakin jossain muodossa joskus kokenut. Nuoruuden haparoivissa ensiaskeleissa Kaylaa auttaa hänen isänsä (loistava Josh Hamilton), joka tuntuu olevan aivan pihalla siitä, mitä nuoruus oikein on.

Eighth grade tarjoaa kuitenkin myös syvempiä sävyjä. Tilannekomiikan taakse kätkeytyy sosiaalisen median parissa kasvaneen z-sukupolven syvä ahdistus, joka näyttäytyy omanlaisena normistonaan. Kaiken sosiaalisuuden keskellä tulee kuitenkin muistaa, että myös yksin eläminen on hyvä ja oivallinen valinta.

Elokuvaa katsoessa haluaa painautua kiusallisuudesta penkkiin sikiöasentoon aivan kuin olisi katsomassa piinaavinta kauhua. Tilannekomiikka toimii Burnhamin ohjauksessa loistavasti ja Elsie Fisher näyttelee kaikki tunneskaalat mielettömän taidokkaasti.

Kahdeksasluokkalainen jännittää ensi kertaa eteen tulevia tilanteita ja tapahtuipa niissä mitä tahansa, on hän mielestään epäonnistunut. Parhaiten koko elokuvan ja murrosiän summaavat Kaylan sanat: ”Tuntuu kun jonottaisi vuoristorataan, jännitys tuntuu vatsanpohjassa asti. Erona on se, että vuoristoradassa käytyäsi tunnet vatsanpohjassasi helpotuksen tunteen. Minulla sellaista ei tule, vaan sama jännitys jatkuu ikuisuuteen asti.”

 

Eight Grade nähtävissä verkossa ainakin Amazon primessa.

 

Woman at War [Kona fer í stríð] (Benedikt Erlingsson, 2018, Islanti, Ranska, Ukraina.)

Woman at War on islantilaisen Benedikt Erlingssonin toinen kansainväliseksi hitiksi noussut elokuva. Hänen kansainvälinen läpimurtonsa oli pikimustaa huumoria täynnä ollut Of Horses and Men, joka oli vuoden 2013 omalaatuisimpia elokuvia. Viisi vuotta myöhemmin Erlingsson ohjasi ja käsikirjoitti Woman at Warin, joka on hänen tyylilleen uskollinen, mutta hänen edellistä elokuvaansa vieläkin sekopäisempi ja ihanampi.

 

Halldóra Geirharðsdóttir tekee hienon kaksoisroolin.

Islantilainen kuoronjohtaja, maailman sympaattisin tyyppi, Halla (Halldóra Geirharðsdóttir), on kyllästynyt ilmastoahdistukseen ja kaupunkiin tulevaan uuteen voimalaitokseen ja on päättänyt ottaa oikeuden omiin käsiinsä sabotoimalla voimalinjoja. Hallan tekoset ovat aiheuttaneet pienessä Islannissa suuren skandaalin, joka on yllättänyt myös Hallan itsensä. Tarinan alkuasetelma on sympaattinen, ja niin absurdi, että se naurattaa väkisinkin.

Geirharðsdóttir tekee elokuvassa mielettömän hienon kaksoisroolin näytellessään Hallaa ja tämän siskoa, joogaopettaja Ásaa. Siskosten välinen dynamiikka on koko elokuvan keskiössä, kun he joutuvat pohtimaan elämää suurempia kysymyksiä, vaikka muukin elämä painaa päälle. Elokuva tavoittaa hyvin tämän ajan eetoksen, jossa ilmastoahdistuksemme raivaa tietä huolettomuuden edestä tuoden samalla arkeemme yhä enemmän asioita, joita pohtia.

Woman at War on uskomattoman kaunis elokuva. Kuvaaja Bergsteinn Björgúlfsson on tehnyt taianomaista työtä sommittelussa ja monet elokuvan freimit sopisivat hyvin kehyksiin seinälle Ikeasta ostettujen sisustustaulujen paikalle. Islannin ylängöt loistavat kauniimpana kuin koskaan vain paljastaakseen tuhon, joka meitä odottaa, jos emme tee mitään.

