Yleinen

Yksi (1) ihmiselon kokemusten rajojen etsintö

TEKSTI: Heta Ojanperä KUVITUS: Maija Harju

Lukijalle: tämä juttu ei ole koherentti. Sitä ei tarvitse lukea järjestyksessä, tai kokonaan. Silmäile, tutkiskele, pysähdy. Tai rullaa suoraan alas.

Taidehissan lyhyt oppimäärä

Suomen kielen sana “taide” on uudissana 1800-luvulta, ilmeisesti ainakin sanojen “taitaa” ja “tiede” jälkeläinen. Englannin sana “art” taas tulee latinan sanasta “ars”, josta juontuu myös sana “arm”. Jännittävää! Molempien juuret ovat protoindoeurooppalaisen kielen sanassa *h₂r̥tís (“fitting”), jonka kantasana on *h₂er- (“to join”).

Siinä etymologiaa, nyt esihistoriaa. Ajatellaan, että homo sapiens oli kehittynyt, kun se alkoi tehdä taidetta. Sen aivojen oli nimittäin täytynyt kehittyä niin pitkälle, että se kykeni abstraktiin ajatteluun. Homo sapiens vuodelta 200 000 eaa. pystyi kuvittelemaan kauriin, jota se oli edellisenä päivänä metsästänyt. Lisäksi sillä oli tekniset mahdollisuudet maalata kauris luolan seinään, ja vielä halua ja aikaa tehdä se. Esihistorioitsijoita tietenkin harmittaa, että he eivät voi kysyä tältä yksilöltä, miksi hän piirsi kauriin. Maalauksella kun ei ole mitään ilmeistä elossa pysymistä/suvun jatkamista edesauttavaa funktiota. Vai olisiko homo sapiens vuodelta 200 000 eaa. osannut vastata?

Taide on sitä, minkä taideyhteisö on hyväksynyt taiteeksi

Ketkä kuuluvat tähän instituutioon? Mitä pitää tehdä siihen päästäkseen? Miten he tekevät päätökset? Mistä heidän auktoriteettinsa tulee? Miten he tietävät?

Taideyhteisöön kuuluvat päätoimiset muusikot, kuvataiteilijat, elokuvantekijät, valokuvaajat, tanssijat, kirjailijat ja näyttelijät. Yhteisöön päästäkseen pitää opiskella jotain edellä mainittua alaa, olla siinä hyvä ja tulla ainakin jonkin verran kuuluisaksi. Yhteisön jäsenet tekevät päätökset keskustellen taidetapahtumissa, alan julkaisuissa ja sosiaalisessa mediassa. Heidän auktoriteettinsa tulee ikiaikaisen auktoriteetin myytistä. He eivät tiedä.

Taide vs. politiikka

Onko kantaaottava taide aitoa taidetta? Aikaisemmin vastasin ei: taiteella ei voi olla poliittisia tavoitteita, se ei voi pyrkiä ohjaamaan käyttäytymistä tai ajatuksia. Taidekokemuksen tulee olla vapaa, ei ennalta määrätty.

Muutin mieltäni. Piirtämäni raja taiteen ja politiikan välille ei enää ole piikkilangoin varustettu muuri. Taide on kommunikaatiota ja kommunikaatio vaikuttamista. Siinä on aina vähintään kaksi osapuolta. Siksi viattominkaan taide ei voi jättäytyä yhteiskunnan ulkopuolelle, ja kaikki taide on impliseettisemmin tai eksplisiittisemmin kantaaottavaa. Toisaalta taiteen kokijalla ei ole oikeita tai vääriä tunteita. Poliittinen taide voi pyrkiä synnyttämään esimerkiksi raivon tunteen ja ohjata taiteen kokijaa muuttamaan omaa käyttäytymistään. Tämä kokemus ja tunne on oikeutettu tunne muiden joukossa. Poliittisen taiteen selkeä kausaliteetti taidekokemuksen ja toiminnan muutoksen välillä ei tarkoita, etteikö muilla taideteoksilla olisi vastaavia suhteita. Ne vain ovat piiloisempia. Ja eihän se taiteilija pysty 100%-varmuudella määräämään, mitä mä tunnen, vaikka kuin yrittäis.

Kauhu, iljo, raivo – moraali?

Lars von Trierin uusin elokuva tekee paatuneenkin katsojan vihaiseksi”, kirjoitti Leena Virtanen maaliskuussa Helsingin Sanomien arviossa elokuvasta The House That Jack Built ja antoi elokuvalle kaksi tähteä. Hän kuvaili elokuvaa vastenmieliseksi, ohjaajan ja katsojan siteet katkovaksi, kiduttavaksi, kiusalliseksi, lapselliseksi ja taantuneeksi.

En ole nähnyt elokuvaa. Virtasen arvion perusteella en tekisi johtopäätöstä, että elokuva on huono. Virtanen kommentoi myös: “Elokuvallisesti ja rakenteeltaan The House That Jack Built on taidokas kuten insinööri-Trierin elokuvat aina.” Se on ilmeisesti teknisesti hyvin toteutettu. Eikö elokuva saa tehdä ihmistä vihaiseksi? Pitääkö kielteiset tunteet kiistää ja negatiiviset asiat kuvailla silotellusti?

“Vai onko Trier sittenkin iro­niassaan askeleen edellä? Onhan se mahdollista. Saako tässä nauraa? Saa.” Virtanen pohtii. Menen vetämään omat johtopäätökseni lähipäivinä.

