Röyhkeät

Etten vain pysähtyisi hetkeksikään

Herätys puoli yhdeksän, kymmeneksi luennolle. Äkkiä aamupala naamaan, tiedän olevani jo nyt vähän myöhässä. Aamukahvi mukaan termarissa, ei ole aikaa juoda kahvia kotona. Ratikassa ehtii käydä sähköposteja läpi. Hirveät kantamukset taas mukana, Onnibus lähtee neljältä kohti Turkua. Sinne pitää juosta suoraan luennolta. Taas on ollut ihan liikaa näitä päiviä, kun pitää vain juosta paikasta toiseen. Ihan saatanallinen ralli!

TEKSTI Julia Rautiainen KUVITUS Iisa Pappi

KAIKILLA ON KOKO ajan kauhea kiire. Tai siltä se tuntuu. Koko ajan pitäisi olla menossa, koko ajan pitäisi tehdä jotain. Länsimaisessa yhteiskunnassa kaikki tapahtuu yhä nopeammin, ja jatkuvasti nopeutuvassa tahdissa on pysyttävä mukana.

Meillä on oltava kiire, jotta voisimme tuntea olevamme tärkeä osa yhteiskuntaa, jotta jättäisimme tänne jonkinlaisen jäljen itsestämme. Hyvällä ihmisellä on kalenteri täynnä ja kännykkä soi. Aika pitää käyttää tehokkaasti, jotta voi tuntea itsensä merkitykselliseksi. Aikaa kuitenkin valuu hukkaan jatkuvasti. Hukkaamme aikaa joutavuuksiin, nukumme liikaa, tuijotamme puhelimen näyttöä.

EI KUKAAN PYSTY olemaan jatkuvasti tuottava, tehokas, tai tekemään parastaan. Silti tähän pyritään koulussa, töissä, yksityiselämässä, yhteiskunnassa.

Luennolla ehtii hyvin hoitaa rästihommia. Päädyn kuitenkin lukemaan ensin Hesaria, sitten Jodelia. Samalla kuuntelen luennoitsijan englanninkielistä puhetta ja yritän saada kiinni edes jostain ajatuksesta, jonka voisin laittaa muistiinpanoihin. Tämä on sitä multitaskingia parhaimmillaan. Kauhea nälkä. Luentojen välissä ei ehdi syömään, ellei lähde ajoissa tältä luennolta. Kauhon pikavauhtia hernekeittoa suuhun ja ryntään seuraavalle luennolle. Silti olen vähän myöhässä.

KIIRE ON JÄNNITTEINEN tila, jolla on aina suhde aikaan. Se on ajan niukkuutta ja puutetta, aika loppuu aina kesken. Kiire on myös illuusioita, vain tunnetta siitä, että meillä on liian vähän aikaa käsissämme. Kiire on siis vain kuvitelmaa oman päämme sisällä. Siksi kiirehtiminen on oikeastaan aika turhaa. Hukkaamme lopulta omaa aikaamme, hukkaamme potentiaalista tuottavuutta. Kaikki tehtävät huitaistaan vasemmalla kädellä, jotta ne saadaan nopeasti alta pois, emmekä pyri tekemään parastamme. Tämä johtaa plus miinus nolla -tilanteeseen, kun hutaistuun työhön ei ole enää tyytyväinen ja siihen palaa uudelleen.

Lähden taloustieteen laskarista vähän ajoissa, jotta ehdin bussiin. Pitää ostaa eväitäkin vielä. Kun vihdoin saavun bussilaiturille, on lähtöön aikaa viisi minuuttia. Laiturilla on kuitenkin vielä väärä Onnibus, tämä olisi matkalla Ouluun. Ahdistaa, haluan vain istumaan bussiin omalle paikalleni. Bussiterminaali on täynnä ihmisiä, minunkin bussini on kuljettajan mukaan täyteen buukattu. Kaikki matkalla jonnekin.

OIKEASTAAN KIIREESSÄ ON kyse vain kahdesta asiasta: osaako ihminen organisoida tekemisensä ja erottaako hän epäolennaiset tehtävät olennaisista. Kiireen tunne ei yleensä hellitä istumalla paikallaan. Toiset haluavat tuntea jatkuvan kiireen, kasaavat tehtävää tehtävän päälle eivätkä edes yritä pysähtyä hetkeksi. Kiire ei katoa mihinkään, ainakaan jos sitä ei tietoisesti yritä kadottaa. Siksi meillä on kiire, koko ajan. Kiire saada kaikki ajoissa valmiiksi. Kiire eteenpäin elämässä. Mutta vaikka kuinka kiirehtii, nopeammin ei pääse.

Kun bussi pääsee viimein matkaan, kiireeni hellittää. Kaksi tuntia aikaa tehdä mitä vain, tässä sitä nyt istutaan. Enpä taida kuitenkaan tehdä yhtään mitään.

Arkisto

Nettipolitiikan puuttuvat pulliaiset

Internet on rikki, joskus kuulee sanottavan. Mutta se ei ole totta, luulemme netistä vain liikoja.