Erlingsson onnistuu yhdistämään elokuvassa, monen muun festivaalilla nähdyn teoksen tavoin, tilanteen vaatiman vakavuuden huumoriin, jonka alkulähde on lopulta tilanteen vaatima vakavuus. Elokuvan kerronta ottaa niin absurdeja piirteitä, että on pakko hymyillä ääneen monta kertaa. Juonenkäänteet ovat toinen toistaan hurjempia ja elokuvan henkilöhahmot jotain poikkeuksellista. Esimerkiksi Juan Camillo Roman Estrada tekee yhden hauskimmista sivuosarooleista, joita olen koskaan nähnyt. Ai niin, musiikki. Noh, katsokaa itse ja nauttikaa.

Woman at War saatavilla digitaalisesti 4.5. alkaen.

 

Vox Lux (Brady Corbet, 2018, USA.)

Ohjaaja Brady Corbet on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt ohjata jo kaksi palkittua kokopitkää. Hänen fasismin noususta nuoren ihmisen näkökulmasta kertova esikoisohjauksensa The Childhood of a Leader (2015) keräsi palkintoja muun muassa Venetsian elokuvajuhlilla. Corbetin toinen ohjaus, Vox Lux jakaa mielipiteitä aivan yhtä paljon kuin hänen ensimmäinen elokuvansakin.

Natalie Portman loistaa poptähti Celestenä.

Vox Lux kertoo kouluampumisesta odottamattomaan poptähteyteen nousevan Celesten (Natalie Portman) tarinan. Sivuosassa Celesten karismaattista manageria esittää Jude Law, jonka karismaattisuus ei yllä aivan Portmanin tasolle, mutta korkealla ollaan silti.

Elokuvassa suuressa osassa on luonnollisesti musiikki. Vox Luxin soundtrackin on kirjoittanut tosielämän poptähti Sia, joka on tehnyt fantastista työtä. Scifipopin vallatessa korvakäytävät elokuva tulee yhtenäiseksi sen päähenkilöiden ollessa juuri sitä, mihin heidät on alun perin luotu. Intensiivisten kohtausten välissä tempoa rikkoo hieman Willem Dafoen kertojaääni, joka tarjoaa informaatiota lopulta itse elokuvaa nopeammin.

Corbynin käsikirjoituksen myötä elokuvan tarina on kuitenkin voimakas. Aluksi tragedia antaa viisautta, joka kuitenkin muuttuu tähteyden myötä joksikin aivan muuksi. Celestestä tulee loppuun hiotun mekanismin yksi osa, joka oikeastaan pitää koko laitetta toiminnassa. Tämä osa on kuitenkin kuolevaisen hauras. Itse koneen tarkoitus on tuottaa sen näkevälle maailmalle onnellisuutta. Maailmalle, joka haluaa unohtaa rumuuden ja tuskan.

Vox Lux saatavilla digitaalisesti muun muassa Amazon primesta.

 

 

Ilmiöt

Tykittelyä ja politiikkaa

Perjantai-ilta. Istun karaokessa. Nyt ei kuitenkaan olla Swengissä tai Mustassa Härässä, vaan Speech Karaokessa.

Karaoke on jokaiselle suomalaiselle tuttu konsepti: enemmän tai vähemmän laulutaitoiset, luultavasti juopuneet ihmiset esittävät vuoron perään omia suosikkikappaleitaan. Perinteisen muodon rinnalle on kehitetty variaatio, josta harvempi lienee kuullut. Mennään puhekaraokeen!

TEKSTI & KUVAT Leo Taanila

OLLAAN LAVAKLUBILLA, Kansallisteatterin alakerrassa. Täällä ei lauleta ikivihreitä, vaan tulkitaan tunnettuja tai vähemmän tunnettuja puheita. Tänään, ensimmäisenä maaliskuuta, teemana on vaalit.

Tapahtumaa vetävät juontaja Julius Valve sekä Pilvari Pirtola alias DJ Nosfe. Juontamisen ohella Valve tulkitsee itse muutaman puheen ja kannustaa esiintyjiä. Pirtola soittaa italodiskoa ja kasaripoppia tauoilla, joita pidetään säännöllisen epäsäännöllisesti.