Hyödyke vs. taide

Minusta mikään ei erota artesaanileipää taiteesta. Leipuri tekee sillä rahaa, mutta niin tekee myös kuvataiteilija teoksillaan. Leipä on toki kulutushyödyke, eli hyödyllistä. Eikö perinteinen taide voi olla ainakin välillisesti hyödyllistä? Jos esimerkiksi kuuntelet musiikkia, joka antaa sinulle valtavasti energiaa ja siivittää elämäsi haasteissa eteenpäin, eikö taide-elämys ole hyödyllinen? Toisaalta, jos syö tajunnanräjäyttävän herkullista artesaanileipää, jonka koko hankintakokemus on mieleenpainuva elämys, leipää, jonka reseptin kehittämiseen leipuri on käyttänyt vuosia ja josta hän puhuu intohimolla, rajaako leivän ravintoarvo sen taidekategorian ulkopuolelle?

Esteettistä taidetta

Metrossa tuli vastaan esteettinen ihmisolento. Hänellä oli vitivalkoiset, kuultavat hiukset, ryhdikäs asento ja lämmintä, tummanpunaista huulipunaa. Samaa punaa oli hänen mokkainen käsilaukkunsa, muuten hän oli pukeutunut mustaan.

Mustat olivat myös Esa Saarisen housut hänen pitäessään Aalto-yliopiston luentosarjaa “Filosofia ja systeemiajattelu”. Mikä vaihtui luennosta toiseen, oli hänen takkinsa. Yksi takeista oli pantterikuvioinen, toinen vaaleanpunavalkoinen, yhdessä oli vihreitä, psykedeelisiä sipuleita ja löytyi klassikkokuosi liituraitaakin. Hänen takeissaan kiteytyi luentojen ydin: ne olivat huolellisesti valmisteltuja, kokonaisvaltaisia kokemuksia, myös esteettisesti.

Pohdin estetiikkaa niin ikään katsoessani YouTube-videota, jossa puhuvaa ihmisolentoa pidin kauniina. Hän oli korostanut poskensa kevyen punaisiksi ja valinnut miellyttävän heleää punaa huulilleen. Lisäksi hän oli kihartanut pitkät, tummat hiuksensa, jotka ryöppysivät yltympäriinsä hänen ympärillään. Jos myönnämme, että kauneus on itseisarvo, mikä ero on kauniilla YouTube-videolla ja kauniilla maalauksella?

Taide ja niukkuuden periaate

Rahaa ei ole koskaan tarpeeksi! Jonkun on kuitenkin maksettava taiteilijoille. Valtion, eli meidän kaikkien? Vain käyttäjien? Tätä juttua varten haastatellun nimettömän taiteilijan mukaan valtion tuen pitää a) tukea taiteen markkinointia yleisön saavuttamiseksi, b) kohdistua erityisesti kulttuurikermaperseiden ulkopuolelle jäävän kansanosan saavuttamiseen ja c) oltava vakaata.

Onko taidetta, josta kukaan ei halua maksaa? Pitäisikö kenen tahansa voida olla taiteilija? Van Gogh, jonka taidetta yhteiskunta vihasi, koki maalaavansa tuleville sukupolville. Miten emme tapa 2000-luvun Van Gogheja kiireeseen tai köyhyyteen? Kenties perustulolla asia ratkeaisi…

Toisaalta internetin erilaiset joukkorahoitusalustat, kuten Patreon.com, mahdollistavat esimerkiksi lukemattomien YouTube-sisällöntuottajien toiminnan. Pienet niche-yleisöt ja -artistit löytävät toisensa helpommin. Yleinen välineiden halpeneminen puolestaan tarkoittaa, että taiteen tekemisen mahdollisuudet ovat yhä useamman ulottuvilla. Kokeilemisen ja kokemisen hinta laskee.

P.S. Aloitteita matalan kynnyksen ja hinnan taide-elämyksille on: Suomen kansallisooppera ja -baletti kokeilee lento- ja bussilipuista tuttua joustavaa hinnoittelua tietyissä esityksissään. Sinne!

Huonoin määritelmä taiteelle

Taiteen käsite ei ole vain turha, vaan haitallinen. Taiteen instituutio, se yhteinen käsityksemme taiteesta, määrittää ja rajaa sen, minkä arvotamme taiteeksi. Taiteen rajat liikkuvat eri kulttuuristen näkemysten myötä ja muokkautuvat historiallisissa prosesseissa. Käsite itsessään on oma rajansa. Sama vessanpönttö voi olla kulutushyödyke ja toisaalla taideteos. Nyt siitä voidaan vetää alas se vähiten huonokin määritelmä: se, joka ei kerro mitään. Taide on ihmiselon kokemusten rajojen etsintää ja etsinnän tulosten kommunikointia. Se vaatii tekijän ja kokijan, mutta heidän ei ole välttämättä oltava tietoisia toisistaan ja he voivat olla sama henkilö.

Pestyämme kädet instituution paskasta voimme keveinä siirtyä etsimään inhimillisyyden rajoja.

Ole sinäkin oman elämäsi taiteilija

Taide on jotain suurta ja hienoa. Sitä mennään katsomaan Ateneumiin ja kuuntelemaan Musiikkitaloon. Tullakseen taiteilijaksi pitää olla helvetin lahjakas ja silti harjoitella vuosia. Eikä sittenkään todennäköisesti onnistu.

Häh? Siis tekisin taidetta? No siis joo, kyllähän osaan soittaa pianoa, ja järkkärikin tuli joskus hankittua, mutta ei sitä voi verrata oikeaan taiteeseen. Ei oo mun juttu. En mä osaa. En edes kokeile. Edes ajattele. Ei.

Tulos: 35 x taide + 11 x taide yhdyssanassa + 8 x taiteilija  = 54 mainintaa taiteesta, enemmän kuin sanoja “ja” (50x). Tuliko taiteen raja vastaan?

