Relevantit

Meemipolitiikkaa heimoyhteiskunnassa

Yes we can. Crooked Hillary. Kyllä kansa tietää. I am the senate. Lähes jokainen meistä assosioi useampaan oheisista lausahduksista tietyn tunnetun mielikuvan, meemin. Poliittisten meemien kavalkadi onkin laaja, vaikuttava ja ennen kaikkea vaikutusvaltainen. Jotkut asiantuntijat ovat arvioineet meemeillä olevan potentiaalia presidentintekijäksi asti. Mutta mihin tämä väitetty valta perustuu, ja kuka sitä todellisuudessa hallitsee?

TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Iisa Pappi

MEEMI MÄÄRITELLÄÄN USEIN ideaksi, käyttäytymismalliksi, tyyliksi tai käyttötavaksi, joka leviää henkilöltä toiselle. Oleellista meemissä on nimenomaan sen luonne replikoituna elementtinä, esimerkiksi toistettuna kuvana. Richard Dawkins on tiettävästi ensimmäinen meemin määritellyt ihminen, jo kauan ennen internetiä vuonna 1976 kirjassaan Geenien itsekkyys. Määritelmässä on kyse kulttuurin välittymisen ideasta, eli matkimisesta.

Sosiaalinen media kuitenkin mullisti meemin käsitteen tavalla, johon Dawkinskaan olisi tuskin villeimmissä visioissaan uskonut. Tähän liittyy myös poliittisten meemien nousu. Niiden suosiosta tänä päivänä kertoo esimerkiksi Googlesta hakusanalla “Donald Trump meme” löytyvät 109 miljoonaa hakutulosta, tai Facebookin Sassy Socialist Memes -sivun keräämät yli miljoona tykkäystä.

HELSINGIN YLIOPISTON yliopistonlehtori Janne Matikaisen mukaan poliittisten meemien suosio perustuu nimenomaan niiden ominaisuuteen osallistaa ihmisiä: meitä kiinnostaa kun voimme nauraa poliitikoille ja herjata heitä. “Koulutuslupaus on yksi viime vuosien suosituimpia meemejä Suomessa, ja suosituimmat meemit liittyvät usein juuri politiikkaan.”

Matikainen näkee meemeillä olevan potentiaalia nimenomaan ihmisten jakamisessa ja yhdistämisessä, enemmänkin kuin mielipiteiden muuttamisessa. “Esimerkiksi Trumpista tehdyt pilkkameemit vahvistavat hänen vastustajiensa käsitystä Trumpista hölmönä, kun toisaalta hänen kannattajissaan ne herättävät uhriutumisen kaltaisia ryhmäyttäviä reaktioita: muu maailma herjaa meitä!”

Meemit tulivat isosti mukaan politiikkaan vuoden 2008 presidentinvaaleissa Barack Obaman kampanjassa. Matikaisen mukaan tämä oli ensimmäinen kerta kun meemejä käytettiin näin systemaattisesti politiikan välineenä. Kaikki meistä varmasti muistavat Obaman kasvot, sloganit “Yes we can” ja “Hope” sekä sinipunaiset värit. “Toisaalta se oli pitkälti ruohonjuuritason työtä, ihmiset tekivät omia kuvia sloganeiden ja formaatin ympärille. Vastaavaa on nähty Suomessa lähinnä Pekka Haaviston kampanjassa vuonna 2012.”

Meemit perustuvatkin pitkälti siihen, ettei niitä voi kontrolloida, vaan leviäminen on orgaanista. Toisen oleellisen meemiteorian kehittäjän Susan Blackmoren mukaan meemit elävätkin omaa elämäänsä, jossa ihmiset ovat vain välikappaleita – kulttuuri puhuu meissä meemien kautta.

Meemit elävät omaa elämäänsä, jossa ihmiset ovat vain välikappaleita – kulttuuri puhuu meissä meemien kautta.

VAIKKA IHMISET OLISIVATKIN vain välikappaleita meemeille, joku on silti aina niiden takana, ja jotkut toiset vastuussa niiden leviämisestä. Eräs näihin rooleihin tottunut on toimittaja ja Twitter-aktiivi Toivo Haimi, jota on tituleerattu Suomi-twitterin meemimestariksi.

Haimi, jolla on Twitterissä yli 7300 seuraajaa ja noin 26 000 twiittiä, tunnistaa asemansa mukana tulevan vastuun: “Pyrin hyväntahtoiseen huumoriin, kun jaan poliittisia meemejä. Tiedostan, että ne voivat olla ihmisiä jakava voima, enkä halua että meemejäni voidaan esimerkiksi tulkita vaaliaseeksi jonkun puolueen puolesta tai jotain puoluetta vastaan.”

Haimi on myös hyvin tarkka miettiessään mitä julkaisee, hän haluaa julkaisemansa sisällön olevan ‘wholesome’, eli sellaista jonka kuka tahansa voi kokea hauskaksi. “On merkki siitä että huumori on hauskaa, kun sille voivat nauraa sekä hallitus- että oppositiopuolueiden edustajat. Tämä näkyi esimerkiksi jokapäiväinen elämäni Antti Rinteen ilmein -ketjussa, jonka tykkääjistä löytyy laajalti muun muassa sekä demareita että kokoomuslaisia.”