Speech Karaoken taustalla on ryhmä suomalaisia ja saksalaisia taiteilijoita. Projekti sai alkunsa reilut yhdeksän vuotta sitten, ja ensimmäisen kerran puheita versioitiin Hämeenlinnan taidemuseon ”I am a socialist-anarchist-individual-collectivist-individualist-communist-cooperative-aristocrat-democrat” -näyttelyssä vuonna 2010. Konsepti on uniikki. Valve ei ole kuullut, että maailmalla olisi vastaavia projekteja.

Kello kahdeksalta paikalla on parisenkymmentä henkeä. Valve avaa tilaisuuden esittämällä ensin Pentti Linkolan vihreitä kritisoivan tylytyksen ja sen jälkeen Elinkeinoelämän keskusliiton vaalitavoitteita avaavan Jyri Häkämiehen puheen. Yleisö on vielä hiukan varautunutta.

SPEECH KARAOKE PITÄÄ tukikohtaansa Lavaklubilla. Siellä iltamia järjestetään muutama vuodessa. Lisäksi pyydettäessä reissataan myös festivaaleille. Toukokuussa vuorossa on käynti Saksassa, Oberhausenin lyhytelokuvafestivaaleilla. Vuosien saatossa puhekaraokea on vedetty muun muassa kokoomuksen ja vasemmistoliiton vaaliristeilyillä. Ryhmä on kuitenkin poliittisesti sitoutumaton, ja maksuttomiin tapahtumiin ovat tervetulleita ihmiset kaikista poliittisista kodeista.

”Meillä on ollut puhujina Trumpin kannattajia, keskustalaisia, feministisen puolueen kannattajia, kaikkea”, valottaa Valve.

Konsepti mukailee perinteistä karaokea: valitaan listalta ”biisi”, laitetaan numero lapulle ja kiikutetaan se juontajalle. Jono on kuitenkin lyhyempi, eikä omaa vuoroaan puhujanpöntössä tarvitse odottaa pitkään. Vaihtoehtoja on runsaasti: yli 500 puhetta neljällätoista kielellä. Kaikki settilistan puheet ovat jokaisessa tapahtumassa valittavissa performoitavaksi.

Kullekin kerralle katalogiin lisätään parisenkymmentä teemaan sopivaa puhetta. Ehdotusten lisäksi runsautta valikoimaan syntyy myös työpajoissa, joissa ihmiset pääsevät kirjoittamaan vaikkapa omia manifestejaan.

KUN PUHEITA VALITAAN katalogiin, sensuuria ei ole. Puhumisen monipuolinen maailma ja historia tuodaan julki. Listalta löytyy esimerkiksi rasismia ja misogyniaa sisältäviä puheita. Sisällöltään järkyttävistä puheista annetaan ennakkoon varoitus. Vaalilupauskaraokessa sisältövaroituksia jaetaan pariin otteeseen. Valve kertoo, että Speech Karaoke pyrkii turvaamaan osallistujien mukavuuden. Lavaklubi on myös esteetön.

”Yritän juontajana pitää rennon tunnelman yllä ja tehdä selväksi, että tämä ei ole kiusaamisen tila. Turvalliseen tilaan me ei voida päästä, mutta turvallisempaan kyllä. Sen vakuutan.”

Speech Karaoke -iltojen teemana ovat usein humanitaariset aiheet. Esimerkiksi reilu vuosi sitten järjestettiin Sápmi Speech, jonka puhelistan muodostamiseen pyydettiin apua pohjois-, inarin- ja kolttasaamelaisilta aktivisteilta. ”Jos meillä on poliittisempia teemoja, niin silloin kuratoijina toimivat nimenomaan sen kohteen ihmiset”, kertoo Valve. ”Saadaan kuuluviin oikeasti se saamelaisten ääni, eikä meidän imperialisti-suomalaisten.”

Saatan olla lähempänä herätysjuhlaa kuin koskaan aiemmin elämässäni.

YHDEKSÄÄN MENNESSÄ väkimäärä on tuplaantunut. Seuraa Veltto Virtasen puhe sensuurista, jota Valve kuvailee Speech Karaoken Albatrossiksi – se kuullaan jokaisessa tapahtumassa. Puheen sekavasta sisällöstä on vaikea saada kiinni. Lavalle noussut esiintyjä tavoittaa hyvin Virtasen tajunnanvirtaisen puheen epäloogisuuden. Toistaiseksi illan kovimmat aplodit.