Asialliset

Ikuiset kakkoset

Vaikka suomalaisten viinaralli on siirtynyt Virosta Latviaan, Viron elintaso on silti samalla tasolla kuin Suomen 1990-luvulla. Miksi samankaltaisista maista toinen menestyy ja toinen ei?

TEKSTI Emma Viitanen KUVAT Jennifer Ahlamaa

20. elokuuta 1991 oli merkittävä päivä.

Tallinnan keskustaan oli kokoontunut tuhansia ihmisiä, jotka vaativat maalle itsenäisyyttä. Haaveet itsenäistymisestä olivat käynnistyneet jo 1980-luvun lopussa Neuvostoliiton presidentin Mihail Gorbatshovin uudistuspolitiikan myötä. Pyrkimykset kestivät yli neljä vuotta ja niitä alettiin kutsua “laulavaksi vallankumoukseksi”: nimi juontaa suurista laulujuhlista, jotka saivat neuvostovastaisen sisällön. Myöhään illalla Viron presidentti julisti maan itsenäiseksi. Neuvostoliitto tunnusti kaikkien Baltian maiden itsenäisyyden 6. syyskuuta 1991.

27 vuotta myöhemmin Viro on kuronut rakoa Suomeen ja Ruotsiin: maassa on länsimaisia mukavuuksia, toimiva terveydenhuolto, maksuton koulutus sekä valtavaa digiosaamista – kolmesta esimerkistä Viro on se, joka houkuttelee yrityksiä maahan e-kansalaisuudella. Perheet tekevät lomamatkoja kaukomaille ja Viro on myös itse suosittu matkakohde. Neuvostoliiton ajat tuntuvat kaukaisilta moderneissa kauppakeskuksissa ja trendikkäissä ravintoloissa.

Viro itsenäistyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1918, ja kuluvan vuoden aikana on juhlittu maan satavuotista historiaa. Läheisten itsenäistymisvuosien lisäksi Virolla ja Suomella on paljon muutakin yhteistä aina kielestä kulttuuriin ja historiaan. Maan juhlaviikoilla Helsingin Sanomissa nostettiin esiin Viron pankin analyytikko Kaspar Oja, jonka mukaan maan elintaso on tällä hetkellä lähes yhtä hyvä kuin Suomessa 1990-luvun puolivälissä. Ero tuntuu suurelta, ovathan maiden lähtökohdat samankaltaiset.

Miksi samankaltaisista maista toinen menestyy ja toinen ei?

Neuvostoliiton ajat tuntuvat kaukaisilta moderneissa kauppakeskuksissa ja trendikkäissä ravintoloissa.

HELSINGIN YLIOPISTON HISTORIAN tutkija Maiju Wuokko toteaa, etteivät Ruotsin, Suomen ja Viron erilaiset polut ole kovinkaan yllättävät.

“Historian tutkijan näkökulmasta sanoisin, että Suomi, Ruotsi ja Viro ovat hyvin erilaisia. Sinänsä ei ole kovin kummallista, että niiden kehityslinjat poikkeavat toisistaan.”

Ajatellaan vaikkapa Ruotsia. Maa oli satoja vuosia sitten eurooppalainen suurvalta, jolla oli vahva taloudellinen asema. Wuokko huomauttaa, että maan menneisyydestä suurvaltana ponnistaakin ehkä vaurautta, joka näkyy jossain määrin vielä nykypäivänä. Muuallakin kuin kuninkaanlinnassa tai vanhan kaupungin kaduilla.

Siinä missä Ruotsi on menestynyt maailmanpolitiikassa, Suomea ja Viroa yhdistää pitkä historia suurvaltojen alla. Molemmat maat ovat kuuluneet Ruotsin ja Venäjän alaisuuteen, minkä lisäksi Viro on ollut tanskalaisten ja saksalaisten valloittajien hallinnassa. Maat itsenäistyivät peräkkäisinä vuosina, Suomi vuonna 1917 ja Viro vuonna 1918. Viro päätyi kuitenkin osaksi Neuvostoliittoa toisen maailmansodan jälkeen. Itsenäisenä valtiona Suomella on siis Viroa huomattavasti pidempi historia. Ehtiihän siinä rakentaa talouskasvua ja elintasoa toisen ohi.

“Muut maat ovat hallinneet Viroa enemmän historian saatossa, ja erityisesti Saksan ja Venäjän välissä oleminen 1800- ja 1900-luvuilla on vaikuttanut Viron kehitykseen. Lisäksi Viro päätyi osaksi Neuvostoliittoa usean kymmenen vuoden ajaksi ja itsenäistyi vasta 1990-luvun alussa. Tällaiset asiat vaikuttavat eri tavoilla ja johtavat erilaisiin kehityspiirteisiin.”

Wuokko kuitenkin huomauttaa, että vaikka Suomi sai nauttia itsenäisyydestä, ei aika ollut Suomellekaan täysin tyyni. Suomen historiaan mahtuu useita eri kausia, muun muassa sisällissota, toinen maailmansota sekä kylmän sodan aika idän ja lännen välissä. Vasta EU-Suomen aikana on täysin rinnoin avauduttu kohti länttä. Ja ylipäätään koko maailmaa.

HISTORIAN VAIKUTUS NÄKYY siis pitkälle, muutoinkin kuin julkisessa keskustelussa ja asenneilmapiirissä. Esimerkiksi sisällissodan vaikutus kansakunnan mielialaan on nykyhetkessä helpompi havaita kuin sen vaikutus elintason kehitykseen. Vaikeat ajat kohtelevat ihmisiä eri tavoin ja luovat elintasoeroja, jotka voivat heijastua elämään vielä pitkään.