Haimi tunnistaa myös hyvin meemien voiman, ja Matikaisen tavoin hän tarttuu niiden luonteeseen yhteisöissä. “Yksi tärkeimmistä johtopäätöksistä mitä meemeistä voidaan vetää on se, että ne heimouttavat: meemit edustavat tribalisoitumista ja identiteettipolitiikkaa. Niillä määritellään identiteetti, millaisen yhteiskunnan koet haluttavaksi ja keitä kuuluu meihin ja keitä teihin. Meemeillä tehdään sosiaalisessa mediassa selväksi, keitä kannatetaan ja keitä ei.” Haimi näkee meemit siis aktivismina, jolla määritellään omaa identiteettiä.

POLIITTISIA MEEMEJÄ ON kuitenkin nykypäivän informaatiotulvassa niin valtava määrä, että niihin ja niiden jakamiseen sisältyy myös merkittäviä ongelmia. Digitaalinen somekulttuuri, jossa jokaisen on helppo tuottaa sisältöä, luo otollisen alustan esimerkiksi disinformaation syntymiselle ja leviämiselle. On useita esimerkkejä siitä, miten Facebookissa tai muilla alustoilla on liikkunut poliitikkojen kuvia sitaattien kanssa, joita kyseiset poliitikot eivät todellisuudessa ole ikinä sanoneet. Meemien yhteydestä ei vaadita tai odoteta juurikaan ikinä lähteitä, joten tietojen paikkansapitävyyden tarkistaminen voi olla kovan työn takana.

Haimi nostaa esimerkiksi disinformaatiosta meemeissä erityisesti yhden tapauksen: Li Andersson ja vasemmistolainen väkivalta -casen. Tapauksessa Andersson kuvaili A2-illassa vuonna 2011 äärivasemmistolaisen väkivallan olevan erilaista ja tuomitsi samalla kaiken väkivallan. Hommafoorumilla sanoma muuttui kuitenkin muotoon ‘vasemmistolainen väkivalta on vaan parempaa’. “Tästä alkoi levitä meemikuvia ja jengi oikeasti luuli että Andersson on sanonut näin. Moni luulee edelleen että näin on tapahtunut, eikä vaivaudu selvittämään lähteitä”, Haimi kertoo. Kun ihmisille on iskostunut tietty informaatio tarpeeksi selkeästi ja useasti, voi väärää mielikuvaa olla erittäin vaikea muuttaa. “Laki menee niin että paskanjauhannan debunkkaamiseen menee aivan suunnaton määrä aikaa verrattuna sen levittämiseen.”

Myös Matikainen tunnustaa ilmiön suureksi ongelmaksi: “Jos disinformaatiota jaetaan paljon vaikka meemin muodossa, muuttuu se tieto todeksi ihmisten mielissä.” Sisältöjen vastaanottaja tarvitseekin merkittävää lähdekriittistä osaamista ja kehystämiskykyä tunnistaakseen disinformaation. “Somekäyttömme on usein painokkaammin jakamista kuin sisällöntuottamista. Saatamme herkästi tietämättämme levittää myös sisältöjä, merkityksiä ja ideologiaa, joita emme kannata, ja sisältö saattaa pitää sisällään merkityksiä, joita ei tule ajatelleeksi”, toteaa Matikainen.

ENTÄ MIKSI TÄLLÄ kaikella sitten on niin paljon väliä? Muun muassa siksi, että The Washington Postin haastattelemat asiantuntijat uskovat, että Trumpin valinta presidentiksi onnistui nimenomaan oikeistomielisten kannattajien kuvafoorumeilla käymän aktiivisen meemisodan ansiosta. Väite kuulostaa rohkealta, mutta samalla erittäin pelottavalta: aktiivisella meemisodalla voidaan rapauttaa demokratian rattaita ja vaikuttaa ratkaisevasti jopa vaalituloksiin.

Sekä Matikainen että Haimi suhtautuvat väitteeseen kuitenkin hieman varauksella. Matikainen toteaa meemeillä olleen kiistatta vaikutusta, mutta tuskin ratkaisevaa. “Trumpin kohdalla tilausta oli. Poliittinen konteksti oli sopiva, mutta meemit toki ovat varmasti vahvistaneet kannattajien ydinporukan uskoa ja ryhmäidentiteettiä.”

Haimi näkee toisaalta koko Yhdysvaltain 2016 presidentinvaaleissa isomman trendin meemien suhteen: “Laajempi meemin käsite identiteettiä kuvaavana symbolina oli tosi tärkeässä roolissa vaaleissa: somessa osoitettiin väriä avoimemmin kuin pitkään pitkään aikaan, olivat kyseessä sitten Trumpin, Sandersin tai Clintonin kannattajat. Kaikki halusivat osoittaa olevansa jonkun puolella, ja vielä enemmän jotain vastaan.”

