jhfklshao Arkisto

Printti elää!

Printti on kuollut! Sisällöt siirtyvät verkkoon! Paperi on pyllyn pyyhkimistä varten! Vai onko sittenkään? Haastattelimme kolmea painettujen julkaisujen voimaan uskovaa tekijää ja kysyimme, mikä printissä oikein kiehtoo.

magazines-705885_640

Journalistiset sisällöt pakenevat kovaa vauhtia internetiin, mutta indie-kirjallisuutta julkaiseva ja myyvä Khaos Publishing kaavailee taiteellisille printtijulkaisuilleen uutta askelta: kivijalkaliikettä Helsingin keskustaan. Suomalainen taidelehti FAT sen sijaan nauttii kansainvälistä suosiota, ja vastikään toisen numeronsa julkaissut pornografinen taidelehti Rivo myi ensipainoksensa hujauksessa loppuun.

Tavallisten lehtien räpiköidessä pienten yleisöjen printtilehdille taitaakin kuulua ihan hyvää. Kaikki tietävät internetin olevan julkaisualusta, jolla tavoittaa helposti globaaleja yleisöjä kustannusten jäädessä minimitasolle. Miksi printtiä siis tehdään, ja miten ihmeessä se menestyy?

Painetun ääressä pysähdytään

Printin kuoleman ennustaminen tuntuu olleen ennenaikaista. Vanhempi sukupolvi on tottunut lukemaan lehden aamiaispöydässä painolta tuoksuvalta paperilta eikä tabletin ruudulta. Printin merkitys ei kuitenkaan ole vain sen tunnearvossa.

”Printissä on tärkeää fyysinen kokemuksellisuus. Lehti voi itsessään olla taideteos ja yllättää joka aukeamalla”, toteaa helsinkiläisen taidelehden FAT:in päätoimittaja Tero Kartastenpää.

Rivo puolestaan käyttää printtiä vastaiskuna hektiselle nettipornon kulutukselle.

”Mielenkiinnoton ja itseään toistava pornografinen sisältö ympäröi meitä jatkuvasti. Printattua lehteä puolestaan selataan ja luetaan useimmiten rauhassa ajatuksen kanssa. Nettijulkaisuna Rivo luultavasti vain hukkuisi ylitsepursuavan seksuaalisen sisällön joukkoon”, selittää lehden päätoimittaja Juha Arvid Helminen.

Myös Khaos Publishingin kustantaja Iina Esko korostaa printtiin liittyvää rauhoittumista. Internet on kenties pullollaan upeaa ja ammattimaista sisältöä, mutta käsissä pideltävä julkaisu on parhaimmillaan vieläkin pidemmälle mietitty kokonaisuus, josta löytyy selkeä fokus. Sen ääreen pysähdytään, ja siitä nautitaan kokonaisvaltaisena teoksena. Kun kaikkea ei voi kustannussyistä painaa, harkinta tulee positiivisella tavalla väliin. Turha karsitaan, ja jäljelle jää todellinen parhaimmisto.

Printti tuntuu siis toimivan vastavoimana kaikelle sille hektisyydelle ja kertakäyttöisyydelle, joka meitä nykyisin ympäröi. Siinä on myös nostalgiaa, myöntää Helminen. Hän toivoo voivansa törmätä Rivoon vuosikausien päästä divarissa ja ihmetellä, mitä aikoinaan tulikaan puuhattua. Painettu, harkittu taidejulkaisu on nimittäin kestotuote. Hyvin tehtyyn sisältöön tarttuu mielellään yhä uudestaan. Siinä on ajattomuutta ja pysähtyneisyyttä.

”Turhan vahva printti-internet -vastakkainasettelu ei kuitenkaan ole tarpeen. Toisen toimivuus ei sulje toista pois, ja ainakin minua kiinnostavat myös nettijulkaisut. Ne ovat kaksi täysin erillistä kategoriaa”, muistuttaa Esko.

Ei elitismille

Pienten printtilehtien viehätys tuntuu perustuvan niiden erikoistumiseen. Kartastenpään mielestä printin arvostus ei ole vähentynyt oleellisesti, se on vain kallista tuottaa.

”Ei kannata tehdä mitään turhaa paperille. Jos tekee paperille, sen täytyy olla jotain erityistä. Siksi on ymmärrettävää, että yleislehdet tai keskinkertaiset lehdet ovat pulassa, toisin kuin erikoisemmat julkaisut.”

Pienillä lehdillä on mahdollisuus tehdä jotain täysin omanlaista.