Wuokko toteaa, että vieraan vallan alaisuudessa oleminen liittyy mahdollisesti siihen, että maahan kohdistuu sijaintinsa puolesta kiinnostusta eri puolilta. Pieni maa päätyy helposti pelinappulaksi. Levottomat ja epävakaat ajat heijastuvat puolestaan talouskasvuun. Nämä vaikutukset voivat olla hyvinkin pitkäkestoisia.

“Esimerkiksi sodat ja sisällissodat saattavat tehdä ison loven valtion kassaan ja ylipäätään koko talouskehitykseen; sen lisäksi, että ne hidastavat kehitystä, saattavat ne katkoa kauppasuhteita muualle maailmaan.”

Pieni maa päätyy helposti pelinappulaksi. Levottomat ja epävakaat ajat heijastavat puolestaan talouskasvuun.

KUN PUHUTAAN MAAN sijainnin vaikutuksesta sen menestykseen, mieleen nousevat usein ilmastolliset erot. Ilmastoa pohtiessa eritoten maan lämpötila on ollut vertailun kohteena: kehittyneet maat tuntuvat sijaitsevan pohjoisella pallonpuoliskolla. Väittipä Montesquieukin aikoinaan selityksen löytyvän siitä, että trooppisten maisten asukkaiden ovat laiskempia. Myös maiden luonnonvarojen on katsottu vaikuttavan maiden kehitykseen.

Ilmastolla ei voida kuitenkaan selittää eroja esimerkiksi Etelä- ja Pohjois-Korean, Itä- ja Länsi-Saksan tai Suomen, Ruotsin ja Viron välillä. Myöskin kulttuurit ovat samankaltaisia. Kysymys maiden eroavaisuuksista on vaikea, mutta vastauksia voi yrittää etsiä juurikin politiikan, talouden ja erilaisten konfliktien takaa. Liittyväthän nekin maantieteeseen.

“Jos sodassa menetetään valtava osa väestöstä, se voi vaikuttaa maan elintasoon. Levottomat ajat luovat ylisukupolvisia vaikutuksia terveydentilaan, sillä niihin liittyy paljon puutetta ja pulaa. Jo sillä tasolla, ettei ruokaa ole tarpeeksi.”

WUOKKO KOROSTAA, ETTÄ maiden nousu liittyy pitkälti juuri hyvinvointivaltion kehitykseen. Suomessa kehityksessä oli nähtävissä tiettyjä piirteitä jo sotien välisellä ajalla, mutta toden teolla se alkoi toisen maailmansodan jälkeen. Talouskasvu oli maassa kovaa, ja pohjoismaisten esimerkkien avulla hyvinvointipalveluja alettiin laajentaa aina 1990-luvun lamaan asti. Panostukset väen hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttavat voimakkaasti maan tulevaisuuteen – näin on käynyt myös Suomen tapauksessa. Esimerkiksi lapsikuolleisuus on Virossa Suomeen verrattuna lähes kaksinkertainen.

“Panostaminen esimerkiksi terveydenhuoltoon ei ollut varmaan missään Neuvostoliiton alueella ykkösprioriteetti. Varat keskitettiin raskaaseen teollisuuteen ja sotilaalliseen sektoriin. Itsenäistymisen jälkeen ei taas haluttu kehittää hyvinvointimallia pohjoismaiseen tapaan.”

Kun Viro itsenäistyi uudestaan vuonna 1991, Suomeen osui lama. Suomessa havahduttiin hyvinvointivaltion raskauteen ja kalleuteen.

“Tietenkään uusissa, vasta itsenäistyneissä valtioissa ei ajateltu, että ‘Hei, rakennetaan meillekin tuollainen laaja järjestelmä.’ Tavoitteet asetettiin alusta alkaen alemmas.”

On syytä muistaa, ettei ohitus ole mahdoton ajatus. Mikäli maa haluaa panostaa elintasoon, tärkeintä on koulutus.

ALUSTA ALKAEN ALEMMAS. Wuokko huomauttaa, että vertailtaessa maita keskenään on syytä muistaa niiden erilaiset lähtötasot. Suomen talous lähti johdonmukaisesti liikkeelle 1800-luvun puolivälistä, mutta Ruotsilla oli tässä vaiheessa jo useampi vuosikymmen etumatkaa. Näin Suomen talous on tullut aina asteen perässä. Virolla on tällä hetkellä sama tilanne. Maan talous oli Neuvostoaikojen jälkeen raunioina, ja uusi suunta asetettiin päinvastaiseksi: haluttiin yhteistyötä lännen kanssa ja vapaa markkinatalous. Muutokset vievät kuitenkin aikaa.

On syytä muistaa, ettei ohitus ole mahdoton ajatus. Mikäli valtio haluaa panostaa elintasoon, tärkeintä on koulutus.

“Koulutus mahdollistaa sen, että kertyy inhimillistä pääomaa, joka taas mahdollistaa innovoimisen. Kehittää uutta, omaksua muualta hyväksi havaittuja asioita ja ehkä jalostaa niitä edelleen. Toki muutkin instituutiot ovat tärkeitä, esimerkiksi vakaa poliittinen järjestelmä ja toimiva oikeusjärjestelmä.”

Pisa-vertailussa Suomi ja Viro ovat menneet jo Ruotsin ohi. Maat ovat edelläkävijöitä teknologiassa, eritoten Viro. Mahdollisuuksia elintasoa kohottaviin innovaatioihin siis löytyy. Onko mahdollista, että joku päivä Viro nousee kahden maan varjosta vähintään samalle tasolle? Wuokon mukaan ajatus ei ole ollenkaan mahdoton.

Ja matkustetaanhan halvan viinan perässä jo nyt Viron sijasta Latviaan. Ehkä sekin on jo jokin merkki talouskasvusta ja elintason noususta.