Toisaalta on myös mielenkiintoista, miten tehokkaimmalla tavalla poliittisia meemejä on onnistunut hyödyntämään nimenomaan äärioikeisto. Jos Obama toi meemit isolla tavalla politiikkaan ja ne näyttäytyivät vielä enemmänkin liberaalin vasemmiston poliittisena retoriikkana esimerkiksi suuryrityksiä vastaan, on radikaali oikeisto nyt ottanut ne tehokkaasti omakseen. Haimi toteaa, että jo teekutsuliike Obaman ensimmäisen kauden aikana aloitti tökeröiden meemien avulla kamppailemisen. “Radikaalioikeisto on toiminut kaiken muunkin suhteen kuten meemeissä: he ottavat muilta poliittisilta aatteilta sen mikä toimii ja käyttävät sitä itse. Viimeistään Trump onnistui isolla tavalla poliittisten meemien käytössä siinä missä Obamakin.”

Meemien merkittävä vaikutusvalta on siis kiistaton. Tämä herättääkin kysymyksen siitä, voiko lopulta edes olla meemiä, joka ei ole poliittinen tavalla tai toisella. Matikainen ja Haimi ovat asiasta samoilla linjoilla: voi, mutta ei meemiä joka on ideologiaton. “Meemeihin ja niiden jakamiseen sisältyy usein kansalaisaktivismin ajatus, vaikuttaminen omien ajatusten ja ideologian kautta”, toteaa Matikainen.

Haimi uskoo ideologian olevan meissä läsnä aina: “Emme voi ottaa sitä pois tuotoksistamme. Meidän pitää tunnustaa se, että tausta, luokka-asema, maantieteellinen paikka yhteiskunnassa ja yhteiskunnalliset näkemykset tulevat aina olemaan niissä läsnä.” Ideologia meemeissä on siis asia, jota vastaan on hyvin vaikeaa taistella vaikka haluaisi. Kaikkeen ajatteluumme kun sisältyy lähtökohtaisesti aina Haimin mainitsemat vaikutteet.

Laki menee niin että paskanjauhannan debunkkaamiseen menee aivan suunnaton määrä aikaa verrattuna sen levittämiseen.

ENTÄ OVATKO MEEMIT lopulta uhka vai mahdollisuus demokratialle? Asiantuntijamielipiteitä löytyy suuntaan jos toiseenkin, mutta Matikainen tunnustaa taipuvansa enemmän uhka-skenaarioon. “Ei se tietenkään ole yksioikoisesti kumpaakaan. Esimerkiksi oikeistopopulistien meemit ovat enemmänkin oire kuin syy. Meemien aiheuttama vastakkainasettelu saa minut kuitenkin hieman taipuvaisemmaksi uhkan ajatukseen.”

Haimi puolestaan löytää optimismin aihetta meemien potentiaalista, jonka myös Matikainen tunnustaa. Haimi kertoo näkevänsä meemit aina enemmän mahdollisuutena kuin uhkana, sillä mahdollisuus siitä, että useammat ihmiset kiinnostuisivat yhteiskunnallisesta prosessista, omista oikeuksistaan tai ylipäätään vaikuttamisesta, on itsessään arvokasta.

“Jos meemeillä saa ihmisen älyämään, että tähän yhteiskuntaan pystyy vaikuttamaan – oli kyse sitten vaikka millaisesta ääri-ideologiasta – niin ainakin herää joku kipinä. Ja kun kipinä herää, niin ihminen pystyy ottamaan kantaa. Ja kun pystyy ottamaan kantaa, niin pystyy myös korjaamaan kantaansa.”

Asialliset

Henkilökohtaista infosotaa

Sosiaalisen median ja internetin piti pelastaa demokratia. Utopioissa jokaisella olisi mahdollisuus osallistua näille uusille julkisille alueille. Internet on kuitenkin muuttumassa dystopiaksi. Digitaalinen julkisuus polarisoituu, eivätkä ihmiset jaa yhteistä käsitystä todellisuudesta. Jakaantumista edistetään tarkoituksella esimerkiksi valtioiden toteuttamien operaatioiden avulla.

TEKSTI Aku Houttu KUVITUS Iisa Pappi

Informaatiovaikuttaminen on valheellisen tiedon levittämistä ja faktojen irrottamista kontekstista, eli tahallista harhaanjohtamista. Sillä halutaan systemaattisesti vaikuttaa yhteiskunnan kykyyn toimia ja tehdä päätöksiä. Tavoitteena voi olla esimerkiksi muokata julkista mielipidettä tai muuttaa yksilön käyttäytymistä.

Vaikuttamisella pyritään murtamaan jaettua todellisuutta. Tämä voi näkyä kansan jakautumisena, jolloin ei enää uskota tai luoteta toisiin yhteenkuuluvuuden tunteen kadotessa. Valeuutisia voidaan alkaa tehtailemaan kuplien luomiseksi. Ne eivät usein synnykään sattumalta, vaan taustalla on tarkoituksellista toimintaa, ja sitten kuplat alkavatkin ruokkia itse itseään.