”FAT-lehti tarjoaa oman helsinkiläisen näkökulman maailmaan ja on juuri sen takia arvokas. Tällainen tietoinen subjektiivisuus toimii paremmin pienten lehtien kohdalla, eikä objektiivisuutta ihannoivassa valtamediassa”, Kartastenpää toteaa.

Myös Rivo irrottautuu tietoisesti valtavirrasta. Lehti ottaa askeleen etäälle pornosta sellaisena kuin sen yleensä tunnemme. Ideana on lähestyä seksuaalisuutta rohkeasti, mutta taiteilijoiden omasta näkökulmasta.

”Uskomme, että nimenomaan persoonallisilla pienlehdillä on tulevaisuus printtinä. Ei pidä lähteä kilpailemaan isojen lehtien säännöillä, vaan laadulla. Jos lehti on kiinnostava, se löytää kyllä lukijansa”, korostaa Helminen.

Pesäero tehdään Khaos Publishingissakin. Heidän ei kustantamona ja nettikauppana tarvitse kilpailla suurten yritysten kanssa, sillä heillä on aivan oma asiakaskuntansa. Eikä tässä hommassa – kuten ei taiteessa yleensäkään – ole kyse taloudellisesta tuotosta.

”Meille on tärkeintä laajalle levittäytyvä yhteiskunnallinen kommunikaatio. Esteettisyys on toki julkaisuillemme olennaista, mutta emme ole kiinnostuneita lehdistä, jotka ovat pelkkiä koristeita”, Esko selittää.

”Otamme etäisyyttä joihinkin pienten piirien taidejulkaisuihin liittyvään elitismiin. Pidämme hinnat niin alhaalla kuin tuottaminen sallii, jotta kaikilla olisi pääsy näiden teosten äärelle. Ennen kaikkea Khaos tahtoo synnyttää toiminnallaan lisää aktiivista kulttuuria Suomeen.”

”Tätä ei tehdä rahan takia”, myös Kartastenpää kommentoi. ”FAT ei voi maksaa tekijöilleen paljon, mutta antaa mahdollisuuden tehdä jotain erityistä. Jotain, mikä peruskaupallisissa töissä ei kuvaajille ja kirjoittajille aina olisi mahdollista.”

Monien erikoislehtien hinnat pyörivät useissa kymmenissä euroissa. Jos ei ole alan harrastaja tai vannoutunut keräilijä, näitä julkaisuja tuskin tulee ostettua. Vaikka tuotantoprosessista riippuen korkea hinta on välillä täysin perusteltu, kiinnostaa ainakin Khaosta helposti lähestyttävä julkaisu, jonka matka ideasta toteutukseen on verrattain lyhyt ja hinta alhainen. Tällaisesta teoksesta esimerkiksi Esko ojentaa käteen tukholmalaisen Moon Space Booksin siron, käsin sidotun Foggy Opus -julkaisun. Sen hinta on 12 euroa, joka on Eskosta melko edullinen.

magazine-806073_640

Lehtikaupasta asiakkaiden käsiin

Erikoistuneille lehdille on tietysti rajatummat markkinat, ja ne houkuttelevat vain pieniä yleisöjä. Yksi keino jatkaa printin tekemistä onkin julkaista kansainvälisesti.

”Ajatuksemme on ollut, että jos lehti on suosittu ulkomailla, kelpaa se täälläkin”, Kartastenpää kuvailee. ”FAT:in kaltaisten pienten lehtien alakulttuuri on vahvaa etenkin Euroopassa, ja siellä on isompi kysyntä kuin Suomessa. Euroopan isoissa metropoleissa on muutamia pieniä levykauppojen tyylisiä lehtikauppoja, joita Suomessa ei ole oikeastaan ollenkaan.”

Tämän on huomannut myös Esko. Hän kertoo jopa paljon pienemmältä kielialueelta Virosta löytyvän aktiivisempaa pienlehtitoimintaa. Tätä aukkoa Khaos Publishing syntyi paikkaamaan. Kaavailtu kivijalkaliike tuo Suomeen myös Kartastenpään kuvailemaa lehtikauppatoimintaa.

”Asiakkaalle on tärkeää päästä oikeasti hipelöimään näitä tuotteita”, Esko perustelee Khaosin uutta askelta.

