Asialliset

sudo hax0r apt-get install the_onion_router sudo hax0r dpkg -i…

Kaikkea, mitä verkossa sanot, voidaan ja tullaan käyttämään sinua vastaan. Zuckerberg naureskelee ystävillesi lähettämillesi känniviesteille ja kaukomaiden prinssit tyhjentävät tilisi nukkuessasi. Verkkoidentiteettisi menetys on vain yhden väärän klikkauksen päässä.

TEKSTI Vilma Ikola KUVAT Roosa Kontiokari

”TIETOKONEHUIJARI TIETÄÄ missä asut, älä mene tapaamaan tai kyllä kadut”, valistaa Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston teettämä Tietokoneräppi. Vaara siis vaanii verkossa: kohdennetut mainokset, identiteettivarkaudet ja saudiprinssit odottavat varomatonta surffailijaa. Et ole niin hyvin turvassa kuin luulet. Yksi pätkä aseistettua koodia ladattuna koneelle, ja se on kaapattu. Aseistettuja koodeja jopa viattomilta vaikuttaviin puhelinsovelluksiin tehtailevat tietysti hakkerit.

Hakkerit – nuo fedorapäiset neitsyet, modernin maailman valloittajat, jotka nettivelhoilevat juustonaksujen ja kolajuomien voimalla. He naputtelevat koneillaan koodinpätkiä, jotka laittavat niin nettisivujen ylläpitäjät kuin hotellitkin polvilleen. Kiusanteolta ei säästy edes Satakunnan Kansa, jonka nettisivuille ilmestyi helmikuun alussa kiristysviesti.

Yrittäjä, yhdistysaktiivi ja valkohattuinen eli hyväntahtoinen hakkeri Mikko Kenttälä on kuitenkin stereotypian kanssa eri mieltä – todellisuudessa monet hakkerit ovat hyväpalkkaisissa töissä esimerkiksi tietoturva-alalla ja voivat tavallisen kokiksen sijaan tilata Club Matea ulkomailta kotiinkuljetuksella.

Pahantahtoiset black hat- eli mustahattuhakkerit puolestaan edustavat stereotyyppisiä hakkereita. Myös krakkereina tunnetut mustahatut havittelevat omaa etuaan ja saattavat toimia ilman syvempiä motiiveja. Mustien ja valkoisten hattujen väliin jää vielä harmaiden hattujen kirjo. Harmaahatut tasapainoilevat lain ja sen rikkomisen rajalla saattaen ylittää sen hyväksi näkemänsä asian vuoksi.

Hakkerointi ei kuitenkaan tarkoita välttämättä koodaamista, eikä sillä ole aina tarkoitus tuottaa ongelmia. Mitä hakkerointi siis on?

 

”EVERYTHING IS BROKEN, Nothing is secure”, lukee mustalla taustalla valkoisin kirjaimin. Hakkeritapahtuma Disobeyn nettisivuilla listataan muun muassa hakkerin eettiset ohjeet. Tapahtuman perustaja Benjamin Särkkä, mikä on rikki?

”Ei se saisi mennä niin, että paras tapa myydä palohälyttimiä on polttaa naapuritalo. Se ei ole se konteksti, jossa meidän pitäisi mennä.” Särkkä on huolissaan yleisestä asenteesta, jonka mukaan on ihan hyväksyttävää, että muiden kuin tietoturva-asiantuntijoiden tiedot ovat vaarassa. Ihmiset eivät tiedosta riskejä eivätkä tiedä, miten niitä voisi välttää.

”Haluaisin elää maailmassa, jossa hakkerointi ei olisi niin helppoa kuin nykyään”, Särkkä toteaa. Hän kuitenkin muistuttaa tilanteen parantuneen aikaisemmasta ja turvallisuuden kohenevan koko ajan.

SUOSIOTAAN NOPEASTI KASVATTANEEN kyberturvallisuuteen keskittyvän tapahtuman isälle hakkerointi on sitä, että jollain esineellä, asialla tai vaikkapa konseptilla tehdään jotain, mitä sillä ei ole tarkoitettu tehtäväksi. Esimerkiksi hän antaa leivän paahtamisen kahvinkeittimellä. Kaikki on uudelleen koottavissa, Särkän mukaan ehkä jopa hieman eri osilla. Hakkerointi ei siis välttämättä liity mitenkään tietotekniikkaan, tietoturvaan tai -turvattomuuteen.

Disobeyssa nähtiin esimerkiksi tiirikointityöpaja, jossa lukkoseppä auttoi messuvieraita tiirikoimaan auki oikeita lukkoja. Tällä haluttiin kiinnittää ihmisten huomio siihen, kuinka helposti suojaus, jonka oletamme olevan avattavissa vain avaimella, on murrettavissa. Sama ilmiö on tietotekniikassa. Särkän mukaan on oikeastaan ihme, että mikään yleensäkään toimii, sillä digitaalinen infrastruktuurimme on niin herkkä.

Samoilla linjoilla on myös Kenttälä, jolle hakkerointi merkitsee niin kutsuttua maker-kulttuuria, jossa mitä tahansa tekniikkaa käytetään luovasti. Kenttälälle termi tarkoittaa lisäksi myös hakkerin manifestina tunnettua kirjoitusta.

Tammikuussa 1986 julkaistu The Conscience of a Hacker on julistus, jossa nimimerkillä The Mentor esiintyvä henkilö kirjoittaa hakkeriksi ryhtymisensä syistä ja persoonastaan. Teknologinen determinismi tihkuu rivien välistä ja maalaa kuvaa tavallista älykkäämmästä, väärinymmärretystä ihmisestä, joka ihastuu tietokoneen tarjoamiin mahdollisuuksiin ja sen loogisuuteen. Hakkeroinnin romantisoinnin keskeltä manifestista voi löytää myös haktivismin, poliittisen hakkerikulttuurin, taustalla olevia ajatuksia.