Kremliä lähellä oleva venäläisyhtiö Internet Research Agency (IRA) on toiminut Facebookia ja Twitteriä hyväksikäyttäen Yhdysvalloissa, Euroopassa ja venäjänkielisissä maissa tarkoituksenaan vaikuttaa julkiseen mielipiteeseen. Yhtiö on käyttänyt tekaistuja profiileja sekä sivuja, joiden avulla on levitetty valheellisia tarinoita ja propagandaa. IRA oli vuonna 2014 Yhdysvalloissa tehdyn Columbia Chemicals -uutishuijauksen takana. Sosiaalisessa mediassa trollit levittivät tietoa, että lousianalaisessa kemikaalitehtaassa olisi sattunut räjähdys. Paikallisille asukkaille lähetettiin myös uhasta varoittavia tekstiviestejä. Youtubeen ilmestyi videoita, joissa ISIS otti teoista vastuun.

Myöhemmin Yhdysvalloissa levisi myös lisää disinformaatiota tekaistuista tapahtumista, kuten ebolan hallitsemattomasta leviämisestä ja poliisiväkivallasta. Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaalien aikaan IRA osti Facebookista mainoksia, joissa esimerkiksi Hillary Clintonia verrattiin saatanaan. IRA myös organisoi Facebookin kautta mielenosoituksia muun muassa Donald Trumpia vastaan. Kyseessä ei ollut siis vain pelkkä Trumpin tukeminen, vaan laajemman hajaannuksen ja vastakkainasettelun lietsominen.

Mainoksia kohdennetaan internetissä tehdyn seurannan perusteella. Digitaalinen jalanjälki kertoo ihmisistä enemmän kuin he ehkä itse tietävät itsestään. Yksilöllinen data onkin tehokas ase informaatiovaikuttamisessa, sillä se mahdollistaa personoidun kohdistamisen, mikä tekee siitä vaikuttavampaa. Sosiaaliseen mediaan ihmisten jättämää tietoa onkin käytetty hyväksi vaikutusvaltaa tavoiteltaessa.

Paikallisille asukkaille lähetettiin myös uhasta varoittavia tekstiviestejä.

MAALISKUUSSA THE GUARDIAN ja The New York Times paljastivat analytiikkayhtiö Cambridge Analytican keränneen miljoonien käyttäjien tietoja Facebookin avulla. Yhtiö teki yhteistyötä Trumpin vaalikampanjan ja Brexitin kannattajien kanssa. Edistääkseen näiden asiaa Cambridge Analytica loi kerättyjen tietojen pohjalta persoonallisuusmalleja, joiden avulla mainoksia kohdennettiin äänestäjille.

Cambridge Analytican toimestaan pidätetty toimitusjohtaja Alexander Nix on väittänyt Donald Trumpin voittaneen presidentinvaalit heidän ansiostaan, mikä selviää uutiskanava Channel4:n julkaisemista salaa kuvatuista videoista. Kuitenkin tarkoituksena on ollut luoda eräänlainen koneisto vaikuttamaan ihmisten käyttäytymiseen kerätyn datan pohjalta, kuten tiedettyjä pelkoja hyödyntämällä. Ei siis mikään ihme, että esimerkiksi äärioikeistolaisesta Breitbart-uutissivustosta tunnettu Steve Bannon oli kiinnostunut Cambridge Analyticasta. Bannon toimi yhtiön hallituksessa, minkä seurauksena yhtiö oli osa Trumpin taustatiimiä.

Toinen poliittisen kulttuurin muuttamisesta kiinnostunut henkilö on Robert Mercer, Breitbartia ja Cambridge Analyticaakin rahoittanut miljardööri. Tämä osoittaa, että Venäjän kaltaisten valtioiden lisäksi informaatiovaikuttamista voivat tehdä yksityiset henkilöt. Varsinkin poliitikoille valeuutisten levittäminen voi olla oiva keino hankkia vaikutusvaltaa ja kansansuosioita.

Tietoja on kerätty ja niitä on hyödynnetty aiemminkin. Cambridge Analytican emoyhtiö SCL Group on tarjonnut palveluitaan esimerkiksi valtioille ja niiden asevoimille jo yli 20 vuoden ajan. SCL Group on erikoistunut datan keräämiseen ja sen analysoimiseen, minkä pohjalta yhtiö suosittelee toimintastrategioita. Käytetyt keinot ovat olleet samankaltaisia kuin Cambridge Analytican: disinformaatiokampanjoiden luontia ja äänestäjiin vaikuttamista. Toiminta on kuitenkin keskittynyt lähinnä kehittyviin maihin.

SCL osallistui esimerkiksi Indonesian hallituksen kanssa väestön harhauttamiseen valtiota vakauttaakseen 1990-luvun lopulla. Suoritettujen kyselytutkimusten avulla yhtiö selvitti väkivaltaisten mielenosoitusten syitä. Tutkimustulosten perusteella SCL organisoi hallituksen kanssa rauhanomaisempia kokoontumisia pitääkseen vihaisten kansalaisten huomion muualla. Harhaanjohtaminen ja toimintakyvyn lamaannuttaminen oli myös Venäjän tarkoituksena, kun se hämmensi vihreillä miehillään Krimin niemimaalla.

INFORMAATIOVAIKUTTAMINEN KUITENKIN kiistetään, ja faktojen puuttuessa epävarmuus leviää. Venäjä kiistää toistuvasti siihen kohdistuvat syytökset. Viimeisimpänä Venäjän hallinto on väittänyt, ettei tiedä mitään entisen agentin Sergei Skripalin ja tämän tyttären Yulia Skripalin myrkytyksestä. Seuraavaksi kiistämiseen on liitetty epäilyt syyttäjän motiiveista.