Asetelma Lavaklubilla muistuttaa ehkä hieman enemmän poetry slam -tapahtumaa kuin perinteistä baarikaraokea. Tiskiltä saa toki juotavaa ja naposteltavaa. Yleisö kuuntelee, on keskittynyttä, elää puhujan mukana. Muuta hälinää ei ole. Jopa performanssien sisältö lähentelee paikoin runoutta.

Vaikka osa puheista on alkujaan esitetty vakavasti ja tilanteeseen sopivasti, kontekstista irrotettuina ne kuulostavat järjettömiltä. Populismi näyttäytyy irvokkaana, kun sitä verhoavat vaatteet on riisuttu. ”Jos me litteroimme jonkin hallituskriisiin liittyvän puheen, niin se näyttää tekstinä tuolla ruudulla ihan erilaiselta. Se sanallistuu todellisesti”, toteaa Valve.

Oman viehätyksensä puheisiin lisäävät tekstiruudussa taustalla pyörivät videot. Kuten karaokessa yleensä, videot ovat hämmentäviä, mutta jokseenkin rauhoittavia. Yksi hämmentävimmistä pätkistä nähdään Anne Bernerin Vaalilupaukset 2015 -puheen aikana. Tekstin rullatessa eteenpäin taustalla näkyy kuva eduskunnan istuntosalista, mutta välillä kuvassa välähtää Alienin alien. Kuumottavaa. Brrr.

Atte Jääskeläisen Yle Gate -haastattelun taustalla näkyy Studio Julmahuvista ripattu Jukka Rasilan vääristynyt naama. ”Meidän työryhmään kuuluu useita videotaiteilijoita, joten taustavideot ovat itsetehtyjä. Inspiraatiota niihin on kyllä haettu perinteisten karaokevideoiden estetiikasta”, avaa Pirtola.

ILLAN TEEMAA KUNNIOITTAEN valtaosa esitettävistä puheista on poliittisia. Kuullaan Bill Clintonia, Hansi Harjunharjaa, Minna Canthia, Juhana Vartiaista, Pekka Siitointa. Lavalla käy esiintymässä parisenkymmentä eri ihmistä. Makustelen listalta Alex Jonesia ja Slavoj Žižekiä, mutta jännitys vie voiton. Ehkä ensi kerralla.

Perusvireeltään tämänkertainen vaalilupauskaraoke on humoristinen. Jotkut puheet sisältävät yleisön huudatusta. Nauru raikaa. Joukossa on kuitenkin pari poikkeusta, jotka saavat tunnelman hetkellisesti muuttumaan. Ensimmäisen kerran väkijoukko hiljentyy täysin vakavaksi, kun lavalla tulkitaan Pauliina Feodoroffin puhetta Assimilaatio ylipolvisena kokemuksena. Teksti on rankka – se käsittelee saamelaisnuorten kokemaa väkivaltaa ja rasismia.

Toistamiseen yleisö tuntuu liikuttuvan puolenyön aikaan, kun lavalla tulkitaan yhtä illan harvoista englanninkielisistä puheista, näyttelijä Ashley Juddin alkujaan lausumaa 19-vuotiaan Nina Donovanin kirjoittamaa runoa I Am a Nasty Woman.

Tämä on katarttista.

YKSI ILLAN MIELEENPAINUVIMMISTA esiintyjistä on Petri, joka käy lavalla tulkitsemassa muun muassa perussuomalaisten vaalimainoksen ja sosialistista vallankumousta vaativan puheen. Häntä puhekaraokeen vetää mahdollisuus improvisointiin. ”Helpoin taso on mennä vain lukemaan se puhe. Vähän vaikeampi taso on se, että eläytyy siihen vähän överisti.”

Tyylin ei tarvitse mukailla alkuperäistä esitystä, vaan kontrastin luominen on sallittua. ”Esimerkiksi Halla-ahohan esiintyy ylikorostetusti. Jos sen puheen esittää kuin natsijohtaja, niin siihen saa ehkä erilaisen twistin.”