TUNNETTU BRITTILÄIS-SUOMALAINEN hakkeri Lauri Love odottaa oikeuden päätöstä luovutuksestaan Yhdysvaltoihin. Lovea syytetään Yhdysvaltain puolustusministeriöön, NASA:aan ja muihin viranomaiskohteisiin tehdyistä tietomurroista. Yhdysvalloissa häntä vaatii oikeuden eteen kolme eri osavaltiota. Tapauksen saama mediahuomio #FreeLauri-tunnisteineen osoittaa, ettei hakkerointi ole yhteiskunnan kannalta yhdentekevää.  Myös Loven Aspergerin oireyhtymä on lisännyt kierroksia yksilönvapaudesta ja valtioiden välisistä luovutussopimuksista käytävään keskusteluun.

Hakkeroinnissa piilee ”teen koska voin” -asenteen lisäksi taustalla halu muuttaa yhteiskuntaa. Tyypillisesti haktivistit toimivat ryhmässä päästäkseen tiettyyn tavoitteeseen.

Jonkin verkkosivun palvelimiin kohdistettu DDoS (Distributed Denial of Service) eli hajautettu palvelunestohyökkäys on yksi haktivismin tapa. Hyökkäyksen voi tehdä ilman mitään erikoisempia ohjelmia siten, että mahdollisimman monta ihmistä yrittää ladata sivuston samanaikaisesti. Tietokoneelle voidaan myös ladata ohjelma, jonka avulla kone ohjeistetaan lataamaan kohteena oleva sivusto kerta toisensa jälkeen. Palvelimet ylikuormittuvat ja sivusto kaatuu kuin Opintopolku heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Tällainen toiminta on tietoliikenneverkon häiritsemistä ja rikoslain alaista.

”Anonymousia on mahdoton selittää yksinkertaisesti. Se ei ole ryhmä, liike, eikä aate. Jäseniksi ei liitytä tai julistauduta, vaan jos haluat olla jäsen, olet jo sellainen.”

HAKTIVISMIA OVAT MYÖS erilaiset tietomurrot ja -vuodot, joista parhaan esimerkin antaa tietenkin Wikileaks. Sivusto hankki jaettavaksi arkaluontoisia tietoja juuri hakkeroinnin avulla. Valtioiden salaisiin asiakirjoihin kohdistuvat tietomurrot voivat saattaa päivänvaloon yhteiskunnallisia ongelmia ja vallankäytön epäkohtia: näin laiton toiminta palvelee yleistä etua.

Yleistä etua katsoo ajavansa myös mystinen Anonymous, joka edustaa parhaimmillaan viittäkymmentä harmaan sävyä aina valkoiseen asti.

Sivuillaan se julistaa mahtipontisesti ”We do not forgive. We do not forget. Expect us.”

Anonymousia on mahdoton selittää yksinkertaisesti. Se ei ole ryhmä, liike, eikä aate. Jäseniksi ei liitytä tai julistauduta, vaan jos haluat olla jäsen, olet jo sellainen. Epäselvää on, millainen Anonymousin jäsen sitten on – jos tarkkaan määriteltyä ideologiaa ei ole, mistä tietää olevansa samalla puolella?

Nimeä käyttävät monet sosiaalisen median tilit, ja Facebookista löytyy oma ryhmänsä myös Suomen Anonymous -porukalle. Anonymous Suomi/Finland -sivu Facebookissa sisältää niin muilta sivustoilta kopioituja ”hauskoja” kuvia, kirjoitusvirheitä kuin keskustelua poliisien kusipäisyydestäkin. Ryhmän seinää selatessa on vaikea yhdistää sisältöjä siihen vapaustaistelijoiden mielikuvaan, jota Anonymousista luodaan. Epäselvää on, kuka on kaikkien näiden tilien ja verkkosivujen takana. Sivuston ylläpito ei vastannut yhteydenottopyyntöihin.

JOHTAJATTOMUUS JA KASVOTTOMUUS on toki Anonymousin etu. Muoviset Guy Fawkes -naamarit päässään marssivat massat ovat vaikuttava näky. Salaperäisyys herättää yleisön ja median mielenkiinnon. Keitä nämä 1600-luvun kapinallista ihailevat ihmiset ovat? Ihailevatko he Fawkesia tämän rohkeuden ja vallankumouksellisuuden vuoksi, käyttävätkö he maskia ironisesti vai ovatko vain katsoneet V niin kuin verikoston yhden kerran liikaa?

Mystisyys aiheuttaa kuitenkin myös ongelmia. Ilman selkeää johtajaa ja toimintasuunnitelmaa jäseniksi itsensä mieltävät yksilöt voivat tehdä käytännössä mitä vain – ja sitten julistaa, että Anonymous oli teon takana. Yksilö tai pieni porukka voi saada turvakseen Anonymousiin liitetyt merkitykset ja näin oikeuttaa tekojaan ja muokata niihin kohdistuvia mielipiteitä.

Esimerkki tällaisesta tapauksesta on PlayStationin verkkoyhteisöön tehty isku, jonka Anonymous sekä myönsi että kiisti. Yksittäisiä aktiiveja toki nostetaan yhteisön kasvoiksi dokumenteissa ja haastatteluissa, mutta hierarkian puutteen vuoksi yksikään jäsen ei ole toisia parempi tai pätevämpi kommentoimaan toimintaa.

Julkisuuteen on noussut kuitenkin myös roimasti Anonymousin nimissä tehtyjä iskuja, joita pidetään yleisesti hyväksyttävinä. ISIS-terroristijärjestön sosiaalisen median tilien sulkeminen oli yksi tällainen isku. Hakkerit muovinaamarien takana muistetaan myös tuhansien pedofiilien nimien vuotamisesta internetiin. Nämä ovat esimerkkejä haktivismista, joka rikkoi lakeja, mutta ei ollut suuren yleisön silmissä tuomittavaa.