Cambridge Analytica on toiminut samoin, kun yhtiön harjoittaman datanhankinnan on väitetty perustuvan väärinkäytöksiin. Tiedotteissaan yhtiö kertoo tehneensä kaiken lakien mukaan. Se myös jakaa materiaalia, joka kyseenalaistaa paljastusten takana olevan Christopher Wylien motiiveja: myös Wylien yritys oli yhteydessä Trumpin kampanjapäällikköön ja kiinnostunut vastaavien palveluiden tarjoamisesta.

Molemmissa tapauksissa kiistäminen on toiminut, sillä täyttä varmuutta tapahtumien todellisesta kulusta ei toistaiseksi ole saatu. Osa ihmisistä on epäilevämpiä ja nykyinen personoitu kohdentaminen mahdollistaa disinformaation tehokkaamman vaikutuksen.

Disinformaation levittämiseen ei kuitenkaan aina tarvita tarkkaa tietoa kohdeyleisöstä. Jaettuun todellisuuteen kuuluvat käsitykset epämiellyttävistä asioista, jotka saavat aikaan inhoa. Koko väestön jakamaa moraalikäsitystä voidaan käyttää tunteiden herättämisessä. Tätä hyödynsi esimerkiksi viestintäyritys Hill & Knowlton, joka ennen Persianlahden sotaa osallistui keskoskaappitarinan luomiseen. Valheessa irakilaisten sotilaiden kerrottiin kiduttaneen ja tappaneen ihmisiä raa’asti. Tapaus vaikutti olennaisesti Persianlahden sodan oikeutukseen amerikkalaisten silmissä.

Trollit ja botit ovat keskeisiä taistelijoita nykyajan informaatiosodissa.

TROLLIT JA BOTIT ovat keskeisiä taistelijoita nykyajan informaatiosodissa. Ne osallistuvat kuplien luomiseen ja ylläpitämiseen. Esimerkiksi venäläismieliset trollit ja botit ovat vaikuttaneet Facebookin ja Googlen algoritmien toimintaan, ja valeuutiset nousevat googlausten kärkeen. Datajätit eivät kerro algoritmeistaan ulkopuolisille. Niiden vaikutukset demokratialle ovat toissijaisia voittoa tavoiteltaessa.

Avoimuus on valttia informaatiovaikuttamiselta puolustautuessa, joten käyttäjien tulisi tietää algoritmien toiminnasta ymmärtääkseen, millä perustein heille näytetään sisältöä. Myös tieto siitä, mitä kaikkea netissä ihmisistä kerätään ja miten sitä hyödynnetään, on poliittisesti merkittävää. Dataa kun hyödynnetään vaalikampanjoissa ja äänestäjien mielipiteitä kartoittaessa.

Venäjä ja muut valtaa tavoittelevat tulevat jatkamaan informaatiovaikuttamista tulevaisuudessa. Sosiaalisen median merkitys kamppailussa on suuri ja kokonaisuus vasta hahmottumassa. Facebookin tai Twitterin alttius polarisoida keskustelua on kuitenkin hyvin nähtävissä. Pitäisikö siis luoda tätä estäviä algoritmeja? Tulisiko sosiaalisen median yhtiöt velvoittaa tarjoamaan monipuolista ja jaettua todellisuutta tukevaa sisältöä? Näin toimivat valtioiden yleisradioyhtiöt tuottaessaan vastapropagandaa disinformaatiota vastaan ja tarjoamalla pluralistista sisältöä.

Medialukutaidon, kriittisyyden ja yleissivistyksen merkitys on kaiken keskiössä, ja niitä on sovellettava nykyajan digitaalisessa ympäristössä.

KÄYTTÄJISTÄ KERÄTYN DATAN keräämiseen ja säilyttämiseen tulisi suhtautua varauksella. Cambridge Analytica -tapauksessa Facebook on osoittanut huolimattomuutta ja piittaamattomuutta. Henkilökohtainen tieto on kuitenkin arvokasta ja monipuolisesti hyödynnettävissä. Mitä esimerkiksi Venäjä kykenisi päättelemään Suomesta ja suomalaisista laajan datan pohjalta? Voisiko se kohdentaa disinformaatiota heikkoihin kohtiin?

Sosiaalisen median ollessa pääasiallinen uutislähde yhä useammalle, pätevät samat keinot niin informaatiovaikuttamisen vastustamiseen kuin propagandalta suojautumiseenkin. Medialukutaidon, kriittisyyden ja yleissivistyksen merkitys on kaiken keskiössä, ja niitä on sovellettava nykyajan digitaalisessa ympäristössä. Henkilökohtaista tietoa jaetaan tulevaisuudessakin, mutta tiedostaminen tiedon käyttötavoista suojelee vaikuttamisyrityksiltä.