Se on helppo ymmärtää, kun onnistuneen teoksen saa omiin hyppysiinsä. Foggy Opus -teosta selatessa tuntee sameapintaisen paperin, joka on kevyt mutta tukeva käsissä. Pehmeät värisävyt ja valokuvat sulavat paperilla kauniisti osaksi tekstiosuuuksia. Lehti muodostaa juuri sellaisen teoksellisen kokonaisuuden, jonka tärkeyttä kaikki pienlehtien parissa työskentelevät tuntuvat vannottavan. Samaa kokemusta ei saa tabletin ruudulta.


Kuvat: Pixabay.com

Arkisto

Pysy mukavuusalueellasi ja häpeä

Ylitä, riko ja venytä. Rajat ovat kuin haasteita.

Raja on mielen peruskäsitteitä, jolle on vaikea keksiä synonyymeja. Sen johdannaiset vilisevät kielenkäytössämme niin usein, ettei niihin juuri kiinnitä huomiota: rajoittaa, rajata, rajatila ja niin edelleen. Elämäämme rajoitetaan laeilla, normeilla ja valtioiden rajoilla.

Opiskelija törmää rajoihin tämän tästä. Jo pääsykokeissatulevat tutuiksi pisterajat. Yritteliäimmät törmäävät tulorajoihin, jotka vetävät rajaa työntekijän ja opiskelijan välille.

Itse en kannata tulorajojen poistamista. Toisaalta en halua muodostaa asiasta ehdotonta kantaa, koska en ymmärrä edes välttämättömiä näkökulmia. Mieleen nousee lähinnä kysymyksiä, joihin monella muulla olisi paljon enemmän sanottavaa: Miten rajojen poistaminen vaikuttaisi yrittelijäisyyteen tai kannustavuuteen? Eivätkö rajat mahdollista suuremman tuen isommassa tarpeessa oleville?

Meitä painostetaan muodostamaan kanta milloin mihinkin kysymykseen. Joskus jopa samassa keskustelussa pitäisi osata esittää mielipiteensä siitä, onko UniCafen uusi luomukahvi pahaa ja pakenevatko irakilaiset aidon hädän vuoksi vai paremman elintason toivossa.

Renessanssin aikana ihanteena oli homo universalis eli kaikki tieteet hallitseva yleisnero. Tällaisen hahmon olisi helppo ottaa kantaa vaikkapa opintotuen tulorajaan, luomukahvin vaikutuksiin ekosysteemille tai Syyrian sodan lopettamiseen. Vaikka ihanne elää sosiaalisessa mediassa, se ei ole tiedemaailman tai journalismin ihanne.

Oppiainerajoja ylittävien kandintutkintojen tarkoitus ei ole tuottaa kaikkien alojen asiantuntijoita. Tavoitteena on, että kandiksi valmistuneet ymmärtävät oman osaamisensa rajoja ja osaavat hakea tietoa oikeasta suunnasta.

Journalisti ei ole homo universalis. Journalistin tehtävä on kysyä ja selvittää niiltä, jotka todennäköisesti tietävät häntä paremmin. Ammattitaitoon kuuluu kerätä tietoa eri lähteistä ja arvioida monin tavoin, mikä on luotettavaa ja millaisia pyrkimyksiä haastateltavilla on.

Työtä tehdessä oppii paljon. Ei kuitenkaan kannata ylpistyä. Kysymykset ja avoin tiedon nälkä ovat yhtä tarpeellisia työkaluja kesätoimittajalle ja huippureportterille.

Sekä journalismin että tieteen tavoitteena on oman tietämyksen rajojen ylittäminen. Tämäkin raja kannattaa siis nähdä haasteena, jota ihminen yrittää ylittää, rikkoa ja venyttää keksimällä uusia kysymyksiä.

Toisille haaste tarkoittaa estettä, jonka edessä nostetaan kädet ilmaan ja luovutetaan. Toisille haaste tarkoittaa velvoitetta, joka vaatii ylittämään rajoja. Voi olla, että esimerkiksi journalisteiksi tai tutkijoiksi päätyy erityisesti jälkimmäiseen ihmisryhmään kuuluvia.

Haasteeseen liittyy nimittäin aina haastavuus eli vaatimus kovasta työstä. Parhaat kysymykset herättävät eniten vastustusta. Parhaimmillaan oikeaan aikaan esitetty kysymys voi murtaa hyvävelikerhojen tai muiden tukahduttavien valtarakenteiden rajoja.

Samaan aikaan journalisti ei voi elää ilman rajoja. Aiheen ja laajuuden rajaaminen ovat ilmeisiä, mutta rajanvetoa joutuu käymään myös esimerkiksi asiantuntijoiden etsimisessä.