 

ANONYMITEETIN KAIPUU AJAA hakkerit pois tavanomaisesta World Wide Webistä, jota kutsutaan myös surface webiksi. Pinnan alla on deep web, joka käsittää datan, jota hakukoneet eivät indeksoi. Tällaista tietoa ovat esimerkiksi salassa pidettävät asiakirjat tai maksumuurin takana olevat palvelut, kuten Netflixin sisällöt. Deep web sekoitetaan usein dark webiin, joka on surullisenkuuluisa siellä harjoitettavien laittomuuksien vuoksi.

Dark webin pintaraapaisulla selviää, että Helsingistä saisi Glock-käsiaseen hintaan 350 euroa, eikä huumeitakaan tarvitse enää jonottaa Piritorilla, kun kaupat voi tehdä kätevästi nimettömänä kotisohvalta ja maksu hoituu bitcoineilla. Tarjolla on myös varastettuja PayPal-tilejä ja uhanalaisten eläinten osia. Tämä kaikki löytyy tietenkin dark webissä sijaitsevasta Tor-verkosta, jonka käyttämiseen tarvittavan selaimen voi ladata kuka vain.

Tor on lyhenne sanoista The Onion Router, ja selaimen logo on halkaistu punasipuli. Verkko onkin kuin sipuli – siitä paljastuu aina vain uusia ja uusia kerroksia. Toiminta perustuu vapaaehtoisesti ympäri maailmaa ylläpidettäviin noodeihin eli tietoliikenteen solmukohtiin, joiden kautta selain reitittää tietoliikenteen tehden siitä vaikeasti seurattavaa.

TOR-SELAIMEN KAUTTA VOI selata tavallista verkkoa suhteellisen anonyymisti, mutta Tor mahdollistaa myös niin kutsuttujen piilopalveluiden ylläpitämisen. Tämän vuoksi selaimella voi löytää myös sivuja, joita tavallisella selaimella ei saa auki. Tällainen sivusto on esimerkiksi The Hidden Wiki, jonne on listattu hyödyllisiä linkkejä ja tietoja sipuliselaimen käytöstä.

Toinen esimerkki piilopalvelusta on vaikkapa jo nyt suljettu Silkkitie-kauppakanava, jota koskeva uutisointi antoi varmasti monelle suomalaiselle ensikosketuksen Tor-verkkoon, tuohon laittomien kauppojen paratiisiin. Jotkut kysyvät, miksei koko systeemiä suljeta rikosten lopettamiseksi.

Särkän mukaan se ei auttaisi mitään. Tor-verkko on vain kommunikointiväline, ja sen käyttö laittomuuksiin kertoo vain ihmisten halusta käydä kauppaa laittomilla hyödykkeillä. Särkkä huomauttaa, ettei käteisen käytön kieltoakaan pohdita, vaikka sitä käytetään huumekauppaan.

Tilannetta voisi verrata kieltolakiin – vaikka se astuisi uudestaan voimaan ja alkoholijuomat vedettäisiin myynnistä, ei niiden juominen kuitenkaan todennäköisesti loppuisi. Särkkä ja Kenttälä eivät usko, että poliisi tarvitsisi nykyistä enemmän keinoja netissä käytävän huumekaupan kitkemiseen. Poliisilla on tällä hetkellä esimerkiksi oikeus tehdä valeostoja, mikä mahdollistaa myyjien helpomman jäljittämisen ja kiinnioton. Tiedonsiirron tutkimiseen liittyvien oikeuksien lisääminen voisi kansalaisten silmissä näyttäytyä yksilönvapauksien loukkauksena.

Silkkitien kaltaisille sivustoille pääsyä on kuitenkin vaikea rajoittaa. Noodina toiminen on laillista, eikä esimerkiksi palveluntarjoaja voi sitä estää. Mikäli virkavalta mielisi puuttua Torin toimintaan enemmän, olisi lakeja muutettava.

Tor-verkosta puhuttaessa on helppo keskittyä sen varjopuoliin. Monimutkainen reititys ja noodeina toimivien koneiden erot tekevät selaimesta hitaan ja epävakaan. Heikon käytettävyyden vuoksi on ehkä vaikea nähdä, miksi kukaan käyttäisi sitä muuhun kuin laittomaan toimintaan.

Särkkä ja Kenttälä korostavat Tor-verkon ja anonyymin netinkäytön merkitystä sananvapaudelle esimerkiksi maissa, joissa tiedonvälitys on tiukasti kontrolloitua. Kenttälän mukaan Tor-verkon käyttö ei ole missään nimessä välttämätöntä Suomessa, mutta sen käytöllä voi yrittää välttää esimerkiksi tiedustelupalvelun seurantalistalle joutumista, jolle vaikkapa tutkiva journalisti tai utelias kansalainen voi päätyä selattuaan terroristijärjestön rekrytointisivustoa. Oppositiolle, aktivisteille ja toimittajille anonyymi netinkäyttö voi olla toiminnan edellytys.

Sipuliselaimen käyttö voi olla paikallaan myös silloin, jos tahtoo vältellä niin kutsuttua pitkää klikkausta, jossa sivuston käyttäjää jäljitetään kirjautumistietojen perusteella. Näin esimerkiksi mainostajat saavat tietää, missä kuluttaja milloinkin liikkuu ja hänelle on helpompi kohdentaa mainontaa.

Monille tämä on ongelma. Sivustojen käyttäjät eivät välttämättä tiedä tarkalleen, millaisia tietoja heistä kerätään ja mihin tarkoitukseen. Kenttälä huomauttaa, että ihminen saattaa ajatella, ettei hänellä ole mitään salattavaa. Silti hän tuskin on halukas antamaan toiselle pääsyä selainhistoriaansa. Yksityisyyttä arvostetaan siis myös verkossa.

” Särkkä ja Kenttälä korostavat Tor-verkon ja anonyymin netinkäytön merkitystä sananvapaudelle esimerkiksi maissa, joissa tiedonvälitys on tiukasti kontrolloitua.”