Petrin esittämä Paavo Järvisen näky -puhe on suorastaan hurmoksellinen. Järvinen on evankelista, jonka uskonnollisella TV7-kanavalla pitämä puhe tarjoaa mahdollisuuden revittelyyn. Saatan olla lähempänä herätysjuhlaa kuin koskaan aiemmin elämässäni. Nyt kuusikymmenpäinen yleisö kuulee Järvisen unesta, jossa Jumala lyö taltallaan Maahan reiän katkaisten samalla planeettamme akselin. Hengästyttää.

Hieman hillitymmällä tyylillä esiintyy Sini, joka käy lavalla viitisen kertaa. Hän kertoo käyneensä Speech Karaoken tapahtumissa jo kahdeksan vuotta sitten, pitäneensä taukoa ja löytäneensä nyt tapahtumat uudelleen.

Myös Siniä viehättää mahdollisuus improvisointiin ja yllätyksiin. Petrin tavoin hän valitsee kussakin tapahtumassa tulkittavaksi puheita, joita ei ole ennen esittänyt. Hauskan ohella Sini kuvailee kokemusta vapauttavaksi: ”Tämä on katarttista. Politiikka on ihmiselle affektiivinen asia, joka ärsyttää ja turhauttaa. Täällä voi vetää raivostuttavan puheen tunteella.”

PUHEITA EI OLE ENÄÄ JONOSSA, ilta lähestyy loppuaan. Valve kysyy, löytyykö vielä innokkaita. ”310!”, huikkaa Petri, ja kapuaa itse lavalle. Kyseessä on jälleen yksi klassikko: sosialidemokraatti Ilkka Taipaleen puheenvuoro koulujen kasvisruokapäivää vastaan Helsingin kaupunginvaltuustossa. Kuten asiaan kuuluu, sisältö on niin sanotusti puhdasta tykittelyä.

Puoli yhden maissa puheet on puhuttu, ja loppuillaksi Lavaklubin täyttää Pirtolan mahtava selektio. Kapuan klubilta Rautatientorille. Vaikka en itse uskaltautunut lavalle asti, huomaan Sinin olleen oikeassa. Puheella on puhdistava vaikutus.

 

Speech Karaoke Lavaklubilla seuraavan kerran 9.5. Vuorossa ilmastonmuutos-ilta Climate Madness.

http://speechkaraoke.org/

https://www.facebook.com/speechkaraoke/

Röyhkeät

Pelkkää paskaa tilalla

He ovat pilanneet jotain hyvää. On aika avautua.

TEKSTI Emma Viitanen KUVITUS Roosa Kontiokari

Keski-ikäiset Facebookin

Nettipoliisi Marko “Fobba” Forsskin sen sanoi: keski-ikäiset ovat pilanneet Facebookin. Muistaako kukaan samanlaista vihapuheen määrää siihen aikaan, kun Facebookiin päivitettiin “kaupungille kamujen kaa (::”, “nyt nuq →” tai “ihan parasta luokkaretkellä ft. parhaat <3”?

Taannoisessa Groteskin haastattelussa Forss kuvaili nykyistä tilannetta kyläkokoukseksi, jossa parilta rähisijältä ei saa mikrofonia pois. Siltä se vaikuttaakin, ainakin kun katsoo iltapäivälehtien kommenttiosioita. Eikä tilanne ota rauhoittuakseen.

Facebookin piti pelastaa habermasilainen julkisuus globaalissa mittakaavassa. En ole vielä täysin vakuuttunut.

Donald Trump Amerikan

Paljon on tapahtunut reilussa puolessatoista vuodessa. Kytkökset Venäjään, monet potkut, maksut Stormy Danielsille, jatkuvat hyökkäykset mediaa vastaan, lasten erottaminen vanhemmistaan Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla. Siinä vain muutama juttu.

Ikävä Obamaa.

Jukka Kola yliopiston

Vuonna 2017 uutisoitiin Yorkin yliopiston professori Sue Scottin riippumattoman työryhmän raportista, jossa kävi ilmi vakavia ongelmia Helsingin yliopiston johdossa. Jukka Kola toimitti tuolloin rehtorin virkaa ja ohjasi yliopistoa läpi suurten rakenteellisten muutosten. Niitä olivat muun muassa koulutusohjelmien uudistus sekä valtionrahoituksen merkittävä pieneneminen.