Asialliset

Kyberavaruudessa taistelevat ­teräs, tekoäly ja temppelipapit

Infobahn, tiedon valtatie, intergalaktinen tietokoneverkosto… Internet-synonyymit vuosien takaa heijastelevat tuolloin verkolle asetettuja paineita ja odotuksia. Vuosituhannen vaihteessa arkipäiväistynyt uusi ulottuvuus oli kuin vieras eläin, jonka toimintaa ja isäntää kukaan ei osannut määritellä.

Teksti: Roosa Kontiokari
Avustaja: Erik Räsänen
Kuvat: Tuomas Heikkilä & Roosa Kontiokari

Helmikuussa 2017 yhdysvaltalainen tietoliikennealan yritys Verizon raportoi tapauksesta, jossa erään nimettömäksi jäävän yliopiston verkko oli kaatunut yllättäen. Syypääksi paljastuivat lopulta hehkulamput ja välipala-automaatit: kampuksen Wi-Fiin kytkettyihin esineisiin hyökänneet hakkerit pystyivät ylikuormittamaan verkon järjettömien palvelupyyntöjen pommituksella.

Kaapatut esineet ovat osoitus siitä, kuinka internet on integroitunut yhteiskuntaamme salakavalan nopeasti: verkon läsnäoloa tuskin tiedostaa, kunnes ongelma järjestelmässä muistuttaa sen olemassaolosta. ”Internet tulee meille niin kuin vesi hanasta tai sähkö pistokkeesta. Ei sitä mietitä, kuinka se toimii”, tuumaa Internet Society Finlandin puheenjohtaja Yrjö Länsipuro.

Tehdäänpä mielikuvitusmatka takaisin hetkeen ennen internetin arkipäiväistymistä. Silloin elettiin 90-luvun alkua. Berliinin muuri oli murtunut, Neuvostoliitto horjui savijaloillaan ja lännessäkin alettiin uskoa, että kylmän sodan varjo on vihdoin väistymässä.

Samaan aikaan kun kaksinapainen maailmanjärjestys natisi liitoksistaan, Euroopan ydintutkimusjärjestö CERNissä otettiin ehkä vielä merkittävämpi askel kohti globalisaatiota: vuoden 1990 lopulla brittifyysikko Tim Berners-Lee julkaisi maailman ensimmäiset WWW-sivut. Info.cern.ch-domainin takaa avautuu edelleen sveitsiläistä tutkimuskeskusta esittelevä sivusto, joka on vaatimaton yhdistelmä valkoista taustaa, mustaa tekstiä ja sinisiä hyperlinkkejä. Askeettisen etusivun lähdekoodi mahtuu 13 riville. Vertailun vuoksi mainittakoon, että nykyisin Facebookin lähdekoodia on jo yli 60 miljoonaa riviä.

WWW:n keksiminen oli lähtölaukaus kehitykselle. Alle 30 vuodessa internet laajeni kömpelöistä kaapeleista ja laatikkomaisista pöntöistä langattomiin mobiililaitteisiin – ja jopa sulautui ympäristömme rakenteisiin. Vaikka kymmenen vuotta sitten ajatus nettiä käyttävästä älyjääkaapista olisi kuulostanut vähintään teknologiariippuvaisen ihmiskunnan kauhukuvalta, nykyisin langattomaan verkkoon kytkettäviä kodinkoneita löytyy Suomenkin markkinoilta jo useita.

”Netin kehityshistoria onkin todella kiehtova tarina. Kukaan ei koskaan istunut alas ja miettinyt, että minäpä nyt keksin internetin. Oli vain ajattelijoita, jotka konseptualisoivat erilaisia malleja silloisten teknologioiden perusteella”, valottaa Länsipuro.

Vaikka 90-luku oli verkon kulta-aikaa, internetiä hahmoteltiin jo kauan ennen rautaesiripun nousua. Syvimmät juuret ovat 60-luvulla kylmän sodan Yhdysvalloissa, jossa oltiin säikähdetty Neuvostoliiton laukaisemaa Sputnikia. Alkushokista selvittyään länsi halusi varmistaa, ettei itä pääse yllättämään enää uudelleen, mikä johti Yhdysvaltain puolustusministeriön alaisen Advanced Research Project Agencyn eli ARPAn perustamiseen. Tutkimuskeskuksen tehtävä oli kehittää teknologioita, jotka takaisivat, että Yhdysvallat pysyy jatkossa askeleen edellä.

Yritysmaailmassa tajuttiin, että jos omistaa hotel.com -domainin, ollaan aika arvokkaan tontin päällä.

ARPAssa ei kuitenkaan kehitetty parempia sputnikeja. Avaruustutkimus meni alun suunnitelmista poiketen NASAlle, ja ARPAn uudeksi lippulaivaksi nousivattietokoneet ja verkostot. Tutkijat alkoivat kehitellä hajautettuja tietojärjestelmiä, jotka kestäisivät tarpeen tullen vaikka atomipommin. Ajatusmalleista syntyi kuitenkin jotain vielä ydinsotasuojaakin suurempaa.

Ensimmäinen internetinomainen yhteys onnistuttiin muodostamaan vuonna 1969 neljän tietokoneen välillä. Ainoa tähän päivään asti säilynyt tallenne tapahtumasta on rutiininomainen kaaviokuva muistilapulla, mikä kummastuttaa Länsipuroa: ”Samoihin aikoihin olivat esimerkiksi nämä kuulennot, joista on vaikka mitä ääni-, kuva- ja videotallenteita. Kumpikohan näistä tapahtumista oli merkittävämpi, näin tulevaisuuden kannalta?