GOOGLE TIETÄÄ SALAISUUTESI parisuhteesi ongelmia myöten ja Facebook kuulee puhelimesi kautta kaiken, mitä sanot. Toinen näistä väitteistä on totta. Google tosiaan kerää käyttäjästään paljon tietoja evästeiden kautta ja myy näitä tietoja eteenpäin.  

Facebook ei kuitenkaan kuule kaikkea puhettasi puhelimesi kautta. Särkkä vakuuttaa, että kaikkien käyttäjien kaiken puheen tallentamiseen ja analysoimiseen kuluisi niin paljon muistia ja tehoja, ettei sellainen yksinkertaisesti ole mahdollista. Tarinat juoruilun jälkeen ilmestyneistä kaveriehdotuksista ovat siis urbaanilegendaa tai sattumaa.

Rikollinen toiminta ei välttämättä uhkaa yhteiskuntajärjestystä, eikä netissä käytävä huumekauppa ole suurempi paha kuin tukahdutettu sananvapaus. Kansalaisten pakeneminen sipuliselaimen suojissa dark webiin kertonee enemmän yksityisyyden arvostuksesta ja seurattavaksi joutumisen pelosta kuin lisääntyvästä rikollisuudesta. Mikäli maailma on todella niin pahasti rikki, kuin haktivistit antavat ymmärtää, lienee kollektiivinen vallan käyttö ja vastarinta totuttua järjestelmää kohtaan perusteltua. Se, mikä toiselle on lakien rikkomista ja tuomittavaa, on toisen vapaustaistelu marttyyriudenkin uhalla.

Ilmiöt

Jonnet ei muista

Jutussa medialaiset muistelevat ysäriteknologiaa, 2000-luvun alun parhaita tietokonepelejä sekä sosiaalisen median dinosauruksia.

”Netin eläinhoitolat, vieläki vähän pimennossa, mitä siel o-i-k-e-a-s-t-i tehtiin.”

”Suuria tunteita. Taistelua elämästä ja kuolemasta. Sapeleita ja sutinaa. RuneScape.”

Suomi24 piirrä ja arvaa.”

Sims 1 missä tehtiin vauvoja niin, että puhuttiin kauan ja sitten ilmestyi sellainen lapsen sänky. Pönttökoneen hurina.”

Habbo, ja jos jonnet muistaa sen, ne ei varmaan muista et sen nimi oli alun perin Hotelli Kultakala.”

”Minulla piti olla habbohäät, mutta sulhanen ei ilmestynytkään paikalle kello 14.15 :( Silloin tajusin, että miehiin ei ole luottamista.”

”Joskus vuosituhannen alussa tai edellisen lopussa hengattiin kaverin kanssa KissFM Chatin Erotic Housessa. Ajauduttiin siellä sanaharkkaan jonkun kanssachattailijan kanssa. Sovittiin sitten lopulta että nyt ratkaistaan homma ottamalla miehestä mittaa jossain Helsingin rautatieaseman kulmilla. Sanoimme olevamme muistaakseni parimetrinen kalju jäbä nahkatakissa, en muista minkälainen korsto sieltä oli tulossa vastaan. Aseita tai pesäpallomailoja ei saanut olla mutta nyrkkiraudat oli ookoo ottaa messiin. Good times.”

Asialliset

Kyberavaruudessa taistelevat ­teräs, tekoäly ja temppelipapit

Infobahn, tiedon valtatie, intergalaktinen tietokoneverkosto… Internet-synonyymit vuosien takaa heijastelevat tuolloin verkolle asetettuja paineita ja odotuksia. Vuosituhannen vaihteessa arkipäiväistynyt uusi ulottuvuus oli kuin vieras eläin, jonka toimintaa ja isäntää kukaan ei osannut määritellä.

Teksti: Roosa Kontiokari
Avustaja: Erik Räsänen
Kuvat: Tuomas Heikkilä & Roosa Kontiokari

Helmikuussa 2017 yhdysvaltalainen tietoliikennealan yritys Verizon raportoi tapauksesta, jossa erään nimettömäksi jäävän yliopiston verkko oli kaatunut yllättäen. Syypääksi paljastuivat lopulta hehkulamput ja välipala-automaatit: kampuksen Wi-Fiin kytkettyihin esineisiin hyökänneet hakkerit pystyivät ylikuormittamaan verkon järjettömien palvelupyyntöjen pommituksella.

Kaapatut esineet ovat osoitus siitä, kuinka internet on integroitunut yhteiskuntaamme salakavalan nopeasti: verkon läsnäoloa tuskin tiedostaa, kunnes ongelma järjestelmässä muistuttaa sen olemassaolosta. ”Internet tulee meille niin kuin vesi hanasta tai sähkö pistokkeesta. Ei sitä mietitä, kuinka se toimii”, tuumaa Internet Society Finlandin puheenjohtaja Yrjö Länsipuro.

Tehdäänpä mielikuvitusmatka takaisin hetkeen ennen internetin arkipäiväistymistä. Silloin elettiin 90-luvun alkua. Berliinin muuri oli murtunut, Neuvostoliitto horjui savijaloillaan ja lännessäkin alettiin uskoa, että kylmän sodan varjo on vihdoin väistymässä.

Samaan aikaan kun kaksinapainen maailmanjärjestys natisi liitoksistaan, Euroopan ydintutkimusjärjestö CERNissä otettiin ehkä vielä merkittävämpi askel kohti globalisaatiota: vuoden 1990 lopulla brittifyysikko Tim Berners-Lee julkaisi maailman ensimmäiset WWW-sivut. Info.cern.ch-domainin takaa avautuu edelleen sveitsiläistä tutkimuskeskusta esittelevä sivusto, joka on vaatimaton yhdistelmä valkoista taustaa, mustaa tekstiä ja sinisiä hyperlinkkejä. Askeettisen etusivun lähdekoodi mahtuu 13 riville. Vertailun vuoksi mainittakoon, että nykyisin Facebookin lähdekoodia on jo yli 60 miljoonaa riviä.