Polarisoitumista voi estää myös itse yrittämällä ymmärtää vastakkaisia mielipiteitä ja tiedostaa laajempia motiiveja kehityksen taustalla. Osallistumista yhteiskunnalliseen toimintaan ja yhteisen ymmärryksen löytämiseen tulee jatkaa. Totuutta on pyrittävä etsimään epävarmuudessa, sillä informaatiovaikuttamisessa on kyse myös vastakkainasettelujen ulkopuolelle jäävien lamaannuttamisesta. Vladimir Putinia parodisoivan Twitter-tilin @DarthPutinKGB sanoin: ”We don’t do propaganda so you believe something. We do it so you believe nothing. And then do nothing.”

Asialliset

Ihan sairaan kiihottavaa paskaa

TEKSTI JA KUVAT Martta Kallionpää

Video alkaa romanttisella musiikilla ja kuvalla, jossa nainen suutelee toisen rintoja. Seuraavaksi toinen naisista ulostaa juomalasiin. He levittävät ulostetta toistensa vartaloille ja kasvoille ja myös syövät ulostetta. Sitten he oksentavat suoraan toistensa suuhun.

Järkytyskertoimia lisää se, että katsomani 2 Girls 1 Cup -video on vain traileri pidemmälle pornoelokuvalle. Alkuperäinen teos on siis eroottista materiaalia. Miten video, joka saa yhden pahoinvoimaan, voi kiihottaa jotakin toista?

Psykoanalyysin kehittäjä Sigmund Freud selitti perversioiksi kutsumiaan seksu- aalisia vääristymiä lapsuudeniän traumoilla, oidipuskompleksilla ja kastraatiopelolla. Myös nojatuolipsykologin on helppoa spekuloida lapsuuden ja seksuaalisuuden yhteyttä törmätessään netissä pornoon, jossa aikuiset pukeutuvat vaippoihin ja esittävät vauvaa tuttia imeskellen.

Nykyään psykologiassa käytetään termiä parafilia viitatessa sairaalloiseen seksuaaliseen poikkeavuuteen. Parafiliaksi luetaan muun muassa itsensäpaljastelu, fetisismi eli esineistä tai materiaaleista kiihottuminen, masokismi, sadismi, transvestisuus ja pedofilia.

Kattavaa teoriaa parafilioiden synnystä tai vakiintunutta hoitomuotoa niihin ei ole olemassa.

Koska emme tiedä mistä perversiot, parafiliat tai poikkeavuudet juontuvat, jäljelle jääkin paljon tärkeämpi kysymys. Miten kohtelemme ihmisiä ja asioita, joita emme ymmärrä?

Seksuaalinen poikkeavuus tuntuu olevan asia, jonka yhdistämme pahuuteen, mielisairauteen tai jopa epäinhimillisyyteen. Useista hirmuhallitsijoista on kehitelty heidän kuolemansa jälkeen mitä ihmeellisempiä psykohistorioita, joissa seksuaalisuus on tärkeässä osassa.

Mussolinin arvellaan fantasioineen raiskauk- sista ja pakottaneen kumppaninsa roolileikkimään prostituoituja. Stalinin on huhuttu olleen pedofiili, joka sai raskaaksi ja sitten hylkäsi 13-vuotiaan siperialaistytön. Hitlerin spekuloidulle kieroutuneelle seksuaalisuudelle on omistettu oma wikipediasivunsa jopa kahdeksalla eri kielellä. Hänen on väitetty olleen muun muassa koprofiili eli kiihottuvan ulosteista.

Onko silmittömiä pahuuden tekoja muka jotenkin helpompi prosessoida, jos käy ilmi, että ne on masinoinut ihminen, joka syö paskaa? Vai tuntuvatko hirmuteot itse asiassa vielä kamalammilta, jos niiden takana ajattelee olevan jotakin sairasta seksuaalista nautintoa?

Myös fiktiivisten hahmojen pahuutta korostetaan ja selitetään parafilioilla. Elokuvassa The Silence of the Lambs sarjamurhaajan motiiviksi paljastuu halu pukeutua tappamiensa naisten ihoon. Hän on transvestiitti, joka kiihottuu pukeutuessaan naiseksi.

The Human Centipede -elokuvasarja menee vieläkin pidemmälle. Trilogian ensimmäisessä osassa mielipuolinen kirurgi ompelee kolme ihmistä kiinni toisiinsa, seuraavan aina suustaan kiinni edellisen anukseen, muodostaen elokuvan nimen mukaisen ihmistuhatjalkaisen. Elokuvan toisessa osassa, josta ohjaaja halusi tehdä vielä edellistäkin järkyttävämmän, samankaltaisen ihmistuhatjalkaisen luo ylipainoinen, hikinen, äitinsä kellarissa asuva astmaatikko, joka saa tekemistään väkivaltaisuuksista ja ihmistu- hatjalkaisen tarkkailemisesta seksuaalista tyydytystä.

Ohjaajan toive toteutui. The Human Centipeden ensimmäinen osa pääsi Ison-Britannian elokuvatarkastamon läpi saaden ikärajakseen k-18, kun taas toisen osan levittäminen kiellettiin maassa kokonaan.