Onko haastateltavalla syytä esittää asiat yksipuolisessa valossa ja jopa vääristellä totuutta? Onko sopivaa haastatella läheistä ihmistä, vaikkapa omaa veljeään?

Päätöksen haastatella häntä voi nähdä sukulaisen suosimisena tai aidan alittamisena matalimmasta kohdasta. Kumpikin on hiukan nolostuttava vaihtoehto, jälkimmäinen ehkä hiukan vähemmän.

Pieni häpeä taitaakin olla hinta, jonka joutuu maksamaan oman mukavuusalueensa rajojen sisällä pysymisestä.

PS. Tämän Groteski 3/2015 -lehden pääkirjoituksen myötä toimitus toivottaa antoisia lukuhetkiä. Pysy kanavalla ja seuraa Suomen parasta opiskelijalehteä!

2015

Ihan liekeissä

Rakel Liekin metamorfoosi MoonTV:n pornotähdestä rautaiseksi journalistiksi ja juontajaksi on yllättänyt kaikki paitsi hänet itsensä. Ylen leivissä Liekkiä on tänä keväänä nähty suorissa lähetyksissä jopa kuutena päivänä viikossa. Groteski tapasi räiskyvän journalistin Ylen ajankohtaispalvelu Kioskin kulisseissa.

TEKSTI Alli Alho & Elisa Kitunen

Rakel Liekki tiesi jo nelivuotiaana haluavansa taiteilijaksi. Suunnitelmat toteutuivat, kun hän valmistui kuvataiteilijaksi 2000-luvun alussa. Nyt näyttelyille ei kuitenkaan ole aikaa, koska Rakelin toimittajan ura etenee vauhdilla, ja erilaisia projekteja tarjotaan monesta suunnasta.

Tällä hetkellä Liekki työskentelee Ylen uuden uutis- ja ajankohtaispalvelu Kioskin tiimissä. Hän nauttii palvelun suorista lähetyksistä sekä verkkojulkaisemisen nopeasta tahdista.

”Kioskilla työskentely on sellaista, mihin aidosti uskon, ja johon olen todella sitoutunut. Taiteen tekeminen on yksinäistä ja siitä saa palautetta vasta pitkän ajan päästä. Olen melko kärsimätön: pidän nopeasta palautteesta ja siitä, että asiat tulevat tehdyksi.”

Kioskin konseptiin kuuluu sosiaalisen median aktiivinen hyödyntäminen. Twitter onkin tärkeä osa Liekin toimittajaidentiteettiä. Sen potentiaali journalistin työvälineenä valkeni Liekille jo vuosia sitten.

“Olen tehnyt hartiavoimin töitä Twitterin eteen ja siksi olenkin siellä melkein 24/7.”

Vuorovaikutteisuus ja avoin keskustelu ovat molemmat Liekille luonteenomaista. ”Somessa on oltava aidosti läsnä. Ei riitä, että vain mainostaa itseään.“

 

Aikuisviihteen parissa Liekki ei ole työskennellyt kymmeneen vuoteen. Toimittajana hän on sen sijaan tehnyt kaikkea uutisista radio- ja tv-ohjelmiin sekä taustatoimittamiseen. Siksi onkin huvittavaa, että toimittajia kiinnostavat aina samat pornoaiheiset kysymykset.

“Toisaalta surettaa, jos he ajattelevat pornon olevan ainoa asia, jolla jutun saa myydyksi. Siinä vaiheessa rima on ehkä asetettu liian alhaalle.”

Liekki ei kuitenkaan kiusaannu aikuisviihdeuraansa liittyvistä kysymyksistä. Hän tietoisesti hakeutui alalle opiskellessaan kuvataidetta ja halutessaan tehdä aiheesta kuvia.

“En jaksa häpeillä mitään, enkä heittää tuhkaa ylleni.”

Liekki ei ole pahemmin törmännyt ennakkoluuloihin taustansa takia. Hän toivoo, ettei naisia nähtäisi niin yksiulotteisesti.

“On järjetön ajatus, että jos joku mielletään seksikkääksi, niin hän olisi sen takia jotenkin vähemmän älykäs.”

Hän uskoo, että aikuisviihdeura on antanut hyviä valmiuksia myös hänen nykyiseen työhönsä: koska MoonTV oli pieni kanava, Liekki pääsi näyttelemisen lisäksi käsikirjoittamaan, tuottamaan ja myös vaikuttamaan asioihin.