WWW:n keksiminen oli lähtölaukaus kehitykselle. Alle 30 vuodessa internet laajeni kömpelöistä kaapeleista ja laatikkomaisista pöntöistä langattomiin mobiililaitteisiin – ja jopa sulautui ympäristömme rakenteisiin. Vaikka kymmenen vuotta sitten ajatus nettiä käyttävästä älyjääkaapista olisi kuulostanut vähintään teknologiariippuvaisen ihmiskunnan kauhukuvalta, nykyisin langattomaan verkkoon kytkettäviä kodinkoneita löytyy Suomenkin markkinoilta jo useita.

”Netin kehityshistoria onkin todella kiehtova tarina. Kukaan ei koskaan istunut alas ja miettinyt, että minäpä nyt keksin internetin. Oli vain ajattelijoita, jotka konseptualisoivat erilaisia malleja silloisten teknologioiden perusteella”, valottaa Länsipuro.

Vaikka 90-luku oli verkon kulta-aikaa, internetiä hahmoteltiin jo kauan ennen rautaesiripun nousua. Syvimmät juuret ovat 60-luvulla kylmän sodan Yhdysvalloissa, jossa oltiin säikähdetty Neuvostoliiton laukaisemaa Sputnikia. Alkushokista selvittyään länsi halusi varmistaa, ettei itä pääse yllättämään enää uudelleen, mikä johti Yhdysvaltain puolustusministeriön alaisen Advanced Research Project Agencyn eli ARPAn perustamiseen. Tutkimuskeskuksen tehtävä oli kehittää teknologioita, jotka takaisivat, että Yhdysvallat pysyy jatkossa askeleen edellä.

Yritysmaailmassa tajuttiin, että jos omistaa hotel.com -domainin, ollaan aika arvokkaan tontin päällä.

ARPAssa ei kuitenkaan kehitetty parempia sputnikeja. Avaruustutkimus meni alun suunnitelmista poiketen NASAlle, ja ARPAn uudeksi lippulaivaksi nousivattietokoneet ja verkostot. Tutkijat alkoivat kehitellä hajautettuja tietojärjestelmiä, jotka kestäisivät tarpeen tullen vaikka atomipommin. Ajatusmalleista syntyi kuitenkin jotain vielä ydinsotasuojaakin suurempaa.

Ensimmäinen internetinomainen yhteys onnistuttiin muodostamaan vuonna 1969 neljän tietokoneen välillä. Ainoa tähän päivään asti säilynyt tallenne tapahtumasta on rutiininomainen kaaviokuva muistilapulla, mikä kummastuttaa Länsipuroa: ”Samoihin aikoihin olivat esimerkiksi nämä kuulennot, joista on vaikka mitä ääni-, kuva- ja videotallenteita. Kumpikohan näistä tapahtumista oli merkittävämpi, näin tulevaisuuden kannalta?

Vuodet kuluivat, ja tietokoneiden verkostoon liittyi yhä useampia solmukohtia. 80-luvulla internet oli jo laajalti akateemikoiden käytössä, mutta tavalliselle kansalaiselle verkko toi yhä ennemminkin mieleen kalastuksen tai sulkapallon. Kunnes tuli WWW ja 90-luku, jolloin internet räjähti.

Räjähdykseen oli kolme syytä. Ensinnäkin Berners-Leen WWW yksinkertaisti internetiä niin, ettei käyttäjän tarvinnut enää opetella monimutkaisia komentosarjoja sisältöjä löytääkseen. Toisena tuli bisnes ja kolmantena politiikka. Liittovaltio alkoi suhtautua myönteisemmin siihen, että internet tulisi elinkeinoelämän käyttöön. Yritysmaailmassakin ymmärrettiin, että domaineilla eli IP-osoitteet ymmärrettävään muotoon muuttavilla verkkotunnuksilla voi olla paljonkin rahassa mitattavaa arvoa. ”Tajuttiin, että jos omistaa vaikka hotel.com -domainin, ollaan aika arvokkaan tontin päällä”, Länsipuro toteaa.

Käyttäjäystävällinen teknologia, suopea politiikka ja kaupalliset palveluntarjoajat yhdessä kiihdyttivät informaatioteknologian kehitystä eksponentiaalisesti. Yksinomaan 90-luvun lopulla harpottiin kehitysaskelia satojen vuosien edestä. Vauhdikas muutos herätti toisissa hurmosta, toisissa vastarintaa.

”Silloin 90-luvulla oli tosi selkeästi ne, jotka olivat hiffanneet, että mistä on kyse, ja sitten ne, jotka eivät”, Länsipuro muistelee, ”Erityisesti he, joilla oli jotain kiinni internetiä edeltävässä ajassa, kuten rahaa tai mainetta, olivat todella vastahakoisia.”

Toisessa ääripäässä olivat puolestaan fanaatikot, joille internet oli upouusi ulottuvuus, jonne yrityksillä tai valtiovallalla ei ollut mitään asiaa.

”Oli niitä, jotka ikään kuin temppelipappeina nousivat puolustamaan rakennelmaa, johon liittyi idealistisia ja jopa utopistisia piirteitä.”

Mahtipontinen manifesti julistaa, ettei väsyneillä, teollisen maailman ”lihaa ja terästä” olevilla jättiläisillä ole mitään asiaa mielen valtakuntaan, kyberavaruuteen.

Näkökulman kiteytymä on vuonna 1996 julkaistu internetin itsenäisyysjulistus: mahtipontinen manifesti julistaa, ettei väsyneillä, teollisen maailman “lihaa ja terästä” olevilla jättiläisillä ole mitään asiaa mielen valtakuntaan, kyberavaruuteen.