Vuodet kuluivat, ja tietokoneiden verkostoon liittyi yhä useampia solmukohtia. 80-luvulla internet oli jo laajalti akateemikoiden käytössä, mutta tavalliselle kansalaiselle verkko toi yhä ennemminkin mieleen kalastuksen tai sulkapallon. Kunnes tuli WWW ja 90-luku, jolloin internet räjähti.

Räjähdykseen oli kolme syytä. Ensinnäkin Berners-Leen WWW yksinkertaisti internetiä niin, ettei käyttäjän tarvinnut enää opetella monimutkaisia komentosarjoja sisältöjä löytääkseen. Toisena tuli bisnes ja kolmantena politiikka. Liittovaltio alkoi suhtautua myönteisemmin siihen, että internet tulisi elinkeinoelämän käyttöön. Yritysmaailmassakin ymmärrettiin, että domaineilla eli IP-osoitteet ymmärrettävään muotoon muuttavilla verkkotunnuksilla voi olla paljonkin rahassa mitattavaa arvoa. ”Tajuttiin, että jos omistaa vaikka hotel.com -domainin, ollaan aika arvokkaan tontin päällä”, Länsipuro toteaa.

Käyttäjäystävällinen teknologia, suopea politiikka ja kaupalliset palveluntarjoajat yhdessä kiihdyttivät informaatioteknologian kehitystä eksponentiaalisesti. Yksinomaan 90-luvun lopulla harpottiin kehitysaskelia satojen vuosien edestä. Vauhdikas muutos herätti toisissa hurmosta, toisissa vastarintaa.

”Silloin 90-luvulla oli tosi selkeästi ne, jotka olivat hiffanneet, että mistä on kyse, ja sitten ne, jotka eivät”, Länsipuro muistelee, ”Erityisesti he, joilla oli jotain kiinni internetiä edeltävässä ajassa, kuten rahaa tai mainetta, olivat todella vastahakoisia.”

Toisessa ääripäässä olivat puolestaan fanaatikot, joille internet oli upouusi ulottuvuus, jonne yrityksillä tai valtiovallalla ei ollut mitään asiaa.

”Oli niitä, jotka ikään kuin temppelipappeina nousivat puolustamaan rakennelmaa, johon liittyi idealistisia ja jopa utopistisia piirteitä.”

Mahtipontinen manifesti julistaa, ettei väsyneillä, teollisen maailman ”lihaa ja terästä” olevilla jättiläisillä ole mitään asiaa mielen valtakuntaan, kyberavaruuteen.

Näkökulman kiteytymä on vuonna 1996 julkaistu internetin itsenäisyysjulistus: mahtipontinen manifesti julistaa, ettei väsyneillä, teollisen maailman “lihaa ja terästä” olevilla jättiläisillä ole mitään asiaa mielen valtakuntaan, kyberavaruuteen.

Ponnekkaista julistuksista huolimatta internetin hallinta oli 90-luvulla vielä pitkälti lihaa ja terästä. Rahoitusta hallinnoi edelleen Yhdysvaltain liittovaltio, joka toisaalta ei halunnut päästää sitä käsistään, mutta oli samalla haluton pyörittämään siviilien ja kaupallisten tahojen käsiin ajautunutta järjestelmää.

Kompromissina perustettiin käsivarren mitan päähän Internet Corporation for Assigned Names and Numbers eli ICANN. Järjestön tehtäväksi annettiin internetin osoitteiden hallinnoiminen. Vuosien saatossa ICANN on pyristellyt yhä kauemmaksi liittovaltion alaisuudesta, ja se ottikin merkittävän askeleen kohti kansainvälisyyttä vuonna 2016. Tuolloin saatettiin loppuun prosessi, jonka seurauksena Yhdysvallat luopui vapaaehtoisesti kaikista ICANNin ja näin ollen myös internetin valvontaoikeuksista. Taustavaikuttajana olivat ennen kaikkea Edward Snowdenin paljastukset maan hallituksen harjoittamasta globaalista joukkovalvonnasta.

Internetin hallintaverkostoon kuuluu toki muitakin järjestöjä kuin ICANN. On IP-osoitteiden jakoa valvova IANA, internet-protokollien standardoinnista vastaava IETF, RIPEn kaltaisen alueellisen osoitejakelun koordinaattorit sekä lukuisia muita vaikeasti muistettavien kirjainrykelmien taakse piiloutuvia organisaatioita. Verkko tihenee entisestään, kun hallintoelimiin lasketaan mukaan myös internetissä jaettavien sisältöjen hallinta, josta vastaavat esimerkiksi erilaiset ministeriöt. Jos huomioidaan vielä esimerkiksi tietoyhteiskunnan oikeuksia puolustava kansalaisyhteiskunta, tulee kokeneemmallekin hallintorakenteiden tutkijalle vaikeuksia pysyä kärryillä eri elinten välisistä valtasuhteista.

Eikä nokkimisjärjestyksen selvittäminen ole aina edes tarpeellista. Länsipuro ja monet muut vertaavat internetiä esimerkiksi sademetsään.

”Siellä on isoja ja pieniä puita, liaaneja ja kaiken maailman mönkiäisiä. Ja jotenkin se kaikki vaan toimii, vaikkei sitä kukaan erikseen johdakaan”, Länsipuro kuvaa, ”ja lisäksi tästä järjestelmästä voisi ottaa oppia muiden globaalien ilmiöiden, kuten vaikka ilmasto-ongelmien hoitamiseen.”

Internetillä on siis omanlainen hallituksensa, mutta vastavoimana myös aktiivinen kansalaisyhteiskunta. Virtuaalisen hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan välimaastossa häilyvä Internet Society on esimerkiksi julkaissut hallinnolle ja kaupallisille toimijoille suunnatun listan verkon invarianteista eli piirteistä, joita ilman internet ei ole internet. Tällaisia ovat muun muassa yhteneväisyys, globaali saatavuus ja vapaa innovointi. Tärkeää on myös suosikittomuus – minkä tahansa laitteen tai teknologian voi korvata tulevaisuudessa paremmalla.