Poikkeavista seksuaalisuuksista puhuttaessa unohdamme usein, että ne eivät hallitse kokijansa koko elämää tai persoonallisuutta. Seksuaaliset fantasiat voivat olla syvyydeltään eritasoisia. Eroottisen materiaalinen kuluttaminen ei aina johda sen inspiroimiin tekoihin. Ylen Vaakakapina -ohjelma toteutti keväällä 2017 seksikyselyn, jonka vastausten perusteella moni kiihottuu anaalipornosta, vaikkei itse haluaisi koskaan koettaa anaaliseksiä.

Myös se, kuinka tarpeelliseksi esimerkiksi latek- sifetisoija kokee materiaalin nauttiakseen tyydyt- tävästä seksielämästä, voi vaihdella. Jotkut näkevät kumppanin pukeman lateksiasun kivana mausteena, toiset tarvitsevat lateksin kosketusta jokaista orgas- miaan varten

Parafilioissa on lopulta kyse siitä, minkä yhteiskunta katsoo olevan normaalia seksuaalisuutta. Homoseksuaalisuus poistettiin Suomessa tautiluokituksesta vuonna 1981. Transvestisuus on siellä edelleen. Naisten kuuluu tuntea olonsa seksikkäiksi pukeutuessaan korkokenkiin, mutta miehille vastaava käytös onkin sairaalloista. Raiskauksesta kiihottuminen ei ole ikinä ollut tautiluokituksessa.

Onko seksuaalisuudesta mitään järkeä luoda ”sairautta”, jonka tärkein tuntomerkki on se, että potilaan seksuaaliset ajatukset tai käytös ”poikkeavat normaalista”? Seksuaalisen väkivallan uhreja suojelemme jo rikoslailla, jossa määrätään muun muassa lasten hyväksikäytön, tirkistelyn ja itsensä paljastamisen olevan rangaistavia tekoja. Medikalisaatiolla yritämme ikään kuin suojella ihmisiä itseään heidän omalta seksuaalisuudeltaan.

Sorrun harvoin klassiseen utilitarismiin mutta ulostepornon edessä en osaa muutakaan. Jos jokin asia tuottaa ihmiselle nautintoa, eikä se vahingoita ketään muuta, pitäisi tätä asiaa harrastaa iloiten. Minun ei onneksi tarvitse ymmärtää, miksi kakka kiihottaa. Se mitä ihmiset tekevät makuuhuoneissaan – tai vessoissaan – ei kuulu minulle.

 

Asialliset

10 vuotta juorunnälkää, proffien lahjomista ja feminismiä

TEKSTI Ripsa Niemi
KUVA Roosa Kontiokari

Mistä medialaiset puhuivat 10 vuotta sitten? Kysymys heräsi, kun sain lokakuussa sähköpostia Median verkkosivujen palvelimelta ja pyynnön joko poistaa tai päivittää mediary.fi/osmo -osoitteessa majailevan foorumin. Linkin takaa paljastui sittemmin suljettu keskustelualue, jossa ruodittiin nimimerkkien takaa medialaisten puuhia riettaisiin yksityiskohtiin asti.

Aloitan aikamatkan kuitenkin kaukana verkkoyhteyksistä ottamalla hissin Kaisa-kirjaston neljänteen kellarikerrokseen. Pölyn keskellä on kansiota täynnä vanhoja Groteskeja. Mikä aarreaitta! Kansien välistä löytyy tuttuja nimiä kirjottajina ja haastateltuina. On samoja proffia vähän nuoremmilla kasvoilla ja excuilla nähtyjä yritysten konsultteja.

Groteski on aina tarttunut hanakasti ajankohtaiseen. Jutussa Kuvagallerioiden kasvatit on pohdittu muun muassa IRC-galleriaa ja omien kuvien lataamista nettiin. “Mutta miksi kukaan ylipäänsä haluaa oman kuvansa nettiin muiden töllisteltäväksi ja arvosteltavaksi?” (1/2005) Ilmiön taustalla kuvataan ihanneminän rakentamista ja eksistentiaalista tarvetta näyttää olevansa olemassa. Samaa totesi nykyajassa yksi päätoimittajista ollessamme yhdessä keikalla: “Snäppään niin muut näkee, että käyn joskus iltaisin ulkona.”

Medialaisia ovat kiehtoneet samat teemat vuodesta toiseen. Groteskin pääkirjoituksessa 4/2006 kirjoitetaan: “Lukuisista osakseen saamista käsittelykerroista huolimatta sukupuoli puhuttaa ja mietityttää tässäkin numerossa” ja “Groteski on vuoden loppua kohden tultaessa muovautunut likipitäen feministiseksi julkaisuksi! Ihan mahtavaa!” Feminismi ja sukupuoli ovat edelleen jatkuvasti opiskelutovereiden huulilla.

Kun Groteskissa on kirjoitettu teräviä, on asiattomat jutut jätetty verkkoon Juorut & jupinat -palstalle. Se on Median nettisivujen yhteydessä toiminut keskustelualusta, joka on jäänyt verkkoon roikkumaan. Foorumilla käytetyt rempseät nimimerkit, kuten salonkikulli ja juorutto, sekä lukuisat mauttomat läpät vuosilta 2005–2011 herättävät nykyopiskelijassa suurta huvitusta. Jos nykyään uskalletaan paljastaa korkeintaan valtsikaihastuksen nimikirjaimet Jodelissa, on Juoruissa & jupinoissa arvailtu nimillä seuraavan mediaparin häitä ja huudeltu treffeillä spotattuja medialaisia. Aloitukset “Kesäjuoruja” ja “Syksyjuoruja” kertovat palstan aktiivien loputtomasta juorunnälästä.