Ponnekkaista julistuksista huolimatta internetin hallinta oli 90-luvulla vielä pitkälti lihaa ja terästä. Rahoitusta hallinnoi edelleen Yhdysvaltain liittovaltio, joka toisaalta ei halunnut päästää sitä käsistään, mutta oli samalla haluton pyörittämään siviilien ja kaupallisten tahojen käsiin ajautunutta järjestelmää.

Kompromissina perustettiin käsivarren mitan päähän Internet Corporation for Assigned Names and Numbers eli ICANN. Järjestön tehtäväksi annettiin internetin osoitteiden hallinnoiminen. Vuosien saatossa ICANN on pyristellyt yhä kauemmaksi liittovaltion alaisuudesta, ja se ottikin merkittävän askeleen kohti kansainvälisyyttä vuonna 2016. Tuolloin saatettiin loppuun prosessi, jonka seurauksena Yhdysvallat luopui vapaaehtoisesti kaikista ICANNin ja näin ollen myös internetin valvontaoikeuksista. Taustavaikuttajana olivat ennen kaikkea Edward Snowdenin paljastukset maan hallituksen harjoittamasta globaalista joukkovalvonnasta.

Internetin hallintaverkostoon kuuluu toki muitakin järjestöjä kuin ICANN. On IP-osoitteiden jakoa valvova IANA, internet-protokollien standardoinnista vastaava IETF, RIPEn kaltaisen alueellisen osoitejakelun koordinaattorit sekä lukuisia muita vaikeasti muistettavien kirjainrykelmien taakse piiloutuvia organisaatioita. Verkko tihenee entisestään, kun hallintoelimiin lasketaan mukaan myös internetissä jaettavien sisältöjen hallinta, josta vastaavat esimerkiksi erilaiset ministeriöt. Jos huomioidaan vielä esimerkiksi tietoyhteiskunnan oikeuksia puolustava kansalaisyhteiskunta, tulee kokeneemmallekin hallintorakenteiden tutkijalle vaikeuksia pysyä kärryillä eri elinten välisistä valtasuhteista.

Eikä nokkimisjärjestyksen selvittäminen ole aina edes tarpeellista. Länsipuro ja monet muut vertaavat internetiä esimerkiksi sademetsään.

”Siellä on isoja ja pieniä puita, liaaneja ja kaiken maailman mönkiäisiä. Ja jotenkin se kaikki vaan toimii, vaikkei sitä kukaan erikseen johdakaan”, Länsipuro kuvaa, ”ja lisäksi tästä järjestelmästä voisi ottaa oppia muiden globaalien ilmiöiden, kuten vaikka ilmasto-ongelmien hoitamiseen.”

Internetillä on siis omanlainen hallituksensa, mutta vastavoimana myös aktiivinen kansalaisyhteiskunta. Virtuaalisen hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan välimaastossa häilyvä Internet Society on esimerkiksi julkaissut hallinnolle ja kaupallisille toimijoille suunnatun listan verkon invarianteista eli piirteistä, joita ilman internet ei ole internet. Tällaisia ovat muun muassa yhteneväisyys, globaali saatavuus ja vapaa innovointi. Tärkeää on myös suosikittomuus – minkä tahansa laitteen tai teknologian voi korvata tulevaisuudessa paremmalla.

”Nämä periaatteet ovat tietenkin meille tinkimättömiä. Pyrimme puolustamaan internetin alkuperäisiä arvoja ja arkkitehtuureja”, Länsipuro sanoo.

Invarianttien lisäksi verkon kansalaisyhteiskunta puolustaa äänekkäästi yksityisyydensuojaa ja nettineutraliteettia.

”Meille tärkeintä on keskittyä tiedostamaan meidän kansalais- ja ihmisoikeudet. Kaikilla on internetissäkin oikeus sananvapauteen ja tiedon vastaanottamiseen”, Electronic Frontier Finlandin (Effi) varapuheenjohtaja Leena Romppainen kuvaa.

Pääpiirteissään periaatteet ovatkin päteneet: Suomestakin pääsee vaikkapa etiopialaisille uutissivustoille, lakiin on kirjattu vaatimus verkkoneutraliteetista, ja harva muistaa 90-luvun hakukone AltaVistaa, jonka monopoliaseman Google riisti vuosituhannen vaihteessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö verkon perusarvoja haastettaisi jatkuvasti.

Kuka tai mikä näitä arvoja sitten haastaa? Sekä Effin että Internet Societyn syyttävä sormi osoittaa valtioihin ja suuryrityksiin.

”Maissa, joissa valtionhallinto ei kunnioita ihmisoikeuksia, on vaikeaa olla oikeasti anonyymi nettitoiminnassaan”, Romppainen kommentoi.

Anonymiteetin puute voi tiukan kontrollin maissa johtaa merkittäviin ihmisoikeusrikkomuksiin. Tyyppiesimerkkejä rajoittavasta kontrollista ovat muun muassa Venäjä ja Kiina, joiden sananvapausrikkomuksista kuullaan jatkuvasti, mutta myös Yhdysvallat, kuten Snowden aikanaan paljasti. Äärimmäisyyksiä nähtiin myös arabikevään Egyptissä, jossa hallitus onnistui sulkemaan verkon maassa kokonaan. Vaikka yhteydet olivat poikki vain muutaman päivän, antoi tapahtuma heijastuksen maailmasta ilman internetiä.

Länsipuro ei kuitenkaan pidä globaalia verkon kaatumista kovin todellisena.

”Onhan internet rakennettu kestämään ydinsota”, Länsipuro muistuttaa, ”mutta jos haluaisi saada jotain todella pahaa aikaan vaikka Suomessa, kannattaisi toki yrittää kaataa internet.”

Valtioitakin suurempi uhka piilee kuitenkin ehkä itse internetissä: hakukoneissa, sosiaalisen median palveluissa ja niiden monimutkaisissa algoritmeissa.

Google, Apple, Facebook ja Amazon eli internetin Big Four hallitsee leijonanosaa tietoliikenteestä, mikä horjuttaa ajatusta tasavertaisesti verkottuneesta tietojärjestelmästä.