 

Yle on aina vetänyt Liekkiä puoleensa. Muutama vuosi sitten ura kaupallisen radion puolella alkoi käydä rutiinista ja kehittymismahdollisuudet vähentyä.

“Ajattelin, että ihan itsensä motivoinnin kannalta voi olla hyvä tehdä jotakin sellaista, missä on enemmän tilaa kehittyä.”

Liekki päätti tehdä siirron, jota moni voisi epävarmoina aikoina pitää jopa typeränä: hän irtisanoutui parempipalkkaisesta vakituisesta työpaikastaan ja haki avoimen väylän kautta töihin ensin Yle Uutisiin ja sieltä Kioskiin.

Kun Kioskia vielä valmisteltiin, pyydettiin Liekkiä juontamaan Uuden musiikin kilpailua. Hän ei osannut etukäteen aavistaa, mistä oli kyse, kun UMK:n taiteellinen tuottaja Elias Koskimies kutsui hänet palaveriin.

”Ajattelin, että kyse on jostain pikkujutusta. Vasta paikan päällä tajusin, että palaverissa olivat mukana kaikki ohjelman tuotannosta vastaavat henkilöt, ja että he aikoivat pyytää minua juontamaan.”

Kieltäytyminen ei missään vaiheessa käynyt Liekin mielessä. ”Kun on lapsesta asti katsonut Euroviisuja, niin tällaisesta ei kieltäydytä. Varsinkaan kun kyseessä on viisujen 60. juhlavuosi!”

 

Liekki mieltää julkisuuden työhönsä liittyväksi pakolliseksi elementiksi.

“Olen elänyt lähestulkoon koko aikuiselämäni niin, että ihmiset tietävät kuka olen. En koe julkisuutta rasitteena, koska en ajattele, että ihmisiä kiinnostaisi loputtomasti tekemiseni. Varmaan joku ohi kulkiessaan miettii, että “ton oon nähnyt jossain ohjelmassa”, mutta seuraavaksi se miettiikin, että syökö maksa- vai makaronilaatikkoa. Keskimäärin ihmiset ovat kiinnostuneempia itsestään kuin muista.”

Joihinkin kysymyksiin Liekki jättää tietoisesti vastaamatta.

“En ole koskaan puhunut yksityiselämästäni, enkä aio puhuakaan. Jos on oman työnsä takia julkisuudessa, niin yleensä annetaan haastattelu silloin, kun on jokin proggis, jota halutaan mainostaa.”

Liekki on ottanut taiteessaan ja kirjoituksissaan rohkeasti kantaa moniin arkoihin aiheisiin, kuten perheväkivaltaan ja seksuaalivähemmistöihin. Tämä ei ole kaikkien mieleen. Verkossa on aloitettu useita vihamielisiä keskusteluketjuja hänen mielipiteidensä takia. Muutaman tappouhkauksenkin hän on saanut.

“Parin kaverin kanssa vitsaillaan, että tappouhkaus on aina pieni yläfemman paikka. Siitä tietää, että on koskettanut jotain aihetta, joka on jollain tavalla tabu. Joku on joutunut muuttamaan ajattelutapaansa tai hänelle on tarjottu ajatus, joka häntä ärsyttää.“

 

Kioskin tekijät julistavat: ”Me haluamme etsiä ratkaisuja. — Me haluamme nähdä, kuulla, koskettaa ja kokea. Me haluamme, että uutisista on jotain hyötyä.” Tämä aate on konkretisoitunut, kun asunnottoman Miskan tarina sai asuntoministerin perustamaan työryhmän nuorisoasunnottomuuden ehkäisemiseksi.

”On tärkeää, että journalisti pystyy löytämään tarinat tilastojen takaa ja tuomaan ne ihmisten nähtäville”, Liekki sanoo.

Hän haluaa tuoda jutuissaan niiden tahojen ääniä kuuluviin, jotka eivät muuten julkisuuteen pääsisi. Hän ei kuitenkaan suoranaisesti usko siihen, että journalismin tehtävänä on olla missiojournalismia, jolla maailmasta tehdään parempaa. Jokaisella kun on omat käsityksensä siitä, mitä paremmuus tarkoittaa.

“Vaikka pyrin tekemään juttuni aina objektiivisesti, niin vastaanottajat tulkitsevat ne haluamallaan tavalla. Jos kuitenkin jossakin tilanteessa voi toimia vähemmistön äänenä, niin se on arvokasta. Se, miten viesti sitten tulkitaan, ei ole minun käsissäni.”