”Nämä periaatteet ovat tietenkin meille tinkimättömiä. Pyrimme puolustamaan internetin alkuperäisiä arvoja ja arkkitehtuureja”, Länsipuro sanoo.

Invarianttien lisäksi verkon kansalaisyhteiskunta puolustaa äänekkäästi yksityisyydensuojaa ja nettineutraliteettia.

”Meille tärkeintä on keskittyä tiedostamaan meidän kansalais- ja ihmisoikeudet. Kaikilla on internetissäkin oikeus sananvapauteen ja tiedon vastaanottamiseen”, Electronic Frontier Finlandin (Effi) varapuheenjohtaja Leena Romppainen kuvaa.

Pääpiirteissään periaatteet ovatkin päteneet: Suomestakin pääsee vaikkapa etiopialaisille uutissivustoille, lakiin on kirjattu vaatimus verkkoneutraliteetista, ja harva muistaa 90-luvun hakukone AltaVistaa, jonka monopoliaseman Google riisti vuosituhannen vaihteessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö verkon perusarvoja haastettaisi jatkuvasti.

Kuka tai mikä näitä arvoja sitten haastaa? Sekä Effin että Internet Societyn syyttävä sormi osoittaa valtioihin ja suuryrityksiin.

”Maissa, joissa valtionhallinto ei kunnioita ihmisoikeuksia, on vaikeaa olla oikeasti anonyymi nettitoiminnassaan”, Romppainen kommentoi.

Anonymiteetin puute voi tiukan kontrollin maissa johtaa merkittäviin ihmisoikeusrikkomuksiin. Tyyppiesimerkkejä rajoittavasta kontrollista ovat muun muassa Venäjä ja Kiina, joiden sananvapausrikkomuksista kuullaan jatkuvasti, mutta myös Yhdysvallat, kuten Snowden aikanaan paljasti. Äärimmäisyyksiä nähtiin myös arabikevään Egyptissä, jossa hallitus onnistui sulkemaan verkon maassa kokonaan. Vaikka yhteydet olivat poikki vain muutaman päivän, antoi tapahtuma heijastuksen maailmasta ilman internetiä.

Länsipuro ei kuitenkaan pidä globaalia verkon kaatumista kovin todellisena.

”Onhan internet rakennettu kestämään ydinsota”, Länsipuro muistuttaa, ”mutta jos haluaisi saada jotain todella pahaa aikaan vaikka Suomessa, kannattaisi toki yrittää kaataa internet.”

Valtioitakin suurempi uhka piilee kuitenkin ehkä itse internetissä: hakukoneissa, sosiaalisen median palveluissa ja niiden monimutkaisissa algoritmeissa.

Google, Apple, Facebook ja Amazon eli internetin Big Four hallitsee leijonanosaa tietoliikenteestä, mikä horjuttaa ajatusta tasavertaisesti verkottuneesta tietojärjestelmästä.

”Huolestuttaa, että isot toimijat peittävät näkyvistä niiden takana olevan varsinaisen internetin”, Länsipuro tuumaa.

Vaikka internetjättien olemassaolo ei sinänsä riko suosikittomuuden perusperiaatetta, uhkaavat ne kääntää kehityksen takaisin kohti 90-lukua. Tuolloin monet internet-palveluntarjoajat, kuuluisimpana America Online, tarjosivat ensisijaisesti sponsoroituja sisältöjä, jotka käyttäjän oli ohitettava päästäkseen selaamaan internetiä vapaasti. Puhutaan niin kutsutusta aidatun puutarhan ilmiöstä, joka konkretisoituu nykyisin erityisesti maissa, joissa yhteyksien ylläpito on kallista: näissä maissa yleistyneessä zero rating -järjestelyssä palveluntarjoajat hinnoittelevat verkon selailua eriarvoisesti.

”Eli jos pysyy tiettyjen palveluiden, kuten vaikka Googlen ja Facebookin sisällä, on selailu lähes ilmaista. Mutta jos poistut aidatusta puutarhasta, joudutkin yhtäkkiä maksamaan enemmän”, Länsipuro selventää.

Megapalveluiden hakualgoritmeja voidaan myös pitää eräänlaisena nettineutraliteetin loukkaajana.  Algoritmit ovat tarkkaan määriteltyjä käskysarjoja, joiden perusteella laite tai sovellus hakee, järjestää ja kuratoi sisältöjä käyttäjälleen. Algoritmien kehittyminen on toisaalta helpottanut netinkäyttäjien elämää esimerkiksi tekemällä selailusta turvallisempaa. Niiden ansiosta ei tarvitse pelätä enää niin paljon, että klikatun linkin takaa pomppaisi esiin haetun sisällön sijasta pornoa, silvottuja ruumiita tai satoja pop-up-ikkunoita.

Länsipuroa ja Romppaista algoritmit kuitenkin ennemminkin huolestuttavat.

”Hakualgoritmit ovat yrityssalaisuuksia. Käyttäjät eivät voi tietää, kuinka tiedonhaku toimii, ja mitä tietoja meille isketään milloinkin silmien eteen”, Romppainen muistuttaa.

”Se on aika pirullinen ajatus, että joku seuraa sinua ja sen perusteella joko sulkee jotain pois tai työntää sinulle jotain”, miettii myös Länsipuro, ”Näin ihmiset tavallaan ajetaan siiloihin, joissa ne ovat yhä enemmän ja enemmän yksin.”