KUN WORLD WIDE WEB keksittiin 90-luvun alkupuolella, lupaukset sen maailmaa demokratisoivasta vaikutuksesta olivat valtavia. Tilanne ei ole juuri muuttunut. Sosiaalisen median menestystarina on puhaltanut lisää tuulta purjeisiin. Siellä viimeistään kaikki saavat tarvittaessa äänensä kuuluviin ja epäoikeudenmukaisuudet paljastuvat.

Arkipuheessa elää ajatus, että netin avulla on mahdollista saavuttaa oikeasti demokraattinen – siis kansanvaltaan perustuva – globaali yhteiskunta tai maailmankylä.

Matthew Hindman kuitenkin väittää onnistuneesti juuri päinvastaista kirjassaan The Myth of Digital Democracy. Hindmanin mukaan kyse ei ole siitä, etteikö omaa ääntään saisi kuuluviin, vaan siitä, kuunteleeko sitä kukaan.

Niin, miksi ketään kiinnostaisi?

Ensinnäkin, demokratian mahdollistava politiikka itsessään ei juurikaan kiinnosta ihmisiä. Valtaosa internetin liikenteestä suuntautuu pornosivuille. Niiden jälkeen merkittävän osuuden saavat vain sähköpostipalvelimet, hakukoneet sekä uutis- ja mediasivustot. Siinä missä aikuisviihdesivut keräävät noin kymmenen prosenttia netin liikennemäärästä, poliittiset sivustot vain vähän päälle 0,1 prosenttia.

Porno kiinnostaa siis sata kertaa enemmän kuin politiikka.

Toisekseen, vaikka suosiossa ovat myös poliittisiakin aiheita käsittelevät uutissivustot, niin demokratialle keskeinen moniäänisyys ei niiden keskuudessa juurikaan juhli. Hindman osoittaa, että uutta digitaalista verkkomaailmaa näyttävät ohjaavan samat voimasuhteet kuin vanhaa kivi-paperi-Bilderberg-maailmaakin. 20 prosenttia määrää lopun 80 prosentin menoa, kuten Vilfredo Pareto asian ilmaisi jo vuonna 1897.

Tämän potenssilakiin perustuvan ajatuksen, jossa toisen muuttujan arvo vaihtelee toisen muuttujan potenssiin, on osoitettu pätevän varsin hyvin paitsi luonnontieteellisissä ilmiöissä, myös maailmanlaajuisissa sosiopoliittistaloudellisissa kysymyksissä.

Esimerkkinä käy vaurauden jakautumista havainnollistava spektri, jonka toisessa päässä on yksi miljoonan euron arvoinen ihminen, kymmenen 100 000 euron arvoista, sata 10 000 euron arvoista, tuhat 1 000 euron arvoista ihmistä ja niin edelleen. Toisessa päässä taas on miljoona yhden euron arvoista ihmistä.

Kuulostaako tutulta?

Isot mediat ovat siis isoja myös netissä, eikä kymmenen suurimman jälkeen muille jää kuin kävijöiden rippeet. ”Winners-take-all”, jäljittelee Hindman Abbaa. Itse asiassa verkkoon siirtyminen on todennäköisesti vain kaventanut journalismin kenttää entisestään, kun paikallismediat on sulautettu osaksi isompia konglomeraatteja, jotka voivat kätevästi kierrättää samoja juttuja lehdistä ja verkkosivuista toisiin. Samalla niiden yksilölliset poliittiset näkökulmat ja mielipiteet ovat hiljentyneet.

Tällainen keskittymiskehitys on luonnollista muullekin internetille sen linkkirakenteen vuoksi, ja linkkeihin perustuva nykyinen hakukoneiden toiminta vain ruokkii keskittymistä entisestään. Mitä enemmän tietyllä sivulla on linkkejä ja mitä enemmän siihen linkataan, sitä arvokkaampi sivu on hakuroboteille. Tätä Hindman nimittää Googlearchyksi.

Tutkimusten perusteella Googlearchylla todellakin on vaikutusvaltaa: 90 prosenttia nimittäin klikkaa linkkiä hakutulosten ensimmäiseltä sivulta ja 74 prosenttia viiden ensimmäisen tuloksen joukosta. Jopa 42 prosenttia tyytyy heti ensimmäiseen tulokseen. Vaikka Google siis kertoisikin löytäneensä miljoonia osumia, valtaosalla niistä ei tee mitään.

Kolmanneksi kirjassa havainnollistetaan, kuinka sananvapauden ja kollektiivisuuden airuena pidetty sosiaalinen media blogeineen pettää myöskin lupauksensa demokratian puolesta.

Esimerkiksi blogit ovat Hindmanin tutkimuksiin perustuvien näkemysten mukaan vain uudenlainen eliittimedia. Kuka tahansa pystyy perustamaan blogin, mutta ongelma on sama kuin muillakin sivustoilla: ketä kiinnostaa? Mikäli olet tavallinen pyjamissa bloggaava sohvaperuna, vastaus on: ei juuri ketään.