Suosikkini palstalta löytyy otsikolla Älä lue tätä, Esa Väliverronen. Ketjussa on kerätty Väliverrosen 50-vuotislahjaksi opiskelijoiden allekirjoittamia lupauksia kuten kirjoittaa lähdeviitteet oikein ja pysyä hereillä luentosalin ensimmäisessä rivissä. Aivan kuten Mediayhteiskunnan hautajaisissa keväällä 2017, on rakkaita proffiamme kiitelty aiemminkin huumorin keinoin tärkeissä tilaisuuksissa.

Jos tätä juttua aloittaessani luulin luovani jotain uutta ja ennennäkemätöntä, osoittaa vuoden 2004 ensimmäinen Groteski minut totaalisen vääräksi. Lehdestä voi lukea kattavan jutun Groteskin menneisyydestä. “Groteski on testannut lähes kaikkea mahdollista”, sanotaan jutussa tyhjentävästi. Lehdessä tosin todetaan, että ajat ovat muuttuneet ja Groteski sen mukana. Saanen olla eri mieltä. Lähes mikään ei tunnu lopulta muuttuneen vuosien kuluessa.

Kirjoittaja on Median hallituksen 2017 digimon ja historiikkihaaveilija

Ilmiöt

SAIRAAN NOPEE JUTTU

JOURNALISMIO N KRIISISSÄ! (katso kuvat)

TEKSTI Roosa Kontiokari KUVAT Martta Kallionpää

NÄIn kerrotaan heti viestinnän ja journalsitiikan opiskelijoile jo pääsykoevaiheessa. Koska tottahan se on etttä nykyäajan hektisessä maailamssa ei kerkeä enäätehdä kunnon journalismia vaa kiakki pitää saada ulos heti nyt koska intternetsi ynnä muut tiedon valtatiet jossa tieto liiikkuu hirveän nopeasti. esimerkiksi Sosiaalinen media (lyhennetään usein some[1]) joka tarkoittaa verkkoviestintäympäristöjä, joissa jokaisella käyttäjällä tai käyttäjäryhmällä on mahdollisuus olla aktiivinen viestijä ja sisällöntuottaja tiedon vastaanottajana olon lisäksi. Sosiaalisessa mediassa viestintä tapahtuu monelta monelle, eli perinteisille joukkotiedotusvälineille ominainen viestijän ja vastaanottajan välinen ero puuttuu.[2]

Niin siellä somessa jutut leviää hirveetä tahtia eikä aina ehi tarkistaa ajoiss että oliko kyse

  • sodasta (juttua korjattu) terrorismista (juttua korjattu) yksittäistapauksesta (juttua korjattu)

vaikko vaan joku tyyppi huppu päässä (juttua korjattu) jossain mutta vhainko on jo tehty ja juttu levinnyt saavuttamattomiin niin turha sitä enää itkeä kaatunutta maitoa tai miten tämä sanonta menikään spilled milk sanonta suomeksi google haku okei ei ehdi googlata ei kerkee ei kerkee ei kerkee pakko tykittää juttuja nettiin koska KIIRE PAKKOHAN SE ON OLLA KIIRE KUN KAIKKI NIIN SANOO näin esimerkiksi tässä Harvardin tutkimuksessa sanotaan näin oho eikun jonkun gradussa oho eikun opinnäytetyössä eikun häh siis facebook-tilillä ai joo jaa vauva-fi keskustelussa (juttua korjattu)

Joskus kirjotietaan myös hyviä journalsitisia juttuaj joissa tutkittaan

paljon. asioita lähteitä käytetään aikaa ja timantti Syntyy niin kuin Hesarikin väittää mianos videossa. ja Long Play myös ja varmaan joku muu myös. Joo mutta näitä timantteja ei kutienkaan kukaan koskaan lue koska ne on maksumuurin takana ja ei kukaan maksa ennää intter netissä mistään. Siksipä että toimittajat sais rahaa hioa timantteja jouita kukaan ei koskaan tule näkemään niin pitää kirjotitaa juttuja kissanpennuista (katso kuvat!) tai siitä kun joku julkkisnaisella on näkynyt tissi (katso kuvat!)   

tai miten olet aina käyttänöyt vessapaperia vääri n(katso video!). Jam ielellään kannaattaa keksiä myös joku houkuteleva otsikko vaikka Jorunalistin Ohjeissa snoataan että 10. Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu.

11. Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta.

Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.

mutta ei nyt aina voi keretä otsikoimaan tai kirjotaan kunnolla ei ehdi ei ehdi. Minkäss sille voi koska pakko olla koko ajan hirvee ralli päällä kosak netti ja some ja kumppanit ja kiire eli mitä sitä turhia tarkasTelemaan asioita tai pohtimaan juttuja kunhan saadaan kiakki ulos hetinyt ja vähän lisää siihen pääle

G2

Jutun tekemiseen käytettiin 10 minuuttia.