Internetiin liittyvä uhkakuva on myös sen jatkuva laajeneminen. Verkko ei ole enää vain tietokoneissa, ja tulevaisuudessa yhä useampi hehkulamppu ja välipala-automaatti tulee riippuvaiseksi ohjelmistopäivityksistä ja virusturvasta.

”Aika hyvin ihmiset huolehtivat tietokoneidensa tietoturvasta, mutta harva ajattelee, että vaikka uusi leivänpaahdin voi olla tietoturvariski”, Länsipuro naurahtaa. ”Kannattaa miettiä, että tarvitseeko ylipäätään kaiken olla edes internetissä”, Romppainen lisää.

Mielikuva orwellilaisesta yhteiskunnasta, jossa palveluntarjoaja seuraa käyttäjien jokaista liikettä, päättää heidän ajatuksensa ja jonka infrastruktuurin voi lamauttaa yksittäinen hakkeri, on toki vain yksi ennuste internetin tulevaisuudesta. Kauhukuvia voi maalata monenlaisia. Todellisuudessa tuskin kukaan osaa oikeasti ennustaa internetin tulevia kehitysaskelia – eihän se alun perinkään kävellyt mihinkään suuntaan.

Arvaamattomuudesta huolimatta Romp­painen uskaltaa toivoa tulevaisuuden internetiltä yhtenäisyyttä ja sananvapautta.

”Toivon mukaan pysytään yhdessä ja samassa internetissä, niin etteivät ihmiset eriydy omiin kupliinsa. Toivottavasti myös yksityisyys- ja tietosuoja parantuvat.”

Näihin toiveisiin Länsipuro lisäisi vain luottamuksen. ”Ettei tarvitsisi pelätä, että verkossa ei voi luottaa totuuteen.”

Arkisto

Hyökkäämättömyyssopimuksia ja hervottomia vaaliväitteitä – historian surkeimpia lupauksia

4000 EKR.
Ei kannata vaatia lupauksia, joiden lopputuloksesta ei ole tietoa. Kuutisen tuhatta vuotta sitten Jumalan kerrotaan kehottaneen Aatamia ja Eevaa olemaan hedelmällisiä ja täyttämään maa. Esivanhempamme tekivät työtä käskettyä, ja nykyään Telluksen kantokyky alkaa olla koetteilla koko seitsemän miljardin konkkaronkkaa ylläpitäessä.
Sen sijaan luojamme jälkeläinen ei ole osoittautunut erityisen kummoiseksi lupauksen lunastajaksi: parituhatta vuotta sitten isänsä luokse visiitille lähtenyt hemmo vakuutti palaavansa pian, vaan eipä ole näkynyt.

35 EKR.
Vähänpä tiesi Marcus Antonius nimittäessään Kleopatran kuningattarien kuningattareksi ja luvatessaan tälle Kyproksen ja alueita Lähi-idästä. Maken mahtailevat tarjoukset saivat nimittäin triumviri Octavianuksen mustasukkaiseksi ja julistamaan sodan. Kyproksen-loma ja matkat itään vaihtuivat kummankin rakastavaisen osalta hävittyyn sotaan ja itsemurhaan. Ei siis kannata lupailla liikoja tai voi päästä hengestään!

1930-LUKU
Menestystä, maailmanherruutta ja tuhatvuotinen valtakunta. Vaikka poliitikkojen vaalilupaukset ovat kautta aikain olleet liioittelevaa unelmahuttua, Adolf Hitlerin ja natsien vaaliteemat eivät olisi voineet mennä enempää mönkään. Liittoutuneet voittivat saksalaisten kansallislajin uusintaottelun 40-luvun puoliväliin mennessä ja natsi-Saksan taival jäi kaksitoistavuotiseksi.

Lupaamisen taitoa ei muutenkaan osattu toista maailmansotaa edeltäneessä Euroopassa. Saksan ja Neuvostoliiton välinen Molotov-Ribbentropin hyökkäämättömyyssopimus oli alusta asti suunniteltu rikottavaksi. Vai uskoiko joku oikeasti, että Stalinin ja Hitlerin kaltaiset sotahullut eivät olisi halunneet mitellä lopuksi toisiaan vastaan?

1994
Kaikkiin lupauksiin ei kannata luottaa liian sinisilmäisesti. Tämän sai karvaasti kokea Ukraina, joka taivuteltiin luovuttamaan Venäjälle vastikään hajonneen Neuvostoliiton ydinkärjet. Jos Ukraina luopuisi alueilleen jääneistä ydinaseista, maa saisi pitää Krimin. Noh, se ei ole tyhmä, joka lupaa, vaan se, joka uskoo.

1997
Yhdysvaltalainen pappi Glenn Wolfe solmi elämänsä aikana eri naisten kanssa yhteensä 29 avioliittoa, lupausta yhteisestä elämästä kuolemaan saakka. Suhteista kuitenkin 24 päättyi eroon. Jotkut vain osaavat vetää paremmin kuin Elisabeth Taylor ja Frendien Ross yhteensä.

2000-LUKU
Alkanut vuosituhat on ollut maailmanloppujen aikaa: uusia päätöspäivämääriä satelee kuukausittain. Perusteina uskomuksille ovat milloin terroristit, paahtoleipään ilmestynyt Neitsyt Maria, ufojen hyökkäys, maya-kansan kalenterin epämääräisyydet tai Raamatun jakeiden määrä tietyllä umpimähkäisesti valitulla luvulla. Kummallista kyllä, yksikään ennustus ei ole toistaiseksi osunut oikeaan.

2015
Valtaan liittyy myös vastuuta. Vaalilupaukset eivät ole kuin vessapaperia, jota voidaan vetää tuosta vain pöntöstä alas. Kiitos vain koulutuslupauksesta Sipilä ja kumppanit!