Vaikka blogit keskittyvät verrattain paljon poliittisiin aiheisiin, niiden näkemysten kirjo kohtaa samat keskittymisen ongelmat. Suosituimmat blogit keräävät leijonanosan lukijoista, ja niiden pitäjissä ovat yliedustettuina korkean koulutuksen saaneet valkoiset miehet. Siinä missä journalistien demografia koostuu vielä melko heterogeenisesti myös naisista ja matalammin koulutetuista henkilöistä, poliittisen blogimaailman kuninkaita ovat lakimiehet, maisterit ja tohtorit, jotka ovat jo aiemmissa työsuhteissaan konsultoineet, kirjoittaneet tai kommentoineet enemmän tai vähemmän julkisesti.

Hindman niputtaakin internetin ongelmat demokratian suhteen sanapariin ”missing middle”, jonka vapaa suomennos voisi olla vaikkapa ”puuttuvat pulliaiset”.

Jotain toivoa kuitenkin annetaan. Esimerkiksi sosiaalinen media ja blogit toimivat Hindmanin mukaan melko hyvin eräänlaisina palohälyttiminä, jotka reagoivat kun kansaa kustaan huolella linssiin. Valitettavasti pelkkä reagointi ei aina johda toimintaan.

Vaikka kirja on vuodelta 2009 ja tutkimusaineisto ja esimerkit lähinnä vain Yhdysvalloista, Hindmanin väitteiden voi helposti ajatella pätevän myös nykyaikana ja skaalautuvan muuallekin maailmaan. Ei edes tarvita kirjassa esiteltyä mittavaa aineistoa tai tilastollisia menetelmiä. Empiirinen katsaus tämän päivän internetiin ja sen sisältöihin riittää.

Tai kenties pelkkä vilkaisu omaan käytökseen.

Arkisto

Viestinnän ala ei tarvitse maistereita

Iso osa viestinnän opiskelijoista painelee töihin organisaatioviestinnän tai journalismin pariin jo hyvissä ajoin ennen opintojen päättymistä. Yrityksiin, viestintätoimistoihin, järjestöihin ja maamme merkittävimpiin lehtiin. Työksemme kerromme asioita ymmärrettävämmin, houkuttelevammin ja siksi, että jonkun pitää kertoa ne.

TEKSTI Riku Mattila

Kun kanditutkinto on vasta niukasti kasassa, niin työnantaja saattaa toisaalla odottaa täysipäiväistä työpanosta. Yliopistolla kummittelee gradu ja työnantaja suosittelee tekemään senkin. Miksi meidän pitäisi venyä? Miksi edes pitäisi valmistua maisteriksi?

Viestinnän opiskelijat huomaavat työssään, ettei opinnoista juurikaan ole ollut hyötyä. Ei meitä opeteta kertomaan juuri mitään, mutta onneksi kerrotaan lukuisia esimerkkejä muista kertojista. Yleisradion historia käydään varmuuden vuoksi kolmannen kerran maisterivaiheessa läpi.

Alumnit jaksavat muistella kuinka yliopisto opetti ajattelemaan kriittisesti. Sitten tulee hiljaista.

Olen ruvennut kyseenalaistamaan kuinka pitkään on hyödyllistä opetella ajattelemaan kriittisesti. Jos työelämään sattuu pomppaamaan, siellä viihtymään ja vieläpä menestymään, niin miksi sieltä pitäisi palata yliopistolle? Siksi, koska Suomessa pitää olla maisteri.

“Gradu. Sanoisin, että se on osoitus”, totesi suomalaisen viestintätoimiston korkeasti koulutettu toimitusjohtaja. Toimitusjohtaja puhuu totta. Gradu on osoitus venymisestä. Maisteri on myös hieno titteli. Minustakin tulisi Maisteri-Mattila. Wauh!

Silti ihmetyttää, miksi maisterius on Suomessa niin vallitsevaa. Valtiotieteiden kandidaatti ymmärtää jo melkoisen määrän asioita. Luovat alat elävät asioiden tekemisestä, aallon harjalla pysymisestä ja kiinnostuksesta uusiin ilmiöihin. Näissä yliopiston on vaikea pysyä perässä. Teoriaa tarvitaan tietenkin sopiva annos lisäämään kompetenssia. Sitä pitää oppia ymmärtämään ja hyödyntämään, mutta tähän prosessiin ei tarvita viittä vuotta.

Työelämään siirrytään liian hitaasti. Töissä käyvä opiskelija ei kasvata valtion kassaa toivottavissa määrin, koska hidastuneet opiskelut ahmivat rahaa. En sano, että ”kandina työelämään” pitäisi olla vallitseva käytäntö tai ihanne. Sanon, että on teennäistä pitää sitä huonona vaihtoehtona.

Viestinnän alalla ei pidä olla maisteri. Viestinnän alalla pitää opetella tekemään viestintää. Maailma pitää järjestää sanoilla ja sisällöillä joka päivä uudestaan. Sellaisen työn tekemiseen olisimme sopivia kandidaatteja kandidaatteinakin.


Kirjoittaja ei ole maisteri. Kirjoittaja ei ole edes kandi.