Raportissa kritiikkiä saivat erityisesti itsevaltainen johtaminen sekä huono viestintä. Työntekijöitä ei kuunneltu, irtisanomisista ei tiedotettu tarpeeksi hyvin. Niin opiskelijat kuin henkilökuntakin olivat tyytymättömiä. Ja ovat varmaan edelleen.

Lähetin erään kurssin opettajalle palautepyynnön noin vuosi sitten. Vastausta ei ole vieläkään kuulunut. Saan tasaisin väliajoin kuulla, etten mahdu ilmoittautumilleni sivuainekursseille. Pienryhmäopetusta ei ole ollut aikoihin.

Mutta hei, huippuyliopisto! Saatiin tosi hyvä sijoitus Shanghai Rankingissa!

“Netflix & Chill” sanonnan keksinyt tyyppi rennot leffaillat

Tuntuu vaikealta pyytää deittiä katsomaan leffaa ilman väärinymmärrysten vaaraa. Että kiitos vaan.

Atte Jääskeläinen Yleisradion

Tarina lienee tuttu monelle, mutta tiivistetään silti: toimittaja Salla Vuorikoski kirjoitti marraskuussa 2016 uutisen pääministeri Juha Sipilän sukulaisten kytköksistä kaivosyhtiö Terrafameen. Sipilä suuttui, lähetti monta sähköpostia ja kirjoitti muun muassa, että “Arvostukseni Yleen on nyt täysi nolla, ei tietysti poikkea teidän arvostuksestanne minua kohtaan. Tasoissa ollaan. t. Juha”. Niin.

Viestirumban jälkeen Yleisradion johto päätti perua Sipilää koskevien juttujen julkaisemisen. Syntyi kohu, jonka jälkeen Yle sai Julkisen sanan neuvostolta langettavan päätöksen poliittiseen painostukseen taipumisesta. Silloin vastaava päätoimittaja Jääskeläinenkin ymmärsi viimein lähteä muihin tehtäviin.

Jonnet Jodelin

Hnngh. Menkää jo muualle.

Sanna Ukkola Pressiklubin

Ruben Stiller ehti juontaa Pressiklubia vuodesta 2009 asti, kunnes päätti jättää ohjelman keväällä 2017. Paikalle napattiin Stilleriä tämän sairauslomalla tuurannut Sanna Ukkola.

No, eihän se enää ollut sama juttu. Pressiklubille sanoimme lopulliset jäähyväiset tänä vuonna, kun Yleisradio päätti vaihtaa ohjelman tilalle Ukkolan ja Marja Sannikan Sannikka & Ukkola -keskusteluohjelman. Ja samalla pistettiin uusiksi myös Pressiklubin sosiaaliset mediat, joiden tykkääjät siirrettiin suoraan seuraamaan Sannikkaa ja Ukkolaa.

Lepää rauhassa, Pressiklubi. Kiitos kaikesta.

Maanviljelyn keksijä elämänlaadun

Historioitsija Yuval Noah Harari ravisutti maailmojamme toteamalla Sapiens -teoksessaan, että neoliittinen vallankumous on “historian suurin huijaus”.

Maanviljelystä seurasi väestöräjähdyksiä, hierarkkisia yhteiskuntarakenteita ja ruokavalion yksipuolistumista. Keho alkoi rappeutua, kun ihminen oli sidottu raskaaseen työhön. Maanviljelyn keksijää voimmekin kiittää esimerkiksi rasitusvammoista.

Taloushistorian emeritusprofessori Sakari Heikkinen kuvaili metsästäjä-keräilijöiden eläneen “mukavaa elämää pähkinöitä keräillen”. Minäkin haluan.

Milleniaalit, kaiken

Nenäliinat, pankit, öljy, murot, parisuhteet, avioerot, kasvokkainen vuorovaikutus, tavaratalot ja seksi. Siinä vain muutama niistä monista asioista, jotka milleniaalit ovat Googlen mukaan pilanneet.

Pyydän anteeksi koko työryhmän puolesta.

UniCafe meksikolaisen ruuan

Meksikolainen uunimakkara.