Arkisto

Nettipolitiikan puuttuvat pulliaiset

Internet on rikki, joskus kuulee sanottavan. Mutta se ei ole totta, luulemme netistä vain liikoja.

KUN WORLD WIDE WEB keksittiin 90-luvun alkupuolella, lupaukset sen maailmaa demokratisoivasta vaikutuksesta olivat valtavia. Tilanne ei ole juuri muuttunut. Sosiaalisen median menestystarina on puhaltanut lisää tuulta purjeisiin. Siellä viimeistään kaikki saavat tarvittaessa äänensä kuuluviin ja epäoikeudenmukaisuudet paljastuvat.

Arkipuheessa elää ajatus, että netin avulla on mahdollista saavuttaa oikeasti demokraattinen – siis kansanvaltaan perustuva – globaali yhteiskunta tai maailmankylä.

Matthew Hindman kuitenkin väittää onnistuneesti juuri päinvastaista kirjassaan The Myth of Digital Democracy. Hindmanin mukaan kyse ei ole siitä, etteikö omaa ääntään saisi kuuluviin, vaan siitä, kuunteleeko sitä kukaan.

Niin, miksi ketään kiinnostaisi?

Ensinnäkin, demokratian mahdollistava politiikka itsessään ei juurikaan kiinnosta ihmisiä. Valtaosa internetin liikenteestä suuntautuu pornosivuille. Niiden jälkeen merkittävän osuuden saavat vain sähköpostipalvelimet, hakukoneet sekä uutis- ja mediasivustot. Siinä missä aikuisviihdesivut keräävät noin kymmenen prosenttia netin liikennemäärästä, poliittiset sivustot vain vähän päälle 0,1 prosenttia.

Porno kiinnostaa siis sata kertaa enemmän kuin politiikka.

Toisekseen, vaikka suosiossa ovat myös poliittisiakin aiheita käsittelevät uutissivustot, niin demokratialle keskeinen moniäänisyys ei niiden keskuudessa juurikaan juhli. Hindman osoittaa, että uutta digitaalista verkkomaailmaa näyttävät ohjaavan samat voimasuhteet kuin vanhaa kivi-paperi-Bilderberg-maailmaakin. 20 prosenttia määrää lopun 80 prosentin menoa, kuten Vilfredo Pareto asian ilmaisi jo vuonna 1897.

Tämän potenssilakiin perustuvan ajatuksen, jossa toisen muuttujan arvo vaihtelee toisen muuttujan potenssiin, on osoitettu pätevän varsin hyvin paitsi luonnontieteellisissä ilmiöissä, myös maailmanlaajuisissa sosiopoliittistaloudellisissa kysymyksissä.

Esimerkkinä käy vaurauden jakautumista havainnollistava spektri, jonka toisessa päässä on yksi miljoonan euron arvoinen ihminen, kymmenen 100 000 euron arvoista, sata 10 000 euron arvoista, tuhat 1 000 euron arvoista ihmistä ja niin edelleen. Toisessa päässä taas on miljoona yhden euron arvoista ihmistä.

Kuulostaako tutulta?

Isot mediat ovat siis isoja myös netissä, eikä kymmenen suurimman jälkeen muille jää kuin kävijöiden rippeet. ”Winners-take-all”, jäljittelee Hindman Abbaa. Itse asiassa verkkoon siirtyminen on todennäköisesti vain kaventanut journalismin kenttää entisestään, kun paikallismediat on sulautettu osaksi isompia konglomeraatteja, jotka voivat kätevästi kierrättää samoja juttuja lehdistä ja verkkosivuista toisiin. Samalla niiden yksilölliset poliittiset näkökulmat ja mielipiteet ovat hiljentyneet.

Tällainen keskittymiskehitys on luonnollista muullekin internetille sen linkkirakenteen vuoksi, ja linkkeihin perustuva nykyinen hakukoneiden toiminta vain ruokkii keskittymistä entisestään. Mitä enemmän tietyllä sivulla on linkkejä ja mitä enemmän siihen linkataan, sitä arvokkaampi sivu on hakuroboteille. Tätä Hindman nimittää Googlearchyksi.

Tutkimusten perusteella Googlearchylla todellakin on vaikutusvaltaa: 90 prosenttia nimittäin klikkaa linkkiä hakutulosten ensimmäiseltä sivulta ja 74 prosenttia viiden ensimmäisen tuloksen joukosta. Jopa 42 prosenttia tyytyy heti ensimmäiseen tulokseen. Vaikka Google siis kertoisikin löytäneensä miljoonia osumia, valtaosalla niistä ei tee mitään.

Kolmanneksi kirjassa havainnollistetaan, kuinka sananvapauden ja kollektiivisuuden airuena pidetty sosiaalinen media blogeineen pettää myöskin lupauksensa demokratian puolesta.

Esimerkiksi blogit ovat Hindmanin tutkimuksiin perustuvien näkemysten mukaan vain uudenlainen eliittimedia. Kuka tahansa pystyy perustamaan blogin, mutta ongelma on sama kuin muillakin sivustoilla: ketä kiinnostaa? Mikäli olet tavallinen pyjamissa bloggaava sohvaperuna, vastaus on: ei juuri ketään.

Vaikka blogit keskittyvät verrattain paljon poliittisiin aiheisiin, niiden näkemysten kirjo kohtaa samat keskittymisen ongelmat. Suosituimmat blogit keräävät leijonanosan lukijoista, ja niiden pitäjissä ovat yliedustettuina korkean koulutuksen saaneet valkoiset miehet. Siinä missä journalistien demografia koostuu vielä melko heterogeenisesti myös naisista ja matalammin koulutetuista henkilöistä, poliittisen blogimaailman kuninkaita ovat lakimiehet, maisterit ja tohtorit, jotka ovat jo aiemmissa työsuhteissaan konsultoineet, kirjoittaneet tai kommentoineet enemmän tai vähemmän julkisesti.

Hindman niputtaakin internetin ongelmat demokratian suhteen sanapariin ”missing middle”, jonka vapaa suomennos voisi olla vaikkapa ”puuttuvat pulliaiset”.

Jotain toivoa kuitenkin annetaan. Esimerkiksi sosiaalinen media ja blogit toimivat Hindmanin mukaan melko hyvin eräänlaisina palohälyttiminä, jotka reagoivat kun kansaa kustaan huolella linssiin. Valitettavasti pelkkä reagointi ei aina johda toimintaan.

Vaikka kirja on vuodelta 2009 ja tutkimusaineisto ja esimerkit lähinnä vain Yhdysvalloista, Hindmanin väitteiden voi helposti ajatella pätevän myös nykyaikana ja skaalautuvan muuallekin maailmaan. Ei edes tarvita kirjassa esiteltyä mittavaa aineistoa tai tilastollisia menetelmiä. Empiirinen katsaus tämän päivän internetiin ja sen sisältöihin riittää.

Tai kenties pelkkä vilkaisu omaan käytökseen.