”Huolestuttaa, että isot toimijat peittävät näkyvistä niiden takana olevan varsinaisen internetin”, Länsipuro tuumaa.

Vaikka internetjättien olemassaolo ei sinänsä riko suosikittomuuden perusperiaatetta, uhkaavat ne kääntää kehityksen takaisin kohti 90-lukua. Tuolloin monet internet-palveluntarjoajat, kuuluisimpana America Online, tarjosivat ensisijaisesti sponsoroituja sisältöjä, jotka käyttäjän oli ohitettava päästäkseen selaamaan internetiä vapaasti. Puhutaan niin kutsutusta aidatun puutarhan ilmiöstä, joka konkretisoituu nykyisin erityisesti maissa, joissa yhteyksien ylläpito on kallista: näissä maissa yleistyneessä zero rating -järjestelyssä palveluntarjoajat hinnoittelevat verkon selailua eriarvoisesti.

”Eli jos pysyy tiettyjen palveluiden, kuten vaikka Googlen ja Facebookin sisällä, on selailu lähes ilmaista. Mutta jos poistut aidatusta puutarhasta, joudutkin yhtäkkiä maksamaan enemmän”, Länsipuro selventää.

Megapalveluiden hakualgoritmeja voidaan myös pitää eräänlaisena nettineutraliteetin loukkaajana.  Algoritmit ovat tarkkaan määriteltyjä käskysarjoja, joiden perusteella laite tai sovellus hakee, järjestää ja kuratoi sisältöjä käyttäjälleen. Algoritmien kehittyminen on toisaalta helpottanut netinkäyttäjien elämää esimerkiksi tekemällä selailusta turvallisempaa. Niiden ansiosta ei tarvitse pelätä enää niin paljon, että klikatun linkin takaa pomppaisi esiin haetun sisällön sijasta pornoa, silvottuja ruumiita tai satoja pop-up-ikkunoita.

Länsipuroa ja Romppaista algoritmit kuitenkin ennemminkin huolestuttavat.

”Hakualgoritmit ovat yrityssalaisuuksia. Käyttäjät eivät voi tietää, kuinka tiedonhaku toimii, ja mitä tietoja meille isketään milloinkin silmien eteen”, Romppainen muistuttaa.

”Se on aika pirullinen ajatus, että joku seuraa sinua ja sen perusteella joko sulkee jotain pois tai työntää sinulle jotain”, miettii myös Länsipuro, ”Näin ihmiset tavallaan ajetaan siiloihin, joissa ne ovat yhä enemmän ja enemmän yksin.”

Internetiin liittyvä uhkakuva on myös sen jatkuva laajeneminen. Verkko ei ole enää vain tietokoneissa, ja tulevaisuudessa yhä useampi hehkulamppu ja välipala-automaatti tulee riippuvaiseksi ohjelmistopäivityksistä ja virusturvasta.

”Aika hyvin ihmiset huolehtivat tietokoneidensa tietoturvasta, mutta harva ajattelee, että vaikka uusi leivänpaahdin voi olla tietoturvariski”, Länsipuro naurahtaa. ”Kannattaa miettiä, että tarvitseeko ylipäätään kaiken olla edes internetissä”, Romppainen lisää.

Mielikuva orwellilaisesta yhteiskunnasta, jossa palveluntarjoaja seuraa käyttäjien jokaista liikettä, päättää heidän ajatuksensa ja jonka infrastruktuurin voi lamauttaa yksittäinen hakkeri, on toki vain yksi ennuste internetin tulevaisuudesta. Kauhukuvia voi maalata monenlaisia. Todellisuudessa tuskin kukaan osaa oikeasti ennustaa internetin tulevia kehitysaskelia – eihän se alun perinkään kävellyt mihinkään suuntaan.

Arvaamattomuudesta huolimatta Romp­painen uskaltaa toivoa tulevaisuuden internetiltä yhtenäisyyttä ja sananvapautta.

”Toivon mukaan pysytään yhdessä ja samassa internetissä, niin etteivät ihmiset eriydy omiin kupliinsa. Toivottavasti myös yksityisyys- ja tietosuoja parantuvat.”

Näihin toiveisiin Länsipuro lisäisi vain luottamuksen. ”Ettei tarvitsisi pelätä, että verkossa ei voi luottaa totuuteen.”

Pääkirjoitus

Verkko koskettaa ja kohahduttaa

TEKSTI Anni Taskinen KUVA Alvi Pakarinen

Ensimmäisenä kirjana yliopistossa käteeni tyrkättiin Manuel Castellsin tiiliskivimäinen Communication Power. Lukukokemus oli, noh, pakahduttava.

Se, mitä keltanokkana teoksen koukeroisen teoriakudonnan läpi sain selvää, kiehtoi pientä mieltäni kuin hehkulamppu yöperhosta. Kirja punoo yhteen lankoja siitä, kuinka maailma, kuten sen nyt tunnemme, rakentuu verkostoille – löyhille ja alati muuntuvaisille yhteenliittymille.

Verkostot, verkostoituminen ja valta ovat viestinnän opiskelun ydintä. Erityisen hyvin Castellsin monimutkaiset ideat näkyvät internetissä – sen rakenteessa, käyttötavoissa, mahdollisuuksissa ja rajoitteissa.

Internet on tehnyt todeksi maailmanlaajuiset verkostot. Aluksi koko viestintäkanava oli vain harvojen ja valittujen käytössä, mutta nykyään nettiä ei voi  paeta, vaikkei välittäisikään pikselimaailmasta. Internetin kehityskaaresta kirjoittaa Roosa Kontiokari sivulla 36.

Hyviä esimerkkejä internetin piilevästä ja radikaalistakin vaikutuksesta arkielämään ovat erilaisten verkkohyökkäysten seuraukset. Uutena vuotena 2015 Tampereen keskustassa liikkuessani huomasin ihmisten kiroavan Otto-automaateille. Myöhemmin selvisi, että teini-ikäinen hakkeri oli verkkohyökkäyksellä lamaannuttanut OP-pankin toiminnan niin, että rahahanat olivat kiinni nostoautomaateillakin.

Tietoliikenteen valvonta herättää paljon tunteita suuntaan ja toiseen. Internetin on julistettu olevan sananvapauden tyyssija, neutraali alusta ja välineistö, jonka kautta ihmiset voivat kommunikoida vapaasti. Ihanne elää vahvana, mutta utopistista teknologista determinismiä on turha viljellä – teknologia ei automaattisesti tee maailmaa autuaaksi. Internet kytkeytyy aina poliittisiin ja kulttuurisiin konteksteihinsa, sillä ihmiset eivät viesti näyttöpäätteillään tyhjiössä.

Internetin anonyymikulttuurin maailmassa tuttuja ilmiöitä ovat myös vihapuhe, rikollisuus ja kiusaaminen. Näiden lieveilmiöiden vuoksi lainvalvojat jalkautuvat yhä enemmän verkkoon. Emma Viitanen ja Heidi Puomisto haastattelevat nettipoliisi Marko “Fobba” Forssia sivulla 12. Anonyymiutta eivät kuitenkaan hyödynnä vain rötöstelevät hakkerit tai vihaiset räyhääjät: anonymiteettia halutaan vaalia myös oman yksityisyydensuojan vuoksi.

Myös suuri osa y-sukupolven yhteisistä kokemuksista kytkeytyy jollain tavalla internetiin. Ennen Facebookia verkostoiduttiin IRC-Galleriassa, ladattiin musiikkia (tai viruksia) Spotifyn puutteessa Limewirestä ja pelattiin miinaharavaa nettiyhteyden takkuillessa.

Vuoden 2017 ensimmäisellä Groteskilla vaihtunut päätoimitus avaa uuden välilehden tulevalle vuodelle. Verkkoteemaisessa lehdessä sekoittuvat suloinen nostalgia, timantinkovat pohdiskelevat artikkelit sekä yhdeksänkymmentäluvun verkkosivujen tyyliin irrotteleva visuaalisuus.

Castells valaisi minua siitä, kuinka virtuaalimaailmat eivät kehity enää erillisinä todellisuuksina, vaan ovat yhä tiukemmin liitoksissa jokapäiväiseen kommunikaatioomme. Groteski 1/2017 on oodi tälle ajatukselle.

Ilmiöt

Olitko sinäkin rikollinen?

Laitat videokasetin pyörimään. Odotat lempielokuvasi pamahtamista televisioon, mutta sen sijaan näyttöön ilmestyy inhokkimainoksesi. Raflaavan musiikin ja välkkyvän näytön saattelemana näkyy teksti ”You wouldn’t steal a car…”.

No, I wouldn’t. But I’d download one if I could!

Videon alussa näkyvän mainoksen pyrkimyksenä oli saada nuoret pois netistä lataamasta laittomia sisältöjä, kuten musiikkia. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen vuonna 2012 tekemän tutkimuksen mukaan 15-16 -vuotiaiden yleisimmät rikokset liittyi laittomaan lataamiseen, ja 71% nuorista oli ladannut vuoden aikana netistä luvatonta sisältöä. Nyt tutkimukseen osallistuneet ovat 20-21 vuotiaita rikollisiin saattaa siis kuulua paras kaverisi tai ainejärjestösi vastuullisin henkilö.

Luvaton lataaminen oli yksi niistä rikoksista, joiden tiedettiin olevan laitonta, mutta joita jokainen silti päätyi tekemään. Vuonna 2010 Elisan toiminnanjohtaja totesi Ylen uutisissa heidän verkkopalveluistaan kolmasosan menevän sisältöjen lataamiseen netistä. Aikana, jolloin netinkäytön laittoman ja laillisen toiminnan rajat olivat vasta muotoutumassa, oli vallitseva ajatusmaailma, ettei netissä olevasta sisällöstä tarvitse maksaa. Toiminnan sallittavuuden illuusio syntyi siitä, ettei kukaan ollut näkemässä tilannetta. Miten voisin ikinä jäädä kiinni?

Luvattoman lataamisen yleisyydestä huolimatta missään ei ollut selkeää opasta siihen, miten lataaminen toimii (johtuen siitä, että puuha oli laitonta). Ohjeet kulkivat huhuina kaveriporukoissa ja niitä selvitettiin googlaamalla ja kyselemällä keskustelufoorumeilla.

Esimerkiksi 23. helmikuuta 2008 nimimerkki keje44w pyysi apua lataamiseen Suomi24- keskustelufoorumilla: ”Mulla on ongelmana se että en saa ladattua musiikkia limewire-ohjelmasta mp3 soittimeeseeni..ohjelman saan näkyviin, mutta musiikkia en..voisko joku auttaa??? haluaisin yksityiskohtaiset ohjeet tai saako ne joltain sivulta netistä?Vastaukseksi käyttäjä Ogopogo ilmoitti ottavansa yhteyttä virkavaltaan.  

Monissa kodeissa pidettiin hiljainen hetki vuonna 2010, kun Limewire, yksi suosituimmista vertaisverkoista, tuomittiin Yhdysvalloissa tekijänoikeusrikkomuksista ja sivuston toiminta loppui. Laittomat lataukset kääntyivät laskuun, kun keksittiin Spotifyt, Netflixit ja muut lailliset keinot sisältöjen helppoon löytämiseen ja hyödyntämiseen, vaikkakin lataamista vertaisverkon kautta tehdään edelleen.

Pahimmille nostalgiannälkäisille kuitenkin tiedoksi, että Limewiren suljettua sivustoa kunnioittamaan on tehty LimeWire Pirate Edition. Sen saa edelleen ladattua, mikäli haluaa muistella vanhoja, hyviä ja kiellettyjä aikoja.

Teksti: Roosa Savo